Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen
645 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Kun varjot vahvistuvat, löydän vastauksen. Hänen kuvansa piirtyy metsän kamaralle: suun viiva, varhaiset juonteet ja himmeät silmät, joissa ajoittain välkähtää auringonlaskun heijastus. Ihminen joka piilottaa onnensa männynrungon taakse, hehkuu ja hengittää sinistä iltaa kunnes kaikki on taas ohi.
[--]

Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä. Tuuli tuntuu kylmältä, koska sitä ei voi estää.

Yhden elämä muuttuu täysin erään kesän seurauksena, toinen seisoo teloituslavalla, kolmannen pitäisi mennä sairaalaan, mutta hän lähteekin sukunsa mökille. Kaikki alkaa kesästä 1959 ja päättyy vuoteen 2012, mutta kaikkea edeltävät tapahtumat aina 1840-luvulta 1920-luvun alkuun.

Edellä kuvatun perusteella on selvää, että Mennyt ja nykyisyys kietoutuvat toisiinsa Anni Kytömäen romaanissa Kivitasku. Romaanin alku on tehokas, miltei shokeeraava: 1950- ja 60-lukujen taitteessa Helenalle tapahtuva lyö ällikällä, pysäyttää hetkeksi. Siirtymä 2010 ja Vekan elämään vie aivan toiseen maailmaan – vai viekö sittenkään? – ja 1800-lukulainen kulkeminen Venäjältä Suomeen taas toiseen, kaiken juurille.

Kytömäen Kultarinta ihastutti monet kriitikot ja bloggaajat muutama vuosi sitten ja romaani ylsi Finlandia-ehdokkaaksikin. Isästä, tyttärestä ja metsän voimasta kertova teos tuntui yhdistävän ihmismielen ja luonnon koskettavasti, kauniisti ja kirjallisen taidokkaasti. Saman tekee Kivitasku, jossa siinäkin luonto ja ihminen kietoutuvat yhteen. Siinä missä Kytömäen esikoinen Kultarinta on kuvausta ensin luonnosta ja sitten ihmisistä, keskittyy Kivitasku ihmisiin, ihmismieleen, joille luonto on tärkeä: luonto mielenmaisemassa, suojan antajana, erottamattomana itsen osana.

Millaista on olla ihminen? Vapaa ihminen? Vapaa suhteessa itseensä ja suhteessa toisiin? Ihmismieli, itseys, identiteetti nousevat Kivitaskun kaikkina aikakausina keskiöön tavalla, joka liikuttaa lukijaa.

He katsovat, kun hän peittyy veteen polvia myöten, kainaloita myöten, kaulaa myöten, solahtaa uimaan ja jättäytyy niiden voimien varaan, joihin kukaan ei ole enää vuosiin luottanut.

Kuten Kultarinnassa, kirjoittaa Kytömäki Kivitaskussakin runsassanaisesti. Kivitasku on pitkä romaani. Se on polveileva. Se on sukukronikka ja luontokirja, katsaus ihmismieleen ja pallograniittiin, historian painolastiin ja tietynlaiseen vapautukseen. Kytömäen teksti pitää otteessaan, kietoo pauloihinsa kuin eteläsavolaisen Mustansalmen kivimaisemassa näkyvä naishahmo. Kivitaskussa on paljon kaikkea, jotain liikaakin, mutta missään vaiheessa sen lukeminen ei tuota ähkyä, vaan Kytömäen teksti kulkee vaivatta. Se kulkee niin hyvin, että voisi huudahtaa, että miten Kytömäki osaakin kirjoittaa noin! Hän osaa luoda rikkinäisyydessään ehjiä romaanihenkilöitä, joihin väistämättä kiintyy ja joita alkaa kaivata. Hän kirjoittaa ilon hetket ja myös ne, joissa varjot tulevat suoraan kohti. Kaiken lisäksi Kytömäen lause tuntuu kulkevan vaivatta, joten Kivitaskua on ilo lukea myös tekstin tasolla.

Kytömäki kirjoittaa kaunista, myyttisiin mittoihin kohoavaa proosaa, jossa on juurevuutta ja ilmavuutta, sekä rosoja ja yllätyksiä. Hän saa kokonaisuuden eloon, niin tapahtumat, henkilöt kuin maisematkin. Kivitasku nousee myyttisiin mittoihin lumo- ja elinvoimaisena romaanina.

--

Kivitaskusta ovat kirjoittaneet myös mm. Amma, Arja, Tiina, Kirsi, Tuija ja Tuomas.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta
Kustantaja: Gummerus 2013
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 644
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

- Missä nukuit?
Totuudet sumenevat. Pysähdyn metsän saartamalle aukiolle enkä keksi mitään. Mökki odottaa ovi auki, paljastanko sen. Suuri kuusi levittää oksansa katon päälle. Puu oli iso jo silloin kun rakentajat saapuivat, havusormet ovat hyväilleet jokaista pärekertaa. Se ottaa tuulen vastaan rehellisesti, yltyy tanssiin oksanhaara kerrallaan, kokonaan, mitään salaamatta, kuten kuusten tapana on. Niiden ansiosta maailmassa ei tarvitsisi valehdella, sen kun vain liikkuu tuulessa, ymmärtää kuka ymmärtää.
- Kuusen alla.

