Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa
Otava 2018
Blod är tunnare än vatten
Käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski
Kannen suunnittelu: Anders Carpelan
285 sivua
Dokumenttiperusteinen romaani

Kapteeni inttää, että minun pitäisi valita. Siihen olen yrittänyt sanoa, ettei minulla ole tietoa siitä mitä sellainen valinta voi merkitä.
Vain valkoiset puhuvat punaisesta ja valkoisesta, nujerretut vastustajat puhuvat mustista tai lahtareista. Monte Carlossa vastakkaisilla väreillä ei ollut muuta poliittista merkitystä kuin että punainen voitiin yhdistää Ranskan vallankumoukseen, musta taantumukseen ja vapauden rajoittamiseen. Mutta minä tuskin koskaan pääsen sinne, ellei sattuma suo minulle mahdollisuutta irtautua tästä puolittaisesta kurjuudesta, jota jossain määrin lievittää Annan ääni, kun hän kysyy:
Oletko tyytyväinen päivääsi?

Vuosi 1918. Venäläinen Alexander pakenee kotimaansa tapahtumia Suomen puolelle jääneeseen huvilaansa. Huvilassa hän kohtaa nuoren naisen, Annan, joka ottaa Alexanderin vastaan ase kädessään. Satakunta vuotta myöhemmin mies tutkii isänsä jäämistöä. Erilaisista dokumenteista alkaa muodostua tarina, jossa Suomen sisällissodan ja Venäjän vallankumouksen rajamailla kohdanneiden ihmisten kohtalot alkavat hahmottua – osin dokumenttien, osin kuvitellun kautta.

Mikä on fiktiota, mikä totta, minkä verran dokumenteista voi tuottaa fiktiota, ja ehkä se kiinnostavin kysymys: millainen on Jörn Donnerin tuorein romaani Vesi on verta sakeampaa?

Ensimmäisiin kysymyksiin on mahdotonta vastata, sillä fiktio ja tosi elävät rinnakkain kaunokirjallisuudessa eikä niitä ole (ainakaan joskus) tarpeen erottaa. Fiktiossa ei aina ole toden vaadetta, mikä on usein vapauttavaa. Kysymys dokumenttien roolista fiktion tuottajana on kiinnostava, muttei kovin relevantti, koska historialliseen romaaniin kuuluu ainakin jonkinasteinen taustoitus faktojen perusteella. Toisaalta Donnerin romaanissa dokumenttien rooli on osa tarinaa.

Sen sijaan viimeiseen kysymykseen voi jokainen lukija vastata omalta osaltaan. Minun vastaukseni lyhykäisyydessään ja lakonisuudessaan kuuluu: ihan hyvän. Ihan hyvällä tarkoitan tällä kohtaa romaania, joka tarjoaa kiinnostavan ja otteessaan pitävän niin kutsutun suuren tarinan. Tarinaa sodasta ja rakkaudesta, kaaoksesta, surusta – ja suvustakin. Hetkittäin kokonaisuutta vaivaa luonnosmaisuus: on kuin ajatukset kyllä siirtyisivät kirjan sivuille, mutta vain osittain, osittain jäisivät jonnekin kirjailijan aivosolujen, kynän tai tietokoneen näppäimistön ja tiedostoksi muuttuvan tekstin väliin.

Ehkä sodan ja vallankumouksen kaoottisuus tai sitten romaanin taustalla olevien dokumenttien (mahdollinen) sirpaleisuus saa aikaan sen, että romaanina Vesi on verta sakempaa on osin hajanainen. Vaikka tekstissä on imua, on siitä paikoin vaikea saada otetta. Hajanaisuuden tunnetta lisää nykyhetkessä elävän kertojan ääni, tavallaan koko romaanin perusta ja silti tarkkailija, joka sekoittuu osaksi kuviteltua – tai kuviteltua monitasoisessa fiktiossa. Palasia: kirjeitä ja muita dokumentteja, tunteita, tapahtumia, paikoja: Terijoki, Pietari, Viipuri… kaikkea on paljon. Romaanin rakenne tarjoaa siis haasteen, johon ei täysin vastata.

Tarina on kuitenkin kiehtova. Se pitää otteessaan, kuljettaa jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan. Se koskettaa, tulee liki, on kaunis ja melankolinen ja hurja. Varsin taitavasti Donner käsittelee myös Suomen sisällissodan ja Venäjän vallankumouksen kaoottisuutta ja sitä, mitä kaikki saa aikaan niin yhteiskunnallisissa toimissa kuin yksittäisessä ihmisessä. Kerronta etenee pikemminkin raportoivasti kuin kuvaillen, dialogin ja kertojan mietteiden kautta. Tekstissä on outoa julmuutta ja kauneutta, mistä pidän.

Karikoistaan huolimatta Donnerin romaanissa on paljon mieleenpainuvaa. Erityisen hieno on loppu, jossa romaanin nimi saa selityksensä. Vesi ja veri, elämän elementit: miten kaikki oikeastaan kulkee kaikkialla siellä missä elämää on.

-

Muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Kirja vieköön, Tuijata.

P. S. Juhannuksena lukemani romaani sai minut vanhojen sukukuvien äärelle. Olisipa kaikista noista kuvien ihmisistä tekstidokumentteja (osasta toki onkin: kirjeitä, valokuvien taakse tehtyjä merkintöjä, mutta osaa jää tuntemattomiksi), niin voisin osin pohjustaa heidän elämäänsä koskevaa kuvitteluani!