Sisaret 1918 (toim. Reetta Laitinen)

Sisaret 1918 (Toim. Reetta Laitinen)
Arktinen banaani 2018
Kansi Tiitu Takalo
Taitto Kimmo Mustonen
112 sivua
Kotimainen historiallinen sarjakuvateos

Ote Reetta Niemensivun "Toinista"

Vuonna 1918 käyty Suomen sisällissota teki monenlaisia jakolinjoja ihmisten välille: aatteet, toive paremmasta maailmasta, pelot, Euroopassa tapahtunut liikehdintä ja muutkin syyt iskivät rajuja railojaan naapureiden ja jopa perheenjäsenten keskuuteen. Sotaa edelsi erilaisista aatteista kummunnutta liikehdintää, joiden perusteella muodostettiin työväenluokkaisia järjestökaarteja ja porvarillisia suojeluskuntia. Naisilla oli oma, tärkeä roolinsa sisällissodassa. Nämä ihan tavalliset naapurintytöt, kaupunkilais- ja maalaisnaiset, saivat osakseen paljon, moni liikaakin eivätkä sodan raskaat kokemukset päästäneet ehkä koskaan irti.

Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 -sarjakuvateos sisältää kymmenen naisnäkökulmaista tarinaa Suomen sisällissodasta. Teoksen tarinat pohjautuvat Kansan Arkiston ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin, elettyyn, koettuun ja muisteltuun elämään.

Reetta Niemensivun, Tiitu Takalon, Elina Ovaskaisen, Annukka Leppäsen, Mari Ahokoivun, Emmi Niemisen, Ainur Elmgrenin, Aino Sutisen, Hannele Richertin ja Warda Ahmedin sarjakuvat kertovat niin punaisten kuin valkoisten puolella olleista naisista. Enemmistö tarinoista kerrotaan punaisten näkökulmasta, mikä johtunee siitä että teoksen toimittaneen Laitisen alkuperäinen tarkoitus oli ollut valita kertomukset vain Kansan Arkistosta, mutta Sisaret 1918 -työryhmä oli katsonut, että valkoisten naisten kokemusten mukaan tuominen lisäisi tasapuolisuutta ja kiinnostavuutta. Olen samaa mieltä, tasapuolisuus on (yleensä) aina hyvästä. Tosin kiinnostava tämä teos olisi ollut miten vain.

Ote Tiitu Takalon "Idasta"

.

Sisaret 1918 on kokonaisuutena erinomaisen onnistunut teos. Se on moniääninen ja -paikkainen kirja, joka antaa äänensä niin lapsille kuin aikuisille, punaisille kuin valkoisille. Kirjan tekijät ovat kaikki taitavia kuvittajia ja tarinankuljettajia, joskin on toki selvää että kymmenen erilaisen sarjakuvan joukosta jokainen lukija löytänee aina omat suosikkinsa. Joku tarina vaan osuu syvemmin sieluun, toisen kuvitusjälki viehättää enemmän.

En halua tässä ruotia omia mieltymyksiäni sen syvemmin, mutta kokoelman avaava Reetta Niemensivun ”Toini” hellyttää lapsen näkökulmallaan ja savolaisuudellaan (tietysti!), olenhan itse kotoisin sarjankuvan tapahtumapaikkakunnan Leppävirran naapurista Suonenjoelta. Erityisen koskettavaksi koin Aino Sutisen ”Emmin”, joka oli ompelijatar Martta Koskisen ystävä. Koskisesta muistan lukeneeni aiemmin ja sarjakuvan lopussa ollut valokuva Emmistä ja Martasta toimii tehokeinona paremmin kuin hyvin. Voi noita kohtaloita! Kuvallisen ilmaisunsa puolesta Tiitu Takalon ”Ida” ja Emmi Niemisen ”Mandi” viehättivät minua aivan erityisesti. Jokainen kirjan tarina on omalla tavallaan painokas ja perusteltu.

