keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus




Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
WSOY 2017
Murder on The Orient Express 1934
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Ulkoasu Martti Ruokonen
310 sivua
Brittiläinen jännitysromaani

Hercule Poirot makasi valveilla ja tuijotti kattoa. Miksi asemalla oli niin hiljaista? Hänen kurkkuaan kuivasi. Hän oli unohtanut tilata yöksi kivennäisvettä. Hän katsoi taas kelloaa. Vasta neljännestä yli yhden. Hän päätti soittaa konduktööriä ja tilata kivennäisvettä. Hänen sormensa ojentui kohti kelloa, mutta pysähtyi sitten, kun helähdys jostain muualta särki hiljaisuuden.

Ylellinen juna kiitää Euroopan halki, on yö ja matka tyssää Jugoslaviassa. Lumentulo on tukkinut raiteet. Hercule Poirot havahtuu, mutta jatkaa uniaan. Aamulla häntä tarvitaan: on tapahtunut murha, amerikkalainen miljonääri Rachet on puukotettu. Koska junan ulkopuolella lumessa ei ole minkäänlaisia jälkiä, on syyllinenkin vielä junassa. Poirot saa aika kovan pähkinän purtavakseen.

Oletteko enemmän neiti Marple- vai Hercule Poirot -ihmisiä (ja hahaa, Anna tai Emilia, pakko kysyä tyttökirjakysymys tässä saman tien)? Miellyttääkö enemmän ovela ja nokkansa kaikkialle pistävä ikäneito vai hieman omahyväinen belgialainen viiksiniekka? Makuasioita! Hiljattain elokuvateattereihin tullut Idän pikajunan arvoitus pitänee Hercule Poirotin nyt monen mielessä. Agatha Christien klassikkodekkarista on ilmestynyt myös uusi suomennos.

Voisikin pohtia, mihin tarvitaan uusia käännöksiä, kun entisetkin ovat luettavia. Idän pikajunan arvoituksen edelliset käännökset pohjautuvat kaikki Leena Karron alkujaan vuonna 1937 tekemään suomennokseen. Niitä on sittemmin tarkastettu, mutta tällainen klassikkoromaani oli oikeastaan jo enemmänkin kuin aika saada uudelleen suomennetuksi. Kaiken lisäksi uusi suomennos on oivallinen. Jaakko Kankaanpään käännöstyö on sujuva, varsin raikas ja otteessaan pitävä.

Dekkarien ystävät eivät varmasti juuri esittelyjä Idän pikajunasta kaipaa. Niille, jotka eivät kirjaa tunne, kerron että kokonaisuus on - tietenkin - perinteisellä tavalla upea: juna tarjoaa oivat puitteet suljetulle yhteisölle ja rajaa ihmisjoukon tietyn kokoiseksi (henkilöitä on silti runsaasti, mutta jokaisella on sen verran selkeät luonteenpiirteet, että heidät erottaa toisistaan). Dialogivetoinen tarina pureutuu tehokkaasti ihmisten motiiveihin, joita riittää. Tarina sekoittaa omaa nykyhetkeään menneisyydessä tehtyihin sopimuksiin ja vuosien takaiseen lapsenryöstöön. Murha voisi olla täydellinen, jos vaan taitava Poirot ei olisi sattunut samaan junaan.

Vaikka olin nähnyt Idän pikajunan arvoituksen David Suchetin tähdittämänä tv-elokuvana (en ollut lukenut sitä kirjana tätä ennen), en muistanut enää loppuratkaisua. Toki lukiessani moni asia palautui mieleen ja juuri ennen loppuhuipennusta ratkaisu palasi mieleeni. Tästä huolimatta ällistyin jälkeen Christien nerokkaasti punomasta juonesta: miten ovela!

Idän pikajunan arvoitus on syystäkin yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista jännityskirjoista.


Palaan vielä kysymykseen Marplesta ja Poirotista. Minä olen aina ollut enemmän neiti Marplen ystävä, koska osin kasvoin hänestä tehtyjen tarinoiden parissa: Agatha Christien Marplet olivat ensikosketukseni kirjaston aikuisten osaston kirjoihin, kuten varmasti monella muullakin, ja 1980-luvulla näytetty tv-sarja oli ensimmäisiä ns. aikuisten sarjoja, joita ala-asteikäisenä sain katsoa. Neiti Marple lie siis aina lähempänä minua. Poirotiin tutustuin vasta aikuisena. Idän pikajunan arvoitus muistutti, että tuo viiksekäs belgialainen tyyliniekka ratkaisee rikokset erinomaisesti. Uusi suomennos muistutti vielä siitä, että vaikka Poirotin ajan maailma kuuluu menneisyyteen, fiktiivinen belgialaissalapoliisi voi oikein hyvin.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Kuvia joulukuisesta Lontoosta

Meillä kaikilla on varmasti paikkoja, joita kohtaan on syntynyt suuri rakkaus: koti- tai ulkomailla, oman kodin sisällä, jossain aivan toisaalla. Näitä paikkoja on minulla muutamia. Yksi on tietenkin Lontoo. Rakkauteni Lontooseen on jonkinlaista helppoutta olla, olla hetki irti omasta arjesta, mutta tuntea olonsa kuitenkin tutuksi, jollain tapaa juuri oikeanlaiseksi. Lontoo-rakkauteni on syttynyt jo ennen kuin kaupunkiin koskaan menin, ja useamman vierailukerran yhteydessäkin se aina vaan syttyy uudelleen.

