sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent



Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
Kansi Laura Lyytinen
308 sivua
Kotimainen romaani,
jatko-osa L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoille


Entä kaikki ne yöt, jolloin Emilia ja Teddy olivat yhdessä katselleen Lyyran Vegaa, heidän yhteistä tähteään? Emilia tuijotti epäuskoisena taivaalle, mutta pilvenriekaleet peittivät tähdet.
Emilia tiesi olevansa naurettava. Ei, Teddy oli naurettava. He olvat molemmat niin naurettavia, että Emilia olisi nauranut, ellei kaikki olisi ollut niin surkeaa! Miten hän olisikaan nauranut!


Pieni Runotyttö, Emilia Byrd Starr, Uuden Kuun Emilia. L. M. Montgomeryn tuotannon tunnetuimpia hahmoja Vihervaaran Annan ohella. Jokainen Montgomerynsa lukenut lie kuullut kysymyksen: Anna vai Emilia? Minulle vastaus on päivänselvä. Olen aina halunnut pitää Emiliasta, tuosta lahjakkaasta kirjailijattaresta, ja toki pidänkin. Vastaus on kuitenkin Anna, totta kai.

Sillä: Lapsena koin Runotytöt synkiksi tavalla, jota en osaa vieläkään määritellä. Annan maailmaan solahdin paremmin, tarinoiden koskettavuuteen ja hauskuuteen – ja pian opin huomaamaan, miten monia eri sävyjä Annoissa on. Annasta tuli minun “kirjaystäväni”, Annoja olen lukenut viihtyäkseni, saadakseni lohtua, palatakseni johonkin tuttuun, ollakseni tässä ja nyt. Runotytöissäkin on sävyjä ja tasoja (totta kai!), mutta siinä missä luin (ja luen) Annoja uudelleen ja uudelleen, en palannut Emilia Byrd Starrin maailmaan ennen kuin nyt. Nyt, kun hän on Emilia Kent. Teddyn vaimo.

Vaikken voi kutsua itseäni Emilia-faniksi, innostuin heti, kun kuulin Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen kirjasta Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu.

Enemmän kuin Emiliasta sinänsä kiinnostuin ajatuksesta lukea taitavien kirjailijoiden kynästä syntynyttä Montgomery-fanifiktiota. Koska en muistanut Runotytöistä kuin pääpiirteet, silmäilin Montgomeryn kolme Emilia-romaania pikaisesti, muistaakseni kirjojen pääpiirteet: Emilia, Ilse, Perry ja Teddy, Uusi Kuu, kirjoittaminen, Murrayt, sukuylpeys, Tuulen tyttö… Ai niin! Kun Runotytöt olivat jossain määrin muistissa, tartuin suurella innolla Huotarisen ja Koskimiehen kirjaan.

Ja sainkin kirjalta paljon: sujuvalukuisen, tunnelmallisen romaanin, jossa nuori kirjailija kohtaa niin avioliittoonsa, omaan kirjoittamiseensa kuin tarvitsemaansa tilaan, tuuleen ja avaruuteen liittyviä kysymyksiä. Sain romaanin, joka kurottaa sekä Emilian sisäiseen maailmaan että hänen tapoihinsa tai kykyihinsä toimia, oli kyse sitten kehon pettämisestä, ystävyydestä tai sukuvelvoitteista.

Mikä parasta, Huotarinen ja Koskimies tavoittavat Montgomeryn hengen. On kuin lukisi kirjailijan omaa tekstiä, jonka joku taitava suomentaja on kääntänyt. Tiettyä nykyaikaisuuttakin voi toki rivien väleistä löytää, mikä ilahduttaa. Fanifiktiota voi tietysti idean tasolla ihan yleisestikin aina kiitellä, hämmästellä, vierastaa tai siihen voi tarttua uteliaisuudella. Ja siksi voi myös alati pohtia, miten ns. tosifanit tämänkin kirjan ottavat vastaan (kertokaa!).

