Florence Knapp: Nimet

 

Florence Knapp: Nimet
WSOY 2026
The Names 2025
Suomentanut Irmeli Ruuska
Päällys The Orion Publishing Group
346 sivua
Brittiläinen romaani

* Saatu kustantamosta markkinointitarkoituksessa

Ehkä hän on tahtomattaan antanut viestin, että heidän elämänsä kulkee väistämättä samaa polkua, vaikka hänen todellinen toiveensa on,  että hänen lapsensa valitsevat oman tiensä. Eikä elämä todellakaan kulje samaa polkua. Ei pienellä pojalla, jonka nimestä päätetään. Ei hänen äidillään Coralla tai siskollaan Maialla, ei isällään Gordonilla, ei kenelläkään. Nimi voi olla enne – tai kohtalo. Vuonna 1987 Coran on määrä rekisteröidä nuoremman lapsensa nimi. Gordon hänen lääkäripuolisonsa nimi, ja nimi joka on kulkenut miehen suvussa sukupolvesta toiseen. Bear on isosisko Maian keksimä nimi, hellittelyä täynnä. Ja Julian taas on Coralle mieluinen nimi, ehkä uusi mahdollisuus.

Viime aikoina olen lukenut useamman menestyksekkään esikoiskäännösromaanin. Yksi niistä on Florence Knappin Nimet.

Romaanissa lähtökohtia on siis yksi, tarinoita kuitenkin kolme. Ne etenevät ajallisesti vuorovedoin sen mukaan, onko pojan nimi Bear, Gordon vai Julian. Jokaisen nimen myötä teot ja ratkaisut ottavat eri suunnan. Rakenteesta Mieleen voisi tulla vaikkapa Sliding Doors -elokuva, jossa Gwyneth Paltrown esittämän päähenkilön elämän suunnan määrää se, ehtiikö hän metroon vai ei. Vaihtoehtoisia elämänkulkuja on myös Kate Atkinsonin upeassa romaanissa Elämä elämältä (terveiset ystävälle, joka nosti tämän esille <3 ).

Ja tavallaan juuri näin onkin: pieni valinta, isot linjat. Mutta Knappin romaanissa kyse ei lopulta ole vain nimistä, vaan perhesuhteista ja patriarkaatista, väkivallasta, muistakin teoista. Siitä, miten miten ihminen voi kontrolloida toisia ja kuinka valinnoilla – olivatpa ne nimiä tai kauheiden asioiden kohtaamista – on merkitystä. Perhe- ja parisuhdeväkivallan kuvaus on paikoin yksityiskohtaista ja hurjaa, mutta Nimet ei ole silti synkkä romaani. Eri henkilöhahmot kehittyvät eri tavalla, jotkut eivät oikeastaan ollenkaan ja jäävät statisteiksi, toiset vahvemmin. Omaksi suosikikseni nousi Maia.

Pidän tällaisista ajatusleikeistä. Romaanin lopussa on lista henkilöiden nimistä ja noiden nimien selitykset. Lista kertoo osaltaan siitä, millainen romaani Nimet on: hallittu – ja kiehtova. Suosittelen lämpimästi.

Caro Claire Burke: Eilisvuosi

Caro Claire Burke: Eilisvuosi Gummerus 2026 Yesteryear 2026 Suomentanut Outi Järvinen Kannen suunnittelu Jo Thomson 389 sivua Amerikkalainen romaani

Kirja saatu markkinointikappaleena

Entä mitä minä halusin? Siihen on helppo vastata. Halusin lisää sitä, mitä minulla jo oli. Halusin, että koko maailma näkee itsensä minun silmieni kautta.

Toisinaan tykkään katsella amerikkalaisten melko konservatiivisten lifestylevaikuttajien Instagram-tilejä. En siksi, että millään tapaa jakaisin heidän aatteitaan, sillä olen ajatusmaailmaltani liberaali agnostikko. Katson niitä mielenkiinnosta: että tuollaistakin elämää on! Ja koetan ymmärtää, heidän maailmansa ja maailmankuvansa on niin erilainen ja siksi kiinnostava. Tarkkaan luotu visuaalisuus on sekin omanlaistaan: suuret puutalot, piha ja jonkin verran omavaraisuutta, säilöntää, isoja autoja, kotikoulu (huh), kuntoilua, luonnonkosmetiikkaa – ja kauheasti kuluttamista kaiken sen “autenttisuuden” keskellä.

Kun keväällä kuulin Caro Claire Burken romaanista EiIisvuosi, tiesin heti, että haluan lukea sen. Burken feministiseksi luonnehdittu kirja on viihdyttävä romaani, joka pureutuu edellä kuvaamani kaltaisiin somevaikuttajiin – tai ehkä vielä pidemmälle meneviin. Teoksen keskeishenkilö Natalie elää itse luomaansa ja konservatiivisen yleisön silmissä täydelliseltä näyttävää elämää: on Eilisvuodeksi nimetty kaunis maatila, kuusi ihastuttavaa lasta, hyvätaustainen aviomies, miljoonia seuraajia somessa, ruokaa aika parhaista aineksista sekä mennyttä maailmaa ihailevat, monia puhuttelevat arvot. Kunnes asiat muuttuvat. Natalie on edelleen Eilisvuodessa, mutta 1800-luvulla. Miksi?

