Kirjavuosi 2019 summattuna

Luetun summaaminen tai arvottaminen vuoden päättyessä ei ole helppoa, mutta silti on aina mukava muistella vuoden mittaan luettuja. En ole tainnut ainakaan kovin usein laatia vuoden parhaimpien listaa ainakaan sellaisena, että sijoittaisin kirjat ikään kuin palkintosijoille. Suosikkejani olen listannut eri tavoin, joskus olen maininnut vaikkapa vuoden koskettavimman, kauneimman tai painokkaimman kirjan, toisinaan vuoden herkullisimman.

Nytkään en aio nimetä vuoden parasta lukukokemustani tai listata lukemiani paremmuusjärjestykseen, miten voisinkaan! En voisi, koska lukumieleni vaihtelee ja jo ensi viikolla saattaisin ajatella toisin.  Paljon jää poiskin: Työskentelen kirja-alalla, mutten tuo työkirjoja blogiini kuin poikkeustapauksissa. Tänäkin vuonna olen saanut tehdä töitä monipuolisten kirjojen parissa, joukossa on ollut mm. taiteilijaelämäkerta, lemmenmanauksia, rautakauden lapsia, selkokieltä, seksiopas nuorille, DDR-muistoja, autoilua Euroopassa, Italiaa (Vuoden matkakirja!), iskelmälaulajan ja muotitaiteilijan elämäntarinat, nalleja ja peikkoja, tiedonhankintaa, ja matkaopas lapsille.

Bloggaaminen on kuitenkin eri asia, harrastus, ja blogissa esittelen sellaisia kirjoja, joita luen vapaa-ajallani. Nyt päättyvänä vuonna olen kipuillut blogini kanssa ehkä enemmän kuin aiemmin. Innostus on ollut usein poissa, mutta hiipinyt jostain takaisin. Jossain vaiheessa pohdin jopa, että kirjoittaisin tiiviitä kirjajuttuja vain Instagramiin eikä ajatus ole mahdoton ensi vuonnakaan, mutta toistaiseksi olen pääosin postannut lukemastani sekä tänne blogin että Instan puolelle.

Tuon blogiini enimmäkseen sellaisia kirjoja, joista pidän. Pettymyksiäkin kirjavuoteeni mahtuu, mutta koska olen hyvä jättämään kirjat kesken, on moni itselleni huonolta tuntunut jäänyt joko ns. vaiheeseen tai sitten ihan lopullisesti kesken. Näiden kirjojen joukossa on useita laadukkaita romaaneja, joten ne ovat kyllä löytäneet yleisönsä.

Osa hienoista lukemistani jää tästä listauksesta pois, pidin paljon esimerkiksi Monika Fagerholmin, Maija Muinosen, Omar Pamukin ja Johanna Venhon uusimmista. Niille lämmin suositus, samoin ystäväni Karoliina Timosen Kirjeitä Iijoelle -kirjalle, jonka erinomaiset kirjeet valottavat naisia Kalle Päätalon kirjoissa (Päätaloa en ole koskaan lukenut). Tammikuussa blogiini tuoma Michelle Obaman omaelämäkerta voisi sekin olla mukana listauksessani, Katja Kallion Valkokangastuksia ihastutti sekin.

Kokonaisuudessaan 2019 oli mainio lukuvuosi, jonka aikana luetuista nämä jäivät nyt kirkkaimpana mieleeni – eri syistä ja satunnaisessa järjestyksessä:

Maggie Nelson: Sinelmiä

Sinelmiä on tiivis kirja: 240 lyhyttä tekstiä mahtuu alle sataan sivuun. Kirjan pienen koon ei kuitenkaan kannata antaa millään muotoa hämätä, vaan teos on täynnä kulttuurisia merkityksiä kantavia viittauksia. Sinelmiä kurkottelee ja yltää moneen suuntaan. Lyhyet tekstit ovat luettavissa miniesseinä, joissa on toisaalta lyyrisyyttä ja toisaalta viiltävää realismia (eivätkä nuo kaksi välttämättä sulje toisinaan pois). Säilytän kirjaa kotini työhuoneessa lähellä työpöytääni, jotta voin tarvittaessa lukea pätkän sieltä tai toisen täältä, ja jotta voin saavuttaa rippeitä Nelsonin oivallisesta ajattelusta.

