Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 328
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Säde varsinkin oli sitä mieltä. Säde. Minun auringonsäteeni.
Nyt tietysti herää kysymys: miksi olen vielä tässä? Miksi mietin mennyttä elämääni, enkä siirry kunnolla tuonpuoleiseen?
Suoraan sanottuna en ole aivan varma. Uskon tämän liittyvän Säteeeen. Haluan yrittää kertoa minusta ja Säteestä. Haluaisin kertoa rakkaudesta. Meidän rakkautemme oli vääränlaista, mutta toisaalta oikeanlaista.

Vic Allcock (!) on brittiläinen arkeologi, joka työskentelee Suomessa Kahdeksaisen yhteisössä. Yhteisö nojaa luonnon kunnioittamiseen ja uskoo vanhoihin suomalaisiin luonnonhenkiin. Säde on elämään näennäisen mutkattomasti suhtautuva nuori nainen, joka on aikoinaan työskennellyt ja etenkin rakastellut Vicin kanssa Kreikassa. Kalevalaa Lönnrotin kirjoittamana fanifiktiona pitävä Säde päätyy Kahdeksaiseen töihin. Kahdeksaista johtaa pelottava ja valovoimainen suomalais-kreikkalainen Voula, jonka kanssa Säde ei tule toimeen. Kotona Sädettä taas odottaa pelejä koodaava arkinen Antti. Ihmissuhteet ja maailmankatsomukset kohtaavat samalla, kun kaivaustyöt Kahdeksaisella etenevät. Kaiken kukkuraksi kirjan minä-kertoja Vic jo heti ensisivuilla ilmoittaa olevansa kuollut.

Miina Supinen on niitä kirjailijoita, joilta odotan paljon. Liha tottelee kuria oli mielestäni raikas, roisi ja hulvaton. Orvokki Leukaluun urakirjaa olen lukenut sieltä täältä välipaloina ja nauranut ääneen. Supisen tuorein romaani Säde enteilee Supisen olevan vielä paljon muutakin kuin kirjallisesti taitava (ja tarkkanäköinen!) humoristi. Omalaatuisen pari- tai kolmoissuhteen rinnalla on arkeologiaa ja Kalevalasta ammentavan uskonnollisen yhteisön kuvausta.

Tavallaan, jos sitä ajatteli, maailma on täynnä ennusmerkkejä, merkittäviä sattumia ja symboleita. Askel totaaliseksi hörhöksi ei ollut mitenkään kauhean suuri vaan oikeastaan melko lyhyt. Lyhyt, mutta tietysti hänelle mahdoton.
Koska olihan Säde nyt tietenkin ateisti. Hänen maailmankuvansa perustui tieteen todistukseen. Ateisti, kuten vanhempansa, isosiskonsa ja Antti. Heistä kukaan ei tarvinnut jumalia, Joulupukkia tai muita mielikuvituskavereita. Älyllinen rehellisyys, suoraselkäisyys, terve kriittisyys ja Occamin partaveitsi, joka oli sellainen viiltävän looginen päättelyketju, joka teki ufoista ja homeopatiasta silppua.

Säde pitää sisällään paljon. Romaanin uskonto- ja tavallaan myös ympäristöteemat antavat ajatuksia, mutta loppujen lopuksi tarjoavat kirjalle vain kehyksen. Keskiössä ovat ihmissuhteet niin hörhön Kahdeksaisen yhteisön sisällä kuin ennen kaikkea Säteen elämässä lapsuudesta nykypäivään. Etenkin Säteen, Antin ja Vicin suhde on erikoinen, sillä Säde on sen kummemmin miettimättä molempien kanssa. Vaitonainen Antti on hänen poikaystävänsä, nelikymppisen Vicin kanssa hän taas "panee" tuon tuostakin ja haaveilee joskus enemmästäkin. Säde tekee tämän ilman tunnontuskia, minkä molemmat miehet tietävät. Tämä omatunnottomuus on melkeinpä virkistävää ja Säde on muutenkin mainio romaanihahmo. Hän on ehkä hieman paperinen, mutta samalla tyttömäisen herttainen ja hänen kauttaan moni asia valottuu uudella tavalla. Säde on myös korostetusti toimijuuteen  tähtäävä hahmo - niin seksuaalisesti kuin maailmankatsomustaan pohtiessaan. Kaikki muut jäävät Säteen varjoon, joten kirjan nimi kantaa hyvin päähenkilönsä moniulottuvuutta tai -merkityksellisyyttä.