Ajatusleikki, satiiri ja koukuttava lukusukkula, perheromaani, pieni mysteeri, epäilemättä myös somehitti. Burken romaanista on moneksi. Itseäni viehättää ehkä eniten se, miten Eilisvuosi osaa olla samaan aikaan niin häpeilemättömän viihdyttävä ja koventuville arvoille ansiokkaasti irvaileva. Jotensakin raikas kokonaisuus! Kaiken lisäksi Natalie on hieno päähenkilö. Hän on ristiriitainen, aika kamalakin, mutta samalla hänelle toivoo parasta. Lukiessa hänen rinnallaan kulkee, sillä hän on romaanin ainoa kertoja.

Kaikkien kehujen keskellä on sanottava, että on romaanissa tyhjäkäyntiäkin enkä tarkoita viipyilevää kerrontaa tai monipolvisia lauseita (sellaiset eivät kuuluu Eilisvuoteen) vaan sitä, että tämänkin kirjan kohdalla olisi pieni tiivistys voinut olla paikallaan. Alku ja loppu ovat vahvempia kuin vähän junnaava keskikohta. Toisaalta harva jaksaisi lukea täyttä tykitystä alusta loppuun, että oikein hyvä näinkin.

Lukekaa muutkin Eilisvuosi. Se on kiinnostava, sopivasti yllättävä ja meidän aikaamme peilaava satiiri.

Virginia Evans: The Correspondent

 

Virginia Evans: The Correspondent
Crown 2025
Kannen kuvitus Gemma Koomen
285 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Sybil Van Antwerp on 73-vuotias ja sokeutumassa. Koko ikänsä hän on kirjoittanut kirjeitä:
Felix, my dear brother; Dear Ann; Dear Alice...
Love, Sybil; With warm regards...

Kirjeromaanit ovat minulle usein vaikea laji, mutta niiden joukossa on muutamia suosikkejani, kuten Helene Hanffin Rakas vanha kirja ja Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin  suloinen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Vaikeus koskee vain fiktiivisiä kirjeromaaneja, historiallisten henkilöiden kirjeet ovat luonnollisestikin eri asia, niiden lukeminen kirjoista on kiehtovaa etenkin, jos kirjeiden kirjoittajien elämää ja ajan kulttuurihistoriaa pohjustetaan muuten.

Tänä kesänä uskalsin pitkästä aikaa tarttua kirjeromaaniin, kun bongasin jostain kirjasomesta Virginia Evansin The Correspondentin, jota myös yksi ystäväni suositteli. Ja lukuaikaan nähden hauskan ajankohtaisesti teokselle myönnettiin myös Women’s Prize for Fiction -palkinto.

Kuinka hieno kirja se onkaan! Teoksen rakenne on kiinnostava: aluksi näyttäisi kuin Sybil kirjoittaisi kirjeitä erilaisten ihmisten kanssa – kuten toki tekeekin – mutta mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä paremmin alkaa huomata erilaisia linkkejä ja sidoksia ihmisten ja kirjeissä kuvattujen asioiden välillä. Kirja siis kasvaa lukiessa. Toisinaan kirjeissä on välittämistä ja vastavuoroisuutta, joskus ne ovat virallisia, onpa mukana nimettöminä lähetettyjä uhkaavan sävyisiäkin viestejä. Kirjeiden rinnalla on myös sähköposteja. On pitkiä pohdintoja ja lyhyitä “soita minulle” -tyylisiä.

Sybil on tietenkin kaiken kokoava voimia, sillä kirjeet ovat häneltä ja hänelle. Hän ei ole välttämättä kovin miellyttävä henkilöhahmo, vaikka voi olla sellainenkin. Hän on välittävä ja tympeä, suora ja jotenkin niin inhimillinen. Kirjeistä välittyy yksinäisyyttä ja ikääntymistä mutta myös välittämistä, sarkasmia ja teräviä huomioita arjesta, monimutkaisia ihmis- ja sukulaisuussuhteita ja paljon muuta. Kirjailijoillekin Sybil kirjoittaa: Joan Didionille, Ann Patchettille, Kazuo Ishigurolle. Itse asiassa Evansin koko teos alkaa Didionin The White Albumin sitaatilla.

The Correspondentille kannattaa antaa aikaa. Sen voi varmasti lukea ahmienkin, mutta suosittelen hitaampaa lukutapaa. Tämä älykkäästi kirjoitettu romaani saa(nee) kyyneleen silmäkulmaan paatuneimmillekin lukijoille.

