Tove Jansson: Taikatalvi

 

Tove Jansson: Taikatalvi
WSOY 1991 (1. Painos 1957)
Trollvinter
Suomentanut Laila Järvinen
132 sivua
Kotimainen saturomaani

– Minä en kuulu enää tänne, Muumipeikko ajatteli. Enkä sinnekään. Minä en tiedä mikä on valveilla oloa ja mikä unta.

Oletteko muut katsoneet Muumit-lukumaratonia tänä viikonloppuna? Maratonia voi seurata Ylen Teema-kanavalta tai Areenasta. Ihan parasta tekemistä – tai epätekemistä – nyt pakkasten aikaan. Yhdeksän muumiromaania, hienoja lukijoita aina tasavallan presidentistä somevaikuttajiin, näyttelijöistä muusikoihin ja urheilijoihin. Maratonin seuraaminen on kuin lämmin viltti laskettaisiin hartioille. Voi uppoutua tarinoihin tai tarkkailla yksityiskohtia – ja tietenkin pitää taukoja, ainakin itse olen ollut maratonin äärellä satunnaisesti.

Jonkinlaiseen muumikuplaan ja -nostalgiaan maraton on minut vienyt. Eilen iltapäivällä luin Taikatalven lähes yhdeltä istumalta. Pidin siis maratontaukoa muumien seurassa! Lukemisen jälkeen kävin vielä pienellä kävelyllä, jonka aikana kuuntelin Yle Areenasta pari jaksoa Muumikirjojen matkassa -podcastia. Niistä toisessa kirjailija Veera Salmi keskusteli juuri Taikatalvesta. Kuljin puuterilumisessa metsässä, sain keskustelusta niin paljon kiinni, muistelin omaa taikatalveani.

Minun taikatalveni, siis Taikatalven ensilukemani, sijoittuu 1990-luvun alkupuolelle. Olin abi ja jäänyt juuri lukulomalle. Silmieni edessä olivat psykologian ja uskonnon kirjat, ja muutama kirjastosta lainattu muumiromaani. Jostain syystä en pienempänä ollut lukenut muumikirjoja, olin kyllä lukenut Kuinkas sitten kävikään- ja Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjat, joitakin sarjakuvia ja muistin myös kömpelöt nukkeanimaatiot. Mutta romaanit löysin vasta lukion loppuaikoina, muutamaa vuotta aiemmin televisiossa oli alkanut silloin uusi piirrossarja Muumilaakson tarinoita.

Ja voi, miten muumiromaanit veivät mukanaan! Oikein ahmin niitä (sain kyllä luettua kirjoituksiinkin, ei huolta, ja kaikki meni erinomaisesti), kaikkia uusia, outoja asioita, turvallista tunnetta seikkailuissakin, kakluuneja ja esi-isiä ja salonkeja, ystävyyttä ja perhettä, rentoa elämänasennetta.

En lukenut ihan kaikkia romaaneja, Muumipapan urotyöt ja Muumilaakson marraskuu jäivät vuosiksi odottamaan. Mutta silloin lukemistani suosikikseni nousi Taikatalvi, joka pysyikin suosikkina vuosien ajan. Edelleen romaanin tarina imaisi heti mukaansa: miten kiehtovaa ja hämmentävää on herätä kesken talviunien muun perheen nukkuessa vatsat täynnä havunneulasia. Meri nukkuu jään alla, unessa ovat myös kukkapenkkien pienet mönkiäiset. Talon ikkunat ovat hautautuneet lumeen, joku tuijottaa tiskipöydän alta, ulkona kylmä ilma saa Muumipeikon haukkomaan henkeään. Koko maailma on eri, ja uusi.

Ja juuri sitä uutta maailmaa – uusia ilmiöitä, uusia tyyppejä, uutta itseä – Taikatalvi Muumipeikolle pikkuhiljaa avaa. Jossain suksilla sujahtaa Hemuli, Surku-koira kaipaa laumaa, on niitä salaperäisiä, evakkosiilikin ♥ , pelottava Jäärouva, niin kovin ymmärrettävä Mörkö ja epävarmuutta tasoittava Tuu-tikki. Taikatalvi taipuu moneen, erilaisille lukijoille, ja onhan siitä löydetty paljon yhtymäkohtia Tove Janssonin omaan elämään.

Minulle oli ihastuttavaa saavuttaa jotain vuosikymmenten takaisista lukiolaistytön tunnelmista. Taikatalvi on syystäkin edelleen yksi suursuokkini. Miksi ei olisi, onhan se monisyinen, nautittava, alati uusia kerroksia sisältävä. Viime vuosina olen kuitenkin löytänyt rinnalle toisen suosikin, Muumilaakson marraskuun, joka on muumiromaani ilman muumiperhettä. Se on jotenkin niin lohdullinen. Onkin onni voida vuorotella suosikkiensa kesken.

Mikä muumiromaani on sinulle se tärkein?

Ja kohta, klo 9, lukumaraton jatkuu taas Ylellä. ♥

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven

 

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven
WSOY 1979 (Suuren Nuorten Kirjakerhon painos 1980)
Over Sea, Under Stone 1965
Suomentanut Kristiina Rikman
239 sivua
Brittiläinen lastenromaani

Ja heidän katsoessaan aurinko näytti hiljalleen putoavan, kunnes sen sietämätön kirkkaus osui kivipaasien pystyssä sojottaviin sormiin ja ne näyttivät katoavan häikäisevään hehkuun.

Nyt tiedän, miksi yhdistän luolat, duffelitakit ja toffeekarkit. Ja mistä rakkauteni brittiläisyyttä kohtaan ainakin osin juontuu. Ja tiedän senkin, olen jo kauan tiennyt, että lapsuuden suosikkikirjoihin palaaminen voi olla ihanaa tai kamalaa, aina kuitenkin nostalgista. Ja tällä kertaa siis ensin mainitulla, ihastuttavalla, tavalla.

Kirjoistahan se kaikki tulee, tietenkin.

En ole ihan varma, minkä ikäisenä luin Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjaa, mutta olisinkohan ollut kymmenen kieppeillä. Muistan kuitenkin sen, miten löysin kirjasarjan lapsuuteni kotipaikkakunnan Suonenjoen kirjastosta, miten kutsuvalta se tuntui – kuin taialta. (Niin, ja muistoissani mikään ei voita tuon kirjaston lastenosastoa: tunnelma hyllyjen välissä, kaikki ne seikkailut kansien sisällä!)

Sarjan ensimmäinen osa Yllä meren, alla kiven sekoittaa mukavasti Viisikko-henkisyyttä ja jotain salaperäisempää, tulollaan olevaa. Siinä kolme sisarusta, Simon, Barney ja Jane, viettävät kesää isosedäksi kutsutun salaperäisen Merryn luona Cornwallissa. Professorina työskentelevä Merry katoaa tuon tuosta omille teilleen, mutta vanhassa Harmajassa talossa riittää tutkittavaa ja merikin on lähellä. Eräänä sateisena päivänä lapset löytävät (salaisesta huoneesta!) vanhan kartan, jonka on määrä johdattaa heidät Graalin maljan äärelle.

