Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen

680 sivua
Kotimainen romaani

Heiska kykeni aistimaan, että ympäröivä metsä oli vanhaa. He olivat tulleet pois aavalta järveltä ja astuneet kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Täällä oli lihaa, kalaa, marjoja, sieniä ja muita syötäviä kasveja, mutta täällä oli myös haltijoita, maahisia ja monia muita metsän olentoja. Heiskasta tuntui kuin he olisivat olleet tunkeilijoita, kuin ympäröivien puiden oksat olisivat syyttävinä kurottautuneet heidän ylleen peittääkseen metsään kuulumattomat hahmot näkyvistä vihreällä neulaspeitteellä.
”Nämä ovat ikimetsiä. [--]”

Etelä-Savosta Juvalta on pitkä matka pohjoisempaan Leppävirralle – etenkin jos elää 1400-luvulla, kuten Juko Rautaparta perheineen. Juko on uudisraivaaja, joka on asettunut uuden vaimonsa Matelin ja lastensa, teini-ikäisen Varpun, aikuistuvan Heiskan ja kymmenen korvilla olevan Tenhon kanssa, uudemmille metsäisille seuduille hyvien vesiyhteyksien äärelle. Myös Jukon äiti Mallu asuu perheen kanssa. Perheen elämä muuttuu täysin, kun lappilaisnoidan manaama karhu hyökkää perheen kimppuun ja vie mukanaan vauvaikäisen Mielo-tytön. Tuoko Jukon vannoma kosto avun? Onko vanha Mökkö, haltija, tarpeeksi voimakas suojaamaan perhettä? Tenholla on muita parempi kyky vuoropuheluun yliluonnollisen kanssa, mutta elämä on täynnä haasteita ja välimatkat pitkiä.

Kaikki kirjablogeja seuraavat ovat varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että lukeminen on usein nautinto. Sanon "usein", koska aina se ei sellaista ole: kirja voi olla hyvä, mutta tarjota silti tuskaisaa luettavaa (joskus tämä voi toki olla melkein parasta mahdollista lukemista: haastaa itsensä kirjan äärellä!); toisinaan taas lukuhetki tuntuu väärältä; joskus käy niin, että kirja on valittu oikein ja lukuhetkikin on ihan mainio, mutta jotain täydellisestä nautinnosta jää silti puuttumaan. Parhaimmassa tapauksessa luettava kirja ja lukuhetki – tai monet lukuhetket – sovittuvat yhteen, kaikki loksahtaa paikoilleen. Näin minulle kävi Mikko Kamulan esikoisromaanin Ikimetsien sydänmailla kanssa.

Kamulan esikoinen on mielenkiintoinen tuttavuus monellakin tapaa. Ensiksikin se hyödyntää laajasti suomalaista folklorea: ikiaikaisia juhlia, metsän haltioita, maahisia ja tietäjiä. Olen lukenut pääaineenani perinteentutkimusta (folkloristiikkaa), ja vaikka keskityin nykykulttuurin tarkasteluun, kiinnosti Kamulan romaani jo lähtökohdiltaan. Kiinnostavaa on myös, että Ikimetsien sydänmailla aloittaa Metsän kansa -sarjan, joka on muistini mukaan suunniteltu kaikkiaan kuusiosaiseksi. Ajatus laajahkosta romaanisarjasta on samalla kertaa viehättävä ja pelottava. En ole sarjakirjallisuuden ystävä, mutta parhaimmillaan, kuten nyt viime aikoina vaikkapa Knausgårdin ja Ferranten tuotanto on osoittanut, hyvä sarja osaa koukuttaa. Erityisen kiinnostavaksi minulle muodostui kuitenkin romaanin sijoittuminen Savon sydänmaille. Juko Rautaparran perhe asuu Leppävirralla, itse olen syntyisin naapurikunnasta Suonenjoelta ja mikä (kannaltani) hauskinta, isäni suku on asunut Suonenjoen ja Lempyyn Sydänmaaksi kutsuttuja seutuja vähintään 1500-luvulta alkaen (terveisiä kaikille Paavo Kärsä-Laitisen jälkeläisille, jos tätä satutte lukemaan). Kamulan hahmot ovat kuvitteellisia, ja sydänmaa taitaa viitata enemmänkin syviin metsiin, mutta omakohtaisia lukutulkintoja on hauska tehdä etenkin, kun satuin lukemaan kirjaa pääsiäisen aikaan Savossa. Voisin sanoa sanasen myös Sianjalka-Sihvosta, sillä mieheni suvun Jalkasten alkunimi oli ollut Sianjalka, muttei sentään Sihvon sukua. Nimeäminen on kuitenkin hauskaa noin ylipäätään. No, se suku- ja paikkahistoriasta.