P.S. Ostin kirjan alkukesästä Torontossa, luin sitä hitaasti pitkin kesää. Kirjaa suositellut ystäväni vinkkasi, että äänikirjaversiossa kirjeillä on eri lukijat aina kirjoittajahahmonsa mukaisesti. Oiva vinkki antoi lisäsilauksen muutenkin hienolle lukuelämykselle (luin siis sekä painettua kirjaa että kuuntelin äänikirjana). Suosittelen muillekin.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

 

Claire Lombardo: Onnen päiviä
Tammi 2026
The Most Fun We Ever Had 2019
Suomentanut Terhi Vartia
Kansi Tuomo Parikka
582 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

*Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa*

[--] he olivat vain kaksi nuorta tyttöä, jotka katsoivat tulevaisuuteen turvallisesta paikastaan, jossa he kuuluivat saumattomasti yhteen, paljon ennen kuin maailma kasvoi paljon suuremmaksi kuin he pystyivät käsittämään.

“Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Jotenkin noin alkaa Leo Tolstoin klassikkoromaani Anna Karenina. Claire Lombardon romaani Onnen päiviä alkaa Marilyn-nimisen hahmon, perheenäidin, väsymyksen tunteella kesken tyttärensä häiden. Mutta Tolstoin teoksen tunnettu alku sopisi hyvin Lombardon suureen amerikkalaiseen perheromaaniin.

Tolstoin ohella ajattelen nyt kirjoja, joissa on neljä siskosta: Lombardon romaanin ohella tuoreehkoja siskoskirjoja ovat muun muassa Ann Napolitanon Kaunokaisia ja Coco Melorsin Blue Sisters, klassikoista löytyvät ainakin ihastuttavat L. M. Alcottin Pikku naisia ja kotimainen Rauha S. Virtasen Seljan tytöt. Kirjat eivät liity suoranaisesti toisiinsa (tai ehkä ne kuitenkin linkittyvät, joku on aina esikuva toiselle), mutta perhesuhteiden tarkkaa kuvausta, siskosten välistä kipuilua niistä kaikista löytyy. Ja tosiaan neljä siskosta. Jokainen kirja on ollut myös menestys ja jokaisen henkilökaartista voi löytää oman suosikkinsa.

Onnen päivissä Marilyn ja David ovat siis kasvattaneet neljä tytärtä: Wendyn, Violetin, Lizan ja Gracen. Esikoinen Wendy on jäänyt leskeksi nuorena, hän on vauras nainen, joka harrastaa irtosuhteita ja juo liikaa. Violetilla on korkea koulutus ja ydinperhe, mutta ahdistus ottaa joskus ylivallan. Lizan akateeminen ura ei ota kantaakseen, sillä Liza kantaa jotain muuta: lasta. Kuopus Grace etsii itseään – ehkä ikuisesti. Koko perhe, myös Marilyn ja David, joutuvat peilaamaan itseään ja perhettään, kun heidän kaikkien elämään ilmestyy nuorukainen Jonah.

Taitavasta perhedynamiikan kuvauksesta on helppo nauttia. Lombardon romaani on hänen esikoisensa, mitä on vaikea uskoa, sillä niin sujuva, viihdyttävä ja samalla syvälle menevä se on. Pääosin Chicagon seudulle sijoittuva romaani antaa jokaiselle henkilöhahmolleen omat surunsa, myös Marilynille ja Davidille, jotka tyttäriensä silmissä näyttävät jopa ärsyttävän täydellisiltä. Lombardo taitaa perhesuhteiden nyanssit.

On romaanissa toki miinuksensakin, mutta eikö kaikissa kirjoissa ole? Onnen päivien kohdalla se on pituus. Vaikka menneessä ja nykyisessä kulkea kerronta saakin olla laveaa, tuntui minusta välillä ettei romaani pääty koskaan, että sen seikkaperäisyys puuduttaa. Tiivistäminen olisi tuonut kerrontaan jäntevyyttä ja ilmavuutta, antanut henkilöhahmoille hieman enemmän happea kasvaa lukijan mielessä.

Mutta tällaisenaankin Lombardon romaani on hieno ja voin suositella sitä kaikille laadukkaiden amerikkalaisten romaanien ja keskiluokkaisten perhetarinoiden ystäville.

Linea Maja Ernst: Napaan asti

 

Linea Maja Ernst: Napaan asti
Gummerus 2026
Kun til navlen 2024
Suomentanut Onerva Kuusi
Kannen maalaus Clara Selina Bach
279 sivua
Tanskalainen romaani

* Kirja saatu kustantajalta markkinointikappaleena *

On hiljaista. Kaikki nukkuvat, maailma pidättää hengitystään, ja tämän pienen järvenrannan hiljaisuus on yksin hänen [--].

