sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä




Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S 2018
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
206 sivua
Arvostelukappale
Omaelämäkerrallinen kirjoituskokoelma

Kiirehdin edelle jottei aika pääse yllättämään minua.
Tahdon oppia tuntemaan roolin ennen kuin minut kutsutaan näyttämölle.
Sen vain haluaisin tietää, että eikö tämä itsensä esittäminen tosiaan lopu koskaan?
Kun keski-ikä tulee, se voi asettua ihmiseen hiljaa, kuin salaa hiipien, tai se voi iskeä ryminällä. Nuoruus on ehdottomasti takana, mutta tutut omaa itseä ja omaa elämää koskevat kysymykset mietityttävät edelleen. Mitä elämä tarjoaa keski-ikäiselle? Millaisia haaveita ihmisellä neljänkympin tuntumassa on? Kannattaako enää edes haaveilla? Onko keski-ikäisen ihmisen elämä ylipäätään niin kiinnostavaa, että hänet kannattaisi nostaa päähenkilöksi?
Muun muassa edellä mainittuja kysymyksiä pohtii Pauliina Vanhatalo kirjoituskokoelmassaan Toinen elämä. Lukija saa käsiinsä kirjailijan omaan keski-ikään sukeltavan, mutta samalla (ainakin tällaista keski-ikäistä lukijaa) yleisemminkin puhuttelevan teoksen. Toinen elämä on varsin itserefleksiivinen teos, joka sukeltaa kirjailijuuteen ja tavallisuuteen. Kirjailija jopa pohtii, että voiko hänen elämänsä olla liiankin tavallista (ja lukija täällä pohtii, voiko kirjailijuus koskaan olla tavallista, tosin tavallisuudellakin on eri kontekstinsa!).
Sujuvassa, hyvin kirjoitetussa tekstissään Vanhatalo pureutuu paitsi tavallisuuteen ja keski-ikään, myös elämään kirjailijana, äitinä, vaimona – itsenään. Hän pohtii tekstin luomista, kirjamessuja ja kustantajan järjestämiä tilaisuuksia, lomamatkoja, kodin sekasotkua, parisuhdetta, oman ajan tarvetta, esimerkiksi sitä miten sana “tyynymenu” saa parisuhdeviikonloppuna paremmin nalkkiin kuin ajatus lemmenleikeistä. Miten hyvin sain kiinni tuostakin ajatuksesta!
Kaikkea Vanhatalo käsittelee samalla kertaa kauniisti, hellästi, itsekriittisesti ja -lempeästi, raikkaasti ja hauskastikin. Jotkut kohdat, erityisesti vanhemmuutta käsittelevät, osuvat suoraan sydämeeni. Vanhatalo kirjoittaa esimerkiksi tulollaan olevasta ajasta, jolloin määritellään uudestaan lapsen ja vanhemman suhteen ehdot: Ajatus täyttää minut hetkittäin niin suurella haikeudella että pakahdun tunteen voimasta. Voi, niin minäkin. Lasten kasvaminen on ihanaa ja ihan kamalaa.
Vakiintuneiden keski-ikäisten tarinoissa ei ole tavatonta, että tapahtumisen laannuttua ja omien lasten tullessa teini-ikään nuoruus alkaa kummitella aikuisen mielessä. Vakiintunut keski-ikäinen! Toisessa elämässä ollaan niin kiinni keski-ikäisyydessä että lukiessani aloin pohtia elämässään ja parisuhteessaan vakiintumisen sijasta keski-ikään vakiintumista. Luulen, että Vanhatalo kirjoittaa nimenomaan parisuhteen ja elämään vakiintumisesta, mutta ehkä se on myös eräänlaista keski-ikään vakiintumista? Asettumista omiin nahkoihinsa, ikäänsä, siihen missä on jo paljon elettyä mutta myös (toivottavasti) paljon elettävää, tulevaa, uutta.
Toinen elämä on hieno kirja, jonka kokonaisuudesta saa hyvin kiinni. Vanhatalo kirjoittaa omakohtaisesti ja silti raikkaasti. Hän ei kieriskele tai vello, vaan osaa pysähtyä hetkiin ja jatkaa niistä toisiin  monenlaisiin elämän palasiin.
Kieriskelen syyllisyydentunnossa kunnes tavallisuus pelastaa minut. Paikoin teksti lähenee aforismia, kuten Tuijakin huomaa. Vanhatalon tiivis, mietiskelevä tyyli on sellaista, mitä olen nyt näissä oman keski-ikäni ruuhkavuosissa kipeästi tarvinnut: tuntoja, joista saa helposti kiinni; hetkiä, joissa kirjailijan oma itsereflektio kasvaa lukijan itsepohdinnoiksi. Millainen minä olen, miten elämäni rakentuu, missä ovat tavallisuuden – minun tavallisuuteni – kipu- ja onnenhetket?
Ne ovat Vanhatalon kirjassa, minun elämässäni, siellä ja täällä.

--

Myös Kirjojen kauneudesta -blogissa on pidetty Vanhatalon kirjasta.

