Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
Gummerus 2018
Dept. of Speculation 2014
Suomentanut Marianna Kurtto
237 sivua
Amerikkalainen romaani

Jos joku pyytää kertomaan mikä on ollut elämäsi onnellisinta aikaa, on tärkeää huomioida vastauksessa kysymyksen lisäksi myös kysymyksen esittäjä. Jos kysyjä on joku jota rakastat, voidaan hyvin olettaa, että tämä henkilö toivoo olevansa mukana pyytämässään muistelossa. Mutta jos olet erehtyväinen ja sydämessäsi on kierouma, saatat unohtaa tämän itsestäänselvän ja hellyttävän ohjeen ja sen sijaan puhua ajasta, jolloin olit ypöyksin maalla, missä kukaan ei tahtonut sinusta yhtään mitään, edes rakkautta.

Nainen ja mies ovat molemmat älykkäitä ja hyväosaisia. Heidän elämänsä näyttää kulkevan kuin romanttisessa komediassa tai vähintäänkin akateemisessa arjessa. He rakastuvat, jakavat asioita, käyvät töissä, saavat lapsen. Ja sitten… Parisuhde muuttuu: sisäiset ja ulkoiset tekijät, koko elämä.

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto on erikoinen, kokoaan suurempi romaani asioista. Se on parisuhderomaani, kertomus elämän kaoottisuudesta ja niistä nyansseista, jotka vaikuttavat kuta kuinkin koko omaan kokemusmaailmaan. Offillin romaani kurottaa siis moneen suuntaan ja tekee sen hallitusti.

Syvien pohdintojen jaostoa on oikeastaan vaikea avata enkä edes erityisemmin halua sitä tehdä, koska (pitkästä aikaa, muuten) haluan pitää kirjan itselläni ja silti suositella sitä teille muille. Vinkkausmielessä sanon siis jotain.

Ensin: Offillin romaani on hurjan hyvä. Offill kirjoittaa paitsi fragmentaarisesti, myös ehjästi. Näkökulmat vaihtelevat, mennyt ja nykyisyys, ajatukset ja tapahtunut lomittuvat. Kokonaisuus tarjoaa oivalluksia, viittaa sinne tänne maailmankirjallisuuteen ja filosofiaan, sivuaa arkea mutta kurottaa jonnekin toiselle puolen. Pienet havainnot naurattavat, suuret tunteet koskettavat. Miten joku osaakin kirjoittaa niin raa’an pihvin piilottamisesta sämpylän sisään ja edelleen käsilaukkuun, Rainer Maria Rilken taidepohdinnoista, peloista ja joskus rakastamisesta, kuin toisen keskiläntisyydestä – samassa kirjassa, niin sujuvasti!

Erikseen on kehuttava romaanin kieltä ja siten Marianna Kurton suomennosta. Vaikka Offillin teoksen teemat, rakenne, viittaukset ja näkökulmavaihdos riittäisivät yksin tekemään kokonaisuudesta kiinnostavan ja onnistuneen, toimii kieli kaiken kruununa. Kurtto tavoittaa romaanin kepeyden ja syvyyden, sen kiehtovasti ristiriitaisen helppouden ja hyvän haastavuuden, kaiken unenomaisuuden ja kirkkauden.

Offillin romaanin takateksti on tupattu täyteen toinen toistaan ylistävämpiä kommentteja. Niiden kanssa on helppoa olla samaa mieltä, mutta kirjabloggaajan omaäänisyyttä ne heikentävät – ainakin minun kohdallani, leikkimielisesti. Nimittäin eräs suosikkikirjailijani Maggie O’Farrell sen sanoo: “[--] Heti kun sain kirjan loppuun, käänsin sen ympäri ja aloitin alusta. Upea.” Minä en vielä aloittanut lukea koko romaania uudestaan, mutta palasin alkuun, ehkä nähdäkseni joitakin asioita, ehkä ymmärtääkseni, aivan varmasti lukukokemukseeni ihastuneena.

Syvien pohdintojen jaosto on suorasanainen ja kryptinen, hauska ja surullinen, elämänmakuinen mutta tyylitelty, erinomaisesti kirjoitettu, mieltä virkistävä romaani. Sellainen, jonka haluaa saada loppuun mahdollisimman pian, mutta josta ei silti tahtoisi luopua. Voi että.

--

Myös Tuija ja Annika ovat lukeneet Offillin romaanin.