Kuten sanottua, olen aina pitänyt Emiliasta, mutten ole koskaan ollut hänestä niin innoissani, että jotenkin puristisesti suhtautuisin ehkä jonkinlaisesta ajatusleikistä alkaneeseen jatko-osaan. Päinvastoin, Emilia Kent on niin laadukas romaani, että uskoisin sen voivan innostaa uusiakin (aikuisia) lukijoita Runotyttöjen pariin. Mitä fanifiktioon noin yleisesti ottaen tulee, niin jos se on tätä laatua, voisi sitä lukea enemmänkin. Emilia, vieras tuttuni, toimii siis erinomaisesti tällaisena jatko-osanakin. Entä sitten jonkun rakkaamman hahmon kohdalla? Haluaisinko fanifiktiota vaikkapa Annasta? Hmm, en tiedä (ehkä sellaista on maailmalla tehtykin). Uteliaisuus varmasti voittaisi. Ja miksikäs en: onhan minulle rakkaammasta hahmosta, Jane Austenin Elizabeth Bennetistä saatu aikaan mainio Syystanssiaiset (kirjoittajana itse dame P. D. James).

Se fanifiktion pohdiskelusta. Emilia Kent on mainio kirja. Kielen ja tunnelman kohdalla moni osuu kohdilleen niin, että on kuin lukisi Montgomeryn alkuperäisteosta. On ihastuttavaa, miten Emilia pohtii, olisiko hänen mielessään kehräytyneessä juonessa “viimein siementä kokonaiseen romaaniin”, miten hän tuntee omenoiden tuoksun jo Uuden Kuun eteisessä, ja kuinka hän on “aina tuntenut puut sisarikseen”: Hän tunsi syvää onnea ja iloa vaahteroiden kullan aikaan, jolloin punakeltaiset lehdet olivat salattuja kirjeitä, viestejä toisista maailmoista, jostakin sieltä, missä sanat syntyvät. Ah, voisin melkein kuvitella olevani sittenkin myös vähän Emilia, ainakin nyt pääsin hänen maailmaansa paremmin kuin koskaan aiemmin.

Yhdellä lauseella: Huotarisen ja Koskimiehen Emilia Kent ei vain jatka runotytön tarinaa, vaan se on kirja joka antoi minulle Uuden Kuun Emilian.

16 kommenttia:

  1. Olen onnistunut sivuuttamaan Montgomeryn tuotannon. Viihdyin paremmin viisikkojen lumoissa ja sen jälkeen jännityskirjojen. Kolmen veljen siskona kasvoin itsekin olosuhteissa, jossa urheilu, ulkopelit ja seikkailu olivat aina päällimmäisinä ajatuksina. Mekkoa ei voinut ajatellakaan, farkut ne olla piti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minä luin sekä jännäreitä että tyttökirjoja. Tyttökirjoissa muuten meno on raisumpaa tai hauskempaa kuin voisi ehkä ensin ajatella. Esimerkiksi Anna juotti ystävänsä humalaan ja värjäsi hiuksensa vihreäksi. :)

      Poista
  2. Tämä kirja toisaalta kiiinnostaisi, mutta - Emilia on minulle niin tärkeä kirjallisuuden hahmo, että pelkään pettyväni, kuten tapahtui Mitchelin Tuulen Viemää -jatko-osan kanssa. En tykännyt televisiosarjasta ja kirjakin jäi kesken. Tuo mainitsemasi nykyaikaisuus erityisesti pistää mietteliääksi. Hienoa, että kirja on kuitenkin auttanut sinua löytämään Emilian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, vaikka pelottaisi, suosittelen silti lämpimästi lukemaan tämän. Tässä ei ole nykyaikaisuutta siinä mielessä, että tapahtuisi asioita joita Emilialla ei Montgomeryn aikaankaan olisi voinut tapahtua. Teksti on tosiaan kuin Montgomeryn kynästä. ♥ Tuosta Tuulen viemää -jatko-osasta olen muiltakin kuullut, että kirja on ollut pettymys. Tämä on varmasti erilainen. Joten jos joskus tämän luen, toivon että ihastut.

      Poista
  3. Olen varmaan kertonut tämän (monesti) aikaisemminkin, mutta minäkään en lapsena kokenut Emiliaa kovin läheiseksi. Pidin kyllä Runotytöistä, mutta en rakastanut niitä samalla tavalla kuin Annoja, ja Emilia henkilöhahmona oli minusta jopa vähän ärsyttävä.

    Löysin kuitenkin Runotytöt ja Emilian ihan uudella tavalla joskus parikymppisenä. Huomasin samaistuvani Emiliaan, ja Runotytöistä tuli minulle hyvin tärkeitä aika henkilökohtaisella tasolla.