Pajtim Statovci: Bolla

Statovcilla on hallussaan sanojen mahti. Hän käyttää kieltä upeasti, luo sillä uusia maailmoja, muttei kikkaile turhanaikaisia. Bollan erinomaisuus ei tietenkään jää vain kieleen, vaan niin romaanin tematiikka kuin sen rakennekin toimivat. Lukija kokee hämmästystä, kauneutta, inhoa, epätietoisuutta ja ennen kaikkea ihastusta siitä, että käsillä on näin taitavasti kirjoitettu kirja. Bollassa kaikki on kohdillaan: kielen kauneus, rujous, rumuus, vakuuttavuus. Kun kirjan kannet sulkee, jäävät mieleen suru ja ajatus siitä, miten hetki onnea on saavutettavissa muttei pidettävissä.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys 

Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta Adèlen kysymys osoittautui ensin vaikeaksi palaksi, koska romaanihenkilön itsensä ja samalla jonkun suuremman etsintä vieroksutti kaltaistani ikuista epäilijää. Haahtela ei kuitenkaan olisi Haahtela, jos hänen tekstinsä ei lopulta kietoisi pauloihinsa. Kuten suurin osa Haahtelan tuotannosta, kulkee Adèlen kysymyskin ajatuksissa lukemisen jälkeenkin. Ennen kaikkea se käännyttää puolelleen, lohduttaa, haastaa pohtimaan ihmeitä – tuo valoa. Teos on mielessäni kasvanut koko ajan, se on oikea helmi kirjaksi.

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Viime vuona Stroutin Nimeni Lucy Barton ihastutti suuresti ja nyt Kaikki on mahdollista ehkä vieläkin enemmän. En voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen. Hänen henkilönsä ovat kaikessa rikkonaisuudessaan niin ehjiä, oikeanlaisia. Jos kirjoittaisin fiktiota, haluaisin osata kirjoittaa kuin Strout: hänen tekstissään Amgashin asukkaat piirtyvät älykkäästi, sopivan tunteikkaasti, piikikkäästi ja silti omalla tavallaan kauniisti pientä maailmaa avartaen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Jotkut – lopulta aika harvat – kirjat ovat koirankorvakirjoja. Sellaisia, joiden sivuja taittelen lukiessani, jotta löytäisin erityisen merkitykseltä tuntuvia kohtia uudelleen. Teen näin korkeintaan muutaman kerran vuodessa, totta kai vain omistamilleni kirjoille. Hakkaraisen Dioraama on eittämättä yksi koirankorvakirjoistani. Arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen, romaani on temaattisesti runsaudensarvi, muttei sisällä kuitenkaan mitään liikaa. Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi kuin sanojen illusionisti. Moneen suuntaan kurottavassa romaanissa on paljon kerroksia. Hakkarainen luo uusia maailmoja, jotka ikään kuin rikkovat dioraaman tai lumisadepallon. Ihmeellistä romaania ei voi kirjablogissa selittää, vaan Dioraama täytyy kokea.

Joan Didion: The Year of Magical Thinking 

The Year of Magical Thinking (ilmestynyt myös suomeksi, nimellä Maagisen ajattelun aika) on surukirja, mutta samalla se on myös lohtukirja. Analyyttisyys ja tunteikkuus kohtaavat kirjassa, mikä sopii kaltaiselleni lukijalle (olen analyyttinen itkupilli). Suru on koko teoksen lähtökohta, mutta mukaan mahtuu valoa ja lohtua, henkilökohtaisia muistoja ja yleistä pohdintaa. Lukeminen ei ole raskasta, vaan jotenkin niin hurjan sivistävää ja samalla liki tulevaa. Didion kirjoittaa tyylikkäästi, samalla kertaa toteavasti ja kuitenkin tunteikkaasti. Ihailen tällaista kirjoittamisen tapaa. Tämä kirja minut pohtimaan myös sitä, miten tiiviisti alan joitakin asioita, etenkin ihmisiä, ajatella. Siitäkin enemmän bloggauksessa.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys 

