keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Ritari


Iiro Küttner: Puiden tarinoita. Ritari
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Books North 2014
Sivuja: 31
Kotimainen satukirja

Usean päivän ajan Ritari ratsasti valtakuntaa hallitsevien suurten metsien halki. Hiljalleen maasto alkoi kohota, ja maisema kävi karummaksi. Silloin puut loppuivat kokonaan, ja edessä kohosivat pelkät Lohikäärmeen asuttamat kiviset vuoret. Ritarin ja Lohikäärmeen välissä ei ollut enää mitään.

Puut antavat aiheen kokonaiselle kirjasarjalle: Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen komealle Puiden tarinoille. Kun noin vuosi sitten kirjoitin sarjan ensimmäisestä osasta Puusepästä, pohdin sitä, miten rakastan puita: niin metsää, puusta tehtyjä esineitä, yksittäisiä puita ja puita tai puuta esittäviä kuvituksia. Puuseppä viehätti minua sujuvalla tarinallaan, kuvituksellaan, komealla toteutuksellaan ja jonkinlaisella ikiaikaisuudellaan.

Kaksikon tuoreimmasta teoksesta, viime syksynä ilmestyneestä Ritarista voisin sanoa samat sanat. Se on esineenäkin kaunis, lukunauhaa ja tietenkin Ville Tietäväisen komeaa kuvitusta myöten. Iiro Küttnerin kirjoittama tarina imaisee heti mukaansa.

Ritari on nimensä mukaisesti kertomus nuoresta ritarista, joka kasvaa aikuiseksi valmistautuen taisteluun Lohikäärmettä vastaan. Matka Lohikäärmeen tykö tuo luonnollisestikin mukanaan yllätyksiä ja rakkautta, ja uusia vastoinkäymisiäkin on ilmassa.

Küttnerin teksti on uusi ja sujuvasti kirjoitettu, mutta se kantaa niin tarinassaan kuin kielikuvissaan klassisten satujen ikiaikaisuutta: taivaankaarikin on tähdetön; on pohjoisen valtakunta, jossa ei ole ollut kuningasta liki sataan vuoteen. Tunnetilat ja sää vertautuvat toisiinsa, itkun aikana sataakin kaatamalla. Entä sitten Ville Tietäväisen kuvat? Miten pelottavia ne ovat, kuinka kauniita ja kuinka herkkiä! 


Puusepässä ja Ritarissa puulla on tärkeä roolinsa, mutta hyvin erilainen ja kuitenkin toisaalta surua, toisaalta jatkumoa kantava. Pohjimmiltaan satu on romanttinen ja samalla melko synkkä. Tarina on kerrottu niin hyvin, että lapseni kuuntelivat sitä keskittyneesti, mutta heille satu näyttäytyi vielä surullisempa kuin aikuislukijalle. He eivät löytäneet samaa toivoa kuin minä. Siksi en ole ihan varma, minkä ikäisille suosittelisin kirjaa. Kaikille satuihin ja kauniisiin teoksiin mieltyneille aikuisille, ehdottomasti. Lapsille? Kyllä, mutta herkkyysvaroituksella ja ajalla keskustella lukukokemuksen jälkeen.


Ritari on mitä kaunein kirja. Omassa hyllyssäni tämäkin kirja tuleekin olemaan oikea aarre. Küttnerin ja Tietäväisen teos jää mieleen haikeana ja surullisena, muttei onnettomana. Se saa pohtimaan, mihin kaikkeen rakkaus pystyy.
--

Kirjaa on esitelty blogeissa aika paljon, lukekaa esimerkiksi näiden bloggaajien mietteet: Yöpöydän kirjat, Luettua elämääP.S. Rakastan kirjoja, Luettua ja Värikäs päivä.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

E. M. Forster: Talo jalavan varjossa



Brittiläisissä kartanoissa -teemaviikko

E. M. Forster: Talo jalavan varjossa
Kustantaja: WSOY 1992 (1. painos 1953)
Alkuteos: Howards End 1910
Suomentanut Eila Pennanen
Päällyksen kuvat: Finnkino oy
Sivuja: 372
Brittiläinen romaani


Hän tajusi puun erikoisen hienouden ilman selostustakin. Se ei ollut sotilas eikä rakastaja eikä jumala; näissä asioissa ei englantilainen loista. Se oli toveri joka kumartui talon ylle, voima ja seikkailu juurissaan, mutta sormenpäissään hellyys; ja rungon ympärys, jota tusina miestä ei olisi voinut mitata käsillään, muuttui lopulta äärettömän pieneksi, kunnes värittömät silmutertut tuntuivat ajelehtivan ilmassa. Se oli toveri. Talo ja puu voittivat kaikki rakkauden vertauskuvat, Margaret ajatteli nyt, ja hän tulisi ajattelemaan niitä monena tuulisena yönä ja Lontoon päivänä, mutta jommankumman vertaaminen mieheen tai naiseen pienensi aina näkemystä.

E. M. Forsterin Talo jalavan varjossa on niitä kirjoja, jotka ovat olleet lukulistallani jo lukiovuosista lähtien. Olen vuosien saatossa lainannutkin sen kirjastosta muutamaan otteeseen, mutta syystä tai toisesta hidastempoinen romaani on hautautunut kirjapinojen alle ja olen palauttanut kirjan lukemattomana. Viime kesänä ostin sen antikvariaatista ajatuksena lukea sen kotiterassilla, mutta oikeaa hetkeä kirjan maailmaan pääsemiseen ei lukuyrityksistä huolimatta syntynyt. Romaani ei jäänyt kesken siksi, että en olisi pitänyt siitä eikä siksi, etten nauttisi hidastempoisesta kerronnasta. Päinvastoin, monet suosikkikirjani ovat kerronnaltaan tai tunnelmaltaan hitaita. Useille niistä, kuten myös Talolle jalavan varjossa kannattaa varata aikaa, lukukokemus kyllä palkitsee. 

