Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena 2017
Kansi Sanna Mander
432 sivua
Kotimainen romaani

Totta puhuen, juuri nyt en ole enää varma, kumpi versio kohtaamisestani äidiksi luulemani naisen kanssa oli unta ja kumpi todellisuutta. Ehkä ne molemmat ovat silkkaa kuvitelmaa ja kaikki sujuikin jollain kolmannella tavalla. Mutta eipä sillä ole suurtakaan väliä. Havahduin joka tapauksessa siihen, että taivaalta laskeutui muurien sisälle tuulenpyörre, joka puhdisti penkin sumusta.
Sitten näin, etten ollutkaan yksin.

Kaikki alkaa, kun Kaarna saa puhelun Kirsikkapuiston hoitokodista: hänen dementoitunut äitinsä on kuolemassa. Kaarna kiirehtii dementiakotiin, mutta äiti on kadonnut. Käy ilmi, että Kaarnan äidin elämä on ollut täynnä salaisuuksia, joista monet kiertyvät Kaarnaan itseensä. Äidin ja samalla Kaarnan omasta menneisyydestä alkaa paljastua monenlaista, niin äidin työstä kuuluisana psykoterapeuttina kuin hänen yhteyksistään itäsaksalaisiin, yhtä lailla Kaarnan lapsuusajan oireilusta kuin kokonaisesta joukosta menneisyyteen jääneistä ihmisistä. Samalla Marrasvirran kaupungissa puuhataan vuotuisia syysfestivaaleja, joiden karnevaalitunnelma peittyy sumuun ja kissoillakin tuntuu olevan oma roolinsa: Kulje vaikka virsta vaaraa / mut älä katso kissaa väärää.

Viime maanantaiaamuna istuin täydessä bussissa. Ulkona oli pilkkopimeää, olin nukkunut huonosti ja tuntui kuin silmissäkin olisi ollut sumeaa, jonkun puhelimesta kuului peliääniä, jotka olivat kuin epävireistä ja vinksahtanutta sirkusmusiikkia. Minulla oli bussilukemisena Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä, ja tuo mustan aamun nytkähtelevä bussi tuntui kaikkine äänineen olevan ihan täydellinen miljöö kyseisen romaanin lukemiselle. Tunsin melkein siirtyneeni Marrasvirralle.

Vuosia sitten luin Jääskeläisen romaanit Lumikko jayhdeksän muuta ja Harjukaupungin salakäytävät. Molempien omaperäinen henkilökaarti, kiehtova miljöökuvaus ja kokonaisvaltainen hyvä omituisuus, jota voisi jonkinlaiseksi twinpeaks-suomalaisuudeksikin kutsua, ihastuttivat. Niiden jälkeen ilmestynyt Sielut kulkevat sateessa ei jaksanut kiinnostaa, mutta tänä syksynä ilmestynyt Väärän kissan päivä tuntui pienen pohdiskelun jälkeen niin sanotusti ihan minun kirjaltani – ja sitä se olikin, jopa siinä määrin että aloin nyt uudelleen harkita "Sielujen" lukemista.

Väärän kissan päivä on oman kokemukseni mukaan hyvin tyypillinen Jääskeläisen kirja. Tässä tapauksessa ”hyvin tyypillinen” tarkoittaa jotain ihan muuta: jotain aivan omanlaistaan, jotain vinksahtaneen laadukasta, jotain varmaotteisesti kirjoitettua ja juoneltaankin koukuttavaa. Ja tyypillistä on sekin, että jokainen Jääskeläisen teos on keskenään erilainen, yhteistä on tunnelma ja juonen taidokas kuljetus.

Tarina on nytkin varsin vänkä ja moniulotteinen. Mukana on neuvostoajan politiikkaa, nykytekniikkaa, perhe-elämän kuvausta, lasten ja vanhempien välisten sidosten pohdintaa, Star Trekiä ja lääketeollisuuden kuvausta. Kaikkea määrittää muisti ja muistaminen, ajan armottomuus, joissain tilanteissa ajankulun hämäävä armollisuuskin: Tik tak, kiiruhda! Aika kuluu kaikilta. / Pysäytä kello, seisauta aika. On elämä unta, siinä sen taika!