12 kommenttia:

  1. Odotan tätä kirjaa kirjastosta. Pidin paljon kirjailijan edellisestä omaelämäkerrallisesta kirjasta Keskivaikea vuosi, ja uskon, että saan tästäkin paljon. Odotan kuitenkin myös toiveikkaana, että Vanhatalo kirjoittaisi taas proosaakin (ei Veera Vaahterana vaan itsenään), koska Pitkä valotusaika oli niin hieno. En ole syksyn katalogeja tosin vielä kurkkinut, että onko jotain luvassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanna, minäkin pidin Keskivaikeasta vuodesta. Tämä on osin hyvin erilainen, eri tavalla kirjoitettu, ja silti jotenkin kiinnostavasti jatkumoa. Nautin tämän lukemisesta hurjasti.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen tämä "keski-ikään vakiintuminen" -konsepti -- jäin miettimään mihin sitten asettuu keski-iän kriisit ja viidenkympinvillitykset? Ovatko ne vastareaktio sille, että ensin vakiinnutaan mutta sitten aletaan kuitenkin kysyä että onko tämä varmasti sitä mitä haluan loppuelämäni tehdä? Ihailen suunnattomasti sitä varmuutta millä Vanhatalo analysoi ja kirjoittaa omasta elämästään. Hän on selvästi valinnut "loppuelämän puolisonsa" ja remontoinut talon loppuelämäkseen, mutta olen elänyt sen runsaan kymmenen vuotta enemmän "tietääkseni", että elämässä on niin paljon minusta riippumattomia muuttujia voidakseni vakiintua ihan kokonaan :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä ei varmasti ole kyse konseptista, vaan ajattelin että Vanhatalo kirjoittaa "vakiintuneista keski-ikäisistä" parisuhteen osalta, eli liitossa elävistä keski-ikäisistä. Mutta minulle tuli päähäni ajatus keski-ikään vakiintumisesta, mikä on toki mahdotonta, mutta ajatusleikkinä hauska. Muuttujia on meissä kaikissa, mutta nämä ajatuspolut kulkevat näin. :)

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Totta, tässä on niin paljon sellaista mistä saa hyvin kiinni.

      Poista
  4. Lasten ja vanhempien suhde todellakin muuttuu ja tässä sinulle mestarin eli McEwanin mielipide teoksesta Lauantai: "Tästä se alkaa,pitkä prosessi, jonka kuluessa ihminen vähitellen muuttuu lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin."

    Tuota keski-ikään vakiintumista on käsityelty monissa lehtijutuissa. Ihmiset ottavat kaikki sen niin tavallaan. Ja jo käsite keski-ikä voi olla kauhistava, sillä monet haastatellut ovat todenneet, että 'nyt on enemmän jo takana kuin on edessä."

    Krestomatina mainitsemat muuttujat ovat sekä kiehtovia että pelottavia. Jämähtäminen kuulostaa kauhealta, mutta musertava muuttuja voikin yllättäen tehdä tavallisuuteen juuttumisesta turvasataman. Se on mistä katsoo.

    (Luen eräänlaista 'ikäkirjaa', joka vie kaiken huomioni. Luen nyt jopa päivällä, sillä R. katsoo jäkistä. Vihdoinkin löysin tarinan, jossa eräs stereotypia rikotaan.)

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Leena -- kontrollifriikeille nämä tuntemattomat muuttujat voivat olla kauhistus. Äitini jäi leskeksi aika pian täytettyään 50 v., siskoni taas vuosi sitten hieman vanhempana. Muuttujia voivat olla myös "toiset" naiset ja miehet, jotka saattavat aiheuttaa avioliittojen rikkoutumisia, tai sairaudet, jotka pistävät oman tai puolison elämän palasiksi. Itse kuitenkin ajattelen, että tuntemattomat muuttujat voivat tuoda myös positiivisia yllätyksiä elämään, ilman niitä en ehkä sitten kuitenkaan motivoituisi tähän keski-ikäiseen elämään :).

      Poista
    2. Leena, pitäisikin lukea Lauantai. Minun on muutenkin ollut jo kauan tarkoitus lukea lisää McEwania.

      Keski-ikä on kiinnostava juttu. Minä olen ihan mielelläni keski-ikäinen, mutta joskus pysähdyn kyllä miettimään, että mitä nyt sitten... Vanhatalon kirjaa oli sikälikin ihana lukea.

      Tavallisuus voi tosiaan joskus olla parasta, se turvasatama. Ja siinä turvasatamassa voi olla omat muuttujansa siinäkin. Elämä on aina niin arvaamatonta, moneen suuntaan. Sen ajatteleminen on - niin - vähän pelottavaakin.

      ♥♥♥

      Poista
  5. Yksityinen on yleistä - niin hienosti jutussasi se välittyy. Vanhatalon rohkeus avata tuntojaan puhuttelee. Ja kirjan kerronta ja kieli, siitäkin olemme samaa mieltä.

    VastaaPoista
  6. Katja, ooks samaa mieltä, että tämä ei ole mun kirja?

    Tykkään sun tekstistä paljon ja luulen sen perusteella, kuten jo vähän aiemminkin olin uumoillut, että jätän tämän väliin.

    VastaaPoista
  7. Varasin tämän kirjastosta, mutta voih miten kaaamea jono! Keskivaikea vuosi oli mieleeni, mutta saapa nähdä puhutteleeko tämä minua ylikeski-ikäistä. Omasta perspektiivistä katsottuna nelikymppinen on nuori. Itse en ollut silloin 'vakiintunut keski-ikään' - erosin ja solmin uuden avioliiton. Koen, että kaikilla ikäkausilla on mukavaa, ja myös vähemmän mukavaa, tarjottavaa.

    VastaaPoista