Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.

 

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.
HarperCollins 2022
Night. Sleep. Death. The Stars. 2019
Suomentanut Kira Poutanen 
Kannen suunnittelu Sara Wood
891 sivua
Amerikkalainen romaani

Mutta tässä voimakkaasti aaltoilevassa virrassa puhaltaa tumma tuuli. Käsivarret ja jalat ponnistelevat vimmatusti. Whiteyn voimakkaat hartiat, tai hartiat, jotka vielä muutama päivä sitten olivat voimakkaat. Käsivarret kuin pyörivät lavat, jotka yrittävät puskea häntä ylöspäin.
En voi luovuttaa. En voi hukkua. Rakastan sinua niin paljon…
Voi luoja, rakastan teitä kaikkia.

Liki 900-sivuinen romaani on melkoinen järkäle, joka usein (muttei tietenkään aina) jo lähtökohtaisesti hieman hirvittää: tuossa sivumäärässä on pakko olla jotain turhaa, moisen tiiliskiven kanssa ei pääse hyvään lukuasentoon jne. Ja sitten kuitenkin kirja houkuttaa: aihepiiri, kirjailija yms. hyvät syyt.

Erään luottokirjailijani, Joyce Carol Oatesin romaani Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. täyttää edellä mainitut pelot ja houkutukset: sen pituudessa on jotain liikaa ja sitä on hankala lukea esim. sohvalla makuullaan, mutta se on Oatesille ominainen taidokas perheromaani ja lukija voi luottaa kirjailijaan.

Romaanissa perheenisä ja entinen pormestari White McClaren kuolee väkivallan seurauksena. Kuolema sysää hänen koko keskiluokkaisen mutta sisäisesti erilaisen perheensä kriisiin: vaimon ja viisi aikuista lasta, joiden jokaisen näkökulmat ja kipukohdat nousevat vuorollaan esille, elämän kiintopisteet ja merkitykset muuttuvat.

Oates taitaa perhedraaman ja suuret tarinat, jotka kietoo yhteiskunnallisiin kipupisteisiin. Usein hänen romaaneissaan läsnä ovat yhteiskuntaluokka tai sukupuoli. Niin nytkin, tällä kertaa Oates käsittelee rotua ja rasismia nykyajan Yhdysvalloissa. 

Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. on hieno ja pituudestaan huolimatta lukijaystävällisen vetävä romaani, Oatesilla on siis edelleen yhteiskunnallisen perhetarinan kertomisen taito hallussa. Romaanissa ei kuitenkaan ole samaa iholle tulevaa, vimmaistakin tenhoa kuin Blondissa tai Haudankaivajan tyttäressä. Pituus tuo kerrontaan tyhjäkäyntiä eivätkä kaikkien perheenjäsenten kokemukset jaksa kiinnostaa samalla tapaa.

Ja edelleen, hampurilaismallin uhallakin: Oatesin teos on kiinnostava ja tärkeä. Suuret amerikkalaiset (perhe)romaanit ovat parhaimmillaan tällaisia: laadukkaita tiiliskiviä.

Kira Poutasen suomennos on upea.

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana
HarperCollins 2020
My Life as a Rat 2019
Suomentanut Kira Poutanen
Kannen suunnittelu Rebecca Lown
414 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Näin se alkoi. Ja kun se kerran oli alkanut, sitä oli mahdoton pysäyttää.
Siitä tuli julkista tietoa. South Niagaran poliisi sai epäiltyjen miesten kaksitoistavuotiaalta sisarelta täysin spontaanisti ja pyytämättä lisätietoa Hadrian Johnsonin taposta.
Näin päätettiin minun loppuelämästäni.

Rotta! Huora! Minä tapan sinut! Violet Kerrigan on suuren irlantilaistaustaisen perheen kuopus, isän suosikki, isoveljienkin lellikki. Eräänä onnettomana iltana hurjapäiset isoveljet pahoinpitelevät ja tappavat tummaihoisen koulupojan. 12-vuotias Violet tietää totuuden pojan kuolemasta ja paljastaa sen kouluterveydenhoitajalle. Kun veljet tuomitaan vankeuteen, muuttuu Violet perheensä silmissä petturiksi. Hänelle ei ole enää sijaa lapsuudenkodissaan, ei edes vanhempiensa silmissä. Hänestä tulee olematon persoona, rotta, jonka olisi parempi kuolla.

Joyce Carol Oates osaa – osaa kirjoittaa tarinaa, joka kauhistuttaa, koskettaa, tulee lukijaa lähelle ja kulkee kuin kunnon lukusukkulan pitääkin. Kira Poutasen ansiokkaasti suomentama Elämäni rottana on temaattisesti tuttu kaikille, jotka ovat lukeneet Oatesilta vaikkapa Haudankaivajan tyttären tai Koston: Elämä on yhtä murheiden soittoa. Violetin elämää seurataan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Vastassa on vaikeuksia toistensa perään. Niin paljon, että heikomman kirjailijan kynästä lopputulos saattaisi olla keskikertaista huonompaa misery litiä, mutta Oates on taitava, feministinen kirjailija, joka luo moniulotteisia henkilöhahmoja ja sitoo yksityisen ja yhteiskunnallisen yhteen.