    Tuon henkilökohtaisen suhteen vuoksi tämän Emilia Kentin lukeminen vähän jännittää. En niinkään pelkää sitä, että kirja olisi huono, vaan sitä että tekijät eivät ole ymmärtäneet Emiliaa samalla tavalla kuin minä. (Tosin luotan Satu Koskimieheen Emilia-fanina aika paljon. :)) Uteliaisuus todennäköisesti kyllä voittaa pelot, ja varmaan luen kirjan jossain vaiheessa. Ehkä kesälomalla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, kommenttisi saa miettimään, että olisipa tässä suhteessa mahdollisuus kääntää aikaa hetkellisesti taaksepäin. Voisin lukea Runotytöt parikymppisenä! Annoja näet luin silloin(kin). Luulen, että aikuisempana Runotytöt aukeavat paremmin kuin lapsena.

      Suosittelen lämpimästi Huotarisen ja Koskimiehen kirjan lukemista. ♥

      Poista
  4. Olinkin jo unohtanut tämän kirjan ilmestymisen. Mukavaa että se muistuttaa hyvin Montgomeryn sarjan henkeä. Anna-"fanifiktiota" on ainakin Budge Wilsonin Before Green Gables, mutta en ole lukenut sitä joten en osaa suositellakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pearl Cover, tässä on mielestäni joten niin oikeanlaista montgomerylaisuutta. Kannattaa lukea. :) Ja kiitos kirjatiedosta: Annan varhaisimpia vuosia, siis.

      Poista
  5. Rakastin lapsena/nuorena Emiliaa. (Annasta en ole koskaan niin välittänyt.) Luin Runotytöt varmasti ainakin kymmenen kertaa. Ajattelin ensin, etten tähän fanifiktioon tartu, mutta eilen aloitin ja puoliväliin hurahti saman tien. Ja luen varmaan loput tänään. Sitten on kai tehtävä se, mitä olen vältellyt, eli kerrattava nuoruudenihastus keski-iässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulevi, voin kuvitella että aloit lukea tätä hieman ristiriitaisin mielin, koska Emilia on ollut sinulle rakas henkilöhahmo. Nyt olet ehkä päässyt jo loppuun? Mielenkiinnolla jään odottamaan, että mitä tästä pidit.

      Poista
  6. Harpoin tekstiäsi, sillä olen itse vasta kirjan alkusivuilla. Joitain hienosti kirjoitettuja kohtia sekä sinun että romaanin tekstistä ole jo bongannut. Muuten, tämä kirja sopisi haasteeseeni Klassikkotuunaus 😀. Hyvää juhannusviikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, pian siis saan ehkä lukea sinun mietteitäsi tästä. Ja totta, Klassikkotuunaus! Olen hyvä innostumaan haasteista, mutta sitten unohdan ne helposti. Tämä olisi erinomaisen sopiva siihen haasteeseen.

      Kiitos samoin!

      Poista
  7. Luin kaikki mitä Montgomeryltä löysin, mutta Annaksi tunsin itseni. Uskon, että tässä kirjassa on hyvin onnistuttu tallentamaan Maudin 'henki'.

    Jännittävä kansi, taidan pitää. Kannatti lukea jos nyt vihdoinkin kohtasit Emilian<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, samat sanat: Anna ♥ Mutta tämäkin on tosiaan kertakaikkisen hieno romaani, joka kantaa Maudin henkeä.

      Minustakin kansi on hieno!



      Poista
  8. Tällaiset jatkokirjat on ihan kivoja. Luin joskus Geraldine Brooksin kirjan March, joka kertoo Alcott'in Pikkunaisten isästä.

    VastaaPoista
  9. Luin Runotyttö-kirjat ensimmäisen kerran 9-vuotiaana ja luen ne aina silloin tällöin uudestaan. Emilia Kentiä en ole vielä lukenut kokonaan, mutta kovasti tekee mieli jättää kesken. Ymmärrän, että "aidontuntuisen" jatko-osan kirjoittaminen olisi ollut mahdotonta, mutta kun tässä kirjassa ei ole minkäänlaista viehätystä. En kerta kaikkiaan keksi tästä mitään hyvää sanottavaa.

    VastaaPoista