Kokonaisuus yltää pohdinnaksi paitsi muistamisesta, myös identiteetistä. Eräs romaanin keskeiskysymys kuuluukin, että ovatko ihmiset muistojensa summa? Muistot rakentavat ihmisen koko identiteettiä ja tätä identiteettisokkeloa tai -peliä Jääskeläinen rakentaa tavalla, joka onnistuu yllättämään. Väärän kissan päivä on kauttaaltaan omaperäinen, muttei vailla lainaa (kuten ei kai taide ylipäätään ole). Tuija kirjoittaa enemmään näistä silmäniskujakin tarjoavista lainoista, joita bongatessaan lukija voi ilahtua monella tapaa. Itse huomasin vielä yhden (mahdollisen) juonenkäänteitä koskevan rakenteellisen viittauksen parin elokuvan suuntaan sen jälkeen kun jo tullut yllätetyksi.

Kirjoittaja Jääskeläinen on taitava. Teksti on sujuvaa, ovelaa, nautittavaa luettavaa. Tekstuaalisesti Väärän kissan päivä on kuin ihmismieli, toisinaan kirkasta ja selkeää, hetkittäin nyrjähtelevää ja sumuisaa, joskus kaunista ja kepeää, sitten taas hämärtyvää – kaikkea tätä juuri silloin kun tarinankuljetuksen suhteen kuuluu ollakin, Jääskeläinen hallitsee sanansa tässä kaikilta osin hienosti hallitussa romaanissaan.

Palaan vielä hetkeksi sinne marrasaamuiseen bussiin. Bussi vei minut töihin, mutta työpaikkani käytävillä kulkiessani päässäni soi vinksahtanut pelimusiikki, mielessäni hiipivät kaikenlaiset kissat (en olisi yhtään ihmetellyt, jos aamuhämäräisestä naapurihuoneesta olisi kurkannut viiksekäs viirusilmä) ja tietoisuus siitä, että olin lukenut vahvan romaanin. Toivon, että oma muistini kannattelee minua vuosikymmentenkin päästä ja että vielä silloin muistan oivallisen Väärän kissan päivän.

---

Tuijan lisäksi kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Arja, Kirsi, Leena, Omppu (joka teki hienon viittauksellisen huomion hänkin, lukekaa!), Riitta, Susa, Tiina ja Tuomas – ja monet muut.

Kolme päivää kirjamessuilla

Tuntuu, että tämä aurinkoinen ja kiireetön sunnuntaiaamu on melkoinen kontrasti edelliselle kolmelle päivälle: kahvi tuoksuu keittiössä, Hesari odottaa vielä postilaatikossa, aurinko leikittelee pihan jo kuivuneissa hortensioissa ja täällä työhuoneessa vieressäni on - hups - kaikkiaan kymmenen uutta kirjaa. Vaikka aamu onkin ihan erilainen kuin edelliset päivät, niin juuri ne edelliset kolme pyörivät edelleen mielessäni. Ja millaisia päiviä ne olivatkaan!

Kirjamessut on ihmeellinen tapahtuma: toisaalta käsittämättömän rasittavat tuhansine ihmisineen, joka puolelta kuuluvine puheineen ja hetkisen tunnelmansa vuoksi. Toisaalta taas juuri siksi tunnelma on niin innostava: kaikki nuo ihmiset ovat tulleet paikalle kirjojen ja kirjallisten keskustelujen vuoksi! Kaikki ne haastattelut, toinen toistaan hienommin rakenntut osastot ja kirjapinot. Minä olin messuilla sekä töissä että vapaalla, mikä oli hyvä yhdistelmä.

Ensimmäinen messupäivä torstai oli minun ensimmäinen messupäiväni. Muutaman aamupalaverin jälkeen ehdin kierrellä siellä täällä: jäin usein suustani kiinni ja hahmotin messualuetta. Kaikkein komein kirjapino oli takuulla Bazarin osastolla (Hanna on kirjoittanut kirjapinoista enemmänkin).

