Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja

Kuukauden (aikuisten) tyttökirjaklassikko
Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
Kustantaja: Gummerus 2002
Alkuteos: I Capture the Castle 1949 (ilmestynyt samana vuonna suomeksi nimellä Rauniolinna)
Suomennos: Merja Helanen-Ahtola
Kansi: Liisa Holm
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia/Yhdysvallat
Sivuja: 374

Olen juuri todennut Roselle, että meidän tilanteemme on oikeastaan aika romanttinen - kaksi tyttöä tässä omituisessa ja syrjäisessä talossa. Hän vastasi, että hänen mielestään ei ole lainkaan romanttista olla loukussa murenevissa raunioissa liejumeren keskellä. Täytyy myöntää, että meidän kotimme on aivan järjetön asuinpaikka. Silti minä rakastan sitä.

Kulttikirja. Moderni klassikko. Monen polven lukijoiden kestosuosikki. Dodie Smithin Linnanneidon lokikirjaa (1949) on luonnehdittu monin, houkuttelevin kääntein. Itse kuulin kirjasta ensimmäistä kertaa vasta kirjablogeissa, ja täysin minut herätti Amman laatima pseudotieteellinen testi, joka kertoi minulle, että Tämä on sinun kirjasi. Ainoastaan suhteettomiksi nousseet odotukset tai kertakaikkisen huono ajoitus lukemisen suhteen voivat estää nautinnollisen lukukokemuksen. Muussa tapauksessa olet varmasti myyty.

Moisen testituloksen jälkeen ei auttanut kuin ottaa selvää kirjasta, jonka kaikki piirteet viittasivat ennakkoon siihen, että pitelisin käsissäni kirjaa, jota tulisin rakastamaan. Smithin kirjan lähtökohdat enteilivät täydellistä loma-ajan kirjaa: köyhtynyt, mutta kirjallinen perhe Englannin maaseudulla; pieniä matkoja Lontooseen; taidetta, päiväkirjamerkintöjä; ihastumisia; aurinkoa ja omenankukkia; sadetta, takkatulta ja portviiniä sekä ennen kaikkea lemmenhuolia älykkäästi kirjoitettuna.

Linnanneidon lokikirja kertoo Mortmainin perheen tarinan. Perhe on köyhä, mutta sille ei voi mitään, sillä esikoiskirjallaan mainetta niittänyt ja nykyisin varsin toimeton isä on nero eikä neroja saa hoputtaa. Onnekseen perhe asuu vuokraamassaan linnassa, jossa on tornihuone ja olematon vuokra, mutta rahat hupenevat kovaa vauhtia. Kaikki apu on tarpeen. Minä-kertojana toimivan Cassandran ja tämän Rose-siskon elämään ilmaantuvatkin komeat - toinen parrasta huolimatta - amerikkalaisveljekset Simon ja Neil, jotka alkuasetelman mukaan voivat pelastaa niin linnan kuin siellä asuvat neidotkin. Mukana kuvioissa on myös puutarha-apuna ilman palkkaa työskentelevä Stephen. Miten kaikessa käy, sitä en tietenkään paljasta. Siitä lukijat saavat ottaa selvää Cassandran päiväkirjakirjoitusten, hänen lokikirjansa myötä.

Lopettelen tätä makuuhuoneessa, sillä kuulin Stephenin peseytyvän puutarhan pumpulla ja säntäsin yläkertaan. Olen juuri kurkistanut ikkunasta hänen suuntaansa ja tunnen kauheaa syyllisyyttä siitä, että vein hänet mielessäni sille kävelylle; syyllisyyttä ja häpeää, minua vähän heikottaa sydänalasta. En ryhdy toiste kuvittelemaan sellaista. Ja nyt olen aivan varma, että en halua hänen suutelevan minua. Hän näyttää tavattoman komealta tuolla pumpulla, mutta hänellä on taas se hölmö ilmeensä - voi Stephen ressukka, minä olen peto, ei hänen ilmeensä todellakaan ole hölmö!

