Mila Teräs: Harmaat enkelit
Kustantaja: Karisto 2014
Kansi: Kirsti Maula
Sivuja: 219
Arvostelukappale
Kotimainen romaani
Ruoka liittää sukupolvet ketjuun. Kukin on vuorollaan syöttäjä, ja muut avaavat suutaan, lapset sekä vanhukset.
- Syö vielä vähän, kehotan.
Ja kun isoäiti avaa suunsa, minusta tuntuu siltä kuin vihdoin puhuisimme asioista, jotka ovat aina olleet olemassa mutta joista olemme tähän asti vaienneet.
Istanbuliin avioliiton vuoksi kotitunut Teresa palaa Suomeen yhdessä pienen Selma-tyttärensä kanssa. Syynä paluuseen on kuolemaa tekevän isoäiti Helvin kunnon huononeminen. Teresa haluaa olla lähellä isoäitiään ja pohtia samalla omia juuriaan ja juurettomuuttaan. Äidin vanha reseptikirja palauttaa Teresan paitsi lapsuuteen, myös moniin kipeisiin muistoihin, joissa edesmenneellä äidillä on paikkansa. Ruokamuistot kuljettavat myös hoitokodissa lepäävän Helvin mieleen: sotavuodet, lottana toimiminen, surut ja ilot vievät Helvin vuosikymmenten taakse.
Ruoka ja rakkaus, kipupisteet ja sukupolvien ketju ovat lastenkirjailijanakin tunnetun Mila Teräksen Harmaiden enkeleiden keskeisaihiot. Teresan ja Helvin kummankin muistoissa ja nykyisyydessä on ristiriitaisuuksia, joista ei suvussa ole puhuttu, mutta jotka täytyy käydä läpi.
Totean heti, että Teräs luo kauniita kielikuvia ja saa hyvin tunnelmasta kiinni. Kaiken keskiössä ovat ihmissuhteet, joiden välittäjänä ruoka niin usein toimii. Teräksen romaanissa on hapanleipää, kalakeittoa ja mannerheiminkakkua - sekä muistoja turkkilaisesta ruuasta, cusuk-makkarasta ja vuohenjuustoneliöistä. Ihmisiään Teräs kuvailee lempeästi ja näkee heidät arvokkaina; esimerkiksi hoitokodin päiväsalissa on laiha vanha nainen, pelkkää pakkasen puremaa omenanlihaa. Mutta kuinka oudolla tavalla kauniita vanhukset ovat! Ja millainen onkaan äidin ja tyttären suhde. Se ei ole ristiriidaton, luonnollisesti kahden kulttuurin välissä elävillä Teresalla ja Selmalla on vaikeuksia sopeutua niin Turkkiin kuin Suomeenkin. Teresa tietenkin väsyy, vaikka Selma on hänen ainokaisensa: tätä lasta minä rakastan enemmän kuin mitään muuta, enkä silti osaa elää hänen kanssaan. Paikoin ihmiskuvaus muuttuu kliseiseksi, kuten Teresan ystävän Mirjamin kohdalla. Tietenkin täydellisyyttä tavoitteleva kantoliinaileva luomuäiti on se, joka ennemmin tai myöhemmin hermostuu.
Harmaissa enkeleissä on paljon hyvää, mutta se jää kuitenkin keskiverroksi. Se ei eroa monista muista sukupolviromaaneista muuten kuin hienojen Turkki-kuvaustensa osalta - onhan näitä nimittäin nähty, kertomuksia suvuista, joissa moni asia kasvaa vinoon, joissa on kuolevia vanhuksia ja asioita, joista vaietaan. Ja vaikka Teräs hallitsee sanat ja taitaa tunnelman, ei Harmaiden enkelien kerronnallinen kaari jaksa kunnolla kantaa, väliin jää liikaakin ilmaa ja sanahelinää. Silti Teräksen romaani on ihan hyvä ja naisyleisöä puhutteleva, sillä varmasti lähes jokaisella on kosketuspintaa niin eri sukupolviin kuin ruokamuistoihin ja äitiyden tai tyttäryyden kipukohtiin. Harmaat enkelit saakin muistelemaan oman suvun vaiheita, pohtimaan omien isoäitien ja äitien elämää, oman lapsuuden ruokia, mummolan tuvassa leivottua ruisleipää ja rieskaa, äidin tekemää pullaa ja mansikkapiirakkaa. Tässä on ehdottomasti yksi romaanin vahvuuksista.
Vaikka omaksi suosikikseni Teräksen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani ei noussut, toivon Teräksen jatkavan kirjoittamista aikuisyleisöllekin. Sen verran hyvää ihmiskuvausta ja kaunista kieltä teos sisältää. Harmaat enkelit on romaani siitä, miten sukupolvien ketju pysyy katkeamattomana, mutta kuinka edellisten sukupolvien taakkaa ei ole pakko siirtää seuraaville.
-
Myös Karoliina ja Jonna ovat lukeneet romaanin. Olen Karoliinan kanssaan samaa mieltä, että Harmaissa enkeleissä parasta ovat kieli ja tunnelma.
