Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
Kansi Laura Lyytinen
308 sivua

Kotimainen romaani,
jatko-osa L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoille


Entä kaikki ne yöt, jolloin Emilia ja Teddy olivat yhdessä katselleen Lyyran Vegaa, heidän yhteistä tähteään? Emilia tuijotti epäuskoisena taivaalle, mutta pilvenriekaleet peittivät tähdet.

Emilia tiesi olevansa naurettava. Ei, Teddy oli naurettava. He olvat molemmat niin naurettavia, että Emilia olisi nauranut, ellei kaikki olisi ollut niin surkeaa! Miten hän olisikaan nauranut!

Pieni Runotyttö, Emilia Byrd Starr, Uuden Kuun Emilia. L. M. Montgomeryn tuotannon tunnetuimpia hahmoja Vihervaaran Annan ohella. Jokainen Montgomerynsa lukenut lie kuullut kysymyksen: Anna vai Emilia? Minulle vastaus on päivänselvä. Olen aina halunnut pitää Emiliasta, tuosta lahjakkaasta kirjailijattaresta, ja toki pidänkin. Vastaus on kuitenkin Anna, totta kai.

Sillä: Lapsena koin Runotytöt synkiksi tavalla, jota en osaa vieläkään määritellä. Annan maailmaan solahdin paremmin, tarinoiden koskettavuuteen ja hauskuuteen – ja pian opin huomaamaan, miten monia eri sävyjä Annoissa on. Annasta tuli minun “kirjaystäväni”, Annoja olen lukenut viihtyäkseni, saadakseni lohtua, palatakseni johonkin tuttuun, ollakseni tässä ja nyt. Runotytöissäkin on sävyjä ja tasoja (totta kai!), mutta siinä missä luin (ja luen) Annoja uudelleen ja uudelleen, en palannut Emilia Byrd Starrin maailmaan ennen kuin nyt. Nyt, kun hän on Emilia Kent. Teddyn vaimo.

Vaikken voi kutsua itseäni Emilia-faniksi, innostuin heti, kun kuulin Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen kirjasta Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu.

Enemmän kuin Emiliasta sinänsä kiinnostuin ajatuksesta lukea taitavien kirjailijoiden kynästä syntynyttä Montgomery-fanifiktiota. Koska en muistanut Runotytöistä kuin pääpiirteet, silmäilin Montgomeryn kolme Emilia-romaania pikaisesti, muistaakseni kirjojen pääpiirteet: Emilia, Ilse, Perry ja Teddy, Uusi Kuu, kirjoittaminen, Murrayt, sukuylpeys, Tuulen tyttö… Ai niin! Kun Runotytöt olivat jossain määrin muistissa, tartuin suurella innolla Huotarisen ja Koskimiehen kirjaan.

Ja sainkin kirjalta paljon: sujuvalukuisen, tunnelmallisen romaanin, jossa nuori kirjailija kohtaa niin avioliittoonsa, omaan kirjoittamiseensa kuin tarvitsemaansa tilaan, tuuleen ja avaruuteen liittyviä kysymyksiä. Sain romaanin, joka kurottaa sekä Emilian sisäiseen maailmaan että hänen tapoihinsa tai kykyihinsä toimia, oli kyse sitten kehon pettämisestä, ystävyydestä tai sukuvelvoitteista.

Mikä parasta, Huotarinen ja Koskimies tavoittavat Montgomeryn hengen. On kuin lukisi kirjailijan omaa tekstiä, jonka joku taitava suomentaja on kääntänyt. Tiettyä nykyaikaisuuttakin voi toki rivien väleistä löytää, mikä ilahduttaa. Fanifiktiota voi tietysti idean tasolla ihan yleisestikin aina kiitellä, hämmästellä, vierastaa tai siihen voi tarttua uteliaisuudella. Ja siksi voi myös alati pohtia, miten ns. tosifanit tämänkin kirjan ottavat vastaan (kertokaa!).

Kuten sanottua, olen aina pitänyt Emiliasta, mutten ole koskaan ollut hänestä niin innoissani, että jotenkin puristisesti suhtautuisin ehkä jonkinlaisesta ajatusleikistä alkaneeseen jatko-osaan. Päinvastoin, Emilia Kent on niin laadukas romaani, että uskoisin sen voivan innostaa uusiakin (aikuisia) lukijoita Runotyttöjen pariin. Mitä fanifiktioon noin yleisesti ottaen tulee, niin jos se on tätä laatua, voisi sitä lukea enemmänkin. Emilia, vieras tuttuni, toimii siis erinomaisesti tällaisena jatko-osanakin. Entä sitten jonkun rakkaamman hahmon kohdalla? Haluaisinko fanifiktiota vaikkapa Annasta? Hmm, en tiedä (ehkä sellaista on maailmalla tehtykin). Uteliaisuus varmasti voittaisi. Ja miksikäs en: onhan minulle rakkaammasta hahmosta, Jane Austenin Elizabeth Bennetistä saatu aikaan mainio Syystanssiaiset (kirjoittajana itse dame P. D. James).

Se fanifiktion pohdiskelusta. Emilia Kent on mainio kirja. Kielen ja tunnelman kohdalla moni osuu kohdilleen niin, että on kuin lukisi Montgomeryn alkuperäisteosta. On ihastuttavaa, miten Emilia pohtii, olisiko hänen mielessään kehräytyneessä juonessa “viimein siementä kokonaiseen romaaniin”, miten hän tuntee omenoiden tuoksun jo Uuden Kuun eteisessä, ja kuinka hän on “aina tuntenut puut sisarikseen”: Hän tunsi syvää onnea ja iloa vaahteroiden kullan aikaan, jolloin punakeltaiset lehdet olivat salattuja kirjeitä, viestejä toisista maailmoista, jostakin sieltä, missä sanat syntyvät. Ah, voisin melkein kuvitella olevani sittenkin myös vähän Emilia, ainakin nyt pääsin hänen maailmaansa paremmin kuin koskaan aiemmin.

Yhdellä lauseella: Huotarisen ja Koskimiehen Emilia Kent ei vain jatka runotytön tarinaa, vaan se on kirja joka antoi minulle Uuden Kuun Emilian.