sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste ja viikonlopputunnelmia


Tulppaaneja, tähtivaloja ja leivonnaisia. Täällä laskiaissunnuntain harmaudessa vuodenajat kohtaavat, sillä tulppaaneja aloin ostaa viikottain heti kun vuosi vaihtui, mutta vasta nyt perjantaina siivosin muutamia jouluisia koristeita pois. Valotähdet saavat toki vielä ikkunaan jäädä. Yhden kuvan runebergintortutkin ovat vaihtuneet laskiaispulliksi. Tästä vaihtelusta huolimatta viikot ovat tuntuneet toistavan toisiaan, sillä taas ohjelmassa on ollut kirjallista Korkojen kopinaa, ulkoilua ja kotihommia. Korot kopisten alkaa olla jo sillä mallilla, että olemme kirjoittaneet kaiken ja kirja lähtee kustannustoimittajalle ihan lähiaikoina. Olen ehtinyt lukea muutakin, mistä nyt hieman lisää.

Ihana Kaisa Reetta näet muisti minulla haasteella, jonka olin jo kauan toivonut saapuvan minulle. Kiitos, tulin tästä todella iloiseksi! Haasteessa on viisi kirjakysymystä.

1. Kirja, jota parhaillaan luen: Kuulun niiden monien joukkoon, jotka lukevat useaa kirjaa kerrallaan. Tätä kirjoittaessa minulla on kesken Jukka Viikilän kieleltään huikea Akvarelleja Engelin kaupungista, Asko Sahlbergin pienoisromaani Yhdyntä, hyllyssäni liian kauan odottanut Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus sekä hömppäkirjana Marie Kondon siivousylistys KonMari (joka ei saa minua siivoamaan - joulunrippeiden siivoamisesta huolimatta - eikä karsimaan, mutta silti kirja oudosti koukuttaa). Lisäksi luen työkirjoja ja niitä taustoittavia teoksia sekä kuopukseni kanssa Puluboin ja Ponin Pöpelikkökirjaa.


2. Kirja, josta pidin lapsena: Mikään yllätys blogini lukijoille ei ole se, että rakastin yli kaiken Astrid Lindgrenin Marikkia. Halusin olla kuin Marikki, ja mielestäni hän ja hänen perheensä ovat edelleen hyvää idoliainesta: oikeudenmukaisia, sosiaalisesti valveutuneita ja herttaisia. Lapsuudessani ahmin myös Eba Ibbotsonin kirjoja, seikkailin Holly Hobbien jäljillä Latinalaisessa Amerikassa ja luin tietenkin tyttökirjoja, joista Montgomeryn Annat ovat edelleen voimakirjojani.

3. Kirja, joka jäi kesken: Olen hyvä jättämään kirjoja kesken. Mainitsen nyt kaksi laadukkaana pidettyä teosta, joita en vain ole saanut luettua loppuun. Toinen on Umberto Econ Ruusun nimi, jonka aloitin jo kesällä 2001, toinen taas A. S. Byattin Riivaus, jota olen aloitellut kahdesti. Näiden lukemisen keskeneräisyys häiritsee minua, sillä olen lukenut paljon Econ tieteellisiä kirjoja ja arvostan niitä suuresti, Byattin Lasten kirja on yksi suosikkejani, mutta Riivaus selvästikin riivaa enemmän. Sen aion vielä selättää!


4. Kirja, joka teki vaikutuksen: Vaikein kysymys koko haasteessa. Miksi joku kirja tekee vaikutuksen? Siksi, että se on hyvä tai koskettava? Tai siksi, että se tulee vastaan juuri oikeassa elämäntilanteessa? Olen ollut tunnetasolla erityisen vaikuttunut esimerkiksi Tayie Selasin romaanista Ghana ikuisesti, taituruutansa ansiosta (ja muutenkin, toki) Michael Cunninghamin Tunneista ja kiehtovuutensa osalta Haruki Murakamin Kafkasta rannalla. Toisaalta Audrey Niffeneggerin sinänsä helppolukuinen romaani Aikamatkustajan vaimo on niin sanottu elämäni kirja, ihan konkreettisestikin. Jos minun pitäisi valita yksi vaikutuksen tehnyt kirja, niin se olisi ehdottomasti Aikamatkustajan vaimo, mutta muista kuin kaunokirjallisista syistä.

5. Kirja, johon palaan uudestaan: Palaan moniin minulle rakkaisiin kirjoihin uudestaan ja uudestaan. Jo mainitsemani Marikit ja Annat ovat mukana useissa elämänvaiheissani, kesäisin luen aina yhden tarinan Tove Janssonin Kesäkirjasta, Joel Haahtelan Perhoskerääjän syvään lumoon haluan vaipua aina ajoittain ja John Irvingin Kaikki isäni hotellit olen lukenut neljästi.


Haaste on kiertänyt monissa blogeissa, mutta lähetän sen näihin osoitteisiin: Hurmioitunut, Kirjapolkuni, Kirjatoukka ja herra Kamera ja P.S. Rakastan kirjoja.

torstai 4. helmikuuta 2016

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista


Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
Johnny Kniga 2016
Allt jag inte mins 2015
Suomentanut Tarja Lipponen
Kansi Maria Mitrunen
291 sivua
Ruotsalainen romaani

Aloin miettiä, kuka Samuel oikeastaan oli. Puhuiko hän niin kuin minä, kun oli minun kanssani? Kuka hän oli, kun minä en ollut läsnä? Tiesinkö lainkaan hänen todellista minuuttaan?

Samulia ei enää ole, mutta hänet muistetaan, häntä muistetaan, muistellaan, mutta vain osin - kaikkea ei muisteta. Samuel on kuollut auto-onnettomuudessa, nimettömäksi jäävä kirjailija alkaa selvittää Samuelin viimeisiä hetkiä: oliko kyseessä onnettomuus vai ehkä itsemurha? Kirjailija haastattelee Samuelille läheisiä ihmisiä, tämän äitiä, Pantteria, Vandadia ja Laidea. Jokaisella on omat muistonsa ja mielipiteensä Samuelista, mutta kuinka luotettavia ne ovat?

