Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Otava 2010, Otavan kirjasto
Purple Hibiscus 2003
Suomentanut Kristiina Savikurki
Kansi Emmi Kyytsönen
328 sivua
Nigerialainen romaani

Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin  kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, joska hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä.
Minun omat muistoni eivät kuitenkaan alkaneet Nsukkasta. Ne alkoivat kauempaa, ajasta jolloin kaikki hibiskukset meidän pihallamme hehkuivat hätkähdyttävän punaisina.

Nigeriassa kuohuu, mutta sisarukset Kambili ja Jaja elävät ulkoisesti turvattua, vaurasta perhe-elämää. Heidän isänsä on ankaran uskonnollinen mies, jonka käyttämät rangaistukset tekevät arjesta ahdistavan. Toisenlaista, vapaampaa elämää, viettävä Ifeoma-täti kutsuu sisarukset luokseen Nsukkan yliopistokaupunkiin, jossa kaikki tuntuu olevan toisin. 

Joskus ihmettelen itseäni lukijana, mutta kukapa ei niin tekisi. Nyt kummastelen sitä, miksi annoin Chimamanda Ngozi Adichien romaanin odottaa minua yli viisi vuotta. Luin näet Puolikkaan keltaista aurinkoa jo syksyllä 2010 ja vaikutuin romaanista niin, että päätin lukea lisää Adichieta ja ostin hänen esikoisromaaninsa aikomuksena lukea se pian. Muutama vuosi sitten kävin kuuntelemassa häntä Helsingin kirjamessuillakin. Mutta vuodet vierivät ja nyt blogiini viimein ehtivä Purppuranpunainen punainen hibiskus antoi vain odottaa itseään. Onneksi hyvä romaani ei vanhene ja tämä helmikuu oli yhtä oivallinen kuin mikä tahansa muukin ajankohta Kambilin tarinan lukemiseen.

Siinä missä aiemmin lukemani Puolikas keltaista aurinkoa oli yhteiskunnallinen, suorastaan poliittinen, on Adichien esikoisromaani vahvasti nuoren tytön kehityskertomus. Toki Nigerian tapahtumat, politiikka ja etenkin uskonto, ovat nytkin vahvasti läsnä, mutta romaanin voima syntyy sisältä, perheestä käsin. 

Tarina on voimakkaasti Kambilin, mutta myös Kambilin äiti ja hieman vieraammaksi jäävä, tärkeä veli Jaja, kokevat kaikki Eugene-isän julmuuden ja hellyysyritysten vuorottelun niin selkänahassaan kuin sisimmässäänkin. Eugene on kiinnostava romaanihenkilö, jonka teot - perheen rankaiseminen väkivallalla, katoliset katumusharjoitukset, hyväntekeväisyys, usko hyvään journalismiin ja ehkä, sittenkin, aito rakkaus omaan perhettä kohtaan - ovat ristiriidassa keskenään ja herättävät kysymyksen siitä, voiko paha ihminen tehdä hyviä tekoja tai hyvä pahoja? Mikä on se raja, jonka jälkeen ei enää voi puhua sovituksesta? Lukija ei kuitenkaan (tietenkään!) ole Eugenen puolella, vaan seuraa Kambilin selviytymistä.

Adichie kirjoittaa vaivattomasti tavalla, joka vetoaa tunteisiin, muttei tunnu surkuttelevalta tai halvalta, vaan raadollisuudessaankin realistiselta. Kerronta on konstailematonta, mutta taidokasta, ja suomentaja Kristiina Savikurki ansaitsee myös kehuja. Tarina tempaisee mukaansa eikä romaani jätä rauhaan lukutauoillakaan. Toki kirjassa voi nähdä paljonkin esikoisromaanille tyypillistä kasvukertomuksesta alkaen, mutta kauneudesta ja rosoisuudesta syntyy ehjä ja väkevä tarina: palmusunnuntain aattona uneliaat hibiskuksennuput antavat lupauksen kukkaan puhkeamisesta, mutta sitten seuraa päivä jolloin rankkasadetta myötäilee ulkova tuuli ja kaikki alkaa luhistua.

P.S. Adichien suhteen olen näköjään ylipäätään hidas lukija, sillä Kotiinpalaajatkin on ollut minulla ystävältäni lainassa pian jo kahden vuoden ajan. Nyt Purppuranpunaisen hibiskuksen jälkeen aion lukea sen melko pian, joten jos ystäväni siellä luet tätä, saat kirjasi takaisin (ehkä ;)) jo tänä keväänä!