Supinen kirjoittaa sujuvasti ja Säteen parissa viihtyy erinomaisesti. Aiemmin lukemieni Supisen kirjojen huumori on kaukana, mutta kirja tuo tarjoilee muutamia hymyilyttäviä oivalluksia. Vanhana korosteisen epähörhönä folkloristina tunsin miltei lämminhenkisyyttä ajatellessani Kahdeksaisen yhteisön jäseniä, jotka niin kovasti haluavat olla osa luontoa ja uskoa kuvittelemiinsa vanhoihin suomalaisiin uskomusolentoihin. Kirjan luontokuvaukset ovat hienoja ja huvittaviakin: suopursun seksikäs tuoksu tai Helsingin ja Sipoon rajaseudun metsät tulevat hyvin kuvailluksi.

Kirjassa on kuitenkin muutama mutta, ja olen Helmi-Maaria Pisaran kanssa samaa mieltä kahdesta asiasta. Ensiksikin romaanin pääpointti katoaa jonnekin ja toiseksi kirjaan on jäänyt jonkin verran kielellistä huolimattomuutta (tai painovirheitä). Vaikka jälkimmäinen huomio ei kuitenkaan vaikuttanut omaan lukukokemukseeni, panin asian kuitenkin merkille. Mitä Säteen päällimmäiseen merkitykseen tulee, niin se hukkuu ainesten runsauteen. Säde on uskontokriittinen, mutta välittää silti yhteisöllisyyden houkuttavuutta. Säde on rakkausromaani, ja vaikka romanttinen rakkaus onkin siinä perustellusti kaukana, ei rakkauteen kuuluva välittäminenkään aina oikein näy tai kosketa. Kokonaisuus tuntuu sekavalta, joskin sujuvasti kirjoitetulta ja - kuitenkin - hyvin rakennetulta. Tästä syystä Säde jää vain hyväksi ja omalaatuiseksi romaaniksi.

Mutta onneksi Supinen ja Supinen. Luulen, että hän voisi kirjoittaa mitä tahansa ja viihtyisin silti: Grantassa ollut Luovan myrskyn ruokalista osoittaa, että Supinen voi vain listata asioita ja minä nautin hänen tekstistään. Säteenkin vahvuus on Supisen kerrontatavassa. Yhdessä sopivasti erikoisen aihepiirin kanssa se tekee Säteestä hyvällä tavalla harvinaislaatuisen romaanin.

---

Säde sädehtii myös Taikan ja Minnan blogeissa. Assyriologin lifestyle-blogissa kirjaa on tarkasteltu arkeologin näkökulmasta.

Granta: Ruoka

Granta. Uuden kirjallisuuden areena
Kustantaja: Otava 2013
Päätoimittaja: Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitus: Emmi Kyytsönen
Mistä: Julkistamistilaisuudesta
Sivuja: 304

Runoilija pyöritteli vinho verdeä lasissaan ja ajatteli, että hänellä oli oikeastaan aika hauskaa. Jose ja kaksi miestä olivat kuorineen perunoita, pilkkoneet chiliä, valkosipulia ja paprikaa ja asettaneet oliiviöljyllä sivellyn turskan perunoiden päälle valtavaan pataan avotulen päälle. Runoilijalle oli kerrottu Josen äidin lähettävän hänellä aina kymmenen litran ruukin öljyä joka vuosi Portugalista. Runoilijan teki mieli kysyä miksi he eivät käyttäneet voita, mutta sulki sitten suunsa.
- Leena Parkkinen: Turska

Novelliviikkoni on edennyt hitaammin kuin luulin, mutta kahden novellikokoelman jälkeen viikolle mahtuu myös juuri julkaistu aikakauskirja Granta. Uuden kirjallisuuden areena. Pääsin keskiviikkona juhlistamaan Grantan rantautumista Suomeen ja jaan luultavasti monen muunkin mielipiteen, kun tuumaan että kirjaihmisten on helppo olla innoissaan Grantasta - yhtä lailla konseptina kuin sisältönsäkin puolesta.

Granta perustettiin Cambridgessä jo vuonna 1889, uuden vuosisadan kynnyksellä siis. Aluksi Grantassa julkaistiin aikanaan tuntemattomien kirjailijoiden tekstejä, mutta nykymuodossaan vuodesta 1979 lähtien ilmestyneestä julkaisusta on voinut lukea vaikkapa Milan Kunderan, Ian McEwanin, Zadie Smithin ja Doris Lessingin kirjoituksia. Suomen ensimmäisen Grantan Ruoka-nimisessä ja -teemaisessa numerossa kirjoittajina ovat muun muassa Juha Itkonen, Miina Supinen, Miki Liukkonen, Kazuo Ishiguro, Olga Tokarczuk, Mo Yan ja Anu Silfverberg. Kaikkiaan kirjoittajia on 22.