Ote Aino Sutisen "Emmistä"

Toki aina voi sanoa, jo mainitsemani esipuheenkin perusteella, että näkökulmia voisi olla enemmän tai tasapuolisemmin, koska nyt valkoisten naisten osuus jää pienemmäksi, vähemmän voimakkaaksi, ja toisaalta esimerkiksi sota-aikana eläneen vanhuksen näkökulma olisi taas ihan erilainen, tai pienen lapsen äidin, tai... Jossittelu on tietenkin turhaa, jo nämä kymmenen kertomusta riittävät osoittamaan sen, miten laajasti sisällissota suomalaisia naisia kosketti. Voin vain miettiä, miten hirveää oli tulla vangituksi aatteensa puolesta tai pelätä omia naapureitaan – olivat nämä kummalla puolella tahansa. Sisaret 1918 saakin ajattelemaan sitä, miten sota horjutti luottamusta, ystävyyttä, naapuruutta ja perhesiteitä sekä sitä, miten monessa suvussa näistä asioista on – puolin ja toisin – ehkä ikiajoiksi vaiettu. 

Ote Emmi Niemisen "Mandista"

(Ja saa se ajattelemaan niitäkin alueita, kuten kaikkien omien sukuhaarojeni asuinseutuja, joilla ei virallisesti käyty taisteluja tai koottu ainakaan isompia kaarteja: kyllähän niilläkin seudulla varmasti puolensa valittiin ja jollekin kannalle asetuttiin. Kerättiinköhän heidän mietteitään? Millaisia tarinoita heillä olisi ollut? Millaisia huolia, pelkoja, kannanottoja? Mitä esimerkiksi vuonna 1918 syntyneen ukkini äiti oli ajatellut sisällissotakeväänä, olihan hän raskaana juuri itsenäistyneessä, sotaa käyvässä Suomessa?)

Moni hieno sarjakuva jää tässä blogitekstissä mainitsematta, mutta kehotan kaikkia, siis ihan kaikkia, lukemaan Sisaret 1918. Tässä lopussa kiitän erikseen vielä Tiitu Takalon tekemää kantta: nuo kannen nuori nainen, tyttö ehkä, ja punainen ja valkoinen lippu, ja ennen kaikkea nuo punaiset ja valkoiset ruusut – sodan kokeneet ja jälkipolviin jälkensä jättäneet naiset, sinnikkäitä ruusuja jokainen.

Craig Thompson: Blankets

Craig Thompson: Blankets
Kustantaja: Top Shelf Productions 2003
Mistä: Kirjastosta
Yhdysvaltalainen sarjakuvaromaani


Elämä Wisconsinin maaseudulla on näennäisen turvallista: ydinperhe on kunniassaan, Jumalaa pelätään ja nuoruutta voi viettää kristillisellä leirillä. Jos kuitenkin kasvaa erilaisena kuin muut, taiteellisena ja herkkänä pitkätukkapoikana, käy ilmapiiri helposti ahtaaksi. Craig on koulutoveriensa keskuudessa yksinäinen poika, joka asuu vähävaraisessa perheessä yhdessä pikkuveljensä sekä kiihkouskovaisten vanhempiensa kanssa. Kristittyjen nuorten talvileirillä Craig rakastuu Raina-nimiseen tyttöön.

Craig Thompsonin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Blankets on kasvukertomus, rakkaustarina, uskonnollisen ahdasmielisyyden ja eräänlaisen etsikkoajan kuvaus sekä ennen kaikkea autofiktio nuoren miehen sielunmaisemista ja lumesta.

Olen usein sanonut, että luen liian vähän sarjakuvaromaaneja. Myös Thompsonin tuotantoon tutustuminen olisi varmastikin jäänyt, jollen olisi keksinyt kysellä blogini lukijoiden lumikirjasuosikkeja. Siksi kiitänkin Sallaa kirjavinkistä. Samalla suosittelen lukemaan Sallan bloggauksen kirjasta. Huomasin lukiessani Blanketsia pohtiessani osin samankaltaisia omakohtaisia nuoruuden muistoja kuin Sallakin: 1970-luvulla syntyneenä pystyin samastumaan Thompsonin lapsuus- ja nuoruuskuvaukseen, pikkupaikkakuntalaiseen elämään - ja jossain määrin myös uskonnon läsnäoloon. Kasvoin kuitenkin ja onneksi riviluterilaisessa perheessä enkä koskaan ahdistunut uskonnosta, mutta uskontoa ei kasvuympäristössäni juurikaan kyseenalaistettu. Myös lumiset talvet ovat tuttuja, kuten varmasti kaikille suomalaisille. Blanketsissa onkin paljon tarttumapintaa.