Keväällä 1917 metsänomistajan poika tutustuu uudelleen Lidiaan, korpimökistä kaupunkiin muuttaneeseen työläistyttöön He ovat tavanneet aiemmin lapsina, jolloin Lidia oli jäkälätukkainen otus. Nyt Erik uskoo metsään ja Lidia työväenaatteeseen. Aika ja kaikki Suomessa tapahtuva yhdistää ja erottaa heidät. Vuosia myöhemmin Erik elää tyttärensä Mallan kanssa. Heillä on paljon koettavaa ja jaettavaa, mutta polut risteilevät enemmän kuin kukaan osaa aluksi aavistaa.

"Isä, tytär ja metsästä nouseva voima", kiteyttää Anni Kytömäen Kultarinnan takakansiteksti romaanin, jonka lukemista olin odottanut jo viime syksystä saakka. Odotin kirjaa, koska olin kuullut siitä paljon jo ennakkoon ja koska sen teemat - metsäluonto, omaa tietään kulkevat ihmiset, väkevyys ja runollisuus - ovat sellaisia, joista jatkuvasti viehätyn. 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin sijoittuva tarina tarjosikin metsässä risteileviä polkuja ja temaattisesti laajan kertomuksen, josta voi aistia niin sammaleen pehmeyden kuin ihmisten hyvyyden ja raadollisuudenkin.

Sitten tulee syksy. Se kitisee vaaransyrjää kahden renkaan varassa ja heiluttaa valkoista lippua, vaikka rauhanviestistä ei ole tietoakaan.

Kultarinta nivoo komeasti yhteen mahdottoman rakkauden miehen ja naisen välillä, se pohtii isän ja tyttären välisiä kipupisteitä, ja kiertää kaupungissa sekä kulkee metsissä - samoaa soilla ja saloilla, tutkii sammaleita. Se käsittelee myös edelleenkin vaikeaa historiallista ajanjaksoa, Suomen sisällissotaa. Kaiken lisäksi Kultarinta kirjoittaa jonkinlaista fiktiivistä historiaa suomalaiselle luonnonsuojelulle. Kirjassa on muutamia kohtia, joiden uskottavuutta jäin pohtimaan, mutta pohdinnat unohtuivat nopeasti hyvän tarinan viedessä mukanaan.

Kytömäki osaa yhdistää ihmismielen ja luonnon: ihminen rakastaa, kaipaa, epäröi, kokee ja vetäytyy maailmasta. Luonto tarjoaa suojan, mutta se on samaan aikaan alati tuntematon, yrityksistä huolimatta mahdoton kesyttää. Kytömäki luo metsältä tuoksuvia kielikuvia: metsä on joskus arka villieläin; toisinaan se painaa selkää maailmansuurena reppuna. On myös se viimeinen kultarintainen karhu, johon aseet eivät pysty. Jonkun toisen kynästä lopputuloksesta voisi tulla tukahtunut ja imelä, mutta Kytömäen kielessä on keijun kepeyttä, kevätillan raikkautta ja lumisateen painoa. Kokonaisuus on onnistunut yhdistelmä Suomen historiaa, folklorea ja sukutarinaa.

Pääsääntöisesti en ole tiiliskivien ystävä, mutta hyvä kirjapaksukainen pitää monesti sisällään oikean aarteen. Juuri sellainen on Kultarinta. Se ei ole täydellinen romaani, sillä makuuni se on paikoin turhan pitkä ja verkkainen, mutta kun luettuani aloin pohtia, mistä kirjaa voisi lyhentää, en keksinyt mitään pois leikattavaa tai tiivistettävää. Lopulta huomasin ajattelevani, että vaikka epämääräisesti kaipasin jonkinlaista tiivistämistä, en sittenkään muuttaisi kirjasta sanaakaan. Luin Kultarintaa hitaasti, kirja otti minulta puolitoista viikkoa enkä tuskastunut kertaakaan. Halusin viipyillä Erikin, Mallan ja metsän maisemissa, josta oli miltei vaikea palata arkeen.

Kirjan luettuani minun tuli ikävä metsään. Kultarinnasta välittyy rakkaus metsäluontoon. Sellainen rakkaus ja kokonaisvaltainen kunnioitus tuohon vihreään vapauttavaan voimaan, jonka soisi elävän meissä jokaisessa.

--

Minnalle kirja oli täydellinen, Maijan mielestä huikean hieno. Maria löysi Kultarinnasta jotain taianomaista. Kuten Maria, minäkin uskon että kirja kestää aikaa. Kirjailijan veli Pekka siirtää viestikapulan meille muille lukijoille.