Luvassa on niin seikkailua upeissa cornwallilaisissa maisemissa, merimaisemia, aamu-usvaa, luolia, vuorovettä, eväitä (myös toffeeta), kaikkea tarpeellista sen duffelitakin taskuissa, hitaasti kasvavaa jännitystä ja pahoiksi paljastuvia ihmisiä, viittauksia kuningas Arthuriin. Seikkailu on melko hidastempoinen mutta sitäkin tunnelmallisempi.

Jos oikein muistan, sarjan seuraavat osat ovat tummasävyisempiä, onhan seuraavan osan nimikin sama kuin koko sarjalla: Pimeä nousee. En tiedä, jatkanko sen parissa vai annanko nostalgian jäädä tähän ensimmäiseen osaan. Olin lapsena vähän nössö lukija ja kenties olen sitä edelleen: brittitunnelmahan se minuun tässäkin vetosi kaikkein eniten, hyvä seikkailu oikeastaan vain siinä sivussa.

P.S. Luin kirjan itse asiassa nyt kolmannen kerran: ensin lapsena, sitten kymmenisen vuotta sitten esikoiselleni (joka ei innostunut) ja nyt ihan vain itselleni. Tämä viimeisin lukukerta sai havahtumaan siihen, miten paljon juuri tämä kirja on minun lukijuuttani rakentanut.

Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

S&S 2017

Good Night Stories for Rebel Girls:100 Tales of Extraordinary Women 2016

Suomentanut Maija Kauhanen

200 sivua
Italialais-amerikkalainen lasten tietokirja

Kaikille kapinallisille tytöille:

    Unelmoi rohkeammin

    Kurota korkeammalle

    Taistele kiihkeämmin

    Ja epäilyn hetkellä muista:

    sinä olet oikeassa.

Nämä alkusanat johdattavat saduiksi kutsuttujen tarinoiden äärelle. Satujen päähenkilöinä ovat muun muassa Ada Lovelace, Anna Politkovskaja, Elisabeth I, Frida Kahlo, Kleopatra, Malala Yousafzai, Michelle Obama, Rosa Parks, Sonita Alizadeh, Virginia Woolf  ja Yoko Ono. Eri aikoina eläneet (tai edelleen elävät) naiset saavat tarinansa kerrotuksi sadunomaisesti, olipa kerran -tyylillä, mutta vahvasti tosiasioihin pohjautuvana.

Joukkorahoituksen mahdollistama Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista on kirja, josta oli helppo innostua ennakkoon. Eräänlainen naisten maailmanhistoria kuvitettuna ja lapsille sopivana. "Voimaannuttavaa, ihanaa", ajattelin.

Heti ulkoasu ihastuttaa: kannen leikkisä fontti ja värimaailma, tekstien ja kuvituksen rytmitys, etenkin kuvat. Iltasatujen (puhun kirjasta nyt tällä nimellä) kuvituksen on laatinut 60 naistaiteilijaa eri puolilta maailmaa, mukana myös suomalainen Riikka Sormunen. Kuvat ovat  upeita, erilaisia, värikkäitä, kuvattaviensa näköisiä, hauskalla tavalla kunnioittavia. Lopuksi kirjan omistajaa kehotetaan vielä piirtämään oma muotokuvansa. Mainiota.

Emme voi antaa lastemme kasvaa tässä korruptoituneessa hirmuhallinnossa.
-Patria Mirabal

Kirjan tekstit ovat napakoita. Ne noudattelevat keskenään aika lailla samaa, ikiaikaisten satujen rakenteesta tuttuja kaavaa: olipa kerran -tyylisyys johdattelee sankarittaren lapsuuteen, mukana on usein vastoinkäymisiä, muttei toki aina, ja lopussa on nosto, jonka tarkoitus lie suunnata (tyttö)lukijoiden ajatukset siihen, että kaikki on mahdollista. Kuvasivulla on sitaatti, jossa tarinan päähenkilö kertoo jotain tärkeää omin sanoin. Lyhyet tarinat toimivat hyvin ja ovat mitaltaan sopivia iltasaduiksi.

Vaikka kirja on nimensä mukaisesti iltasatukirja ja vaikka sitä voi lukea varmasti jo eskari-ikäisille ja pikkukoululaisillekin, uskoisin kirjan antavan eniten isommille alakoululaisille ja miksei meille aikuisillekin. Itse luin kirjaa kuudesluokkalaiseni kanssa. Hän lumoutui kirjasta niin, että halusi lukea satuja minulle ääneen ja innostui myös hakemaan lisätietoa useista kirjan naisista. Olen tästä iloinen monestakin syystä: mikä voisi olla parempaa kuin yhteinen lukuhetki oman lapsen kanssa. On melkoista hemmottelua olla se, jolle luetaan. Toiseksi kirja ehkä tärkein tehtävä, saada naisten historiaa tunnetummaksi, täyttyi: tarve ahmia lisätietoa kertoo jo omaa voimauttavaa tarinaansa.

Lisätietoa tulikin. Iltasatuja on näet varsin lempeä kirja, kuten kuta kuinkin kaikenikäisille sopivan teoksen kuuluu ollakin, ja lempeydessään siinä on siloittelua. Esimerkiksi Mirabalin siskoksista ei kerrota, että neljästä naisesta kolme joutui Trujillon hirmuhallinnon salamurhaamiksi - ehkei lastenkirjassa tarvitsekaan (ei ainakaan, jos kirjaa luetaan eskarilaisille), mutta nokkela alakoululainen ainakin meillä kiinnitti huomioita siihen, että siskoksista kolme kuoli samana päivänä vuonna 1960 ja etsiytyi heti Googleen. Samoin Virginia Woolfin avio-onnea korostettiin, vaikka masennus mainittiinkin (ei kuitenkaan itsemurhaa). Woolfin elämäntarinaa en sen kummemmin avannut lapselleni, olen vain iloinen että Woolf tulee hänelle nimenä tutuksi. Ehkä hän aikuisena innostuu lukemaan Oman huoneen tai Mrs. Dallowayn.

Joissakin tarinoissa naisten elämää katsotaan miesten kautta: koska hän oli tyttö, ei häneltä odotettu sitä tai tätä. Laura kirjoittaa aiheesta oivallisesti. Osin olen Lauran kanssa samaa mieltä: moni kirjan nainen (mutteivat kaikki) todellakin on olemassa suhteessa miehiin. Mutta mietin myös sitä, että italialainen yhteiskunta - Iltasatujahan on amerikkalaistuneiden italialaisten kirjoittama - on edelleen vielä paljon suomalaista yhteiskuntaa patriarkaalisempi. Lasikatto siellä on naisille kauempana kuin meillä. Keskustelin aiheesta tyttäreni kanssa. Hän ei ollut kiinnittänyt asiaan kirjan sisällössä mitään huomiota, joten tästäkin saimme hyvän keskustelun aikaiseksi.

