lauantai 30. joulukuuta 2023

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla


Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
Lucy by The Sea 2022
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu Laura Lyytinen
277 sivua
Amerikkalainen romaani


On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

On kirjoja, jotka tai joiden hahmot ovat kuin ystäviä. Ristiriitaisia mutta rakkaita, yhteydenpito on epäsäännöllistä mutta jostain aina tavoittaa sen tuttuuden, johon alkujaan ihastui. Sellaisia kuin Elizabeth Stroutin tuotanto. Ja kenties etenkin sellaisia kuin Lucy Barton, jonka kanssa on saanut elää jo muutaman kirjan verran.

Lukuvuoteni 2023 viimeinen postauksen kohteena oleva romaani on Lucy meren rannalla. Kaikki Stroutinsa lukeneet tietävät  tai siis tuntevat  Lucyn, nyt jo selvästi ikääntyvän kirjailijan, maailmaa tarkkaan ja lämmölläkin katsovan realistin. Lucy meren rannalla on neljäs Lucy Barton -kirja, mutta jokaisen teoksen voi lukea toisistaan riippumatta, lukija voi aina luottaa Stroutin tekstiin ja kirjojen sisäisiin viittauksiin (ah, Olive Kitteridge!).

Lucy meren rannalla vie nimensä mukaisesti lukijan meren äärelle Maineen. Sinne Lucy lähtee ex-puolisonsa Williamin kanssa, kun koronapandemia sulkee yhteiskuntaa. Oleskelu pienessä kaupungissa valtameren rannalla on myös matka Lucyn muistoihin: taustoihin, perheeseen, nykyhetkeen  ja tulevaankin. Erikoinen aika  saa aikaan erikoisia tilanteita ihmisten kohtaamisissa, mutta myös yhteiskunta kuohuu esimerkiksi Black Lives Matterin ja Capitolin mellakan vuoksi.

Onneksi romaanissa on kaikkea edellä mainittua. Ja onneksi Strout on niin varmaotteinen kirjailija, Kristiina Rikman hänen yhtä vahva suomentajansa. Onneksi, sillä ainakin itseni on vaikea täysin innostua pandemia-aikaan sijoittuvista kirjoista  tai kirjasta, en muista olenko edes lukenut muita. Stroutin romaanissa pandemia on kuitenkin paitsi ajankuvaa myös väline tarkastella ihmisiä ja ihmisyyttä.

Ja juuri ihmisyyden kuvaus, ihmisten erilaisuus, heidän ennakkoluulonsa ja toiveensa, on sitä mitä Stroutin tuotannossa niin rakastan. Vaikkei Lucy meren rannalla ole suosikki-Stroutini, on se hieno romaani: pohdiskeleva ja silti napakka, viisas ja kaunis. <3


torstai 14. joulukuuta 2023

Jen Beagin: Viileä vaalea

 


Jen Beagin: Viileä vaalea
Otava, Otavan kirjasto 2023
Big Swiss 2023
Suomentanut Maria Lyytinen
396 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani


Nyt kun Big Swissin ääni täytti koko huoneen, ilma alkoi värähdellä. Greta huomasi, että ilmanpainekin muuttui aavistuksen. Big Swissin olemus valtasi kiistatta koko tilan.

Usein kirjan luettuaan tietää, miten luettu uppoaa omaan makuun:
Rakastin tätä kirjaa!
Eipä nyt ollut ihan minun kirjani, mutta luin kuitenkin.
Vihasin lukemaani, meinasin jättää / jätin kesken.
Tämä teos muistutti, miksi olen lukija.
Ja niin edelleen...

Mutta joskus kohdalle osuu kirja, josta ei oikeastaan tiedä. Ei pysty sanomaan, pitikö vaiko ei, osuiko teos omaan lukumieleen vai oliko se täysin huti. Kesken tällainen kirja ei jää, joten jotain kiehtovaa, vetävää, terävää tai ainutlaatuista siinä on. Lukukokemus hämmentää, vaikkei kirja itsessään ei välttämättä ole kummallinen. Itse asiassa luettu voi olla erinomaista tekstiä.

Kuten yllä olevasta tekstistä ja kuvasta voi päätellä, tarjosi Jen Beaginin romaani Viileä vaalea minulle lukukokemuksen, josta en tiedä, pidinkö kirjasta vaiko en.

En tiedä, vaikka käsissäni oli vallan mehukas romaani: Greta kirjoittaa työkseen puhtaaksi seksuaaliterapeutin asiakkaiden potilaskertomuksia, äänitettyjä keskusteluja terapeutin kanssa. Sveitsiläinen gynekologi Flavia erottuu joukosta ja Greta kiinnostuu hänestä. Sattuman oikusta naiset tapaavat koirapuistossa ja Greta tunnistaa Flavian äänen perusteella. Naisten välille kehittyy suhde, mutta Greta salaa oikean henkilöllisyytensä ja jatkaa kuuntelua. Herkullista!

Beaginin teksti etenee sujuvasti ja Maria Lyytisen suomennos on laadukasta luettavaa. Suoran kerronnan rinnalla tarina etenee Gretan kuuleman eli äänilitteraatioiden kautta. Niissä terapeutin potilaat kertovat niin pinnallisia kuin syvällisiä, paikoin kiusallisiakin asioita. Kokonaisuus pitää otteessaan ja kiehtoo vähän sellaiseen tapaan kuin katsoisi värikkään kumipallon pomppimista valosta varjoon, pallon liikettä jostain etäältä ilman että tuota palloa yrittääkään saada kiinni.

Viileä vaalea on mitä vinkein romaani: se on leikkisä ja kuitenkin surumielinen, jopa vakava. Se on hyvällä tavalla hullu muttei varsinaisesti  hauska tai rakastettava. Se on oudosti houkuttava ja ehdottoman koukuttava. Kuulostaa todella hyvältä, eikö? Silti romaani ei ollut ihan minun juttuni, mikä on minulle edelleen mysteeri  yhtä kiehtova kuin Beaginin kirjakin.


tiistai 12. joulukuuta 2023

Jennifer Egan: Manhattan Beach

 


Jennifer Egan: Manhattan Beach
Tammi, Keltainen kirjasto 2018
Manhattan Beach 2017
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Jussi Kaakinen
564 sivua
Yhdysvaltalainen romaani


Koska olisi sallittua tietää se, mitä hän jo tiesi? Tai milloin hän voisi unohtaa sen? 

Mitä kirjaa olette lukeneet kauan, ehkä jopa vuosia? Itselläni esimerkiksi Umberto Econ Ruusun nimi on ollut kesken jo vuodesta 2000, mutta ei mennä nyt siihen... (En varmaan koskaan saa luettua Ruusun nimeä loppuun, vaikka Econ tieteellisiä tekstejä olen lukenut jonkin verran.)

Hieman lyhyemmän ajan kesken oli Jennifer Eganin Manhattan Beach, jonka ostin muistaakseni melko pian sen ilmestymisen jälkeen eli viitisen vuotta sitten. Aloitin romaanin suurella innolla ja pääsinkin sen imuun, jostain syytä lukeminen keskeytyi, ehkä joku muu ja sitten useita muita kirjoja tuli väliin. Koetin aina toisinaan jatkaa Eganin teoksen parissa, mutta alkupuolen kerronnallinen taika oli kadonnut. Kunnes tänä vuonna palasin Manhattan Beachin äärelle ja aloitin sen alusta.

Manhattan Beach suorastaan sukeltaa Yhdysvaltain itärannikon, tarkemmin New Yorkin alueen, mafiosojen, liikemiesten ja ay-liikeen maailmaan. Romaanin kehyskertomuksessa nuori Anna Kerrigan vierailee isänsä kanssa Dexter Stylesin omistamassa merenrantahuvilassa. Vaikka Anna on vasta 12-vuotias, ymmärtää hän vierailun merkityksellisyydestä. Vuosia myöhemmin Annan isä on kadonnut, Anna työskentelee telakalla ja elättää äitiään ja vammaista siskoaan. Yökerhossa hän tapaa Dexterin uudelleen sekä oivaltaa paljon isästään ja tämän katoamisesta.

Egan on luonut romaanissaan rikkaan maailman ja kertoo tarinan, joka kietoo lukijan pauloihinsa. Minutkin, aluksi, mutta omaan lukumieleeni Manhattan Beachin tarinalinjat kulkivat ehkä turhankin moneen suuntaan ja paikoin oli kadottaafokuksen tai jonkun, mutta sain kuin sainkin luettua romaanin loppuun. Siitä on kiittäminen teoksen kiehtovaa aihepiiriä, sujuvaa suomennosta ja monipuolisia henkilöhahmoja. Etenkin Anna on työlaisnainen, seikkailijatar, feministi, sisupussi selviytyjä. 

Ja näin pääsin takaisin luetun lumoon. Egan taitaa upeasti myös niin kutsutun suuren amerikkalaisen romaanin, sujuvalukuisen uppoutumiskirjan.


perjantai 8. joulukuuta 2023

Virginia Woolf: Päiväkirja II


Virginia Woolf: Päiväkirja II
Savukeidas 2015
Suomentanut Ville-Juhani Sutinen
Graafinen suunnittelu Ville Hytönen
432 sivua
Päiväkirjateos


Minä kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa, & siinä kaikki.