Odotukseni olivat ehkä hivenen suhteettomat ja kiireinen lukuaika juuri ennen joulua (koetin ahnehtia kirjan nopeasti, sillä halusin pikaisesti päästä joululahjakirjojeni pariin) söi osan siitä lumosta, jota odotin kirjalta saavani. Smithin teos ei siis tuonut minulle niitä samanlaisia romanttis-älyllisiä kicksejä kuin Jane Austenin vain Brontën siskosten parhaimmat romaanit. Smithin teos on toki hellää parodiaa niin Austenia, Brontëja kuin monia tyttökirjaklassikkojakin kohtaan. Parodiana kirjaa luinkin ja nautin suuresti, mutta kirja sai minussa aikaan enemmän sellaista pientä hymyilyä kuin ääneennauramista tai ihastunutta huokailua.

Ehkä hyvä niin. Padorisuus vieraannutti Cassandran mietteistäni juuri sopivasti ja hänen romanttisen haaveilunsa sekä toiminnallisuutensa yhteensovittaminen tarjosi virkistävän ja pikemminkin ilkikurisen kuin yltiöromanttisen lukukokemuksen, mikä sopii minulle. Koska muun muassa 101 dalmatialaiskoirastakin tunnettu Smith kirjoitti teoksensa 1940-luvun lopulla, on päiväkirjaromaani ajatusmaailmaltaan moderni: kaiken ei tarvitse ratketa perinteisen kaavan mukaan, vaikka ainekset siihen ovatkin olemassa. Smith kirjoittaa hauskasti. Hän tuntee teoksensa esikuvien huippukohdat sekä kliseet ja kuljettaa niitä Cassandran tarinassa varsin vetävästi. Kirjoittava päähenkilö, koulutettujen ihmisten köyhyys ja mahdollinen paluu vaurauteen tytärten naimapuuhien kautta ovat kaikki romanttisen romaanin kerronnallista peruskuvastoa. Sen sijaan se, että päähenkilö pukeutuu kynttilänvalossa, koska on lukenut sen olevan muodikasta tai se, että Cassandra tuijottaa kylän baarissa minttu- ja kirsikkalikööripulloa portviiniannoksensa loputtua, ovat selkeää modernin ajan kuvastoa. Ennen kaikkea omasta ajastaan 1930-luvulle sijoittuva kirja kertoo siinä, että nimenomaan naiset ovat teoksen toimijoita miesten jäädessä taka-alalle, toki komeina ja naimakelpoisina. Ja voisiko vaikka Järjellä ja tunteella-romaanin Elinor tai Marianne pitää suorastaan romanttisena sitä, että rahat ovat loppu ja talo kolkko ja vetoisa? Tuskin.

Kokonaisuudessaan Linnanneidon lokikirja on onnistunut yhdistelmä janeaustenmaista nokkelaa romantiikkaa sekä toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettuna myös puolivakavaa, hellää parodiaa kartanoromaaneja kohtaan. Se on eräänlainen aikuisten tyttökirja. Vaikka en ihastunut kirjaan niin paljon kuin ennakkoon toivon, on Smithin kerronnan kepeä älykkyys virkistävää laatua. Tällä kertaa en saanut kirjasta irti muuta kuin mukavan lukukokemuksen. Seuraavan kerran aionkin lukea Linnanneidon lokikirjan jonain kesänä, ehkä Cassandran lempipäivänä juhannuksena, jolloin olo on kuin sydän puhkeaisi kukkaan. Silloin Smithin teos pääsisi minun mielessäni varmasti paremmin niihin oikeuksiinsa, joita kirjan nokkeluus pitää sisällään.

***½

Linnanneidon lokikirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Maria ja Satu. Amman testin linkitinkin jo tämän blogiarvioni leipätekstiin.