Maggie Nelson: Argonautit

Maggie Nelson: Argonautit

S&S 2018
The Argonauts 2015
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Jussi Karjalainen
208 sivua
Yhdysvaltalainen omaelämäkerrallinen tietokirja

Onhan se röyhkeää. Toisaalla on aristoteelinen, kenties evolutiivinen tarve kategorisoida kaikki mahdollinen – peto, iltahämärä, syömäkelpoinen – toisaalla tarve kunnioittaa muutosta, pakoa, sitä valtavaa olemisen sekamelskaa, jossa me todellisuudessa elämme.

Millaista on elää queeriksi luokiteltavaa elämää naisena, puolisona ja äitinä? Rikkoa normeja ja löytää tasapaino? Amerikkalainen taidehistorioitsija ja kirjailija Maggie Nelson on nainen, jonka puoliso Harry (Dodge) ei halua määritellä sukupuoltaan, pariskunnan lapset, yksi yhteinen ja toinen Harryn aiemmasta suhteesta, ovat syntyneet pojiksi. Vakiintunutkin elämä on ikuista etsimistä: minuuden, toiseuden, ulkopuolisen ja sisäisen.

Etsijöitä olivat myös Kreikan myyttiset argonautit, Argo-laivalla purjehtijat, jotka matkansa aikana rakensivat koko laivansa uudelleen, mutta pitivät laivansa nimen. Argonautit on Nelsonin omaelämäkerrallisen kirjan nimi: tietokirjan, muistojen kirjan, esseistiikkaa lähestyvän teoksen, tietopainotteisen ja runollisen teoksen. 

Teoksessaan Nelson tarkastelee sitä, mikä on normaalia ja mikä nähdään sen ulkopuolisena. Onko ydinperhe normaalia? Tuhoaako Nelsonin ja Dodgen suhde avioliitoksi kutsuttua instituutiota vai vahvistaako se sitä? On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot… Nelsonin älykkään analyyttistä, mutta samalla tunteisiin menevää (mikä riemastuttava ja yhteen sovittuva ristiriita, muuten!) tekstiä on virkistävää lukea. Nelson kritisoi yhtäältä hetero-, toisaalta homonormatiivisuutta, valmiiksi annettuja malleja, vaikka hän sekä elää niiden mukaisesti että rikkoo niitä. 

Nelson ei pohjaa kokemuksiaan vain omaan elämäänsä, vaan tutkijataustaisena hän tuntee hyvin myös sukupuolentutkimuksen diskurssin aina Luce Irigarayn ja Judith Butlerin kaltaisista klassikoista lähtien. Argonauttien sivujen marginaaliin on nostettu ajattelijoiden ja taiteilijoiden nimiä, minkä ansiosta raskaalta viiteapparaatilta vältytään. Keskiössä on silti Nelson oma elämä, hänen ja Harryn suhde, kysymykset sitoutumisesta, äitiydestä, rakkaudesta. Kummankin lapsuus on myös vahvasti läsnä, etenkin Harry on eräänlainen argonautti etsiessään biologisia juuriaan.

Vaikka Nelsonin teksiä voi luonnehtia osin runollisen kauniiksi (mitä runollisen kaunis sitten ikinä onkaan, mielikuvaa, eihän runouden tarvitse olla millään muotoa kaunista), on Argonautit myös raastava, repivä, pornografista sanastoa viljelevä kirja. Nelson saa lukijansa pohtimaan sitä(kin), että mikä oikeastaan on rumaa tai rivoa (kärjistän tässä, koska ihanuus tai rumuus tai mikä lie elää mielestäni aina samoissa asioissa)? Onko sitä perseeseen paneminen, josta Nelson paljon kirjoittaa? Onneksi lukijan, ainakaan minun, ei tarvitse ottaa kantaa. On henkilökohtaista ja on poliittista eikä niitä voi tai pidä toisistaan erottaakaan. Rumuus ja kauneus asuvat samassa kodissa, samassa suhteessa, samassa ihmisessä.

Kun Nelson hedelmöitetään ja kun hänen raskautensa etenee, etenee myös Harryn prosessi yhä kauemmas naiskehostaan – muttei kuitenkaan mieheksi, sillä Harry ei halua tulla määritellyksi jonkun tietyn sukupuolen mukaan. Myös aika määrää elämää: Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä me olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koitimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina. Toisin sanoen me vanhenimme.

Paitsi yhteiskunnallista, älykästä ja henkilökohtaista, on Nelsonin teksti myös hauskaa, vapauttavaa luettavaa. Argonautteja onkin ihana (!) lukea. Se on teos, joka katsoo moneen suuntaan – sisältä päin, rujosti ja kauniisti, varmasti mieleenpainuvasti.