Tarttumapinta ei kuitenkaan synny vain tuttuudesta, vaan myös siitä, että Thompson luo omaelämäkerrallisesta hahmostaan ja tämän kokemusmaailmasta niin onnistuneen. Lapsuudenkodin ahdistava tunnelma, kouluaikainen ulkopuolisuus, 1990-luvun alun populaarimusiikki, rakastuminen ja tie kohti aikuisuutta kuvataan hienosti niin kuvien kuin sanojenkin osalta. Uskonnollisuus on läsnä kaikkialla, muttei ristiriidattomasti tai helposti. Blankets onkin paitsi sarjakuva, myös ja ennen kaikkea ehjä romaani, jonka kaari kantaa niin ajallisesti, symbolisella tasolla, temaattisesti kuin rakenteellisestikin. En tunne sarjakuvan tyylikeinoja kovin hyvin, mutta kuvittelen että Thompson hallitsee ne täydellisesti. Hän käyttää erikokoista fonttia mielialoja kuvatessaan, hän piirtää laajoja kaaria ja pieniä yksityiskohtia, luo erilaisia kuvakulmia, jotka kuljettavat tarinaa. Sanat ja kuvat sovittuvat saumattomasti yhteen ja ainakin minä luin liki kuusisataasivuisen kirjan miltei ahmien.

Myös joulukuiseen lumisten kirjojen teemaani Blankets sopii paremmin kuin hyvin. Kirjassa moni asia tapahtuu talviaikaan, lunta sataa lempeästi, sitä tulee viimaisissa puuskissa, se on kylmää, lempeää, inhottavaa ja kaunista. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, Thompson osaa kuvittaa sekä lumen että sen keskellä elävät ihmiset.

Summaan lukukokemukseni toteamalla, että Thompsonin kirjapaksukainen on onnistunut niin sarjakuvana kuin romaanina: se kuvaa hyvin nuorukaisen kasvamista perheestä ja ulkopuolelta tulevien paineiden alla, sen henkilöiden tunnetiloihin voi samastua ja sen luvut rakentuvat hyvin. Blankets on upeasti piirretty ja taitavasti kirjoitettu tarina, joka suosittelen niin sarjakuvien ystäville kuin niitä vierastaville: lukekaa, voitte yllättyä! Olen lumoutunut: Thompsonin luminen romaani puhuttelee ja koskettaa sekä tarinallaan että sydäntalvisella tunnelmallaan.

--
Sallan lisäksi kirjan ovat lukeneet myös Norkku ja Mari A.

P.S. Olen ollut kaikenlaisten kiireiden vuoksi hieman laiska vastaamaan saamiini kommentteihin, mutta palaan niihin ihan pian!

Kansikuvan taustalla oleva kirja Vapahtajan jäljillä on isovanhempieni hyllystä peritty. Sopii mielestäni ainakin osin teemaan.

Kirja(ei kun siis lehti)matsi 4: Maailman vahvin nalle ja Pellefantti

Kirjalehtimatsi 4: Maailman vahvin nalle ja Pellefantti
Maailman vahvin nalle 3/1980
Pellefantti 5/1980
Kustantaja: Lehtimiehet Oy
Mistä: Ostokset nettihuutokaupasta
Ruotsalaisia lasten sarjakuvalehtiä

Ilselän Minna pohtii huikeassa Keinulaudalla-sarjassaan kirjallisuutta asettamalla kaksi kirjaa laudan eri päihin ja punniten täten näiden teosten maailmaa suhteessa toisiinsa. Sarja palautti mieleeni oman leikkimielisen ja aika erilaisen (ja hyvin verkkaisen!) Kirjamatsi-sarjani, jonka aloitin keväällä 2012 äänikirjoilla ja jota olen jatkanut Christien dekkareilla sekä tyttökirjojen joululla. Nyt otetaan mittaa sarjakuvista!

Jokunen aika sitten aloin kaivata lapsuuteni sarjakuvalehtiä ja kävin aiheesta keskustelua omalla, yksityisellä Facebook-sivullani. Aku Ankka on ansaitusti monille se rakkain ja erilaiset albumit, kuten Tintit, Asterixit ja Lucky Luket, saivat niin ikään useat ystäväni nostalgian valtaan. Minäkin arvostan suuresti Aku Ankkaa ja pidin Asterixeista ja Lucky Lukeista. Lisäksi luin mielelläni muun muassa myös Ahmed Ahnetta ja Anua ja Anttia.