Etsitkö kirjaa, jonka voisi sijoittaa moneen lukuhaasteeseen?
Queer-lukuhaaste, Helmet-lukuhaasteen monet kohdat, Bookish summer sundays, Pohjoismaat, kansitaidehaaste jne.

No, olen huono seuraamaan lukuhaasteita ja luulen, että monet mainitsemistani ovat jo edelliskesien kukkasia tai menneiden talvien lumia, mutta ainakin kolme ensin mainittua pyörivät parhaillaan. Niihin kaikkiin Linea Maja Erntsin Napaan asti sopii mainiosti, sillä romaanista on todellakin moneksi. Se on kuvaus ystäväporukasta kesämökillä, sen kansi on kaunis (Helmet, kansitaidehaaste), siinä seksuaalinen suuntautuminen on moninaista (queer-lukuhaaste), se sopii kesän lukulistalle ja onhan siinä metsää ja odotuksia (Bookish summer sundays), se on tanskalainen kirja ja siksi menee niin Pohjoismaat- kuin maailman ympäri -haasteisiin. Ja tietenkin ilman lukuhaasteitakin sen voi lukea (kuten itse tietenkin tein).

Lukuhaasteet tulivat mieleeni romaania lukiessani, kun mietin miten moneen suuntaan teos kurottaa. Sen lähtökohtana on opiskeluaikainen ystäväjoukko, joka viettää kesäisiä päiviä maaseudulla. Kaikki on jotenkin ihastuttavasti mielikuvien tanskalaista: rento ote ja sellainen boheemi tyylikkyys, ihmisten tuleminen ja meneminen, illalliset joiden aikana asiat pysyvät tai muuttuvat, joiden aikana joku aika esittää jotain toisille tai itselleen. Romaanin kolmekymppisillä on omat kasvukipunsa, ja niitä riittää.

Kuulostaako tutulta? Osalta viime vuosien milleniaalikirjojen jatkumoa. Ehkä. Toisaalta Ernstin romaanissa on huikeita ja pysäyttäviä kohtauksia, kuten vaikkapa tämän postauksen alkuun nostamani haave saada olla yksin tai yhden keskeishenkilön Sylvian ajatukset kirjallisuudesta ja elokuvista, fiktiosta.
Ernst kirjoittaa läsnäolevin ja luontevasti kuvailevin virkkein, ei kuitenkaan välttämättä niin rennosti kuin saattaisi odottaa. Napaan asti on kyllä hyvin kirjoitettu ja suomennettu romaani, jossa kaikki on kohdallaan mutta jokseenkin asetelmallisesti, itsetietoisesti kirjoitetun oloisesti. Toisaalta miksikäs ei, sillä ehkä itsetietoisesti kuuluukin kirjoittaa henkilöistä, jotka määrittelevät itseään (osin pilke silmäkulmassa) ja ajattelevat, että juuri kyseenalaistamisessa, hämmentämisessä hän voisi olla avuksi.

En ihan täysin lämmennyt tanskalaisen ystäväporukan noin kuudelle vuorokaudelle mökillä. Silti ihastelen Ernstin tarkkanäköisyyttä ja henkilöhahmojen moninaisuutta. Summaten: romaani on monella tapaa viihdyttävä, napaan asti itsetietoinen ja kolmekymppisen luovan luokan tempoilua osuvasti kuvaava.

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

 

Elizabeth Strout: Burgessin pojat
Tammi, Keltainen kirjasto 2025
The Burgess Boys 2013
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
398 sivua
Amerikkalainen romaani

“Ethän sinä heitä tunne”, hän sanoi. “Ei kukaan koskaan tunne ketään.”

Niin, tuntevatko edes yhdessä varttuneet? Jim, Bob ja Susan ovat Burgessin sisarukset, jo keski-ikäisiä ja keskenään erilaisia. Vaikka Jim ja Bob molemmat ovat juristeja ja asuvat New Yorkissa, on esikoinen Jim urallaan menestynyt ja itsetietoinen, nuorempi Bob on puolestaan pehmeämpi, eronnutkin. Bobin kaksoissisko Susan on jäänyt heidän kaikkien lapsuuden kotipaikkakunnalle Shirley Fallsiin. Lapsuuden suuri menetys kulkee sisarusten elämässä alati läsnä, mutta tällä kertaa heitä koskee myös akuutti asia, Susanin pojan Zacharyn teko, josta tulee viranomaisasia.

Mikä saa yksinäisen nuorukaisen viemään sianpään moskeijan eteen ramadanin aikana? Teko on pöyristyttävä. Elizabeth Stroutin vuonna 2013 Yhdysvalloissa ilmestynyt romaani Burgessin pojat on ajankohtainen edelleen, monesta syystä. Yksi keskeinen teema kuvaa somalitaustaisten ihmisten elämää maassa, joka ei välttämättä ota hyvin vastaan. Lukiessa tulee väistämättä mieleen Minnesota tänä vuonna – ei Zacharyn teon vuoksi vaan ylipäätään syvempien ennakkoluulojen ja rasismin.