Päiväkirjojen lukemisessa on, tietenkin, aina jotain erityisen intiimiä: niiden kirjoittaja on (kenties, ei välttämättä aina) on kirjoittanut ne itselleen, omien tuntojensa ehkä syvimmäksi salaiseksi paikaksi. Merkkihenkilöiden kohdalla ne ovat usein julkaisemisen arvoisia viimeistään sitten, kun aikaa on kulunut tarpeeksi. Virginia Woolf on eittämättä niitä kirjailijoita, jonka minkään tekstin ei kuulu kadota ajan virtaan.

Tänä vuonna otin Woolfin päiväkirjojen ensimmäisen osan hiihtolomalukemiseksi Lontooseen. Kirjoitin tuosta lukuelämyksestä vain Instagramin puolelle, ja jälleen kerran vinkkaankin seuraamaan myös Lumiomena-kirjagramia, sillä monet kirjajutut ilmestyvät sinne nopeammin kuin tänne blogiin. Tekstien mittaakaan ei kannata pelätä, sillä kirjoitan kuta kuinkin samanmittaisia tekstejä kumpaankin kanavaan. Mutta siis, nyt loppuvuonna oli aika lukea Woolfin päiväkirjojen toinen osa, Päiväkirja II

Teos sijoittuu vuosien 1920 ja 1924 välille ja sisältää Woolfin arkea. On kuvauksia puutarhasta, silkkimekoista ja säästämisestä. On pohdintoja elämästä, kirjoittamisesta ja myös kritiikistä sekä ympäröivästä maailmasta. Kokonaisuus kuljettaa lukijansa niin Lontooseen kuin Englannin maaseudullekin. Woolf kirjoittaa tarkkaavaisesti, humoristisesti, koskettavasti ja päiväkirjaluonteen vuoksi paikoin fragmentaarisesti. Ajallisesti päiväkirjamerkinnät ovat paikoin tiiviimpiä, toisinaan aukot ovat pidempiä.

Eräs suurimmista Woolf-suosikeistani on romaani Mrs. Dalloway, jonka kirjoittamista ja valmistumista Woolf tässä päiväkirjojensa osassa kuvaa. Hän sanoittaa epävarmuutensa ja onnistumisensa. Lukija saa myös muistuman siitä, että romaanin työnimi oli Tunnit, joka sivumennen sanoen muuten on Michael Cunninghamin upean romaanin nimi, Woolfan on yksi teoksen keskeishenkilöistä.

Päiväkirjasarjan molemmissa osiossa on ollut myös äärimmäisen kiinnostavaa lukea Woolfien seurapiireistä, ihmisistä joiden kanssa he olivat tekemisissä: T. S. Eliot, Bertand Russel ja tietenkin Harold Nicholson ja Vita Sackville-West, joista viimeksi mainitun kanssa Woolfilla oli myöhemmin rakkaussuhde. Kaiken sosiaalisen elämän vastapainoksi Woolfissa on vahva yksinäinen ja melankolinen puolensa. Masennukset oireet hiipivät päiväkirjamerkintöihin  vaivihkaa ja hienovaraisesti.

Kaiken kaikkiaan Päiväkirja II on innostavaa ja jollain tapaa myös rauhoittavaa luettavaa. Iloitsen, että Woolfin päiväkirjoja on julkaistu ainakin viisi osaa. Jatkan niiden parissa taas joskus. Sen verran paljon ihmisiä, paikkoja ja merkityksiä niissä on, että säästellen lukeminen, päiväkirja puolessa vuodessa, tuntuu sopivalta lukutahdilta. Mutta tiedän, että tulen rakastamaan myös noita edessä olevia lukukokemuksia.


maanantai 4. joulukuuta 2023

Neljä jouluista kirjavinkkiä

 


Yksi vuoden ihanimmista ajoista on joulu. Näin ainakin omalla kohdallani, varmasti monien muidenkin. Siitä ilosta neljä erilaista jouluista kirjaa kirjailijan mukaisessa aakkosjärjestyksessä:


Charles Dickens: Saiturin joulu (Kirjalito 2008, suom. Antti Autio)

Kirja ei ehkä esittelyjä kaipaa, sillä monet tuntevat Ebenezer Scroogen, tuon itsekkään pihistelijän ja nimeään myöten Roope Ankankin esikuvan. Opettavaisessa tarinassa itara Scrooge kohtaa joulun henget - menneen, nykyisen ja tulevan  ja saa tietenkin tärkeän opetuksen, että rakkaus ja anteliaisuus kantavat ilkeyttä ja saituutta paremmin. Tähän klassikkoon voi palata vuosi vuodelta, kaiken kukkuraksi jouluinen Lontoo on tietenkin sadunomaisen lumoava. 


Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Tammi, Keltainen kirjasto 2023, suom. Kristiina Rikman)

Tästä kirjasta postasin ihan hiljattain. Niin vaikuttunut siitä olen, että poimin sen näiden neljän vinkkini joukkoon. Aiemmassa postauksessani kirjoitin: Keeganin talvinen tarina on täydellinen joulunalusaikaan. Teoksessa kohdallaan on ihan kaikki. "Nämä pienet asiat" on niin kaunis, vahvasti sydänalaa puristava ja toiveikas kirja, että minulta loppuvat sanat.  Näin on, mikä hieno, hieno kirja  ja sellainen, jonka myös voisin lukea uudelleen vaikka vuosi vuodelta.


Sirkka Knuutila, kuvitus Olga Badulina: Rosmariini ja joulutoiveiden arvoitus (Avain 2023)

Kirja kuin joulukalenteri: tarina jatkuu päivän kerrallaan aina joulukuun ensimmäistä aattoon saakka. Rosmariini on tonttutyttö, jolla on tapana päätyä seikkailuihin. Tällä kertaa nippu lasten toivomuskirjeitä on kadonnut! Miten joulupukki nyt osaa toimittaa oikeanlaiset lahjat perille? Kuka on vienyt kirjeet? Neuvokas Rosmariini selvittelee kadonneiden kirjeiden arvoitusta, kohtaa muun muassa kotitonttuja ja menee noidan pakeille. Suloinen ja sopivan jännittävä tarina sopii luettavaksi kenelle tahansa, Olga Badulinan värikylläinen kuvitus on ihastuttavan nostalgista.

Rosmariini on kirja meiltä töistä ja toimin sen kustannustoimittajana. Se oli tietenkin valtava ilo. Kiitos Sirkka ja Olga!


Jenni Multisilta: Umpihangessa alttarille (Otava 2023, ennakkokappale kustantajalta)

Mitä mainioin hyvän mielen romaani! Tällä kertaa onnetar puuttui lukuvalintoihini. Ensiksikin sain kirjasta markkinointikappaleen, sitten vielä yksi kirjagram-tuttavani vinkkasi Multisillan kirjasta minulle, kun kuulutin kaipailevani jotain jouluista luettavaa. Ilman suositusta en ehkä olisi osannut tarttua tähän mainioon kirjaan.

Kirjassa somevaikuttaja Milan on määrä mennä naimisiin jouluna, tiedossa olisi sponsoreita, häävideosarja jne. Mutta sulhanen ei haluakaan mennä naimisiin. Mila suostuttelee nuoruudenihastuksensa Artun esittämään sulhasta. Kaikki ei tietenkään ole tässä, sillä Milan sisko Laura on viimeisillään raskaana ja veli Jesse puolestaan on salannut eronsa. Edessä on monenlaisia käänteitä, sateenkaarevuutta, noloja tilanteita, nasevaa sanailua  ja takuulla paljon jouluista tunnelmaa.

Umpihangessa alttarille oli minulle lajissaan täysosuma: kevyt mutta täydellinen joulukirja, joka naurattaa ja myös koskettaa. Kaiken joulusöpöilyn rinnalla kirjassa on myös vakavia sävyjä. Ja huumoria, joka on aidosti raikasta. Että Slay the Bells vaan!


tiistai 28. marraskuuta 2023

Ali Smith: Companion Piece

 


Ali Smith: Companion Piece
Penguin Books 2022 (2023 painos)
Kannen maalaus David Hockney: Felled Trees on Woldgate 
240 sivua
Brittiläinen romaani


What I knew was my own absence.
What I sensed, clear as unruined air, was the ghost of a chance, a different presence.

Ali Smith on melkoinen velho kirjailijaksi: tiedostava, sanoilla leikittelevä, moneen suuntaan kurottava ja kaiken keskellä jollakin tavalla myös sydämellinen. Ihastuin Smithin vuodenaikasarjan muutamaan kirjaan: Syksyyn ja Talveen. Jostain syystä minulla on vielä Kevät ja Kesä lukematta. 

Joku aika sitten huomasin kirjan nimeltä Companion Piece, jota pidetään ikään kuin vuodenaikakvartetin jatko-osana tai sisarkirjana. Monikerroksisessa ja paikoin surrealistisessa romaanissa eletään brexitin jälkeisessä Britanniassa, on pandemia-aika. Sandy Gray on keski-ikäinen taiteilija, joka huolehtii sairaalaan joutuneen isänsä koirasta. Sandy saa puhelun vanhalta luokkatoveriltaan, josta ei ole kuullut vuosikymmeniin.

