sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla


Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen
680 sivua
Kotimainen romaani

Heiska kykeni aistimaan, että ympäröivä metsä oli vanhaa. He olivat tulleet pois aavalta järveltä ja astuneet kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Täällä oli lihaa, kalaa, marjoja, sieniä ja muita syötäviä kasveja, mutta täällä oli myös haltijoita, maahisia ja monia muita metsän olentoja. Heiskasta tuntui kuin he olisivat olleet tunkeilijoita, kuin ympäröivien puiden oksat olisivat syyttävinä kurottautuneet heidän ylleen peittääkseen metsään kuulumattomat hahmot näkyvistä vihreällä neulaspeitteellä.
”Nämä ovat ikimetsiä.
[--]

Etelä-Savosta Juvalta on pitkä matka pohjoisempaan Leppävirralle – etenkin jos elää 1400-luvulla, kuten Juko Rautaparta perheineen. Juko on uudisraivaaja, joka on asettunut uuden vaimonsa Matelin ja lastensa, teini-ikäisen Varpun, aikuistuvan Heiskan ja kymmenen korvilla olevan Tenhon kanssa, uudemmille metsäisille seuduille hyvien vesiyhteyksien äärelle. Myös Jukon äiti Mallu asuu perheen kanssa. Perheen elämä muuttuu täysin, kun lappilaisnoidan manaama karhu hyökkää perheen kimppuun ja vie mukanaan vauvaikäisen Mielo-tytön. Tuoko Jukon vannoma kosto avun? Onko vanha Mökkö, haltija, tarpeeksi voimakas suojaamaan perhettä? Tenholla on muita parempi kyky vuoropuheluun yliluonnollisen kanssa, mutta elämä on täynnä haasteita ja välimatkat pitkiä.

Kaikki kirjablogeja seuraavat ovat varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että lukeminen on usein nautinto. Sanon "usein", koska aina se ei sellaista ole: kirja voi olla hyvä, mutta tarjota silti tuskaisaa luettavaa (joskus tämä voi toki olla melkein parasta mahdollista lukemista: haastaa itsensä kirjan äärellä!); toisinaan taas lukuhetki tuntuu väärältä; joskus käy niin, että kirja on valittu oikein ja lukuhetkikin on ihan mainio, mutta jotain täydellisestä nautinnosta jää silti puuttumaan. Parhaimmassa tapauksessa luettava kirja ja lukuhetki – tai monet lukuhetket – sovittuvat yhteen, kaikki loksahtaa paikoilleen. Näin minulle kävi Mikko Kamulan esikoisromaanin Ikimetsien sydänmailla kanssa.

Kamulan esikoinen on mielenkiintoinen tuttavuus monellakin tapaa. Ensiksikin se hyödyntää laajasti suomalaista folklorea: ikiaikaisia juhlia, metsän haltioita, maahisia ja tietäjiä. Olen lukenut pääaineenani perinteentutkimusta (folkloristiikkaa), ja vaikka keskityin nykykulttuurin tarkasteluun, kiinnosti Kamulan romaani jo lähtökohdiltaan. Kiinnostavaa on myös, että Ikimetsien sydänmailla aloittaa Metsän kansa -sarjan, joka on muistini mukaan suunniteltu kaikkiaan kuusiosaiseksi. Ajatus laajahkosta romaanisarjasta on samalla kertaa viehättävä ja pelottava. En ole sarjakirjallisuuden ystävä, mutta parhaimmillaan, kuten nyt viime aikoina vaikkapa Knausgårdin ja Ferranten tuotanto on osoittanut, hyvä sarja osaa koukuttaa. Erityisen kiinnostavaksi minulle muodostui kuitenkin romaanin sijoittuminen Savon sydänmaille. Juko Rautaparran perhe asuu Leppävirralla, itse olen syntyisin naapurikunnasta Suonenjoelta ja mikä (kannaltani) hauskinta, isäni suku on asunut Suonenjoen ja Lempyyn Sydänmaaksi kutsuttuja seutuja vähintään 1500-luvulta alkaen (terveisiä kaikille Paavo Kärsä-Laitisen jälkeläisille, jos tätä satutte lukemaan). Kamulan hahmot ovat kuvitteellisia, ja sydänmaa taitaa viitata enemmänkin syviin metsiin, mutta omakohtaisia lukutulkintoja on hauska tehdä etenkin, kun satuin lukemaan kirjaa pääsiäisen aikaan Savossa. Voisin sanoa sanasen myös Sianjalka-Sihvosta, sillä mieheni suvun Jalkasten alkunimi oli ollut Sianjalka, muttei sentään Sihvon sukua. Nimeäminen on kuitenkin hauskaa noin ylipäätään. No, se suku- ja paikkahistoriasta.