Esikoiskirjailijapaneeleja messuilla oli kahtena päivänä, minä ehdin kuunnella ensimmäistä. Olin lukenut keskusteltavista kirjoista kaksi: Niina Miettisen Israel-tytön ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Kohtasin Rauhalan messuilla myöhemminkin ja kiittelin upeasta romaanista. Antti Heikkisen Pihkatappia aloittelin alkusyksystä, mutta syystä tai toisesta kirja jäi silloin pinoon odottelemaan. Heikkinen jutusteli kirjailijuudestaan ja kirjastaan niin mukavasti, että kyllä se Pihkatappi on vain luettava loppuun. Osa esikoiskirjailijapanelisteista on Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana. Voittaja julkistetaan 14.11., ehdokkaina ovat muun muassa Heikkinen, Tua Harno ja Pasi Pekkola.

Kolmen maissa esiinnyimme Hannan kanssa Ylen lavalla, jossa Mia Krause haastatteli meitä Rivien väleistä. Haastattelu on kuunneltavissa Puheen Iltapäivän nettisivulta. Heti haastattelun jälkeen ehdin kuin ehdinkin kuuntelemaan Chimamanda Ngozi Adichieta kahteen otteeseen, kuva on Akateemisen osastolta, jossa kirjailijaa haastatteli Sofi Oksanen. Olen lukenut Adichielta vain Puolikkaan keltaista aurinkoa, mutta aion lukea muutkin. Purppuranpunainen hibiskus on jo kauan odottanut hyllyssäni. Torstain ohjelma olisi jatkunut vielä joitakin tunteja, mutta päätin lähteä kotiin lepäämään.

Perjantain kuvat tulevat nyt ihan käänteisessä järjestyksessä, mutta en ala tapella Bloggerin kanssa. Vaikken arvioi työkirjoja blogissani, oli perjantaiaamupäivänä hyvin tiivis nimenomaan töiden osalta. Haastattelin itse mainion vintagehenkisen Lainattuja henkiä -kalenterin tehneitä kirjastolaisia ja heti sen jälkeen kiirehdin Akateemisen osastolle, jossa oli muutama Avaimen kirja esittelyssä. Juhani Sipilää, Jyrki Nummea ja Vesa Haapalaa kuunnellessa oli ihan erityisen helppo uskoa suomalaiseen romaaniin ja siihen, että kotimainen kirjallisuus voi hyvin.

Perjantaina tapasin monia ihania blogiystäviä lounaan ja viinilasillisen merkeissä, kohtasin yllättäen vanhoja tuttavia ja käväisin nopeasti ruokamessujenkin puolella. Koetin päästä kuuntelemaan Kari Hotakaista ja Märtä Tikkasta, mutta molemmat kirjailijat saivat niin mahtavan suuren yleisön, että luovutin. Illan viimeisenä haastatteluna kuuntelin aina yhtä ihanaa Pekka Hiltusta, joka kertoi uusimmasta romaanistaan Isosta. Ina Westman haastatteli Pekkaa, ja keskustelua niin romaanista kuin ihmisten kehonkuvastakin ilo seurata. Illaksi jäin vielä kaupunkiin, sillä edessä oli kertakaikkisen hauska illallinen nepalilaisen ruuan äärellä.

Miten sitä voikin vain kuuntelemalla kirjailijahaastattelua innostua niin monista uusista kirjoista? Olin aamulla kutsuttuna Bonnierin aamiaisella, jonka aikana muun muassa Tero Liukkonen ja Jyrki Kiiskinen puhuivat romaaneistaan kiehtovasti. Miina Supinen kertoi Säteestään, jonka luinkin nyt lokakuussa. Tove Jansson -fanina minun on kuitenkin todettava, että Tuula Karjalaisen Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta on kirja, jota kävin messuilla selaamassa jo monta kertaa. Kirja tullaan kääntämään monelle eri kielelle.

Aamiaisen jälkeen oli töiden vuoro. Aino-sali tuli ilokseni täyteen, kun keskustelin kriitikko ja toimittaja Suvi Aholan, Naistoimittajat ry:n lukupiirin puheenjohtajan Seija Nummijoen ja Kirjasfäärin Taikan kanssa "Jaetun lukemisen lumosta". Keskustelun aikana tuli todettua, että vaikka lukupiirit ja blogit ovat erilaisia, on niissä kummassakin kyse lukukokemuksen yhteisöllisestä jakamisesta.