Hosseinin kirja ei ole täydellinen enkä nyökyttele teoksen jokaisen esseen kohdalla, mutta: Kaiken kaikkiaan Pölyn ylistys on innostavaa luettavaa. Hosseinin esseet ovat nopealukuisia, niihin pääsee helposti kiinni. Pölyn ylistystä lukiessaan voi ikään kuin pinota omia kulttuurisia ja yksityisiä kokemuksiaan ja peilata niitä kirjasta löytyviin. Hosseinin onnistuu välittää ”pölystä” – niistä huonoista, rumista tai vähemmän yleviksi määritellyistä kulttuurikokemuksista – valon hiukkasia. Kaikessa voi nähdä puolensa ja puolensa, kokea suoranaista riemua. Pölyn ylistyksen lukeminen itkettää (liikutuksesta) ja naurattaa (vapauttavasti).

Iris Murdoch: Hiekkalinna

Rakastin Hiekkalinnassa kaikkea. Siinäpä se tulikin, lisää pitkässä bloggauksessa.

Niina Mero: Englantilainen romanssi 

Meron romaani on sellaista kirjallisuutta, jollaista olen kaivannut Suomeen: romanttista viihdettä niille, jotka kavahtavat romanttista viihdettä. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein romanttinen viihde on joko sophiakinsellamaisesti puhtaasti vain hauskaa tai sitten se tahtoo mennä imelän puolelle. Joskus romanttinen viihde lähenee mysteeriä, kuten Kate Mortonin teoksissa, mutta silloin taas hauskuus on piilossa. Meron romaani onnistuu olemaan hauska ja jännittävä. Meron esikoisromaani toisaalta ironisoi ja toisaalta herättää henkiin kaikki romantiikan sankarit ja Lontoon palolta tuoksuvat, viktoriaanisten piknikkien punaviinitahrojen täplittämät kirjat. Tämä synkänsuloinen romanssi puri minuun. Mikä oivallisesti kirjoitettu, aidosti viihdyttävä kirja!

Luin vuoden 2019 aikana paljon muutakin hyvää ja toki myös paljon sellaista, joka unohtuu nopeasti. Uusi lukuvuosi lienee tässä suhteessa samanlainen – tässä vaiheessa on tietenkin vain lukumahdollisuuksia.

♥

Iloista alkavaa 20-lukua!

♥

Joulutoivotus

Syksy meni sellaisessa vilauksessa, että kaltaiseni joulufiilistelijän oli melkeinpä vaikea saavuttaa oikeanlaista tunnelmaa. Minullehan joulu normaalisti tarkoittaa pitkää ajanjaksoa jostain marraskuun loppupuolelta loppiaiseen tai vielä mieluummin nuutinpäivään saakka. En edes osaisi sanoa, rakastanko enemmän joulua vai sitä edeltävää aikaa. Eniten rakastan kaikkea tähän vuodenaikaan liittyvää tunnelmointia.

Joulukuuhun onkin kiireiden lisäksi mahtunut paljon kaikkea sellaista ihanaa, mikä on auttanut pääsemään oikealle taajuudelle: piparkakkutalon kokoamista, päiväretki Tallinnan joulutunnelmaan, Netflixin huonoudessaan ihania jouluelokuvia, haaveita lumesta, kuusenkoristelua, joulukorttien lähettelyä, sunnuntailenkkejä ja niin edelleen.

Pieni stressi oli tulossa joulun ajan lukemisista, kun tuntui että hyllyt ovat täynnä kirjoja, muttei mitään mitään luettavaa. Tunne on varmasti tuttu jokaiselle jossain lukijuuden vaiheessa. No, sitten eilen hain postista paketin, jossa oli Risto Pakarisen Jonain päivänä Jennifer ja kauppareissulla ostin Ali Smithin Winterin. Toivon viihtyväni kummankin parissa. Lisäksi uumoilen, että jotain kirjallisuutta löytyy lahjapaketeistakin ja kaiken kukkuraksi aamun Hesari muistutti George Eliotin Daniel Derondasta, jonka Alice Martin on ilmeisen oivallisesti suomentanut (ja mikä suurtyö se onkaan ollut!). Eliotin romaani onkin ostoslistallani.