Elämäni rottana on hieno romaani. Ei yhtä mestarillinen kuin Blondi, mutta vaikuttava. Kokonaisuus on toisteinen, koska toisaalta Violet itse kertoo samoista tapahtumista eri aikoina. Romaani on myös tunteikas, sekä kauhistuttavalla että sydämeen käyvällä tavalla. Lukiessaan tekee mieli parahtaa: miksi Violet ajautuu tilanteisiin, joihin joutuu. Miksi taas!  Tehokas romaani on edellä mainituista syistä ja myös siksi, että Oates osaa syventyä siihen, miten vaikeaa olla olla toinen: tyttö ja nainen, rodullistettu (tosin valkoisen Violetin näkökulmasta) – joku, jonka paikkaa muut määrittävät ja määräävät.

Ja vielä, kuten Oatesin tuotannossa usein (muttei suinkaan aina), kaikessa versoo myös parempi maailma.

Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer

Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer
HarperCollins 2019
Kansi Michel Vrana
378 sivua
Kotimainen romaani

Olin ajautunut seikkailuuni, koska olin saanut kirjeen, “Aikakoneen”, vanhalta opettajaltani, ja katsonut Paluu tulevaisuuteen -elokuvan ja ne olivat tuoneet mieleeni Jenniferin ja nuoruuteni ihanat hetket. Olin heittäytynyt mukaan sen enempää miettimättä, sen suuremmin suunnittelematta.

Peterin elämässä ei paljoa tapahdu. Hänellä on kyllä periaatteessa hieno menneisyys nettialalla, mutta digiosaaminen keskittyy Intiaan eikä Peterin taidoille ole enää käyttöä. Peterin sosiaalinen elämäkin keskittyy enimmäkseen Facebookiin. Käänteen tuo kirje, jonka Peter on kirjoittanut itselleen 30 vuotta aiemmin. Kirje saa hänet muistelemaan lukioaikojaan, etenkin silloista parasta ystäväänsä Jenniferiä, johon oli salaisesti niin rakastunut. Peter alkaa kaivata takaisin vuoteen 1986, c-kasettien ja teinielokuvien kultakauteen. Kaipuu muuttuu todeksi niin paljon kuin se vuonna 2016 on mahdollista: takatukka kasvaen Peter päättää kunnostaa vanhan elokuvateatterin ja kutsua ensi-iltaan sekä Jenniferin että Paluu tulevaisuuteen elokuvan Doc Brownin.

Voihan Breakfast Club, Kim Wilden “Kids in America”, bermudashortsit, Karate Kid, Tiffanyn “I think we’re alone now” – ja tietenkin elokuva Paluu tulevaisuuteen, varsinkin se: Marty McFly, Doc Brown ja aikakone. Risto Pakarisen romaani Jonain päivänä Jennifer on oikea kasaritrippi, jonka jokainen luku on nimetty jonkun 1980-lukulaisen hitin mukaan.

Monet pienellä paikkakunnalla kasvaneet ja 1980-luvun kokeneet löytävätkin Pakarisen romaanista varmasti osia omasta itsestään, hämäriä tai teräviä muistoja: kaveriporukoita, ihastumisia, musiikkivideoita, mankalla soitettua musiikkia, kivipestyjä farkkuja ja ennen kaikkea jonkun ailahduksen kadonneesta nuoruudesta. Pakarinen tavoittaa tuon maailman varsin elävästi, joskin hetkittäin hän vyöryttää vuosikymmenen ilmiöitä turhankin tiheään. Lukijan on siis helppoa solahtaa Peterin nostalgiseen kaihoon ja pyrkimykseen saavuttaa tulevaisuus menneisyyden kautta.

Mutta on Pakarisen kirja toki enemmänkin kuin menneiden aikojen ja entisen (melkein-)heilan haikailua. Se on lähestulkoon lukusukkula, romaanin asussa kulkeva romanttinen komedia, jolla on hyvä sydän. Romaani muistuttaa sekä nuoruuden toiveikkaasta kipeydestä että keski-iän kipeästä toiveikkuudesta: siitä, miten nuorena kaikki on mahdollista, mutta aikuisenakaan mikään ei ole periaatteessa mahdotonta.

Jonain päivänä Jennifer on tietenkin keski-ikäisen miehen, Peterin, kasvukertomus. Kasarinostalgian henkiin herättäminen sujuu kohtalaisen helposti, mutta Peterin on kohdattava myös oma itsensä – se, mitä menneessä on ollut ja se, mitä tuleman voi vielä pitää.

Lukusukkulaksi Pakarisen romaani on sujuvuudestaan huolimatta hetkittäin hidas tai toisteinen (mutta sukkula se kuitenkin on). Elokuvateatterin kunnostaminen ja Jenniferin perään haikailu etenevät verkkaiseen tahtiin, mutta toisaalta Peterin kaltainen haaveilija voi määrätietoisenakin ottaa aikaa asioiden toteutumiselle…  Teos ei myöskään tarjoa suuria yllätyksiä (vaikkei se täysin ennustettavakaan ole), mutta lajityyppiin sopii erinomaisesti se, että lukija oikeastaan tietää mitä suurissa linjoissa tuleman pitää. Lukiessa olo on kuin seuraisi jotain tuttua ja silti uutta – tarinaa jonka käänteissä voi elää myötä, mutta joka ei upota liian syvälle. Tunne on sama kuin romcom-elokuvia katsoessa.

Romanttinen komedia on kirjallisuusgenrenä vaikeampi kuin mitä voisi kuvitella, mutta Pakarisen romaani täyttää lajikriteerit (jos sellaisia on) mainiosti. Se on todellinen feel good -kirja, joka ajoittain verkkaisenakin pitää otteessaan. Se on aikuisten satu, joka voisi toteutua. Power of Love.