Tiiviin aamupäivän jälkeen oli lounaan ja messuosastoilla kiertelemisen aika. Jos Bazarilla oli hienoimmat kirjapinot, niin Teoksen kotoisa osasto oli varmastikin kaunein. Siellä olisi voinut viettää aikaa vaikka kuinka, mutta tein vain muutaman kirjaostoksen. Kaikkein ihaninta oli kuitenkin nähdä monia blogikavereita, niin uusia tuttavuuksia kuin monia jo rakkaaksi käyneitä ystäviäkin.

Kohtalokas on sana, jolla voisin luonnehtia Atenan järjestämää keskustelutilaisuutta Pasi Ilmari Jääskeläisen ja bloggaajien kanssa. Pöytä, jolla oli tarjoilua, nimittäin rojahti ilmeisesti vesipöntön painosta ja vesi, viini ja osa juomalaseista rojahti maahan. Siivoja-paran ilme vaihteli huvituksen ja kauhistuksen välillä ja ennen kuin hän ryhtyi työhön, otti hän sotkusta kuvan kännykällään. Kaikkea voi sattua! Onneksi keskustelu oli kuitenkin hyvä: kustannustoimittaja Kanerva Eskola haastatteli ensin Jääskeläistä ja tämän jälkeen me bloggaajat osallistuimme hyvin vilkkaaseen keskusteluun. Pohdimme muun muassa kirjojen vastaanottoa blogeissa kuin kirja- ja kirjailijablogejakin. Muistoksi sain nimikirjoituksen Sielut kulkevat sateessa -teokseen.

Fanityttö on kuitenkin aina fanityttö. Blogiani seuranneet tietävät, että Joel Haahtela on eräs suurimmista kirjailijasuosikeistani. Iltapäivällä olisi ollut melkoinen Haahtela-maraton, sillä kirjailija esiintyi puolentoistatunnin sisällä kaikkiaan kolmesti. Ehdin kuuntelemaan esiintymisistä kaksi. Keskustelun kohteena oli kirjailijan tuorein romaani, Tähtikirkas, lumivalkea. Kirjailija kertoi paitsi romaaninsa teemoista, myös omasta lapsuudestaan, lukemistaan kirjoista ja matkoistaan kirjan tapahtumapaikoille.

Tänään en enää kirjamessuile, vaan juhlin kummityttöni kolmevuotissynttäreitä. Messuilta jäi varsin onnellinen olo: kaikki ne kirjat, kirjailijat ja ystävät. Ja tämä, voi ja oi että:

~Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät~

Memento mori! Elä kun vielä voit, ja elä niin, että tiedät eläneesi, kun tulee aika luopua kaikesta. Elämä on jumalallinen uni, odottamaton lahja, filmikela kamerassa, joka käy jo. -- M-hiukkasten vaikutuksen alaisena ihminen voi luoda itsensä uudestaan niin, että vapautuu hitaasta jatkumohakuisuudesta ja kykenee heittäytymään hetkeen ja antautumaan ehdoitta sille tarinalle, joka kulloinkin on kehkeytymässä. Etsi siis elämääsi elokuvallisuutta niistä paikoista, joissa M-hiukkassäteily on voimakasta. Kerttu Kara: Maaginen kaupunkiopas. Johdanto.

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) kustantaja Olli Suominen on tasaisen tylsä keski-ikäinen mies, joka elää keskiluokkaisen harmaata elämää Jyväskylässä, kuuluisan Harjun kaupungissa. Hän on etäinen isä pienelle Lauri-pojalleen ja hajamielinen aviomies etelänlomista haaveilevalle luokanopettajana työskentelevälle Aino-vaimolleen. Omakotitalo kaipaa pientä remonttia, mutta naapurit Mäki-Matissa ovat mukavia.

Olli Suomisen elämä soljuu sateenvarjoja hukaten kustannusalan palavereista herrainklubiin ja kirkkovaltuuston kokouksista elokuvakerhoon. Kaikki muuttuu, kun Olli päättää nuoruudenrakastettunsa Kerttu Karan ystäväpyynnön seurauksena liittyä Facebookiin. Pian hän saa Facebook-kavereikseen myös lapsuudenystävänsä Blomroosin sisarukset Annen, Rikun ja Leon, jotka yhdessä Ollin ja serkkunsa Karri Kultasen kanssa muodostivat aikoinaan tarunhohtoisen Tourulan viisikon. Yhteisöpalvelusta alkaa matka Ollin omaan julmanhellään menneisyyteen, uniin ja alitajuntaan sekä ajanjaksoon, jollaista kukaan ei ollut aiemmin osannut odottaa.

