sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalonen: Poikakirja
Kustantaja: Otava 2010
Kannen suunnittelu: Maija Vallinoja
Kotimainen romaani
Sivuja: 256

Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.
Se ei ole nurkassa eikä keskellä. Siinä on enemmän omaa kuin muitten määräämää mutta enemmän siinä on muitten vuoksi.


1960-luvun koulupojan elämässä maailma on mallillaan - hyvin maskuliinisella mallillaan. Eletään aikaa, jolloin lauantaikin on työpäivä sekä tietenkin saunapäivä ja jolloin miehen tulee olla yhtä kovana kuin sulhasen kyrpä häissä, ei se muuten mies ole. Poliittiset mielipiteet määräävät, mitä lehtiä tilataan ja mistä kaupasta ruoka ostetaan. Olli-niminen minä-kertoja asuu keskikokoisessa kaupungissa yhdessä vanhempiensa ja neljän siskonsa kanssa. Siskoista isoimmat osoittavat vahvoja teini-ikäistymisen merkkejä ja Pieni on autistityttö, joka oppii mitä vain, mutta uppoutuu täysin omaan maailmaansa. Kodin sisäinen elämä on turvallista, mutta koulumaailmaa värittävät persoonalliset opettajat sekä koulutovereiden julmuus Elefanttia, Läskipersettä, kohtaan. Olli on osallistuja ja tarkkailija, poika joka jää väliin toisten ihmisten riitojen ulkopuolelle, niin kotona siskojensa keskellä kuin koulussakin, osana rinkiä, mutta aina sen ulkoreunalla.

Olli Jalosen hieno Poikakirja (2010) on kuvaus muutamasta lukuvuodesta lapsuuden viimeisinä vuosina ennen teini-iän saapumista. Nimensä kirja on saanut suojeluskuntalaisten käyttämästä oppikirjasta, minkä Helsingin Sanomat hyvin selvittää. 1960-luvun kouluopetuksessa suojeluskunnat on siivottu opetuksesta pois ja käytössä on 1950-luvun lopun painos, mutta poikien opettaja uskoo kirjan vanhempaan versioon. Poikakirja rakentaakin kuvaa sodanjälkeisestä Suomesta. Vaikka sodasta on kulunut noin 20 vuotta, ovat sen arvet syvät ja ihmisten arvo rakentuu osin sota-aikana tehdyn ja koetun mukaisesti. Ennen kaikkea Poikakirja on kuitenkin Ollin kirja, ja koko ajan hän oppii maailmasta jotain uutta.

Eikä nyt tarvitse pelätä yhtään mitään enempää kuin ennen, eikä kenenkään, isä sanoo ja katsoo ensin Anna-Liisaa ja sitten Outia.
Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.

Moni on verrannut Poikakirjaa Peter Franzénin osin omaelämäkerralliseen romaaniin Tumman veden päällä ja ajankuvauksesta itselleni tuli mieleen myös Satu Grönroosin tuore Lumen syli. Kaikissa kolmessa romaanissa piirtyy tarkkanäköinen kuva 1960- ja 70-lukujen suomalaisesta pikkukaupungista lapsen silmin nähtynä. Kirjoissa on kuitenkin valtavia eroja: Tumman veden isäpuolen väkivalta leimahtaa päälle, Lumen sylin pienen Helmin tarina ottaa vahvasti kantaa lastensuojeluun, mutta Poikakirjassa maailman kovuus tulee enemmän oman perheen ulkopuolelta. Niin hienoja kuin Franzénin ja Grönroosin kirjat ovatkin, olen aivan myyty vasta Jalosen romaanin edessä. Tämä johtuu siitä, että Jalonen kuljettaa tekstiään hienovireisesti ja taiturimaisesti, hänen kirjailijakokemuksensa näkyy niin, että minä haltioiduin kokonaisvaltaisesti. Jalonen osoittaa, ettei asioiden tarvitse tulla silmille eikä iskujen tarvitse osua vasten kasvoja, vaan omaa elämänpiiriiä järkyttäviä kohtaloita voi tulla lapsen tietoisuuteen myös oman kodin seinien ulkopuolelta.