Pienenä lukijana pidin ehkä eniten Maailman vahvimmasta nallesta ja Pellefantista, etenkin edellisestä. Jymyhunajan voimaan luottava Nalle, joka tunnetaan nykyisin Bamsena ja myös vaatemerkkinä ja etelänlomien lastenkerhon tähtenä, on kiltti ja voimakas. Hän joutuu erilaisiin seikkailuihin ystäviensä kanssa. Nallen parhaat ystävät ovat Pomppi-jänis ja Kilpinen-kilpikonna, mutta myöhemmin Nalle tulee jopa isäksi. Isoäiti valmistaa Jymyhunajaa. Pellefantti puolestaan on pieni sininen norsu, maailman paras ja ainoa lajiaan. Pellefantti seikkailee ystävänsä Piip-hiiren kanssa, mutta "tuhma taikuri" Pahapeikko tahtoo sotkea suunnitelmat.

Kummankin sarjakuvan on luonut  ruotsalainen Rune Andréasson (1925-1999). Wikipedia kertoo, että aikoinaan rauhaa rakastavaa ja omistamisen jakamiseen kehottanutta Bamsea pidettiin hyvinkin vasemmistolaisena, jopa kommunistisena. Pellefantti puolestaan esiintyi ensimmäisen kerran lastenkirjassa Pellefant i Gottlandet. Rune Andréasson jätti Pellefantin piirtämisen jo varhaisessa vaiheessa, mutta jatkoi Bamsen kanssa vuoteen 1990 saakka. Hän käytti apunaan muitakin kuvittajia. Suomessa Maailman vahvin nalle ilmestyy edelleen, tosin Bamse-nimellä. Lehteä kustantantaa nykyisin Egmont.

Nyt siis on pienen sarjakuvamatsin aika. Kerroin jo, että lapsena pidin etenkin Maailman vahvimmasta nallesta. Pellefantissa oli aina jotain ärsyttävää, joten norsu lähtee matsiin altavastaajana. Kirjamatsissa on nyt 4  kategoriaa ja jokaisessa on jaossa kuusi pistettä. Kilpailemassa ovat lehdet vuodelta 1980, jolloin täytin 7 vuotta.

Erä 1: kansi

Maailman vahvin nalle
Kansi on miltei uhkaava: hurja hämähäkki on selättänyt Nallen ja kaverit. Ei auta, vaikka Kilpinen lukee Hyönteisoppia. Aika houkutteleva kansi ja värikäskin! Kansi on itsensä Rune A.:n tekemä.

Pellefantti
Hah-haa, Pahapeikon pylly on laastareiden peittämä. Pellefantti ja Piip ovat tainneet jekuttaa, mutta onneksi ensiaputarvikkeet ovat mukana. Kiltti fantti on kyllä sitten kiltti.

Pellefantti saa nyt pisteet kansikuvan pilailumeiningistä, mutta muuten pointsit menevät suoraan Nallelle. Pellefantissa asettelu on perinteisempi, Nallessa kuvakulmatekniikka on paremmin hallussa. Pellefantin huumori puree, mutta kyllä Rune A. on kuitenkin aina Rune A.

Nalle 4 - Pellefantti 2 (Pisteet siis Runelle itselleen)


Erä 2: lehden sisältö

Maailman vahvin nalle
Kansineen 36 sivua luettavaa: tarinat Pomppi ja Ennätys-Enska, Jotkut eivät opi koskaan, Mikke tottelee äitiä, Nalle ja professori Pikkasen kutistuskone (jatkosarjis) sekä erilaisia tehtäviä ja kilpailuja. Lisäksi kaksi Nallen koulua, joissa kerrotaan eläinlasten leimautumisesta omaan emoonsa sekä hämähäkkien elämästä. Tarinoista kahdessa on mukana Maailman vahvin nalle, muissa seikkailevat esimerkiksi kissa ja hiiri sekä Mikke-kettu.

Pellefantti
Kansineen 36 sivua luettavaa: Sarjakuvatarinat Pellefantin hyppytuoli ja Pellefantti ja Punahilkka. Lisäksi satu Satu joka ei koskaan lopu sekä pelejä, kuten mainio Juustopeli ja yhdistä pisteet -tehtävä sekä aarresaaren etsimis -peli. Kumpikin sarjakuva keskittyy Pellefantiin ja Pahapeikko pääsee keljuilemaan. Satu joka ei koskaan lopu ei kiinnostanut lapsiani ja itsekin luin sen vain siksi, että se on mukana lehdessä. Se on selvästi täytetarina.