Kamulan monin kerroin kiinnostava romaani on varsin onnistunut. Se viihdyttää ja koukuttaa, vaikka paikoin kokonaisuutta olisi toki voinut lyhentääkin. Alku ei tempaise mukaansa niin hyvin kuin toivoisi, mutta ennen pitkää kokonaisuus kietoo pauloihinsa eikä lukemista malttaisi lopettaa. Kieleltään Ikimetsien sydänmailla on lukuromaanimaisen sujuvaa. Kamula ei kikkaile lauseilla tai kiedo lukijaansa tajunnanvirtaan, mutta tällaisen historiallisen romaanin tarkoitus onkin pitää lukija otteessaan tarinan keinoin. Tarina ja ennen kaikkea myyttien ja historian sekoittuminen Rautaparran perheen kuvaukseen ovat Kamulan esikoisromaanin suurimmat vahvuudet.

Henkilökuvaus on nykyaikaista, mikä on lukijoita palveleva ratkaisu. Henkilöhahmot ovat kompleksisia, turhamaisia, omahyväisiä, pelkääviä, pohdiskelevia ja toimivia. Ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia varmasti historian kaikkina aikakausina ja erityisesti naisten omatoimisuus romaanissa miellyttää minua. Ja omatoimisia heidän on oltavakin, kun miesväki lähtee metsästämään kauas salomaille tai kaupoille etäisiin kyliin, esimerkiksi Juvalle saakka. Kovin syvälle Metsän kansan aloitusosa ei henkilöidensä pään sisälle mene, mikä sekin on useita keskeishenkilöitä sisältävässä romaanissa kelpo ratkaisu. Ihmisten rinnalla keskiöön nousee metsä, upeasti nouseekin. Henkilöistä lähimmäs tulee nuori Tenho, jonka rooli romaanisarjan myöhemmissä osissa kasvanee entisestään. Toivoisin, että suuren menetyksen kokeneen Matelin mielenliikkeistä pääsisi jatkossa lukemaan enemmän. Ja tietenkin Varpun, Heiskan ja Jukon hahmoissa kaikissa on kasvunvaraa romaanihenkilöinä, monista sivuhahmoista puhumattakaan. Henkiolennot ovat syystäkin kaukaisempia, kunnioitettavia ja maailmojen välisyyttä kuljettavia, mutta Jukon perheelle tosia.

Historiallisesti Ikimetsien sydänmailla sijoittuu erääseen menneisyyden käännekohtaan, 1400-luvulle, jolloin kristinusko on saapumassa myös metsä-Suomeen. Vanhat uskomukset ovat kuitenkin toistaiseksi vahvempia eikä kristityiksi kääntyneiden kuoleman jälkeisestä kohtalosta olla oikein varmoja Kiehtovaa onkin lukea kuvauksia kansanuskosta, muun muassa haaveiden kohteena olevasta metsänneidosta ja suhtautumisesta otsoon, metsän kultaiseseen kuninkaaseen, kuin Ukon vakkajuhlien odottamisesta tai kohtaamisesta Mökkö-haltijan kanssa. Monin paikoin kerronta saa fantastisia ulottuvuuksia. Uskontojen rinnalla yhteiskunnan muukin murros näkyy: verottajalla on oma roolinsa, eri maakunnista tulevat ihmiset, eri heimot, kyräilevät toisiaan. Karjalaisilla ja savolaisilla ei niin sanotusti synkkaa, ennakkoluulot istuvat ja samoista saaliista käydään melkoista vääntöä.

Summaten: Kokonaisuus on raikas kuin sateen jälkeinen pihkalta ja sammalelta tuoksuva metsä – aavistuksen eksyttävä ja poluiltaan hetkittäin pitkämatkainen, mutta yhä syvemmälle houkutteleva. Kohti uusia polkuja ja Metsän kansa -sarjan jatko-osaa, siis!

--

Ikimetsien sydänmailla on ollut paljon esillä blogeissa, esimerkiksi Amman, Arjan ja Kirsin kirjoitukset kannattaa lukea.