Kuuluisan Elokuvallisen elämysoppaan kirjoittanut Kerttu Kara haluaa Olli Suomisen kustantajaksi tekeillä olevaan Maagiseen kaupunkioppaaseensa, kokonaiseen kirjasarjaan, jonka ensimmäiseksi kaupungiksi valikoituu Jyväskylä. Sekä Elokuvallinen elämysopas että Maaginen kaupunkiopas perustuvat ideaan, jonka mukaan jokainen lukija voi löyttää omasta elämästään merkityshiukkasia (M-hiukkasia), joiden avulla on mahdollista päästä eroon elämän arkisesta jatkumohakuisuudesta löytäen tilalle arjen cinemaattisuutta. Unet ihanasta kultatukkaisesta päärynämekkoisesta Kertusta saavat Ollin tulemaan joka yö omaan pyjamaansa sekä vaeltamaan niin unissaan kuin todellisuudessa maanalaisissa salakäytävissä, joihin hän oli lapsuudessaan ollut hukata Timi-koiransa ja joihin viisikon vaitonaisin jäsen Karri Kultanen katosi.

Harjukaupungin salakäytävissä kerronnallisuus on kohdillaan. Tarina ja Jääskeläisen kieli kantavat. Teksti soljuu kuin elokuva pitäen lukijansa otteessaan. Kun ulkona sataa, tuntee lukija In the mood for lovesta tutun romanttisen surumielisyyden. Kun Kerttu ja Olli kohtaavat Harjun portailla mansikkajäätelön merkeissä, avautuu lukijan eteen Jyväskylän rinnalle (simultaanisesti) Varkaiden paratiisin Monaco. Elokuvahistorian tuntemus auttaa kirjan lukemisessa, mutta vahva kertomus nousee kuitenkin päärooliin. Jääskeläinen kuljettaa tarinaansa niin hyvin, että yleensä melko analyyttisena lukijana elin Tourulan viisikon, Kertun sekä Ainonkin mukana ajankulun unohtaen. Niin sen pitää ollakin, sillä unen, toden ja muistojen rajapinnoilla ei kellolla ja kalenterilla ole väliä. Harjukaupungin salakäytävät on maagista realismia parhaimmillaan ja sellaisena melko harvinainen kotimainen kirja.

Vain jotkut henkilöhahmot, Aino sekä Blomroosin sisarukset, jäävät hivenen ohuiksi ja tuntemattomiksi. Toisaalta juuri sellaisina he näyttäytyvät Ollille itselleenkin. Hän ei tunne vaimoaan, jossa ei ole elokuvallisuutta kuin oman näkemykseni mukaan ehkä korkeintaan Akvaariorakkauden tai Juoksuhaudantien vaimoksi. Leon, Rikun ja Annen leikeissä taas toiminnan julmuus on keskeisempää kuin toimijoiden persoonat. Olli katselee puolisoaan ja lapsuusajan leikkitovereitaan hieman samaan tapaan kuin elokuvakerhossa näytettyjä filmejä. Hän on tietämätön siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Salakäytävissä menneisyys ja nykyisyys koskettavat toisiaan, samoin todellinen ja se mikä vain voisi olla. Salakäytävissä voi muistaa kaikki eteensä tulleet valinnat ja niiden myriadeista risteyskohdista levittäytyvät vaihtoehtoiset jatkumot. Pitää vain osata kuunnella M-hiukkasten musiikkia.

