Jojo Moyes: Ne, jotka
ymmärtävät kauneutta
Gummerus 2017
The Girl You Left Behind 2012
Suomentanut Heli Naski
446 sivua
Brittiläinen, osin Ranskaan sijoittuva romaani
Mutta kun Liv istuu ravintolassa, tapahtuu jotain outoa: hän näkee sen sellaisena kuin kauan sitten. Hän näkee Sophie Lefèvren tiskin takana ja kuulee saksalaisten saapaiden töminän vanhoilla jalavapuisilla lankuilla. Hän näkee pölkyn palavan takan arinalla, kuulee joukkojen marssivan ja tykkien jyrisevän jossain kaukana. Hän näkee katukiveyksen ulkona [--]
”Se on pelkkä maalaus”, Mo tokaisee hiukan kärsimättömästi, kun Li[v] kieltäytyy suklaafondantista ja tunnustaa, mitä miettii.
”Tiedän”, Liv sanoo.
Vuonna 1916 ranskalainen Sophie koettaa tulla toimeen kotikylässään, vaikka hänen miehensä, taiteilija Édouard Lefèvre on rintamalla sotimassa saksalaisia vastaan. Ja juuri saksalaissotilaita Sophie joutuu ravitsemaan, kun nämä illallistavat perheen hotellissa. Herr Kommandant, Friedrich, kiinnostuu suuresti taulusta, jonka mallina Sophie on poseerannut. 90 vuotta myöhemmin Lontoossa Sophien muotokuva koristaa nuorena leskeksi jääneen Liv Halstonin kotia. Taulu ja siihen liittyvät kysymykset muuttavat Livin elämän suuntaa.
Ensimmäinen lukemani Jojo Moyesin romaani Ne, jotka ymmärtävät kauneutta on kahdessa ajassa kulkeva tarina valinnoista, omistamisesta ja (tietenkin) rakastamisesta.
Joskus luettua tulee verrattua ruokaan, olen lukenut historiallisen viihderomaanin (nostalgia)pikkuleipäkertoimella, nauttinut kirjallista Fazerin Sinistä, ja päässyt sushibuffemaiseen lukuähkyyn amerikkalaisen laatukirjallisuuden äärellä. Ja sitten on tällaisia donitsikirjoja: sellaista jo ennakkoon tuttua kirjallisuutta, joka ei juuri yllätyksiä tarjoa, mutta jonka tietää aluksi houkuttelevaksi ja maukkaaksi, mutta joka alkaa jossain vaiheessa maistua vähän liialta ja mieli halajaa jo jonnekin pienemmän ja silti pureskeltavamman pariin, ja jota ei voi kuitenkaan jättää kesken ennen kuin viimeinenkin suunpieliin tarttunut sokerihippunen on nuolaistu pois.
Ja, kas: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta toimii kuin nuo pahvilaatikkoon pakatut donitsit. Se on sujuvaa luettavaa, mukaansa tempaisevaa ja mukavaa ajanvietettä, jokseenkin ennalta-arvattava, hieman liiankin helppo.
Moyes kyllä luo miellyttäviä maailmoja ja osaa luoda romaanin, joka kietoo pauloihinsa. Ensimmäisen maailmansodan melskeissä Sophien rinnalla kulkeminen koskettaa, vaikka henkilöhahmojen roolit ovat liiankin ilmeisiä ja etenkin alkuosiossa jo etukäteen arvattavissa, sittemmin – noh, pitäisi kai aina muistaa lajityyppi – epäuskottavia. 2000-luvun Lontoossa taas Livin maailmaan on helppoa solahtaa sisälle, joskin nuoren lesken elämässä on siinäkin lukijan kannalta paljon ennakoitavaa.