Molemmissa on paljon opettavaisuutta ja herttaisuutta. Vaikea erä! Koska Nallessa ei ole tyhmää satua, menevät pisteet näin:
Nalle 3,5 - Pellefantti 2,5


Erä 3: hahmot ja piirrosjälki

Maailman vahvin nalle
Hahmoja on enemmän ja piirrosjälki huoliteltua. Vesi roiskuu ja leopardin loikissa on vauhtiviivat. Rikas henkilökaarti jaksaa kiinnostaa vaihtelunhaluista lukijaakin.

Pellefantti
Punahilkka-sarjakuvan noita, Pahapeikon Mysko-täti, on suorastaan kömpelösti piirretty. Lautapeli, jotka Pellefantti ja Piip pelaavat, näyttää hauskalta. Raketin lailla ilmaan nouseva linnantorni on täysosuma.

Kummassakin on kotikutoinen ja kuitenkin mukava piirrosjälki. Aika lailla samoissa mennään.

Nalle 3 - Pellefantti 3

Erä 4: yleiset vaikutelmat ja söpöyspisteet

Kumpikin lehti
Tähän vaikuttavat oma nostalgia: Maailman vahvin nalle on parempi eikä se syyttä ole jäänyt näistä kahdesta edelleen elämään omana lehtenään ja tuotemerkkinään. Pellefantti on sympaattinen, mutta Pahapeikko on edelleen ärsyttävä. Pellefantti saa nyt myös säälipisteitä, kun joutuu mokomaa kiusankappaletta sietämään. Maailman vahvimmassa nallessa on omahyväisyyttä, muttei kuitenkaan samassa mittakaavassa kuin Mikki Hiiressä. Nallen maailma on vivahteikkaampi ja rikkaampi.

Maailman vahvin Nalle  4 - Pellefantti 2

Lopulliset pisteet:
14,5 - 9,5

Anteeksi, Pellefantti. Sait sääli- ja nostalgiapisteitä, mutta jymyhunajan tehoa et voinut sittenkään voittaa.

Luitteko te muut Maailman vahvinta nallea tai Pellefanttia? Mitkä olivat teidän lapsuutenne sarjakuvasuosikkeja?


P.S. Muistakaa blogini 5-vuotisarvonta: vinkatkaa lumisista kirjoista ja voitte voittaa kirjakauppalahjakortteja!

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Kustantaja: WSOY 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 48
Kotimainen sarjakuvakirja

Pitää kertoa paha uni.
Oltiin ihan pikkuruisia koko perhe.
Jättiläinen, jolla oli sandaalit, yritti talloa meitä.
Yritän varoa teitä...
...se hoki, mutta yritti kyllä ihan tahallaan talloa.
Se kysyi, saako tiputtaa minut viemäriin!


Sottatonttu, jolla oli kolme silmää; Aikuiset päiväkodin vessajonossa nakuina; Isi, joka on piirros eikä näytä muutenkaan isiltä. Pienellä Ainolla on monenlaisia unia, joihin auttaa vain puhuminen, syli tai laulu - eikä aina mikään niistä.

Sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen on yhdessä seitsenvuotiaan tyttärensä Ainon kanssa tehnyt kirjan Ainon 3-6-vuotiaana näkemistä pahoista unista. Teoksen nimi Vain pahaa unta on erinomaisesti valittu. Se viittaa toisaalta siihen, miten aikuinen voi rauhoitella lastaan, ottaa syliin ja vakuuttaa, että unimaailma on unta, jotain muuta kuin arkea. Toisaalta voi ajatella, että vain paha uni on onneksi eri asia kuin paha uni. Kirja on isän ja tyttären yhdessä kuvittama, ja lukijan on Ainon varoittama syytä muistaa, että kirjat on vaarallisia, niistä voi saada paperihaavoja.

Ja pahoja Ainon unet ovatkin, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Luin kirjan paitsi teoksesta alkujaankin kiinnostuneena kirjabloggaajana, myös 5- ja 7-vuotiaiden lasten äitinä. Lapsen painajaiset ja pelot sekä koko perheen huonosti nukkumat yöt ovat tuttuja. Vain pahaa unta -teoksen fokus on nimenomaan lapsen unissa sekä siinä, miten vanhempi niihin suhtautuu ja kuinka vanhemmat voivat pohtia vierasta ja silti tuttua unimaailmaa yhdessä lapsen kanssa. Suosittelenkin, että vanhemmat lukevat kirjan yhdessä lastensa kanssa ja pohtivat sitä, miksi pahoja unia on olemassa. Suosittelen sitä myös siksi, että hyvin ja eläväksi piirretyt Ainon pahat unet voivat herättää monenlaisia tunteita, ehkä pelkoakin ainakin herkimmissä lapsissa. Esimerkiksi omaa kuopustani kirja pelottaa, esikoistani taas kiehtoo. Ihan pienille en kirjaa suosittelekaan, vaan sellaisille lapsille, jotka osaavat jo erottaa unen ja toden - ainakin osin (sillä se voi olla vaikeaa).