Aika mainio onkin tällainen teos, joka toisaalta ihastuttaa, toisaalta hieman provosoi ja koko ajan herättää halun tietää lisää. En myöskään keksi toista vastaavaa teosta, joten ihan yleissivistävänä kirjana sen soisi päätyvän monen luettavaksi. Kaiken lisäksi satujen kohteeksi valikoitujen naisten tarinat ovat ilahduttavan monipuolisia. Iltasatuja-kirja katsoo historiasta nykyisyyteen ja moni tarina antaa toivoa: niin kirjan nuorin tyttö, translapsi Coy Mathis kuin afganistanilainen räppäri Sonita Alizadeh tai meksikolainen aktivisti Eufrosina Cruz.

Kirjan sanoma voisi tiivistettynä näkyä vaikkapa Charlotte Brontën sanoissa: En ole enkeli, enkä aiokaan olla niin kauan kuin elän: Aion olla oma itseni. Siinäpä tavoitetta kaikille. Vaikka Iltasaduissa kapinallisille tytöille on muutamat muttansa, suosittelen teosta lämpimästi ihan kaikille. Favillin ja Cavallon kirja kietoo tarinoihinsa, opettaa historiaa, katsoo tulevaan. Sen ydinsanoma tuntuu sanovan: sinä osaat mitä vain.

Laura Ertimo ja Satu Kontinen: Vesi

Laura Ertimo ja Satu Kontinen: Vesi. Kirja maailman tärkeimmästä aineesta
Myllylahti 2017
154 sivua
Kustantamosta
Kotimainen, koko perheen tietokirja

Ensin lumosi Laura Ertimon ja Satu Kontisen Yö, koko perheelle suunnattu tietokirja, joka miellytti minua niin että sijoitin sen kirjahyllyssäni taidekirjojen joukkoon sen sijaan, että olisin vienyt teoksen jommankumman lapseni hyllyyn. Ja nyt ihastuttaa Vesi, joka on alaotsikkonsa mukaisesti Kirja maailman tärkeimmästä aineesta.

Pilvistä merten syvyyksiin ja mystisestä Atlantiksesta autiomaahan lukijansa kuljettava Vesi on kauttaaltaan viehättävä tietokirja. Se on ensiksikin niin kaunis, että se sopii luettavaksi kaikille aikuisillekin ja päätynee meillä Yön kaveriksi taidekirjojen joukkoon. No, potentiaali äskeisessä lauseessa on turha: kun tämä blogijuttu ilmestyy, Vedellä on jo oma paikkansa kirjahyllyssäni.

Kokonaisuus on jaettu neljään osaan: Planeetta, Luonto, Ihminen ja Sukellus. Ne kertovat vedestä niin luonnontieteen, tarinoiden kuin ympäristötietoisuuden osalta. Vedessä tutkitaan sateen olomuotoja, kurkataan Pariisin viemäreihin ja sukelletaan alkumereen. Ertimo kirjoittaa tavalla, joka on havainnollista ja eläväistä. Kaikki alkaa tietenkin perusteista: mitä vesi ylipäätään on? Kuinka tärkeä johdatus aiheeseen, atomit ja molekyylit vertautuvat legoihin, veden olomuodot näkyvät myös kuvissa. Ertimo tarinoi ja informoi juuri sopivassa suhteessa, tekstit ovat pituudeltaankin mukavan mittaisia, sivun tai kahden pituisia ja ajattelemaan herätteleviä.

Seikkailuun, jollainen tietokirjaan mahtuu, lukijan johdattavat supersankaritar Aallotar, joka haluaa että asiat maapallolla sujuvat elävän luonnon ehdoilla, ja hänen työtään aina toisinaan häiritsevä Olomuotoprinsessa, joka on tasapuolisuuden asialla. Sankarittaret tuntuvat olevan erimielisiä, mutta he molemmat taistelevat luonnon ehdoilla. Onko esimerkiksi Olomuotoprinsessalla edes vaihtoehtoja vaikkapa ilmastonmuutoksen suhteen?

Aallottaren ja Olomuotoprinsessan on piirtänyt Satu Kontinen, jonka käsialaa koko kirjan ulkoasu on. Olen ihastellut Kontisen töitä useassakin kirjassa tai kirjan kannessa (miten monipuolisia ne ovatkaan, kuvat ovat toki kuvapankista tai taideteoksista, mutta kannen suunnittelu tavoittaa aina kirjan hengen: klik, klik, klik ja klik) eikä Vesikään petä, vaan vakuuttaa entistäkin vanhemmin Kontisen monipuolisudesta kuvittajana ja graafikkona. Kontinen on kekseliäs, hän luo kuvituksen, joka on samalla kertaa tietoa välittävä ja kaunis. Vesi-kirjan maailma on sininen tavalla, joka tuo mieleen upottavan meren – kuin pääsisi sukeltamaan jonnekin pinnan alle, syvälle sineen. Kirjassa on myös joitakin kuvituksellisia jippoja: Löysin ainakin yhden kiehtovan kuvallisen jatkuvuuteen liittyvän asian, josta ilahduin kovin.

Kaiken hyvän vastapainoksi jäin kuitenkin kaipaamaan hakemistoa, jonka avulla voisi nopeasti etsiä vaikkapa erilaisia pilviä tai veteen liittyviä uskomusolentoja koskevat kohdat. Kovin suurta hakemiston kaipuuni ei kuitenkaan ole, asiat erottuvat hyvin otsikoista ja kirjaa selaamalla.

Ertimon ja Kontisen Vesi on oikea aarre kirjaksi. Se muistuttaa, että vesi on elämää niin biologisesti kuin kulttuurisesti. Kannesta kanteen informatiivinen, persoonallinen ja kaunis kirja sopii yhtä hyvin lapsille kuin aikuisille.

Myös Kia on kirjoittanut Vedestä.

P.S. Ertimon ja Kontisen kirja avaa silmiä monella tapaa. Itse vaikutuin etenkin vesijalanjäljestä. Pääsin testaamaan omaa vesijalanjälkeäni muutama viikko sitten kirjan julkkareissa Helsingin Annantalolla. Kahvi ja etenkin suklaa, suuri herkkuni, ovat melkoisia veden tuhlaajia. Onneksi en syö juurikaan lihaa, sillä 100 gramman painoisen pihvin tuottamiseen käytetään maailmalla noin 1540 litraa vettä. Se on hurja määrä.

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu
Aula & Co 2016
A Boy Called Christmas 2015
Suomentanut Sarianna Silvonen
Kuvittanut Chris Mould
267 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen lastenromaani

”Päivää, tontut! Näyttää siltä, että olemme saaneet erityisen vieraan juuri sopivasti jouluksi! Koska nyt on joulunaika, mielestäni meidän tulisi muistaa vanha kunnon tonttumainen vieraanvaraisuus, vaikka hän onkin ihminen.”
Tontut henkäisivät sanan kuullessaan.
”Ihminen!” eräs tonttu huusi. ”Entä uudet säännöt?”