Se syttyy puistoissa: jouluisessa auringossa - kuin olisi saanut valohoitoa! -, lehtien kahinassa Greenwichissä ja Hyde Parkissa. Sen saavat aikaan (liian kaukaa kuvatut) kauriit, linnut, oravat, puuvanhukset, jokaisella matkakerralla tervehdittävät Peter Panin keijukaiset, joulukuiset ruusut.












Ja museoissakin sitä on: käytävien kaiussa, taulujen perheissä, sisäänkäynneissä, hiljaisissa huoneissa; ja pienoismalleissa, jotka muistuttavat yhdestä lempikirjasta reilun vuoden takaa (ja kyllä, nyt matkalla viimein luin linkitetyn kirjan yhtenä innoittajana olleen romaanin, siitä lisää pian).







Ja se syttyy hotelleissa, joita niin usein rakastan.



Hotelleista vähän enemmänkin: Olen usein pohtinut loma-asunnon vuokraamista, mutta asuntoon olemme perheeni kanssa päätyneet vain muutaman kerran: viimeksi kesällä Bad Gasteinissa. Mukavimmissa hyvätasoisissa hotelleissa on mielestäni parhaimmillaan menneen maailman tuntua, tarinoita kerrottavanaan. On pieniä kummallisuuksia, mutta silti kaikki palvelut toimivat ja tunnelma on rento ja aavistuksen ylellinen. On toki erinomaisia uutuuttaan kiilteviä hotelleja, joiden suhteen ei ole mitään moitittavaa, mutta tietty persoonallisuus puuttuu. Paikkansa niillekin.






Tällä kertaa päädyimme taas tällaiseen vanhaa huokuvaan majapaikkaan. 11 Cadogan Gardens sijaitsee Chelsean ytimessä, ihan Sloane Squaren tuntumassa. Viktoriaaninen hotelli on vuosien saatossa toiminut yksityisklubina, mikä selittää osaltaan sen interiööriä: on salaperäisiä portaikkoja, sekalaisia muotokuvia ja kirjanystävien toivehuone (kirjasto). "Piirustus"huoneeksi (engl. drawing room; olen yleensä ahkera googlettaja, mutta tämän selitystä en ollut koskaan selvittänyt, lukekaa Elegian kommentti, niin huoneen etymologia selvitää) nimetty takkahuone takasi puitteet hurmaavalle teehetkelle (joka oli vaarassa jäädä väliin, kun varauksessamme oli ollut sekaannus, mutta onneksi saimme pöydän ja pääsimme nautiskelemaan monenlaisista herkuista). Koko hotelli oli kuin pieni aikahyppy jonnekin!






Paikkarakkaus syttyy joulutunnelmastakin. Pieni viikonloppupyrähdys vahvisti kaipuutani Lontooseen, jossa turistin on aina niin hyvä olla - tällainen joulunalusmatka riittää kesyttämään tämän kaipuuni, ainakin hetkeksi. ♥ (Ei siis sillä, ettenkö jo haaveilisi uusista reissuista...)








torstai 7. joulukuuta 2017

Kirsi MacKenzie: Pohjolan maagiset maisemat


Kirsi MacKenzie: Pohjolan maagiset maisemat
Docendo 2017
160 sivua
Ruotsinkielisen tekstin tarkastus Jenny Blomqvist
Ulkoasu Jari Koski
Arvostelukappale
Kotimainen valokuvakirja

Pohjoismainen luonto ja valokuvaus. Siinä yhdistelmä, jota rakastan. Ei siis ihme, että kiinnostuin helsinkiläisen Kirsi MacKenzien kirjasta Pohjolan maagiset maisemat. Kirjaansa MacKenzie on kuvannut maisemia niin Tanskan hietikoilta kuin Pohjois-Norjasta, yhtä lailla Pohjois-Karjalasta kuin Grönlannistakin, ja onpa mukana tietenkin myös Islantia ja Etelä-Ruotsia. Suomessa liikuntaan jo mainitun Pohjois-Karjalan lisäksi Källskärilta Kuusamoon ja Satakunnasta Porvooseen.

Otanta on laaja, mutta upeat maisemat ansaitsevat sen. MacKenzie on taitava kuvaaja, jonka otoksiin mahtuu niin avaria maisemia kuin sammaleista tunnelmaa - pienoismaisemia -, yhtä lailla kirkasta valoa kuin hämärää salaperäisyyttä. Kaikkia kuvia yhdistää tietynlainen visuaalinen rytmi, josta MacKenzie kirjoittaakin.

MacKenzien kuvat ovat kauneutta täynnä, mutta aina kohteensa mukaisella tavalla. Toisin sanoen tylsä söpöys onneksi uupuu ja kuvat ovat yhtä jylhiä tai herkkiä kuin niihin tallennetut maisemat. Myös teksti on antoisaa, henkilökohtaista ja silti yleistä. Mackenzie kertoo kuvausmatkoistaan: onnenhetkistä, vaikeuksista, siitä kenen kanssa matkusti tai millaista valo oli. Suomi ja ruotsi kulkevat kielellisesti rinnakkain siten, että samat asiat ovat samalla sivulla tai aukeamalla aina ensin suomeksi, sitten ruotsiksi.



