Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
Kustantaja: Otava 1999
Kansi: Saku Heinänen
Kotimainen romaani, jännitys
Sivuja: 207

Lolita painoi nappia. Filmille tallentui hämärä kuva vastapäisen talon ikkunasta ja siinä seisovasta miehestä, kukkaruukusta ikkunalaudalla ja naisesta, joka tuli vähäpukeisena huoneen ovesta sisään ja joka ei ollut miehen vaimo.

Kahvila on kuin pieni saari jossain oletettavasti itäeurooppalaisen kaupungin syyskuulaassa hälinässä. Syntymäpäivänään kahvilassa työskentelevä Lolita saa lahjaksi vanhan järjestelmäkameran, alkaa ottaa kuvia ja kehittää filmin. Filmille on jäänyt vuosia vanhoja kuvia ja Lolita uskoo tunnistavansa erään kuvissa esiintyvän miehen kauan sitten kadonneeksi, kuolleeksi arvelluksi mieheksi. Nuori posteljooni Jules apunaan Lolita alkaa selvittää miehen arvoitusta. Mikä rooli Lolitan isällä on kaikessa? Mikä naapurilla, rouva Gossardilla? Kuka kuva mies oikein on? Miksi hän näyttää muuttaneen henkilöllisyyttään ja personaallisuuttaan? Ja saiko Lolita kameransa vain sattumalta?

Kyllä, Joel Haahtelan esikoisromaani Kaksi kertaa kadonnut (1999) on mukana edelleen purkamisen alla olevassa dekkaripuolikuussani. Se on tyylipuhdas jännitysromaani, joka keskittyy arvoitukseen, rikokseen ja mahdolliseen rikokseen sekä mikroperspektiivistä myös maailmanpolitiikkaan, itäisen Euroopan lähihistoriaan.

Samaan aikaan Lolita alkoi leipoa sämpylöitä, joiden muisto sai hänet lähes aina kyynelehtimään. Ne olivat hänen äitinsä sämpylöitä. Vaikka kyyneleet tipahtelivat taikinalle ja se muuttui liian vetiseksi ja liian suolaiseksi, Lolita jatkoi, koska muisto oli hyvä. Ja lopulta jäi vain hiljainen huone, kukat maljakossa (valkoiset ruusut, jotka pian avautuvat), tilkka maitokahvia kuppien pohjalle, sämpylänmuruja. Avain kuin jokin olisi jäänyt kesken, ihmiset haihtuneet, hävinneet, muuttuneet osaksi huoneen ilmaan, lentäneet ulos raollaan olevasta ikkunasta.

Vaikka Kaksi kertaa kadonnut on jännitysromaani, on kirjassa paljon Haahtelan tavaramerkkejä. On kuulat valkeat päivät ja ohikiitävät hetket. On haihtuneita ja hävinneitä ihmisiä sekä surupuun vahvoja oksia. On ihmeellistä auringonvaloa juuri silloin, kun nuori mies pääsee ensimmäisen kerran naisen haarojen väliin muovisen Jeesus-patsaan keikkuessa heidän yläpuolellaan. Ja on - ainakin melkein - niin ihana ensin ranskalaisen ja sitten argentiinalaisen omenakakun ohje, että aloin kirjaa heinäkuussa lukiessani kaivata syksyä, omenoita, inkiväärin tuoksua ja keittiöstä kuuluvaa musiikkia.

Romaanissa on kuitenkin seikkoja, jotka tekevät sen selkeästi jännityskirjaksi: on arvoitus, jollainen toki löytyy tavalla tai toisella kaikista Haahtelan kirjoista, pelaamista henkilöllisyydellä, väkivaltaa, tuliaseita ja kuolemaa. Tunnelma on paikoin synkkä, miltei painostava. Varsinainen dekkari Kaksi kertaa kadonnut ei kuitenkaan ole, koska romaanin tarjoama kaunokirjallinen täyttymys tai huipennyt syntyy enemmänkin tunnelmasta, ilmavuudesta, arjen pysähtyneistä hetkistä sekä haahtelamaisesta anonymiteetistä ja painostavuuden vastapuolena toimivasta lempeydestä.

Kaksi kertaa kadonnut on kelvollinen romaani, esikoiskirjana se on suorastaan hyvä. Kaikki Haahtelan kirjat lukeneena ja niitä suuresti ihailevana en kuitenkaan voi olla rinnastamatta romaania miehen muihin teoksiin. Niiden joukossa Kaksi kertaa kadonnut on selvästi heikoin. Sen kieli on kömpelömpää kuin Haahtelan muissa teoksissa, joskin lauseet ovat nytkin hiottuja ja usein niin kauniita, että niitä voisi vaalia ajatuksissaan vaikka kuinka. Suurin ongelma ovat romaanin henkilöt. Joillekin Haahtelan romaaneille on ominaista, että henkilöt jäävät nimenkin tasolla anonyymeiksi. Näin ei ole Kaksi kertaa kadonneen kanssa, vaan heillä on jopa sukunimet, äidit ja isät, perheen yhteistä historiaa. Mutta siitä huolimatta Kaksi kertaa kadonneen henkilöt jäävät etäisiksi, valtaosa kohtauksista valottuu kuin kameran filmistä, mikä toki tavallaan sopii kamerasta alkavan kirjan tyyliin. Minua tuo etäisyys tai tietty asetelmallisuus kuitenkin vaivasi enkä päässyt kirjan maailmaan samalla tavalla kuin Haahtelan (melkein kaikkien) muiden teosten.

Koska minä kuulun niihin lukijoihin, jotka ihastuvat helposti ajatukseen talviaamujen hiljaisesta kirkkaudesta tai kahviloiden ensimmäisistä vaitonaisista asiakkaista, saatoin pienestä etäisyyden tunteesta huolimatta sulkea Kaksi kertaa kadonneen kanneet tyytyväisenä. Ensimmäiseksi Haahtelan kirjaksi en sitä suosittele, mutta tulevaa syksyä ja talvea ajatellen voin mielihyvin vinkata siitä kaikille niille, jotka eivät halua tietää kaikkea. Sillä uusi päivä ei kerro kaikkea itsestään.

***½

Niitä Haahtelan tavaramerkkejä voitte tarkastella vaikkapa kesäkuussa laatimassani Joel Haahtela -bingoksi nimeämässäni hupailussa. Kaksi kertaa kadonneesta ovat kirjoittaneet myös Pekka, Joana ja Anni m.