Suomi muutama vuosisata sitten. Nikolas on 11-vuotias poika, joka elää köyhyydessä. Hänen äitinsä on kuollut epäselvissä oloissa. Isä Joel on puunhakkaaja, joka lähtee tutkimusmatkalle saadakseen pienelle perheelle paremman toimeentulon. Nikolaksen uskollisena ystävänä elelee pieni Miika-hiiri, rakkaita ovat myös ainoat lelut, naurisnukke ja puinen reki. Kun isä lähtee parempaa elämää hakemaan, tulee Nikolasta hoitamaan julma Charlotta-täti, jonka pöyristyttävä itsekkyys ja suoranainen ilkeys saavat Nikolaksen karkaamaan kotoa kohti pohjoista. Apua hän saa Salama-nimiseltä porolta, myös Miika lähtee mukaan. Matka ei kuitenkaan ole helppo ja pohjoiseen tonttujen maahan saavuttuaan Nikolas joutuu monenlaisiin vaaroihin. Tontut eivät näet ole sellaisia, joihin me olemme tottuneet: ne voivat jopa syödä ihmisiä. Kovin hellämielisiä eivät ole muutkaan kohdalle osuvat uudet tuttavuudet.

Jos pian 11-vuotiaalta esikoiseltani kysytään, saattaa brittiläisen Martin Haigin Poika nimeltä Joulu olla hyvinkin tämän vuoden paras lastenromaani. Luimme kirjaa yhdessä ääneen vuorovedoin siten, että minä luin ensin yhden luvun, sitten esikoiseni luki seuraavan, sen jälkeen taas minä. Haigin romaani piti otteessaan niin, että illat kirjaa ääneen lukiessa venyivät pitkiksi, kun lukemista ei malttanut lopettaa kahden tai kolmen luvun jälkeen. Sarianna Silvosen suomennos on nautittavaa luettavaa. Chris Mouldin ilmeikäs kuvitus täydentää kokonaisuutta mainiosti:

Kokonaisuus kiehtoo, ihmetyttää, naurattaa, hetkittäin surettaa ja jännittääkin sopivasti. Suomalaisia lukijoita ihastuttanee myös se, että romaani sijoittuu kokonaan Suomeen. Maatamme koskevat faktat ovat hetkittäin kaukana totuudesta, mutta mitä pienistä: saturomaaniahan tässä luetaan. Haig yhdistääkin mainiosti brittiläisen, ylikansallisen ja suomalaisen perinteen. Esimerkiksi häijyluonteinen ja persoonallisella tavalla jopa riemastuttava Totuuskeiju pohjaa ehkä ainakin osin irlantilaiseen folkloreen, johon mahtuu ilkeitäkin keijuja. Henkilögalleria on kaiken kaikkiaan mainio aina neuvokkaasta ja selviytyvästä Nikolaksesta tämän tappamisella uhkaavaan Sebastian-peikkoon, Pikku-Nuusaan ja juuston olemassaoloon uskovaan Miikaan. Usko tonttuihin ja joulupukkiin on myös – tietenkin – vankka. Pahaa kasvattavan Vodol-ukin tarkoitusperät puolestaan voi nähdä puhtaan poliittisina: pelosta kumpuavana kontrollinhaluna.

Hetkittäin tarina on hurja. Kuten myös Amma ja Rouva Huu mainitsevat, kirja on hetkittäin makaaberi. On varmasti makuasia, miten tonttujen ihmissyönnin tai tappamisella uhkaavan jättiläisen kokee, mutta meillä kaikelle tälle naurettiin lämpimästi. Brittihuumori kukkii mitä parhaiten: Hetkittäin hurjan kuorensa alla Poika nimeltä Joulu on sydämellinen lastenromaani, jonka ytimessä on usko mahdollisuuksiin ja parempaan huomiseen.

Kirjan alku kertoo lopun: kyse on joulupukin todellisesta tarinasta. Poika nimeltä Joulu onkin kirja, jonka paras lukuaika on juuri nyt, joulun alla tai joulun aikaan. Lämmin suositus tälle hauskalle, hurjalle ja jouluiselle tarinalle, jonka suurin opetus kuuluu: Mahdottomuus* on vain mahdollisuus, jota ei vielä ymmärrä.

*Mahdotonta on ”vanha tonttukirosana”.


P.S. Muistakaa osallistua arvontaan, jossa kaksi voittaa sarjaliput Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tapahtumiin ensi keväänä.

Tamsyn Murray: Kaikkien aikojen Camilla. Neronleimaus

Tamsyn Murray: Kaikkien aikojen Camilla. Neronleimaus
Tammi 2016
Completely Cassidy. Accidental Genius
Suomentanut Sari Kumpulainen
Ulkoasu Riikka Turkulainen
173 sivua
Brittiläinen lastenromaani

Kotona odottikin sitten varsinainen katastrofi. Äiti oli jättänyt huoneeni oven auki, kun oli hakenut sieltä likaisia vaatteita. Rolon oli täytynyt löytää tiensä sinne, koska pussilakanani oli yltä päältä kuraisissa tassunjäljissä ja ruohoisissa oksennusläikissä. Tällaista elämäni on. Ihan totta, Hagrid. Milloin sinä oikein ilmestynyt tänne ja viet minut Tylypahkaan? MILLOIN????

Eipä ole helppoa olla 11-vuotias englantilaistyttö, kun isoveli on luuseri, isä nolo, äiti odottaa vauvaa ja koulussa täytyy pukeutua koulupukuun, jonka takki on veljeltä peritty ja haisee gorillalle. Kaiken lisäksi koulu on uusi ja ensimmäinen päivä on vasta tulossa. Koulun alku sujuu liiankin hyvin: Camilla saa parhaimmat pisteet tietoa mittaavassa testissä, jonka seurauksena hän osallistuu tietokilpailuun.

Tamsyn Murrayn Kaikkien aikojen Camilla on käsittääkseni kokonainen kirjasarja, jonka ensimmäinen osa Neronleimaus ilmestyi suomeksi tämän vuoden keväällä. Sain kirjasta vinkin eräässä työhöni liittyvässä tapahtumassa ja arvelin, että Camilla olisi täysosuma esikoiselleni. Ja se oli, tempauduimme tyttäreni kanssa molemmat kirjan maailmaan.

Aiemmin olen lukenut blogissani esittelemiä lastenkirjoja pääsääntöisesti yhdessä lasteni kanssa, mutta Murrayn romaani oli esikoiselleni niin mieleinen, että hän luki kirjan ahmien ensin ja minä sitten hänen jälkeensä. Sain kuitenkin ennakkomaistiaisia kirjasta, sillä se innosti lastani niin, että hän luki useita kohtia ääneen. Hauskoja ääneen luettavia ja bongattavia kohtia riittikin.

Lukukokemus oli siis osin yhteinen ja osin kummankin oma. Yhdessä ihmettelimme sitä, että miksi osa sanoista on korostettu versaalein. Samaa kummastellaan myös Lastenkirjahyllyssä. 11-vuotiaasta päähenkilöstä kertova kirja ei näitä korosteita kaipaisi. Toisaalta kirja on päiväkirjamaisesti minämuotoinen ja ainahan voi ajatella, että Camilla syystä tai toisesta melkein huutaa joitakin asioita.