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden
HarperCollins 2019
Boy Swallows Universe 2018
Suomentanut Kira Poutanen
Kansi Darren Holt / HarperCollins Studio
467 sivua
Kustantamosta
Australialainen romaani

Loppusi on kuollut sininen lintu. Poika nielaisee maailmankaikkeuden, Caitlyn vakoilee.
Siitä ei ole epäilystäjään.
Nämä ovat vastaukset.
Vastauksen kysymyksiin.

Eli Bell on 12-vuotias australialaispoika, aloitteleva teini. Hänen elämänsä on kipuisaa, mutta vain osaksi samasta syystä kuin valtaosalla maailman teineistä. Elin elämässä näet tapahtuu, todella. Elin äiti on joutumassa vankilaan, äidin miesystävä Lyle puolestaan on huumediileri. Tärkein ja vakain aikuinen Elille on Slim, vankikarkuri ja tappaja, joka on hurjasta menneisyydestään huolimatta lämmin ja viisas. Elin isoveli August ei puhu. Hän kyllä osaisi puhua, mutta on lopettanut puhumisen kuusivuotiaana. Puhumisen sijaan hän kirjoittaa ilmaan oikealla etusormellaan, silloin voi kertoa vaarallisiakin asioita. Lisäksi Elin elämää sekoittavat huumekauppias, sosiaalityöntekijät, oma (ei niin kaitaa tietä kulkeva) isä, ja ihmeellinen Caitlyn Spies.

Jostain syystä Trent Daltonin romaani Poika nielaisee maailmankaikkeuden oli jäädä minulta lukematta. Aloittelin sitä kyllä jo viime keväänä, jolloin kirjan yllättäen sain, mutta vaikka alku vaikutti kiehtovalta, unohtui kirja jonnekin lukemattomien pinoon. Onneksi ystäväni kehui teosta jokunen aika sitten ja otin sen bussikirjaksi työmatkoilleni – minun tulee luettua eniten bussissa, koska silloin on aikaa ja hyvä flow keskittyä. Hyvä että luin, sillä romaanin omalaatuinen maailma vei mukanaan.

Daltonin kirja on toisaalta juoniromaani ja toisaalta kasvukertomus. Pääosin sen tarinankerronnassa on ikään kuin kaikuja John Irvingin ja vielä kauempaa nähtynä Charles Dickensin teoksista – nyt huumeperheen keskiökseen ottamana, mutta tietyt elementit ovat siellä: laveahko kerronta, epävakaat olo, perhesuhteisiin liittyvät kipupisteet, miljöökuvaus, tarinallisuus...

Vaikka Daltonin romaani, etenkin sen maailma ja minäkertoja Eli, vie mukanaan, ei kokonaisuus ole siinä mielessä helppoa luettavaa, että sitä voisi lukaista tuosta vaan ikään kuin kirjallisena välipalana. Toki jo vajaan 500 sivun pituus kielii runsaudesta, mutta Poika nielaisee maailmankaikkeuden on vieläkin enemmän.

Hienosti nimetty romaani pitää (nimensä mukaisesti) sisällään aivan omanlaisensa universumin, joka on toisaalta yhtä tiivis kuin ahdas huone ja toisaalta yhtä laaja kuin mielikuvitus. Esimerkiksi eräänä kuutamoisena yönä pakomatkalla August ja Eli sukeltavat autollaan vedenalaiseen maailmaan, mikä ei haitaa Augustia, joka kirjoittaa veteen: Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Veden alla ei voi puhua, mutta Eli ei voi myöskään kirjoittaa, sillä hänen etusormensa tilalla on verinen aukko. Huumekauppiaiden väkivalta ulottuu lapseen.

Ja toisaalla on Caitlyn Spice, jonka edessä (Elin silmin nähtynä) tuhannet violetit soturiravut antavaa hänelle tietä ja joka kuiskaa: Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Läsnä on myös 1980-luvun populaarikulttuuria (E.T., Conan – barbaari jne.), raakuutta ja ahdistusta, tiilenmuotoisia heroiinipakettaja ja hienoa veljeskuvausta. Näissä surrealismin ja konkretian aallokoissa maailmankaikkeus sykkii kaikessa – tietenkin. Kira Poutasen suomennos on nautittavaa luettavaa.

Ota aika haltuun, Eli Bell, ennen kuin se ottaa sinut.

Ihan kaikki ei aukea kertalukemalta ja romaanin upea lopetus suorastaan pakottaa palaamaan alkuun. Ja jos Eli Bellin tulisi ottaa aika haltuun, voisivat monet lukijat, kanssabloggaajat, ottaa tämän romaanin haltuunsa. Ihan kaikki eivät tälle kirjalle välttämättä syty (mutta eihän mikään romaani ole ns. kaikkien kirja, olisi aika pelottavaa, jos näin olisi), mutta kannattaa kokeilla, antaa tämän pienen universumin viedä.

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

HarperCollins Nordic 2017
The Strawberry Girl 2016
Suomentanut Meri Ala-Tauriala
336 sivua
Brittiläinen, Norjaan sijoittuva romaani

Halusin Munchin puutarhasta tulvivaa vapautta. Halusin maistaa sitä, vaikka se oli tahrattua. Sen kintereillä liikkui vaara, jonka seuraukset olisivat liian raskaita minun kantaa, ja kuitenkin heidän estottomuutensa veti minua puoleensa ja nielaisi minut mukaansa viekoittelevana.