Romaani kieputtaa lukijaansa eri ajoissa ja paikoissa, usein symbolisesti. Tuttuun tapaan Smith käsittelee isoja teemoja, kuten yksinäisyys, pakolaisuus, Englannin ja Irlannin kipeä suhde, covid ja musta surma, taide, sukupuoli, jonnekin kuuluminen  ja kaikki tietenkin kietoutuvat yhteen. 

Smith palkitsee hereillä olevan lukijan enkä ole ihan varma, olinko lukiessani koko ajan sellainen. Voi olla, että englanniksi lukeminen vieraannutti, sillä on aina jollakin tavalla etäännyttävää lukea muulla kuin omalla äidinkielellään. En ehkä saanut ainakaan kaikista surrealismin tasoista, realismissa pysyin mukana helpommin. Toisaalta voi olla onnikin, että luin teoksen sen alkukielellä, sillä Smithin kielellinen leikittely ja älykkyys riemastuttavat aina.

Vaikken ymmärtänyt kaikkea, osaan sanoa että Companion Piece on kantaa ottava ja lämmin kirjallinen kaleidoskooppi, joka avaa näkymiä menneestä tulevaan. Suosittelen sitä kaikille, jotka rakastavat hyvää kirjallisuutta  ja englannin kieltä. <3


keskiviikko 15. marraskuuta 2023

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

 


Claire Keegan: Nämä pienet asiat
Tammi 2023, Keltainen kirjasto
Small Things Like These 2021
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen kuva Robert Gibbins: Dublin Under Snow
116 sivua
Arvostelukappale
Irlantilainen romaani


Ylihuomenna oli jouluaatto. Ehkä laulajat olivat koulukodin tyttöjä. Furlong seisoi hetken kuunnellen ja katsoen kaupunkia. Piipuista nousi savua ja pienet tähdet alkoivat himmetä taivaalla.

Irlanti 1985. Marraskuun tuulet riipivät puut paljaiksi, joen vesi on mustaa kuin portterissa. Ajat ovat monille kovat. Vuosi etenee kohti joulua. Hiili- ja puutavarakauppias Bill Furlong elää ihan mukavaa elämää, parempaa kuin mitä monen muun isättömän pojan kohta olisi voinut olla: hänellä on vaimo ja viisi tytärtä, joulun alla kodissa leivotaan hedelmäkakkua ja tytöt kirjoittavat toiveitaan joulupukille. Varhain eräänä aamuna Furlong toimittaa hiiliä luostariin ja kohtaa siellä nuoren tytön, jonka kohtalo järkyttää häntä. Furlong ei voi jättää asiaa sikseen, ei vaikka lähes kaikki muut kotikaupungissa sulkevat silmänsä ja vaikenevat.

Voi, mitä juuri luin! Moni luettu tulee liki, mutta harva samalla hiljaisella voimalla kuin Claire Keeganin "Nämä pienet asiat".

Luin tarkkaan: jokaisen sanan ja virkkeet, ne ajatukset, joita ei lausuta ääneen ja ne jotka kerrotaan puheen rivien väleissä. Lukiessani aistin talvisen Irlannin (joka muuten on lempimaitani), kohtasin hiilisataman työmiehet ja Furlongien kovin lämmön, omalla tavallani muistin tyttöjen joulutoiveet (olinhan 12-vuotias jouluna 1985), vaistosin epäilyn monien Furlongin läheisten käytössä ja ennen kaikkea kuljin kohti luostaria tietäen sen, minkä Furlongin  sen, minkä Keegan kertoo.

Mutta ihmiset nyt puhuivat kaikenlaista  ei niistä puheista pitänyt uskoa puoliakaan; huhuista ja ilkeistä juoruista ei kaupungilla tullut pulaa. 

Ja tiesin, että luin mitä upeinta romaania. Kirjaa, joka ei sisällä mitään turhaa, vaan on onnistuneesti tyylikäs ja tunteikas. Ja joka esittää painavan kysymyksen: Miltä kaikelta moni sulkee silmänsä ja kuinka kauan? Luettu sai myös googlaamaan nunnien ylläpitämiä Magdalena-pesuloita ja ensikoteja. Jälleen yksi pikimusta ja pitkä väärintekemisen siivu näennäisten hyväntekijöiden historiassa.

Onneksi on Furlong. Keeganin talvinen tarina on täydellinen joulunalusaikaan ja sellainen, johon voisi palata vuosi vuodelta. Teoksessa kohdallaan on ihan kaikki.  

Nämä pienet asiat on niin kaunis, vahvasti sydänalaa puristava ja toiveikas kirja, että minulta loppuvat sanat. <3  

Aion lukea Keeganilta kaiken!



P. S. Seuraathan Lumiomenaa Instagramissa? Siellä on paljon sellaisiakin kirjajuttuja, joita en ole muistanut siirtää blogiin.

maanantai 25. syyskuuta 2023

Claire Powell: Yhdessä pöydässä

 


Claire Powell: Yhdessä pöydässä
Atena 2023
At the Table 2022
Suomentanut Heli Naski
Kansi Nico Taylor / Ville Lähteenmäki
331 sivua
Arvostelukappale 
Brittiläinen romaani

"Meidän pöytämme", Gerry ajatteli. He eivät ole käyneet siinä ravintolassa yli kahteenkymmeneen vuoteen, eivät sen jälkeen, kun lapset olivat lapsia. Paluu sinne tänä iltana oli Nicolen idea. Maguireilla ei ole ollut monia perheperinteitä, mutta jonkin aikaa yksi niistä oli illallinen kerran kuussa The Laughing Buddhassa Widmore Roadilla.
Siitä tulee hauskaa! Nicole oli kirjoittanut toisessa viestissä. Mahtavatko he vielä antaa meille lopuksi onnenkeksimme?

Jos kirjassa yhdistyvät Brittein saaret, teräväksi kehuttu perhekuvaus ja asioiden käsittely ruoan ja juoman äärellä, olen kiinnostunut. Lisäksi jotenkin niin herkullisen hupaisa ja kuitenkin traaginen kansi kiinnitti heti huomioni. Claire Powellin "Yhdessä pöydässä" oli luettava!

Ja lukeminen kannatti. Linda ja Gerry Maguiren yli 30 vuotta kestänyt avioliitto päättyy. Avioero on yllätys heidän aikuisille lapsilleen Nicolelle ja Gerrylle. Eron myötä koko perhe alkaa katsella elämäänsä ja toisiaan toisin silmin. Romaanin nimen mukaisesti hajoamassa olevan perheen jäsenet kohtaavat toisiaan pöydän ääressä, joskus isommalla ja toisinaan pienemmällä porukalla: lounaalla, illallisella, lasillisella. Ravintolassa, baarissa, kotona. Kakkua ja viiniä, kanaa pyhäpäivän lounaalla, bileruokaa perunalastuista hummukseen, rasvaisia sormenjälkiä ja kastiketahroja. Keskusteluja, kiirettä, asioiden jakamista, tunteita laidasta laitaan.

Yhdessä pöydässä on tarkkanäköinen romaani perheestä, jonka jokainen jäsen käy läpi myllerryksiä. Kuka etenee elämässään, kuka ottaa askeleita taaksepäin, kenellä on kepeän kuplivaa, kenellä kaikkea muuta -- ja missä hetkissä? Teksti soljuu eteenpäin, kevyt ja kipeä kohtaavat pääosin onnistuneesti. Sanon pääosin, sillä vaikka Powellin romaani on mainiota luettavaa, ei se jätä kovin suurta jälkeä. Ehkä Powell olisi voinut vetää kokonaisuutta enemmän johonkin suuntaan, mutten tiedä olisiko tuon suunnan pitänyt olla vielä humoristisempi tai kepeämpi vai sittenkin painokkaampi. Hieno ja kiinnostava se toki on tällaisenaankin, romaani jota voi suositella hyvinkin erilaisille lukijoille.

Luin kirjan jo pari viikkoa sitten ja huomaan, että tätä kirjoittaessani olen jo unohtanut lukemastani paljon. Mutta tärkeimmät muistan: Lontoon, jonka paikkoja mainitaan romaanissa niin paljon että iskee sekä ikävä että huvittuneisuus. Ja sen, että elämä koostuu sekä kyynelistä että hymynkareesta suunpielestä.


P.S. Eikö olekin ihastuttava kahvikattaus? Kävin muutama viikko sitten Loviisassa ja löysin tieni Tuhannen tuskan kahvilaan. Aion palata joskus uudelleen, niin Loviisaan kuin tuonne hurmaavaan kahvilaankin.

torstai 14. syyskuuta 2023

Édouard Louis: Muutos: metodi

 


Édouard Louis: Muutos: metodi
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
Changer : méthode 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Perttu Lämsä
265 sivua
Ranskalainen autofiktio


Pitääkö tarina kertoa sinulle alusta alkaen? Kasvoin ympäristössä, joka torjui kaiken mitä olin, ja tuntui epäreilulta - tätä hoin mielessäni päivät pitkät kuvotukseen asti - tuntui epäreilulta, koska en ollut itse valinnut sitä mitä olin.


Silloin tällöin (oikeastaan aika useinkin, sillä luettavaksi etsii tietenkin lähtökohtaisesti hyviä kirjoja) tulee luettua kirjoja, jotka kirkastavat oman lukijuuden ydintä ja muistuttavat, millainen kirjallisuus osuu tiukimmin omaan makuun (no, monenlainen).