Jonas Hassen Khemirin August-palkittua romaania Kaikki se mitä en muista voisi luonnehtia yhteiskunnalliseksi arvoitusromaaniksi. Se selvittää Samuelin kohtaloa monikerroksisesti, kulkee Tukholman monikulttuurisista lähiöistä berliiniläiseen taidemaailmaan ja hienoista, kauniista päivistä ruotsidemokraattien aiheuttamaan pelkoon.

Kaikki se mitä en muista on monella tapaa tyypillinen nykyromaani. Se on rakenteeltaan rikkonainen ja siinä yhdistyvät juoniromaani ja moniääninen minäkerronta. Samuelista kertovat kaikki muut paitsi edesmennyt Samuel itse. Khemiri on lahjakas kirjoittaja, joten hänen tekstiään lukee ilolla.

Minun on kuitekin todettava, että vaikka tunnistin taiten rakennetun, kirjoitetun ja suomennetun romaanin, jäin kaipaamaan sitä kuuluisaa jotain: jotain, mikä olisi jäntevöittänyt ansiokasta kokonaisuutta vieläkin enemmän, tuonut Samuelin lähemmäs lukijaa. Sillä vaikka nyt kävikin selväksi, että Samuel merkitsi monelle paljon ja oli kaikissa rooleissaan ja eri syistä tärkeä henkilö, jäi hän henkilöhahmona melko etäälle. En lukenut kirjaa Samuelin kohtalon selvittämisen vuoksi (vaikka toki olisin voinut, kaikki syyt ja seuraukset ovat kiinnostavia), vaan Khemirin kertojanlahjojen ja sen kerronnallisen moniäänisyyden, joka hän hallitsee.

Ja siksi kokonaisuus on kertakaikkisen onnistunut, romaani on kaikki kehunsa ansainnut. Kaikki se mitä en muista on samalla kertaa yhteiskunnallinen ja yksityinen, sirpalainen ja kuitenkin ehjä. Se on puhutteleva teos, joka saa ajattelemaan sitä, mitä kukin muistaa ja kertoo, mitä jättää pois, mikä on kenenkin totuus - ja miksi.

--
Myös täällä on blogiarvioita Khemirin romaanista: Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Yökyöpeli hapankorppu lukee.

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Pohdintojen ja valon tammikuu



Tammikuu on lopullaan ja minulla on ikävä reilun viikon takaisia pakkasia ja taianomaisen kauniita päiviä.



Nyt päättyvä kuukausi on ollut monella tapaa erilainen, mutta hyvä. Olen tehnyt töitä, kirjoittanut Korot kopisten -kirjaa yhdessä Amman kanssa ja siinä välissä löytänyt aikaa perheen yhteisiin hetkiin, kuten metsäretkiin ja (inhoamiini) uimahallireissuihin. Yllättävän paljon olen lukenutkin; pitkällä päivittäisellä työmatkalla on aikaa uppoutua kirjoihin - onneksi!



Muutama viikko sitten pohdin myös isoja asioita, ja niihin mietteisiin sovittuivat tunne ja järki, sydän ja arjen sujuvuus. Pohdinnat stressasivat, valvottivat ja uuvuttivat, vaikka tässä pohdinnassa ei ollut kuin loistavia vaihtoehtoja. Mistään dramaattisesta ei ollut kyse, mutta joskus on hyvä pysähtyä miettimään sitä, mitä haluaa ja mikä on hyväksi. Ja kun se selviää, kirkastuu koko oma olo.

Valoisaa alkavaa helmikuuta!


Kuvat otin kaksi viikkoa sitten Sipoonkorvessa.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta


Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta
Bazar 2015
Letters from Skye 2013
Suomentanut Marja Helanen
330 sivua
Amerikkalainen, Skotlantiin sijoittuva kirjeromaani

Skyen saari
17. huhtikuuta 1915

David,
no niin, olen muuttanut vanhempieni mökkiin. Alkaa olla liian rankkaa asua yksikseen, monellakin tavalla. Vietin lähes jokaisen päivän postitoimitossa odottamassa jotain tietoa, mutta käsitin viimein, miten surkuteltavaa se oli. Huonot uutiset löytävät kyllä perille, vaikka juoksisi miten kauas.

Kirjeitä Skotlannista Illinoisiin, Edinburghista Lontooseen, ensimmäisen ja toisen maailmansodan painaessa varjonsa yli maiden ja ihmisten. Nuori runoilija Elpeth Dunn saa ihailijakirjeen amerikkalaiselra Daveylta, mistä alkaa syvä kirjeenvaihto. Vuosia myöhemmin Elspethin tytär Margaret käy kirjeenvaihtoa sulhasensa Paulin, mutta myös monien muiden ihmisten kanssa, kun hän yrittää selvittää äitinsä nuoruusvuosien salaisuutta.

Jessica Brockmolen Kirjeitä saarelta on jotain minä tarvitsin nyt monestakin syystä kiireisen alkuvuoden aikana: romaani, joka on viihdyttävä muttei tyhmä, ja lohdullinen muttei vailla surua. Olin kaivannut sellaista tuulisen ja sateisen kävelylenkin jälkeen keitettyä kuumaa kaakaota teetä, villapeittoa ja rusinaskonsseja. 

Toki Kirjeitä saarelle on pohjimmiltaan melodraamaattinen ja jossain määrin epäuskottava viihderomaani, mutta se on kirjoitettu lajissaan onnistuneesti ja tarjoaa sen vuoksi täydellisen pakohetken joskus niin väsyttävästä (vaikka hyvästä) arjesta. Niin, ja viihderomaani jos joku saakin olla epäuskottava, eihän parempaa arkipakokeinoa olekaan kuin mukaansa tempaiseva kirjallisuus. Brockmolen kirja on myös erinomaisesti suomennettu. 