Eletään kesää 1893. Norjalainen rannikkokylä Åsgårdstrand odottaa jälleen kerran hienoja kaupunkilaisvieraita ja elämää nähneitä taiteilijoita, jotka saapuvat loma-asunnoilleen. Nuori Johanne on lapsena toiminut mallina Heyerdahl-nimisen taiteilijan Mansikkatyttö-taulussa ja kuvataide on sitä, mitä Johanne itsekin haluaisi tehdä vastoin vanhempiensa toiveita. Johanne aloittaa palvelustyttönä Ihlenin perheessä. Kesävierasperheen tytär Tullik on omapäinen ja kiivas nuori nainen, joka lumoutuu täysin Edvard Munchista. Johanne joutuu suhteen salaajaksi samalla, kun taidemaailma ja boheemielämä alkavat houkuttaa häntä yhä enemmän ja enemmän.

Jos romaanilta odottaa vain kevyttä kesäviihdettä, voi yllättyä iloisesti. Pahoitteluni vähättelystä ”vain”, mutta pastellisävyinen, sinänsä kaunis kansainvälisissäkin painoksissa oleva kansi, johdatteli ajatukseni rakkausromantiikan äärelle. Kuvittelin lukevani jonkun nopeasti unohtuvan välipalaromaanin kesälomani iloksi. Kesäloma meni, työt ehtivät jo alkaa ja romaanikin osoittautui erilaiseksi kuin kuvittelin. Lisa Strømmen Mansikkatytön pinnan alta paljastuu tietenkin rakkaustarina, mutta paljon muutakin. Kaiken lisäksi rakkaustarinakin on toisenlainen kuin olettaisi, huomattavasti odotuksiani kiinnostavampi ja parempi.

Mansikkatytössä Strømme on kirjoittanut otteessaan pitävän tarinan, joka on niin sujuva, että voisin kuvitella siitä tehtävän elokuvan tai tv-sarjan, jollaisen parissa ainakin minä viihtyisin hyvin.

Sekoittaminen, Ultramariini, Viininpunainen. Kiinnostavinta Mansikkatytössä on erään taulun tarina. Paljastan tässä, että kyse on tietenkin Munchin Huudosta, tai yhdestä maalauksen versiosta. Huuto saa romaanissa yhden selityksen, mutta taide on läsnä muutenkin: rakkaudessa, aikuisuuteen kasvamisessa ja eräänlaisen viattomuuden ajan lopussa, Johannen persoonassa, kyläläisten paheksunnassa. Taide myös kehystää romaanin rakennetta, sillä jokainen luku alkaa Goethen Väriopin lainauksilla. Kaiken lisäksi henkilöiden mielenliikkeet ilosta tuskaan elävät maalausten väreissä. Omalla tavallaan väreilevä on myös norjalainen maisema, aamuinen taivaanranta, poukamat ja metsien siimekset, joissa kansanuskomusten hahmot ovat läsnä tarinoissa ja Johannen omassa kasvuympäristössä.

Mansikkatyttö luotaa monenlaisia vastakkainpareja: on kokemus ja nuoruus, kaupunkilaisuus ja maalaisuus, yhteisön odotukset ja niitä vastaan rikkominen. Tätä kaikkea Strømme käsittelee - ei suoraan yllättävästi -, mutta kuitenkin jo mainitsemiani odotuksia rikkoen. Romaani on myös eräänlainen syrjästäkatsojan tarina: palvelustyttö Johanne on kaiken näkijä. Johannesta Strømme luo romaaninsa monipuolisimman henkilöhahmon. Johannessa on syvyyttä, kun taas esimerkiksi Munch jää jo tunnetun (ja toki kiehtovan) roolinsa vangiksi. Tullik on niin ikään kiinnostava, omaa tahtoaan kantava nuori nainen, jonka hahmossa elää kysymys siitä, millainen ihmisellä on lupa olla. Loppusanat valottavat tarinaa romaanin taustalla ja saavat googlettamaan sekä Munchin elämäkertaa että Ihlenin perhettä.

Taidemaailma sekoittuu hulluun rakkauteen: Strømmen Mansikkatyttö antaa Huudolle eräät fiktiiviset kasvot. Munchin maalauksen taustalle keksitty tarina kutkuttaa mieltä, vaikka mansikka-aika alkaa jo hiipua. Odotin romanttista kesäkirjaa, mutta sainkin toisaalta voimakkaan, toisaalta kaihoisan lukuromaanin, joka sopii luettavaksi syksymmälläkin.

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin
HarperCollins Nordic 2017
You Had Me At Hello 2012
Suomentanut Hanna Arvonen
Kannen suunnittelu Jenni Liljegren
413 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen chick lit -romaani


”Tuota, onko sinulla aikaa käydä kahvilla?” tokaisen aivan kuin se olisi joku hullu idea, joka on juolahtanut yllättäen mieleeni, ja jännitän pelosta, että hän keksii jonkun tekosyyn.

”Kymmenen vuoden läpikäyminen saattaa vaatia jopa kaksi kahvia”, Ben vastaa.
Minä hehkun. Kodittomat voisivat kertyä ympärilleni lämmittelemään käsiään.

