Brett Anderson:
Hiilenmustat aamut
Sammakko 2018
Coal Black Mornings 2018
Suomentanut Sirje Niitepõld
Esipuhe Riku Korhonen
213 sivua
Brittiläinen muistelmateos
Sammakko 2018
Coal Black Mornings 2018
Suomentanut Sirje Niitepõld
Esipuhe Riku Korhonen
213 sivua
Brittiläinen muistelmateos
Maanalaisten asemien kohina ja hurina ja niiden
omalaatuinen, pölyinen dieselin tuoksu aiheuttavat minussa vieläkin
väristyksiä, ja kun pienenä kävelin usein Haywards Heathin rautatieasemalle,
seisoin laiturilla ja katselin kaihoisasti raiteita pitkin pohjoiseen ja yritin
nähdä välähdyksen kaupungin hohdosta ja lupauksista kaukaisuudessa. Lontoon suuruudessa
on jotain, mikä tuntuu minusta lohdulliselta: anonymiteetti, varaus, valta,
mahdollisuudet. All the love and poison [--]
Niin paljon kuin
Lontoota rakastankin, kävin siellä ensimmäisen kerran vasta viime vuosisadan
lopulla – tai uuden vuosituhannen kynnyksellä – vuonna 1999. Rakastuin
kaupunkiin heti, mikä ei ollut yllätys, sillä olinhan lukenut Lontoosta paljon
fiktiota ja tietokirjallisuutta, katsonut sinne sijoittuvia elokuvia, sarjoja
jne. Mielikuvissani, jotka osoittautuivat todeksi, minun Lontoossani, olivat viktoriaaniset talot, puistojen vankkarunkoiset
tammet, punaisen double-deckerit, metron loputon linjasto ja tietenkin
brittiläinen popmusiikki.
Mutta tämä
blogijuttu ei kerro Lontoosta, tietenkään ei. Se kertoo lukemastani kirjasta,
jossa Lontoolla on tärkeä roolinsa. Se kertoo myös hieman rakastumisesta
musiikkiin: noista androgyyneistä, tyylikkäistä hahmoista musiikkivideoissa,
Lontoon (no niin…) metron liukuportaissa… Ja jotain se – tai ainakin lukeamani
kirja – kertoo luokkatietoisuudesta ja -rajoista,
lahjakkuudesta, pyristelystä ja Hiilenmustista aamuista, kuten Brett Anderson
on muistelmateoksensa nimennyt.
Anderson on
tunnettu Suede-yhtyeen nokkamiehenä, omaperäisen lauluäänen omaavana mustiin
pukeutuvana tyyliniekkana, jokseenkin ajattomana ja silti niin
1990-lukulaisena. Vaikka rakastan (!) Sueden musiikkia, en ole niin suuri
poptähtien elämäkertojen ystävä, että olisin ajatellut lukea kirjan. Sitten
satuin kuulemaan jostain, että Hiilenmustat aamut on myös hyvää kirjallisuutta,
ja kiinnostuin. Onneksi, koska se on: hieno muistelmateos ja hyvää
kirjallisuutta, joka ristivalottaa enemmän muusikoksi kasvamista kuin muusikkoutta.
Tämä on hyvä asia, koska Hiilenmustien aamujen kiinnostavinta luettavaa ovat ensimmäiset kaksikolmasosaa. Viimeinen kolmannes, joka ei ole turha sekään, keskittyy pitkälti Sueden
muodostumiseen ja on luonteeltaan tavanomaisempaa muusikkomuistelmaa.
Yritys ymmärtää itseään on omakohtaisille muistelmille lie aina ominaista, ja
siksi Anderson keskittyy paljon lapsuus- ja nuoruusvuosiinsa. Kronologisen milloin
synnyin, mitä sitten tapahtui -kerronnan sijaan Anderson kertoo toisaalta
kiinnostavia anekdoottimaisia yksityiskohtia perheestään, toisaalta sijoittaa
kaiken yhteiskunnallisesti laajempaan keskusteluun.