Ne, jotka ymmärtävät kauneutta voisi takatekstinsä mukaisesti olla taideromaani, ja osin toki onkin, jopa eräänlainen kevytmysteeri siitä, mitä taulun mallille tapahtui ja mikä taulun kohtalo tulee olemaan. Tyttö jonka jätit taaksesi -maalauksesta kasvaa välikappale halulle ja vallalle, omille päätöksille ja kauaskantoisille ratkaisuille. Taidemaailman kuvausta, suomennoksen nimestä johdettavaa estetiikkaa, olisin suonut romaanissa olevan enemmänkin vaikka vähän siihen tyyliin kuin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen jännäreissä, joissa taidekin pääsee esille. Moyesin kohdalla taulu on enemmänkin väline kuin taidetta, vaikka maalaukseen romaanihenkilöiden kannalta paljon omakohtaista kytkeytyykin.
Kokonaisuuteen on helppoa syventyä jopa bussi-juna-bussi-yhdistelmäisellä työmatkalla. Jos Moyesin muut romaanit ovat vastaavanlaisia, niin voisin harkita hänen tuotantoaan vaikkapa lentokenttälukemiseksi. Tosin alkuvuonna yritin lukea Kerro minulle jotain hyvää -kirjaa, joka jäi kesken makuuni liian ilmeisen alkuasetelman vuoksi. Tähän nyt lukemaani minut sai tarttumaan ennen kaikkea aihepiiri: taide.
Palataan vielä noihin donitseihin. Ensimmäinen lukemani Moyesin romaani on enemmän tuollainen kaneli-sokeripäällysteinen omenamunkki, jonka itselleni pakkauksesta valitsin, kuin suklaadonitsi: siinä on kuitenkin kanelin kirpeyttä ja aavistus raikasta omenaa, ei pelkkää makeutta. Siinä on kaikessa helppoudessaan jotain todella pidettävää.
Gummerus 2017
The Girl You Left Behind 2012
Suomentanut Heli Naski
446 sivua
Brittiläinen, osin Ranskaan sijoittuva romaani
Mutta kun Liv istuu ravintolassa, tapahtuu jotain outoa: hän näkee sen sellaisena kuin kauan sitten. Hän näkee Sophie Lefèvren tiskin takana ja kuulee saksalaisten saapaiden töminän vanhoilla jalavapuisilla lankuilla. Hän näkee pölkyn palavan takan arinalla, kuulee joukkojen marssivan ja tykkien jyrisevän jossain kaukana. Hän näkee katukiveyksen ulkona [--]
”Se on pelkkä maalaus”, Mo tokaisee hiukan kärsimättömästi, kun Li[v] kieltäytyy suklaafondantista ja tunnustaa, mitä miettii.
”Tiedän”, Liv sanoo.
Vuonna 1916 ranskalainen Sophie koettaa tulla toimeen kotikylässään, vaikka hänen miehensä, taiteilija Édouard Lefèvre on rintamalla sotimassa saksalaisia vastaan. Ja juuri saksalaissotilaita Sophie joutuu ravitsemaan, kun nämä illallistavat perheen hotellissa. Herr Kommandant, Friedrich, kiinnostuu suuresti taulusta, jonka mallina Sophie on poseerannut. 90 vuotta myöhemmin Lontoossa Sophien muotokuva koristaa nuorena leskeksi jääneen Liv Halstonin kotia. Taulu ja siihen liittyvät kysymykset muuttavat Livin elämän suuntaa.
Ensimmäinen lukemani Jojo Moyesin romaani Ne, jotka ymmärtävät kauneutta on kahdessa ajassa kulkeva tarina valinnoista, omistamisesta ja (tietenkin) rakastamisesta.
Joskus luettua tulee verrattua ruokaan, olen lukenut historiallisen viihderomaanin (nostalgia)pikkuleipäkertoimella, nauttinut kirjallista Fazerin Sinistä, ja päässyt sushibuffemaiseen lukuähkyyn amerikkalaisen laatukirjallisuuden äärellä. Ja sitten on tällaisia donitsikirjoja: sellaista jo ennakkoon tuttua kirjallisuutta, joka ei juuri yllätyksiä tarjoa, mutta jonka tietää aluksi houkuttelevaksi ja maukkaaksi, mutta joka alkaa jossain vaiheessa maistua vähän liialta ja mieli halajaa jo jonnekin pienemmän ja silti pureskeltavamman pariin, ja jota ei voi kuitenkaan jättää kesken ennen kuin viimeinenkin suunpieliin tarttunut sokerihippunen on nuolaistu pois.