On tietenkin selvää, ettei Howards End ole teemaviikkoni mukaisesti kartano, mutta kuten reilu viikko sitten totesin, minun on tarkoitus kurkistaa erilaisiin leimallisen brittiläisiin taloihin ja luokkayhteiskunnan eri kerrostumiin. Näihin kerrostumiin lukijan johdattavat yläluokkalaiset siskokset Margaret ja Helen Schlegel, joiden ihmissuhteita, toiveita ja odotuksia Forster kuvaa tarkkanäköisesti. Kaiken kannalta keskeinen on talo, Howards End, joka symbolisoi valtaa, ihmisten välisiä sidoksia sekä muuttuvaa Englantia.

Romaanista suuresti pitävä Liisa toteaa, että Talossa jalavan varjossa "kyse on ihmisten välisestä yhteydestä, joka edellyttää rehellisyyttä ja avoimuutta". Olen Liisan kanssa samaa mieltä siitä(kin), että erityisen hyvin Forster kuvaa näissä pyrkimyksissä juuri Margaretia. Teos on tietenkin myös hyvin vahvasti siskokirja, kaiken keskiössähän ovat Margaret ja Helen, joiden kummankin on löydettävä oma tiensä erilaisten ihmisten tavoitteiden ja toiveiden ryteiköstä. Talo jalavan varjossa on myös omaa aikakauttaan ja englantilaista luokkayhteiskuntaa kuvaava romaani. Forster kertoo ylä- ja keskiluokan kohtaamisesta ja yhteentörmäyksistä ja kuvaa kaikkea samalla sivistyneesti ja ironisesti. Sisarusten sukujuurista johtuen Saksa vaikuttaa taustalla ja antiikki tuntuu olevan jonkinlainen ihanne. Kuitenkin on katsottava uuteen aikaan, katkeria hetkiä sisältävään omistuksen aikakauteen, naisten ja miesten asemaan ja siihen, mitä sanotaan, mitä saa sanoa ja miten. Esimerkiksi kirjeenvaihdossa on mahdollista olla epäkohteliaampi kuin puheissa: minun on kirjoitettava jotakin epäkohteliasta.

Kirjailijana ja kertojana Forster on kaikkitietävä. Toisinaan hän asettuu henkilöidensä nahkoihin, mutta joskus hän on näiden yläpuolella ja tuttu ironia palaa, kun hän kutsuu henkilöitään sankarimme ja sankarittaremme tietäen lukijansa hoksaavan, ettei todellista sankaruutta ole. Forsterin kerronta on filosofisen verkkaista ja kuvailevaa, kuitenkin nokkelaa ja juonenkäänteiltään yllätyksellistä. Romaanin maailmaan ei ole helppoa päästä sisälle, mutta kun sinne pääsee, ei sieltä heti halua pois. Romaanin suomennoksessa on joitakin virheitä, mutta osa selittynee julkaisuaikakaudella. 

Haluaisinkin nyt lukea Forsteria englanniksi. Uskoisin nimittäin, että englanniksi Forsterin teksti pääsisi täysin oikeuksiinsa, sillä romaani on mitä brittiläisin -- nimenomaan englantilaisin. Ne kohdat, joissa Forster kuvaa Englantia ovat kertakaikkisen upeita. Nyt voi puhua sellaisesta peribrittiläisyydestä, joka on nykylukijalle pelkkää mielikuvaa ja on ollut sitä luultavasti englantilaisille jo Forsterin aikaan. Lempeää ironiaa ei Forster unohda nytkään, sillä piikkihernepensasaidat, mustarastaat ja Keski-Englannin ihanat liituylängöt kaikki kuvastavat romaanissa Englannin puhtautta. Silti jotkut Englannin osat vaativat erityisen tarkkaavaista silmää, kuten Howards Endin hiljainen ja mietiskelevä seutu. 

Lopulta kaikki palautuukin aina taloon, joka on yhtä ristiriitainen kuin Schlegelin sisarukset ja heidän ihmissuhteensa. Ja talokin vertautuu Englantiin, tosin jossain määrin melankolisesti kuin muuttuvaa yhteiskuntaa peilaten: Suuruuden haave, jonka Lontoo herättää eloon, hävisi ikuisiksi ajoiksi, kun hän astui Howards Endin hallista sen keittiöön ja kuuli sadeveden valuvan sieltä täältä alas [--]. Toisille Howards End on talo ja toisille henkiolento. Minulle Talo jalavan varjossa on romaani, josta saattaa hyvinkin kasvaa yksi lempikirjoistani. Tiedän jo nyt, että tulen palamaan romaanin joihinkin kohtiin useasti, ainakin silloin kun kaipaan jotain pakahduttavan kaunista ja etenkin silloin, kun kaipaan haaveideni Englantiin.

--
Tämän bloggauksen julkaisen samanaikaisesti ystäväni Saran kanssa. Käykää lukemassa, miten Sara on romaanin kokenut.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Jessica Fellowes: Downton Abbey -kirjat


Brittiläisissä kartanoissa - teemaviikko

Jessica Fellowes: The World of Downton Abbey. The Secrets and History Unlocked
Kustantaja: Collins 2011
Sivuja: 298
Brittiläinen fanituotekirja

Jessica Fellowes: Kartanon vuosi. Downton Abbey.
Kustantaja: Readme 2014
Alkuteos: A Year in the Life of Downton Abbey 2014
Suomentanut Irma Rissanen
Sivuja: 313
Brittiläinen fanituotekirja


Rouva Hughes: "Maailma ei pyöri illallisten tapaan."
Carson: "Minun maailmani pyörii."