Kirjeitä saarelle on hyvällä tavalla vanhanaikainen romaani, joka tarjoaa suuria tunteita ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaan, ja joka saa uskomaan rakkauteen sekä ennen kaikkea kirjoitetun sanan voimaan.  Parasta ovat tietenkin kaikki ne kirjeet, jotka antavat tietoa, syventävät ihmisten kiintymistä toisiinsa, sisältävät riitoja, epävarmuutta ja tyhjyyttäkin. Kirjeitä saarelle on selvästi sukua Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -romaanille, mutta kuitenkin omanlaisensa. En ollut aiemmin tiennyt, että pidän kirjeromaaneista, mutta näköjään ainakin kerran viidessä vuodessa pidän. Lukunautintoa lisäävät Elspethin ja Daveyn lukemat kirjat, Elspethissä elävä runous, Skyen harmaus ja sen vastapainona kirkkaat maalit, sekä keijupiirit ja hyljenaiset ja niiden rinnalla nasevaa sanailua, rivien väliin mahtuvaa raikkautta, vahvan naisen omaa tahtoa.

Tietenkin Brockmolen romaani kosiskelee kyllä lukijaansa, mutta tekee sen oikealla tavalla, hiljaisesti lumoten. No, loppu kosiskelee kyllä liikaakin, mutta en tiedä olisivatko nämä kirjeenvaihdot saaneetkaan saada toisenlaista päätöstä. Toki Brockmolen romaanissa on muitenkin kohtia, joihin voisi takertua ja joista toisenlaisena aikana ärsyyntyisin, mutta juuri nyt en välittänyt niistä. Kaipasin jotain kaunista, surumielistä ja silti onnellista luettavaa kaiken kiireen ja pienen stressin keskelle ja siihen tarpeeseen Kirjeitä saarelle oli ihan täydellinen.

Kirjeitä saarelta muistuttaa minua siitä, miten joskus tunnelma ja käsillä oleviin hetkiin nähden oikeanlainen tarina riittävät  (niin, ja tietenkin ajatus runoilijan talosta Skotlannissa). Joskus luetun kirjan pitää ollakin ihana. Piste.


Brockmolen romaania esiteltiin viime vuonna blogeissa paljon. Lukekaa vaikka Kirjaluotsin, Saran ja Kirjanurkkauksen mietteitä kirjasta.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu


Sadie Jones: Kotiinpaluu
Otava 2016, Otavan kirjasto
The Outcast 2008
Suomentanut Marianna Kurtto
Kannen kuva Getty Images
355 sivua
Brittiläinen romaani

Alice katseli Lewisia ja päätyi ajattelemaan, että tämä oli rikki. Hän yritti olla ajattelematta niin, eikä hän koskaan kertonut ajatuksestaan kenellekään, varsinkaan Gilbertille, jolla oli kova tarve uskoa että Lewsi pääsisi surustaan - mutta Alice tunsi että Lewis oli rikki, eikä sille voisi mitään. Hän toivoi että Lewis paranisi, mutta ajatus siitä että hän voisi auttaa haihtui ilmaan. Lewis oli kuin haavoittunut lintu. Ja haavoittuneet linnut kuoleva aina, Alice ajatteli.

Mutta Lewis ei kuole, vaan kasvaa teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi. Elokuussa 1957 pörssimeklarin poika palaa lapsuudenkotiinsa vapauduttuaan vankilasta, jossa hän istunut rangaistustaan parin vuoden ajan. Lewisin kotiinpaluu paljastaa kipupisteitä paitsi hänen omassa perheessään, myös naapurustossa, Carmichaelin arvostetussa perheessä, jossa despoottimainen isä Dicky säätelee tytärtensä Kitin ja Tamsinin elämää.

Brittiläisen Sadie Jonesin nyt suomennettu esikoisromaani Kotiinpaluu on kipuisan lukukokemuksen tarjoava romaani, joka tuntuu huutavan välittämisen ja lähimmäisen hädän huomaamisen perään. 1950-luvun englantilaisen ylemmän keskiluokan perässä kaikki hätä kun näet lakaistaan piiloon: tennisottelun seuraamiseen, illallisen suunnitteluun, kirjallisuuskeskusteluun, samppanjacocktailiin. Ehkä kauheat asiat voi tyystiin unohtaa, ainakin viesti kovia kokeneille tuntuu kuuluvan: Yritä olla ajattelematta asiaa.

Asiaa ei kuitenkaan voi olla ajattematta, kun yöt menevät valvoen ja koettaen löytää jotain, johon tarttua jotta ei hukkuisi mustuuteen. Kotiinpaluu sisältää suuria tunteita kerronnallisella, lukijaa liki tulevalla tasolla. Siinä missä romaanin sivistynyt, ulkoisesti hyvinvoiva ylempi keskiluokka piilottaa tunteensa päivällisiin, läheistensä pahoinpitelyyn ja ulkoiseen tunteettomuuteen sekä aina niin korrektiin käytökseen, kasvaa lukijan ahdistus: miksi he pitävät kaiken sisällään? Miksi ihmeessä he eivät käy vastarintaan? Ja ennen kaikkea: miten he saattavat jättää pienen pojan niin yksin? Sydänalaa puristaa ja kurkkua kuristaa useammankin kerran Jonesin romaania lukiessa. Mieli on koko ajan Lewsin ja Kitin puolella, jossain vaiheessa Alicenkin luona.

Mutta tunnetaso ei tietenkään yksin riitä tekemään romaania hyväksi. Onneksi Jones on taitava kertoja, joka kirjoittaa varmaotteista, tyylikästä ja hetkittäin rajuakin proosaa. Kotiinpaluu vetää kerronnallisesti, puhuttelee tematiikaltaan, viehättää aikakaudellaan ja tietenkin koskettaa syvältä. Tiettyjä itsestäänselvyyksiä teoksessa on, kuten jotkut Lewsin reagointikeinot, mutta ne voi laskea esikoisromaanin piikkiin ja omalla tavallaan ne lisäävät rajuuden ja irrallisuuden tunnetta. Muutamassa kohtaa myös romaanihenkilöiden nimet näyttävät menevän sekaisin, mutta siitä huolimatta Marianna Kurton suomennos on kauttaaltaan onnistunut.

Tiivistäen: Kotiinpaluu iskee hetkittäin kuin läimäys vasten kasvoja. Se on hyvin kirjoitettu romaani, joka pakahduttaa kauemmin kuin kestonsa ajan. Se jos mikä on merkki tunnetasolla väkevästä romaanista.