[--] Puutarhassa olevat tytöt näyttävät pikemminkin pelästyneiltä kuin omahyväisiltä, ikään kuin heidän kasvonsa olisivat kauhuissaan siitä, että muodostavat sellaisen ilmeen.
Mutta heidän asunsa.
Millaiset asut! Ne kuuluisivat leivostarjottimille. Ne ovat kirkkaita, suloisia ja kuohuisia kuin kuorrutetut jälkiruuat: pitsikerroksia joissa on paljetteja, pikkuruisia peilejä ja trumpettihihoja - tämän joulun villitys Accrassa.
- Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämästä

Minun täytyy tunnustaa, etten ole lukenut vielä aivan kaikkia Suomen Grantan tekstejä, mutta vain muutama odottaa vielä lukemistaan. Säästelen niitä sopiviin hetkiin ja voi olla, etten ihan kaikkiin koskaan ehdikään, mutta haluan kirjoittaa Grantasta blogiini jo nyt. Aikakausjulkaisunahan Granta sallii myös selailun, mutta kaikki lukemani tekstit ovat houkutelleet tarttumaan seuraavaankin. Monipuolinen kattaus takaa sen, että lukija pysyy valveilla! Aloitin Ruoka-numeron alusta, Antti Tuurin Leivästä, jonka jälkeen aloin lukea tekstejä sieltä täältä itseäni eniten kiinnostavia kirjailijoita etsien ja myöhemmin uusiin tuttavuuksiin siirtyen.

Grantan tekstit vaihtelevat pitkistä kirjoituksista muutaman sivun mittaisiin juttuihin ja esseistä tyylipuhtaisiin novelleihin. Eräänlaisia ääripäitä ovat esimerkiksi Karin Johannissonin essee, mielenkiintoinen Tapaus Ellen West ja Miina Supisen suorastaan sydämellinen Luovan myrskyn ruokalista, jossa hän listaa intensiivisen kirjoittamisvaiheen aikaisia syömisiään. Grantan julkistamistilaisuudessa vieraillut Taiye Selasi oli itselleni uusi kirjallinen tuttavuus, hänen kertomuksensa Afrikkalaistyttöjen seksielämä puhutteli ja hieman ravistelikin, kun taas suursuosikkini Kazuo Ishiguro miltei hämmensi. Lopussa oleva kirjailijaluettelo paljastaa, että Ishiguron teksti on kirjoitettu alunperin TV-elokuvan käsikirjoitukseksi. Itselleni uusista tuttavuuksista Pirjo Hassisen ja tietenkin nobelisti Mo Yanin tuotanto vaativat parempaa tutustumista, samoin Rosa Liksom, jolta olen kauan sitten jotain lukenutkin. Isän 50-vuotisjuhlat oli eloisa kuvaus, ja kuten Liksom itse Grantan julkistamistilaisuudessa kertoi, kunnianosoitus ruotsinsuomalaisille. Juha Itkosen teksti Torstai oli tietenkin hieno, mitäpä tällainen vanha fani voisi muutakaan sanoa.

Grantan ruokapöytä on runsas ja kirjallisesti maistuva. Mikä teksti sitten ihastutti eniten? Antti Tuurin Leipä, Lessingin Kanat ja kananmunat ja Leena Parkkisen Turska. Leivässä Tuuri vaipuu muistoihinsa, samoin Lessing Kananmunissaan - ja niin vaivuin minäkin. Etenkin Leipä palautti mieleeni oman mummolani suuren tuvan sekä sen, kuinka leipomispäivänä sain aina mummoltani pienen palan taikinaa, josta muovasin oman leipäni. Parkkisen Turska taas on tyylipuhdas novelli suomalaisesta Runoilijasta portugalilaisen turskan äärellä. Ai niin - hyvä ei lopu vieläkään: Merja Virolaisen runot - suoranaiset oodit - ja Georges Perecin Suuntaa-antava luettelo. Ah!

Tuliko nälkä? Grantan ensimmäinen suomalaisnumero osoittaa, että Uuden kirjallisuuden areenan saaminen Suomeen on enemmän kuin tervetullutta.

---
Taas yksi kirjablogi kertoo myös Grantasta.