Harjukaupungin salakäytävistä on painettu kaksi eri versiota, joissa kirjan viimeiset luvut (52-55) eroavat toisistaan. Lukija ei voi kirjaan tarttuessaan tietää, kumman version saa. Vaihtoehtoisista jatkumoista kirjakaupasta tarttui näköjään käteeni painos, jota kutsutaan Blanciksi. Voisin lukea Rougen Atena-kustannusyhtiön nettisivulta, mutta en ole sitä vielä tehnyt. Ajatus vaihtoehtoisen jatkumon toteutumisesta kirjassa on kiehtova ja ärsyttävä samaan aikaan. Se sopii hyvin sekä romaanin elokuvallisuuteen että sen sijoittumiseen sosiaalisen median kultakauteen. Koska lukija ei voi itse aktiivisesti valita kohdalleen osuvaa loppuratkaisua, voisi tätä leikittelyä pitää eräänlaisena kirjailijan Director's cutina siitäkin huolimatta, että tässä tapauksessa - toisin kuin monien elokuvien ohjaajan versioissa - Jääskeläinen on (varmastikin) itse valinnut molemmat loppuratkaisut. Kieslowskin elokuvien ystävänä jäin pohtimaan, että miksei mukana ollut kolmatta vaihtoehtoa, Bleuta?

Jonkun kirjablogin kommenteissa käytiin keskustelua blogisavuista; Kun joku kirja käy blogeissa oikein suosituksi, tulee lukijalle jonkinlainen vastareaktio kirjaa kohtaan. Tai ei itse kirjaa kohtaan, vaan pikemminkin sen lukemista. Houkuttelevaankaan kirjaan ei halua tarttua heti, koska kirjasta kirjoitetut arviot ovat joko omassa mielessä tai sitten kyseinen teos yksinkertaisesti pomppii silmiin niin monesta paikkaa, ettei sitä tee mieli lukea laisinkaan. Minä ostin Harjukaupungin salakäytävät puolitoista kuukautta sitten muutaman suosikkiblogini sekä Jääskeläisen aiemmin ilmestyneen Lumikko ja yhdeksän muuta-romaanin innoittamana. Tämän jälkeen Tourulan viisikosta kertova kirja alkoi ilmestyä blogeissa siinä määrin, että voisin puhua jo jonkinlaisesta blogien omasta kulttikirjasta (tai ainakin kovin fanitetusta teoksesta). Blogisavu oli vielä siinä määrin voimakasta, että vasta nyt saatoin kulkea Harjukaupungin salakäytävissä.

Onneksi tartuin Jääskeläisen kirjaan. Hukatut sateenvarjot, salakäytävien multainen rapina, ikuinen vesisade, haikeuden aikaansaama kauneus sekä ennen kaikkea ihmeellinen unenomaisuus veivät minua kuin Panin Labyrintti Ofeliaa Guillermo del Toron julmassa elokuvassa, kuitenkin huomattavasti lempeämmin. En hukkaa sateenvarjoja edes alitajunnallisesti; Minulla ei myöskään ole päärynämekkoa eikä monia muitakaan Kerttu Karan ominaispiirteitä. On kuitenkin melkein kultainen tukka, päärynätunika, mansikkajäätelöä sekä kyky (?) leikkiä elokuvallisilla ja kirjallisilla repliikeillä omassa mielikuvitusarjessani.

Siksi Harjukaupungin salakäytävät oli oikea kirja minulle. Juuri mielikuvitusta sekä arjen taianomaiseksi tekevää cinemaattisuutta Jääskeläisen hieno romaani lukijaalleen tarjoaa.

*****-

P.S. Koska Harjukaupungin salakäytävistä on kirjoitettu jo suurimmassa osassa seuraamistani kirjablogeista, en linkitä ketään. Sen sijaan kiitän kanssablogistejani innoituksesta lukea tämä kirja. Blogisavut ovat laskeutuneet ainakin tällä suunnalla ja suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka haluavat viihtyä, yllättyä ja saada hieman älyllisiä sykähdyksiä. Elämä on unta ja rakkautta varten (Heikki Salo).

~Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta~

Äidinkielen sijaisopettaja Ella Amanda Milana lukee oppilaan kirjoittamaa esseetä Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta ja hermostuu; Kaikki keskeiset asiat ovat aivan väärin! Esseen mukaan Sonja ampuu Raskolnikovia sydämeen ja Raskolnikov itse mukamas kuristaa koronkiskurieukon rautalangalla. Nuori sijaisopettaja suuntaa kirjastoon, josta löytää muitakin viallisia, kuin kirjaruton tai kirjasukupuolitaudin vaivaamia kirjoja.