--

Kotiinpaluun ovat lukeneet myös Katri, LeenaSirri ja Tuija.

torstai 21. tammikuuta 2016

Ida Simons: Tyhmä neitsyt


Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Gummerus 2015
Een dwaze maagd 1959 / 2014
Suomentanut Sanna wan Leeuwen
190 sivua
Hollantilainen romaani

"Jopa he olivat inhottavia", minä sanoin, "ne viisaat neitsyet. Miksi he eivät voineet lainata vähän öljyä tyttöraukoille? Ilkeitä ja inhottavia. Mieluummin olen tyhmä neitsyt."

"Viisas nainen", "unohdettu mestariteos", "Antwerpenin Austen". Kylläpä Ida Simonsin vuonna 1959 ensijulkaisunsa saanut pieni romaani Tyhmä neitsyt kerää kehuja. Eikä syyttä, sillä kyseessä on vallan hieno ja omalaatuinen romaani, josta on kiittäminen tietenkin Simonsin luomaa mainiota päähenkilöä, 12-vuotiasta Gitteliä.

Eletään maailmasotien välistä aikaa. Gittelin juutalainen perhe on jäänyt ensimmäisen maailmansodan seurauksena Alankomaihin, kun taas muu suku asuu Belgiassa. Gittelin vanhemmilla on erimielisyyksiä, joten Gittel matkaa Antwerpeniin äitinsä kanssa. Äidin suku koostuu mekastavista ihmisistä, isoäidin talo on täynnä väkeä, musiikkia, vuokralaisia ja sääntöjen ja värikkyyden vuorottelua. Gittel pääsee keskiluokkaisista piireistään kaupungin kerman pariin, kun hän tutustuu neiti Lucie Mardelliin. Mardellien omistama Steinway vie Gittelin yhtä syvemmälle rakastamansa pianonsoiton maailmaan, mutta sosiaalisella elämällä on omat oikkunsa.

Simonsin romaani tarjoaa lukukokemuksen, joka on hienostunut, ironisesti hauska ja sopivasti omaperäinen. Unohduksiin painuneeksi klassikoksi luonnehditun teoksen hukkuminen vuosiksi ei sinänsä ole ihme, sillä hyviä romaaneja on julkaistu melkoinen määrä ja syystä tai toisesta joku pysyy kirjallisena kiintotähtenä, kun toinen unohtuu. Näitä unohtuneita klassikoksi nostettuja kirjoja löytyy varmasti paljonkin lisää lähivuosien aikana. Ja mikäs siinä, nimittäin Tyhmä neitsyt ansaitsee kyllä tulla luetuksi. Se on liki 60 vuoden ikäisenä erittäin raikas tuttavuus. Raikkaaksi kirjan tekee sen ironisuus, rauhan aikaan sijoittuva juutalaisyhteisön kuvaus, sujuva suomennos ja ennen kaikkea sen päähenkilö. Gittel on mainio romaanihenkilö, jossa on lapsen suoruutta, kasvavan ihmisen herkkyyttä ja kykyä peilata itseään ympärillä tapahtuvaan.

Koska kirjan takakannessa mainitaan Jane Austen, ei vertauksesta pääse heti irti. Koska Gittel on varsin nuori päähenkilö eivätkä romaanissa naimakaupat ole tarinan keskiössä, tuli minun mieleeni ensiksi L. M. Alcottin Pikku naisia, jossa on tarkkaa ja osin ironista seurapiirielämän kuvausta tyttöjen näkökulmasta. Mutta jäin kyllä markkinointivertausten vangiksi, sillä jotain perin austenmaista Antwerpenin seurapiirielämän kuvauksessa ja ihmisten välisten jännitteiden tarkkailussa kyllä on. Ja se, että kaiken kokija on teini-iän kynnyksellä oleva tyttö, on omaa erityistä arvoaan.

Ja kuka on romaanin tyhmä neitsyt? Alun lainauksesta huolimatta ei ainakaan Gittel, sillä vaikkei hän kovin harkitseva olekaan, niin hän kyllä tietää, miten suhtautua ihmisiin.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Kate Atkinson: Hävityksen jumala


Kate Atkinson: Hävityksen jumala

S & S 2016
A God in Ruins 2015
Suomentanut Kaisa Kattelus
494 sivua
Päällys Anders Carpelan
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

He olivat kaikki onnellisia, siitä Teddy ainakin oli varma. Myöhemmin hän ymmärsi, ettei asia ollut koskaan niin yksinkertainen. Onnellisuus niin kuin elämäkin on hauras kuin linnun sydämen sykäys, ohimenevä kuin sinililjat metsikössä, mutta niin kauan kuin sitä kesti, Fox Corner oli unelma Arkadiasta.

Siinä on Teddy Todd: runoilijanalku, toisen maailmansodan aikainen lentäjä, myöhemmin Nancyn aviomies, niin vieraanlaista elämää elämän Violan isä, ja Sunnyn ja Bertien isoisä. Eräänlainen oman aikansa jäänne, joka elää elämää, jonka toteutuminen on hetkestä kiinni. Elämä tuo hänen eteensä vuodenaikojen ja vuosien vaihtelut, taiteen - tai Taiteen, myönnytyksenä äidilleen -, kauriinjuoksun, monenlaisen rajankäynnin.

Muistattehan Elämä elämältä -romaanin Ursula Toddin? Naisen, joka eli monta elämää - tai vain yhden, sattuman ja näkökulmavaihdosten oikusta. Tuoreessa romaanissaan Hävityksen jumala Kate Atkinson palaa Toddin perheen pariin ja kertoo nyt Ursulan veljen Teddyn tarinan, yhden niistä - yhden mahdollisen.

