Virginia Woolf: Päiväkirja II

Virginia Woolf: Päiväkirja II
Savukeidas 2015
Suomentanut Ville-Juhani Sutinen
Graafinen suunnittelu Ville Hytönen
432 sivua
Päiväkirjateos

Minä kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa, & siinä kaikki.

Päiväkirjojen lukemisessa on, tietenkin, aina jotain erityisen intiimiä: niiden kirjoittaja on (kenties, ei välttämättä aina) on kirjoittanut ne itselleen, omien tuntojensa ehkä syvimmäksi salaiseksi paikaksi. Merkkihenkilöiden kohdalla ne ovat usein julkaisemisen arvoisia viimeistään sitten, kun aikaa on kulunut tarpeeksi. Virginia Woolf on eittämättä niitä kirjailijoita, jonka minkään tekstin ei kuulu kadota ajan virtaan.

Tänä vuonna otin Woolfin päiväkirjojen ensimmäisen osan hiihtolomalukemiseksi Lontooseen. Kirjoitin tuosta lukuelämyksestä vain Instagramin puolelle, ja jälleen kerran vinkkaankin seuraamaan myös Lumiomena-kirjagramia, sillä monet kirjajutut ilmestyvät sinne nopeammin kuin tänne blogiin. Tekstien mittaakaan ei kannata pelätä, sillä kirjoitan kuta kuinkin samanmittaisia tekstejä kumpaankin kanavaan. Mutta siis, nyt loppuvuonna oli aika lukea Woolfin päiväkirjojen toinen osa, Päiväkirja II. 

Teos sijoittuu vuosien 1920 ja 1924 välille ja sisältää Woolfin arkea. On kuvauksia puutarhasta, silkkimekoista ja säästämisestä. On pohdintoja elämästä, kirjoittamisesta ja myös kritiikistä sekä ympäröivästä maailmasta. Kokonaisuus kuljettaa lukijansa niin Lontooseen kuin Englannin maaseudullekin. Woolf kirjoittaa tarkkaavaisesti, humoristisesti, koskettavasti ja päiväkirjaluonteen vuoksi paikoin fragmentaarisesti. Ajallisesti päiväkirjamerkinnät ovat paikoin tiiviimpiä, toisinaan aukot ovat pidempiä.

Eräs suurimmista Woolf-suosikeistani on romaani Mrs. Dalloway, jonka kirjoittamista ja valmistumista Woolf tässä päiväkirjojensa osassa kuvaa. Hän sanoittaa epävarmuutensa ja onnistumisensa. Lukija saa myös muistuman siitä, että romaanin työnimi oli Tunnit, joka sivumennen sanoen muuten on Michael Cunninghamin upean romaanin nimi, Woolfan on yksi teoksen keskeishenkilöistä.

Päiväkirjasarjan molemmissa osiossa on ollut myös äärimmäisen kiinnostavaa lukea Woolfien seurapiireistä, ihmisistä joiden kanssa he olivat tekemisissä: T. S. Eliot, Bertand Russel ja tietenkin Harold Nicholson ja Vita Sackville-West, joista viimeksi mainitun kanssa Woolfilla oli myöhemmin rakkaussuhde. Kaiken sosiaalisen elämän vastapainoksi Woolfissa on vahva yksinäinen ja melankolinen puolensa. Masennukset oireet hiipivät päiväkirjamerkintöihin – vaivihkaa ja hienovaraisesti.

Kaiken kaikkiaan Päiväkirja II on innostavaa ja jollain tapaa myös rauhoittavaa luettavaa. Iloitsen, että Woolfin päiväkirjoja on julkaistu ainakin viisi osaa. Jatkan niiden parissa taas joskus. Sen verran paljon ihmisiä, paikkoja ja merkityksiä niissä on, että säästellen lukeminen, päiväkirja puolessa vuodessa, tuntuu sopivalta lukutahdilta. Mutta tiedän, että tulen rakastamaan myös noita edessä olevia lukukokemuksia.