Jostain syystä hömppäkirjallisuuden lukeminen vaatii aina jonkinlaisen puolustuspuheen, ainakin omalla kohdallani. Enkä varmasti ole ainoa. Nyt Ylen Kirjojen Suomi on nostanut viihdekirjallisuuden yhdeksi kesän aiheekseen. Hashtagilla #hömppäkirjalista voi sosiaalisesta mediasta etsiä erilaisten lukijoiden näkemyksiä hömpästä tai rentoutumiskirjallisuudesta. Oma viiden kirjan listani löytyy tästä Ylen jutusta, jossa myös bloggaajakollega Tuija ja kirjailija Antti Tuuri listaavat ajanvietelukemistoaan.

Ja se puolustuspuhe, ottakaa se lempeän ironian värittämänä, sillä minähän en lue ns. hömppäkirjallisuutta kuin kerran puolessa vuodessa (kuvitelkaa tänne silmäniskuhymiö!), mutta tässä kyse onkin siitä, miten itse kukin hömpän käsittää. Toiselle hömppää voivat olla lukusukkulamaiset romaanit, toiselle kepeät dekkarit ja kolmannelle vaikkapa harleliinikirjallisuus, neljännelle jormaproosa jne. Minulle hömppä tarkoittaa viihderomaaneja ilman minkäänlaista tarkoitusta naamioitua vakavampia teemoja sisältäviksi lukuromaaneiksi. Hömppä on viihdettä viihteen vuoksi, hyvä hömppä piristää. Usein parasta hömppää tarjoavat naistenlehdet ja jotkut tv-sarjat, jopa enemmin kuin kirjat.

Silloin kun tartun hömppäkirjaan, kaipaan jotain kirpeänsuloista ajanvietettä. Vuodenvaihteessa löysin brittiläisen Mhairi McFarlanen tuotannon – osin niinkin ulkokirjallisesta syystä kuin kirjailijan nimen vuoksi. En tunne Mhairi-nimen alkuperää, mutta se vie ajatuksissani jonnekin Walesiin tai Irlantiin. McFarlane näyttää olevan skottijuurinen. Toiseksi pidin McFarlanen teosten ulkoasusta: pirteää ja muotipiirrosmaisen raikasta ripauksella kultaa. Houkuttelevaa, lajityyppiin hyvin johdattelevaa! Ja kun parin edellisen viikon aikana työkiireiden väsyttämänä jätin parikin ns. laaturomaania tauolle, toi McFarlanen Sinuun minä jäin juuri sitä kaivattua aivot narikkaan -lukemista.

Sinuun minä jäin on aika tyypillinen tarina: Rachel on juuri eronnut poikaystävästään, kun hän eräänä sateisena päivänä kohtaa nuoruudenrakkautensa Benin. Nyt Ben on naimisissa ja Rachel uussinkku. Vanha ystävyys palaa, mutta samalla palaa Rachelin särkynyt sydän: Ben.

McFarlainen kirjoittaa teostensa kansien näköistä kirjallisuutta: raikasta ja kepeää, osin särmikästäkin. Hän pelaa kliseillä, mutta tekee teräviä huomioita parisuhteista ja niihin kohdistuvista odotuksista. Tarina ei alussa vedä ihan niin hyvin kuin viihderomaanilta toivoisi ja romaani on turhan pitkä, mutta kun kerronta vauhtiin pääsee, niin sivu toisensa jälkeen kääntyy suhteellisen vaivatta. Kaiken lisäksi päähenkilöön kiintyy, kuten kuuluukin.

Sinuun minä jäin kohoaa keskivertoviihteen yläpuolelle ainakin siinä, ettei kaikkea ole pureskeltu ihan valmiiksi. Toki romaani sisältää paljon tuttua ja odotuksia myötäilevää, mutta se kuuluu lajityyppiin: ystäväpiirit, järjestetyt treffit, työelämän sotkut, baari-illat. Ei McFarlane ihan Helen Fielding ole, mutta painii mielessäni samassa sarjassa Marian Keyesin kanssa. Napakan sanailun ohella brittitunnelma on plussaa. McFarlanen romaaneista saisi muuten mainioita tv-sarjoja hömppänälkää tyydyttämään.

Ja se hömppä? Niin, lukipa viihdettä sitten viikoittain tai kerran puolessa vuodessa, on kevyelle lukemiselle oma aikansa. McFarlanen romaanin avulla jaksoin pinnistellä viimeisen työviikon ennen lomaani ja nyt lomalla aion jatkaa ainakin hyllynlämmittäjieni parissa.

Margot Lee Shetterly: Hidden figures – Varjoon jääneet

Margot Lee Shetterly: Hidden figures – Varjoon jääneet

Harper Collins Nordic 2017
Hidden Figures 2016
Suomentanut Virpi Kuusela
383 sivua
Arvostelukappale
Amerikkalainen tietokirja

”Voitteko te neuvoa minut vessaan?” Mary kysyi valkoisilta naisilta.

Naiset vastasivat hihittämällä. Miten he olisivat voineet tietää, missä hänen vessansa oli? Lähin vessa oli merkkaamaton, mikä tarkoitti, että se oli ainoastaan valkoisille ja kielletty mustilta.

