Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä
Kustantaja: Otava 2009
Kannen suunnittelut: Piia Aho; Kuva: Paavo Poutiainen
Kotimainen romaani
Sivuja: 358


Sattumaa kaikki tämä: notkoa ympäröimien koivujen valkeat rungot, hyönteisten tanssi, ilta-auringon punaamat puunlatvat, viileä, kostea tuoksu, joka henkäli syvältä maan uumenista, jonne tämän maan ikuinen talvi oli painunut hetkeksi lepäämään, hetkeksi piiloon kesän voimilta, jotka täällä olivat liian hauraat lopulliseen voittoon.

Kylmän talven jälkeinen alkukesä on saapunut Kuopioon. Lapset leikkivät Puijon metsiköissä, joissa varjot ja valo lyövät kättä, kommunistinaiset leipovat leipää, saksalaismieliset valmistelevat illanviettoa ravintola Tatrassa. Kuka kaipaa miestään, kuka mielikuvallista isäänsä, kuka menetettyä lastaan. Kuusten sormenpäät pisaroivat ja kotkansiivessä on voimaa.

Tarkoitukseni oli lukea Sirpä Kähkösen Neidonkenkä (2009) jo muutama viikko sitten, sillä romaanin tapahtuvat sijoittuvat kesäkuun 9. päivään 1942, miltei tismalleen 70 vuoden taakse, ja olisi ollut aika metkaa lukea kirja sen tapahtumapäivänä. Neidonkenkä on Kähkösen mainetta niittäneen Kuopio-sarjan viides osa. Se on periaatteessa itsenäinen teos, ja erittäin ehjä romaani onkin, mutta monet kirjan henkilöt ovat tuttuja Kähkösen aiemmista romaaneista, kuten Anna ja Hilda Tuomi, Helvi Martiskainen sekä tohtori Kelon perhe. Nyt keskiössä ovat nuoret: hurmaava poika Juho Tiihonen, Vateria kaipava Charlotta (Saaralotta) sekä aikuisuuden kynnyksellä olevat Mari ja Ani. Kaupunkiin saapuvat belgialainen Marieke Candrix näkee Kuopion eri tavoin - kuten myös poliittisen tilanteen. Sota riehuu kaukana, työläiset ja herrat ovat omissa yhteiskuntaluokissaan, ja ihmisten on pysyttävä niin vahvoina kuin he kaiken keskellä voivat:

Leipä syö naisen kyyneliä, sanoi taas äidin ääni. Ja sitä kautta ne kyyneleet menevät lasten vatsaan ja kasvattavat niistä surullisia. Ei saa itkeä taikinaan, ei saa huoata leipoessaan, tyynenä pitää olla, niin lapset kasvavat hyviksi ja maailma niiden kautta rauhoittuu.

Kähköstä lukeneet tietävät kirjailijan erinomaiseksi kielenkäyttäjäksi. Kähköstä tuntemattomille tai häntä kohtaan ennakkoluuloja kokeville en voi kuin suositella koko Kuopio-sarjaa. Se on tasaisen vahva. Yhtään liioittelematta voin sanoa, että Kähkönen osaa kuvailla kaikkea kauniisti ja tunnelmallisesti antaen rehellisen, eräällä tavalla tyylikkään ja pelkistynkin mikrohistoriallisen (mutta fiktiivisen!) kuvan ihmisistä maamme yhteiskunnan muutoksen aikoina. Kähkönen kuvailee luontevasti niin henkilöidensä olemusta - Annan harmaat silmät ja nyreän, mutta sitkeän olemuksen - ja tekoja -  Korhosen pojanpoikaa, Juhoa, lähtemässä isolle tielle, ehkä ihan Puijon viirikukoksi saakka - kuin luontoakin. Kähkösen tyylitaju lauseiden suhteen on siinäkin hallittua, ettei Kähkönen sorru tyylittelyssään töksähtelevän lyhyeen tai tukahduttavan runsaaseen ilmaisuun. Hänen kirjoittamanaan metsän vihreä viitta ja sammalen syli välttävät kaikki imelyyden karikot. Ja mikä parasta, kaikkeen Kähkösen kuvailemaan on helppo kiinnittyä, hänen jokaisesta henkilöhahmostaan välittää pakostakin.

Luin Kähkösen muista romaaneista kirjoitettuja blogiarvioita ja monissa esiin nostettiin hänen savolaisuutensa ja murteellisuutensa - ei siis ihme, että pitää minunkin kirjoittaa aiheesta muutama sananen. Kähkönen käyttää repliikeissään hillittyä savoa, ja hän osaa kirjoittaa savon luontevaksi, kauniiksi kieleksi. Tämä ilahduttaa minua suuresti, sillä savolaissyntyisenä olen ollut hieman väsynyt siihen, miten savolaismurteet (mukaan lukien pohjoiskarjalan- ja osa kainuunkin murretta) ovat usein huumorin, henkisen kieromielisyyden tai suoranaisen tyhmyyden osoitus. Kähkösen savolaiset ovat ihanan normaaleja, mikä ei ole itsestäänselvyys supliikkimiehiin liitettyjen mielikuvien vuoksi: sota-ajan selviytyjä-äitejä, itselleen sukat kynällä maalaamia nuoria neitoja ja pyörällä ajelevia pappoja. Kuopiokin on varsin kaupunkilainen miljöö elokuvateattereineen, kauppoineen ja ravintoloineen, vaikka sieltä pääseekin metsäpoluille nopeaan.

Vaikka Kähkönen kuvailee asioita kauniisti, ei hän kuitenkaan kirjoita mitään idylliä, vaan muistuttaa koko ajan siitä, miten kaukana Karjalassa oleva sotarintama vaikuttaa kaikkeen elämään. Tässä suhteessa Neidonkenka peilautuukin jännittävästi hiljattain lukemaani Alex Capusin romaania Léon ja Louise vasten, mutta Kähkönen kirjoittaa paljon elävämmin, vakavammin ja - niin - kauniimmin. Kähkösen kirjassa sota on rintamalla, kuten Capusinkin, mutta se on koko ajan läsnä: se on läsnä Tammisaaren vankilaan suljetuissa sukulaisissa, rintamalla olevissa miehissä sekä kotirintamalla leivotussa leivässä, johon pannaan perunankuoria ravintolisäksi. Se on läsnä lotan katseessa, saksalaissotilaiden olemuksessa, metsän kätkemissä salaisuuksissa ja toivossa: oppikouluun päässeestä Juho Tiihosesta tulee joskus vielä liäkäri. Siinä missä Capus kertoo oman sukunsa tarinaa suloisesti, katsoo Kähkönen kaikkea kaunistakin realisestisesti, vakavin, mutta ymmärtävin silmin. Hänen romaan(e)issaan yhteiskunnallinen taso on koko ajan keskeisesti läsnä.

Neidonkenkä on vaikuttava, pienieleinen ja nimeään myöten symboliikkaa sisältävä romaani. Sen lukemisen jälkeen mieleni harhailee ja kaipaan Puijolle, jossa heinäkuussa luultavasti käynkin, ja katson oman pääkaupunkiseutulaisen lähimetsäni komeiden kotkansiipien vihreyttä eri tavoin kuin aiemmin.

****½

Kähköstä, etenkin Mustia morsiamia, on luettu blogeissa paljon, mutta Sallan hienon arvion lisäksi Google ei ainakaan heti löytänyt muita Kuopion kesäkuisessa saniaismetsissä samoilleita. Jos teitä on, niin linkittäkää oma kirjoituksenne tänne kommenttiosioon!