Valikoiva ja nirsokin televisionkatsoja menettää joskus sydämensä jollekin sarjalle. Minä katson televisiota melko vähän. Innostuin aina toisinaan jostain sarjasta, jonka katson kyllä alusta loppuun, mutta harvaan sarjaan olen todella ihastunut. Yksi harvoista totaalihurahtamisistani viime vuosilta on yllätyksettömästi brittiläinen Downton Abbey, joka on mielestäni parasta, mitä televisiosta on aikoihin tullut. 

Olen fanityttömäisen hullaantunut koko sarjaan: sen juonenkuljetukseen ja miljööseen, tapaan jolla sarja on kuvattu ja ennen kaikkea huikeaan henkilökaartiin, joka tulee tutuksi ja rakkaaksi. Suosikkihahmojani ovat palveluskunnan puolelta viimeiseen saakka uskollinen hovimestari Carson ja skottilainen taloudenhoitaja rouva Hughes sekä kovia kokenut, hillitty Anna; ylempien kerrosten väestä mieleeni ovat nasevimmat repliikit omaava leskikreivitär Violet, hänen poikansa Granthamin jaarli Robert Crawley sekä tietenkin Robertin ja tämän amerikkalaisen Cora-vaimon kolme tytärtä Mary, Edith ja Sybil Tom-miehensä kanssa.



Niin suuri fani en ole, etten huomaisi sarjan menettäneen aavistuksen sitä tenhoaan, joka minut kahden ensimmäisen tuotantokauden aikana niin lumosi. Vaikka sarjan ehkä terävin kärki on tylsistynyt, on Downton Abbey silti huikea epookki, jossa hyvä käsikirjoitus ja loistavat näyttelijät kohtaavat hienoissa lavasteissa. Tosifanin tavoin uskon myös vankasti tulevaan kuudenteen tuotantokauteen, sillä viides tuotantokausi päättyi kutkuttavasti. Ja tietenkin: niin suuri fani olen, että olen hankkinut hyllyyni kaksi nyt esittelemääni Downton Abbey -kirjaa ja ostanut itselleni sarjan henkeä mukailevat korvakorut -- ja jos tätä Etsystä löytyvää puhelinkuorta saisi oman puhelimeni malliin sopivaksi, en epäröisi tehdä tilausta. Niin, ja puhelimeni soittoääni on tietenkin... Arvaatte kyllä!

Jessica Fellows on kirjoittanut muutamia Dowton Abbey -kirjoja. Sain ensimmäiseni The World of Downton Abbeyn ystävältäni viime syksynä (kiitos!). Fellowsin kirjoista ainoan suomennetun, Kartanon vuoden, ostin itselleni reippauslahjaksi tammikuun alussa, jolloin käteni oli kipsissä rannemurtuman vuoksi. The World of Downton Abbey keskittyy sarjan ensimmäiseen ja toiseen tuotantokauteen ja alkaa vuodesta 1912, Kartanon vuosi puolestaan sijoittuu 1920-luvulle ja kattaa viidennen tuotantokauden tapahtumat. Molemmat kirjat ovat täynnä valokuvia ja kummassakin sarjan tapahtumia taustoitetaan tapahtuma-ajan historialla, aikakauden muodilla ja tapakulttuurikuvauksilla.



Molemmat kirjat ovat sarjaa tunteville oikea aarreaitta. Ensimmäistä kirjaa voisi kutsua Downton Abbeyn ystävien perusteokseksi, sillä se tutustuttaa sarjan henkilöihin ja näiden välisiin suhteisiin ja kertoo tietenkin tarkkaan taustoja muun muassa Titanicin uppoamisesta ja ensimmäisen maailmansodan alkamisesta. Toinen kirja on rakennettu hauskasti vuodenkierron ympärille. Siinä kerrotaan paitsi Downton Abbeyn, myös yleisemmin englantilaisten kartanoiden elämästä kuukausi kuukaudelta: millaista maaseudulla on maaliskuussa, millaisia kesäjuhlia vietetään, kuinka joulua valmistellaan mahtitaloissa.  Kumpikin kirja on kirjoitettu ammattitaidolla: sujuvasti ja kiinnostavasti. Varsinaisia juonipaljastuksia ei kummankaan kirjan kohdalla tarvitse pelätä. Kirjojen taidokkaat valokuvat, onnistunut taitto ja kaiken lisäksi laadukas painojälki ilahduttavat.


Kumpi kirjoista on parempi? Sitä on tietenkin mahdoton sanoa. Jos hyllyssäni olisi vain yksi Downton Abbey -kirja, niin varmasti sen pitäisi olla The World of Downton Abbey, sillä se on eräänlainen perusteos. Se on kirja, jossa on alku. Toisaalta Kartanon vuoden rakenne viehättää minua ja kirjassa on ihastuttavia ruokaohjeitakin. Olen innokas leipoja, joten minun kokeiltava ainakin leipäreseptiä, skotlantilaista murokakkua ja skonsseja. Kesällä haluan nautiskella kotiterassillani Pimm's-boolia, mutta luulen, että kiitos munuaisrasvan, Christmas Pudding jää kokeilematta. Vastaukseni kysymykseen kirjojen paremmuudesta on tietenkin molempi parempi ja ehkäpä minun täytyy etsiä sarjan muutkin kirjat.





Mitä merkitystä tällaisilla fanituotekirjoilla on? Luetteko, ostatteko? Kestävätkö ne mielestänne aikaa? Minä ostan tällaisia kirjoja harkiten, mutta joskus hurahdan. Katselen kirjahyllyssäni olevaa naisrokkareiden Lilith Fair -kirjaa hellästi 1990-luvun "nuoria vihaisia naisia" muistellen, Lance Armstong -elämäkerta Ei ainoastaan pyöräilystä on doping-uutisten jälkeen miltei nolo, Tori Amos -kirjoja rakastan varmaan aina. 