Mutta nyt tärkein:

Hyvää joulua jokaiselle Lumiomenan lukijalle! ♥

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden
HarperCollins 2019
Boy Swallows Universe 2018
Suomentanut Kira Poutanen
Kansi Darren Holt / HarperCollins Studio
467 sivua
Kustantamosta
Australialainen romaani

Loppusi on kuollut sininen lintu. Poika nielaisee maailmankaikkeuden, Caitlyn vakoilee.
Siitä ei ole epäilystäjään.
Nämä ovat vastaukset.
Vastauksen kysymyksiin.

Eli Bell on 12-vuotias australialaispoika, aloitteleva teini. Hänen elämänsä on kipuisaa, mutta vain osaksi samasta syystä kuin valtaosalla maailman teineistä. Elin elämässä näet tapahtuu, todella. Elin äiti on joutumassa vankilaan, äidin miesystävä Lyle puolestaan on huumediileri. Tärkein ja vakain aikuinen Elille on Slim, vankikarkuri ja tappaja, joka on hurjasta menneisyydestään huolimatta lämmin ja viisas. Elin isoveli August ei puhu. Hän kyllä osaisi puhua, mutta on lopettanut puhumisen kuusivuotiaana. Puhumisen sijaan hän kirjoittaa ilmaan oikealla etusormellaan, silloin voi kertoa vaarallisiakin asioita. Lisäksi Elin elämää sekoittavat huumekauppias, sosiaalityöntekijät, oma (ei niin kaitaa tietä kulkeva) isä, ja ihmeellinen Caitlyn Spies.

Jostain syystä Trent Daltonin romaani Poika nielaisee maailmankaikkeuden oli jäädä minulta lukematta. Aloittelin sitä kyllä jo viime keväänä, jolloin kirjan yllättäen sain, mutta vaikka alku vaikutti kiehtovalta, unohtui kirja jonnekin lukemattomien pinoon. Onneksi ystäväni kehui teosta jokunen aika sitten ja otin sen bussikirjaksi työmatkoilleni – minun tulee luettua eniten bussissa, koska silloin on aikaa ja hyvä flow keskittyä. Hyvä että luin, sillä romaanin omalaatuinen maailma vei mukanaan.

Daltonin kirja on toisaalta juoniromaani ja toisaalta kasvukertomus. Pääosin sen tarinankerronnassa on ikään kuin kaikuja John Irvingin ja vielä kauempaa nähtynä Charles Dickensin teoksista – nyt huumeperheen keskiökseen ottamana, mutta tietyt elementit ovat siellä: laveahko kerronta, epävakaat olo, perhesuhteisiin liittyvät kipupisteet, miljöökuvaus, tarinallisuus...

Vaikka Daltonin romaani, etenkin sen maailma ja minäkertoja Eli, vie mukanaan, ei kokonaisuus ole siinä mielessä helppoa luettavaa, että sitä voisi lukaista tuosta vaan ikään kuin kirjallisena välipalana. Toki jo vajaan 500 sivun pituus kielii runsaudesta, mutta Poika nielaisee maailmankaikkeuden on vieläkin enemmän.

Hienosti nimetty romaani pitää (nimensä mukaisesti) sisällään aivan omanlaisensa universumin, joka on toisaalta yhtä tiivis kuin ahdas huone ja toisaalta yhtä laaja kuin mielikuvitus. Esimerkiksi eräänä kuutamoisena yönä pakomatkalla August ja Eli sukeltavat autollaan vedenalaiseen maailmaan, mikä ei haitaa Augustia, joka kirjoittaa veteen: Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Veden alla ei voi puhua, mutta Eli ei voi myöskään kirjoittaa, sillä hänen etusormensa tilalla on verinen aukko. Huumekauppiaiden väkivalta ulottuu lapseen.