Vielä keskeisempää, varsin stroutlaista, on ihmisten välisten suhteiden kuvaus. Hahmoja on paljon, ja ihmiset ovat niin kimurantteja kuin oikeassa elämässäkin, monimutkaisia ja arkisia – ja yllättäviä olivat he sitten pää- tai sivuhenkilöitä. Burgessin sisarusten ohella keskeisimpiä ovat Jimin vaimo Helen, Bobin entinen vaimo Pam ja somalitaustainen Abdikarim. Heidän puheensa, ajatuksensa, tekonsa ja tekemättä jättämisensä muodostavat moniulotteisen kudelman, jota lukee mielellään. Lukija kulkee jokaisen rinnalla ja löytää omat ihmisensä.

Kerronta se tietenkin stroutmaista onkin: nautittavaa ja vetävää. Elizabeth Strout osaa, uskallan sanoa, aina. No, Lucy meren rannalla ei ollut mieleeni ihan yhtä paljon kuin Stroutin muu tuotanto, mutta nyt lukemani Burgessin pojat olikin sitten sitäkin parempi. Onneksi uusin Strout-suomennos Haluan kuulla kaiken odottaa jo hyllyssäni.

Francesca Giannone: Lizzanellon kirjeenkantaja

 

Francesca Giannone: Lizzanellon kirjeenkantaja
WSOY 2026
La portalettere 2023
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
502 sivua
Italialainen romaani

*Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa*

Anna oli miettinyt kaiken valmiiksi. “Lähetät hänelle pari päivää ennen korttia erillisen kirjeen, joka sisältää vihjeen. Kirjoitamme hänelle vain: ‘Postimerkkeihin kätkeytyy enemmän sanoja kuin voi aavistaakaan, jos ne vain osaa kaivaa esiin." [--]

Olen viime aikoina lukenut mukavan erilaisia kirjoja, hienoja kaikki, esimerkiksi kolme viimeisintä: Maija Kajannon oiva feelgood-romaani Tilinpäätös, Alia Trabucco Zeránin romaani Puhdas ja Hilary Mantelin piikikäs novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha. Niiden rinnalla lukufiiliksessäni on ollut laadukkaan ja upottavan lukuromaanin kokoinen aukko – tiedättehän ne kirjat, jotka vievät mukanaan niin että voi lähes sulkea ulkopuolisen maailman mielestään pois.

Ajattelin, että Francesca Giannonen Lizzanellon kirjeenkantaja olisi sellainen. Ja olikin, osin. Romaani vie 1930–50-lukujen Etelä-Italiaan, epilogi ulottuu jo 1960-luvulle, ihan sinne maan kengänkorkoon. Kirja alkaa Annan hautajaisista, mutta varsinainen tarina lähtee liikkeelle tästä:
Vuonna 1934 sinne saapuvat Anna ja Carlo, pariskunta. Carlo on kotoisin Lizzanellosta, Anna on pohjoisen, eli aivan toisenlaisen Italian, kasvatti. Kaikki eivät ota häntä avosylin vastaan, mutta on myös niitä jotka ihastuvat enemmän kuin saisi. Postinkantajaksi alkava Anna myös rikkoo sukupuoleensa kohdistettuja odotuksia. Runsaasta henkilömäärästä huolimatta Lizzanellon kirjeenkantaja on nimenomaan Annan tarina.

Romaanissa on paljon hyvää. Mukana on sukusalaisuuksia, kirjallisuusviittauksia ja hurmaavaa aistillisuutta, esimerkiksi ruokakuvaukset saavat himoitsemaan tomaatteja ja manteleivoksia. Mieli karkaa Italiaan, jonka keski- ja pohjoisosat ovat minulle osin tuttuja (puolisoni työskenteli siellä kaksi vuotta), mutta jonka etelässä en ole Sisiliaa lukuun ottamatta koskaan käynyt. Onneksi kirjan sivujen myötä voi matkustaa!

Täysin en kuitenkaan päässyt romaanin vietäväksi, sen verran tarinassa on liikaa pituutta ja suoranaista sekavuutta ja tiettyjä kliseitä, jotka työntävät minua lukijana pois, kuten vaikkapa rakastelukohtaukset silloin kun pariskunta ei rakasta tai halua toisiaan (no, niitä ei ole paljoa) – tasapuolisuuden nimissä totean tässä samalla, että henkilöhahmot sinänsä ovat moniulotteisia ja inhimillisiä.

Vaikken nyt täysin innostunut, ehkä jopa pitkästyinkin, uskallan kuitenkin suositella romaania kaikille niille, jotka pitävät vahvoista naishahmoista, sukutarinoista ja – tietenkin – Italiasta.