Erityisen antoisaa on se, että MacKenzie antaa vinkkejä onnistuneiden maisemakuvien ottamiseen. Jokaisen kuvan kohdalla hän vinkkaa muun muassa siitä, millaisilla kameran asetuksilla (ja millä kameralla) kyseinen kuva on otettu. Hän kirjoittaa valosta, myötä- ja vastavalosta, opastaa visuaalisen tasapainon, perspektiivin ja liikkeen saloihin. Liikkeen kuvaaminen on ollut minulle erityisen vaikeaa, joten olen kiitollinen MacKenzien ohjeista, vaikken toki edes haaveile ottavani samantasoisia kuvia - mutta jos jotain oppeja mieleeni jää, olen saavuttanut jotain mitä olen jo kauan halunnut oppia.

Pohjolan maagiset maisemat on nimensä veroinen kirja. Pohjoismaiset maisemat tuntuvat kantavan salaisuuksia. Niiden luonto on rikasta, mystistä, mielikuvitusta herättelevää valoakin on kaikkina vuodenaikana. MacKenzien kirja ilahduttanee paitsi komeiden maisemien ja kauniiden kuvien ystäviä, myös valokuvausharrastajia. Mainio sohvapöytä-, lahja- ja oppikirja.

torstai 30. marraskuuta 2017

Emmanulle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa


Emmanulle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa
Minerva 2017
Today we live 2015
Suomentanut Lauri Holma
Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy
255 sivua
Belgialainen romaani

Tyttö pomppasi pystyyn ennen sotilasta, katsoi tätä uhmakkaasti ja voittoisasti ja lähti kävelemään kohti mökkiä. Mathias antoi päänsä retkahtaa hankeen. Hän ei löytänyt sanoja sille, mitä hänen elämässään oli tapahtumassa.

Saksan armeijan sotilas ja pieni juutalaistyttö, mikä erikoinen lähtökohta. On toisen maailmansodan aika, lopun alkua. Natsi-Saksaan ei usko enää oikein kukaan, eivät edes saksalaissotilaat itse. Mathias on Saksan erikoisjoukkojen sotilas, jonka on amerikkalaissotilaan asuun pukeutuneena määrä soluttautua vihollisjoukkoihin. Mathias tovereineen saa käsiinsä noin seitsenvuotiaan juutalaistytön Renéen. Sen jälkeen kaikki muuttuu, vaikkei sodan mielettömyydessä mikään ole muutenkaan pysynyt paikoillaan.

Emmanuelle Pirotten romaani Vielä tänään olemme elossa on kirja, jolle en aluksi lämmennyt ollenkaan. Koko asetelma tuntui uskomattomalta: ihmeellinen, hiljaista voimaa huokuva pieni juutalaistyttö ja saksalainen, mutta aiemmin Kanadan erämaissa asunut sotilas, natsi. Kummallinen parivaljakko, jotka molemmat tuntuivat kaikkea muuta kuin todellisilta (toki fiktion ei tarvitsekaan edes mallintaa todellisuutta, mutta nyt kyse on mitä vahvimmin realistisesta romaanista). En niin sanotusti ostanut tätä asetelmaa, molemmat henkilöt tuntuivat vierailta. Toki kaikki on mahdollista, etenkin sellaisen poikkeusajan ja tragedian kohdalla kuin sota.

Leenan blogijuttu kuitenkin vakuutteli, että jotain Pirotten romaanissa on. Jatkoin siis lukemista, mikä kannatti. Tarina osoitti vahvuutensa: Pirotten enemmän toteava kuin kuvaileva kerronta on piilotehokasta. Se mikä alkaa jokseenkin tasapaksuna ja vieraannuttavana, johdattaa hetkittäin ravistelevaan, toisaalta julmaan ja toisaalta hellään maailmaan, joka ryömii vastustelevankin mielen sopukoihin.

Pirotten kerronta on paitsi toteavaa ja osin viiltävää, myös elokuvamaista. Viimeksi mainittu saakin selityksensä siinä, että romaani perustuu elokuvakäsikirjoitukseen. Elokuvana (en ole googlannut, onko elokuva jo tehty) kokonaisuus toimisi myös mainiosti: lähikuvat ihmisistä, pienen Renéen ilmeet, Mathiaksen ristiriidat, lumi ja veri, piilopaikat, juonelliset leikkaukset henkilöstä toiseen. Tarina kulkee pitkälti henkilöidensä ehdoin ja vaikka aluksi hahmot tuntuivat epäuskottavilta, on heissä voimaa. Renée piirtyy väistämättä mieleen, monet sivuhenkilöt motiiveineen kuvastavat sodan mielettömyyden eri puolia. Lopulta kaikkein kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee Mathias, joka pysyy tietyllä tapaa arvoituksena: mistä hän tulee ja miksi, mikä häntä ajaa?

What difference does it make? Today, we live.

Vielä tänään olemme elossa on, edelleen ja loppuun saakka, tarinallisesti jokseenkin uskomaton*, mutta se sisältää sodan kauheudet, ihmismielen monimutkaisuuden – ja lopuksi se kantaa ihmeellistä kauneutta ja toiveikkuutta.


