Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S 2018
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
206 sivua
Arvostelukappale
Omaelämäkerrallinen kirjoituskokoelma

Kiirehdin edelle jottei aika pääse yllättämään minua.
Tahdon oppia tuntemaan roolin ennen kuin minut kutsutaan näyttämölle.
Sen vain haluaisin tietää, että eikö tämä itsensä esittäminen tosiaan lopu koskaan?

Kun keski-ikä tulee, se voi asettua ihmiseen hiljaa, kuin salaa hiipien, tai se voi iskeä ryminällä. Nuoruus on ehdottomasti takana, mutta tutut omaa itseä ja omaa elämää koskevat kysymykset mietityttävät edelleen. Mitä elämä tarjoaa keski-ikäiselle? Millaisia haaveita ihmisellä neljänkympin tuntumassa on? Kannattaako enää edes haaveilla? Onko keski-ikäisen ihmisen elämä ylipäätään niin kiinnostavaa, että hänet kannattaisi nostaa päähenkilöksi?

Muun muassa edellä mainittuja kysymyksiä pohtii Pauliina Vanhatalo kirjoituskokoelmassaan Toinen elämä. Lukija saa käsiinsä kirjailijan omaan keski-ikään sukeltavan, mutta samalla (ainakin tällaista keski-ikäistä lukijaa) yleisemminkin puhuttelevan teoksen. Toinen elämä on varsin itserefleksiivinen teos, joka sukeltaa kirjailijuuteen ja tavallisuuteen. Kirjailija jopa pohtii, että voiko hänen elämänsä olla liiankin tavallista (ja lukija täällä pohtii, voiko kirjailijuus koskaan olla tavallista, tosin tavallisuudellakin on eri kontekstinsa!).

Sujuvassa, hyvin kirjoitetussa tekstissään Vanhatalo pureutuu paitsi tavallisuuteen ja keski-ikään, myös elämään kirjailijana, äitinä, vaimona – itsenään. Hän pohtii tekstin luomista, kirjamessuja ja kustantajan järjestämiä tilaisuuksia, lomamatkoja, kodin sekasotkua, parisuhdetta, oman ajan tarvetta, esimerkiksi sitä miten sana “tyynymenu” saa parisuhdeviikonloppuna paremmin nalkkiin kuin ajatus lemmenleikeistä. Miten hyvin sain kiinni tuostakin ajatuksesta!

Kaikkea Vanhatalo käsittelee samalla kertaa kauniisti, hellästi, itsekriittisesti ja -lempeästi, raikkaasti ja hauskastikin. Jotkut kohdat, erityisesti vanhemmuutta käsittelevät, osuvat suoraan sydämeeni. Vanhatalo kirjoittaa esimerkiksi tulollaan olevasta ajasta, jolloin määritellään uudestaan lapsen ja vanhemman suhteen ehdot: Ajatus täyttää minut hetkittäin niin suurella haikeudella että pakahdun tunteen voimasta. Voi, niin minäkin. Lasten kasvaminen on ihanaa ja ihan kamalaa.

Vakiintuneiden keski-ikäisten tarinoissa ei ole tavatonta, että tapahtumisen laannuttua ja omien lasten tullessa teini-ikään nuoruus alkaa kummitella aikuisen mielessä. Vakiintunut keski-ikäinen! Toisessa elämässä ollaan niin kiinni keski-ikäisyydessä että lukiessani aloin pohtia elämässään ja parisuhteessaan vakiintumisen sijasta keski-ikään vakiintumista. Luulen, että Vanhatalo kirjoittaa nimenomaan parisuhteen ja elämään vakiintumisesta, mutta ehkä se on myös eräänlaista keski-ikään vakiintumista? Asettumista omiin nahkoihinsa, ikäänsä, siihen missä on jo paljon elettyä mutta myös (toivottavasti) paljon elettävää, tulevaa, uutta.

Toinen elämä on hieno kirja, jonka kokonaisuudesta saa hyvin kiinni. Vanhatalo kirjoittaa omakohtaisesti ja silti raikkaasti. Hän ei kieriskele tai vello, vaan osaa pysähtyä hetkiin ja jatkaa niistä toisiin – monenlaisiin elämän palasiin.

Kieriskelen syyllisyydentunnossa kunnes tavallisuus pelastaa minut. Paikoin teksti lähenee aforismia, kuten Tuijakin huomaa. Vanhatalon tiivis, mietiskelevä tyyli on sellaista, mitä olen nyt näissä oman keski-ikäni ruuhkavuosissa kipeästi tarvinnut: tuntoja, joista saa helposti kiinni; hetkiä, joissa kirjailijan oma itsereflektio kasvaa lukijan itsepohdinnoiksi. Millainen minä olen, miten elämäni rakentuu, missä ovat tavallisuuden – minun tavallisuuteni – kipu- ja onnenhetket?

Ne ovat Vanhatalon kirjassa, minun elämässäni, siellä ja täällä.

--

Myös Kirjojen kauneudesta -blogissa on pidetty Vanhatalon kirjasta.