Satuja Onnellista ja Annelista Peippometsään (ja hieman Suonenjokeakin)

Perjantaina oli satupäivä. Kaksi vuotta sitten juhlistin satupäivääni pienellä haasteella ja tänä vuonna tulin itse haastetuksi, kun Sinisen keskitien Bleue pyysi minua lukemaan satuja. Haaste oli enemmän kuin mieluinen, sillä meillä luetaan paljon satuja ja saturomaaneja. Satujen lukeminen on tietenkin luontevaa lapsiperheessä, mutta jo ennen lasteni syntymää ostin itselleni kauniita satukirjoja. En ole koskaan kadonnut taitoa lukea satuja, mistä olen hieman ylpeäkin.

Koska olen satupäivän suhteen maijamyöhänen täällä blogissani, esittelen nyt muutamia viime viikkojen aikana perheessäni luettuja satukirjoja.

Marjatta Kurenniemi: Onneli, Anneli ja orpolapset. Kuvittanut Maija Karma. WSOY 1971.
Onneli- ja Anneli-sarjan kolmannessa kirjassa tyttöjen taloa vastapäätä ilmestyy iloton orpokoti, jonka asfaltoidulla pihalla on elämää vain silloin, kun alistetun oloinen lapsijoukko ulkoilee johtatar Minna Pinnan määräyksestä. Minna Pinna onkin Annelin vanha tuttu. Miten lapsia voisi auttaa? Seuraa suuri seikkailu, johon tarvitaan neuvokkuutta, Putti Vaaksanheimon rohkeutta ja koko Ruusukujan väkeä. Olen kirjoittanut aiemmin Kurenniemen Oli onnen Onnimannista sekä nuortenromaani Kesälinnusta. Onneli ja Anneli -kirjat ovat minulle lastenkirjoista rakkaimpia, pidän niistä melkein yhtä paljon kuin Astrid Lindgrenin Marikeista. Sen vuoksi en osaa arvottaa Orpolapsia ollenkaan. Totean vain, että olen enemmän kuin iloinen siitä, että esikoiseni on innostunut kirjasarjasta. Luimme Onneli ja Anneli -yhteisniteen ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, nyt tyttö luki kirjat yksin. Orpolapset sain kuulla hänen ääneen lukemanaan. Tarina tempaisi mukaansa tälläkin kertaa ja suosittelen kirjaa ihan kaikille.

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia. Kuvittanut Quentin Blake. Art House 2008 (The Witches 1983).
Tämä ei olekaan satua, vaan tarina oikeista noidista. Näin kertoo kirjan takakansi ja kun kirjailijana on Roald Dahl, yksi omaperäisimmistä tarinaniskijöistä, on takakansitekstiä pakko usko. Kuka pelkää noitia kertoo pienestä pojasta, joka menettää vanhempansa kolarissa ja muuttaa asumaan norjalaisen isoäitinsä kanssa. Isoäiti kertoo lapsista, jotka ovat yhtäkkiä vain kadonneet maan päältä. Katoamisten taustalla ovat oikeat noidat. Noitia pitää varoa, mutta mitä sitten, kun eteen tulee Mahtava Ylinoita? Kuka pelkää noitia on hillitön ja pelottavakin kirja. Se tempaisee mukaansa, naurattaa ja aavistuksen kauhistuttaakin. Kirjan alkupuoli, jossa pojan vanhemmat kuolevat, pelotti esikoistani, mutta itse tarina ja noidat veivät mukanaan. Kirjan lopusta voi varmasti olla montaakin mieltä, mutta olen iloinen, ettei Dahl tyydy tavanomaiseen. Suomennoksessa tapahtumat on sijoitettu osin Suomeen, mikä häiritsi omaa lukukokemustani aavistuksen, mutta vahva kertomus vei kuitenkin mukanaan. Saturomaani on syystäkin klassikko, mutta en suosittele sitä alle kouluikäisille.


Marjatta Kurenniemi: Pilvipaimen. Kuvittanut Maija Karma. WSOY 1976.
Pilvipaimen on kirja, jota olen lukenut lapsuudessani ja jota mieheni kanssa luimme toisillemme ääneen silloin, kun odotin esikoistamme. Kirjan alaotsikko kertoo kyseessä olevan Marjatta Kurenniemen kauneimmat sadut. Satujen kirjo onkin runsas, sillä kirja kertoo niin hassuja satuja, iltasatuja, luonnonsatuja kuin totisia satujakin. Satuja on kymmeniä ja ne on kirjoitettu 1940-1970-lukujen aikana. Pidin kovasti luontosaduista, mutta Alli Ylösalaisin-maassa taisi nousta tämän lukukerran suosikikseni, sillä mikä voikaan olla kiehtovampaa kuin ajatus siitä, että jossain kaikki on toisin: luokassa meluavat lapset saavat kehuja ja koululaisilla on lomaa talvella. Illa-tyttö opastaa Allia ihmeellisessä maailmassa, jossa nykylukija tyrskähtää kerran jos toisenkin: onhan se hassua, että perheen isä hoitaa taloustyöt. Kokonaisuudessaan Pilvipaimen on erinomainen iltasatukirja. Sen tarinat ovat hyvän mittaisia ja satuja jaksavat kuunnella kaikenikäiset.