*Romaani sijoittuu Ardennien taistelun aikaan ja taistelukuvaukset pitävät paikkansa, historialliset faktat ovat siis kunnossa.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Lumiomena 9 vuotta


Linnanmäen valokarnevaalit menivät jo hyvän aikaa sitten, mutta niin meni Lumiomenan yhdeksänvuotispäiväkin melkein huomaamatta. Eilen tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta blogini alkusanoista. Wuhuu!

Niin se aika kuluu, kiitos että olette olleet mukana tällä kirjamatkalla, joka jatkuu ja jatkuu... Huomenna Facebookissa (sivusta saa tykätä) Finlandia-palkintojen merkeissä ja lopummalla viikolla parin kirjankin merkeissä.

Nyt sitten syömään kuviteellista synttärikakkua. Vaikka se on varmaankin eilistä, niin otetaan nyt silti. ♥

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena 2017
Kansi Sanna Mander
432 sivua
Kotimainen romaani

Totta puhuen, juuri nyt en ole enää varma, kumpi versio kohtaamisestani äidiksi luulemani naisen kanssa oli unta ja kumpi todellisuutta. Ehkä ne molemmat ovat silkkaa kuvitelmaa ja kaikki sujuikin jollain kolmannella tavalla. Mutta eipä sillä ole suurtakaan väliä. Havahduin joka tapauksessa siihen, että taivaalta laskeutui muurien sisälle tuulenpyörre, joka puhdisti penkin sumusta.
Sitten näin, etten ollutkaan yksin.


Kaikki alkaa, kun Kaarna saa puhelun Kirsikkapuiston hoitokodista: hänen dementoitunut äitinsä on kuolemassa. Kaarna kiirehtii dementiakotiin, mutta äiti on kadonnut. Käy ilmi, että Kaarnan äidin elämä on ollut täynnä salaisuuksia, joista monet kiertyvät Kaarnaan itseensä. Äidin ja samalla Kaarnan omasta menneisyydestä alkaa paljastua monenlaista, niin äidin työstä kuuluisana psykoterapeuttina kuin hänen yhteyksistään itäsaksalaisiin, yhtä lailla Kaarnan lapsuusajan oireilusta kuin kokonaisesta joukosta menneisyyteen jääneistä ihmisistä. Samalla Marrasvirran kaupungissa puuhataan vuotuisia syysfestivaaleja, joiden karnevaalitunnelma peittyy sumuun ja kissoillakin tuntuu olevan oma roolinsa: Kulje vaikka virsta vaaraa / mut älä katso kissaa väärää.

Viime maanantaiaamuna istuin täydessä bussissa. Ulkona oli pilkkopimeää, olin nukkunut huonosti ja tuntui kuin silmissäkin olisi ollut sumeaa, jonkun puhelimesta kuului peliääniä, jotka olivat kuin epävireistä ja vinksahtanutta sirkusmusiikkia. Minulla oli bussilukemisena Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä, ja tuo mustan aamun nytkähtelevä bussi tuntui kaikkine äänineen olevan ihan täydellinen miljöö kyseisen romaanin lukemiselle. Tunsin melkein siirtyneeni Marrasvirralle.

Vuosia sitten luin Jääskeläisen romaanit Lumikko jayhdeksän muuta ja Harjukaupungin salakäytävät. Molempien omaperäinen henkilökaarti, kiehtova miljöökuvaus ja kokonaisvaltainen hyvä omituisuus, jota voisi jonkinlaiseksi twinpeaks-suomalaisuudeksikin kutsua, ihastuttivat. Niiden jälkeen ilmestynyt Sielut kulkevat sateessa ei jaksanut kiinnostaa, mutta tänä syksynä ilmestynyt Väärän kissan päivä tuntui pienen pohdiskelun jälkeen niin sanotusti ihan minun kirjaltani – ja sitä se olikin, jopa siinä määrin että aloin nyt uudelleen harkita "Sielujen" lukemista.

Väärän kissan päivä on oman kokemukseni mukaan hyvin tyypillinen Jääskeläisen kirja. Tässä tapauksessa ”hyvin tyypillinen” tarkoittaa jotain ihan muuta: jotain aivan omanlaistaan, jotain vinksahtaneen laadukasta, jotain varmaotteisesti kirjoitettua ja juoneltaankin koukuttavaa. Ja tyypillistä on sekin, että jokainen Jääskeläisen teos on keskenään erilainen, yhteistä on tunnelma ja juonen taidokas kuljetus.

Tarina on nytkin varsin vänkä ja moniulotteinen. 
Mukana on neuvostoajan politiikkaa, nykytekniikkaa, perhe-elämän kuvausta, lasten ja vanhempien välisten sidosten pohdintaa, Star Trekiä ja lääketeollisuuden kuvausta. Kaikkea määrittää muisti ja muistaminen, ajan armottomuus, joissain tilanteissa ajankulun hämäävä armollisuuskin: Tik tak, kiiruhda! Aika kuluu kaikilta. / Pysäytä kello, seisauta aika. On elämä unta, siinä sen taika!