Camilla Bondin piilevät kyvyt - hulavanteen pyörittämisestä kyynärpään nuolemiseen. Hauskuutta riittää otsikoissakin. Kokonaisuudessaan kirja on napakka, metka ja mukaansa tempaiseva. Nippelitieto ilahduttaa: Faktakimarassa kerrotaan esimerkiksi, etteivät krokotiilit pysty työntämään kieltään ulos (eivätkä siis voi nuolla kyynärpäitään) ja että nuotin vierestä laulaminen on laitonta Pohjois-Carolinassa. Myös monet kirjallisuusmaininnat riemastuttavat: Rowling, Dahl, Travers.

Kaikkien aikojen Camilla on näpsäkkä lastenromaani, joka tarjoaa hauskoja sattumuksia, mutta myös ehjän juonen. Kymmenvuotias lukija meillä kotona sanoi, että antaa kirjalle viisi tähteä. Hän piti Camillasta, kirjan huumorista, listoista ja tuumi lopuksi, että "kyllä mä tällaisia kirjoja lukisin vaikka koko ajan". Paras suositus kirjalle lie se, että tyttö lukee kirjaa jo toistamiseen saman viikon sisällä.

P.S. Erilainen fontti johtuu siitä, että kirjoitin postauksen eri koneella kuin tavallisesti. Vaikka kirjoitin ensin Wordpadissa, ei fontti suostu muuttumaan. Höh!

Nuivasti luettua

Joskus kirja ja lukija eivät vaan kohtaa. Kirjoja jää kesken tai ne lukee sisulla loppuun. Kyse ei välttämättä ole huonosta, vaan itselle vääränlaisesta kirjasta: huonoon aikaan luetusta, itsensä kannalta epäkiinnostavasta, taidokkaasti kirjoitetusta mutta muuten vaan tympeästä - onhan näitä syitä. Ja joskus syy on tietenkin se, että kirja on yksinkertaisesti huono.

Olen lukenut tänä vuonna joitakin erinomaisia kirjoja, mutta toistaiseksi vain muutama on lumonnut minut kunnolla. Niitä lumonneita ja loistavia listaan tarkemmin taas loppuvuonna. Nyt viime viikkoina olen ollut jokseenkin nuiva lukija. Mikään ei tunnu kelpaavan, kirjat jäävät kesken tai luen ne loppuun ihan periaatteen vuoksi. Löydän keskinkertaisista paljon huonoa ja periaatteessa hyvistäkin sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Nyt esittelemieni joukossa on kirjoja jotka ovat mielestäni ihan ylipäätään huonoja ja kirjoja, jotka ovat minulle vääränlaisia, mutta joita voisin suositella joillekin muille.

Millaisia huonoja tai itsellenne vääränlaisia kirjoja te olette viime aikoina lukeneet? Tässä neljä omaa väärää valintaani.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa. Bazar 2016. Das Lavendelzimmer 2013. Suomentanut Veera Kaski. Arvostelukappale. Saksa.

Kaunokirjallisuuden parantava voima, pariisilainen kirjakauppalaiva ja kaunokirjallisuusapteekki. Tämä kaikki kuulostaa täydelliseltä välipalakirjalta etenkin kun kustantajana on lajityyppiä hienosti hallitseva Bazar (lukekaapa vaikkapa Kate Mortonin Hylätty puutarha tai Jessica Brockmolen Kirjeitä saarelta, joissa ollaan ihan viihdyttävän lukuromaanin ytimessä). Mutta ei: Saksalaisen Nina Georgen romaani on sekava, typerä, imelä ja kliseinen. Olisi pitänyt hoksata jo romaanin saksankielisestä nimestä: laventelit ovat ihastuttavia, mutta Laventelihuone... Tai Haluan tuntea, miten painat pienen takamuksesi lämmintä mahaani vasten tai Me kaikki elämämme toiveellisuudessa. Juu, niin elämme ja sen tiedän ilman puolifilosofista kirjaakin. 

Kaikessa on aina jotain hyvääkin: Pariisi on ihana, Ranskan maaseutu on kaunis, rakkaus tietenkin koskettaa. Jotain Georgen kirjasta kuitenkin kertonee se, että parasta ovat lopun kirjallisuuslistat ja ruokaohjeet. Kirjaluotsi täällä kirjoittaa Pienestä laivalla keinuvasta kirjapuodista tismalleen niitä ajatuksia, joita minunkin mielessäni risteilee. Kun ei, niin ei. Tämän kirjan luin peräti loppuun, mikä oli silkkaa ajanhukkaa.

Chris Riddel: Aga Gootti ja kuoloa kamalammat kestit. Gummerus 2016. Goth Girl and the Fete Worse Than Death 2014. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Arvostelukappale. Iso-Britannia.

Voi, tätä kirjaa en haluaisi moittia. Mainion - niin uskon - Ada Gootti -sarjan ensimmäinen osa viehätti tytärtäni ja minua. Tämä toinen osa jäi mieltä molemmilta kesken. Jäi, vaikka Kalmatollon kartanossa olisi suuret leipojaiset, ilkeä Nurjamaa juonii jotain ja mukana menossa ovat myös Ruby Kipling, Mona Lucy ja karhu nimeltä Marylebone sekä edellisestä osasta tutut Jane Korva ja Lucy Borgia. Jaana Kapari-Jatan suomennos on viehättävä, kirjan ulkoasu upea niin kuvituksen kuin folioinnin ja lukunauhan ansiosta. Brittiläinen kauhukirjoja herttaisesti mukaileva kartanomaailma viehättää sekin.  Juonenkuljetus ei nyt kuitenkaan toiminut. Kymmenvuotias tiivistää: "No kun ne vaan harjoitteli ensimmäiset 60 sivua savupiippujen päällä eikä siinä tapahtunut mitään." 

No, seuraava Ada Gootti -kirja ilmestyy pian ja sen nimi on Ada Gootti ja Humisevan karju, mukana seikkailussa ovat pappilan sisarukset Charlotte, Emily ja Anna. Kuulostaa lupaavalta, joten ehkä Ada Gootti tästä piristyy - tai kauhuistuu.

Marie Kondo: KonMari. Bazar 2015. Jinsei ga tokimeku katazuke no maho 2011. Englannista suomentanut Päivi Rekiaro. Japanilainen siivousopas.

"Siivouksen elämänmullistava taika!" Oi, miten paljon sanottu - ja kuinka paljon kohuttu ja kehuttu kirja. Kun Marie Kondon KonMarin vaaleanpunainen etukansi miltei hohti kirjaston Vippi-hyllyssä, oli minun ihan pakko lainata kirja. Arvelin kyllä, etten tule lämpenemään millekään siivouskirjalle, mutta uteliaana oli pakko ottaa selvää, mistä viimeisen vuoden aikana on kohkattu niinkin paljon.