Lasikattoja on erilaisia ja niiden rikkomista tavoittelevat, tai edes niitä kohti pyrkivät, monet ja hyvästä syystä. Tavoitellaanpa sitten äänioikeutta, tasa-arvoa, parempia työtehtäviä tai mahdollisuutta päättää siitä mihin bussissa istuu, on aina joku joka on yksi ensimmäisistä. Entä kun on nainen toisen maailmansodan jälkeisen ajan avaruustutkimuslaitoksessa? Ja samalla mustaihoinen ja nainen rotuerottelun ajan Yhdysvalloissa? Etelävaltioihin kuuluneessa Virginiassa?

Margot Lee Shetterlyn Hidden Figures – Varjoon jääneet kertoo naisista, jotka todellakin tavoittelivat ja monin osin rikkoivat lasikattoja. Yhdysvaltain avaruushallintovirasto NASA etsi päteviä työntekijöitä tekemään laskelmia, joilla hyödyttää maan avaruusvarustelua ja nopeuttamaan kilpajuoksua Neuvostoliittoa vastaan. Afroamerikkalaisten matematiikan opettajien joukosta löytyi useita lahjakkaita laskijoita, joille avautui ura Virginian Hamptonissa NASA:n palveluksessa.

Shetterleyn teos on ensimmäinen, joka kertoo näiden naisten tarinan suurelle yleisölle. Koska avaruus ja ihmisoikeushistoria ovat aina kiinnostaneet minua, ei ole yllätys että kiinnitin joku aika sitten huomiota tuttavani Facebook-päivitykseen, jossa hän intoili Hidden Figures -elokuvasta. Pienen googlettelun seurauksena huomasin, että Hidden Figures on ilmestynyt kirjana. Pieni hauska lukuvalintasekaannuskin teoksen kohdalla sattui. Kuvittelin lukevani tosipohjaisen viihteellisen romaanin, jonka arvelin olevan hyvää välipalalukemista loistavan, mutta temaattisesti raskaan Lahtarien jälkeen. Hyvää (välipala)lukemista Hidden Figures tarjosikin, paljonkin ennakkoon uumoilemaani parempaa, ja romaanin sijasta kertovaa tietokirjallisuutta.

Shetterlyn teos luotaa moneen suuntaan. Yhtäältä se on osa avaruustutkimuksen historiaa, suurvaltojen kilpavarustelua, laskentaa ja tutkimuslaitosten arjen kuvausta. Toisaalta se on tarina naisille avautuvista mahdollisuuksista. Ja kolmanneksi se on kertomus rotuerottelun vaikutuksista ja asteittain tapahtuvasta murtumisesta.

Keskiöön nousee syystäkin afroamerikkalaisten naisten, Dorothy Vaughanin, Mary Jacksonin, Katherine G. Johnsonin ja Christina Dardernin, kokemukset. Heidän kauttaan valottuvat niin arvostettu työ laskija-insinöörinä kuin afroamerikkalaisten ja eurooppalaistaustaisten amerikkalaisten kouluolojen erot, yhtä lailla naisiin kohdistuvat odotukset kuin isot ja pienet teot ihmisoikeuksien puolesta. Rosa Barks elää näissä laskijanaisissa. Tarina on kiehtova – ja tosi. Se kulkee sillä näkymättömällä rajalla, joka erotti menneisyyden tulevaisuudesta.

Sen verran mukana on insinöörisanastoa, että uumoilen Suomessa maaliskuussa ensi-iltansa saavan elokuvan toimivan jokseenkin kirjaa paremmin. Shetterlyn kirja on kyllä kaikilta osin kiinnostava, mutta kertovalle tietokirjalle tärkeä tarinankuljetus katkeaa hetkittäin tekniikan yksityiskohtaiseen selostamiseen, mikä ilahduttaa varmasti monia (insinöörihenkisiä), mutta vieraannuttaa toisia. Naisten elämä jää liian usein tämän selostuksen varjoon.

Shetterley tuntee hyvin aiheensa, osin omasta taustastaan afroamerikkalaisen tieteentekijän tyttärenä, mutta tarinankertojana hän ei ole vahvimmillaan. Kirjana varjoon jääneet on kerronnallisesti hieman tasapaksu tai kliininen, vaikka se koskettava onkin. Se voisi olla vieläkin koskettavampi, sillä jokainen ”ihmislaskija” joutui tekemään melkoisia uhrauksia esimerkiksi perhe-elämäänsä koskien. Kaikki se varmasti koettu riuduttava ikävä, nöyryytykset, ilon hetket, ylpeys ja osaaminen käyvät ilmi, mutta raporttimaisesti, tapahtumat ja puitteet edellä.

Ihmisoikeuksien, afroamerikkalaisten naisten elämän ja tiedemaailman kuvauksena Hidden Figures – Varjoon jääneet on antoisaa ja ennen kaikkea tärkeää luettavaa kenelle tahansa. Shetterleyn teos tekee kunniaa niille, joille se totisesti kuuluukin.

--

Hidden Figuresin sisarlukemisiksi suosittelen Kathryn Stockettin romaania Piiat, jossa siinäkin kuvataan etelävaltioiden mustien naisten elämää ja rotuerottelun päättymistä, sekä James Essingerin tietokirjaa Adan algoritmi, jossa naisten (tai yhden naisen) rooli tietotekniikan kehityksessä ihastuttaa ja aikakautensa puolesta hämmästyttääkin.

Kirjakuvan taustaa kuvittaa Tähdet ja avaruus -lehden pohjoisen tähtitaivaan kartta. URSA:n julkaisema lehti tulee meille, totta kai.