Jos jostakin kirjasta voi sanoa, että kyseessä on yksi koko vuodelta eniten odottamistani käännöskirjoista, niin juuri Hävityksen jumalasta. Blogistanian Globaliankin voittanut Elämä elämältä näet oli kirjavuoteni 2014 suursuosikki, joten Atkinsonin uuden romaanin odottaminen miltei jännitti. Millainen olisi Teddyn tarina? Voisiko Atkinson tarjota jotain samanlaista uutta kuin Ursulasta kertovassa romaanissaan? No, Teddyn tarina on oikein hyvä, mutta ihan Elämä elämältä -kirjan tasolle tämä ei yllä. Samanlaista rakenteellisesti leikittelevää, uudenlaista viehätystä ei nyt ole, vaikka Atkinson toki osaa tässäkin kikkailla onnistuneesti.

Siinä, ettei Hävityksen jumala pääse samaan, ei ole mitään vikaa tai syytä hätääntyä lukijana. Atkinsonin romaani on laadukasta luettavaa, joka etenee hypellen eri  aikakaudesta toiseen. Se tuo lukijansa eteen Toddin suvun erään tarinalinjan, erään mahdollisuuden, josta kasvaa yhden miehen ja hänen kauttaan yhden sukuhaaran tarina, joka yltää ajallisesti 1920-luvulta 2010-luvulle saakka. Keskeisin on vuosi 1944, josta romaani alkaakin. Vaikka äänensä saavat myös Teddyn perhe, etenkin Nancy ja Viola, on kokonaisuus vahvasti Teddyn. 

Atkinson kuvaa hienosti Teddyn mielenliikkeitä ja ihmiselon kerroksia: miten paljon on sattuman varassa, minkä verran omat valinnat vaikuttavat. Lukijan tiettäväksi tulee myös kirjailijan rooli, miten yksittäinen kerronnallinen ratkaisu voi muuttaa kaiken - vai voiko? Elämä elämältä -romaanin lukeneet ovat tietenkin kiinnostuneita lukemaan sivujuonteena myös Ursulan yhdestä mahdollisesta elämästä, ja minun täytyikin tämän tuoreen lukukokemukseni jälkeen palata pätkittäin suosikkiromaaniini, koska Teddylle tapahtunut alkoi kiinnostaa nyt toisella tavalla.

Vaikka en tavoittanut ihan samaa lumoa kuin Elämä elämältä -teoksen luettuani, sain laadukkaan ja koskettavan lukuelämyksen, jonka toivon väreilevän mielessäni vielä kauan. Nimittäin romaani, josta päällimmäisenä mieleen jäävät ihmiselon hauraus, rakastamani peribrittiläisyys, ajan laskostuminen sekä legenda lumikellosta, ei voi kuin sykähdyttää.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian palkintoehdokkaani


Blogistanian palkintojen: Finlandian, Globalian, Kuopuksen ja Tiedon aika on taas. Tänään kirjabloggaajat äänestävät omia ehdokkaitaan, huomenna voittajat julkaistaan kunkin kategorian emäntäblogeissa: Finlandia ja Arjan Kulttuuri kukoistaa, Globalia ja Kirjallisena. Minna, Kuopus ja Kian Luetaanko tämä ja Tieto ja Reetan Lue! Les!.

2015 oli paitsi Kirjan vuosi, myös loistava lukuvuosi. Blogistanian Finlandiaan löysin suosikkini helposti, Kuopusta jouduin hetken pohtimaan, mutta vaikein oli Globalia. Viime metreillä muutin kolmannen sijan ehdokastani, lukemisen pohtiminen voi olla melkoista soutamista ja huopaamista! Kerron vielä, etten äänestä Tiedossa siitä syystä, että työskentelen tietokirjallisuuden parissa ja koen olevani jäävi ja suorastaan kykenemätön äänestämään tuossa arvostamassani kategoriassa. Bloggaan kyllä toisinaan tietokirjoista ja suosittelenkin kaikkia blogini lukijoita tutkimaan tarkkaan blogikollegoideni tietokirjasuosikkeja, saatatte löytää lukuaarteita!

Mutta nyt ääneni sekä linkit omiin blogiarvioihini.

Blogistanian Finlandia


Romaanina Oneiron on niin ehjä ja valmis kuin kaunokirja olla voi. Vuoden 2015 paras kotimainen romaani - tai olkoot: pikemminkin kuin suomalaista, se on maailmanluokan kirjallisuutta. Se on vaikuttavaa, kovan luokan kirjallisuutta, joka soisi tulla käännetyksi useille kielille.



Yöperhonen on komea juoniromaani, jossa myös kieli nousee keskiöön. Yöperhosessa kieli tuo liki ja etäännyttää. Se on elementti, jonka Kettu hallitsee. Kokonaisuus toimii vakuuttavasti. Ketun romaanin jättää jäljen. Toivon, että Yöperhosen siiveniskut ja räpiköinnit, pimeys ja kaiken keskellä aina valoa kohti meneminen pysyvät kirjallisessa muistissani vielä kauan.



Kiehtova romaani ihmisistä, joita sattuma koettelee. Ahavan taidolla kirjoittama teksti pureutuu kiinni lukijaan eikä sen otteesta halua päästä irti. Vivahteikas teksti on täynnä sävyjä, muttei liian värikylläisesti. Taivaalta tippuvissa asioita ole mitään liikaa ja kuitenkin kaikkea tarpeeksi. 




Blogistanian Globalia


On mielenkiintoista, miten näin lakonisesti ja vähäeleisesti kerrottu romaani voi tällä tavoin säväyttää ja tehdä sopen sydämeen.  Stoner on komea romaani, joka on suomennoksensa ansainnut. Romaanin loppu pakahduttaa - stonermaisella, vähäeleisellä ja kuitenkin niin kirkkaalla tavalla.


Neidonhius on pökerryttävä romaani. Se pökerryttää runsaudellaan: keskeistarinoita on paljon ja niiden sisällä on viittauksia moneen suuntaan. Kaiken tämän Šiškin kokoaa fragmentaariseksi, mutta silti laveaksi, miltei eeposmaiseksi proosaksi. On ylellistä, että lukeminen vaatii keskittymistä, sillä keskittyminen palkitsee lukijansa.


Vuosisadan matkustaja ansaitsee paikkansa Keltaisessa kirjastossa. Se on tarinallinen sivistysromaani, upea matka jonnekin eurooppalaisuuden ytimeen.