Ja toisaalla on Caitlyn Spice, jonka edessä (Elin silmin nähtynä) tuhannet violetit soturiravut antavaa hänelle tietä ja joka kuiskaa: Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Läsnä on myös 1980-luvun populaarikulttuuria (E.T., Conan – barbaari jne.), raakuutta ja ahdistusta, tiilenmuotoisia heroiinipakettaja ja hienoa veljeskuvausta. Näissä surrealismin ja konkretian aallokoissa maailmankaikkeus sykkii kaikessa – tietenkin. Kira Poutasen suomennos on nautittavaa luettavaa.

Ota aika haltuun, Eli Bell, ennen kuin se ottaa sinut.

Ihan kaikki ei aukea kertalukemalta ja romaanin upea lopetus suorastaan pakottaa palaamaan alkuun. Ja jos Eli Bellin tulisi ottaa aika haltuun, voisivat monet lukijat, kanssabloggaajat, ottaa tämän romaanin haltuunsa. Ihan kaikki eivät tälle kirjalle välttämättä syty (mutta eihän mikään romaani ole ns. kaikkien kirja, olisi aika pelottavaa, jos näin olisi), mutta kannattaa kokeilla, antaa tämän pienen universumin viedä.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat
Otava 2018
The Mitford Murders 2017
Suomentanut Laura Beck
Kansi Hannah Wood
398 sivua
Brittiläinen dekkari

Nancy ja Louisa seisoivat vierekkäin, ja heidän köykäinen ystävyytensä tuntui hauraalta kuin inkiväärikeksi [--].

Lainaus kertoo lukemastani yhden olennaisen asian: sen sijalla voisi olla mikä tahansa muukin kohta, sillä en oikeastaan muista Jessica Fellowesin kevytjännäristä Mitfordin murhat mitään kovin tarkkaa, mutta kuitenkin sen verran että halusin tuoda kirjan blogiini tällaisena pikavälipalana.

Siispä, lyhyestä virsi kaunis:

Romaania markkinoidaan lauseella: "Downton Abbey kohtaa Agatha Christien!" Ja tämä kyllä pitää paikkansa, sillä kokonaisuudessa on luokkaeroja, kartanomiljöö, mennyttä aikaa (tällä kertaa 1920-lukua), murha ja sen myötä erinäisiä ihmisiä ja tapahtumia sekä tietenkin loppuratkaisu aitoon kuka sen teki -tyyliin.

Kaiken keskellä on kurjista oloista lähtenyt nuori Louisa Cannon, joka päätyy lastenhoitajaksi Mitfordin perheen kartanoon. Louisa ystävystyy Nancy Mitfordin kanssa (Mitfordin tytöistä lisää täällä) ja soppaa sekoittaa myös ystävällinen nuori poliisimies... Ilmassa on romantiikkaa ja lievää jännitystä. Kaiken lisäksi murhan uhri on itse Florence Nightingalen kummitytär.

Lukukokemus ei ole mitenkään mieleenjäävä tai omaperäinen. Itse asiassa murhatarina jää mielestäni kaiken muun alle niin, etten nyt muutama (!) kuukausi lukemisen jälkeen enää edes muista, että kuka sen sitten teki... Sen sijaan ehkä hieman kliseinen luokkaerojen kuvaus, epätodennäköinen ystävyys, käytöstavat, pukeutuminen ja kaikki sensellainen kiinnostivat minua sen verran, että voisin lukea toisenkin Fellowesin kirjan – ja unohtaa sen sitten saman tien.


P.S. Ja samalla "edit": Mitfordin tytöistä löytyy kiehtova tietokirja, josta olen kirjoittanut tammikuussa 2011.

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta
Otava 2019
Memories of the Future 2019
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen kuva Mauro Grigollo
394 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen (mahdollisesti) autofiktiivinen romaani

Me kaikki kärsimme ja kaikki me kuolemme, mutta sinä, joka luet tätä kirjaa juuri nyt, et ole vielä kuollut. Minä saatan olla kuollut, mutta sinä et. Sinä hengität sisään ja ulos lukiessasi, ja jos pidät tauon ja lasket käden rinnallesi, tunnet sydämesi lyövän, ja huone jossa olet, on valoisa, valoa tulvii sisään ikkunasta tai lampusta tai näyttöruudusta, joka valaisee sivua ja osaa ruumiistasi kun luet.