Aika näyttää, miten nämä kaksi Downton Abbey -kirjaa tulevat hyllyssäni sijoittumaan, mutta ainakin nyt ne tuntuvat loputtomalta aarreaitalta loistavan televisiosarjan, herkullisten ruokien ja upeiden maisemien Englantiin. Paljon enempää en voi fanituotteelta toivoa.

--

Kartanon vuosi. Downton Abbey -kirjasta on blogiinsa kirjoittanut muun muassa ihana blogisynttäreitään juhliva Sara. Onnea, Sara vielä tätäkin kautta!  

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

John Hawkesworth: Kahden kerroksen väkeä


Brittiläisissä kartanoissa -teemaviikko

John Hawkesworth: Kahden kerroksen väkeä
Kustantaja: WSOY 1975
Alkuteos: Upstairs, Downstairs 1972
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Sivuja: 245
Brittiläinen romaani

Enimmäkseen Lontoon suurten talojen palvelijat olivat onnettomia ja yksinäisiä ihmisiä. Tosin he saivat ruokaa ja vaatteita, ja yleensäkin heistä pidettiin parempaa huolta kuin muista köyhistä. Kuitenkaan he eivät voineet elää normaalia elämää, sillä näiden etujen vastineeksi heidän oli alistuttava olosuhteisiin jotka lähentelivät orjuutta.

Tällä kertaa kartano on vain peitenimi, sillä nyt on aika vierailla talossa, joka sijaitsee Lontoossa osoitteessa Eaton Place 165. Nytkin toki tavataan ylhäisöä ja alempien kerrosten asukkaita, Bellamyn perhettä ja näiden palvelijoita, jotka elävät arkeaan ja luovivat niissä puitteissa, jotka syntyperä on heille suonut.

Nyt on aika tavata nimensäkin mukaisesti Kahden kerroksen väkeä. John Hawkesworthin kirjoittama romaani on monille tuttu televisiosarjana, joillekin jo 1970-luvulta ja nuoremmille katsojille ehkä uusintojen ja uusien jaksojen ansiosta.  Romaani syntyikin televisiosarjan oheistuotteena. Itse en ole sarjaa koskaan katsonut, mutta käsitteenä kahden kerroksen väkeä elää ja esimerkiksi omaa suosikkisarjaani Downton Abbeyta on verrattu tähän Hawkesworthin luomukseen.

Sarjaa näkemättä on vaikea sanoa, kuinka oikeaan vertailu osuu. Hawkesworthin romaani on kirjallisuutena nopeasti luettavaa viihdettä: sen julkaisemisen alkusyy näkyy selvästi, se on televisiokerronnan tapaan dialogivetoista ja jokainen luku on oma kokonaisuutensa, jossa keskitytään johonkin henkilöhahmoon ja hänen ongelmiinsa. Romaani on sujuvasti kirjoitettu, mutta vailla minkäänlaista syvyyttä.

Silti Kahden kerroksen väkeä tarjoaa yllättävän hauskan lukukokemuksen. Hawkesworth on selvästi perehtynyt siihen maailmaan, jossa teoksessa liikutaan ja siihen koukuttavuuteen, jolla lukija (tai katsoja) saadaan tuotoksen pauloihin. Hawkesworthin teksti ei ole kokonaan vailla yhteiskunnallista otetta: palvelijoiden rooli nousee keskiöön ja Bellamyt tuntuvat usein joko ylimielisiltä tai omassa kuplassaan eläviltä. Romaanin henkilöhahmot ovat muutenkin varsin yksiulotteisia. Korkea moraali on 1900-luvun alun hyve ja palvelustyttöjen on syytä välttää Hyde Parkin naistenmetsästäjiä tai liian tuttavallista seuraa taiteilijoiden kanssa.  Edvardiaanisen ajan Lontoon kuvaus on suorastaan viehättävää: saksalaisvieraalle annetaan lahjaksi kirja Peter Pan Kensington Gardensissa; kaupungin rajat ovat selvät, sillä Tottenham Court Road on outoa aluetta, kun taas Knightsbridgessä kelpaa asioida; päivällisen jälkeen miehille tarjotaan portviiniä, naiset taas koontuvat teehetkien parissa; auton ostamisesta väitellään.

Lopulta mieleen ei jää mitään kovin suurta, mutta peribrittiläisenä viihdekirjallisuutenahan tämä meni. Kahden kerroksen väen voi tiivistää lakonisesti: tulipahan luettua. Brittiläisen populaarikulttuurin tuntemuksen kannalta sen lukeminen (tai ennen kaikkea katsominen, luulen) on toki suositeltavaa. Seuraavaa kartanokohdetta ei ole tämän jälkeen vaikea arvata.


P.S. Minäkin olen liikkunut samoilla kulmilla kuin Bellamyt ja näiden palvelijat. Olen nimittäin kerran yöpynyt vain muutaman kadunvälin päästä Eaton Placelta, Beeston Placella The Goring -hotellissa, jossa itse kuningataräiti näyttäytyi viimeisen kerran julkisesti. Hotelli on ihanin, jossa olen koskaan yöpynyt, ja haluaisin sinne uudestaan.



tiistai 17. helmikuuta 2015

K.M Peyton: Christina kartanon varjoissa


Brittiläisissä kartanoissa -teemaviikko

K.M. Peyton: Christina kartanon varjoissa
Kustantaja: WSOY 1982
Alkuteos: Flambards 1967
Suomentanut Sirkka Salonen
Kansi: Matti Kota
Sivuja: 224

Christina avasi silmänsä ja näki, että kiesit olivat kääntymässä vasemmalle, sisään portista. Edessä oli pitkä ajotie, jonka oikeaa laitaa reunusti metsä, ja toisella puolella oli piikkilanka-aidalla rajattu laidunmaa. Ajotien päässä oli talo, mutta se oli niin muratin peitossa, ettei Christina pystynyt tällaisen matkan päästä edes arvailemaan, sen rakennustyyliä. Sora rahisi hevosen kavioiden alla. Kun Christina näki merkkejä sivistyneestä maailmasta, hän tuli samalla kertaa sekä toiveikkaaksi että hermostuneeksi, mutta enää häntä ei itkettänyt.