Kolme päivää kirjamessuilla

Tuntuu, että tämä aurinkoinen ja kiireetön sunnuntaiaamu on melkoinen kontrasti edelliselle kolmelle päivälle: kahvi tuoksuu keittiössä, Hesari odottaa vielä postilaatikossa, aurinko leikittelee pihan jo kuivuneissa hortensioissa ja täällä työhuoneessa vieressäni on - hups - kaikkiaan kymmenen uutta kirjaa. Vaikka aamu onkin ihan erilainen kuin edelliset päivät, niin juuri ne edelliset kolme pyörivät edelleen mielessäni. Ja millaisia päiviä ne olivatkaan!

Kirjamessut on ihmeellinen tapahtuma: toisaalta käsittämättömän rasittavat tuhansine ihmisineen, joka puolelta kuuluvine puheineen ja hetkisen tunnelmansa vuoksi. Toisaalta taas juuri siksi tunnelma on niin innostava: kaikki nuo ihmiset ovat tulleet paikalle kirjojen ja kirjallisten keskustelujen vuoksi! Kaikki ne haastattelut, toinen toistaan hienommin rakenntut osastot ja kirjapinot. Minä olin messuilla sekä töissä että vapaalla, mikä oli hyvä yhdistelmä.

Ensimmäinen messupäivä torstai oli minun ensimmäinen messupäiväni. Muutaman aamupalaverin jälkeen ehdin kierrellä siellä täällä: jäin usein suustani kiinni ja hahmotin messualuetta. Kaikkein komein kirjapino oli takuulla Bazarin osastolla (Hanna on kirjoittanut kirjapinoista enemmänkin).

Esikoiskirjailijapaneeleja messuilla oli kahtena päivänä, minä ehdin kuunnella ensimmäistä. Olin lukenut keskusteltavista kirjoista kaksi: Niina Miettisen Israel-tytön ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Kohtasin Rauhalan messuilla myöhemminkin ja kiittelin upeasta romaanista. Antti Heikkisen Pihkatappia aloittelin alkusyksystä, mutta syystä tai toisesta kirja jäi silloin pinoon odottelemaan. Heikkinen jutusteli kirjailijuudestaan ja kirjastaan niin mukavasti, että kyllä se Pihkatappi on vain luettava loppuun. Osa esikoiskirjailijapanelisteista on Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana. Voittaja julkistetaan 14.11., ehdokkaina ovat muun muassa Heikkinen, Tua Harno ja Pasi Pekkola.

Kolmen maissa esiinnyimme Hannan kanssa Ylen lavalla, jossa Mia Krause haastatteli meitä Rivien väleistä. Haastattelu on kuunneltavissa Puheen Iltapäivän nettisivulta. Heti haastattelun jälkeen ehdin kuin ehdinkin kuuntelemaan Chimamanda Ngozi Adichieta kahteen otteeseen, kuva on Akateemisen osastolta, jossa kirjailijaa haastatteli Sofi Oksanen. Olen lukenut Adichielta vain Puolikkaan keltaista aurinkoa, mutta aion lukea muutkin. Purppuranpunainen hibiskus on jo kauan odottanut hyllyssäni. Torstain ohjelma olisi jatkunut vielä joitakin tunteja, mutta päätin lähteä kotiin lepäämään.

Perjantain kuvat tulevat nyt ihan käänteisessä järjestyksessä, mutta en ala tapella Bloggerin kanssa. Vaikken arvioi työkirjoja blogissani, oli perjantaiaamupäivänä hyvin tiivis nimenomaan töiden osalta. Haastattelin itse mainion vintagehenkisen Lainattuja henkiä -kalenterin tehneitä kirjastolaisia ja heti sen jälkeen kiirehdin Akateemisen osastolle, jossa oli muutama Avaimen kirja esittelyssä. Juhani Sipilää, Jyrki Nummea ja Vesa Haapalaa kuunnellessa oli ihan erityisen helppo uskoa suomalaiseen romaaniin ja siihen, että kotimainen kirjallisuus voi hyvin.

Perjantaina tapasin monia ihania blogiystäviä lounaan ja viinilasillisen merkeissä, kohtasin yllättäen vanhoja tuttavia ja käväisin nopeasti ruokamessujenkin puolella. Koetin päästä kuuntelemaan Kari Hotakaista ja Märtä Tikkasta, mutta molemmat kirjailijat saivat niin mahtavan suuren yleisön, että luovutin. Illan viimeisenä haastatteluna kuuntelin aina yhtä ihanaa Pekka Hiltusta, joka kertoi uusimmasta romaanistaan Isosta. Ina Westman haastatteli Pekkaa, ja keskustelua niin romaanista kuin ihmisten kehonkuvastakin ilo seurata. Illaksi jäin vielä kaupunkiin, sillä edessä oli kertakaikkisen hauska illallinen nepalilaisen ruuan äärellä.