Kirjailija S. H. muistelee elämäänsä: lapsuuttaan Minnesotassa muiden norjalaisjuuristen ihmisten parissa, nuoruuttaan New Yorkissa, kirjailijuuttaan, aviomiestään. Kuusikymppinen kirjailija S. H. on aivan kuin kirjailija Siri Hustvedt – paitsi että Hustvedtin mies on kirjailija Paul Auster ja S. H.:n puoliso luonnontieteilijä Walter.

Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta on kirja, josta tekisi ensialkuun mieli vetää yhtäläisyysmerkit kirjailijan omaan elämään, lukea teosta autofiktiona. Ja sellainen kirja voi toki ollakin, mutta samalla se laajenee romaaniksi, henkilöhahmonsa muistelmiksi, tarinoiksi tarinan sisällä, kulttuuristen esikuvien ylistykseksi, identiteettipohdinnaksi, fiktiiviseksi muisteluksi (ja kuka tietää, ehkä oikeaksikin).

Hustvedtin romaani koostuu sen nykyhetkestä 2010-luvun loppupuolella, S. H.:n nuoruusajan muistiinpainoista sekä hänen kirjoittamastaan romaaniluonnoksesta. Kaiken keskiössä on kovasti Hustvedtin oloinen S. H., joka nuoruutensa New Yorkissa tuntee olonsa ensin yksinäiseksi, mutta ennen kaikkea vapaaksi. Yksinäisyys helpottuu S. H.:n tutustuessa Whitneyhin ja päästessään tämän myötä osaksi viiden naisen porukkaa, “viiden jengiä”. S. H.:n seinänaapuri Lucy Brite puolestaan kiehtoo nuorta kirjailijaa niin, että hän saa salakuuntelemastaan Lucysta aiheen tekstilleen. S. H.:n nykyhetken ajatuksia määrittävät ikääntyminen, parisuhde, edelleen kirjailijuus, ja oman äidin muistisairaus.

#metoo on kirjassa mukana sekin, 1970-luvulla tapahtunut saa S. H.:n hankkimaan veitsen. Kirjailijuuden alkutaipaleen kuvauksessa saa S. H.:n nuoruudenaikainen käsikirjoitus paljon tilaa: lähestulkoon kokonaisia lukuja S. H.:n käsikirjoitusta sellaisenaan kuin se romaanissa halutaan esittää. Tämä ei osu aivan minun lukumakuuni: mielestäni Muistoja tulevaisuudesta toimisi ilmankin. Mukana on myös Hustvedtin piirroksia, jotka osaltaan tukevat tekstiä. Hustvedt on taitava karikatyyrien tekijä.

Kokonaisuus on siis runsas, muttei liiallinen. Hustvedt kirjoittaa koko ajan taidolla, tietenkin, mutta hän myös eksyttää lukijansa – ainakin sellaisen, joka lukee kokonaisuutta väsyneenä. Muistoja tulevaisuudesta ei ole millään muotoa yhtenäinen tai ehjä romaani, autofiktio tai mikälie, mutta sellaiseen se tunnu edes pyrkivän ja miksi pitäisikään.

Lukukokemuksesta kasvaa ihastuttava, mutta ristiriitainen: osa viehättää, osan tekisi miltei (muttei ihan) mieli hyppiä yli. Lukijan kannalta tärkeintä on Hustvedtin taitavuus kirjoittajana. Hän kirjoittaa aina niin hyvin, että hänen kirjoittamanaan lukisi mielellään lähes mitä tahansa. Hustvedtin onnistuu kaiketi aina yhdistää tietynlainen korkealentoisuus ja maanläheisyys: romaanihenkilönä hän (tai nyt: S. H.) on toisaalta kuin itsenään lähellä lukijaansa ja toisaalta jossain saavuttamattomissa. Lopputuloksena lukija enimmäkseen viihtyy, koko ajan sivistyy ja hetkittäin joutuu hukkapoluille.

Tässä kaikessa Muistoja tulevaisuudesta on taattua Hustvedtia.

♥

Muualla: Leena Lumi, Kirjaluotsin Tiina.