Yksi lukijuuden ytimestä ja erinomaisesta kirjallisuudesta muistuttava teos on Édouard Louisin Muutos: metodi, jota rakastin alusta loppuun. En tietenkään rakastanut sitä, mitä romaani esittää: luokkanousua, ikuista epävarmuutta, häpeää, sitä että ihmisiä jätetään taakse. Mutta rakastin sitä, miten Louis kaikesta kertoo. Miten hänen autofiktionsa on ilmaisultaan tiukasti hiottua ja harkittua ja miten se silti tai juuri siksi osuu lukijan sydämeen niin voimakkaasti.

Mikä kaikki Louisin romaanissa sitten vetoaa? Tietenkin jo mainittu hiottu ja hallittu kerronta. Autofiktio, joka luo samalla kertaa romaanihenkilön että osaltaan rakentaa Louisin kirjailijakuvaa. Kuva, ihmisen kuva, on ristiriitainen ja samalla kovin ymmärrettävä, kokonainen eikä missään nimessä valmis.  

Kustantaja luonnehtii Louisin romaania "kivuliaan rehelliseksi" ja hyvä niin. Muutos: metodi kertoo, millaisen luokkanousun kurjista ja väkivaltaisista oloista lähtenyt Louis on tehnyt. Se kertoo, miten Eddy Bellegueulesta tuli Édouard Louis: maailmanmatkaaja, hyvän kirjallisuuden ja taiteen tuntija, kouluja käynyt. Se kertoo myös satunnaisista kohtaamisista, seksityöstä, ikuisesta häpeästä syntyjään keski- tai ylempiluokkaisten keskuudessa. Se kertoo taakse jätetyistä asioista ja ihmisistä, asioista joista on päästävä eroon.

Ja silti ne seuraavat aina kintereillä, vaikka mitä tekisi ja missä olisi. Luokkatietoinen romaani kysyy: "Onko minut tuomittu toivomaan aina toisenlaista elämää?"

Pysäyttävän hieno Muutos: metodi saa pohtimaan yhteiskunnan rakenteita ja samalla se on kirjallisuutta, joka koskettaa syvältä.


maanantai 4. syyskuuta 2023

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 


Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja
Otava, Otavan kirjasto 2023
空芯手帳 2020
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kannen kuva Seb Agresti
163 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Kuka keittäisi kahvin ja siivoiiasi jäljet, kun tuli vieraita? Kenen puoleen firmassamme piti kääntyä, jos maito loppuisi kesken? Minun haluttiin laativan tarkat ohjeet tietokoneella. Miestyöntekijät neuvottelivat asiasta poissa ollessani ja päättivät, että suoraan yliopistosta yritykseemme työllistynyt nuori mies saisi kahvitarjoilun kontolleen.
"Yllättävän helppoa!" nuorukainen totesi innostuneesti, kun olin hänen pyynnöstään näyttänyt, miten kahvia laitettiin.
"Niinpä, siksihän sitä sanotaan pikakahviksi."


Kuten kaikki tiedämme, tasa-arvo ei toteudu kaikilla työpaikoilla. On monenlaista syrjintää: näkyvää ja tietoista, rakenteissa olevaa, piilotettua. Emi Yagin romaanissa Tyhjyyspäiväkirja 34-vuotias Shibata työskentelee paperirullien kartonkihylsyjä valmistavan yrityksen toimistossa. Hän on koulutettu, älykäs, itsenäinen nainen, joka kuitenkin jaostonsa ainoana huolehtii siitä, että kaikilla on kahvia, ja siivoaa kahvikupit pois. Kukaan ei muu ei koskaan auta tai huomaa. Shibata tekee paljon ylimääräistä, koska on nainen. Kunnes erään kerran hän keksii ilmoittaa olevansa raskaana. Pieni, nopea valhe saa aikaan muutoksia työpaikalla. Ja sitten Shibatan vatsa alkaa oikeastikin kasvaa.

Yagin romaani on tiivis, samalla kertaa tavalla kevyt ja painava. Sen keveys syntyy nopealukuisuudesta, raskausviikkojen mukaisesti (Shibata merkitsee kaiken tunnollisesti äitiyssovellukseen) etenevä romaani koostuu melko lyhyistä luvuista. Myös aihe on näennäisen leikkisä, mutta kaikkea keveyttä kehystää harmauden paino. Tuo paino lähestyy Shibataaa ja lukijaa niin työpaikan kuin muun yhteiskunnan käytänteissä sekä Shibatan lähipiirin ihmisissä ja hänen omassa yksinäisyydessään. Hienosti realismista kohti surrealismia taipuva romaani käsittelee siis isoja teemoja.

"Tarvitsiko maailma tosiaan moista määrää pahviputkia..."

Tyhjyyspäiväkirja on eittämättä raikas ja omalla tavallaan ravisteleva. Lukijana olisin toivonut tuota ravistelua vieläkin enemmän. En tunne japanilaista yhteiskuntaa, joten voin olla väärässä, mutta minulle Yagin kritisoima sukupuolidikotomia olisi saanut olla laajempikin. Miten kirjan työyhteisössä kohdattaisiin sukupuolten moninaisuus? Tyhjyyspäiväkirjassa kyse on nimenomaan naisen asemasta suhteessa miehiin. Toki johonkin aihe täytyy rajata. Ja eipä silti, monet romaanissa esitetyt asiat ovat universaaleja. Kuka esimerkiksi Suomessa tekee valtaosan metatöistä?

Yagin romaani on niitä teoksia, joita luonnehtimaan sopii usein ylikäytetty ja monitulkintainen adjektiivi "mielenkiintoinen". En tiedä, jääkö Tyhjyyspäiväkirjasta lopulta kovin isoa lukumuistijälkeä. Sen aihepiiri on kuitenkin omaperäinen ja loppu hyvällä tavalla hämmentävä. Tätä kirjoittaessani mietin, että mitä ihmettä luin, mitä romaanissa tapahtui _todella_. Saatanpa lukea kirjan viimeiset luvut vielä uudestaankin.


torstai 24. elokuuta 2023

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva


Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva
S&S 2023
The Marriage Portrait 2022
Suomentanut Leena Ojalatva
Kansi Jenni Saari
428 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen, Italiaan sijoittuva romaani


Hän on tyttö, joka on ottanut kuolleen sisarensa paikan.

Menetys. Suru. Perhesiteet. Vahva henkilökuvaus. Nuo asiat tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mietin yhdistävää tekijää Maggie O'Farrellin tuotannossa. Pian ajatuksiin putkahtavat toki myös tarkkanäköisyys, kaunis virke (ja suomennos), ajankuva.

Miksi mainitut yhdistäjät ovat mielessäni? Ehkä siksi, että lähtökohtaisesti pidän enemmän pienimuotoisista nykyaikaan tai lähimenneisyyteen sijoittuvista romaaneista. O'Farrellin tuotannostakin suosikkejani ovat Varoitus tukalasta helteestä sekä omaelämäkerrallinen I am, I am, I am, jonka teemoissa on paljon sellaista joka koskettaa henkilökohtaisellakin tasolla. Lempikirjailijoiden tuotannosta haluan yleensä lukea kaiken, myös historialliset (tai syvemmälle historiaan, menneisiin vuosisatoihin) romaanit. O'Farrellilta sellaisia on ilmestynyt nyt kaksi: Shakespearen perheen menetyksestä kertova Hamnet ja nyt käsillä oleva 1500-luvun Italiaan sijoittuva Lucrezian muotokuva.

Lucrezian muotokuva antaa äänen de Medicien mahtisuvun teini-ikäiselle tyttärelle. Lucrezian sisko kuolee, minkä jälkeen siskon sulhasen vaimo on  Lucrezia. Uusi elämä vieraassa hovissa ei ole helppoa, myös aviomies Alfonso on arvoitus. Selvää on, että muotokuvaa varten poseeratessaan Lucrezia oivaltaa, että hänen tehtävänsä on synnyttää Ferraran dynastialle perillinen.  Alle vuoden kuluttua teini-ikäinen vaimo on kuollut (ja huom, tieto ei ole juonipaljastus vaan käy ilmi romaanin ensimmäisellä sivulla, kuolema on myös historiallinen fakta).

Taidokasta, suorastaan ahmittavaa kerrontaa, jossa fiktio ja historia yhdistyvät ja omapäinen päähenkilö muuttuu ikään kuin todeksi. O'Farrell kirjoittaa 1500-luvun Firenzen ja Ferraran hovit ja holvikaariset kaupungit eläviksi, maalaa värejä niin maisemaan kuin kuvataiteen tekemiseen: "jauhaa pigmentit" ja "ottaa kapeakärkisen siveltimen". Hän pääsee sisälle Lucreziansa mieleen ja saa lukijansa hengittämään tuon nuoren naisen, tai oikeammin tytön, kanssa.