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän
Kustantaja: Helsinki-kirjat 2011
Kannen kuva: Getty Images
Kotimainen romaani, romanttinen jännityskirja
Sivuja: 221

Metsä oli kaunis syysasussaan, taivas autereinen ja maailma heleä. Keltaiset ja punaiset puiden lehdet kirjoittivat maisemaa. Tien oikealla puolella vilkkui Käärmejärven tummanpuhuva pinta.
Tuntui oudolta ajatella, että näin kauniissa maailmassa tapahtui hirvittäviä rikoksia.

Nelikymppinen leskikaunotar Sari pitää rautakauppaa Kärmeslän pikkukaupungissa, joka on ahneuksissaan hommannut itselleen kaupungin tittelin. Hän on hyvä äiti lapsilleen Millalle ja Mikelle, paras ystävä anoppinsa Marian kanssa, kelpo emäntä Rontti-koiralle sekä satunnainen mökkitalkkari. Kaikki muuttuu, kun Maria löytää ruumiin. Elostelevaa elämää viettänyt kunnallispolitiikko Jukarainen on kohdannut kohtalonsa poreammeessa. Samaan aikaan paikkakunnalle ilmestyvät Janne, salskea nuorimies, jonka salkku pursuaa pornokuvia sekä hyytävyyteen saakka pelottava rokonarpinen Liskomies, joka on ihmeen kiinnostunut Sarista ja tämän kodista.

Anne Leinosen ja Miina Supisen yhdessä kirjoittama Rautasydän (2011) on viihdyttävä romaani pikkukaupungin asukkaista, murhasta ja menneistä rikoksista sekä rakkauden etsinnästä. Se kuvaa kepeällä ja humoristisella otteella niin arkea juurtumista ja lesken monivuotista surua kuin hämärähommia ja hetken huumaa.

Tapahtumat sijoittuvat Sarin kotiin, vanhaan makasiiniin sekä sen takana olevaan viljasiiloon, jotka sijaitsevat Kärmeslän laitamilla. Pikkukaupungin asukkaat tietävät paikkansa maailmassa, välittävät toisistaan ja antavat arkensa soljua itäsuomalaisen lupsakkaalla rytmillä. Sen asukkaat ovat kuin kokoelma karikatyyrejä: on Sarin hiljainen ja luotettava ystävä Koikkis, tehopakkauksen kaltainen anoppi Maria, märkien päiväunien mies Janne sekä tämän sisko, hieman hutsahtava Jasmin. Lisäksi on tietenkin Sari itse, entinen muotisuunnittelija ja nykyinen rautakauppias ja leskiäiti. Jukaraisen murha saa huhut liikkeelle Kärmeslässä. Itse kullakin tuntuu olevan lusikkansa sopassa, jossa kaikki tuntuu tavalla tai toisella kiertyvän Sarin omaan menneisyyteen.

-Saitteko te sen ämmän? joku kysyi.Miehet mutisivat epämääräisesti.
- Kai te vähän pehmititte etukäteen? Ette yhtään piesseet? Kyllä te vähän saisitte. No, jää sitten enemmän hommaa minulle.
Ääni kuulosti epämääräisen tutulta. Siinä oli ilkeä sävy, joka kuulosti... ainakin siltä, ettei hän ollut erityisen pahoillaan siitä että joutui tekemään enemmän hommia.
Ovi aukesi ja edessäni oli tuttu hahmo.

Rautasydäntä lukiessani en tiennyt, mitä ajatella. Ensimmäisenä mieleeni tulivat television maalaiskomediat aina Aku Ankan Karhukoplalta lainattuja metodeja myöten ja Jannen varsin hyvännäköisen vatsalihaksiston kuvaus toi mieleeni 1980-luvun Kultasarjat tai Reginat (uusista en, tietenkään, tiedä mitään). Mukana on myös ripaus Hilja Valtosen ja edelleen Enni Mustosen reippaasta romanttisuudesta ja edelleen jotain lainattua kotimaisista jännityskirjaklassikoista, esimerkiksi Eeva Tenhusen tyylistä. Toisaalta Leinosen ja Supisen raikas ote, pilke silmäkulmassa ja selkeä tietoisuus siitä, että nyt ei kirjoiteta vakavaa kirjallisuutta, tekivät kirjasta aidosti nautittavan. Rautasydän on hyvin konstailematon kirja. Se ei yritä olla mitään muuta kuin romanttinen jännityskertomus. Romaanin onnistuminen piileekin juuri sen rehellisyydessä. Vaikka Leinonen ja Supinen lainaavat paljon kotimaisen kirjallisuuden kepeintä kuvastoa, on heidän yhteistuotoksensa ihan omanlaisensa.

