Emily Brontë: Humiseva harju

 

Emily Brontë: Humiseva harju
Karisto, v. 1990 painos
Wuthering Heights 1847
Suomentanut Kaarina Ruohtula
451 sivua
Englantilainen romaani

Mutta aave oli oikullinen, kuten aaveet yleensä, eikä antanut mitään merkkiä itsestään. Vain tuuli ja lumi tunkivat sisään ikkunasta sellaisella voimalla, että veto sammutti kynttiläni.

Niinhän siinä taas kävi, että bloggaamistauko kasvoi pidemmäksi kuin ensin ajattelin, pian on kulunut kaksi kuukautta edellisestä postauksesta. Nyt kuitenkin Lumiomppuun tulee hieman puhtia, sillä olen kirjoittanut ja ajastanut muutamia tekstejä tänne joulunaluspäiviksi. 

Aloitan rakkaalla klassikolla.

Vaikka olen lukenut Emily Brontën Humisevan harjun aiemminkin, on romaani ollut minulle enemmän mieli- kuin muistikuvaa. Ensimmäisestä lukukerrasta on kulunut yli 25 vuotta ja siihen on sekoittunut paljon visuaalista, kuten ajatuksia nummimaisemista, erään ikisuosikkini Kate Bushin maaginen "Wuthering Heights" -video yms. Romaanin tematiikka ja monet viittaukset ovat myös tiedossani, mutta toisaalta en esimerkiksi ole tainnut koskaan katsoa edes yhtään siitä tehtyä filmatisointia. Näin ollen luin ikään kuin uuden ja samalla monenlaisten odotusten määrittelemän klassikon.

Romaanin juonta on tässä postauksessa turha selittää, mutta kuten kaikki tiedämme, on Humiseva harju Emily Brontën ainoaksi jäänyt romaani. Se on suuri joskin makaaberi rakkaus- ja kostotarina. Mitään hellää tai kaunista ei Humisevan harjun romantiikassa ole, vaan kyseessä on surullinen ja synkeä tarina, jota voinee ehkä luonnehtia myös (kaikki mielikuvat täyttäenkin) goottilaiseksi. 

Brontën romaani on moniulotteisempi kuin muistinkaan: synkempi, totta kai, mutta myös ihmissuhteissaan kiemuraisempi ja sen hahmot kyntävät syvemmällä kuin muistelin. Heathcliff on menneisyyden riivaama hirviö, antisankari, jonka rakkaus on syvää surua ja julmaa omistushalua. Catherine (ensimmäinen) on perustavanlaatuisiin päätöksiin päätyvä näennäisen vapaa ja arrogantti sielu. Toisen sukupolven Catherine, johon nuorena lukijana niin kiinnyin, on äitinsä tavoin itsepäinen mutta toisaalta, erilaisten vaiheiden seurauksena, hellempi.

Humiseva harju on sukupolvitarina, muutaman eri suvun tarina, kertomus riutumisesta, luokasta, rakkaudesta, kostosta, päättyvistä ja jatkuvista teistä. Ja onhan siinä romaanin nimen mukaisesti myös maisemaa: lumipyryssä, sumussa, pimeydessä.

Nautin tästä uudelleenluennasta. En voi kuin ihmetellä Emily Brontën (ja sisarustensa, Charlotten Kotiopettajattaren romaani on ikisuosikkejani) kirjallista taituruutta omana aikanaan ja varsin eristäytyneessä ympäristössä. Toisaalta ehkä juuri sisarusten välit ja yhteiset kirjalliset harrastukset tukivat ja ruokkivat luovuutta. 

Omistamani Kaarina Ruohtulan suomennos on kelpo kieltä, mutta sen jälkeen ovat ilmestyneet sekä Eila Pennasen (1991) että Juhani Lindholmin (2006) käännökset.