Toinen brittiläinen kartano, jonne teidät teemaviikollani vien, on hieman ränsistynyt, mutta mahtava Flambards, josta tulee orvoksi jääneen perijättären Christina Parsonsin koti. Flambardsissa Christinan ottaa huomaansa eno Russel, pelottava ja julma mies. Russelin kaksi poikaa, Mark ja William sekä tallirenkinä työskentelevä Dick sekoittavat kaikki kasvavan Christinan tunteita.


Hevoskirjoistaan tunnetun K. M. Peytonin Christina-sarja on oman lapsuuteni lämpimiä lukumuistoja. Sarjan ensimmäinen kirja, Christina kartanon varjoissa, on jäänyt mieleeni parhaiten, kanttaan ja ketunmetsästyskuvauksiaan myöten. Kun nyt luin kirjan uudelleen, mietin että on ehkä kiittäminen Christina-kirjoja siitä, että koen englantilaisen kartanomiljöön niin kiehtovaksi.

Peytonin kuvailema Flambards on suuri, muratin peittämä talo ja siellä asuu kahden -- tai peräti kolmen -- kerroksen väkeä. Kartanoelämä ei kuitenkaan tarkoita ylellisyyttä ja mukavuuksia, vaan mahtitalo on usein yhtä kolea kuin ympäristönsä: kylmä talo, aamulla pitkä ruohikko olisi kuin koruompelin kirjottu hopeinen seitti, ja kylmä usva vyöryisi yli vainioiden. Vaikka tuuli helisyttää ikkunaruutuja, ei Christinaa pelota, sillä kartanon varjojen lisäksi elämä on suunnannut pilviä hänen ylleen.

Romaanissa ratsastetaan paljon. En muistanut sitä, että Christina-kirjat ovat myös hevoskirjoja, joita toki lapsena luin, mutta joista ei koskaan tullut suursuosikkejani. Onneksi Christinassa onkin hevostarinan ohella kyse kasvutarinasta -- kunnon tyttökirjojen tapaan. Kartanossa Christina näkee ja kokee monenlaista. Russel-eno juo liikaa ja palvelijoiden asema tuntuu orjuudelta, johon liittyy toki huolenpitoakin. Köyhille pitäisi viedä vasikanhyytelöä ja raamatullisia kuvia, mutta todellisen köyhyyden näkeminen kauhistuttaa: maalaiskylien majat voivat olla viehättäviä hevoskärryistä katsottuna, mutta homeiset ja kostevat seinät sekä majojen asukkaiden häpeä kielivät jotain muuta. Naisen asemaakin mietitään ja kaltaistani aikuislukijaa ajatus korsettiluisesta ratsastuspuvusta kavahduttaa. Enolla on omia suunnitelmiaan tulevaisuuden varalle. Peyton kuvaa tätä kaikkea tunteella ja varsin vauhdikkaasti, sillä sarjan ensimmäisen kirjan aikana Christina kasvaa nopeasti. Peytonin tekstiä on mukana lukea ja se tempaa kyllä mukaansa.

Christina kartanon varjoissa on muutamaa julmaa kohtaustaan lukuun ottamatta kestänyt aikaa hyvin ja on sellainen historiallinen fiksu viihderomaani, joka sopii mielestäni hienosti luettavaksi nykyisillekin varhaisteineille. Samaa lumoa kuin klassisimmissa tyttökirjoissa siinä ei kuitenkaan ole. Lopuksi vielä huomio kansista: katselin Flambards-sarjan ulkomaisia kansia netistä ja huomasin, että kirjasarjan suomalainen ulkoasu voittaa ne mennen tullen. Matti Kota on tehnyt komeaa työtä Christina-sarjan kansien parissa, esimerkiksi juuri Christina kartanon varjoissa -romaanin kansi vie lukijan juuri sinne, minne pitääkin: perienglantilaiseen kartanomaailmaan, metsästyksen, koirien, ratsastamisen ja romanttisten salaisuuksien maailmaan.

--
Onko Christina-sarja tuttu teille muille? Myös Sara ja Annami ovat lukeneet Christinan kartanon varjoissa.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Daphne du Maurier: Rebekka


Teemaviikko: Brittiläisissä kartanoissa
Daphne du Maurier: Rebekka
Kustantaja: WSOY 1938 (Femi-kirjakerhon painos 1981)
Alkuteos: Rebecca 1936
Suomennos: Helvi Vasara
Sivuja: 294
Isobritannialainen romaani

Viime yönä näin unta, että menin jälleen Manderleyhin. Huomasin seisovani ajotielle johtavalla rautaportilla enkä voinut heti astua sisään portista, sillä tie oli suljettu. Portissa oli riippulukko ja ketju. Huusin unessani portinvartijaa, en saanut vastausta ja kumarruin tarkastamaan portinvartijan asumusta portin ruosteisten pienojen välitse. Näin, että rakennus oli asumaton.