Ja, kas: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta toimii kuin nuo pahvilaatikkoon pakatut donitsit. Se on sujuvaa luettavaa, mukaansa tempaisevaa ja mukavaa ajanvietettä, jokseenkin ennalta-arvattava, hieman liiankin helppo.
Moyes kyllä luo miellyttäviä maailmoja ja osaa luoda romaanin, joka kietoo pauloihinsa. Ensimmäisen maailmansodan melskeissä Sophien rinnalla kulkeminen koskettaa, vaikka henkilöhahmojen roolit ovat liiankin ilmeisiä ja etenkin alkuosiossa jo etukäteen arvattavissa, sittemmin – noh, pitäisi kai aina muistaa lajityyppi – epäuskottavia. 2000-luvun Lontoossa taas Livin maailmaan on helppoa solahtaa sisälle, joskin nuoren lesken elämässä on siinäkin lukijan kannalta paljon ennakoitavaa.
Ne, jotka ymmärtävät kauneutta voisi takatekstinsä mukaisesti olla taideromaani, ja osin toki onkin, jopa eräänlainen kevytmysteeri siitä, mitä taulun mallille tapahtui ja mikä taulun kohtalo tulee olemaan. Tyttö jonka jätit taaksesi -maalauksesta kasvaa välikappale halulle ja vallalle, omille päätöksille ja kauaskantoisille ratkaisuille. Taidemaailman kuvausta, suomennoksen nimestä johdettavaa estetiikkaa, olisin suonut romaanissa olevan enemmänkin vaikka vähän siihen tyyliin kuin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen jännäreissä, joissa taidekin pääsee esille. Moyesin kohdalla taulu on enemmänkin väline kuin taidetta, vaikka maalaukseen romaanihenkilöiden kannalta paljon omakohtaista kytkeytyykin.
Kokonaisuuteen on helppoa syventyä jopa bussi-juna-bussi-yhdistelmäisellä työmatkalla. Jos Moyesin muut romaanit ovat vastaavanlaisia, niin voisin harkita hänen tuotantoaan vaikkapa lentokenttälukemiseksi. Tosin alkuvuonna yritin lukea Kerro minulle jotain hyvää -kirjaa, joka jäi kesken makuuni liian ilmeisen alkuasetelman vuoksi. Tähän nyt lukemaani minut sai tarttumaan ennen kaikkea aihepiiri: taide.
Palataan vielä noihin donitseihin. Ensimmäinen lukemani Moyesin romaani on enemmän tuollainen kaneli-sokeripäällysteinen omenamunkki, jonka itselleni pakkauksesta valitsin, kuin suklaadonitsi: siinä on kuitenkin kanelin kirpeyttä ja aavistus raikasta omenaa, ei pelkkää makeutta. Siinä on kaikessa helppoudessaan jotain todella pidettävää.
Minäkään en ole koskaan lukenut Jojo Moyesia. Taideromaani kiinnostaa aina, joten jos häneltä ikinä luen jotakin, niin tämän! :) Kiitos, Katja mukavasta bloggauksesta! <3
VastaaPoistaTäällä toinen, joka ei ole lukenut yhtään Moyesia. Tätä voisi kokeilla kesällä puutarhassa :)
VastaaPoistaKerro minulle jotain hyvää tuli luetuksi auringonottokirjana. Se sopi siihen tilanteeseen oikein hyvin. Ehkä kokeilen tätäkin.
VastaaPoistaodottaa kirjahyllyssäni
VastaaPoista