Brittiläisen luokkayhteiskunnan alemmilla askelmilla kasvaneelle ei anneta kovin hyviä kortteja, mutta Andersonilla oli onni kasvaa sopivan eksentrisessä perheessä, jossa taiteellinen mutta samalla stoalaiseen tyyneyteen saakka käytännöllinen äiti ompeli Brettin ja tämän Blandine(!)-siskon vaatteet ja pukeutumissnobismia ja historiaa harrastanut taksikuski-isä kertoi härskejä vitsejä. Hiilenmustien aamujen – tulen sytyttäminen ja asunnon pitäminen lämpimänä oli vaikeaa – kodissa Andersonista kasvoi räkänokkainen, ylimielinen, hiukan sentimentaalinen poika, joka rakasti Marmite-piiraita, kasvoi halvasta lihasta tehdyllä kastikkeella ja oppi sitä myöten vihaamaan lihaa. Hänen suurin ruokahaaveensa olivat etikkasipsit: hän kuvitteli, että olisi aikuisena niin rikas että voisi ostaa kokonaisen pienen sipsivuoren.
Brittiläisen luokkayhteiskunnan alemmilla askelmilla kasvaneelle ei anneta kovin hyviä kortteja, mutta Andersonilla oli onni kasvaa sopivan eksentrisessä perheessä, jossa taiteellinen mutta samalla stoalaiseen tyyneyteen saakka käytännöllinen äiti ompeli Brettin ja tämän Blandine(!)-siskon vaatteet ja pukeutumissnobismia ja historiaa harrastanut taksikuski-isä kertoi härskejä vitsejä. Hiilenmustien aamujen – tulen sytyttäminen ja asunnon pitäminen lämpimänä oli vaikeaa – kodissa Andersonista kasvoi räkänokkainen, ylimielinen, hiukan sentimentaalinen poika, joka rakasti Marmite-piiraita, kasvoi halvasta lihasta tehdyllä kastikkeella ja oppi sitä myöten vihaamaan lihaa. Hänen suurin ruokahaaveensa olivat etikkasipsit: hän kuvitteli, että olisi aikuisena niin rikas että voisi ostaa kokonaisen pienen sipsivuoren.
Anderson kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin hyvin, että jos hän
alkaisi romaanikirjailijaksi, lukisin takuulla hänen tuotantoaan. Hän voisi
kirjoittaa myös kulttuuri- ja sosiaalishistoriallisen populaarin tietokirjan
1980- ja 90-lukujen Britanniasta. Anderson katsoo kaikkea tarkalla silmällä,
mutta silti jokseenkin romanttisesti – samalla tyylillä muuten Riku Korhonen on kirjoittanut Sirje Niitepõldin suomentaman teoksen esipuheen. Nuoren aikuisuuden keskiöön nousee
itsensä etsimisen ja bändin muodostamisen ohella Lontoo, jonka paskainen puoli
toimi Sueden kappaleiden innoittajana. Pääkaupungin nuhruisilla kulmilla
Anderson loi oman fantasiansa, jossa vessakoppien
seinäkirjoitukset, rähjäiset kadut ja kebabpaikat toimivat kuin muusat. Kaiken romantiikan keskellä Anderson toki huomaa, miten
John Majorin ajan Lontoo oli köyhille kurja (ja eittämättä sellainen Lontoo on
nytkin).
Vaikka en muka kirjoittanut Lontoosta, kiertyy kaikki osin tuohon joen halkomaan metropoliin, erityisen hienosti Andersonin teoksen loppulauseissa, joita en tässä kerro.
Sen sijaan kerron, että Hiilenmustat aamut on yksi viime aikojen suurimmista
lukurakkauksistani (mikä sopii tähän, kun olen jo kertonut rakastavani vaikka mitä muutakin). Se on kuin Sueden musiikki: rosoinen ja romanttinen,
yhteiskunnallinen, eksentrinen, kulttuuri- ja luokkatietoinen, ja, ah, niin
kaunis.
Haa! Tästäpä oiva taiteilijaelämäkerta haasteeseen :D Kiitos!
VastaaPoistaKaisa, kyllä! Tämä sopii haasteeseen hyvin ja on vielä hieno kirjakin. :)
PoistaSuede on jostakin syystä jäänyt minulle aikansa suurista brittibändeistä etäisimmäksi (minulla ei ole siihen edes vihasuhdetta kuten Oasikseen :)), mutta kirja kuulostaa sellaiselta, että sen voisi lukea, vaikka Suede ei niin kiinnostaisikaan.
VastaaPoistaMusiikkikirjoja tulee luettua vähän, vaikka musiikki kuuluu (kuuntelun kautta) jokapäiväiseen arkeeni. Kiitos tästä Katja, oli ihanaa lennähtää hetkiseksi Lontooseen tämän bloggauksen siivin! <3
VastaaPoista