Blogistanian Kuopus


Eihän siitä voi syntyä kuin onnistunut kokonaisuus, kun huumori, sujuva kerronta ja sopivasti tuttu maisema kohtaavat. Taika Taksinen on laadukas lastenromaani, jonka uskon kestävän hyvin aikaa. Se ei elä vain tässä päivässä ja hetkessä, sillä lähiönoidat eivät maailmasta katoa. 



Yokon yökirja solahtaa hyvin siihen maailmaan, jonka kuvittelen olevan tuttua alakouluikäisille tytöille. Läsnä ovat luokkadynamiikka ja erilaisuuden tavallisuus, ystävän kanssa koetut hetket, omaan perheeseen liittyvät lämmön ja noloudenkin tunteet. Sandelin kirjoittaa kaikesta hauskasti ja sujuvasti, Liisa Ryömän laadukas suomennos tekee kirjasta nautittavaa luettavaa.



Dystopiaa, avaruusseikkailua ja veljestarinaa yhdistelevä Kepler 62. Kutsu on vahva aloitus lasten- ja nuortenromaanisarjalle. Esille nousee monia teemoja, jotka tuovat dystopiaan syvyyttä, vaikka kirja onkin ensisijaisesti viihdyttävä ja nopealukuinen romaani. En äkkiseltään muista kirjaa, joka olisi tässä määrin koukuttanut koko perheen. Jos tämä ei saa lapsia kinuamaan vielä yhtä ja sen jälkeen toista ja kolmattakin lukua, niin mikä sitten saa?

--

Nyt sitten jännitetään voittajia huomiseen saakka. Omille ehdokaskirjoilleni ja niiden kirjoittajille toivotan onnea matkaan!

--


EDIT. 14.1.2016: Voittajat ovat selvinneet, alla tiedote. Lämpimät onnittelut kaikille voittajille, upeita kirjoja!


TIEDOTE: Kirjabloggaajat valitsivat vuoden 2015 parhaat kirjat

Suomalaiset kirjabloggaajat ovat jälleen äänestäneet vuoden parhaista kirjoista. Avoin verkkoäänestys järjestettiin 13. tammikuuta, ja siihen osallistui lähes 50 bloggaajaa. Ehdokkuuksia sai yhteensä 194 kirjaa Blogistanian kirjallisuuspalkintojen neljässä eri kategoriassa. Bloggaajat antavat ääniä kotimaisille kirjoille Finlandiassa, käännöskirjoille Globaliassa, lasten- ja nuortenkirjoille Kuopuksessa ja tietokirjoille Tiedossa.

Vuoden paras kotimainen kaunokirja on Laura Lindstedtin Oneiron (Teos). Toiseksi Blogistanian Finlandiassa tuli Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki (Teos) ja kolmanneksi Katja Ketun Yöperhonen (WSOY).

Globalia-palkinnon voitti John Williamsin Stoner (Bazar, suom. Ilkka Rekiaro). Toiseksi sijoittui Audrey Mageen Sopimus (Atena, suom. Heli Naski), ja kolmannen sijan vei Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, suom. Hanna Tarkka).

Kuopus-palkinnon voittaja on Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä (WSOY). Toiseksi tuli Anu Holopaisen Ihon alaiset (Karisto), ja kolmanneksi sijoittui Timo Parvelan, Bjørn Sortlandin ja Pasi Pitkäniemen Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu (WSOY).

Tieto-palkinnon voitti Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like, suom. Petri Stenman). Toiseksi tuli Päivi Heikkilä-Halttusen Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (Atena) ja kolmanneksi Satu Rämön Islantilainen voittaa aika – Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY).

Bloggaajat edistävät ja edustavat lukuharrastusta

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot nostavat esille kirjabloggaajien arvostamia teoksia. Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain tuhansia kirja-arvioita, jotka tavoittavat satojatuhansia lukijoita. Kirjablogjea pitävät sekä lukuharrastajat että kirja-alan ammattilaiset.

Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin.

LISÄTIETOJA:

Yksittäisten palkintojen tiedotteet liitteinä. Järjestäjäblogit julkaisevat embargon jälkeen kotisivuillaan tarkempia tietoja äänestyksestä. Yhteystiedot alla.

Blogistanian Finlandia
Arja Korhonen, puh. 040 5545806, arja.korhonen@welho.com

Blogistanian Globalia
Lisätietoja: Minna Pelkonen, puh. 044 5294599, kirjallisena.minna@gmail.com

Blogistanian Kuopus
Kia Raevaara, puh. 0407431594, kia.raevaara@gmail.com

Blogistanian Tieto
Les! Lue!: http://les-lue.com
Reeta Törrönen, puh. 0047 47 44 85 35, reeta.torronen@gmail.com


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin


Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin
Tammi 2010, Keltainen kirjasto
Nachzug nach Lissabon 2004
Suomentanut Raija Nylander
Kansi Markko Taina
612 sivua
Sveitsiläinen romaani

Oliko mahdollista, että hän oli ollut tässä kaupungissa vasta kaksi päivää? Ja että siitä oli kulunut vasta neljä päivää, ei siis edes sata tuntia, kun hän oli jättänyt latinankirjansa opettajanpöydälle? Rossiolla, Lissabonin kuuluisimmalla aukiolla, hän nousi raitiovaunusta ja raahautui hoteliin Simõesin antikvariaatin painavaa kassia kantaen.

Sateisena sadepäivänä sattuma ottaa ylivallan säntillisen berniläisen latinanopettajan Raimund Gregoriuksen elämästä. Mundukseksi lempeästi haukuttu Gregorius huomaa sillan puolivälissä naisen, ja lyhyt kohtaaminen muuttaa Gregoriuksessa jotain olennaista. Português mielessään kaikuen vanhastaan niin ennalta-arvattava lehtori jättää arjen taakseen ja matkustaa yöjunalla kohti Lissabonia matkaseuranaan Amadeu de Pradon kirja. Luettu ei anna rauhaa, de Pradon elämä, olemus ja kohtalo on selvitettävä.