Kamulan monin kerroin kiinnostava romaani on varsin onnistunut. Se viihdyttää ja koukuttaa, vaikka paikoin kokonaisuutta olisi toki voinut lyhentääkin. Alku ei tempaise mukaansa niin hyvin kuin toivoisi, mutta ennen pitkää kokonaisuus kietoo pauloihinsa eikä lukemista malttaisi lopettaa. Kieleltään Ikimetsien sydänmailla on lukuromaanimaisen sujuvaa. Kamula ei kikkaile lauseilla tai kiedo lukijaansa tajunnanvirtaan, mutta tällaisen historiallisen romaanin tarkoitus onkin pitää lukija otteessaan tarinan keinoin. Tarina ja ennen kaikkea myyttien ja historian sekoittuminen Rautaparran perheen kuvaukseen ovat Kamulan esikoisromaanin suurimmat vahvuudet.

Henkilökuvaus on nykyaikaista, mikä on lukijoita palveleva ratkaisu. Henkilöhahmot ovat kompleksisia, turhamaisia, omahyväisiä, pelkääviä, pohdiskelevia ja toimivia. Ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia varmasti historian kaikkina aikakausina ja erityisesti naisten omatoimisuus romaanissa miellyttää minua. Ja omatoimisia heidän on oltavakin, kun miesväki lähtee metsästämään kauas salomaille tai kaupoille etäisiin kyliin, esimerkiksi Juvalle saakka. Kovin syvälle Metsän kansan aloitusosa ei henkilöidensä pään sisälle mene, mikä sekin on useita keskeishenkilöitä sisältävässä romaanissa kelpo ratkaisu. Ihmisten rinnalla keskiöön nousee metsä, upeasti nouseekin. Henkilöistä lähimmäs tulee nuori Tenho, jonka rooli romaanisarjan myöhemmissä osissa kasvanee entisestään. Toivoisin, että suuren menetyksen kokeneen Matelin mielenliikkeistä pääsisi jatkossa lukemaan enemmän. Ja tietenkin Varpun, Heiskan ja Jukon hahmoissa kaikissa on kasvunvaraa romaanihenkilöinä, monista sivuhahmoista puhumattakaan. Henkiolennot ovat syystäkin kaukaisempia, kunnioitettavia ja maailmojen välisyyttä kuljettavia, mutta Jukon perheelle tosia.

Historiallisesti Ikimetsien sydänmailla sijoittuu erääseen menneisyyden käännekohtaan, 1400-luvulle, jolloin kristinusko on saapumassa myös metsä-Suomeen. Vanhat uskomukset ovat kuitenkin toistaiseksi vahvempia eikä kristityiksi kääntyneiden kuoleman jälkeisestä kohtalosta olla oikein varmoja Kiehtovaa onkin lukea kuvauksia kansanuskosta, muun muassa haaveiden kohteena olevasta metsänneidosta ja suhtautumisesta otsoon, metsän kultaiseseen kuninkaaseen, kuin Ukon vakkajuhlien odottamisesta tai kohtaamisesta Mökkö-haltijan kanssa. Monin paikoin kerronta saa fantastisia ulottuvuuksia. Uskontojen rinnalla yhteiskunnan muukin murros näkyy: verottajalla on oma roolinsa, eri maakunnista tulevat ihmiset, eri heimot, kyräilevät toisiaan. Karjalaisilla ja savolaisilla ei niin sanotusti synkkaa, ennakkoluulot istuvat ja samoista saaliista käydään melkoista vääntöä.

Summaten: Kokonaisuus on raikas kuin sateen jälkeinen pihkalta ja sammalelta tuoksuva metsä – aavistuksen eksyttävä ja poluiltaan hetkittäin pitkämatkainen, mutta yhä syvemmälle houkutteleva. Kohti uusia polkuja ja Metsän kansa -sarjan jatko-osaa, siis!


--
Ikimetsien sydänmailla on ollut paljon esillä blogeissa, esimerkiksi Amman, Arjan ja Kirsin kirjoitukset kannattaa lukea.