Poikakirjassa ei ole varsinaista alusta-loppuun -juonta, vaan kirjassa kyse on kasvuvuosista sekä äärettömän hienosti kirjoitetusta aikalaiskuvauksesta, jonka jännitteet pysyvät koko ajan. Romaani kasvaakin yhteiskunnalliseksi kuvaukseksi, mutta tekee sen onnistuneella tavalla melkein salaa, kuin vaivihkaa. Ennen kaikkea Jalonen kirjoittaa niin hyvin, että hänen tekstinsä äärellä lukija alkaa elää 1960-lukua, lukija muuttuu koululaiseksi, on pienen Ollin nahoissa tai hänen päänsä sisällä. Poikakirja on herkkä, intensiivinen, turhia selittelemätön, paljon ymmärtävä ja yhtä paljon ihmettelevä - osin jopa olkiaan kohautteleva. Se on kuin lapsuuden ja teini-iän rajavuosia elävän pojan mieli. Jalonen tavoittaa niin paljon. Vaikka olen itse käynyt koulua 80-luvulla, pystyn silti "muistamaan" monia kirjan kuusikymmenlukulaisia asioita: tillilihan ja lantturaasteen kouluruokana, urkuharmoonin sekä sen, miten luokassa täytyi nousta seisomaan opettajan tullessa luokkaan - piti olla kunnioitusta. Jalonen myös saa kiinni tunnelmasta kuin tunnelmasta: maailman yleisen hämmentävyyden ja koulupoikien keskinäisen julmuuden lisäksi sen, miten keittiön ikkunalasi kuplii raitoja, kuinka jossain soi Laila Kinnunen ja Beatles tai miten uusien perunoiden kanssa kuuluu tarjota nötköttiä - sitä parempaa juhannusherkkua ei olekaan.

Poikakirja on niitä romaaneja, jotka lähenevät mielessäni täydellistä. Kun suljin kirjan kannet, tunsin samanaikaisesti iloa ja surua, kaihoa ja jonkinlaista vapautta. Jos jotain romaania voi sanoa tiheäksi ja koskettavaksi, niin Poikakirjaa. Ja kaiken lisäksi niin fiksuksi.

****½

Poikakirjan ovat lukeneet monien muiden muassa Sara, Hanna, Ilse, Jori ja Booksy.

P.S. Kiitos kaikille, jotka osallistuitte gallupiini tähtien merkityksestä blogiarvioissa. Teistä 30 on sitä mieltä, että tähdillä on lisäarvoa. 16 katsoo, ettei niillä ole merkitystä ja 7 mielestä asia on ihan sama. Mennään siis enemmistön mukaan! Sen verran muutan tähtiarvioitani, etten enää anna plussia ja miinuksia, puolikkaat kuitenkin haluan säilyttää. :)

31 kommenttia:

  1. Upea juttu hienosta kirjasta, kiitos tästä! Hyvin löysit eron tuohon Franzéniin... minustakin Jalonen kirjoitti tässä upeasti. Kieli johdatti niin hyvin pojan maailmaan. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Booksy, kiitos. En tiedä, olisinko miettinyt Franzenia, jos kirja ei olisi pompannut esiin niin monessa Poikakirjasta kirjoitetussa blogiarviossa. :) Tumman veden päällä on hieno ja puhutteleva, mutta Jalosen teksti on ihan omaa luokkaansa.

      Poista
  2. Voi että, kyllä tämä sitten pitäis sittenkin lukea! Jostain syystä vierastan tosi paljon lapsuuskuvauksia, niissä on usein semmoista teennäistä lapsenomaisuutta, jossain ihme unessa elämistä, etten yleensä jaksa niitä.
    Mutta rakastin suuresti Jalosen 14 solmua Greenwichiin ja lisäksi aloitin minäkin koulunkäynnin 60-luvulla, eli alkoi kuitenkin kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, ehdottomasti! Minulla on ristiriitainen suhtautuminen lapsuuskuvauksiin. Tämä on yksi parhaimmista, koska Jalonen ei tuo siihen mitään teennäistä eikä edes unenomaisuutta - maailma on tosi ja aika isojenkin juttujen kohdalla elämä jatkuu vaan. Minäkin pidin 14 solmusta, tämä on erilainen, mutta sanoisin vieläkin paremmaksi.

