Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

WSOY 2018

Storia di chi fugge e di chi resta 2013

Suomentanut Helinä Kangas

448 sivua

Kansi

Italialainen romaani

Niin kului se pitkä sateeton, mutta pimeä päivä. Ja noiden tapahtumien jälkeen Lilan ja minun suhteessa tapahtui yllättävä käänne, jossa näennäinen lähestymisemme jälkeen minussa heräsikin halu katkaista siteemme ja ruveta huolehtimaan vain omista asioistani. Tai ehkä se oli alkanut jo aikaisemmin, pienten pienten asioiden myötä, jotka olin hädin tuskin pannut merkille, mutta jotka olivat vähitellen kasaantuneet.

1970-luku on kuohuvaa aikaa niin Italiassa kuin muuallakin Euroopassa. Vanhat käsitykset ovat murtumassa, vaikka toisaalta patriarkaaliset asenteet ohjaavatkin vielä niin yksilöitä kuin koko yhteiskuntaa. Elena ja Lila, lapsuudenystävät, ovat ajatuneet erilleen elämän kiemuroissa: toisella on loistava ura, koko maailma tuntuu olevan avoin, kun taas toinen on jäänyt Napoliin ja työskentelee makkaratehtaalla ankeissa oloissa. Voimakas side naisten välillä ei kuitenkaan katkea, vaikka ystävyys ja suoranainen viha, katkeruus, ikävä, vieraantuminen ja läheisyyden tunne vuorottelevat.

Kuulun heihin, jotka Elena Ferranten Napoli-sarja on koukuttanut. Kun sarjan kolmannen osan suomennos Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ilmestyi vuoden alussa, suuntasin innoissani kirjakauppaan kuitenkin vailla aiettakaan lukea kirjaa heti. Säästelin sitä, halusin syventyä Lenún ja Lilan tarinaan rauhallisempana aikana, hiihtolomalla. Päästä taas siihen tuttuun, mutta samalla epäoikeudenmukaiseenkin maailmaan, tyttöjen ja nyt jo naisten välisen ystävyyden ristiaallokkoon.

Pääsinkin, totta kai. Siinä määrin, että kirjaa aloiteltuani mietin, voisiko bloggauksen tehdä palapelimenetelmällä – itseään kopioiden. Kas näin:

Luen kirjasarjoja (tai sarjakirjoja) vain valikoidusti. En yleensä erityisemmin pidä jatko-osista. Poikkeukset ovatkin sitten todella hyviä. Viimeksi olen innostunut Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan tunnustuksellisuudesta ja pohjoismaisesta angstista. Ferranten romaanisarja ei ole miehisen angstinen tai rikki revityllä tavalla paljas, mutta vahva ja väkevä se on, ja teki heti suuren vaikutuksen. *

Ferrante mahduttaa romaaniinsa paljon, muttei uuvuta lukijaansa. [--] on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta. *

Ferranten romaani myös mitä yhteiskunnallisin. Poliittisuus kulkee romaanissa sekä avoimesti että rivien välissä, siinä millainen naisen osa on niin seinien sisällä kuin niiden ulkopuolella; miten ulkoisesti vahva voi olla alistettu ja miten sille kaikelle annetaan ei-niin-hiljainen hyväksyntä. Sukupuolinenkin valta on kaikkialla läsnä. **

Kaiken kertojana toimii edelleen Lenú, jonka muistoista kokonaiskuva syntyy. Hän kertoo tarinaa myös Lilan puolesta. Lukija saa tehdä oman tulkintansa siitä, onko Lenú epäluotettava kertoja vai objektiivisuuteen pyrkivä ystävä. Lenú kertoo niin itsestään kuin Lilasta elävästi ja tunteikkaasti, mutta vailla liiallista nostalgiaa tai kaihomieltä. Kaiken Ferrante on kirjoittanut taidokkaasti. Hän hiljentää ja kiihdyttää, valottaa nykyhetkeä ja uppoaa menneeseen. Helinä Kankaan suomennos on sujuvaa luettavaa sekin. **

Kirjoitin edelliset pätkät huhtikuussa 2016* ja toukokuussa 2017**. Olen edelleen samaa mieltä kirjoittamani kanssa mitä sekä romaanien kehykseen että Helinä Kankaan suomennokseen tulee. Nuo kaksi aiempaa bloggaustani kertovat sen, miten Napoli-sarjan koen: millainen on Ferranten tapa kuljettaa tarinaa, miten henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen kohtaavat, kuinka elinolojen muutokset vaikuttavat keskeishenkilöiden, kuinka lahjakkuus ruokkii ja näivettää. Ja tietenkin: millainen on minäkertoja ja kaiken kokija, millainen se josta kerrotaan, joka koetaan läheisesti ja etäältä – elämänmittainen ihmissuhde, joka on ristiriitojen repimä, monesta syystä kaikkea muuta kuin tasaveroinen.

Mutta sitten palapelistä puuttuisi vielä koko joukko paloja, vastauksia kysymyksiin, solmujen aukemista – jotain, mitä lukija kenties aavistaa ja jotain, mikä ehkä tulee yllättämään. Myös ympäristö muuttuu: Firenzen akateemisuus on kaukana tehdastyöläisen maailmasta, ja monia muitakin uusia ulottuvuuksia tulee aina vanhemmuuden kysymyksistä politiikkaan.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät syventää entisestään Lenún – tai nyt Elenan – ja Lilan –tai Linan – tarinaa: tuntemuksia, etäisyyttä, kokonaista maailmojen kuilua. Tietyllä tavalla oma lukukokemuskin on paitsi syvempi, myös ristiriitaisempi. Hetkittäin kumpikin hahmo jopa ärsyttää, vaikka kertojana toimivan Elenan tarkkanäköisyys ihastuttaa. Käy niin kuin pitkissä ihmissuhteissa, joissa ärtymys kielii kiintymyksestä.

Ferranten romaanisarjan henkilöihin kasvaa kiinni, palapelissä on siis vielä monta palaa jäljellä. Onneksi Elenan ja Lilan tarina jatkuu vielä yhden osan verran.

--

Ferranten Napoli-sarjan kolmannesta osasta ovat kirjoittaneet muun muassa Leena, Tuija ja Tiina, sarjan kaikista kolmesta osasta yhteispostauksen on kirjoittanut Arja.