No, siivoamisesta ja ennen kaikkea karsimisesta. Marie Kondo korostaa, että minimalistisen siisti koti on seesteinen. Se on varmasti totta, mutta Kondon karsimisvimma on aika uskomaton. En ole ainoa, joka on jäänyt miettimään, että minne ne kaikki pois heitettävät tavarat pannaan? Ja jos (ja kun!) joskus alkaa kaivata sitä isoäidiltä saatua joululiinaa tai haluaa uppoutua 1980-luvulta Uudesta-Seelannista tulleeseen kirjeeseen (muistatteko IYS:n kirjakaverit?), niin eihän niitä saa enää mistään. Tuleeko poisheitettyjen tavaroiden tilalle ostettua kuitenkin uusia? Alkaako pelkistetty koti ahdistaa? Ja tietenkin: Kotivaatteeksi alentaminen on kielletty. Tuskin kukaan haluaa rumia vaatteita, mutta jos alkaa maalata räystäitä tai kaivaa perunoita, saattaa "kotivaatteiden" eli rytkyjen omistaminen olla hyödyllistä. No, allekirjoitan kyllä sen että jos joku tavara ei tuo ollenkaan iloa, on se parempi kierrättää pois. Kierrättämisessä ja poisheittämisessäkin on kirjassa ongelmansa: Kondo ei neuvo, minne kaikki pitäisi heittää pois. Roskikseen? Ei kai. Kierrätyskeskukseen? Hieman parempi, mutta tuleeko silloin vain sysättyä omaa roinaa jonkun toisen vastuulle?

Myönnän kuitenkin, että KonMarissa on jotain kummaa viehätystä. Marie Kondo kirjoittaa mukavasti ja teksti kyllä koukuttaa. Vaikka luin koko kirjaa niin sanotusti vastakarvaan, nautin lukemastani. Tunnustan, että kirjan luettuani siivosin vaatekaappiani. Ja vaikka olen edelleen vankasti sitä mieltä, ettei siivoamiseen ja raivaamiseen tarvita mitään kirjaa ja että jos ihminen ei hoksaa heittää viisi vuotta vanhoja puoliksi palaneita synttärikakkukynttilöitä pois omasta aloitteestaan, niin silloin tarvitaan jotain muutakin kuin kirjaa.

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Otava 2016. También esto passará 2015. Suomentanut Tarja Härkönen. Espanjalainen romaani.

En muista, että olisin aiemmin moittinut Otavan kirjaston kirjaa. Hieno sarjakirjasto on tasaisen varmasti julkaissut kirjallisuutta, joka on alati laadukasta oli kyseessä sitten norjalaisen keski-ikäisen miehen tilitystä, amerikkalaisen älykkönaisen taidepohdintaa tai kasvukipuja Nigerian poliittisen muutoksen aikana. Ja juuri tästä syytä Milena Busquetsin romaani oli minulle pettymys. Otavan kirjasto antoi odottaa jotain enemmän, mutta sainkin kevyen ja höpöttelevän kirjan. Kuvittelin, että samastuisin hyvin nelikymppiseen naiseen, mutta jo alku petti - jotenkin. Romaanin aiheet, äidin menetys ja ihmissuhdekiemurat, ovat osin painaviakin, mutta preesensissä kerrottu helppolukuinen teos ei tarjonnut välipalakirjaa enempää.

Busquetsin kirja on periaatteessa ihan hyvä ja kiva. Jos matkustaisin Espanjaan, nauttisin sen lukemisesta varmasti ihan eri tavoin. Arvostamassani Otavan kirjastossa se nyt vain sattuu olemaan itseään kovemmassa seurassa.


--

Jos joku ihmettelee, miksi luin tällaisia, niin olen aina ollut sitä mieltä että toisinaan on oudolla tavalla piristävää ärsyyntyä keskinkertaisista kirjoista. Sitten osaa taas paremmin arvostaa niitä oikeasti hyviä. Eivätkä nämä hieman niuhosti lukemani kirjat ole ainoita tänä vuonna minulta kesken jääneitä tai minulle syystä tai toisesta "kehnoja" kirjoja. 

Ilokseni olen parhaillaan lukemassa sellaista kotimaista romaania, joka saattaa olla minulle yksi vuoden parhaimmista. Lisäksi bloggaustaan odottaa hyvä kotimainen esikoinen ja lukemistaan amerikkalaisen suosikkini uutuus. Nuivan lukemisen aika on toistaiseksi ohi.

Heleää helatorstaita huomiseksi!

Laura Ertimo ja Satu Kontinen: Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista

Laura Ertimo ja Satu Kontinen: Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista
Myllylahti 2016
122 sivua
Kustantamosta
Kotimainen lasten tietokirja

Mitä yö on? Mitä tapahtuu kun hämärä laskeutuu? Ja miksi ihmeessä sinne nukkumaankin pitäisi mennä, vaikka kaikki hauskat puuhat ovat kesken? Entä jos uni ei tule ja painajaiset pelottavat jo ennakkoon? Voiko niitä torjua? Vastauksia näihin ja moneen muuhun niin aikuisia kuin lapsia pohdituttavaan kysymykseen antaa Laura Ertimon kirjoittama ja Satu Kontisen kuvittama Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista.

Vau! Huudahdukseni kuvastaa täysin mielipidettäni kirjasta, josta en ennakkoon tiennyt juuri mitään. En ole kova huudahtelemaan enkä mielelläni hehkuta mitään ylisanoin, mutta joskus sitäkin voi ja jopa täytyy blogissaan tehdä. Yö on suoraan sanottuna niin kiehtova ja upea kirja, että sitä lukiessa vaipuu miltei liikutuksen tilaan. Että tällaisiakin tehdään: taiteellisesti korkeatasoisia kotimaisia ihan koko perheelle sopivia kirjoja.

Ertimon ja Kontisen kirja tarjoaa laajan tietopaketin yöhön liittyvistä asioista: mukana on yhtä lailla tähtitiedettä ja luonnontietoa, talviunisia eläimiä, silmän toimintaa ja tarinoita eri puolilta maailmaa. Mitä esimerkiksi japanilainen Baku tekee? Entä mitä kummaa on aboriginaalien uniaika? Viimeksi mainittu on kiehtonut minua jo vuosia. Vaikka kokonaisuus on temaattisesti laaja, on se hallittu, selkeä ja perusteltu. 

Teksti kulkee sujuvasti, tietoa, tarinoita ja uskomuksia on kaikkea sopivassa suhteessa, viehättävästi kerrottuna. Pientä toisteisuutta tekstissä on kohdissa, joissa korostetaan rauhoittumisen merkitystä. Toisaalta tällaisessa koko perheelle suunnatussa kirjassa sekään ei niin haittaa, koska kaikki vanhemmat tietävät, miten toisto on usein välttämättömyys. Lisäksi Yö on kirja, jonka voi lukea joko alusta loppuun tai kappaleen sieltä ja toisen täältä; Onhan selvää, että toista lukijaa kiinnostaa enemmän silmän fysiologia, toista intiaanien tarinat "Yön Herrasta" ja kolmatta askarruttaa taivaalla mollottava kuu. 

Yö-kirjan ulkoasu ansaitsee vielä erityiskehut. Se on kunnianhimoisesti ja tyylikkäästi toteutettu. Taitavan Satu Kontisen piirrokset ja maalaukset kietoutuvat lukijan mieleen. Kankainen selkämys, kansitekstin hopeinen foliointi ja sisäkansien painatus ovat huoliteltuja jopa siinä määrin, että Yön voi siirtää lastenhuoneesta vaikkapa olohuoneeseen niin kutsutuksi kahvipöytäkirjaksi.