Vain pahaa unta tavoittaa lapsen unimaailman todentuntuisesti. Se on kirja, jossa riittää tarkasteltavaa yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin. Kirjan avulla vanhempi voi keskustella painajaisista lapsensa kanssa, mutta yhtä lailla lapsi voi lukea kirjaa itse – pitää sen ja unensa ikään kuin itsellään ja verrata omaa unimaailmaansa Ainon unimaailmaan. Ja sen verran hyvä Vain paha uni on, että uskoisin kenen tahansa sarjakuvan ystävän viihtyvän sen parissa.

Tietäväisen piirrosjälki on kauttaaltaan laadukasta: pelottavat, joskus absurditkin painajaiset saavat erilaisia hahmoja ja muotoja. Kuvat on samalla kertaa selkeitä sekä yksityiskohtaisia ja kuitenkin unenomaisen surrealistisia, toisinaan kirkkaita, toisinaan hämyisiä ja koko ajan ainakin lapsen mielestä pelottavia tai jännittäviä. Kuvitus ja Ainon uni- ja reaalimaailma kulkevat rinnakkain siten, että värit ja voima on valjastettu uniin, kun taas keskustelut isän kanssa on kuvitettu ja väritetty rauhallisella sinertävällä sävyllä.

Kokonaisuudessaan Vain pahaa unta on onnistunut niin tarinoiltaan kuin kuvitukseltaankin. Se muuttaa pienen tytön painajaiset eläviksi ja muistuttaa meitä aikuisia, että lasta on hyvä kuunnella myös silloin kun hän kertoo unistaan - silloinkin, kun omat yöunet tahtovat jäädä katkonaisiksi.

--

Oma, niin ikään seitsenvuotias tyttäreni on halunnut lukea kirjaa päivittäin, myös iltalukemisena. Hänen mielestään "tämä on kyllä koko kesän paras kirja, melkein yhtä hyvä kuin SOS:it. Miksi se Aino näki niitä unia vähän pienempänä? Näkeeks se nyt painajaisia? Se nukkuu sen äitin ja isin välissä, ihan samalla tavalla kuin mäkin. Tuhat tähteä!"

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
Kustantaja: WSOY 2010
Sivuja: 129
Kotimainen sarjakuva, kertomuskokoelma

Plankton-nimisen kaupungin kauniiden talojen, vaateliikkeiden ja tuikitylsien oppituntien taakse kätkeytyy monia salaisuuksia - eikä ihme, sillä muistuttaahan paikkakunnan karttakin ihmisaivoja, joiden ulkopuolella siintävät Suuret vuoret. Harjoitetaanko alusvaateliikkeessä elinkauppaa? Mitä kummaa Saniaislehdossa tapahtuu? Millaisella sopimattomalla tavalla kartanon puutarhuri ilmaisee luovuuttaan? Isoäitinsä kanssa asuva orpotyttö Agnes haluaa saada salaisuuksista selkoa. Agnes on luonteeltaan kipakka ja omaperäinen tyttö, joka mieluummin leikkii poniräjähdystä kuin istuu siivosti paikallaan ja joka on ennemminkin huono kuin mielistelevä kauppa-apulainen. Mysteereistä suurin on kuitenkin Agnesin vanhempien kohtalo.

Kati Närhen sarjakuvateos Saniaislehdon salaisuudet (2010) on ensimmäinen lukemani sarjakuvateos sitten 1990-luvulla lukemani Art Spiegelmannin Mausin, jos Aku Ankan taskukirjoja ja satunnaisia Lucky Lukeja ei huomioida. Yhteen nivoutuvista kertomuksista koostuvan kirjan luettuani ihmettelen syytä moiseen sarjakuvataukooni.