Nora Surojegin ja Pirkko Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus. Otava 2012.
Untu Willi, kyhmyräinen käppänä, ei ole suurinsuuri eikä pienenpieni, vaan oikein sopiva. Hän löytää rannalta postikortin, jossa toivotetaan Joulun valoa! Joulu herättää Untun kiinnostuksen ja hän päättää matkata kaunas pohjoiseen etsimään tuota valoa. Väsyttävällä matkallaan hän kohtaa monenlaisia avuliaita eläimiä sekä pahamaineisen Rautamadon. Miten Untu pääsee perille? Ja mikä on joulun salaisuus? Äidin (kuvitus) ja tyttären (satu) yhteistyönä syntynyt saturomaani nojaa vahvasti suomalaiseen luontoon. Se tuo myös tuntumia minulle rakkaasta hollantilaisesta Suuresta tonttukirjasta, onneksi onnistuneesti. Untu ja sydäntalven salaisuus lähtee liikkeelle niin hitaasti, että lukijana niin lapseni kuin minä olimme jättää kirjan kesken. Olin kuitenkin saanut kirjasta niin vahvan suosituksen, että jatkoin sitkeästi ja se palkitsi. Kaunis kirja kantaa kiireettömän sadunkerronnan, suomalaisen folkloren ja vahvan luontokuvauksen perinnettä. Hyvä kirja lukea nyt, kun joulu alkaa lähestyä (alkaa se, kaivoin jo muutaman joulukirjankin esille ;)).


Missä mangusti luuraa? Gummerus 2012.
Missä mangusti luuraa? ei ole satukirja ja siinä on niin monta tekijääkin, etten tällaisten pienesittelyjen yhteydessä jaksa luetella koko rimpsua. Mutta kirja on kertakaikkiaan mainio. Meillä on mennyt ilta jos toinenkin mangusteja bongaillessa. Kirjan ideana on etsiä kymmenen mangustia jokaiselta aukeamalta, jotka sijoittuvat eri puolille maapalloa aina Lontoosta Kiinan muurille ja Pääsiäissaarilta Egyptin pyramideille. Koukuttava kirja tarjoaa sopivasti haasteitakin.


Meri Savonen: Peippometsän bändikilpailu. Kuvittanut Johanna Lumme. Robustos 2013.
Peippometsässä on bändikilpailu, johon myös Metsämarjat-yhtye osallistuu. Kilpailusta on tulossa kova, sillä mukaan on ilmoittautunut myös supersuosittu Ilvespojat. Millä hinnalla voittoa kannattaa tavoitella? Meri Savosen Tonttulapset ja seikkailujen joulu piti koko perhettäni otteessaan viime joulun aikaan. Peippometsän bändikilpailu on tarinaltaan perinteinen kehityskertomus, joka ei tarjoa aikuisille lukijalle suuria yllätyksiä, mutta kuitenkin hauskaa ja svengaavaa luettavaa. Kieli on simppeliä, mutta sujuvaa, ja pienet lukijat pysyivät hyvin tarinan imussa. Johanna Lumpeen kuvitus ihastuttaa. Kiitän erityisesti lopussa olevaa bändisanastoa. Kaltaiseni epämusikaalinen ihminen oppi siitä paljon.

Kirjoista Peippometsän bändikoulun olen saanut kustantajalta, muut ovat lahjoja, ostoksia tai muistoja omasta lapsuudestani. Miksi vastaan satupäivän haasteeseen nyt enkä jo perjantaina? Ihan sen vuoksi, että syyslomailimme loppuviikon lapsuuteni kotipaikkakunnalla Suonenjoella. Kävimme perheeni ja isovanhempien kanssa sienimetsässä, jossa ihmettelimme supikoiran pesää. Ihastelimme ensilunta ja jääkiteitä, ja lumouduin myös vanhoista valokuvista, joista saatan joskus kirjoittaa lisää.

Alkava viikko tulee osin sujumaan Helsingin kirjamessujen merkeissä. Palaan vielä messuihin, mutta nyt toivotan hyvää alkavaa viikkoa suonenjokelaisten syyslomatunnelmien kera.

Tähän on pakko panna kuvateksti: Sammalselän vanha ala-aste, entinen kouluni. Koulun yläkerrassa oli huone, jossa kummitteli!