tiistai 6. huhtikuuta 2021

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

 


Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Aula & Co 2021
Lessico famigliare 1963
Suomentanut Elina Melander
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
254 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Sodan jälkeisinä vuosina olimme harrastaneet itsekritiikkiä runsain mitoin. Analysoimme ja paloittelimme tekemiämme virheitä ääneen. Punoimme virheitä virheiden lomaan, ja itsekritiikki kietoutui ja sekoittui niihin niin kuin oopperassa musiikki sekoittuu sanoihin, hämärtää niiden merkityksen ja häivyttää ne omaan, kunniakkaaseen tahtiinsa.

Kukat ja lempeys. Kun selailee kirjagramista* kuvia Natalia Ginzburgin romaanista Kieli jota puhuimme, monessa kuvassa näkyy kukkia ja monessa tekstissä korostuu kirjasta huokuva lempeys. Niin tässäkin: on kukkia, romaanista päällimmäiseksi jää mieleen laaja perhe kaikkine keskusteluineen, toinen maailmansota jälkeisineen sekä niin lempeys.

Lempeys kaiken keskellä. Vivahteikas omaelämäkerrallinen romaani tekee lukijansa tutuksi torinolaisen perheen kanssa. Alussa eletään Mussolinin aikaa, lopussa sota on jo takana. Perheen isä on juutalainen ja äiti katolilainen. Elämä on usein meluisaa, ruokapöydässä keskustellaan (ja syödään) paljon. Taustalla väijyy aikakauden raskaus, piilottelu oman hengen ylläpitämiseksi, katoamisetkin. Toisaalta on sukupolvelta toiselle siirtyviä tapoja, akateemisuutta, poliittisia keskusteluja, kasvamista.

On kiinnostavaa, miten Ginzburg tuo oman perheensä tarinan lähelle ja samalla etäännyttää lukijansa. Hän korostaa, miten teos tulee lukea romaanina ja samalla kuitenkin kertoo kaikkien paikkojen, henkilöiden ja yksityiskohtien olevan täysin todellisia. Tämä lähtökohta yhdessä sen kanssa, että joskus taannoin luin Ginzburgin pojan Carlo Ginzburgin Johtolankoja-teosta suurella innolla, sai minut kiinnostumaan tästä Italiassa Premio Stregalla vuonna 1963 palkitusta kirjasta. Lukiessani unohdin tämän toden ja kaunokirjallisuuden yhteensovittamisen ja luin, vain luin.

Tempaannuin siis romaanin vietäväksi. Ennen kaikkea kiinnyin perheeseen, mutta samalla olin hieman eksyksissä teoksen suuren henkilömäärän kanssa. Myös vuodet vierivät vinhaa vauhtia ja moni iso asia, kuten Ginzburgin ensimmäisen aviomiehen kohtalo fasistien käsissä, jää näennäisesti sivuosaan. Vaikka keskiössä on perhe ja se kaikki, mitä se toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, on perheen tapa olla ja erityisesti tapa puhua romaanin kannalta merkittävää: miten sanaillaan, mistä puhutaan ja mistä vaietaan, miten puheenparret kuvastavat ikää
miten kaikki sanottu muovaa perhettä ja kuinka perhe ikään kuin omistaa sanat. Miten herkullista, samalla kertaa pelkistettyä ja eläväistä. Uskoisin, että monet Ferranten Napoli-sarjan ystävät pitäisivät myös Ginzburgista.

Kieli jota puhuimme on surumielinen ja lämmin perheromaani, jossa keskeistä ovat toisen maailmansodan aika ja kieli: puhe, sanat, merkitykset. Elina Melanderin suomennos on laatutyötä.


*Kirjagramiin viittasin, sillä postasin tästä romaanista Lumiomenan Instagramiin jo aiemmin. Aina toisinaan muistan vinkatakin: kirjajuttujani on nykyisin enemmän ja nopeammin Instassa, saa seurata (klik).


8 kommenttia:

  1. Kiitos esittelystä. Mielenkiintoinen perhe, josta olen myös lukenut, sekä äidistä että pojasta.

    VastaaPoista
  2. Tämä oli kyllä huikea kirja, sain itsekin tämän juuri luettua. :)

    VastaaPoista
  3. Melkein yhtäaikaa luettiin ja julkaistiin juttu samasta kirjasta! Samoin hieman eksyilin nimissä, mutta tarina lopulta vie mukaansa. Ajankuva. Kieli. Näkökulma. Antoisaa luettavaa.

    VastaaPoista
  4. Ostaisin tämän jo kannen takia:) Suuri henkilömäärä on hankala. Ferrantehan kirjoitti jokaisen teoksensa alkuun henkilöt. Aika usein jouduin nimiä kurkkimaan, sillä jopa Lila ja Lenu olivat vaikka minkä nimisiä. Yksi nimistä oli Lena.

    ♥♥

    VastaaPoista
  5. Kirjan kansikuva ja se, että kirjan tekstissä huokuu kaiken keskellä lempeys, sai minut kiinnostumaan tästä kirjasta. Omaelämäkerralliset romaanit kiinnostavat minua ja perheiden tarinat. On mielenkiintoista lukea, miten perhe on selvinnyt vaikeista ajoista.

    VastaaPoista
  6. Lempeä ei kuvaa kirjaa minusta ollenkaan, varsin julma. Kuvaukset ihmisistä suorasukaisia ja kaunistelemattomia. Mieluummin hyväksyvä kuin lempeä, sellaisia ne olivat, minun muistoissani. Isä huusi mutta meidän perheen kielellä/kielessä se ei ollut niin paha, sellainen vaan, meidän isä.

    VastaaPoista
  7. Saattaisipa kiinnostaakin. Ehkä sitä itsekin oppisi sanoista jotakin.

    VastaaPoista
  8. Kiitos esittelystä! Täytyy kyllä itsekin lukea. Kirjoituksesi sai kiinnostumaan tästä.

    VastaaPoista