Nimittäin: voi että! Koettakaa kestää kaikki hehkutus! Kati Närhen sarjakuvakirja on hieno niin visuaalisesti kuin kertomuksellisestikin. Sini-mustan sävyiset kuvat ovat täynnä yksityiskohtia, kirjan hahmot ovat ilmeikkäitä ja sopivan karikatyyrisiä, rumalla tavalla suorastaan kauniita. Kuvien kautta kerronta viittaa yhteiskunnan ja viihdekulttuurinkin eri ulottuvuuksiin. Saniaislehdon salaisuudet on kertomuskokoelma, jonka tarinat kietoutuvat yhteen siten, että kirjan voi lukea sarjakuvaromaaninakin. Tarinan tasolla Närhi nostaa esiin monia yhteiskunnan ja työ-, koulu- ja kaupunkiyhteisön epäkohtia: sosiaaliluokkien eroja, sukupuolirooleja sekä eloa lapsuuden ja teini-iän välissä: kasvamista. Salla toteaa, että Plankton on kuin pienoisuniversumi, ja minun on helppo olla samaa mieltä, sillä siinä määrin sarjakuvan asuun puettua sosiologista tarkastelua kirjassa riittää.

Kirjassa parasta on kuitenkin Agnes, tarkkailija ja toimija. Booksy vertaa Agnesta Addamsin perheen Wednesdayhin ja sama tuli minullekin mieleen. Aluksi yhdennäköisyys hieman häiritsi etenkin, kun luonteeltaankin Agnes ja Wednesday ovat melko samanlaisia, kipakalla tavalla omaperäisiä ja vielä kampaustaan myöten samaa näköä. Ulkonäön voi kuitenkin ottaa kunnioittavana intertekstuaalisuutena, ja Wednesday Addamskin kantanee habituksessaan viittauksia joihinkin muihin synkkiin fiktiivisiin hahmoihin. Agnes ei ole yksinomaan synkkä, tai ehkei hän ole synkkä lainkaan, vaan pikemminkin maailmaan terveellä epäluulolla suhtautuva. Hän on itse asiassa, kuten Minnakin toteaa, kuin tyttökirjaklassikoiden sankaritar: tuittupäinen ja orpo. Eräällä tavalla Saniaislehdon salaisuudet onkin kertomus myös Agnesin oman tien löytymisestä.

Saniaislehdon salaisuudet viehättää varmasti yli kymmenvuotiaita lapsia, mutta se sopii erinomaisesti aikuisten luettavaksi. Itse asiassa melkein kaikkien aikuisten tulisi lukea Närhen kirja! Olen iloinen siitä, että haastoin itseni lukemaan sarjakuvaa yli 15 vuoden jälkeen. Saniaislehdon salaisuudet on niin oivaltava, sopivan vinksahtanut ja synkeä, hauska ja tarinallinen, että aion ottaa sarjakuva(romaani)t kunnolla lukuun. Siksi otankin mielelläni vastaan suosituksia sellaisista sarjakuvista, joista te blogini lukijat olette pitäneet. Suositelkaa kirjaa!

****½

Walt Disney: Mikki panee tuulemaan

Walt Disney: Mikki panee tuulemaan
Kustantaja: Sanoma Osakeyhtiö 1980, Aku Ankan taskukirja 53
Alkuteos: Micky immer auf Achse 1980
Suomennos: Mary A. Wuorio
Ulkomainen sarjakuvakokoelma, Saksa
Sivuja: 254

Alkuruutu: "Huomenissa Mikki ja Simo Sisu keskustelevat tuomiosta"
Sisu: Suurenmoinen puolustaja, kun sai Musta Pekan vapaaksi.
Mikki: No, tuomarilla oli kiire.
Eihän tiedä, vaikka se roisto ottaisi opikseen
Sisu: Kyllä sinä erehdyt, jos luulet hänen muuttuvan.
Lyön vaikka vetoa, että hän hautoo jo seuraavaa kaappausta.
Loppuruutu: "Niinpä tekeekin."

Eilen esittelemäni Maria Langin romaani suorastaan huusi, että Ei enää murhia! Murhia ei olekaan luvassa, mutta dekkareiden kylkeen eräänlaiseksi sokeriksi pohjalle saa liimautua monisataaosaisen teossarjan julkaisu, jossa roistoja jahdataan niin nyrkit pystyssä kuin meren pohjassa - ja niin roistoja kuin erilaisia rikkomuksia riittää.