9 kommenttia:

  1. Voi, olenpa iloinen että pidit tästä. Vaikka kyllä oikeastaan tiesin, että pitäisit!
    Hienosti kuvaat ja tiivistät kirjasta olennaisen.
    Jotenkin en voi kuin ihailla tällaista menoa, että ei tehdäkään pelkästään tiiliskiviromaania, vaan aloitetaan kerralla kokonainen kirjasarja. Kunnianhimoista!
    Aika hauskaa, että Jalkaset pohjautuvat Sianjalasta! Kieltämättä tätä tuli luettua aika lailla kotiseutu- ja sukurakkaasta lähtökohdasta, vaikka 1400-luvulla ainakin osa esi-isistäni on tainnut vaikuttaa vielä Vakka-Suomessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, pidin paljon ja sun bloggauksesi vakuutti minua niin, että hankin tämän luettavakseni.

      Kokonainen kirjasarja on melkoinen suunnitelma, mutta tästä lie tulee sellainen, jota jaksaa lukea.

      Jalkasten suvun nimi on tosiaan aikoinaan ollut Sianjalka. Itse olen omaa sukuani Laitinen ja tiedän, että sukuhaaramme on kulkeutunut Juvalta Leppävirran ja Suonenjoen maille (ilmeisesti 1200-luvulla sukua on tullut Suomeen Saksasta, luin pääsiäisenä isälle tulevaa sukuseuran lehteä, aika kiinnostavaa). Nämä kaikki taustat saa omassa mielessä mukavasti sijoitettua fiktioon.



      Poista
  2. Ihana postaus ♥
    Kirja on lukulistalla ja voisinko sanoa heti perään, että tämä trilogia on lukulistalla ♥
    Minähän olen sarjakirjallisuuden ystävä ja kun ihastun kirjailijan tuotantoon, luen ne kaikki tai melkein. Pisin kirjasarja on 23 kirjaa mitä olen lukenut.
    Oma suku tietysti kiinnostaa ja meidän isän puoleinen suku on kotoisin Ruotsista, Anglenius. Hauska katsella miten suku on levinnyt ympäri maapallon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, kiitos ♥

      Koska olet sarjakirjojen ystävä, niin silloin tämä saattaa hyvinkin lumota sinut. Kiehtova ja metsäinen kirjasarja tiedossa.

      Oman suvun tai sukujen historiaa on aina kiinnostava tutkailla. Minulla menee joskus tosi kauan aikaa netissä, kun alan lukea vaikkapa jomman kumman isoäitini sukujen (toinen Pohjanmaan rannikolta, toinen itäisestä Karjalasta) asuttamista kylistä. Tämä Kamulan kirja ei toki ole sukukirja, mutta sattui sijoittumaan itseni kannalta niin hauskasti.

      Poista
  3. Tämä kiinnosti syksyllä jo kun selailin kevätkatalogeja, mutta sitten se jotenkin unohtui, hautautui kaiken muun kiinnostavan alle. Mutta nyt, kiitos ihanan postauksesi!, sain viimein klikkailtua sen itselleni kirjaston varausjonoon asti! Tovi sillä taitaa sitäkin kautta vielä kestää ennen kuin itselleni saan, mutta herätit kiinnostuksen niin vahvasti takaisin henkiin, etten meinaa malttaa odottaa tätä. Kiitos siitä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, minullakin aina moni kiinnostava kirja unohtuu, kun aina ilmestyy paljon kiehtovaa ja sitten olisi houkuttelevia vanhempiakin kirjoja. Kiva kuulla, että innostuit tästä. Toivottavasti pidän kirjasta! :)

      Poista
  4. Tämä kiinnostaa jo tapahtumapaikkojensa suhteen. Ja kuulostaa muutenkin houkuttelevalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marja-Liisa, tapahtumapaikat kattavat laajasti Savoa (ei kuitenkaan pohjoisinta Savoa, mutta Juvalta eteläisen Kuopion alueelle). Monella tapaa kiinnostava esikoinen.

      Poista
  5. Upeasti kerrot älyttömän kiehtovasta kirjasta, Katja! Sianjalka :) Kun on saanut tarpeekseen viime sotien kuvauksista, tämä kolahtaa historian ystävään viemällä riittävän kauas ajassa. Mutta jotenkin silti tuntuu läheiseltä, paikkoineen ja muinaisine tapoineen. Jaan tuntemuksesi sarjasta, ilahduttaa ja vähän hirvittää, mitä tuleekaan. Pakkohan tätä on seurata.

    VastaaPoista