Kaikki tämän postauksen alussa mainitut teemat ovat läsnä nytkin menetyksestä vahvaan ajankuvaan ja hyvästä kielestä onnistuneeseen henkilökuvaukseen. Hieno romaani pitää otteessaan ja koskettaa syvästi. Silti toivon, että O'Farrellin mahdollinen seuraava teos, oli se sitten fiktiota tai esseemäinen kirjoituskokoelma, sijoittuisi lähemmäs meidän aikaamme.  


sunnuntai 20. elokuuta 2023

Elena Ferrante: Tyttären varjo

 


Elena Ferrante: Tyttären varjo
WSOY 2020
La figlia oscura 2006
Suomentanut Helinä Kangas
Kannen kuva Duncan Smith; kansi Martti Ruokonen
175 sivua
Italialainen romaani


Autossa paluumatkalla rauhoituin. Tajusin, etten muistanut tarkasti hetkeä, jolloin olin tehnyt tuon teon, jota nyt pidin lähes koomisena, koomisena siksi, että se oli niin absurdi. Olin kuin tilanteessa, jossa ihminen toteaa hätääntyneen huvittuneena: kappas vain, mitä minulle tapahtui.

Jos kirjasta tehdään elokuva (tai toisin päin, ensin elokuva, tai tietenkin käsikirjoitus, ja siitä kirja), minkä verran ensin luettu tai katsottu vaikuttaa toisen teosmuodon vastaanottamiseen? Kyse ei ole siitä, kumpi teosmuoto olisi parempi (usein kirja on, muttei aina) eikä niitä ole muutenkaan tarvetta asettaa vastakkain. Itse useimmiten luen ensin kirjan, mutta toisinaan käy niin että koen elokuvan aiemmin. Ensin nähty elokuva muokkaa tietenkin sitä, millaisena romaanihenkilöt kokee: minkä näköisiä, missä miljöissä, minkä maalaisina jne.

Elena Ferrante on lempikirjailijoitani, mutta jostain käsittämättömästä syystä luin Tyttären varjon vasta tänä kesänä. Elokuvan näin keväällä 2022. Eipä siis ihme, että päähenkilöllä Ledalla on aina niin taitavan näyttelijän Olivia Colemanin kasvot, italialainen yliopistonopettaja on nyt amerikkalaista esittävä brittinäyttelijä, ja että kirjan Etelä-Italia on silmissäni elokuvan Kreikka. Lukiessani näin koko ajan elokuvan silmissäni, melkein tunsin sen särkyneen ja aistillisen maailman, kaikki kipeät ja ohikiitävät muistot, hämmennyksen, tiheän ja kireänkin tunnelman.

Tyttären varjossa keski-ikäinen yliopistonopettaja Leda kaipaa lepoa ja lähtee lomalle Etelä-Italiaan. Hän on eronnut, ja hänen aikuiset tyttärensä ovat muuttaneet isänsä luo Kanadaan. Lomalla Leda tarkkailee muita ihmisiä, erityisesti äänekästä napolilaisjoukkoa, nuorta äitiä Ninaa ja tämän tytärtä Elenaa. Sitten nukke katoaa. Perhe alkaa etsiä nukkea, Leda selvittelee omia ajatuksiaan niin menneisyyden kuin lomalla tapahtuvan osalta.

Olen luonnoton äiti.

Ferrante on, kuten aina, taitava ihmissuhteiden kuvaaja ja erinomainen ihmisemielen piinallisten tunteiden tulkki. Keskiöön nousee äitiys, naisen oikeus omiin ja helposti tuomittaviin päätöksiin, asioihin jotka eivät ole oikein tai väärin. Läsnä ovat myös luokkakysymykset: akateeminen Leda on eri maailmasta kuin rahvas ja keskenään niin tiiviissä väleissä oleva napolilaisväki - vai onko sittenkään? Romaanin tapahtumissa ja vielä enemmän Ledan sisäisessä maailmassa on kireyttä ja jännitteitä, jotka kuljetta kohti asioiden väistämätöntä kulminoitumista.

Tyttären varjo teki minuun vaikutuksen elokuvana ja niin teki, tietenkin romaaninakin. Ferranten kipeitä perhesuhteita ja päähenkilön muitakin kipukohtia vaikuttavasti käsittelevä ja tiivis romaani on herkkä ja viiltävä, tarkkanäköinen ja kuin kuumeinen uni, psykologisesti monipuolinen, tunteisiin menevä ja hyvällä tavalla hämmentävä.

tiistai 15. elokuuta 2023

Kerri Maher: Pariisin kirjakauppias

 


Kerri Maher: Pariisin kirjakauppias
Bazar 2023
The Paris Bookseller 2022
Suomentaneet Laura Kataja ja Mika Tiirinen
390 sivua
Arvostelukappale
Amerikkalainen romaani


Hän oli yllättynyt, ettei hän tuntenut pienintäkään halua julkaista muiden kirjailijoiden teoksia. Shakespeare and Company tulisi olemaan ensisijaisesti kirjakauppa, ja sen jälkeen James Joycen kustantaja. Se riittäisi hänelle enemmän kuin hyvin.

Amerikkalainen kirjakauppa Pariisiisa! Shakespeare and Company on kirjakauppa, jonne monen Pariisiin matkaavan kirjallisuuden ystävän tie käy, itsekin pääsin sinne keväällä 2011. Nykyinen, George Whitmanin 1950-luvulla perustama kauppa sijaitsee eri paikassa kuin alkuperäinen, jonka amerikkalainen Sylvia Beach perusti vuonna 1919. 

Pariisista on pitkä matka Cote d'Azurille, mutta heinäkuussa otin silti mukaani yhdeksi matkakirjakseni Kerri Maherin romaanin Pariisin kirjakauppias. Tempauduin tarinankuljetukseen ja luinkin teoksen melko nopeasti. Se piti otteessaan niin tarinankuljetuksen kuin ennen kaikkea aihepiirinsä osalta. Maherin romaani vie lukijansa paitsi Beachin kauppaan myös elämään, ja koska kyse on biofiktiosta, kutsun tässä postauksessani Beachia nyt etunimellä Sylvia.

Romaanin alussa nuori amerikkalainen Sylvia avaa kauppansa Pariisissa. Kaupasta tulee nopeasti kirjallisen elämän keskus ja siellä kokoontuu väkeä aina Ernst Hemingwaysta Gertude Steineen, mitä kaikkea Maher kuvailee elävästi. Kaikista merkittävistä kokoontumisista ja kirjailijoista merkittävin lienee James Joyce, jonka Ulysses-romaanin kirjoittamisessa Sylvia kannustaa ja lopulta kustantaakin romaanin, johon kukaan muu ei tunnu uskovan.

Pariisin kirjakauppias on paitsi kirja kirjakauppiaasta ja kustantajasta myös queer-romaani, kertomus kokonaisesta "kadotetusta" sukupolvesta ja amerikkalaisesta Pariisissa. Sylvian ja Adrienne Monnier'in suhde kertoo omaa tärkeää tarinaansa niin naisten välisestä rakkaudesta kuin Pariisin intellektuellin väen ilmapiiristä.

Maher kirjoittaa kaikesta tavalla, joka saa lukijankin ikään kuin astumaan menneen ajan Pariisiin ja viettämään aikaa Sylvian kirjakaupan kirjallisissa piireissä. Niin eloisa romaani on, että jos se filmatisoitaisiin, olisi lopputulos parhaillaan rakastettava ja kirjallinen. Näen jo Sylvian pukuun pukeutuvan hahmon, kaikki kirjat ja hyllyt, kaupan avautuvan oven, illalliset, vilkkaat keskustelut, haasteet, surut ja ilot.

Summaten: Pariisin kirjakauppias on vetävä ja viehättävä romaani, josta kannattaa lukea myös kirjailijan loppusanat.

P.S. Asiat yhdistyivät lomallani, tavallaan: olin juuri saanut Maherin romaanin loppuun, kun kävin Matisse-museossa Nizzassa. Näin siellä Matissen Ulyssekseen tekemään kuvitusta, tosin 1930-luvulta, joten Beachin julkaisemasta painoksesta ei ollut kyse. Oli silti merkityksellistä kohdata piirrokset juuri lukukokemuksen jälkeen.



sunnuntai 13. elokuuta 2023

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

 


Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella
Siltala 2023
Hiver à Sokcho 2016
Suomentanut Anu Partanen
Graafinen suunnittelu Luke Bird / Tuula Mäkiä
148 sivua
Ranskalais-korealainen romaani


"Miksi tuli Sokchoon talvella?"
"Kaipasin rauhaa."
"Valitsit oikean paikan", naurahdin.
Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Ehkä ikävystytin häntä.

Kirjan kansi on yhtä värikäs kuin mitä sen tapahtumapaikan, talvisen Sokchon mielenmaisema velvoo harmaan (ja neonvalojen) eri sävyissä. Koreoiden rajamaisemissa, juuri ja juuri Etelä-Korean puolella sijaitseva Sokcho on talviaikaan hiljainen lomakaupunki. Siellä käy kuitenkin väkeä, kuten kauneusleikkauksista toipuvia naisia tai tällä kertaa ranskalainen sarjakuvataiteilija, joka saapuu hiljaiseen pensionaattiin. Pensionaatissa työskentelevä nuori nainen kiinnostuu sarjakuvapiirtäjästä eikä vähiten siksi, että juuriltaan puoliksi ranskalainen.

Elisa Shua Dusapinin romaani Sokcho talvella on vähäeleinen, konkreettinen ja viitteellinen romaani, jonka hiljaisen pinnan alla on valtavasti tunteita, ihmissuhteiden ristiriitaisuuksia, sukupolvieroja sekä erilaisista odotuksista ja niiden aikaansaamista jännitteistä rakentuvia mielikuvia.