Oikea kirjaihmisen kirja! Romaani kirjasta, joka muuttaa melkein kaiken. Sellainen on nimellä Pascal Mercier kirjoittavan Peter Bierin romaani Yöjuna Lissaboniin - ainakin ennakko-odotusten mukaan: Raija Nylanderin oivallisesti suomentama romaani uppoutuu, varsin syvästi, filosofiaan, Portugalin lähihistorian kipukohtiin sekä ihmisen tahtoon ja toimiin.

Mercierin romaanissa on paljon hyvää. On melankolinen pohjavire, verkkainen etenemistahto, alussa hienovireinen kirjallista mysteeriä lupaava juonenkehittely sekä kysymys: Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee - mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle? On myös tunnelmallinen Lissabon kirjakauppoineen, raitiovaunuineen ja keskustelemaan alttiine ihmisineen.

Kun (jo) jouluna aloin lukea kirjaa, kuvittelin, että ihastuisin idearomaanin tarjoamaan matkaan, kulkisin Gregoriuksen kanssa Lissabonissa, ehkä hukkaisin jotain mutta löytäisin lukijana vielä enemmän. Odotukseni eivät ihan täyttyneet, sillä hukkasin kokonaisuudesta jotain olennaista, puuduinkin. Kaikkea oli liikaa, lukukokemukseni puuroutui. Romaanissa de Pradon kirjoitusten filosoinnista tulee itsetarkoitus, jonka jalkoihin hieno alkuasetelma jää.

Ja silti, jostain syystä kirja veti minua magneetin lailla puoleensa. Mietin jo, että onko ristiriitaisen lukukokemuksen tarjoavat kirjat niitä kiinnostavimpia ja miksi? Miksi kirjaa, jota lukee hetkittäin hampaat irvessä (ja suluissa huomautan, että olen yleensä hyvä jättämään itselleni väärät kirjat kesken), lukee niin, että se kuitenkin pyörii mielessä?

Ehkä lopulta on niin, että Gregoriuksen retkessä kieleen, de Pradon tarinaan ja samalla itseensä oli sittenkin jotain rauhoittavaa, jotain sellaista joka jalostaa elämänkokemuksista syntyviä oivalluksia. Ehdottomasti on niin, että Yöjuna Lissaboniin on vanhanaikaisella ja sivistävällä tavalla kaunis kirjakirja. Erinomainen se olisi ollut, jos Mercier olisi noudattanut ajatusta siitä, miten joskus vähemmän todellakin on enemmän.

--
Myös Erja ja Joana ovat kulkeneet kirjallisessa Lissabonissa.


keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Talvikuplia ja kevään 2016 kirjoja


Pakkaskuplaterveisiä! Tänä loppiaisena olen tehnyt kahdenlaista pientä surutyötä, molemmat siis sellaisia pieniä haikeuden aiheuttajia: tähän hetkeen kuuluu joulusta irti päästäminen, mikä on minulle vaikeaa. Joskus kuusi onkin saanut olla meillä nuutinpäivään saakka, mutta nyt kuusi on menossa pihalle ja korvikkeena toimii vuoden ensimmäinen tulppaanikimppu maljakossa. Valotähdet saavat olla ikkunoissa ja talvivalot pihalla vielä ainakin helmikuulle. 

Toinen pieni surutyö on Downton Abbeyn loppuminen. Epookkisarja kolahti minuun niin, ettei mikään sarja aikaisemmin (ei edes tämä ;)). No, onneksi voin selailla kolmea omistamaani Downton Abbey -kirjaa, katsella sarjaa DVD:ltä tai ihastella kartanoa ainakin palvelijoiden puolelta...




Tammikuun pakkasvalo siivittää mietteet kirjakevääseen. En ole muutamaan vuoteen listannut kirjabogauksiani tai lukusuunnitelmiani, mutta alkava kevätluku(!)kausi on niin innostava, että pitkästä aikaa on listan vuoro. Mukana on teoksia, joista osan aion ehdottomasti lukea ja osan lukisin, jos minulla olisi enemmän tunteja vuorokaudessa. Kaiken tietenkin kuvittelen lukevani, mutta kuten tiedän itsekin, toisin käy ja luultavasti tulen lukemaan koko joukon kaikkea muutakin niin uutuuksien joukosta kuin vanhempaakin kirjallisuutta. Kirjayllätykset, esimerkiksi omasta hyllystä löytyvät, ne vasta iloisia ovat! Lista toimii siis vinkkauksena kaikille blogini lukijoille ja muistilistana itselleni pitkänkin ajan päähän.

Atena

Darrahg McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Irlantilainen romaani Tshernobylistä 30 vuotta ydinonnettomuuden jälkeen. Olin alakoululainen tuon onnettomuuden sattuessa ja muistan niin hyvin ne keväiset hetket, jolloin tieto tapahtuneesta tuli. Tietenkin haluan lukea tämän puistattavan kauniiksi luonnehditun romaanin.

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään. Perheenäiti suunnittelee itsemurhapäiväkirjaa. Arjen vaatimukset, taitavaksi luonnehdittu kirjailija.


Bazar

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella. Taidemysteeri Edelfeltin maalauksen jäljillä. Blogi- ja kirjamaailman kautta tutukseni tulleiden kirjailijoiden yhteinen romaani vaikuttaa kiehtovalta. 

John Williams: Butcher’s Crossing. Toinen mestarillisen Stonerin kirjoittajan suomennettava romaani. Miehiä vuoriston ankarassa talvessa.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa. Kelluva kirjakauppalaiva ja kaunokirjallisuusapteekki Pariisissa. Ehkä kepeä, mutta vaikuttaa vastustamattomalta. 


Gummerus

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Viikilän romaani taitaa olla kevään kotimaisista se eniten odottamani. Kustantajan kuvauksen mukaan kirkasta, runollista proosaa. 

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet. En innostunut Sisaresta, pidin Mitä jäljelle jää -kirjaa vähän hölmönä, mutta nyt Alaskaan sijoittuva hyinen trilleri kuulostaa hyvältä. Ehkä kolmas kerta toden sanoo.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Minulle sanottiin, että tämä on ihan minun kirjani. Ostin suosituksen. ;) No ok, kyllä tämä kiinnostaa muutenkin. Nyt odotan, miten käy. 

