Elena Ferrante: Tyttären varjo
WSOY 2020
La figlia oscura 2006
Suomentanut Helinä Kangas
Kannen kuva Duncan Smith; kansi Martti Ruokonen
175 sivua
Italialainen romaani
Autossa paluumatkalla rauhoituin. Tajusin, etten muistanut tarkasti hetkeä, jolloin olin tehnyt tuon teon, jota nyt pidin lähes koomisena, koomisena siksi, että se oli niin absurdi. Olin kuin tilanteessa, jossa ihminen toteaa hätääntyneen huvittuneena: kappas vain, mitä minulle tapahtui.
Jos kirjasta tehdään elokuva (tai toisin päin, ensin elokuva, tai tietenkin käsikirjoitus, ja siitä kirja), minkä verran ensin luettu tai katsottu vaikuttaa toisen teosmuodon vastaanottamiseen? Kyse ei ole siitä, kumpi teosmuoto olisi parempi (usein kirja on, muttei aina) eikä niitä ole muutenkaan tarvetta asettaa vastakkain. Itse useimmiten luen ensin kirjan, mutta toisinaan käy niin että koen elokuvan aiemmin. Ensin nähty elokuva muokkaa tietenkin sitä, millaisena romaanihenkilöt kokee: minkä näköisiä, missä miljöissä, minkä maalaisina jne.
Elena Ferrante on lempikirjailijoitani, mutta jostain käsittämättömästä syystä luin Tyttären varjon vasta tänä kesänä. Elokuvan näin keväällä 2022. Eipä siis ihme, että päähenkilöllä Ledalla on aina niin taitavan näyttelijän Olivia Colemanin kasvot, italialainen yliopistonopettaja on nyt amerikkalaista esittävä brittinäyttelijä, ja että kirjan Etelä-Italia on silmissäni elokuvan Kreikka. Lukiessani näin koko ajan elokuvan silmissäni, melkein tunsin sen särkyneen ja aistillisen maailman, kaikki kipeät ja ohikiitävät muistot, hämmennyksen, tiheän ja kireänkin tunnelman.
Tyttären varjossa keski-ikäinen yliopistonopettaja Leda kaipaa lepoa ja lähtee lomalle Etelä-Italiaan. Hän on eronnut, ja hänen aikuiset tyttärensä ovat muuttaneet isänsä luo Kanadaan. Lomalla Leda tarkkailee muita ihmisiä, erityisesti äänekästä napolilaisjoukkoa, nuorta äitiä Ninaa ja tämän tytärtä Elenaa. Sitten nukke katoaa. Perhe alkaa etsiä nukkea, Leda selvittelee omia ajatuksiaan niin menneisyyden kuin lomalla tapahtuvan osalta.
Olen luonnoton äiti.
Ferrante on, kuten aina, taitava ihmissuhteiden kuvaaja ja erinomainen ihmisemielen piinallisten tunteiden tulkki. Keskiöön nousee äitiys, naisen oikeus omiin ja helposti tuomittaviin päätöksiin, asioihin jotka eivät ole oikein tai väärin. Läsnä ovat myös luokkakysymykset: akateeminen Leda on eri maailmasta kuin rahvas ja keskenään niin tiiviissä väleissä oleva napolilaisväki - vai onko sittenkään? Romaanin tapahtumissa ja vielä enemmän Ledan sisäisessä maailmassa on kireyttä ja jännitteitä, jotka kuljetta kohti asioiden väistämätöntä kulminoitumista.
Tyttären varjo teki minuun vaikutuksen elokuvana ja niin teki, tietenkin romaaninakin. Ferranten kipeitä perhesuhteita ja päähenkilön muitakin kipukohtia vaikuttavasti käsittelevä ja tiivis romaani on herkkä ja viiltävä, tarkkanäköinen ja kuin kuumeinen uni, psykologisesti monipuolinen, tunteisiin menevä ja hyvällä tavalla hämmentävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti