tiistai 20. maaliskuuta 2018

Pauliina Rauhala: Synninkantajat



Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus 2018
368 sivua
Kansi Jenni Noponen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän ymmärtää olevansa niitä, joiden ohi laulut ja valssit kulkevat niin että hädin tuskin sormenpäillä ehtii niiden reunoja hipaista tai hetken liepeissä roikkua. Hän ymmärtää, että on kestettävä yksin. Ymmärtää, että ne ovat toiset ihmiset, joilla on valta ja voima päättää muiden rakkauksista. Lujat ja horjumattomat heikkojen ja epäröivien, oikeat väärien. Hänenkaltaistensa haaveet on vain tapettava ja haudattava maan poveen. Sillä mitä muuta se on kuin syntiä, tuulentavoittelu ja tanssi.

Eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla. Maailma on paikoillaan: kalavedet ja pellot, Siionin laulut, oikeat kaupat, ihmisille asetetut paikat tässä elämässä. Maailmaan eivät kuulu: SMP, televisio, E-liikkeen kaupat, kirkkokuoro, metsästysseura. Aaron ihailee pappaa, mutta rakastaa mummiakin. Pappa, isänisä Taisto, tuntee luonnon ja hellii puutarhaansa. Mutta Taisto hoitaa kokouksissa myös niitä, jotka ovat liikkeen näkökulmasta syntiä tehneet. Aliisa, Aaronin äidinäiti, laulaa kirkkokuorossa, kuuntelee oopperaa ja muistaa ajat ennen hoitokokouksia. Äidin sisko Auroora puolestaan ajatelee tähtitaivasta ja rakastaa väärää ihmistä. Luonnon ja ihmismielen valot ja varjot vuorottelevat, kun itse kukin koettaa pyristellä maailmassa sellaisena kuin he sen oikeaksi kokevat.

Muutama vuosi sitten ilmestynyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoi nuoren lestadiolaisparin tarinan, joka herätti paljon julkista keskustelua sekä naisen asemasta herätysliikkeessä että vanhempien väsymyksestä. Nyt Rauhala jatkaa saman herätysliikkeen, vanhoillislestadiolaisten, parissa. Tuore romaani Synninkantajat kuljettaa 40 vuoden takaiseen aikaan, jolloin synnintekijöiksi katsottuja ihmisiä koetettiin eheyttää hoitokokouksissa: Teki parannuksen television katselusta ja E-liikkeestä. Siunaus. / Teki parannuksen pappisseuralaisten tukemisesta ja kososlaisuudesta. Siunaus. / Ilmoitus aikaisemmin sidotuista, parannukseen taipumattomista D. F.:stä, E. G:stä ja F. H:sta. Todettiin heidän jäävän sidottuun tilaan ulkopuolelle Jumalan valtakunnan.

Vaikka romaani sijoittuu noin 40 vuoden taakse, ovat sen keskeisaiheet, valta yhteisön sisällä ja ihmisen pyristely omien kipujensa kanssa, alati ajankohtaisia. Monikerroksisessa romaanissa ihmisen suhdetta yhteisöön, uskoon, läheisiin ja omiin, yksityisiin tuntoihinsa valottavat kaikki neljä keskeishenkilöä: Aaron, Aliisa, Auroora ja Taisto. Heidän kokemusmaailmansa lisäksi Rauhala kuljettaa romaaninsa halki yksityisen ja yleisen rajat rikkovia ”Matkakertomukseksi” nimettyjä lukuja.

Taivaslaulun lukeneet arvaavatkin, että Synninkantajien kieli on kaunista, paikoin hyvinkin maalailevaa: on hitaasti lipuvia revontulikaaria ja elämän etenemisestä kertovia perhosia. Toisaalta on myös aistien konkretiaa, tervan tuoksua, vasta kypsyneen kalan taivaallista, meren ja tuulen, makua. Kaunis kieli toimii myös jonkinlaisena peilinä suhteessa hoitokokousten surullisiin päätöksiin, jotka erottavat ja rikkovat ihmiset. Ennen kaikkea kieli liikuttaa lukijan mieltä – kuten Auroora pohtii: Sinulle ja iltatähdelle kerron tulevat päivät ja toiselaiset illat, joina ei tarvitse enää kävellä kauas kohdatakseen vaan ainoastaan kääntyäkseen puoleen. Voi, sitä todellakin lukiessaan toivoo Aurooralle, Aliisalle, aikuisten julistusten ja tekojen ristiriitaisuuksien keskellä elävälle Aaronille, joka miettii miten Jumala koettelee kovimmin niitä joita rakastaa hellimmin. Ja miksei Taistollekin, kunpa hän oppisi olemaan armollinen – jotenkin, joskus.

Romaanihenkilöiden sisäiseen maailmaan on helppo päästä kiinni. Päästä siihen maailmaan, jossa toisia koetetaan hallita päätöksillä, jotka eivät perustu mihinkään ikiaikaiseen tai edes vanhaan, vaan ovat romaanin tapahtuma-aikana kohtalaisen tuoreita. Eikö nytkin, erilaisissa uskonnollisissa ja poliittisissa liikkeissä mutta yhtä lailla kulttuuri- tai urheilumaailmassa (vrt. viimeaikaiset uutiset), ihmisiä ole pyritty hallitsemaan: päästämään lähelle, sulkemaan ulos, määrittelemään säännöt ja paikat. Tämä on mielestäni Rauhalan romaanin ydinkysymys: kuka määrää ja päättää, miten yksilö voi noudattaa oman sydämensä ääntä maailmassa?

Myötäeläminen henkilöhahmojen kanssa todentuu vahvasti Rauhalan romaania lukiessa. Heidän puolestaan kokee kalavedet ja metsän neulasmaton, heidän kanssaan tuntee yksinäisyyttä, yhteyttä, vanhemmuuden kipukohtia. On selvää, että ristiriitaisimmaksi hahmoksi nousee Taisto, joka on toisaalta hellä, toisaalta uskossaan tiukka, toisaalla on rakkaus, toisaalla jyrkät sanat ja päätökset. Taisto herättää vihaa ja silti hän on vanha, hauras mies, joka näkee perhoset ja hellii pojanpoikaansa. Rauhalalla on tarkka psykologinen silmä: kukaan ei ole yksinomaan paha, vaikka on sitäkin. Miten paljon ihmisten välejä repivää voi pieni päättäjien ydinjoukko saada aikaan.

Aliisan, Aurooran, Aaronin ja Taiston kautta yksi (toivottavasti) jo mennyt aikakausi avautuu: lähihistoria, herätysliikkeen kipeimmät kohdat. Moninäkökulmaisuus avaa hoitokokouksia laaja-alaisesti, mutta sisältä, liikkeestä, päin katsoen. Välissä olevia Matkakertomus-lukuja on hetkittäin vaikea sijoittaa kokonaisuuteen, mutta ne valottavat uskonnollista valtaa aina reformista amerikkalaisiin maailmanlopun odottajiin – ja niiden mukana olo romaanissa tulee sinänsä perustelluksi. Kokonaisuus on hallittu, painokas, kaunis. Viimeisille sivuille sisältyy sydäntä lämmittävä yllätys.

Synninkantajat ovat herkkä ja väkevä romaani, jonka keskeiskysymykset ovat ikuisia. Prologin lauseessa oleva ihmetys jää mieleen väräjämään: En voi olla ihmettelemättä, miten monta merkitystä rakkaudella on. Niin, mikä on rakkautta, mikä valtaa.

4 kommenttia:

  1. Kuulostaa juuri niin hyvältä, kun odottaa saattaa. Taivaslaulu oli hieno teos, josta on jäänyt vahva muistikuva. Tämä taitaa olla samaa tasoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, Taivaslaulu on tosiaankin kirja, joka jää pitkäksi aikaa mieleen. Hieno on tämäkin, erilainen ja samanlainen, kuten pitääkin.

      Poista
  2. Tämä näytti olevan minulle kuljetettavana kirjastosta ja en malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan! Odotan tältä paljon, sillä Taivaslaulu oli loistava. Valitsimme Taivaslaulun lukupiirikirjaksemme toukokuulle, joten sen uusintaluku on myös pian ajankohtaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, Taivaslaulu on kyllä hieno! Se puhutteli minua enemmän kuin tämä, mutta upea on tämäkin. Lukupiirikirjana Taivaslaulu on varmasti ihan erinomainen: herättää varmasti keskustelua.

      Poista