Kyse on kirjasta - tai "kirjasta" - jonka hahmot ovat useimmille tuttuja: Musta Pekka, Herkko Hikinen, Merihirviö sekä kokonainen joukko roiston näköisiä anonyymiksi jääviä miehiä, Hessu Hopo, Poliisimestari Simo Sisu ja tietenkin aina niin täydellinen Mikki Hiiri seikkailevat Aku Ankan 53. taskukirjassa Mikki panee tuulemaan (1980). Kirjassa on kaikkiaan kuusi kertomusta sekä Esinäytös. Sarjakuvakertomusten nimet kertovat, kuinka moneen myllytykseen Mikki roistoja jahdatessaan joutuu: on Kasukka, Merihirviö, Diplomaattinen tehtävä, Veijaritarina, Mikki ja merirosvot sekä Sirkusseikkailu. Olen nyt sopivasti työväsymyksen ja esikoisen huomenna alkavan koulutien jännittämisen vuoksi leikkimielellä ja haluan kokeilla, voiko Aku Ankan taskukirjaa arvioida tai esitellä - miten vain - blogissa samaan tapaan kuin romaania.

Mikki ja Mikki. Aina tiellä.

Nimenomaan. Mikki on oma täydellinen itsensä, alati oikeamielinen, reipas, pyyteetön, aina valmiina. Siimahäntä on täydellinen partiopoika ja amerikkalainen unelmavävy. Mikki tulee apuun silloin, kun tarvitaan. Hän joutuu köysiin, seikkailee meren alla, matkailee fiksusti 1980-luvun alussa varmasti vielä melko eksoottisella Madeiralla. Mikki on se, joka käy urheasti päin vaaroja silloin, kun paras ystävä Hessu löysäilee vaikkapa lainelautaillen. Hessu on kuitenkin täydellinen ja uskollinen apuri, hyväntahtoinen ja hieman hömelö kaveri, johon voi luottaa ja jonka äly välähtää yllättävissä paikoissa. Kirjan muukin roolitus noudattaa eräänlaista satukirjojen proppilaista funktionalismia: sankarin ja hölmönnokkelan apurin ohella on viisas mies - Simo Sisu - sekä kokonainen joukko konnia, apureita ja ihailun kohteita. Tai yksi ihailun kohde: Minni Hiiri vilahtaa sivuroolissa. Minnin käskystä Mikki esimerkiksi asioi kaupassa ja kohtaa Mustan Pekan.

Jos Mikki panee tuulemaan -sarjakuvakirjan hahmot ovat kaavamaisia, mutta sympaattisia, sitä ovat kirjan kertomuksetkin. Tarinoilla on selkeä alkuasetelma, varkauksien tai murtojen sarja, helposti arvattavissa oleva kelmi, takaa-ajoa sekä taisteluja ja lopussa kiitos seisoo. Tässäkin suhteessä Mikki panee tuulemaan noudattelee klassisten satujen kaavaa aivan Vladimir Proppin teoriaa mukaillen. Tarinoiden kirjoittajan tai piirtäjän nimeä ei kerrota, mutta saksankielisen alkuteoksen tekijöiden kekseliäisyyttä on ihailtava; Mikki kohtaa niin jopa atomikäyttöisen robottikalan. Ankkapostia luetaan ja kaikki noudattavat yhteiskunnan normeja parhaansa mukaan - paitsi roistot. Kielellisesti Mikki panee tuulemaan on tasaisen laadukasta työtä, se kantaa hienosti Aku Ankkojen mainetta hyvää suomena sisältävänä julkaisuna. Aivan samoihin nokkeluuksiin kuin Aku Ankka -lehdessä ei kuitenkaan päästä.

Mikki panee tuulemaan sopii dekkariteeman päättäjäksi oikein mainiosti, sillä roistoja jahdataan välillä jopa pyssyä heilutellen. Aika kovaksikeittyä touhua!

Mikki panee tuulemaan on minulle tuulahdus lapsuudesta. Se on yhtä kuin koulun jälkeinen päivä, jolloin menin itseäni vuotta vanhemman tytön kotiin (pienessä koulussa meillä oli yhdysluokka 3-4, olimme siis luokkatovereita) syömään suklaa-kauraherkkua kylmän maidon kera ja lukemaan isoa Aku Ankan taskukirjojen pinoa. Kirja ei ole Aku Ankan taskukirjojen kärkikastia, vaan rutiinipokkari osana sarjaa, mutta viihdyttävyydessään Akkarit ovat laatuteoksia omalla paikallaan.

***½ (koska tämä ei ole Aku Taikaviitta tai Mikki Hiiri kummitusjahdissa)