      Poista
  3. Minä en ole lukenut Jaloselta vielä mitään, mutta tämän haluan kyllä lukea pian. Hieno arvio, kiitos tästä!:)

    VastaaPoista
  4. Minun on jo pitkään ollut aikomus lukea tämä, mutta monen muun kirjan ohella se vielä on odotuttanut käsiinhankkimistaan ;) Pidin niin paljon Franzenin sekä Grönroosin kirjoista, että jos tässä on vähänkin samoja kaikuja, pidän varmasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susa, tässä on samoja kaikuja ainakin aikalaiskuvauksessa sekä siinä, että vaikeitakin asioita tapahtuu. Silti kirja on aika erilainen kuin Franzenin tai Grönroosin romaanit. Minä pidin jokaisesta, mutta tästä ylivoimaisesti eniten.

      Poista
  5. Jalosen 14 solmua Greenwichiin ei räjäyttänyt pottia, mutta jätti kuitenkin jäljen. Senpä takia kiinnostaisikin lukea lisää Jalosta, Poikakirjan aion jossain vaiheessa lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukka, tämä on todella erilainen kuin 14 solmua. Kannattaa siis lukea! Minä pidin solmuistakin ja nyt mieheni lukee sitä. :)

      Poista
  6. Oi, ihanaa että sinäkin pidit tästä. Minulla tämä on ehdottomasti viime aikojen vaikuttavampia lukukokemuksia. Totisesti lähes täydellinen kirja!

    Luen nyt Torbjörn Flygtin 2003 suomeksi ilmestynyttä romaania Alakynnessä. Jotenkin siitä tulee mieleen tämä. Siinäkin keskeistä kouluelämän kuvaus, samalla tavalla luokassa on ankara, vanhan kansan opettaja ja hänen opetusmenetelmiään sotkee nuori, vastavalmistunut tulokas. Ja samoin siinä kirjassa päähenkilön, kymmenenkesäisen pojan elämään tuo tietyt turvalliset raamit lämminhenkinen, välittävä perhe. Pojat ovat samalla lailla aina poikia ja kummassakin kirjassa nimenomaan tuo poikien maailman kuvaus on keskeistä, vaikkakin tässä Flygtin kirjassa tapahtumat sijoittuvat 70-luvulle. Ja yhtälailla molemmat ovat vahvoja aikakausiromaaneja.

    Mitenhän minulle on muu Jalosen tuotanto jäänyt vieraaksi. Pitäisi korjata tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unni, luulen että tästä tulee minullekin yksi koko kesän vahvimmista lukukokemuksista. Ja olen samaa mieltä, että kirja on melkein täydellinen. Niin hieno se on.

      Mainitsemasi Flygtin kirja alkoi heti kiinnostaa. Ja suosittelen sinulle muitakin Jalosen kirjoja... En tosin itsekään ole lukenut kuin 14 solmua Greenwitchiin, joka on aika erilainen, mutta hieno sekin.

      Poista
  7. Minulla jäi Greenwichin solmut kesken ja sen jälkeen olen vähän vältellyt Jalosta. Tämä kuitenkin kuulostaa paljon enemmän minun tyyppiseltä kirjalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elma Ilona, tämä on erilainen. Kannattaa ainakin kokeilla. :)

      Poista
  8. Poikakirja on Jalosen teoksista ainoa, jonka olen lukenut loppuun. Tykkäsin myös kovasti! Poikakirja on jäänyt hajumuistiin; minulle tulee kirjasta aina mieleen oman kouluni luokkatila, jossa oli tietty erikoistuoksu (jota en osaa sen paremmin kuvailla).

    Täytyypäs lukea Lumen sylikin, Franzénin olen jo lukenut. Kiitos kiinnostavasta vertailuista - harrastan sitä sitten kun saan Grönroosin käsiini!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tie on kevyt, jännä tuo hajumuistin ajatus. Tai minullakin se on, mutta harvoin kirjoista. Luokkani erityistuoksu muistan ja luulen, että se olisi voinut olla samanlainen kuin Poikakirjassa. Kävin puukoulussa, jossa oli pönttöuunit ja ihan alaluokilla vielä ulkohuussitkin.

