Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jones: Kotiinpaluu
Otava 2016, Otavan kirjasto
The Outcast 2008
Suomentanut Marianna Kurtto
Kannen kuva Getty Images
355 sivua
Brittiläinen romaani

Alice katseli Lewisia ja päätyi ajattelemaan, että tämä oli rikki. Hän yritti olla ajattelematta niin, eikä hän koskaan kertonut ajatuksestaan kenellekään, varsinkaan Gilbertille, jolla oli kova tarve uskoa että Lewsi pääsisi surustaan - mutta Alice tunsi että Lewis oli rikki, eikä sille voisi mitään. Hän toivoi että Lewis paranisi, mutta ajatus siitä että hän voisi auttaa haihtui ilmaan. Lewis oli kuin haavoittunut lintu. Ja haavoittuneet linnut kuoleva aina, Alice ajatteli.

Mutta Lewis ei kuole, vaan kasvaa teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi. Elokuussa 1957 pörssimeklarin poika palaa lapsuudenkotiinsa vapauduttuaan vankilasta, jossa hän istunut rangaistustaan parin vuoden ajan. Lewisin kotiinpaluu paljastaa kipupisteitä paitsi hänen omassa perheessään, myös naapurustossa, Carmichaelin arvostetussa perheessä, jossa despoottimainen isä Dicky säätelee tytärtensä Kitin ja Tamsinin elämää.

Brittiläisen Sadie Jonesin nyt suomennettu esikoisromaani Kotiinpaluu on kipuisan lukukokemuksen tarjoava romaani, joka tuntuu huutavan välittämisen ja lähimmäisen hädän huomaamisen perään. 1950-luvun englantilaisen ylemmän keskiluokan perässä kaikki hätä kun näet lakaistaan piiloon: tennisottelun seuraamiseen, illallisen suunnitteluun, kirjallisuuskeskusteluun, samppanjacocktailiin. Ehkä kauheat asiat voi tyystiin unohtaa, ainakin viesti kovia kokeneille tuntuu kuuluvan: Yritä olla ajattelematta asiaa.

Asiaa ei kuitenkaan voi olla ajattematta, kun yöt menevät valvoen ja koettaen löytää jotain, johon tarttua jotta ei hukkuisi mustuuteen. Kotiinpaluu sisältää suuria tunteita kerronnallisella, lukijaa liki tulevalla tasolla. Siinä missä romaanin sivistynyt, ulkoisesti hyvinvoiva ylempi keskiluokka piilottaa tunteensa päivällisiin, läheistensä pahoinpitelyyn ja ulkoiseen tunteettomuuteen sekä aina niin korrektiin käytökseen, kasvaa lukijan ahdistus: miksi he pitävät kaiken sisällään? Miksi ihmeessä he eivät käy vastarintaan? Ja ennen kaikkea: miten he saattavat jättää pienen pojan niin yksin? Sydänalaa puristaa ja kurkkua kuristaa useammankin kerran Jonesin romaania lukiessa. Mieli on koko ajan Lewsin ja Kitin puolella, jossain vaiheessa Alicenkin luona.

Mutta tunnetaso ei tietenkään yksin riitä tekemään romaania hyväksi. Onneksi Jones on taitava kertoja, joka kirjoittaa varmaotteista, tyylikästä ja hetkittäin rajuakin proosaa. Kotiinpaluu vetää kerronnallisesti, puhuttelee tematiikaltaan, viehättää aikakaudellaan ja tietenkin koskettaa syvältä. Tiettyjä itsestäänselvyyksiä teoksessa on, kuten jotkut Lewsin reagointikeinot, mutta ne voi laskea esikoisromaanin piikkiin ja omalla tavallaan ne lisäävät rajuuden ja irrallisuuden tunnetta. Muutamassa kohtaa myös romaanihenkilöiden nimet näyttävät menevän sekaisin, mutta siitä huolimatta Marianna Kurton suomennos on kauttaaltaan onnistunut.

Tiivistäen: Kotiinpaluu iskee hetkittäin kuin läimäys vasten kasvoja. Se on hyvin kirjoitettu romaani, joka pakahduttaa kauemmin kuin kestonsa ajan. Se jos mikä on merkki tunnetasolla väkevästä romaanista.