Summaten: Yö on kirja, jota en voi kuin suositella. Sen tyylikäs ulkoasu suorastaan kutsuu luokseen, mustavalkoisuus miellyttää esteetikon silmää ja informatiivinen, hyvin kerrottu sisältö kestää monta lukukertaa, monia vuosia. 

--
Meillä ei vielä näin kahdeksan maissa mennä nukkumaan, mutta: Unnuaqsatkun! Gute Nacht! Ar labunatki! Hyvää yötä!

Sanna Isto, Eppu Nuotio ja Sari Airola: Typy ja topakka tonttu

Sanna Isto, Eppu Nuotio, Sari Airola: Typy ja topakka tonttu
Bazar 2015
Kotimainen lastenkirja


Bertta-täti tuhahtaa. Hän nostaa jakkaran kaapin eteen ja kapuu vaivalloisesti sen päälle. Sitten hän nousee vielä varpaisilleen ylettyäkseen kaapissa olevaan vanhaan pahvilaatikkoon. Sen hän nostaa esiin ja tömäyttää keskelle eteisen lattiaa.
"No jo oli aikakin", kuuluu ääni laatikosta.

Kuulutko niihin, jotka rakastavat joulua ja haluavat levittää jouluiloa muillekin? Tai oletko ehkä joulua vierastava tyyppi, joka rasittuu kaikenmaailman hössötyksestä? Jos vastasit kyllä - kumpaan tahansa kysymykseen - löydät samastumiskohteita Sanna Iston ja Eppu Nuotion kirjoittamasta ja Sari Airolan kuvittamasta kirjasta Typy ja topakka tonttu.

Mainio kuvakirja tutustuttaa Typy-tyttöön, joka viettää joulunaluspäiviään tätinsä Bertan luona. Täti ei tunnu perustavan joulusta sitten tippaakaan. Ehkei täti edes tiedä, että hänen joulutarvikelaatikossaan asuu tonttu. Tarvitaan monenlaista, että kauan sitten kadonnut joulumieli löytyisi taas.

Iston, Nuotion ja Airolan yhteistyö toimii varsin hyvin: kuvakirjalle ominaisesti kirjassa on tekstiä melko vähän, mutta kuitenkin sen verran että isommatkin (jopa kouluikäiset!) innostuvat tekstistä. Omaan makuuni tarina ei kanna ihan tarpeeksi, Bleuen tavoin toivoin lukiessani, että tontun mukanaan tuomia kommelluksia olisi ollut enemmän - ehkä juonessa olisi voinut olla jotain lisää. Koeyleisönä toimineet lapseni kuitenkin viehättyivät kirjasta niin, että minäkin aloin uskoa kokonaisuuteen, joka on sopivasti tuttu ja silti uusi. Tuttua on aikuisten ryppyotsaisuus ja lapsen (ja tontun!) usko jouluun. Uutta tietenkin tuoreen kirjasarjan aloittavat hahmot ja suloinen kuvitusjälki.

Airolan kuvitusjälki onkin kerrassaan hurmaavaa. Kuvitus itse asiassa ei vain tue tekstiä, vaan tuo oman lisänsä tarinaan. Nimittäin Iston ja Nuotion tekstissä on selvästi tarkoituksella jätettyjä aukkoja, kaikkea ei kerrota tai selitetä: lisäselitys löytyy kuvasta. Tämä ratkaisu virkistävää ja tarjoaa melkeinpä silmäniskun lukijalle. On hauska uppoutua kuviin, saada uusia oivalluksia tekstin tarjoamien lisäksi.

Typy ja topakka tonttu on ajankohtaisimmillaan juuri nyt, joulunaluspäivinä: pienestä anarkiasta, kuten laskujen leikkaamisesta lumitähdiksi, voi syntyä jotain suurta - joulumieltä!

--
Bleuen lisäksi muun muassa Kia, Krista, Maria ja Leena ovat tutustuneet Typyyn ja topakkaan tonttuun.

P.S. Koetan vielä tänään illalla tai huomenna aamulla blogata yhdestä ihanasta jouluisesta romaanista ennen kuin on aika toivottaa hyvää joulua.

Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen

Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen
Otava 2015
Kannen kuva Lena Frölander-Ulf
201 sivua
Kotimainen lastenromaani


1. Älä kerro lähiönoidalle koko nimeäsi.
2. Älä kerro lähiönoidalle missä asut.
3. Älä kerro lähiönoidalle, keitä vanhempasi ovat.
[--]
Ai mistä tiedämme tämän?
Kokemuksesta.
No juuri noin me vahingossa teimme.

10-vuotias Roosa Hurme muuttaa iloiseen Sirkuslaakson lähiöön aavistamatta, että alueella asuu kunnallispoliitikoksi naamioitunut noita. Leiskuvan punaisissa kulkevassa Taika Taksisessa on kaikki noidan merkit, joten hänen täytyy olla lapsia vaaniva noita. Taksisen huvituspalvelun ilmapallotkin ovat omituisia. Vaikka Taika Taksinen onkin kauhea, on Roosalla puolellaan uusi ystävä Lars, jonka kanssa Roosa päättää paljastaa noidan henkilöllisyyden ja selvittää Sirkuslaaksosta kadonneiden lasten salaisuuden. Roosan on siis ryhdyttävä taisteluun ja sanottava: Tervemenoa, lähiönoita! Tervemenoa! Tervemenoa! Sinä isotissinen valeaikuinen et minua nujerra!

Siri Kolun Me Rosvolat -sarja ei syystä tai toisesta ole koskaan ehtinyt tänne blogiini. Olemme kuitenkin koko perhe nauttineet suuresti Viljan ja Rosvoloiden seikkailuista. Tervemenoa Taika Taksinen jatkaa Me Rosvoloiden tiellä siinä mielessä, että se on sujuvasti ja sopivan omaperäisesti kirjoitettua viihdettä lapsille. Lisäksi voisin kuvitella Taika Taksisellekin jatko-osia, vaikka kirja toimii kyllä mainiosti omana itsenäänkin.

Lukuseurana minulla oli tyttäreni, joka on mitä otollisinta yleisöä Taika Taksiselle ja jonka kokemus kirjasta vaikutti minunkin lukuelämykseeni. Nimittäin hän on utelias, tietenkin se joka yleensä saa ihmisten salaisuudet selville ja, kuinkas muuten, hyvin voimakastahtoinen. Monet hänen tuntomerkkinsä sopivat juuri siihen, mitä lähiönoita etsii. Kaiken kukkuraksi asumme kohtalaisen lähellä Siri Kolun Rekolaa: kirjan alussa oleva omistus Rekolan Väinö-kissalle muistuttaa tästä. Näin ollen saatoimme jokivartta kävellessämme kuvitella tien johtavan Sirkuslaaksoon ja Jokirannan talolle. Lisäksi moni aikuinen, ehkä jopa me oman perheen aikuiset, omaa noidan tunnusmerkeistä ainakin värikkäät vaatteet, karkkihajua tai hansikkaita ja viuhkoja. Liioitella ei kuitenkaan kannata: yksi värikäs kaulakoru ei vielä tee ihmisestä lähiönoitaa.