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

 

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
Teos 2017
The Assassination of Margaret Thatcher 2014
Suomentanut Kaisa Sivenius
Kansi Jenni Saari
178 sivua
Brittiläinen novellikokoelma

– Keitä lisää teetä. Ja laita tällä kertaa sokeria.
– Oi, sanoin. Puutteellinen vieraanvaraisuuteni nolotti minua. – En tajunnut, että käytät sokeria. Valkoista sokeria minulla ei taida olla.
– Että oikein porvaristoa?

Vuonna 2022 menehtyneen Hilary Mantelin tuotannosta tunnetuimpia teoksia ovat laajat historialliset romaanit Susipalatsi, Syytettyjen sali ja Kuningashuone. Hän oli myös lyhyen proosan, esseen ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen taitaja. Oma Mantel-suosikkini on muistelmateos Vain varjo häälyväinen, joten innolla (ja vihdoin!) tartuin toiseen tiiviimpään teokseen, vuonna 2017 suomennettuun novellikokoelmaan Margaret Thatcherin salamurha.

Takakannen kritiikkinosto osuu oikeaan: USA Todayn mukaan kokoelma on “kuin suloinen pieni nautinto”, mutta asianlaita korjataan heti, “ei suloinen – sen ymmärtää jo nimestä”. Suloisuus on kaukana, totta tosiaan, sillä Mantelin novellit ovat toisaalta suorastaan ahdistavia ja jollain tapaa inhottavia, sen verran niissä on mukana kuolemaa ja väkivaltakuvitelmia, ja toisaalta toiset novellit saavat kuivasti hymyilemäänkin.

Tarkkanäköisyys, ironia ja hallittu ilmaisu yhdistävät kaikkia yhtätoista novellia, joiden aiheet vaihtelevat syömishäiriötä sairastavasta siskosta Saudi-Arabiassa asuvaan brittiläiseen kotirouvaan ja tämän tutustumiseen yritteliään pakistanilaismiehen kanssa, niminovellin terroristiksi osoittautuvasta putkimiehestä Pilkku-novellin pikkutyttöihin, jotka vakoilevat rotanhäntäsaparoista, mahdollisesti kehitysviiveistä ikätoveriaan. Luonnollisesti osa novelleista on enemmän jonkun lukijan mieleen ja osa toisen, niinhän aina. Ohi Mantelin kohdalla ei mene yksikään.

Taitavaa! Taidokasta tekstiä hyvin suomennettuna, joten siinä mielessä tarjolla on lukemisen riemua, vaikkei novellit sisällöltään riemukkaita olekaan.  Kiirehtiä näiden novellien kanssa ei ole syytä, sillä paljon merkityksellistä ironiaa on rivien väleissä. Mantel ei selittele, ei toki piilottelekaan. Kantaakin hän ottaa, esimerkiksi kirjan niminovelli oli saanut aikaan pienen kohun Isossa-Britanniassa ja monissa tarinoissa häälyy (sic) luokkayhteiskunta.

Kaiken kaikkiaan Mantelin tarkkarajaiset, osin ahdistavat ja kauttaaltaan hiotut novellit osoittavat sen, miten moniaalle tiiviillä ilmaisulla voi ulottua.

Javier Marías: Rakastumisia

 

Javier Marías: Rakastumisia
Otava, Otavan kirjasto 2012
Los enamoramientos 2011
Suomentanut Tarja Härkönen
Kannen kuva Elliot Erwitt
436 sivua
Espanjalainen romaani

Mitä järkeä tässä on, varsinkaan minun kannaltani. Ei hän peittele sitä, mikä hänen toiveensa on ja mikä häntä liikuttaa, ei hän huijaa minua, ei salaa, se paistaa hänestä liikaakin [--].

Selailin vanhoja blogitekstejä etsiessäni luettavaa ja mieleeni tuli Javier Maríasin romaani Rakastumisia, jonka ostin kirja-alesta vuosia sitten. Ilmestyessään suomeksi 2012 teos sai blogeissa ristiriitaisen vastaanoton, toisia se piti otteessaan ja oli oikea herkkupala, joillekin taas hetkittäin raskaslukuinen.

Ymmärrän hyvin nuo erilaiset näkökannat ja auliisti myönnän niiden vaikuttaneen lukemiseeni. Nimittäin:
Aluksi olin lumoutunut. Romaanin lähtökohta on kutkuttavan hieno. Ja sitten kaikki keskustelut, joita henkilöt käyvät – kaikki se korkeakirjallinen filosofointi – ja miljöö, ihmissuhteet, kerronta.

Ja sitten: kaikki se korkeakirjallinen filosofointi (kyllä, uudelleen), jota sinänsä rakastan, muuttuu jossain parinsadan sivun jälkeen raskaaksi monologinkaltaiseksi, jossa riittää rönsyjä. Tuntuu, ettei romaania jaksa lukea, että se junnaa paikallaan eikä kuitenkaan junnaa. Olisin halunnut keskeyttää lukemisen ja aloittaa jonkun toisen kirjan enkä sittenkään olisi.