Kokonaisuus yltää pohdinnaksi paitsi muistamisesta, myös identiteetistä. Eräs romaanin keskeiskysymys kuuluukin, että ovatko ihmiset muistojensa summa? Muistot rakentavat ihmisen koko identiteettiä ja tätä identiteettisokkeloa tai -peliä Jääskeläinen rakentaa tavalla, joka onnistuu yllättämään. Väärän kissan päivä on kauttaaltaan omaperäinen, muttei vailla lainaa (kuten ei kai taide ylipäätään ole). Tuija kirjoittaa enemmään näistä silmäniskujakin tarjoavista lainoista, joita bongatessaan lukija voi ilahtua monella tapaa. Itse huomasin vielä yhden (mahdollisen) juonenkäänteitä koskevan rakenteellisen viittauksen parin elokuvan suuntaan sen jälkeen kun jo tullut yllätetyksi.

Kirjoittaja Jääskeläinen on taitava. Teksti on sujuvaa, ovelaa, nautittavaa luettavaa. Tekstuaalisesti Väärän kissan päivä on kuin ihmismieli, toisinaan kirkasta ja selkeää, hetkittäin nyrjähtelevää ja sumuisaa, joskus kaunista ja kepeää, sitten taas hämärtyvää – kaikkea tätä juuri silloin kun tarinankuljetuksen suhteen kuuluu ollakin, Jääskeläinen hallitsee sanansa tässä kaikilta osin hienosti hallitussa romaanissaan.

Palaan vielä hetkeksi sinne marrasaamuiseen bussiin. Bussi vei minut töihin, mutta työpaikkani käytävillä kulkiessani päässäni soi vinksahtanut pelimusiikki, mielessäni hiipivät kaikenlaiset kissat (en olisi yhtään ihmetellyt, jos aamuhämäräisestä naapurihuoneesta olisi kurkannut viiksekäs viirusilmä) ja tietoisuus siitä, että olin lukenut vahvan romaanin. Toivon, että oma muistini kannattelee minua vuosikymmentenkin päästä ja että vielä silloin muistan oivallisen Väärän kissan päivän.

---

Tuijan lisäksi kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Arja, Kirsi, Leena, Omppu (joka teki hienon viittauksellisen huomion hänkin, lukekaa!), Riitta, Susa, Tiina ja Tuomas – ja monet muut.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille


Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille
S&S 2017
Good Night Stories for Rebel Girls:100 Tales of Extraordinary Women 2016
Suomentanut Maija Kauhanen
200 sivua
Italialais-amerikkalainen lasten tietokirja

Kaikille kapinallisille tytöille:
    Unelmoi rohkeammin
    Kurota korkeammalle
    Taistele kiihkeämmin
    Ja epäilyn hetkellä muista:
    sinä olet oikeassa.

Nämä alkusanat johdattavat saduiksi kutsuttujen tarinoiden äärelle. Satujen päähenkilöinä ovat muun muassa Ada Lovelace, Anna Politkovskaja, Elisabeth I, Frida Kahlo, Kleopatra, Malala Yousafzai, Michelle Obama, Rosa Parks, Sonita Alizadeh, Virginia Woolf  ja Yoko Ono. Eri aikoina eläneet (tai edelleen elävät) naiset saavat tarinansa kerrotuksi sadunomaisesti, olipa kerran -tyylillä, mutta vahvasti tosiasioihin pohjautuvana.

Joukkorahoituksen mahdollistama Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista on kirja, josta oli helppo innostua ennakkoon. Eräänlainen naisten maailmanhistoria kuvitettuna ja lapsille sopivana. "Voimaannuttavaa, ihanaa", ajattelin.

Heti ulkoasu ihastuttaa: kannen leikkisä fontti ja värimaailma, tekstien ja kuvituksen rytmitys, etenkin kuvat. Iltasatujen (puhun kirjasta nyt tällä nimellä) kuvituksen on laatinut 60 naistaiteilijaa eri puolilta maailmaa, mukana myös suomalainen Riikka Sormunen. Kuvat ovat  upeita, erilaisia, värikkäitä, kuvattaviensa näköisiä, hauskalla tavalla kunnioittavia. Lopuksi kirjan omistajaa kehotetaan vielä piirtämään oma muotokuvansa. Mainiota.

Emme voi antaa lastemme kasvaa tässä korruptoituneessa hirmuhallinnossa.
-Patria Mirabal

Kirjan tekstit ovat napakoita. Ne noudattelevat keskenään aika lailla samaa, ikiaikaisten satujen rakenteesta tuttuja kaavaa: olipa kerran -tyylisyys johdattelee sankarittaren lapsuuteen, mukana on usein vastoinkäymisiä, muttei toki aina, ja lopussa on nosto, jonka tarkoitus lie suunnata (tyttö)lukijoiden ajatukset siihen, että kaikki on mahdollista. Kuvasivulla on sitaatti, jossa tarinan päähenkilö kertoo jotain tärkeää omin sanoin. Lyhyet tarinat toimivat hyvin ja ovat mitaltaan sopivia iltasaduiksi.

Vaikka kirja on nimensä mukaisesti iltasatukirja ja vaikka sitä voi lukea varmasti jo eskari-ikäisille ja pikkukoululaisillekin, uskoisin kirjan antavan eniten isommille alakoululaisille ja miksei meille aikuisillekin. Itse luin kirjaa kuudesluokkalaiseni kanssa. Hän lumoutui kirjasta niin, että halusi lukea satuja minulle ääneen ja innostui myös hakemaan lisätietoa useista kirjan naisista. Olen tästä iloinen monestakin syystä: mikä voisi olla parempaa kuin yhteinen lukuhetki oman lapsen kanssa. On melkoista hemmottelua olla se, jolle luetaan. Toiseksi kirja ehkä tärkein tehtävä, saada naisten historiaa tunnetummaksi, täyttyi: tarve ahmia lisätietoa kertoo jo omaa voimauttavaa tarinaansa.