Mhairi McFarlane: Tyttö muiden joukossa

Mhairi McFarlane: Tyttö muiden joukossa

Harper Collins Nordic 2016
Who’s That Girl? 2016
Suomentanut Hanna Arvonen
Kansi Jenny Liljegren
431 sivua
Brittiläinen chick lit -romaani

Huoneessaan hän ei tiennyt, mitä tekisi maanantai-iltapäivänä, kun ei ollut töissä. Hän tunsi fyysistä kipua ikävöidessään elämää, johon hän ei voinut palata. Häntä ei erottanut siitä pelkkä välimatka. Hän ei voinut edes purkaa pahaa oloaan itkunpuuskalla ja mennä alakertaan illalliselle silmät punaisina ja turvonneina, koska joutuisi selittämään, mitä oli tekeillä. Keskellä sänkyä lojui kirjekuori, jonka päälle oli raapustettu hänen nimensä.

Häpeä saa Edien palaamaan lapsuudenkotiinsa Nottinghamiin. Elämä Lontoossa ystävineen ja työpaikkoineen jää taakse, edessä on asuminen isän ja ärsyttävän siskon kanssa sekä pako sosiaalisesta mediasta. Lisäksi Edielle tarjotaan työtä, jossa hän joutuu haamukirjoittamaan omahyväisen näyttelijätähden Elliot Owenin omaelämäkerta. Mitä Edie oikestaan haluaa itseltään, mitä muulta maailmalta?

Mhairi McFarlanen Tyttö muiden joukossa edustaa blogissani vain harvakseltaan esillä olevaa kirjallisuudenlajia, chick litiä. Omia lukuvalintojaan ei ole aina tarpeen perustella, mutta olen usein kertonut vieroksuvani suoranaista viihdettä ja koska nyt sellaiseen tartun, taustoitan hieman. Rakastan brittiläisiä romanttisia komedioita, joiden ”pyhä kolmikko” minulle on Neljät häät ja yhdet hautajaiset, Rakkautta vain ja tietenkin ensimmäinen Bridget Jones -elokuva. Neljänneksi voisin nostaa oman hääkesäni elokuvan Notting Hill, jolla on erityinen paikka sydämessäni. Näiden elokuvien innoittamana luin 1990-2000-lukujen taitteessa jonkin verran chick litiä, mutta blogiaikanani olen tainnut lukea vain muutaman genreen luettavan kirjan. Nyt kaipasin jotain kevyttä luettavaa eivätkä keskinkertaiset lukuromaanit jaksaneet viihdyttää tarpeeksi. Päätin antautua ihka-aidon viihteen vietäväksi - brittihengessä, totta kai!

Se kannatti. McFarlanen romaanin alkuasetelma tosin on harvinaisen pöhkö: se, että päähenkilö suutelee sulhasta saa aikaan todellisen lumipalloefektin. Ilman muuta on ikävää, että melkein kaikki tuttavat ystävistä kollegoihin alkavat hyljeksiä Edietä ja pilkata tätä sosiaalisessa mediassa. Moinen tuntuu aika paksulta: eikö yksi suudelma voisi mennä häähumun piikkiin? Näköjään ei Edien piireissä. Ainakin häpeälle tulee perusteita, Edie-parka. Mutta kun alun hölmöydestä päästään, pääsee romaani uusille kierroksille. Elämä Nottinghamissa on juuri niin kamalaa kuin voisi kuvitella, mutta oma lapsuudenkoti on kipeydestään huolimatta kuitenkin turvapaikka. Edien työ ja kaikki sitä seuraava Elliotin kanssa ei suoranaisesti yllätä, mutta tarjoaa sujuvaa luettavaa. Kate Bushin tuotanto saa uudenlaisen merkityksen enkä ole varma, voinko minäkään Edien elämän mustimmasta asiasta luettuani palata yhden lempilevyni, Hounds of Loven, pariin ihan samoin miettein kuin aiemmin.

Tyttö muiden joukossa -romaania markkinoidaan Marian Keyesin sanoin eikä suotta. McFarlane saattaa hyvinkin olla irlantilaisen Keyesin veroinen kirjoittaja: hänen kepeyteensä sisältyy vakavia teemoja, jotka antavat henkilöhahmoille syvyyttä ja saavat lukijan myötäelämään heidän kanssaan. Kaiken kukkuraksi McFarlanen teksti kulkee hyvin. Tyttö muiden joukossa on (etenkin pienifonttisena) romaanina turhan pitkä, mutta kuitenkin otteessaan pitävä, raikas kokonaisuus. Sitä voisi verrata fish and chips -annokseen, jollaista ei voi syödä päivittäin eikä edes viikottain, mutta jollainen kaikessa konstailemattomuudessaan tekee toisinaan hyvää.

Voisin hyvin kuvitella palaavani McFarlanen tarjoilemiin fish and chipseihin uudemmankin kerran.

--

Myös Krista on lukenut Tytön muiden joukossa.

Kim van Alkemade: Lapsi nro 8

Kim van Alkemade: Lapsi nro 8

Harper Collins Nordic 2016
Orphan nro 8
Suomentanut Päivi Paju
416 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Mikä se olikaan? Muistin päättömät ympyrät, joita seurasin sormenpäilläni, ympäri ja takaisin, uudelleen ja uudelleen. Luin taulukkoa alaspäin, löysin numeron 8 ja seurasin sormellani sen riviä.

Siinä minä olin, kaikkein suurimman säteilyannoksen saanut.