Rautasydämen tekee erityiseksi ennen kaikkea se, että kyseessä on kahden melko tunnetun ja arvostetun kirjailijan yhteisteos. Olen lukenut Miina Supisen Liha tottelee kuria, jonka absurdiin saakka yltävästä yhteiskuntakritiikistä pidin kovasti. Anne Leinosen muihin teoksiin en ole vielä tutustunut, mutta hän on kokenut yhteistyökirjailija kirjoitettuaan lukuisia (pääosin nuorten)romaaneja yhdessä Eija Lappalaisen kanssa. Supisella ja Leinosella on kummallakin oma kirjailijanäänensä, mutta Rautasydän on niin vahva yhteisteos, ettei kahden kirjoittajan läsnäoloa voi irroittaa toisistaan. Aina voi toki arvailla, että kumpi on keksinyt inhan Liskomiehen tai Kärmeslän maisemakuvauksen. Kirjailijat itse ovat työprosessiaan valottaneetkin, mistä voi lukea lisää Jennin blogista.

Rautasydän ei sisällä hienoa kieltä, se ei tuota voimakkaita elämyksiä eikä anna älyllisiä sykäyksiä. Kirjassa ei ole mitään erikoista. Jos kuitenkin uskaltaa niin kutsutusti laittaa aivonsa narikkaan, saa takuuvarmasti hauskan ja hivenen jännittävänkin lukukokemuksen. Omassa sarjassaan kirja on mainio ja mikä parasta, tämän voisi hyvinkin lukea useammankin kerran siellä kuvitteellisella mummolan vintillä.

***+

Rautasydäntä on luettu blogeissa niin ahkerasti, että olisiko kyseessä peräti vuoden blogatuin uutuus? Kurkatkaapa esimerkiksi Susan, Jennin, Marjiksen, Susa P:n, Anni m:n, Marian ja Sannan mietteet kirjasta. En kai unohtanut ketään?

~Miina Supinen: Liha tottelee kuria~

Äänikirja, jotka kuuntelen matkalla töihin ja takaisin kotiin, etenee siinä määrin hitaasti, että ehdin ilta- ja osin työmatkalukemisinani syventyä Miina Supisen paljon mainetta ja julkisuutta saaneeseen romaaniin Liha tottelee kuria. Kirja on hillitön ja näkökulmarikas kertomus Silolan perheestä, jossa kaikki on ulkoisesti  kuin sisustuslehdestä, mutta jossa mikään ei toimi normaaliksi tuntemillamme säännöillä.

Lapset hakevat hyväksyntää kyseenalaisin keinoin; Kaunis biologianopiskelija Astra myy itseään lukijaa yököttävissä sessioissa. Ylipainoinen Silmu bodaa ja joutuu tekemisiin steroidien kanssa. Nelivuotias Pelagia pissaa päiväkodissa lattian ja vaatteensa märiksi sekä kuljettelee samettieläimiä sinne tänne. Isä, Suomen kuuluisin kapellimestari, Launo, ja äiti, sisustussuunnittelija, Katriina eivät huomaa mitään. Pääasia on, että design-keittiössä riittää hillovoileipiä (eikä koskaan perunaa tai jauhelihakastiketta), äidille valkoviiniä ja isälle rauha keskittyä taiteen tekemiseen. On sanomattakin selvää, että perhe kuhisee salaisuuksia kulissiensa takana.

Jos puhutaan mustasta huumorista tai kylmästä naurusta, on tämä kirja sellaisen prototyyppi. Silolan perheelle tapahtuvat asiat, etenkin Astran salaiset retket, ovat pöyristyttäviä. Silti ne naurattivat minua niin, että tirskuin ääneen ruuhkabussissa saaden osakseni uteliaita, kirjan kantta kurkistelevia katseita. Osin kirja on sukua Miika Nousiaisen kirjoille, mutta naisnäkökulma virkistää. Supisen kieli on raikasta - paikoin puhekielistä - ja tapahtumat kantavat. Vaikka jokainen pää- ja sivuhenkilö on itsekäs ja täynnä ongelmia, on heissä kaikissa jotain, johon on helppo kiintyä.

Liha tottelee kuria on samaan aikaan hauska, traaginen, tuhma (!) ja pintansa alla herttainen. Jään odottamaan innolla Supisen mahdollista seuraavaa kirjaa ja muistan varoa viattoman oloisten hilloleipien tarjoamista lapsilleni.