Lisätietoa tulikin. Iltasatuja on näet varsin lempeä kirja, kuten kuta kuinkin kaikenikäisille sopivan teoksen kuuluu ollakin, ja lempeydessään siinä on siloittelua. Esimerkiksi Mirabalin siskoksista ei kerrota, että neljästä naisesta kolme joutui Trujillon hirmuhallinnon salamurhaamiksi - ehkei lastenkirjassa tarvitsekaan (ei ainakaan, jos kirjaa luetaan eskarilaisille), mutta nokkela alakoululainen ainakin meillä kiinnitti huomioita siihen, että siskoksista kolme kuoli samana päivänä vuonna 1960 ja etsiytyi heti Googleen. Samoin Virginia Woolfin avio-onnea korostettiin, vaikka masennus mainittiinkin (ei kuitenkaan itsemurhaa). Woolfin elämäntarinaa en sen kummemmin avannut lapselleni, olen vain iloinen että Woolf tulee hänelle nimenä tutuksi. Ehkä hän aikuisena innostuu lukemaan Oman huoneen tai Mrs. Dallowayn.

Joissakin tarinoissa naisten elämää katsotaan miesten kautta: koska hän oli tyttö, ei häneltä odotettu sitä tai tätä. Laura kirjoittaa aiheesta oivallisesti. Osin olen Lauran kanssa samaa mieltä: moni kirjan nainen (mutteivat kaikki) todellakin on olemassa suhteessa miehiin. Mutta mietin myös sitä, että italialainen yhteiskunta - Iltasatujahan on amerikkalaistuneiden italialaisten kirjoittama - on edelleen vielä paljon suomalaista yhteiskuntaa patriarkaalisempi. Lasikatto siellä on naisille kauempana kuin meillä. Keskustelin aiheesta tyttäreni kanssa. Hän ei ollut kiinnittänyt asiaan kirjan sisällössä mitään huomiota, joten tästäkin saimme hyvän keskustelun aikaiseksi.

Aika mainio onkin tällainen teos, joka toisaalta ihastuttaa, toisaalta hieman provosoi ja koko ajan herättää halun tietää lisää. En myöskään keksi toista vastaavaa teosta, joten ihan yleissivistävänä kirjana sen soisi päätyvän monen luettavaksi. Kaiken lisäksi satujen kohteeksi valikoitujen naisten tarinat ovat ilahduttavan monipuolisia. Iltasatuja-kirja katsoo historiasta nykyisyyteen ja moni tarina antaa toivoa: niin kirjan nuorin tyttö, translapsi Coy Mathis kuin afganistanilainen räppäri Sonita Alizadeh tai meksikolainen aktivisti Eufrosina Cruz.

Kirjan sanoma voisi tiivistettynä näkyä vaikkapa Charlotte Brontën sanoissa: En ole enkeli, enkä aiokaan olla niin kauan kuin elän: Aion olla oma itseni. Siinäpä tavoitetta kaikille. Vaikka Iltasaduissa kapinallisille tytöille on muutamat muttansa, suosittelen teosta lämpimästi ihan kaikille. Favillin ja Cavallon kirja kietoo tarinoihinsa, opettaa historiaa, katsoo tulevaan. Sen ydinsanoma tuntuu sanovan: sinä osaat mitä vain.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Milja Kaunisto: Luxus


Milja Kaunisto: Luxus
Gummerus 2016
Kansi Jenni Noponen
550 sivua (pokkaripainos 2017)
Kansi
Kotimainen, Ranskaan sijoittuva romaani

[--] Minua kutsutaan mielipuoleksi, pedoksi, kauhistukseksi Jumalan silmissä.” Mies nousi tuolistaan ja kumarsi pitsinen hihansuu maata viistäen. “Markiisi de Sade, palveluksessanne.”

Markiisi de Sade ei astu kuvioon ihan heti. Alussa on Isidore Boreal, raskastekoinen pyövelin apulainen, joka puhuu sivistyneistön kieltä ja tuntee filosofiaa. Erään työtehtävänsä seurauksena hän tutustuu Marie-Constance du Boucardiin, miltei kaiken menettäneeseen kreivittäreen. Ranskan vallankumous syöksee koko Pariisin sijoiltaan ja niin Isidoren kuin Marien täytyy kestää monenlaiset muutokset ja niiden seuraukset. Kaksikon välille syntyy yllättävä luottamussuhde. Markiisi de Sade on kirjoituksistaan tunnettu, hänen teoistaan liikkuu toinen toistaan hirvittävämpiä huhuja. Kaikkien elämänpolku kietoutuu yhteen Maison de Luxessa.

Paukautetaan ydin nyt heti tähän alkuun: enpä olisi koskaan uskonut, että historiallinen, väkivaltaa, rappiollista loistoa ja seksiä sisältävä romaani veisi minut mukanaan. Mutta niinpä vain teki: Milja Kauniston Luxus on romaani, jota ei malttaisi laskea käsistään.