Manderley, mystinen, synkkä ja houkuttava Manderley on Brittiläisissä kartanoissa -teemaviikkoni ensimmäinen talo, ja se onkin oikea kartano. Nuori nainen menee naimisiin itseään vanhemman Maxim de Winterin kanssa ja elää kuin sadussa päästessään Manderleyhin. Elämä kartanonrouvana ei kuitenkaan sujui niin auvoisasti kuin tuoreella aviovaimolla pitäisi, sillä Maxin entinen vaimo, edesmennyt Rebekka, tuntuu haamun lailla tulevan vastaan kaikkialla talossa. Manderley alkaa tuntua kauhistuttavalta paikalta, joka on täynnä salaisuuksia.

Daphne du Maurierin Rebekka on romaani, joka tulee mainintoina vastaan usein: Sara Waters on nimennyt Rebekan kirjaksi, jonka hän itse olisi halunnut kirjoittaa. Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus on myös eräänlainen Rebekka-pastissi, muun muassa Winter-nimeä myöten. Laulaja Enya on nimennyt linnansa Manderley Castleksi ja Alfred Hitchcock on ohjannut Rebekan elokuvaksi, jonka haluaisin nyt nähdä.

Uskoisin nimittäin, että Rebekka toimisi loistavasti elokuvana. Siinä on koukuttava ja pikkuhiljaa avautuva juoni sekä sopivasti hyytävää uhkaa; Manderleyta vaikuttavampaa miljöötä on vaikea kuvitella. Henkilöhahmot ovat melko ohuita, mutta kirjan tyyliin -- ja jännityselokuvaan -- sopivia. Nimettömäksi jäävä päähenkilö on hieman herttasarjamainen, ujo ja taiteellinen tyttö, joka rakastuu vanhempaan mieheen. Hänen arkuutensa on paikoin rasittavaa, mutta du Maurier kuvaa ujoutta uskottavasti. Max de Winter on jossain määrin Heatcliff-tyylinen salaperäinen menneisyytensä vanki. Palveluskuntaan kuuluva rouva Danvers käyttää valtaansa ja osoittautuu niin kylmäkiskoiseksi, että hän yksin onnistuu luomaan romaaniin pelon ilmapiirin paholaisen kasvoineen.

Rebekka on monella tapaa lumoava romaani, mutta luin sen liian suurin odotuksin ja odotin hyytävää ja silti rakastettavaa, suorastaan huikeaa lukuelämystä. Ymmärrän hyvin, miksi Rebekkaa pidetään nykyisin klassikkona, vaikka se ilmestymisaikanaan otettiin vastaan (onnistuneena) viihdekirjana. Niin nykyinen kuin aikalaisluonnehdinta osuvat oikeaan: Rebekka on kestänyt aikaa ja sukupolvet toisensa jälkeen viihtyvät Manderleyn salaisuuksien pauloissa. Olisinpa vain lukenut sen 15-20 vuotta sitten. Parikymppisenä olisin varmaan saanut kirjallisia väristyksiä ja jos olisin lukenut Rebekan silloin, se olisi takuulla ikisuosikkini. 

Siinä missä Rebekka mainitaan monen romaanin esikuvaksi, on se itsekin pastissi esimerkiksi Brontën sisarusten teoksista ja (käsitykseni mukaan, kirja odottelee yöpöydälläni) Wilkie Collinsin Valkopukuisesta naisesta.  Näiden teosten tunnelmaa Rebekka kantaa onnistuneesti, vaikkei siinä mitään maata kaatavan jännittävää lopulta olekaan. Ystäväni Sara kuvailee Rebekkaa anglofiilin märäksi päiväuneksi ja osuu kyllä aivan oikeaan.  Jos olisin rakastunut du Maurierin romaaniin, olisi se ehdottomasti sen perienglantilaisuuden ansiota. Kaltaiseni ihminen alkaa melkein huokailla, kun kirjassa mainitaan teehetket, aamiaisen marmeladipurnukat, Jasper-koiran kuono sekä puut ja ruoho Manderleyn ympäristössä, mustarastaiden laulu kastanjapuussa. Osin Rebekka kertoo myös luokkayhteiskunnasta: palvelijoiden paikasta ja vallasta, yläluokkaiselle naiselle sopivista harrastuksista ja siitä, millainen vaimon tulisi olla. 

Mitä Rebekasta jäi käteen? Hyvä, mutta odottamaani tavanomaisempi lukukokemus (hyvä siitäkin huolimatta, että lukemassani kirjakerhopainoksessa oli rasittavan pieni fontti), jossa mysteeri ja kiehtova miljöökuvaus luovat kudelman, joka kietoo pauloihinsa. Alun unijakso ja mieleenpainuva lopetus ovat jo yksistään lukemisen arvoisia. Suosittelen Rebekkaa kaikille brittitunnelman ja mysteerien ystäville.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Ystävänpäivätervehdys "englantilaisesta kartanosta"!


Hyvää ystävänpäivän aattoa!

Bloggaajana ajattelen, että on lukuystävien muistamista toteuttaa heidän toiveitaan. Kun Lumiomena täytti kuusi vuotta viime marraskuussa, muutama teistä lukijoista toivoi, että jatkaisin teemaviikkoja. Minullahan ollut tapana pitää muutama lukuteemaviikko vuodessa. Olen esimerkiksi lukenut keltaisia ja tummia kirjoja, tutustunut huonoihin kirjoihin, käynyt kirjamatkoilla ja lukenut brittiläisiä kirjoja. 