Romaani on samalla kertaa pieni ja suuri, tai oikeammin jopa raskas, kuvaus toiseudesta ja ulkopuolisuudesta niin oman kulttuurin sisällä kuin sen reunoilla ja ulkopuolellakin. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, paljon on rivien välissä: äiti, poikaystävä, sarjakuvataiteilija. sekä erilaisista ja usein ääneen lausumattomista odotuksista, joita ihmisten välillä on.

Dusapinin kerronnassa on sekä symboliikkaa että konkretiaa, jotka molemmat näkyvät esimerkiksi ruokakuvauksissa. Kalatori tuoksuu, ruoanvalmistuksella osoitetaan taituruutta ja valtasuhteita: ruoan valmistaminen ja toisen valmistaman aterian välttely merkitsevät paljon, joko suoraan tai rivien välissä.

Sokcho talvella on hallittu, pieni ja suuri romaani: melankolinen ja tunnelmaltaan pysähtynyt – kuin vuorokaudet talvisessa Sokchossa. Lähtökohtaisesti pidän tällaisista hiljaisista ja hieman omilla raiteillaan kulkevista pienoisromaaneista, joten eipä ihme että ihastuin talviseen Sokchoonkin.

maanantai 7. elokuuta 2023

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä


 

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
Tammi 1955 (v. 2001 painos)
Bonjour tristesse 1954
Suomentanut Lea Karvonen
131 sivua
Ranskalainen romaani


En vieläkään häpeä näitä helppohintaisia huveja; kun sanon niitä helppohintaisiksi, teen niin vain siksi että muut ovat niin sanoneet. Ennemmin katuisin ja kieltäisin huoleni ja epämääräiset ahdinkoaikani. Huvittelun halu ja onnen kaipuu ovat ainoat selvät luonteenpiirteeni.

Pienen tauon jälkeen voi kuvitella ja yrittää: päivittää Lumiomenaa myös tänne blogin puolelle. Ja näin aluksi se käy helpoimmin Kirjagram-postausten tuomisella myös tänne Bloggeriin. Lumiomena-Instaa kannattaa seurata, sillä siellä on monenlaisia kirjajuttuja, "stooreja" ja muutakin.

Ja sieltä on myös tämä postaus, kesämuisto oikeastaan:

Ajattelen pinjamäntyjä, keveyden ja painon vuorottelua, kuvittelen nuoruuden tai oikeammin luen siitä. Etelä-Ranskassa, uimarannalla.

Françoise Saganin maisemissa.

Sagan oli vain 18-vuotias, kun hänen esikoisteoksensa Tervetuloa, ikävä julkaistiin. Tervetuloa, ikävä kuvailee 17-vuotiaan Cécilen kesää Ranskan Rivieralla. Isänsä kanssa kahdestaan asuva Cécile on tottunut vapauteen, tupakointiin ja kokeiluihin poikien kanssa. Isän rakastajattaret vaihtuvat, kunnes kohdalle osuu vanha tuttu Anne, joka tuo mukanaan järjestystä. Kaikki muuttuu, huolettomuus katoaa, Cécile alkaa laatia suunnitelmaa Annen karkottamiseksi.

Ilmaisu on tiivistä mutta paljon kertovaa. Cécilen hahmossaan Sagan havainnoi tarkkanäköisesti ylemmän keskiluokan elämää, mutta antaa myös tietynlaisen harson tai sumun suodattaa asioita lähelle ja kauas. Kyse ei ole vain kuvaus teini-ikäisen tytön kesästä ja mielenmaisemasta, sillä romaanissa on myös dramatiikkaa - voisi sanoa, että melko paljonkin, mutta sitten ajattelen teini-ikäistä kirjailijaa ja päädyn vain ihastelemaan koko romaania. Ja kaikkia niitä sitaatteja, joita teoksesta voisi irrottaa, kuten postaukseni alussa ja nyt vielä tämä:

Sitä paitsi tunnustin auliisti että kuukauden päästä käsitykseni saattaisivat olla jo toiset, sillä mielipiteeni eivät koskaan olleet pitkäaikaisia. Kuinka olisinkaan voinut olla suuri ja luja luonne?

Miten Rakastin Saganin romaania nyt ja olen varma, että jos olisi lukenut sen lukiolaisena, olisi kirjasta voinut tulla yksi ns. elämäni lukukokemuksista. Lämmin suositus kaikille tiiviin ilmaisun ja ranskalaisuuden ystäville.


sunnuntai 7. toukokuuta 2023

Brit Bennett: Äidit

 

Brit Bennett: Äidit
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
The Mothers 2016
Suomentanut Maria Lyytinen
Alkuperäiskansi Rachel Willey
297 sivua
Amerikkalainen romaani


Mekin olimme kerran tyttöjä. Niin vaikea kuin sitä onkaan uskoa.

Voi, ei sitä enää huomaa - meidän ruumiimme ovat venyneet ja vanuneet, kasvot ja kaula roikkuvat. Niin käy, kun vanhenee. Joka paikka alkaa painua kuin ruumis siirtyisi lähemmäs sitä, mistä on tullut ja miksi on taas tuleva. Mutta olimme mekin kerran tyttöjä, siispä olemme kaikki rakastaneet mitättömiä miehenretaleita. Ei sitä sen säädyllisemmin voi ilmaista.


Viime kesänä luin Brit Bennettin romaanin Mikä meidät erottaa lähes yhden päivän aikana (päivä kului matkustaessa, joten oli mahdollista lukea noin intensiivisesti), mikä kertoo mm. siitä, miten Bennettin kerronta kietoo lukijan pauloihinsa. Nyt luin Bennettin esikoisromaanin Äidit, joka on vähintään yhtä koukuttava kuin Mikä meidät erottaakin. Lukiessa sivut kääntyivät kuin itsestään. Bennett on siis eittämättä tavattoman taitava tarinankertoja.

Ja tarina Äideissä tosiaankin on. Nadia, Aubrey ja Luke ovat afroamerikkalaisia nuoria ja keskenään erilaisia. Nadia on älykäs, vilkas ja omapäinen, pohjoisen yliopistoon hyväksytty tyttö. Aubrey kiltti seurakuntanuori. Luke urheilija, jonka suunnitelmat ovat murskana loukkaantumisen vuoksi. Nadia tulee raskaaksi ja tekee abortin, jonka seuraukset tuntuvat kolmikon elämässä vielä vuosienkin kuluttua. Kenellä on oikeus, velvollisuus, kuka saa puuttua, millä keinoin ja kenen ehdoin?

Äidit on toisaalta kuin young adult -romaani. Sen maailma on nuorten ja nuorten aikuisten, kaikki kivut ja kasvaminen, hölmöt ja ihanat hetket tai hetkessä eläminen, päätökset joihin ei ole helppoja ratkaisuja. Toisaalta sen teemat puhuttelevat minkä tahansa ikäisiä: päätösvalta, naisten oikeudet, kehollisuus, rakkaus, menneisyyden vaikutus myöhempäänkin elämään. Keskiöön nousevat myös kysymykset siitä, kuka määrää ketäkin, mikä on kirkon rooli pienessä yhteisössä ja miten Yhdysvaltain terveydenhuollon maksut jakautuvat. Suomalaislukijana voi olla kiitollinen siitä, että meillä ainakin vielä toistaiseksi nuori voi hakea ja saada terveydenhuoltoa ilmaiseksi tai vähintäänkin lähes ilmaiseksi.

Lukiessani mietin romaanin nimeä, joka voisi yhtä hyvin olla "Tytöt" (sen niminen romaani muuten löytyy ainakin Emma Clinen kirjoittamana). Mutta Äidit on erinomainen nimi, joka viittaa niin sekä siihen, miten jotkut äidit puuttuvat asioihin joihin ei pitäisi että siihen, miten toisilla äidit puuttuvat elämästä kokonaan. Eräänlaisena taustakuorona, vähän kuin antiikin draamoissa, toimii pikkupaikkakunnan äideistä koostuva kertojajoukko, joiden ääni on samalla kaikkitietävä ja kuitenkin monia asioita vain arvaileva. Tämä taustakuoro myös rytmittää romaania rakenteellisesti ja tarjoaa siirtymiä eri hahmojen ja tapahtuma-aikojen välillä.

Kaksi lukemaani Bennettin romaania saavat toivomaan, että kirjailija kirjoittaisi lisää. Tällaista kerronnaltaan vetävää, yhteiskunnallista kirjallisuutta on ilo lukea.

maanantai 3. huhtikuuta 2023

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys


Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys
Tammi 2023, Keltainen kirjasto
Un verdor terrible 2020
Suomentanut Antero Tiittula
Kansi Tuomo Parikka
206 sivua
Arvostelukappale
Hollantilais-chileläinen romaani



Ajattelen erästä tärkeintä lukuteorian olettamaa: 

a + b = c

Enkä, tietenkään, ymmärrä siitä mitään. Mutta ilmeisesti ei ymmärrä moni muukaan, sillä Benjamín Labatutin romaanin (onko kirja romaani?) Maailman kauhea vihreys mukaan "tähän päivään mennessä kukaan ei ole pystynyt ymmärtämää sitä".