Purppuragiljotiini-trilogian aloittava Luxus on kursailemattomasti viihdettä, mutta
Kaunisto on sujuvasanainen, taitava kirjoittaja, jonka teksti vie mukanaan, mutta ikään kuin siinä sivussa (ja silti kaiken keskellä) kertoo historiallisia faktoja. Luxusta voi sanoa rohkeaksikin, se on - pokkaripainoksen takatekstinkin mukaisesti - häpeämätön ja jos Luxus olisi ilmestynyt lukiovuosinani, olisin ehkä piilottanut kirjan. Nyt romaani saa toki jäädä hyllyyni ja pohdin jo tänä vuonna ilmestyneen jatko-osan Corpuksen lukemista.

Marie on aluksi jokseenkin naiivi, mutta ihastuttava. Isidore on karski, mutta herkkä, sydämellinen ja fiksu. Markiisi puolestaan on samalla kertaa sympaattinen (kenties mainettaan herkempi, kenties pahempi) ja kylmäävä. Hahmot ovat aluksi karikatyyrisiä, mutta mainioita ja lopulta sangen moniulotteisia. He tuntuvat noudattelevan viihdekirjallisuuden konventioita - silmäniskun kera; Vaikka Luxuksessa tapahtuu synkkiä asioita, on Kauniston tekstissä myös rivien väliin oivallisesti piilotettua huumoria. Uusi elämä vaatii uuden kuoleman, mutta rinnalla on myös huomioita bochilaisista siankasvoisista munkeista: kokonaisvire on kuin perverssi kiirastuli. Henkilöille, etenkin Isidorelle ja Marielle, toivoo koko ajan hyvää.

Kokonaisuudessa on mukana ripaus Angelikan viihdyttävyyttä, mutta mainittua kirjasarjaa fiksummin, historian käänteitä ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia mukanaan kuljettaen. Kaunisto osaa yhdistää juonenkuljetuksen ja historiallisten faktojen tiputtelun tavalla, jossa ei ole mitään luento- tai luettelomaisuutta, vaan tarina kulkee vaivatta ja historia, esimerkiksi Ranskan vallankumouksen yhteiskunnalliset muutokset ja luokkakulttuurin murros, solahtavat osaksi tarinaa. Kirjoittaminen ja juonen punominen tuntuvat olevan Kaunistolle helppoa (en toki voi tietää, onko, mutta lukijalle välittyy kirjoittamisen ilo).

Luxus-sanan monimerkityksellisyys peilautuu Kauniston romaanissa hienosti: loisto ja mahtavuus törmäävät irstauteen, koko maailma menee ainakin osin sijoiltaan. Ihmiset joutuvat painimaan omatuntonsa ja halunsa kanssa, mutta pitkälti olosuhteiden pakottamina. Samalla lukija alkaa väistämättä pohtia paitsi rahvaan ja aateliston, myös prostituoitujen kohtaloa vallankumouksen aikana. Miksi, miten ja niin edelleen.

Luxuksen voi sanoa yllättäneen minut, ja ilahdun aina kun romaani vie mukanaan. En ole ihan varma, mitä odotin, mutta viihdyin kaikkien yli 500 sivun verran. Luxus lie kaikkea, mitä historialliselta lukuromaanilta voi vaatia: se pitää otteessaan, muistuttaa historiasta ja saa odottamaan jatkoa. Ennen kaikkea se on kauttaaltaan nautittavaa ajanvietettä.


keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Juha Hurme: Niemi


Juha Hurme: Niemi
Teos 2017
Ulkoasu Jenni Saari
448 sivua
Kotimainen faktaa sisältävä romaani

Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.

Alussa, tänä vuonna, Suomeen syntyy tyttövauva, joka saa nimekseen Aino. Ainon äiti on varsin nuori, 25-vuotias, mutta niin oli hänen äitinsäkin aikoinaan. Ja äidinäiti, äidinäidinäiti ja niin edelleen. Aino-tyttö kaikkine esiäiteineen on johdanto Suomeen, mutta määrittelemättömään ja epäyhtenäiseen maahan, oikeammin Niemeen. Vuosisatojen ja -tuhansien maahanmuutto niin idästä kuin lännestä on muokannut Ainon perimää. Oikeastaan mennään vielä kauemmas, maailmankaikkeuden syntyyn saakka. Olemattoman pienestä pisteestä 13,8 miljardia vuotta sitten vuoteen 1809 on käsittämättömän pitkä matka, mutta sellainen matka on nyt edessä – ja nimenomaan Suomen(niemen) kannalta käsiteltynä, ”maailmankaikkeuden kulttuurihistoriaksi” kirjoitettuna. Joko miltei mykistää?

Ehkä mykistää, mutta toivottavasti vielä enemmän innostaa. Jos olisin laatinut Finlandia-ehdokasveikkauksen, kuten moni bloggaakollega viime viikolla teki, olisin ehkä nostanut omalle listalleni Juha Hurmeen Niemen. Ehkä, koska Finlandia-ehdokkaiden julkistuksen aikaan kirjamessuilta ostamani teos oli vielä hieman kesken, ja koska olen hieman hattarapäinen muistellessani tätä kirjavuotta, olisin kuitenkin unohtanut listaltani monta hyvää lukemaani. Vuosihan on ollut erinomainen nimenomaan kotimaisen kirjallisuuden osalta. Nyt Niemi on luettu ja sinne erinomaisten joukkoonhan se varsin vaivatta sujahtaa.