Chris Riddel: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit. Kirja joka tyttäreni odottaa eniten.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt. Itse asiassa tämän luin jo alkuviikosta ja bloggaan kirjasta kunhan ehdin. Nuoren juutalaistytön kasvukertomus on raikas nykylukijallekin.



Karisto

Terhi Rannela: Frau. Vaikuttavan oloinen romaani natsipyöveli Reinhard Heydrichin leskestä Linasta. Rannela on muutenkin ollut ollut lukulistallani kauan, tänä keväänä on aika.


Myllylahti

Niina With: Lähettäjä tuntematon. Kustannustoimittaja (!) saa salaperäisen käsikirjoituksen. Kyllä kevääseen yksi dekkari kuuluu!


Otava

Vesa Haapala: Karhunkivi. Vesa Haapalan tieteellisiä tekstejä olen lukenut jonkun verran. Vantaalainen kirjallisuus kiinnostaa, romaanin kieleltä odotan paljon.

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Kustantaja suosittelee kirjaa Siri Hustvetdin, Riikka Pulkkisen ja Sadie Jonesin lukijoille, ja se on osa laadukasta Otavan kirjastoa. 

Sadie Jones: Kotiinpaluu. Jonesista puheen ollen! Ehkä rakkaus oli totta viehätti minua viime vuonna, tänä vuonna ehkä Kotiinpaluu.

Sitten on vielä kirja, josta en tiedä onko se uhka vai mahdollisuus, mutta joka on luettava. Nimittäin Juha Itkosen Palatkaa perhoset. Anna minun rakastaa enemmän oli minulle yksi 2000-luvun puolivälin merkittävimmistä kirjoista ja nyt se saa jatkoa. Apua, innostuneesti.





S & S

Schildts & Söderströmsin suomeksi julkaisemalla kirjallisuudella on uusi kustantamonimi S & S. Ja heiltä on tulossa monenlaista hyvää, kuten vaikkapa

Takashi Hiraide: Kissavieras. Lempeä, pohdiskeleva, hienovarainen. Tämä japanilainen ehkä rauhoittaa.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala. Tietenkin! Atkinsonin Elämä elämältä oli mieleeni niin suuresti, että Hävityksen jumala on yksi vuoden eniten odottamistani käännöskirjoista. Costa-palkinnon voittaja.

Karin Erlandsson: Ilkityö. Minkkitarhan kirjoittajan tyylipuhdas dekkari. Oho, tähän kevääseen kuuluu siis ainakin kaksi dekkaria, kenties jostain keksin kolmannenkin.



Siltala

Niina Repo: Kompleksi. Kustantajan mukaan villi romaani, oudon ja ovelan kaleidoskooppi. Tällaisissa on aina jotain kiehtovaa.

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo. Nelikätisen soiton mahdottomuus oli hieno, joten tämä kiinnostaa. Saksan suurlähettilään vaimon ja yksinäisen kalastajan ystävyys koettaa täyttää unelmia.


Tammi

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen. Tarunhohtoiseksi vaellukseksi Kuningas Arthurin valtakunnassa luonnehdittu romaani kuulostaa aihepiirinsä puolesta erilaiselta Ishigurolta. Läsnä on unenomainen, runollinen kerronta.

John Irving: Ihmeiden tie. Irving on yksi pitkäaikaisimmista suosikkikirjailijoistani, jonka uutuuksien odottaminen on aina sekä innostavaa että pelottavaa. Tällä kertaa maagista realismia ja hysteriaa Filippiineillä. 

Sarah Winman: Merenneidon vuosi. Lohdullinen kertomus rakkaudesta, merestä ja pitkästä elämästä. Aikuisten satu sijoittuu Cornwalliin. Olisiko tässä kevään lukuromaanini?

David Walliams: Gansterimummi. Tietenkin, Herra Lemun ja Pojan ja mekon jälkeen!

Tammen Keltaisesta kirjastosta tulee kyllä niin paljon hyvää, etten edes koeta listata kaikkea. Ishiguron ja Irvingin aion lukea heti kun kirjat ilmestyvät, mutta Toni Morrison, W.G. Sebald ja Colm Tóibín ovat hekin lukulistallani, viimeksi mainittua toivon lukevani taas Irlannissa, mutta saa nyt nähdä minne kulku suuntaa.


Teos

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Leena Parkkinen on kahdella aiemmalla romaanillaan noussut yhdeksi kirjailijasuosikikseni. Viikilän romaanin ohella yksi eniten odottamistani kotimaisista.

Sei Shonagon: Tyynynaluskirja. Kukapa Mia Kankimäen kirjan lukenut ei haluaisi tutustua tämän hovinaisen teksteihin?


WSOY

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet. Episodiromaani leikittelee ajatuksella siitä, että jokin menisi toisin ja muuttaisi tapahtumien kulkua. Sliding Doorsia vai jotain muuta? Tämä on luettava.

Andrew Michel Hurley: Hylätty ranta. Englannin tyhjin ranta, kahden miehen koettelemuksia. Voiko paikallisen kappelin vesi parantaa kehitysvammaisen pojan? Eilen tulleen uutisen mukaan Costa-kisan esikoispalkinnon voittaja.

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi, Maria Seppälä: Fintiaanien mailla. Kyllä entisen kulttuurintutkijan on tämä luettava. Komea tekijäjoukko, mitä kiehtovin aihe.

Sanna Isto: Maan alaiset. Tinka ja Taika -kirjojen kirjoittajan uusi romaani on suunnattu hieman isommille lapsille. 


Ja kovasti odotan - tietenkin! - Amman ja minun Korot kopisten -kirjaa, jonka lopullisesta sisällöstä en minäkään vielä tiedä. Kirja on siis nyt vahvasti tekeillä. ;) Kirjoitustyö pitääkin Lumiomenan hieman hiljaisempana, mutta kirjajuttuja on toki tulossa lähiaikoina ja ensi viikolla sitten omat ääneni Blogistanian vuoden parhaimmista kirjoista.

Hienoa kirjavuotta, hyviä lukuelämyksiä!