      Lumen syli on hieno kirja. Tosin en ole siihen niin ihastunut kuin tähän tai Franzenin kirjaan, mutta kelpo teos se silti on.

      Poista
  9. Olli Jalonen on taiturimainen kirjoittaja, jota luin ennen blogia. Muistan erityisesti kirjan Johan ja Johan ja sitten se toinen taisi olla Isäksi ja tyttäreksi.

    Valitettavasti tämä jää nyt pois, sillä sekä uutuudet että jo valitut kirjailijat ja heidän varhempi tuotantonsa, vievät kaiken aikani.

    Voiko olla kirjaa ylitse Lumen sylin...No, minuun se otti erityisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, mainitsemasi Johan ja Johan sekä ennen kaikkea Isäksi ja tyttäreksi ovat kirjoja, jotka haluaisin lukea.

      Ja niinhän se on, ettei kaikkea voi lukea, vaikka lukemisen arvoisia olisivatkin. :) Minäkin totta kai valitsen kirjoja luettavakseni, mutta jätän aika paljon tilaa yllätyksille - joskus ne ennakkoon valitut sitten jäävätkin pois.

      Lumen syli on hieno, mutta minä vaikutuin enemmän tästä.

      Poista
  10. Olen lukenut tuon Franzenin kirjan. Ajankuvassa oli paljon tuttua. Tämä Jalosen kirja on kyllä kiinnostava. Kiitos kun muistutit!
    Posti tuli perjantaina perille, kiitos vielä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Johanna, uskoisin sinun pitävän tästä monestakin syystä. Suosittelen siis lämpimästi!

      Ja kiva, että sait postia. <3

      Poista
  11. Tämä on niitä kirjoja, joista olen etukäteen varma, että tulen pitämään. Kirja on ollut pitkään tbr-listalla ja kaikki mitä sanot sen kielestä ja muusta, vain vahvistaa haluani lukea sen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, olen aivan varma että tämä on yksi sinun kirjoistasi. Lue siis ihmeessä! Minulle tässä kaikki oli onnistunutta.

      Poista
  12. Minullakin tämä on ollut kauan TBR-listalla ja nyt etenkin. Hienosti kirjoitettu juttu, Katja! Minulla on tuo solmukirja itselläni, mutta tämä kiinnostaisi enemmän. Saa nähdä, kumpi pääsee ekana lukuun. :)

    Lisäksi tämä on pakko ostaa iskälle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karoliina, olen ihan varma että tämä on enemmän sinun kirjasi kuin solmuromaani, vaikka sekin on hurjan hieno. Ja ehdottomasti tämä myös isällesi! :)

      Poista
  13. Minun on niin pitänyt lukea tämä kirja. Argh. Välillä vähän ahdistaa, kun niin paljon hyviä kirjoja jää lukematta. Minä taidan tehdä poikkeuksen, kun en lukenut Franzenin kirjaa edes loppuun. En tiedä, oliko vika kirjassa vai minussa. Todennäköisesti minussa, koska niin moni muu on pitänyt siitä todella paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, minuakin usein ahdistaa se, ettei kaikkea hyvää(kään) ehdi lukea. Mutta jos joskus vielä mietit Franzenin ja tämän välillä, niin lue tämä. Uskoisin sinun pitävän, Jalonen kirjoittaa omanlaisensa ja _ihanan_ kirjan!

      Poista
  14. Aiheeseen mitenkään liittymättä: muistaisin, että olet lukenut Silmänkääntäjän, mutta en ainakaan löytänyt blogistasi merkintää ko kirjasta ?! Olisin vain halunnut nähdä arviosi kyseisestä opuksesta. Luen sitä parhaillaan ja olen aivan koukussa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Petriina, hauskaa että olet nyt lukemassa Silmänkääntäjän - nimittäin minä luin osin samaan aikaan Yövartiota ja pidin kovasti. Olen lukenut Silmänkääntäjänkin, mutta ennen blogiaikaa. :)

      Poista
  15. Tämä oli kyllä hieno lukukokemus lapsuudesta :)

    VastaaPoista