Noita-asiantuntemus siis kasvaa melko lailla, kun luettavana on Tervemenoa Taika Taksinen. Lastenkirjallisuutena Kolun romaani on laatutyötä: se on juuri sopivasti hauska ja jännittävä. Kirjan vitsit eivät kasva yli tarinan, vaan juoni kulkee sutjakkaasti. Juonenkuljetuksen rinnalla kirjaan on upotettu Roosan ja Larsin, noidanvastustajien, ohjeita lähiönoidan kanssa toimimiseen ja tämän torjumiseen. Nämä ohjeet hauskuttavat aivan erityisesti. Koskettavakin Taika Taksisen tarina on, sillä tämänkin tarinan takana on oma traumansa.

Eihän siitä voi syntyä kuin onnistunut kokonaisuus, kun huumori, sujuva kerronta ja sopivasti tuttu maisema kohtaavat. Paras suosittelija Tervemenoa Taika Taksiselle on tietenkin tyttäreni, joka (pyynnöstäni) suosittelee kirjaa "kaikille mun ikäisille ja vähän nuoremmille ja vanhemmillekin. Kaikille jotka tykkää hyvistä kirjoista ja jotka ei pelkää [kirjojen] noitia". On helppoa olla lapsensa kanssa samaa mieltä: Taika Taksinen on laadukas lastenromaani, jonka uskon kestävän hyvin aikaa. Se ei elä vain tässä päivässä ja hetkessä, sillä lähiönoidat eivät maailmasta katoa. 

--

P.S. Vaikka nelosluokkalaiseni suositteleekin Taika Taksista kaikille vähän nuoremmillekin lukijoille, niin kahdeksanvuotiasta tokaluokkalaistani ajatus lähiönoidasta pelotti niin, että hän siirtyi mieluummin dinosauruskirjallisuuden pariin. Ehkäpä 7-8-vuotiaiden kannattaa antaa kasvaa kuta kuinkin Roosa Hurmeen ikäiseksi. Hyvä kirja jaksaa kyllä odottaa!

Tervemenoa Taika Taksisen ovat lukeneet myös Amma ja Suomi lukee -sivuston Krista.

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu
WSOY 2015
Kuvittanut Pasi Pitkänen
121 sivua
Kustantamosta
Suomalais-norjalainen lasten tieteisromaani

Arin valtasi voimistuva tunne, että hänen vierellään oli joku. Joku herkkä ja hauras olento, jota hänen tuli pelissä varjella. Hän vilkaisi sohvalla nukkuvaa Jonia. Pikkuveli oli sikeässä unessa, mutta silti hän tunsi voimakkaasti tämän läsnäolon. Se tuntui yhtä aikaa jännittävältä ja pelottavalta.

Eletään aikaa, jolloin Playstation 10 on ikivanha ja naarmuuntunut, jolloin maailmaa, ainakin Suomea, on kohdannut jonkinlainen mullistus ja hedelmät, maito ja leipä ovat ylellisyyttä, maissia on kyllä saatavana. Veljekset, 13-vuotias Ari ja 8-vuotias Jani, huolehtivat toisistaan, vaikka yksinäisten lasten tulisi olla hallituksen huomassa. He saavat käsiinsä suositun ja vaikean Kepler 62 -tietokonepelin, jota tuskin kukaan on onnistunut pelaamaan loppuun. Peli vie heidät mukanaan niin, että kädet menevät rakoille ja muutama vuorokausi kuluu tuosta vaan, he eivät voi lopettaa. Onko kyse enää edes pelkästä pelistä?

Dystopiaa, oletettavasti avaruusseikkailua ja veljestarinaa yhdistelevä Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu on vahva aloitus lasten- ja nuortenromaanisarjalle. Vahva on sen tekijäjoukkokin. Kirjailijat Timo Parvela ja norjalainen Bjørn Sortland sekä kuvittaja Pasi Pitkänen ovat saaneet aikaan lastenkirjallisuutta, jollaiselle uskon olevan kysyntää. Sarjan aloitusosa ainakin on äärimmäisen koukuttava, jännittävä ja teemoiltaan sekä tuttu (veljeys, pelaaminen) että sopivasti vieras (tulevaisuus, vanhempien poissaolo).

Kepler 62 on kauttaaltaan ammattityötä, muutamaa kirjaan jäänyttä lyöntivirhettä lukuun ottamatta se on melko täydellinen lasten- ja nuortenkirjasarjan aloitusosa. Pasi Pitkäsen kuvitus ikään kuin hengittää kerronnan tahtiin: kuvat lisäävät tarinan tunnelmaa. Kirja(sarja) on luotu houkuttelemaan eri-ikäistä lukijakuntaa: on 8- ja 13-vuotiaat veljekset, aikuinen nainen ja 14-vuotias tyttö. Ensimmäisessä osassa tehdään viisasti Ari ja Jani tutuiksi, aikuinen Olivia vilahtaa muutamassa kohtauksessa, mutta asetehtailijan 14-vuotias Marie-tytär tullee tutuksi myöhemmissä osissa.

Tulevaisuuskuva on dystopioiden tapaan melko synkeä: koko ajan tuntuu olevan hämärää tai pimeää, hallitus ja helikamera valvovat ihmisiä, terveyskeskuksessa asiakkaat tunnistetaan käsiskannauksen perusteella, hallituksella on sormensa pelissä siellä sun täällä. Samaan aikaan lapset ovat lapsia, he kaipaavat äitiä leipomaan sämpylöitä, tikkarilla on ihmeellinen voima ja vaikka Playstation onkin ottanut harppauksia nykyisestä, tapahtuu pelaaminen kuitenkin konsolilla.

Parvela ja Sortland nostavat jo ensimmäisessä kirjassaan esille monia teemoja, jotka tuovat dystopiaan syvyyttä, vaikka kirja onkin ensisijaisesti viihdyttävä ja nopealukuinen romaani. Tässä tapauksessa viihdyttävyys ja nopealukuisuus ovat etuja, sillä Kepler 62 kietonee pauloihinsa myös sellaiset lapset, jotka eivät niin kirjojen parissa viihdy. Mutta toki lukutoukatkin pitävät Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen yhteistyöstä, sillä kukapa ei kaipaisi hyvin kerrottua seikkailua. Ainakin meillä Kepler 62 tuntui olevan juuri sellainen kirja, jollaista lapset olivat tietämättään toivoneet.

Teemoista koskettavimmaksi nousee ehkä hieman, muttei liian, Veljeni Leijonamieli -henkinen veljessuhde: isoveli Ari kantaa huolta sairastelevasta pikkuveljestään Janista. Mihin veljesten seikkailu mahtaa johtaakaan ja mistä kaikesta on kyse, se selviää vasta vuonna 2017, jolloin sarjan viimeinen osa ilmestyy. Tässä tapauksessa odottavan aika tulee olemaan pitkä, mutta onneksi sarjan seuraava osa Lähtölaskenta ilmestyy tulevana syksynä.

En äkkiseltään muista kirjaa, joka olisi tässä määrin koukuttanut koko perheen. Jos tämä ei saa lapsia kinuamaan vielä yhtä ja sen jälkeen toista ja kolmattakin lukua, niin mikä sitten saa?