Hellevi Salminen: Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira

Hellevi Salminen: Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira
Kustantaja: Otava 2012
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Sivuja: 96
Kotimainen lastenromaani

Vaikka pikkukoira oli siskonpoika, kotoisin Kakaravaarasta niin kuin Pekko itsekin, Pekko ei oikein tykännyt siitä. Ensinnäkin se oli valkoinen, ja mikäli Pekko oikein muisti, ei Kakaravaarassa ollut muita valkoisia koiria nähty kuin Simpson, se ruotsalainen, joka kerran käväisi...
Ja tämä pikkukoira oli siis valkoinen ja lisäksi punasilmäinen.

Pentukoira Täplä muuttaa maalta kaupunkiin ihmisten Himmun ja Mamman sekä isokoira-Pekkon luo. Pieni englanninkääpiöterrieri ihastuu oitis tiibetinterrieri-Pekkoon, mutta tunne ei ole molemminpuolinen.  Pekkokin on kaupunkilaisena uusi, muistot ihanasta Villa Niitystä ovat suloisia ja haikeita , kaupungissa on valjaat, liikennettä ja mokoma punasilmäinen ja naukuva (!) Täplä. Koirien ystävyys ei ota syttyäkseen, vaan mustasukkaisuus kalvaa Pekkon mieltä sitä enemmän, mitä voimakkaampin Täplä häneen/siihen kiintyy. Täplä hakee läheisyyttä ja toivoo vain, että Pekko ottaisi hänetkin kaverikseen koirapuistossa. Mutta mitä tapahtuu sitten, kun Pekko karkaa ja sairastuu?

Hellevi Salmisen lastenromaani Kuinka pikku Täpälästä tuli iso koira on lukemaan juuri oppineille lapsille suunnattu romaani koirista, ystävyydestä, mustasukkaisuudesta, surusta ja kasvamisesta. Kirjabloggaajana en yleensä paljasta juonta blogiteksteissäni, mutta äitinä spoilaan nyt hieman ja kerron muille kirjan lukemista harkitseville vanhemmille, että kirjassa liikutaan menetyksen vakavan teeman ympärillä.

Jos Pekko ei tule takaisin, minä suren koko elämäni, se ajatteli.
Jos Pekko ei tule takaisin, minulla ei ole enää isoakoiraa.
Jos Pekko jää vaikka auton alle, niin kuin siiliparat, joita kesällä näkyi maanteillä silloin tällöin.
Ja häntä itketti yhä enemmän.

Olen lukenut Salmisen tuotantoa teini-ikäisenä 1980-luvulla. Muistan hyvin esimerkiksi kirjat Kymmenen pistettä neitsyydestä ja Elämä on ehkä, mutta hänen lastenkirjatuotantonsa - jolla tarkoitan nyt leikki- ja alakouluikäisille suunnattuja kirjoja - alkoi vasta 1990-luvulla, joten Täplästä ja Pekkosta kirjoitettu kirja on ensimmäinen Salmiselta lukemani lastenkirja. Kirja on eräänlaista jatkoa 15 vuotta sitten ilmestyneelle Pekolle ja Jänis Joplinille: Pekko on varmastikin se sama Pekko ja Jänis Jopliniakin kaipaillaan etenkin silloin, kun Täplä ärsyttää.

Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira on hyvin helsinkiläinen, ennen kaikkea vallilalainen kirja. Himmun, Mamman ja koirien koti sijaitsee Päijänteentiellä ja Mäkelänkadulla täytyy jo väistää raitiovaunuja, eli sporia, kuten Täplä saa paikallista puheenpartta oppia. Vallilan kulmilla liikutaan paljon niin ensilumessa, puistoissa kuin keltaisten lehtien aikaankin. Arabian suunnassa häämöttää ihana vapaus. Kaupunkimaisemien kuvaus on ihastuttavaa ja se kytkeytyy hyvin koirien vapauden- ja osin maaseudunkaipuuseenkin ja osoittaa, että kaupunki on hyvä paikka koirille sekin.

Salmisen kieli on yksinkertaista ja sekä esikoiseni että minä koimme sen paikoin turhankin naiiviksi. Toisaalta moni lukemaan vasta opetteleva lapsi ilahtuu ehkä siitä, että pitkät sanat, kuten ja-pa-ni-lais-tu-ris-tit on tavutettu. En ole luokanopettaja, mutta uskoisin että vaikeiden sanojen tavutus on pedagogisesti oikein pikkukoululaisten kohdalla, mutta se saattaa karkottaa paremmin lukevia. Minun itseni oli aluksi vaikea päästä sisälle helpon kielen maisemaan, mutta kun pääsin, sain lukea koskettavan ja hyvän tarinan, jossa koirat kantavat ihmisille tuttuja tuntoja. Kaikkein eniten tarina onkin koskettava. Koirista kertova lastenromaani on niitä harvoja kirjoja, joita lukiessa olen itkenyt. Tällä kertaa en tosin voi eritellä, itkettikö minua tarinan hetkittäinen surullisuus vai se, että kertomus itketti lastani - luultavasti molemmat.

Kirjan tarjoama itku on hyvää itkua, lapsen kanssa täytyy käsitellä luopumisen kysymyksiä. Tärkeää on myös se, että Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira jättää lopulta hyvän mielen. Myös Erika Kallasmaan kuvitus on ihastuttavaa. Jos ajoittaiset tavuviivat eivät haittaa, on Täplän ja Pekkon ystävyyden koukeroiden seuraaminen kerrassaan valloittavaa luettavaa.

--

Nyt tähtiä saa antaa vain ensimmäistä kesälomaansa viettävä 7-vuotias koululainen:
*koska siinä on sitä kuolemaa. Huomasitsä, että mä itkin ihan hiljaa peiton alla. Mä itkin yksin, että sä et näe mua. (- Ei se mitään, minuakin itketti. :))
ja ********** kun oli ne koirat! Niille mä annan kymmenen pistettä.


Valkoinen kirahvikin piti kirjasta.