Aloitan itsestäni: Minä en ihminen, joka lukee kurjista lapsikohtaloista tai ihmiskokeista. Minä en ole ihminen, joka viehättyy sentimentaalisista tarinoista, joissa on väkivaltaa, nöyryytystä, sukurutsa-aikeita tai viihteen kaapuun puettua vakavuutta. Enkä takuulla ole ihminen, joka kiinnittäisi huomiota kirjaan, jonka nimi on Lapsi nro 8.

Vai olenko? Leena Lumi kirjoitti marraskuussa Kim van Alkemaden kirjasta Lapsi nro 8. Kiinnostuin. Olin jo jonkin aikaa kaivannut luettavakseni vetävää lukuromaania, joka pitäisi otteessaan, ei olisi ihan tyhjänpäiväinen eikä jäisi liikaa vaivaamaan mieltäni. Ajatus juutalaislasten orpokodissa tehdyistä ihmiskokeista kauhistutti siinä mielessä, että ennen lukemista kirja toi mieleeni joskus lapsena (salaa vanhemmiltani, totta kai) näkemäni kauhuelokuvan, jossa Mengelen kokeita käytettiin lasten klonaamiseen. Kauhistuttavaa oli elokuvan samanaikainen huonous ja kiehtovuus. Van Alkemaden kirjassa ei kloonata, vaan kokeilla sen sijaan on todellisuusperää, sillä orpolapsille tehtiin erilaisia lääketieteellisiä kokeita 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Ihmiskokeet eivät kuitenkaan olleet syy tarttua kirjaan, vaan ajatus vetävästä lukuromaanista.

Röntgen- ja muutkin kokeet ovat toki Lapsen nro 8 punainen lanka. Kaikki alkaa päähenkilö Rachelin lapsuudesta: Rachel on yksi kokeiden uhriksi joutuneista lapsista. Aikuisena Rachel työskentelee sairaanhoitajana vanhainkodissa ja saa hoidettavakseen hänelle kokeita tehneen lääkärin. Rachel joutuu moraalisen dilemman eteen: kostaa vaiko ei? Selviytymistarinan ohella Lapsi nro 8 pitää sisällään myös maailmansotien välisten ajan jälkeisen ajan Yhdysvaltain muutoksia New Yorkista Coloradoon, ripauksen juutalaiskulttuuria, lesboutta ja sukulaissuhteita. Lopussa oleva kirjaa avaava esseemäinen teksti on antoisaa luettavaa, joka historiallisesti taustoittaa romaanin eri aihepiirejä.

Aineksia on paljon, mutta van Alkemade kuljettaa tarinaa niin sujuvasti, että huomasin viihtyväni romaanin parissa paremmin kuin halusin itselleni edes myöntää. Toki Lapsi nro on monilta osin juuri pelkäämäni kaltainen, raflaaviin aiheisiin pohjautuva helppolukuinen kertomus. Rachel-parka: Että yhdelle ihmiselle täytyykin osua kohdalle niin paljon. Äidin menehtyminen järkyttävissä olosuhteissa, joutuminen orpokotiin ja ihmiskokeiden uhriksi ei riitä, vaan Rachel kohtaa myös lähentelyä, insestiaikeita ja tietenkin harvojen läheistensä petturuutta. Toisaalta hän tutustuu myös ihmeellistä apua tuoviin ihmisiin ja saa kokea onnenkin hetkiä. Hyvät ovat liiankin hyviä, pahat pahoja. Useammin kuin kerran on ällistyttävää, miten Rachel joutuu taas kokemaan kaikenlaista ja kuinka hän käsittämättömän helposti selviää kaikesta. Vaikka pitäisi ehkä järkyttyä ja liikuttua, ei voi olla pyörittelemättä päätään. Rachel on todellinen Tuhkimo!

Tässä vaiheessa blogitekstiä kaikille on takuulla selvää, ettei Lapsi nro 8 ole hyvä romaani niillä mittareilla, jotka minä hyväksi katson. Van Alkemaden teos ei sisällä mitään uutta teksuaalisesti. Sisällöllisestikin se on jossain määrin epäuskottava. Kaikesta huolimatta Lapsi nro 8 puhuttelee. Se koskettaa ja saa eläytymään paitsi Rachelin hahmoon, myös muutamaan vuosikymmeneen Yhdysvaltain historiassa. Se on vetävä historiallinen viihderomaani ja hyvä niin. Se täyttää tehtävänsä mainiosti: otteessaan pitävää ajanvietekirjallisuutta, jonka jännittävä juoni ja rakkauskertomus sovittuvat hyvin yhteen. Rachelin rakastetun henkilöllisyyskin on eräänlainen arvoitus.

Uskoisin, että van Alkemaden romaani olisi myös mieluisa joululahja kaikille heille, jotka haluavat lukea vetävää historiallista romaania. Kaikkein eniten teos on näpäytys minulle itselleni. Lapsi nro 8 muistutti siitä, millaista on upota viihteen vietäväksi, ahmia kirjaa pikkutunneille ja eläytyä tarinaan silloinkin, kun ei niin sanotusti osta aivan kaikkea. Aivan kuin olisin saanut hetken lapsuuteni kirja-ahmisiästä takaisin. 

Niinhän siinä siis kävi, että minä olen ihminen, joka juuri luki kirjan nimeltä Lapsi nro 8.

-

Kirjan ovat Leenan lisäksi lukeneet muun muassa Riitta, Ulla ja Mari.