Labatutin romaanissa on paljon muutakin, mitä en ymmärrä: koko luonnontieteen kieli on minulle vierasta, yhtälöt unohtuneet lukioon muutaman vuosikymmenen taa. Tieteen- ja maailmanhistoria, nimet, paikat, tapahtumat yms. onneksi ovat enemmän tai vähemmän tuttuja, ja niitä kaikkia Maailman kauheassa vihreydessä piisaa myös. Romaanin maailma on hyvin miehinen, kaikki keskeiset tiedemiehet ovat... niin, miehiä. Naiset ovat sivuhenkilöitä, toki niinhän he yleisesti ovat tieteenhistoriankin pääpoluilla.

En tiedä, onko Labatutin teos suoranaisesti romaani, vaikka se sellaisena mainitaan. Se on fiktiota ja faktaa, keksittyä ja todellisuutta. Se on tarinallinen, koko joukko tarinoita, ja kokonaisuus vetää lukijan mukaansa heti alusta alkaen. Alku, Hermann Göringin värjääntyneet varpaankynnet Nürnbergin oikeudenkäynnissä, on kaikkine mainittuine huumausaineineen jokseenkin räjäyttävä - ällistyttävä, lukijan on otettava selvää, mihin tarina tai tarinat vievät. Ja niin eteen tulevat Einstein, Groethendieck ja Schrödinger, kaikkensa antamista matematiikalle, kvanttimekaniikkaa, sodan jälkeisiä, yksityisopetusta, yliopistoja. Älyä, iljettävyyksiä, teorioita, psyykkisiä vaurioita.

Kirjan kansiliepeessä siteerataan mm. The New Yorkerin arvostelua, jossa Maailman kauheaa vihreyttä luonnehditaan "proosatutkielmaksi". Termi tuntuu sopivalta. Labatutin teos on erinomaista proosaa, sellaista jonka sisältö kaiken luonnontieteellisenkin osalta kiehtoo humanistiakin. Se yllättää ja ehkä hämmentääkin, avaa erilaisia näkyjä kuin kirjallinen kaleidoskooppi - tai luin lukumatka Euroopan ja tieteen historiaan, hulluuden ja nerouden rajanpintaan.


sunnuntai 19. maaliskuuta 2023

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus



Tessa Hadley: Vapaa rakkaus
Gummerus 2023
Free Love 2022
Suomentanut Marianna Kurtto
318 sivua
Ennakkokappale kustantamosta
Brittiläinen romaani


Jälkikäteen Phyllis yhdisti nuo ensimmäiset viikot pitkäksi venähtäneeseen intiaanikesään, jona valo ja lämpö olivat paksua kuin öljy. Myöhemmin koittivat kirkkaat, kireät ja viileät keskiviikot, joina puut saivat tuulettomallakin säällä tuntea vuodenaikojen vaihtumisen kouraisun, ja ne pudottivat ensimmäiset lehtensä, jotka lojuivat vetelinä ja epäuskottavan näköisinä kaupungin jalkakäytävillä. Phyllisillä kesti kauan myöntää, että suhteeseen Nickyn kanssa voisi liittyä vaikeuksia.

Loppukesäinen ilta vuonna 1967. Lontoolainen esikaupunkialue on unelias, äänet kantautuvat jostain kaukaa, tenniskerholta tai jäiden hölskyntänä drinkkilaseissa. Uneliasta ja vakaata on myös Fischerin perheen elämä: nelikymppisen kotirouvan Phyllisin, ulkoministeriössä työskentelevän Rogerin ja heidän kahden lapsensa, teini-ikäisen älykön Colletten ja 9-vuotiaan Hughin. Tänään päivälliselle on tulossa perheystävien parikymppinen poika Nicky. Ja tämän illan jälkeen kaikki on muuttuva.

Brittiläisen Tessa Hadleyn juuri suomeksi julkaistu Vapaa rakkaus on hieno kuvaus perheestä ja avioliitosta sekä keski-ikäisen naisen riuhtaisusta irti edellä mainituista ja tasaisesta arjesta. Phyllis ei välttämättä ole nainen, joka sai roolin johon ei mahdu – hän kyllä mahtuu siihen oivallisesti, mutkaton ja hyväosainen nainen arts & crafts -tyylisessä talossaan. Silti aina toisinaan ärtymys täyttää hänen mielensä. Ja nyt, satunnainen kosketus Nickyn paidan ohuen kankaan läpi saa hänet värähtämään. Myöhemmin Phyllisin irtiotto on raju ja uskalias – ja paljon muuta.

Nyt maaliskuussa olen kärsinyt jonkinlaisesta lukujumista eivätkä hyvät tai erinomaisetkaan vapaa-ajan lukemiset ole oikein innostaneet. Nyt vihdoin: Kuinka nautittavan romaanin sainkaan lukea! Vapaa rakkaus on juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemista rakastan ehkä eniten: sujuvaa, älykästä kuvausta perhedynamiikasta ja valinnoista, joissa sekä oikea että väärä pakenevat.

Hadleyn romaanissa minua miellyttää kaikki. Lontoolainen miljöö, totta kai. Ja taidokas henkilökuvaus. Phyllis on tietenkin romaanin keskeishahmo, mutta myös esimerkiksi teini-ikäänsä kipuileva Collette on kaikin tavoin uskottava, koskettavakin hahmo (myös omasta lukijapositiostani, kahden teini-ikäisen äitinä). Samoin vahvaa on aikakauden kuvaus, Hadley tavoittaa onnistuneesti 1960-lukulaisen asenneilmapiiri: konventionaalisuudesta pois pyristelemisen, politiikan muuttuvat tuulet, vanhan maailman uneliaisuuden ja uuden sukupolven erilaisen tavan tehdä ja nähdä. Tasoja romaanissa on niin paljon, ettei niitä voi tai kannata yhdessä postauksessa enempää avata. Ihastukseni Hadleyn romaania kohtaan välittyy varmasti näinkin.

Toivottavasti moni lukija löytää Hadleyn romaanin, joka on upea, juuri sopivalla tavalla vetävä ja syvä, otteessaan pitävä ja monikerroksinen. On kuitenkin sanottava, että kansi ei mielestäni tee oikeutta kirjalle tai kerro siitä juuri mitään. Se on vähän harmi, lähtökohtaisesti arvostan aina graafikoiden työtä ja tiedän, että jokaiselle kirjalle pyritään suunnittelemaan kansi, jonka sekä houkuttaa että vie kyseisen teoksen maailmaan.

Hadley on kirjoittanut ainakin kahdeksan romaania, mutta vasta nyt häntä pääsee lukemaan suomeksi. Onneksi edes nyt, sillä ainakin Vapaan rakkauden perusteella Hadley kirjoittaa juuri sellaisia älykkäitä ihmissuhderomaaneja, joissa ihmisyksilön kokemukset ja yhteiskunnan tuulet ovat osa samaa virtaa; joissa arki näyttäytyy yksityiskohtaisena, ihmiskuvaus on tarkkanäköistä ja kerrontaan voi luottaa. Eräs ystäväni vinkkasi, että Hadleyn tuotantoon on viitattu Hampstead-romaaneina, jollaisena The Guardian mainitsee ainakin vuonna 2019 ilmestyneen Late in the Dayn.

Vapaa rakkaus on erinomainen avaus Hadley-suomennoksille (joita toivon lisää, Marianna Kurton käännös on mitä laadukkain). Siinä näkyy, kuinka paljon kaikki, isot ja pienet teot, vaikuttavat niin yksilöön kuin yhteisöön, moneen eri suuntaan. Elämä ei ole yksiselitteistä – ei oikeasti eikä myöskään Hadleyn romaanissa.

P.S. Tessa Hadley(kin) vierailee Helsinki Litissä toukokuussa. Viivyttelin lipppujen ostamisessa ja jäin ilman. Harmittaa, vietävästi. Kunpa myyntiin tulisi lisä- tai peruutuslippuja.

sunnuntai 19. helmikuuta 2023

Virginia Woolf: Runoilijan koira

 


Virginia Woolf: Runoilijan koira
Kirjayhtymä 1983
Flush. A Biography 1933
Suomentanut Raija Mattila
Kansi Liisa Holm
109 sivua

Mutta Flush ei ollut mikään tavallinen koira. Se oli vilkas mutta harkitseva, koiramainen mutta tavattoman herkkä myös inhimillisille tunteille. Tällaiseen koiraan makuuhuoneen ilmapiiri vaikutti erityisen voimakkaasti. Emme voi syyttää sitä siitä että sen herkkyys korostui karskimpien ominaisuuksien kustannuksella. On luonnollista että se joka on maannut kreikan kielen sanakirja päänalusenaan alkaa inhota haukkumista ja puremista, pitää kissan vaiteliaisuudesta enemmän kuin koiran suorasukaisuudesta, ja inhimillisestä myötätunnosta enemmän kuin kummastakaan edellisestä.

Oi, Virginia Woolf, yksi suurimmista kirjailijasuosikeistani. Instagramin puolella on menossa mainio lukuhaaste tai kimppaluku, jonka aikana luetaan Woolfia helmi-, maalis- ja huhtikuun aikana. Itse aion lukea mm. Woolfin päiväkirjoja ja ainakin yhden jo aiemmin lukemani romaanin. Helmikuun teemaan sopivasti aloitan kuitenkin pienemmällä fiktiolla: Runoilijan koiralla.