Miten sitä voikin vain kuuntelemalla kirjailijahaastattelua innostua niin monista uusista kirjoista? Olin aamulla kutsuttuna Bonnierin aamiaisella, jonka aikana muun muassa Tero Liukkonen ja Jyrki Kiiskinen puhuivat romaaneistaan kiehtovasti. Miina Supinen kertoi Säteestään, jonka luinkin nyt lokakuussa. Tove Jansson -fanina minun on kuitenkin todettava, että Tuula Karjalaisen Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta on kirja, jota kävin messuilla selaamassa jo monta kertaa. Kirja tullaan kääntämään monelle eri kielelle.

Aamiaisen jälkeen oli töiden vuoro. Aino-sali tuli ilokseni täyteen, kun keskustelin kriitikko ja toimittaja Suvi Aholan, Naistoimittajat ry:n lukupiirin puheenjohtajan Seija Nummijoen ja Kirjasfäärin Taikan kanssa "Jaetun lukemisen lumosta". Keskustelun aikana tuli todettua, että vaikka lukupiirit ja blogit ovat erilaisia, on niissä kummassakin kyse lukukokemuksen yhteisöllisestä jakamisesta.

Tiiviin aamupäivän jälkeen oli lounaan ja messuosastoilla kiertelemisen aika. Jos Bazarilla oli hienoimmat kirjapinot, niin Teoksen kotoisa osasto oli varmastikin kaunein. Siellä olisi voinut viettää aikaa vaikka kuinka, mutta tein vain muutaman kirjaostoksen. Kaikkein ihaninta oli kuitenkin nähdä monia blogikavereita, niin uusia tuttavuuksia kuin monia jo rakkaaksi käyneitä ystäviäkin.

Kohtalokas on sana, jolla voisin luonnehtia Atenan järjestämää keskustelutilaisuutta Pasi Ilmari Jääskeläisen ja bloggaajien kanssa. Pöytä, jolla oli tarjoilua, nimittäin rojahti ilmeisesti vesipöntön painosta ja vesi, viini ja osa juomalaseista rojahti maahan. Siivoja-paran ilme vaihteli huvituksen ja kauhistuksen välillä ja ennen kuin hän ryhtyi työhön, otti hän sotkusta kuvan kännykällään. Kaikkea voi sattua! Onneksi keskustelu oli kuitenkin hyvä: kustannustoimittaja Kanerva Eskola haastatteli ensin Jääskeläistä ja tämän jälkeen me bloggaajat osallistuimme hyvin vilkkaaseen keskusteluun. Pohdimme muun muassa kirjojen vastaanottoa blogeissa kuin kirja- ja kirjailijablogejakin. Muistoksi sain nimikirjoituksen Sielut kulkevat sateessa -teokseen.

Fanityttö on kuitenkin aina fanityttö. Blogiani seuranneet tietävät, että Joel Haahtela on eräs suurimmista kirjailijasuosikeistani. Iltapäivällä olisi ollut melkoinen Haahtela-maraton, sillä kirjailija esiintyi puolentoistatunnin sisällä kaikkiaan kolmesti. Ehdin kuuntelemaan esiintymisistä kaksi. Keskustelun kohteena oli kirjailijan tuorein romaani, Tähtikirkas, lumivalkea. Kirjailija kertoi paitsi romaaninsa teemoista, myös omasta lapsuudestaan, lukemistaan kirjoista ja matkoistaan kirjan tapahtumapaikoille.

Tänään en enää kirjamessuile, vaan juhlin kummityttöni kolmevuotissynttäreitä. Messuilta jäi varsin onnellinen olo: kaikki ne kirjat, kirjailijat ja ystävät. Ja tämä, voi ja oi että:

~Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa~

Maailma oli vaiti, kun me kuolimme.

Kontrasti rauhan ajan ja sodan välillä on aina jyrkkä. Harvoin sitä osataan kuvata niin koskettavasti ja samaan aikaan mässäilemättä kuin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaanissa Puolikas keltaista aurinkoa. Puolikas keltaista aurinkoa viittaa Biafran lippuun, jonka vain viisi valtiota maailmassa tunnusti 1960-luvun lopussa. Biafran nälänhätä sen sijaan on ainakin käsitteenä tuttu vielä kaltaiselleni 1970-luvun alkupuolella syntyneelle.

Kahdessa ajassa, 1960-luvun alun rauhanvuosina sekä saman vuosikymmenen lopulla sisällissodan runtelemassa maassa, liikkuva kirja kertoo kaksossiskosten Olannan ja Kainenen sekä heidän miesystäviensä yliopisto-opettaja Odenigbon ja brittiarkeologi Richardin tarinan. Odenigbon palveluspoika, kirjallisista tuotoksista haaveileva Ugwu on samaan aikaan lähellä ja etäällä nelikkoa. Nämä viisi ihmistä todistavat Biafran itsenäistymispyrkimyksiä kalliilla hinnalla.