Ihastuttava kansi lupaa jotain kevyempää, takakansikin kertoo kujeilevuudesta, joka romaanista ei kuitenkaan löydy. Kirjallisuuden ystäville sen sijaan tiedossa on monenlaista hyvää aina lukuisista viittauksia Marían ammattiin, hän on kustannustoimittaja. Tarja Härkösen suomennos on upea, Maríasin romaanin kääntäminen on varmasti vaatinut paljon. Niin monisyinen, laajalle kurkottava ja silti ahdas kokonaisuus on. Kyse on myös metaromaanista, mistä lukijaa muistutetaan.

Mistä on kyse? Rakkaudesta ja kuolemasta, kaiken monitulkintaisuudesta. Kaikki alkaa, kun María on suosikkikahvilassaan kiinnittänyt jo jonkin aikaa huomiota pariskuntaan, joka huokuu onnea. Jonkin ajan kuluttua hän lukee uutisen, jossa kerrotaan miehen kuolleen puukotuksen uhrina. María tutustuu miehen leskeen Luisaan ja tapaa myös kuolleen miehen ystävän Javier Díaz-Varelan, johon ihastuu.  Rakastumiset eivät kuitenkaan ole yksioikoisia, vaan rakastunut ihminen joutuu punnitsemaan tekojen oikeutuksia.

Ristiriitainen lukukokemus, jota arvostan.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää
Otava 2026
What We Can Know 2025
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kannen maalaus Louise Body: Sail To The Sky
359 sivua
Brittiläinen romaani


Muisti on pesusieni. Muisti imee itseensä aineistoa eri ajoista ja paikoista ja valuttaa sitten sisältönsä kulloinkin käsiteltävän hetken päälle.

Toista sataa vuotta aiemmin, vuonna 2014, runoilija lukee vaimonsa syntymäpäiväillallisilla runon. Runo on jonkinlainen avainteos, mutta se on kadonnut ja askarruttaa kirjallisuudentutkijoiden mieltä. Nyt eletään vuotta 2119, katastrofien seurauksena osa Euroopasta on peittynyt veteen ja maailman väkiluku laskenut. Tutkija Tom Metcalfe selvittelee Francis Blundyn vanhan runon kohtaloa. Sanojen merkitys on valtavampi kuin odottaa voisi.

Dystopiat eivät lähtökohtaisesti ole lempikirjallisuuttani, mutta jotkut lajin teokset (kuten vaikka Kazuo Ishiguron Ole luonani aina tai Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -sarja) ovat suursuosikkejani. Uskallan sanoa, että sinne suosikkien joukkoon heilahti hetimiten myös Ian McEwanin Mitä voimme tietää, josta tuli myös lempi-McEwanini.

Miten hieno romaani se onkaan! Mitä voimme tietää on upea niin yhteiskunnallisena romaanina, kerrontansa osalta, kirjallisuuskirjana, ihmissuhdekuvauksena kuin rakenteellisestikin. McEwan kirjoittaa kiinnostavia historiallisia risteytymiä meidän ajastamme, muun muassa Ukraina ja Iran ovat esillä. Kuviteltua ja ihan surullisen mahdollista tulevaisuutta on tietenkin ajatus siitä, että Iso-Britannia on peittynyt isoin osin veteen – syyt ovat yksinomaan ihmisten toiminnan, sotaisuuden, seurausta. Ihmisyys on aika samanlaista kuin aina: kilpailevaa ja kyräilevää, ihastuvaa, tosiasioilta piiloutuvaa, herkkääkin.

Kaikkea leimaa myös itseäni alati viehättävä brittiläisyys, kuten McEwanin teoksissa kai aina. Tällä kertaa muun muassa muistoissa olevat (oxfordilaiset) kirjakaupat, illalliset, luonto ennen tuhoutumistaan. Ja tietenmin myös (ei vain brittiläisenä): sivistys, tietty tietoisuus omasta asemasta osana akateemista ketjua.

McEwanin teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja siihen on nautinnollista uppoutua. Kaksiosaista romaania ei voi kuitenkaan kutsua helpoksi tai nopealukuiseksi, vaan se on niitä teoksia, jotka palkitsevat kärsivällisen lukijan. Se antaa pureskeltavaa niin yhteiskunnallisesti kuin romaanihenkilöidensä tasolla. Kulttuurihistoriallisia kerrostumia (humanisteille romaanissa on myös runsaasti kiinnekohtia) on paljon – menneestä tulevaan.

Kevät Otavan kirjastossa

 

On taas aika! Instagramin puolella Tiian lukupäiväkirja on yhdessä muutaman muun kirjagrammaajan kanssa järjestänyt laatukirjallisuushaasteita: jo muutaman kerran on syksyisin luettu Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja Syksyn keltaisten lehtien merkeissä ja nyt huhtikuussa on luvassa Kevät Otavan kirjastossa. 