Isoon-Britanniaan palaan nytkin, vien teidät englantilaisiin "kartanoihin". Kartano on tällä teemaviikollani osin mielikuvallinen, lukemani kirjat sijoittuvat paitsi kartanoihin, myös mahtitaloihin ja yläluokan kaupunkilaisasuntoihin sekä niihin eri sosiaalisiin kerrostumiin, jotka ovat noihin taloihin asettuneet. Viikkoni myös kestää kauemmin kuin yhden kalenteriviikon, sillä suunnittelen viiden postauksen sarjaa: sunnuntaina luvassa on eräs klassikko, jossain välissä toinenkin klassikko, sitten muuan aikansa muotikirja, eräs tyttökirja ja fanituotteitakin -- tosin sillä varauksella, että kaikkeen ehdin. ;)

Olen kirjakulkenut brittiläisisissä taloissa aiemminkin. Talo on keskeinen muun muassa A.S. Byattin Lasten kirjassa, Kate Mortonin Paluussa Rivertoniin, Sarah Watersin Vieraassa kartanossa, Alan Hollinghurstin Vieraan lapsessa ja omalla tavallaan myös Kazuo Ishiguron hienossa hovimestarikuvauksessa Pitkän päivän ilta. Nyt on aika kurkistaa uusiin osoitteisiin -- tosin vain kirjojen sivuilla, oikeaa kartanomatkaa Britanniaan ei ole luvassa ainakaan ihan lähiaikoina.


Joko arvaatte, minne suuntaan ensimmäisenä:

Talo ilmestyi äkkiarvaamatta eteeni. Laajan, joka suuntaan leviävän pensaikon luonnoton rehevyys oli peittänyt sen näkyvistä, ja nyt seisoin siinä, sydän takoi rinnassani, ja silmäluomieni takana kirvelivät kyyneleet.

Welcome!

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

W. G. Sebald: Vieraalla maalla


W. G. Sebald: Vieraalla maalla
Kustantaja: Tammi 2004, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Die Ausgewanderten. Vier lange Erzählungen. 1992
Suomennos: Oili Suominen
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 287
Saksalais-yleiseurooppalainen romaani

Jos otettiin huomioon vain aika, Aurach totesi kuullessaan minun elämänvaiheeni, niin minä olin Saksasta nyt yhtä etäällä kuin hän oli ollut vuonna 1966, mutta aika, niin hän jatkoi, aikahan ei muuta ole kuin sielun levotonta liikettä. Ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Ei ainakaan minulle. Katkelmalliset muistikuvat, jotka piinaavat minua, ovat eräänlaisia pakkomielteitä.

W. G. Sebaldin teos Vieraalla maalla alkaa kursivoidulla kehotuksella: Säilyttäkää muistot / viimeinen mitä jää. Mutta mitä voi säilyttää kotiseudusta, joka elää aina mukana, muttei ole koskaan lähellä?

Vieraalla maalla kertoo neljä tarinaa juutalaisista miehistä, jotka eri vaiheiden jälkeen ovat jättäneet kotiseutunsa. Lukijoille kaiken välittää hieman samanoloinen vieraaksi jäävä minäkertoja kuin viime kesänä lukemassani Austerlitzissa. Henry Selwyn on kertojan vuokraisäntä tämän Englannin-lomalla, Paul Bereyter hänen opettajansa Saksan alppiseudulla. Amos Adelwart on kertojan Yhdysvaltoihin päätynyt isoeno ja Max Aurach Manchesterissa asuva taiteilija.

Romaanissa -- ehkä voisi puhua mosaiikkiromaanista tai neljän kertomuksen kokoelmasta, jossa kaikki tulee tavallaan yhteen -- kertoja kuvaa miesten kokemuksia muistiinpainoissaan sellaisena kuin ne kuulee ja kokee. Hän kertoo toisten muistoja dokumentoimalla tai suodattamalla. Suodatusvaikutelmaa lisäävät valokuvat, joita Sebaldin kirjassa on runsaasti. Kuvat ovat suttuisia ja utuisia, ne kertovat menneestä, jota ei voi saavuttaa, ihmisistä ja rakennuksista, jotka jäävät vieraiksi silloinkin, kun niillä on nimensä tai osoitteensa.

Teos tarjoaa rauhoittavan lukukokemuksen. Sebaldin lauseet hierovat älynystyröitä, neljän miehen kokemukset ovat surullisia, mutta samalla kauneutta täynnä. Sebaldin teksti ei ole ahmittavaa, vaan sellaista, jonka parissa haluaa viipyillä. Kerronta on yksityiskohtaista, lauseet ovat merkityksiä täynnä.

Sebald on surumielinen, pessimistinen kertoja, ja kuitenkin niin ymmärtäväinen ja lämmin. Jokainen näistä neljästä miehestä on kokenut toisen maailmansodan ajan kauhut ainakin välillisesti: holokausti on jättänyt jälkensä ja jokainen mies on vieras niin synnyinmaassaan kuin mahdollisella uudella kotiseudullaankin. Sebald kirjoittaa, miten juutalaisperhe koetti natsihallinnon aikana ylläpitää normaaliuden vaikutelmaa ja miten Manchester on maahanmuuttajien kaupunki, tuttunakin niin vieras. Se on kaupunki, jonka maisema ränsistyy ja käytöstä poistettuja savupiippuja  tuntuu olevan silmänkantamattomiin. Silti tunnelma ei ole lohduton, sillä kaikkea vasten voi nähdä kuin varjon kiitävän yli niittyjen -- peuralauman matkalla halki yön tai niin kirkkaan linnunradan, että sen valossa voi kirjoittaa samat tähdet Alpeilla, Japanissa, Kreikassa.