Lumiteemaviikkoni ensimmäinen kirja, Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta pitää sisällään kiehtovan tarinan lumeen kaivetuissa koloissa saalistavan, näätäeläimen nimeä kantavan kirjailija Laura Lumikon perustamasta Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seurasta. Lumisella vuodenajalla on keskeinen sijansa kirjassa, joka kietoi minut monitasoisiin pauloihinsa heti alusta lähtien.

Romaanin keskeishenkilö on täydellisesti kaartuvat huulet ja vialliset munasarjat omaava tutkijanurasta haaveileva sijaisopettaja Ella Milana. Julkaistuaan novellinsa Jäniksenselän Sanomissa hän saa kutsun kansanmytologiaa hyödyntävillä Otuksela-lastenkirjoillaan maailmanmaineeseen nousseen Laura Lumikon perustamaan kirjailijoiden seuraan. Kaikki seuran jäsenet ovat menestyskirjailijoita, jotka ovat lapsuudestaan saakka olleen Laura Lumikon kirjoittajaoppilaita. Ellan on tarkoitus tavata Laura Lumikko sekä yhdeksän kirjallisen seuran jäsentä Lumikon metsän siimeksessä sijaitsevassa talossa, jossa järjestetään hienot juhlat. Juuri kun Laura Lumikko ja Ella ovat kohtaamaisillaan talon sisärappusilla juhlaväen katsoessa, katoaa kirjailijatar kuin taikaiskusta. Kukaan ei koskaan löydä Laura Lumikkoa tai hänen ruumistaan.

Jäniksenselkäläisten kirjailijoiden seura toimii omilla ehdoillaan. Kuka tahansa seuran jäsen voi haastaa toisensa Laura Lumikon laatimaan Peliin, jossa toiselta voi kysyä mitä vain. Vastaamista kutsutaan vuotamiseksi. Jos haastettu kieltäytyy osallistumasta, menettää hän jäsenyytensä Seurassa ikuisiksi ajoiksi. Peli ei tuota kertomuksia, vaan materiaalia kertomuksiin. Yleensä haastaminen tapahtuu ilta- tai yöaikaan sitten, että joku kirjailija murtautuu toisen taloon tai kapuaa (aina) yläkerrassa sijaitsevaan makuuhuoneeseen vaivalloisesti ensin puuhun kiiveten. Ella keksii hieman omaperäisemmän keinon halutessaan saada kirjailija Martti Talvivaaran vuotamaan. Myös kirjastonhoitaja ja kirjailija Ingrid Kissala - kuin kaksi eri henkilöä samassa kehossa - sekä kuuluisana tieteiskirjailijana Arne C. Ahlqvistina tunnetuksi tullut perheenäiti Aura Jokinen vuotavat Ellalle ja vuodattavat tätä.

Nainen oli nimittäin sanonut: Oikein mukavaa saada seuraan uusi kymmenes jäsen. Suomen kielen ammattilaisena Ella tietysti olisi sijoittanut pilkun sanojen "uusi" ja "kymmenes" väliin. Ilman tauolla tai painotuksella ilmaistua pilkkua toteamus tarkoitti käytännössä sitä, että puhujasta oli mukavaa saasa Seuraan uusi kymmenes jäsen aiemman kymmennen jäsenen tilalle.

Laura Lumikon katoaminen on suuri mysteeri, mutta kenties vielä salaperäisempää on Seuran tuntemattoman, edesmenneen kymmenennen jäsenen olemassaolo. Kuka on muutamissa vanhoissa valokuvissa näkyvä poika, jonka muistikirjaan viitataan kerroten sen vaikuttaneen itse kunkin kirjailijan tuotantoon? Miksi pojan, joka todistettavasti kuoli lapsena, lahjakkuus, persoona ja kuolintapa on vaiettu kokonaan? Kirjaa lukiessa ja Seuran jäsenten vuotaessa tuli sellainen olo kuin lisätietoa arvoitukseen löytyisi seuraavilta sivuilta, mutta sitten mukaan tuleekin uusia ihmissuhteita, Ella Milanan kuollut isä, paikallislehden arkistoja, kirjailija Talvimaan pihalla majailevat koiralaumat sekä valkoinen Renault, joka vahingoittumana on päätynyt ruostumaan tiettömän metsän keskellä kuin muurahaisten polkuja pitkin.