--

Kotiinpaluun ovat lukeneet myös Katri, Leena, Sirri ja Tuija.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Kustantaja: Otava 2015, Otavan kirjasto
Alkuteos: Fallout 2014
Suomennos: Marianna Kurtto
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Hän hymyili ja samalla tuttu levottomuus otti hänestä vallan; hän tunsi tavanomaista, tuskallista etsimisen iloa, ja hän tunsi puutteen. Puutteen, joka oli etäisyys hänen itsensä ja rakkauden välillä, muotti hänen asettua, laskeuma joka oli vääristänyt hänen sydämensä.

Lontoo 1960-70-lukujen taitteessa. Luke, puolalaisen juopon ja mielisairaan ranskalaisäidin poika, roskakuski ja käsikirjoittaja; Näyttömestari, kaunotar ja feministi Leigh; Järjen ääni ja tuottaja Paul sekä lahjattoman näyttelijän tytär Nina, joka pääseee pitkälle, mutta nai nöyryyttävän Tonyn. Heidän tiensä risteytyvät useaan otteeseen sykkivän Lontoon teatterimaailmassa. Rakkaus muuttaa ja määrittelee ihmisiä, mutta mitä rakkaus ylipäätään on?

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta on neljän nuoren aikuisen kasvutarina. Se on romaani, joka on samalla kertaa vauhdikas ja runollinen, brittiläisittäin piilotetun hauska että alati sopivasti melankolinen. 

Jones sekä tavoittaa onnistuneesti 1960- ja 70-lukujen tunnelman pienimpiä yksityiskohtia myöten että taitaa koskettavan ja elämänmakuisen henkilökuvauksen. Knallit ja minihameet, volkkari nimeltä Janis ja Elnettin voimalla pysäytetty kampaus saavat lukijan hymyilemään, kirjan lopussa oleva soittolista tarjoaa musiikillisen retrospektiivin romaanin aikakauteen. Toisaalta Luken nukkavieru olemus, kamppailu kirjoittamisen kanssa ja vierailut äitinsä luona sairaalassa tuovat kuvaukseen syvyyttä ja traagisuutta, kuitenkin ilman turhaa patetiaa. Uhrautuvan Nina-paran Jones kirjoittaa ehkä turhankin epäitsenäiseksi, haluaako hän edes tulla pelastetuksi? Oma lumonsa epävarmassa, lavalla upeassa Ninassakin on. Leigh on valovoimainen ja miltei esikuvallinen naisasianainen. Paul jää hahmoista vieraimmaksi, vaikka tärkeä onkin.

Henkilöhahmoja taustoittaa Lontoo, yksi suosikkikaupungeistani. Jones saa kaupungin sykkimään ja hiipumaan samaa tahtia Luken, Ninan, Paulin ja Leighin kanssa: miten kaupunki on osin toisaalta suttuinen teatterimaa, toisinaan ankara ja terävä sade piiskaa kaupunkia ja sitten puoli Lontoota on kuin vastapainoksi haaleanpinkkejä ja vihreitä omenankukkia. Kaupunki on moniulotteinen, loistelias ja ankara, aina jossain määrin romanttinen: Bayswater on puiston väärä puoli, vuokrahuone Camdenissa on juuri mielikuvien mukainen, klubit miltei tulvivat samppanjaa ja kielletympiä nautintoaineita ja Thamesin vartta kävellään.

Entä miten aika tärähtää takaisin tavalliseen nopeuteensa! Jones käyttää hienoja kielikuvia, mutta kirjoittaa samalla niin sujuvasti ja vetävästi, että voisin kuvitella romaanin vääntyvän helposti elokuvaksi, sellaiseksi terävällä tavalla nukkavieruksi brittifilmiksi. Ehkä rakkaus oli totta onkin ennen kaikkea loistava lukuromaani, jonka kohdalla voisin (ensimmäistä kertaa tässä blogissa) käyttää ystäväni Hannan termiä lukusukkula. Sillä sellaisesta on kyse: taidokkaasti kirjoitetusta romaanista, jonka maailmaan on helppo upota.

Se ei ole niin suurta maailmankirjallisuutta kuin mitä Otavan kirjastossa enimmäkseen on, mutta äärimmäisen koskettava ja viihdyttävä se on. Romaanin kepeän ja painavan välillä tasapainotteleva tunnelma tarjoaa enemmän kuin perinteisen kuka-saa-kenet-tarinan. Tämän kirjan henkilöhahmot toden totta jäävät elämään kirjankansien sulkeuduttakin.

--

P.S. Kommenteissa keskustelua painottaakseni: pidin tästä todella, todella paljon ja aion lukeaa lisää Jonesia. Lukuromaanimaisuus tässä on mielestäni hyve. :)