Sana hieno voi tuntua lattealta silloin, kun koettaa arvottaa kirjaa. Mutta sellainen Vieraalla maalla on, se  on sanalla sanoen hieno. Sen yleiseurooppalaisuus- ja inhimillisyys on raskasta ja kaunista. Kertojan tavoin lukija palaa Sebaldin henkilöhahmojen muistoihin, joista leijumaan jää haurauden ja konkretian melankolinen liitto. 

maanantai 9. helmikuuta 2015

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti


Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti
Kustantaja: WSOY 2015
Päällyksen kuva: Kuvatoimisto Leuku / Jorma Luhta; Päällys: Martti Ruokonen
Sivuja: 326
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Aallot kumisevat metsän takana. Meri, hänen ystävänsä, ei suojele häntä enää. Se nostattaa myrskyn. Vaahtopäiset pylväät korskuvat korkeammalle kuin Karkulahden vanhimmat petäjät, ne, jotka kasvavat riihen takana ja hipovat pilviä.
Kylmyys vyöryy hänen ylitseen ja muuttuu lopulta kuumuudeksi. Jää sulaa valkeaksi tuleksi, työntyy sisään ihohuokosista ja käristää häntä sisältäpäin.
On pakko riisua paita, housut ja sukkauhousut. On pakko kieriä lumessa, jotta polte hellittäisi.


Kaksi naista, kaksi eri maailmaa. Inkeriläistaustainen Vera saapuu Oulun lähistölle Karkulahden taloon Jaskan vaimoksi. Vera elättelee suuria toiveita, mutta vuoteessaan makaava anoppi ei hyväksy ryssää miniäkseen. Anoppi Elisabeth ei ole tyytyväinen nykypäivään, mutta menneisyys ei ole koskaan jättänyt häntä rauhaan. Jaskan ja Veran tytär Anna kuvittelee Disneyn Arielin omaan maailmaansa, Jaskan Velipuoli hoitaa lehmiä ja vaikkei puhu, niin näkee.

Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Karkulahti on aukeaa moneen suuntaan. Jopa niin moneen, että en voi olla olla miettimättä, että onko näitä useassa eri aikatasossa liikkuvia monen kertojanäänen tarinoita ilmestynyt viime vuosina jo tarpeeksi. Onhan näitä nimittäin nähty, suomalaisia sukutarinoita: asioita, joista ei puhuta, anopin ja miniän yhteentörmäyksiä, vieraalla maalla oloa, vaitonaisia miehiä ja talo, joka joko puhuu tai vaikenee.

On nähty, mutta sitten tulee mutta, totta kai. Romaanin ainekset ovat toki tuttuja, mutta Laitila Kälvemark on loistava kirjoittaja. Hän ensiksikin puhaltaa henkilöhahmonsa eloon. 
Etenkin Vera jää mieleen kirjan kansien sulkeuduttuakin. Miten taitavasti Laitila Kälvemark hänet luo ja rakentaa: tuon venakon, haaveellisen tytön, uhmakkaan tytön, toiveikkaan vaimon, niin yritteliään anoppinsa edessä, miten paljon kokeneen.

Romaanin rakenne kiertää vasta- ja myötäpäivään. Laitila Kälvemarkin teksti lentää silloin kun sen pitää ja on tunkkaista silloin, kun maa on savinen, kun kirvelee ja kaiken korvaa hillomunkki, mansikkaleivos ja lenkkikengät. Se paljastaa tarpeeksi, muttei liikaa. Se on runollista ja arkista, väkevää ja avaraa: mistä kulmasta aurinko valaisee, mikä on hirvein rikos mitä nainen voi tehdä
Lopuksi on palattava alkuun. 

Karkulahti on nerokkaasti nimetty romaani. Karkulahti, paikkana ja mielikuvana, ponnistaa historiasta ja kantaa nykyisyyteen. Miten monesta paikasta ja syystä voikaan lähteä karkuun. Mitä kaikkea voi muistaa, mitä pitää muistaa?

lauantai 7. helmikuuta 2015

Lukurauhaa ja viserryksiä


Mitä aiotte lukea huomenna sunnuntaina? Miten aiotte lukea? Koko päivän? Hetken? Yksin? Yhdessä? Huomenna lukevan Suomen nimittäin valtaa lukurauha. Lukurauhan päivä on saanut jopa oman leikkimielisen lakinsa, jonka sallii monenlaisen lukemisen ja kieltää kaikenlaisen lukemisen häiritsemisen.


Mitä lukurauha teille merkitsee? Tarkoittaako se aikaa lukea vaikka monta tuntia kerrallaan vai onko se pieniä varastettuja hetkiä arjessa esimerkiksi puurokattilaa hämmentäessä? Vai voiko se olla kirjan tarjoama lumottu hyppäys ruuhkabussitodellisuuden ulkopuolelle? Varmasti kaikkea tätä. Minulle lukurauha vaatii tietenkin oikean mielentilan: toisinaan lukeminen on vaikeaa, vaikka olisi kuinka aikaa, joskus taas lyhyelläkin metromatkalla voi piipahtaa jossain ihan toisaalla. 

Tärkeintä on varmasti oikeanlainen kirja ja koska kuvittelen huomenna lukevani enemmän kuin normaaliviikonloppuna, haluan lukea jotain todella hyvää. Mietin, että säästäisinkö hieman kesken olevan W. G. Sebaldin Vieraalla maalla -teoksen lopun huomiseksi, Sebaldin teksti näet tuntuu sopivan rauhalliseen lukupäivään. Toisaalta Sadie Jonesin pian ilmestyvä Ehkä rakkaus oli totta houkuttelee, yöpöydällä odottaa Hannu-Pekka Björkmanin Valkoista valoa ja E. M. Forsterin Talo jalavan varjossa voisi sekin olla oivallinen valinta. Tässäpä minulle mietittävää! Huomenna meillä lukee koko perhe:  mies lukee Donna Tarttia, kolmasluokkalainen Elena Madyn Ella Aura -sarjaa tai Kapteeni Kalsaria, ekaluokkalainen sitä, mihin hieman patistelen.


Huomista lukurauhaa odotellessa vinkkaan, että Lumiomppukin alkoi visertää. Liityin muutama päivä sitten Twitteriin. Saa seurata!