Upeaa! Laadukas käännöskirjallisuus on ilo meille kaikille lukijoille. ♥ Ohjeet löytyvät tietenkin Tiian kirjagramista. Aion itsekin osallistua ja pyrin tuomaan postauksia myös tänne blogin puolelle.

Haasteen ja kevään kunniaksi kysyn teiltä lukuvinkkejä: suosittele minulle ja samalla kaikille Lumiompun seuraajille Otavan kirjaston kirjoja. 

Ja vastavuoroisesti vinkkaan kymmenen omaa Otavan kirjasto -suosikkiani tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä:

* Anita Brookner: Rantahotelli (suom. Eva Siikarla)
* Alba De Céspedes: Kielletty päiväkirja (suom. Anna Louhivuori)
* Jeffrey Eugenides: Middlesex (suom. Juhani Lindholm)
* Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (suom. Kristiina Rikman)
* Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (suom. Markku Päkkilä)
* Gloria Naylor: Mama Day (suom. Erkki Jukarainen)
* Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (suom. Katriina Huttunen)
* Taiye Selasi: Ghana Ikuisesti (suom. Marianna Kurtto)
* Carol Shields: Rakkauden tasavalta (suom. Hanna Tarkka)
* Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli (suom. Tapani Kärkkäinen)

Kaikista kirjoista löytyy postaus joko Lumiomena-blogista tai Instagramista. Lumiomenan Insta kannattaa ottaa muutenkin seurantaan, koska postailen sinne hieman useammin ja tuon stooreihinkin juttuja. ♥ 

Coco Mellors: Blue Sisters

 

Coco Mellors: Blue Sisters
Gummerus 2026
Blue Sisters 2024
Suomentanut Cristina Sandu
Kannen maalaus: Gill Button, To The Lighthouse
346 sivua
Amerikkalainen romaani

Kirja saatu markkinointitarkoituksessa


Mutta he eivät tiedä, että niin kauan kuin on elossa, ei ole liian myöhäistä tulla löydetyksi.

Bluen siskokset Avery, Bonnie ja Lucky ovat ulkoisesti menestynyt mutta sisäisesti kipeä kolmikko, joka on kokenut menetyksen. Neljäs sisko Nicky on kuollut vuotta aiemmin ja jättänyt perheeseen syvän surun. Siskokset palaavat kotikaupunkiinsa New Yorkiin, on paljon puhuttavaa niin toisilleen kuin itselleenkin. He kaikki ovat ihan hukassa.

Coco Mellorsin romaani Blue Sisters on ollut yksi tältä kevätkaudelta eniten odottamistani käännöskirjoista. En tiedä miksi. Ehkä kirjan hieno kansi (ah, maalauskansi, myös englanninkielisen version, jossa on neljä siskosta), kenties siskoteema, tuskin somehype, ehdottomasti sujuvan lukuromaanin kaipuu. Odotin siis kerronnaltaan vetävää ja aiheeltaan sykähdyttävää romaania, vähän samantyylistä kuin toissa kesänä lukemani Ann Napolitanon Kaunokaisia, jossa siinäkin on neljä siskosta.

Ja onhan Blue Sisters monin tavoin kiehtova, ristiriitaisella tavalla. Ja usein ristiriitaisuus onkin mieleeni. Pidin siis paljosta, sitten hetkittäin meinasin jättää romaanin kesken, onneksi lopuksi löysin taas kirjan viehätyksen. Kuitenkin, olisin halunnut pitää romaanista vielä enemmän, sillä siinä paljon sellaista jota rakastan: miljöinä New York ja Lontoon iki-ihana Hampstead, siskous teemana, sujuvaa kerrontaa, tunteikkuutta, keveyttä ja syvyyttäkin. 

Silti jotain on liikaa tai jotain puuttuu. Ainakin kirjat siskokset ovat suorastaan kliseisiä: Avery on yritysasianajana, joka asuu vaimonsa kanssa ihanassa kodissa Hampsteadissa, Bonnie on lahjakas nyrkkeilijä, Avery huippumalli. Tietenkin he kaikki ovat niin upeita ja taitavia. No, upeilla urilla on kääntöpuolensa, on riippuvuuksia, surua, ulkopuolisuuden tunnetta. Mutta nekin: yksi pettää, toinen turruttaa kipunsa väkivaltaan, kolmas päihteisiin. Ja totta kai esikoinen on se pilkunviilaaja, nuorin vallaton. Ja kuollut sisko on paitsi (syystäkin) kaivattu ja rakastettu. Blue Sisters(kin) on selvästi paljon velkaa Alcottin klassikolle Pikku naisia.

Minulle Blue Sisters olisi vielä parempi, jos se olisi vähemmän ilmeinen. Mutta tällaisenakin romaani on varsin hyvä, upottava ja tunteisiin menevä. Jokaisen lukijan on varmasti helppoa löytää se oma lempisiskonsa. Omani on tietenkin Avery, Mellorsin oma Meg March.