Jääskeläisen romaanissa on niin monia ulottuvuuksia ja kerroksia, että niitä on vaikea lähteä analyyttisesti purkamaan. Sanotaanko, että mukaan mahtuu kirjallisen salaseuran ja Pelin ohella paljon ruumiillisuutta esimerksi Martti Talvimaan ylensyönnin, näytelmäkirjailija Toivon Holmin rajujen ja eritteidentäyteisten nussimismuistojen  sekä Ella Milanan munasarjavian muodossa. Mukana on myös metaforia, epäluotettavuutta, menneisyyden salaisuuksia, kirjallisia viitteitä, lapsuusmuistoja sekä  pimeyden ja valon, unen ja todellisuuden kiehtovaa sekoittumista:

Etupiha oli täynnä koiria. Kaksi niistä rähisi toisilleen, sitten toinen alistui ja tilanne rauhoittui. Hän laski, että yksin rappusten edessä istui seitsemän koiraa. Kun yksi niistä nousi ja käveli pois, tilalle tuli kaksi muuta. Koiria oli lisää kinosten takana, roskapöntön luona, muurin varjossa. -- Hän oli kerran nähnyt paljastavan unen. Siinä solmiokaulainen saksanpaimenkoira oli vaatinut nähtäväkseen kaikki hänen henkilökohtaiset paperinsa.

Pitkälti kyse on myös siitä, onko kukaan niin omaperäinen kuin kuvittelee olevansa. Jääskeläinen pohtii sitä, mistä kirjailijat saavat sysäyksen kirjojensa aiheilla. Jääskeläisen itsensä on pakko omistaa taikakynä tai -tietokone. Lumikko ja yhdeksän muuta sisältää intertekstuaalisia viittauksia lukuisiin maagis-realistisiin kirjoihin sekä salaseuroja käsitteleviin teoksiin. Ainakin Garcia Marguez, Allende, Tartt ja Liisa Ihmemaassa pyörivät mielessäni. Otuksela-kirjojen Kaarnakoppura muistuttaa minua Onnen linnan Pärnä-Kopsasta. Mielleyhtymä ei ehkä ole kaukaa haettu, sillä Ilmari Vainion lastennäytelmän Liisan tavoin Ella liikkuu unen ja toden rajamailla eräänlaisena valittuna henkilönä.

Vaikka viittauksia muihin kirjoihin on,  ovat viittauksen vihjeinä piilossa kirjallisen unikuvien alla. Jääskeläinen kirjoittaa aivan omannäköistään tekstiä, joka kietoo pauloihinsa. Näköharhat ovat totta, uni kertoo totuuden ja mytologisen kartoituksen tekeminen on kodeissa yhtä tavallista kuin omassa maailmassani ilmalämpöpumpun asennuttaminen. Jääskeläinen kunnioittaa hellästi myös Kai Laitisen Suomalaisen kirjallisuuden historiaa, joka on tuttu kaikille (kaltaisilleni) 1990-luvulla (ja varmasti aikaisemminkin) kirjallisuutta opiskelleille. Laura Lumikon ohella jokainen Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuran jäsen mainitaan kirjassa.

Rakkaat otukset, joskus meidän sallitaan kokea ihmeellisiä asioita ja päästä paikkoihin, joista emme olisi osanneet uneksiakaan. Vain sellainen, joka ei ole kaikesta mitään oppinut, kuvittelee saavansa pitää löytämänsä asiat ikuisesti.

Näin kirjoitti Laura Lumikko viimeiseksi jääneessään Otuksela-kirjassa. Ja toden totta, Jääskeläinen sallii lukijansa kokea ihmeellisiä asioita. Kirja, jossa aivan yht'äkkiä alkaa sataa lunta kirjaston sisällä, on minulle täydellinen. Kerroin kerran aikaisemmin olevani hengästynyt ja iloinen luettuani silloin käsilläni olleen kirjan. Niin kävi nytkin. Jopa uniini saakka tullut sekä ruokani kypsymistä häirinnyt Lumikko ja yhdeksän muuta pitää sisällään kaikki sellaiset elementit, joista kirjassa pidän.

****½