Romaanin (pienoisromaanin?) keskeishenkilö on Flush-niminen cockerspanieli, runoilija Elizabeth Barrett Browningin koira, jonka näkökulmasta valottuu sekä yksityinen että yleinen ympäröivä maailma, Viktorian ajan arvot, älymystöpiirit ja luokkahierarkia.

Koska näkökulma on koiran, on kirja omalla tavallaan hupaisa, jopa irrotteleva. Teos kuljettaa lukijansa 1800-luvun puolivälin Lontooseen ja Firenzeen. Viimeksi mainittu paikka merkitsee melkoista käännettä Flushin muutenkin yllättävän vaiherikkaassa elämässä.

Runoilijan koira lie Woolfia helpoimmasta päästä, tajunnanvirtaisenakin. Teoksen satiirissa on tarkka ja lämmin katse. Mainio pieni kirja, joka ei tietenkään nouse Woof-suosikikseni, mutta omaa runsaasti viehkoa satiiria, tarkkanäköisyyttä ja sydämeen jääviä tassunjälkiä.


torstai 16. helmikuuta 2023

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme


Celeste Ng: Kadonneet sydämemme Gummerus 2023 Our Missing Hearts 2022 Suomentanut Taina Helkamo Kansi Jenni Noponen 247 sivua Arvostelukappale Yhdysvaltalainen romaani


Hän kävi lainaamassa kirjoja joka päivä silloin, kun vielä kirjoitti runoutta. Ennen kuin hänestä tuli vallankumouksen ääni.
Kirjastonhoitaja naurahtaa, ja hänen naurussaan on katkera sävy. Hän sulkee silmänsä ja lausuu melodisesti ulkomuistista.
Kaikki kadonneet sydämemme
Ympäriinsä sirotellut, itävät toisaalla.



Amerikkalainen kulttuuri täytyy säilyttää, vaikka lakien avulla. Kaikki epäisänmaallinen on epäilyttävää ja rangaistavaa. Erityisesti aasialaistaustaisia vainotaan. Lapsia pakkosiirretään pois vanhempiensa luota, kirjastoista on poistettu kirjoja.

Kaksitoistavuotiaan Birdin äiti Margaret Miu on kiinalaisjuurinen amerikkalainen runoilija. Ja yksi kirjailijoista, joiden teoksia ei ole enää saatavilla eikä äitiä voi enää tavata, hän on jättänyt perheensä kolme vuotta sitten. Birdin isä vaikenee äidistä, jonka runo Kadonneet sydämemme on yksi vastarintaliikkeen symboleista. Äidin teoksiin tuntuu liittyvän myös maanalainen kirjastonhoitajien verkosto.

Taas dystopia, voisin sanoa. Kiinalaisjuurisen amerikkalaiskirjailijan Celeste Ngin tuore, viime vuonna ilmestynyt ja tänä vuonna suomeksi julkaistu, romaani Kadonneet sydämemme kertoo mahdollisesta tulevaisuuden maailmasta, kuten myös tammikuussa lukemani Emily St. John Mandelin teos Asema 11. En välttele dystopioita, mutten myöskään ole lajityyppiin erityisen ihastunut. Siksi onkin (itseni, heh) kannalta kiinnostavaa, miten näiden kirjojen lisäksi katson puolisoni ja esikoiseni kanssa sarjaa Last of Us.


Ngin romaanista kiinnostuin kirjailijan vuoksi. Pidin paljon muutama vuosi sitten julkaistusta romaanista Tulenarkoja asioita, joka tarkkanäköisesti ja viihdyttävästi pureutuu hyväosaisen asuinalueen sosiaalisiin suhteisiin ja yhteiskunnallisiin kerrostumiin. Kadonneet sydämemme on tässä suhteessa osin hyvin erilainen ja paikoin samanlainen: se on dystopiaa eikä kyse ole naapuriyhteisöstä, mutta myös se kuvaa perhettä ja ulkopuolisuuden tunnetta.

Tällä kertaa perhe on hajonnut tai hajotettu, äiti kadonnut, lapsi koetetaan sulauttaa mahdollisimman samanlaiseksi kuin kaikki muutkin. Ympärillä tapahtuu hirvittäviä asioita, ihmiset yrittävät tulla toimeen ja olla osa valtavirtaa. Ngin kerronta tempaisee heti mukaansa tarinaan, jossa pelko ja ennakkoluulot muuttavat kokonaisen valtion toimintatapoja ja lakeja.

Vaikka romaanin sydän (!) on vakava, on se osin myös aikuisten satu. Birdin matka äitiä etsimässä noudattaa kuin saduista tuttua kaavaa: vaarat ja avustajat, kulkeminen, löytäminen. Ng luo taianomaisia maailmoja: synkeitä ja hetkittäin kauniita holvikaarineen ja korkealta avautuvine näkymineen. Paikoin kerronnassa elää suorastaan dickensläinen henki. Myös kirjasto on sivistyksen ja sananvapauden tyyssija: huimaavan paljon, loputtomasti kirjoja – kunnes huomaa, että kirjoja on poistettu, että että riveihin on jäänyt aukkoja kuin puuttuvia hampaita.

Kadonneet sydämemme on dystopia ja lukuromaani, koukuttava ja aiheestaan huolimatta myös viihdyttävä teos, jonka ytimessä ovat sanojen valta, perhesiteet sekä tärkeys toimia oikeamielisyyden ja demokratian puolesta.


tiistai 31. tammikuuta 2023

Audre Lorde: Sister Outsider

 


Audre Lorde: Sister Outsider. Esseitä ja puheita

Kosmos 2022

Sister Outsider. Essays and Speeches 1984

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Kannen kuva Jack Mitchell

289 sivua

Amerikkalainen kirjoituskokoelma


Mustat lapset on kasvatettava amerikassa taistelijoiksi, jotta he selviävät. Selviytyäkseen heidän on myös opittava tunnistamaan vihollisen monet kasvot. Lesboparien Mustilla lapsilla on etulyöntiasema, koska he oppivat jo varhain, että sortoa tapahtuu monissa eri muodoissa, eikä niistä yhdelläkään ole tekemistä oman arvonsa kanssa.


Tinkimätön. Jos Audre Lorden esseitä ja puheita sisältävää teosta Sister Outsider kuvailisi yhdellä sanalla, olisi sana ehdottomasti tuo: tinkimätön. Lorde itse on todellinen sister outsider: mustaihoinen, lesbo, valkoihoisen juutalaisnaisen puoliso, kahden lapsen (joista toinen poika) äiti.

Viime vuonna suomeksi ilmestynyt tekstikokoelma onkin erinomaisesti nimetty. Teos sisältää 15 esseetä ja puhetta, joissa Lorde ottaa tiukasti kantaa muun muassa rotuun, sukupuoleen, seksismiin, vanhemmuuteen ja vähemmistöjen asemaan. Feministisen kirjallisuuden klassikoksi luonnehdittu kirja on julkaistu alkujaan lähes 40 vuotta sitten, mutta se on edelleen pääosin täyttä asiaa. 

Pääosin, sillä osa tekstistä on kuitenkin (ja tietenkin) aikansa kuvaa. Esimerkiksi – tai noh, ainoaksi esimerkiksi – voi nostaa esseen Huomioita Venäjän-matkalta, jossa Lorde kertoo vierailustaan Neuvostoliitossa. Hän katsoo kaikkea koko lailla haltioituneena ja tuntuu kokevan, että mustalla lesbolla on helpompaa Neuvostoliitossa kuin Yhdysvalloissa. Essee saakin kohottelemaan kulmakarvoja etenkin tänä maailmanaikana, mutta tuskinpa Neuvostoliitossakaan ihmisoikeusasiat sen kummemmalla tolalla olivat. 

Tuota aloitusesseetä lukuun ottamatta Sister Outsiderin kirjoitukset ovat edelleenkin ajankohtaisia, ja hyvin kirjoitettuja. Lorde ei pelkää ottaa kantaa suuriin asioihin, joista keskeisimmät ovat rotu ja lesbous. Hän kirjoittaa myös kapitalistisesta sorrosta ja instituutiosta, jonka lakkauttamista vaatii. Lorde nostaa esiin myös vihan toisia kohtaan, niin rotujen välillä kuin esimerkiksi muistien naisten toisiinsa kohdistuva vihan, mutta toisaalta myös lojaalisuuden. Nämä kaikki ovat vain pieniä poimintoja siitä tärkeästä runsaudensarvesta, joka Sister Outsider on.

Olisi typerää uskoa, ettei prosessi olisi pitkä ja vaikea. On itsemurha olla uskomatta, että se ei ole mahdollinen.

Lorden tyyli on suora mutta rauhallinen ja perusteltu. Lukeminen on sekä nautittavaa että ajatuksia antavaa, mikä esseekokoelmissa on ilo. Lorden sanat tekevätkin vaikutuksen. Ja mikä tärkeintä, Sister Outsiderin kirkkain ydin on omanarvontunto, joka johdattaa kohti toivoa. Teos on täyttä, tinkimätöntä asiaa, jonka sisäistäjät voivat ottaa askeleita kohti aitoa muutosta:

Forward Ever, Backward Never on enemmän kuin rohkaiseva iskulause.