Elämä Nsukkan yliopiston liepeillä on mukavaa. Odenigbon kodissa pidetään älymystön illanistujaisia, joissa pöydät notkuvat herkuista ja hyvää juomaa kaadetaan keskustelijoiden laseihin enemmän kuin riittävästi. Kauniissa puutarhassa on ilo käyskennellä ja ihmiset liikkuvat luontevasti Nigerian ja Iso-Britannian välillä. Sota rikkoo kaiken tämän. Sota ei tule yllättäin, sillä juuri älymystön keskusteluissa on Biafran itsenäisyyttä vaadittu ja politikoitu. Sota hajottaa kodit, saa ihmiset menettämään paikkansa yhteiskunnassa sekä ruoan pöydästään. Siitä huolimatta jotkut asiat pysyvät muuttumattomina, Beatlesin musiikki soi ja lasten ja vanhempien suhteet pysyvät ristiriitaisina.

Adichie osaa tekstillään tulla liki lukijaansa. Kun Olanna näkee junassa tyttärensä menettäneen naisen kantavan kalebassin sisällä tyttärensä irtileikattua päätä, alkaa lukijaa pakostakin itkettää: Kalebassinainen sulki astiansa. "Kyllä siinä aikaa meni, kun minä näpersin näitä lettejä", hän sanoi. "Minun tytölläni oli niin paksu tukka". Sota tekee ihmisistä pakosta myös kekseliäitä. Kun rauhanajan vauraiden kaupunkilaisten hienot juustot ja jokapäiväiset liha-ateriat ovat loppuneet eivätkä avustuspaketit tule perille, on syötävä rottia, liskoja ja sirkkoja. Pahinta on puute puhtaasta vedestä ja saippuasta sekä suolasta.

Puolikas keltaista aurinkoa on moniulotteisempi kuin vain sodan ja rauhan kuvaus. Se kertoo parisuhteista, vaikeuksista tulla raskaaksi, 1960-luvun kulttuurista, Richardin kautta toisen maailmansodan perinnöstä (jota voinee myös valkoisen miehen taakaksi kutsua) sekä Nigerian kahtiajaosta paitsi poliittisesti, myös maaseutu- ja kaupunkiväestön kesken. Odenigbon äidin syvä kansan- tai luonnonusko osoittaa, kuinka älymystön angostisuus, islam tai kristinusko eivät suoraan istu nigerialaisheimojen sydämeen ja käytänteisiin.

Olen joskus aikaisemminkin pohtinut, kuinka vaarallista on verrata kirjoja toisiina. Silti sitä ei voi olla tekemättä etenkin, kun molempien kirjojen nimetkin viittaavat aurinkoon. Siinä, missä Khaled Hosseinin hieno Tuhat loistavaa aurinkoa puistattaa naisiin kohdistuvalla väkivallaan, Puolikas keltaista aurinkoa tuo naiset esille aktiivisina toimijoina. Olanna ja Kainene molemmat ovat vahvoja naisia, eräänlaisia aurinkoja hekin. Yhteistä molemmille romaaneille on niiden vavahduttavuus ja perimmäinen kauneus sekä usko ihmisyyteen kaikkien kauhujen takanakin. Lisäksi nämä kaksi romaania saivat minut ottamaan selvää faktoista Afganistanin ja Nigerian sotien takana. Adichien romaani itse asiassa houkutteli tekemään tämän vakuuttavan lähdeluettelonsakin ansiosta. Vaikka kyse on romaanista, oli ilo huomata kirjailijan merkinneen tausta-aineistonsa muistiin. Pienenä kuriositeettina voinen vielä mainita Sibeliuksen Finlandian olleen 1960-luvun Biafran kansallislaulu.

Puolikas keltaista aurinkoa viittaa mielessäni paitsi Biafran lippuun, myös kirjan tunnelmaan. Sota on rumaa eikä siinä ole mitään kaunista, mutta Adichien tekstissä aurinko loistaa vaikka puolitehollakin. Kirjan aihe on raskas: kodit tuhoutuvat, hyvästä miehestä tulee joukkoraiskaaja ja kärpäset surisevat nälkiintyneiden lasten silmissä. Tästä huolimatta Puolikas keltaista aurinkoa ei ole raskaslukuinen kirja: ihmisessä on aina halu olla toisen lähellä, halu oppia ja olla oikeudenmukainen.

Kaipuu jää, mutta rakkaus pysyy. En varmaan koskaan unohda tätä väkevää ja kaunista kirjaa.

****½