Oli maamme, hansakaupasta huolimatta, köyhä,  ja siksi jäi. Niukkuus sai aikaa Niemelle ja laajemminkin Ruotsin valtakuntaan tasa-arvoa ja vapautta. Manner-Euroopassa yksinvaltiaat ostivat uskollisuutta feodaalipäälliköiltä jakamalla näille isoja tontteja eli läänityksiä talonpoikineen, -tyttärineen, hevosineen ja nautoineen. Ruotsissa tällaiseen järjestelyyn ei ollut mahdollisuutta, koska kelvollista, muhevaa maata ja elävää ihmisvoimaa ei riittänyt lahjuksiksi.

Miltei 450 sivua ja aikajatkumo maailmankaikkeuden alusta Ruotsin vallan loppuun Suomessa. Hurme tykittää menemään melkoisella vauhdilla, hetkittäin päätä huimaa, mutta kyydissä on helppo pysyä, sillä Hurmeen minäkertoja kuljettaa Niemen tarinaa hauskasti, älykkäästi, koukkuja menneestä tulevaan tarjoten. On luonnon- ja kulttuurihistorian käänteitä, on ihmisiä Jonathan Swiftistä Pentti Linkolaan, Descartesista ja Negristä Cajanukseen; itämerensuomalaisten jumalten hölmöilystä päästään tietenkin Tolkieniin ja Kalevalaan, jota Hurme luonnehtii sanoilla ”läpeensä weird”. Reformaatio saa osansa sekä tietenkin sen rooli kirjoitetun suomen luomisessa. Aina läsnä ovat myös naapurit, Ruotsi ja Venäjä, mutta kaukaisempikin maailma on lähellä, sillä niemeläisyys on monien osien alati muuttuva summa.

Tarttumispintaa siis on, ihan jokaiselle tällä niemellä asuvalle lukutaitoiselle ihmiselle. Melko miehinen Niemi on, mistä
Hesarin kolumnissa kirjoitetaan. Mutta kyllä Niemessä naisiakin on, vaikkei (vielä) kovin keskeisessä roolissa. Vanha folkloristi minussa ihan voimaantuu, kun Hurme kirjoittaa hienosti itkuvirsiperinteestä feministisenä kritiikkinä, karhun pyllyttämisestä, naisnäkökulmaisista runoista ja kirjan viimeisessä luvussa puhutaan jo Minna Canthin odotuksesta.
Kerronta on kokonaisuudessaan paitsi vetävää, myös hauskaa ja murheellista, koskettavaa ja innostavaa, kauttaaltaan nautittavaa luettavaa.

Semmoista se on. Niemi ei ole (vielä, kuten kustantamon esittelyssä huomautetaan) Suomi. Mutta kyllä se Suomeksi on muuttumassa. Jatko-osa olisi tervetullut monestakin syystä. Ennen kaikkea siksi, että Hurme vie lukijaansa niin, että tämä huvittuu ja sivistyy – ja löytää ehkä osan itsestään.

--

Niemestä ovat kirjoittaneet myös muun muassa Elina (juuri tänään) ja Jorma Melleri.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu ja 5 muuta lukusuositusta


Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu
Avain 2017
Ulkoasu Emmi Kyytsönen
191 sivua
Kotimainen koko perheelle sopiva tietokirja


Hyvää isänpäivää! Meillä isänpäivä alkoi perinteisesti croissant- ja mokkapala-aamiaisella, oma isäni on yli 300 kilometrin päässä, joten olemme viettäneet päivää oman perheen kesken pääosin laiskotellen. Aamupalaa siivitti tietenkin myös Helsingin Sanomat, jossa minua erityisesti ilahdutti Taika Dahlbomin juttu Suuri lukuseikkailu -kirjasta ja kirjan kirjoittaneesta Kaisa Laaksosesta.

Suuri lukuseikkailu on yksi työkirjoistani. Kuten olen kertonut, en tuo työkirjoja blogiini kuin poikkeustapauksissa, sillä vaikka elämäni tuntuukin olevan toisinaan yhtä kirjaseikkailua, niin työ on työtä ja harrastukset vapaa-aikaa. Toki ne usein lomittuvat, mistä Suuri lukuseikkailu toimikoot hyvänä esimerkkinä.

Nimittäin meillä, kuten varmasti monessa muussakin perheessä, on usein haastavaa saada lapset lukemaan kirjoja. Muutama vuosi sitten tätä ongelmaa ei ollut, mutta lasten kasvaessa monenlaiset virikkeet kilpailevat lukuajasta. Usein joudun siis pohtimaan, että miten saada lapset lukemaan ja mistä löytää heille sopivaa, mieluisaa lukemista. Kun tämän vuoden keväällä sain käsiini Suuren lukuseikkailun käsikirjoituksen, olin enemmän kuin innoissani. Ja kun kirjan kuvitus ja taitto – molemmat Emmi Kyytsösen käsialaa, osa kuvituksesta on luotu tätä kirjaa varten, osa on Lukukeskuksen Suuri lukuseikkailu -projektista – alkoivat kesällä valmistua, tiesin että nyt viimeistelimme työkirjaa, jonka toisin kotiin. Ja niin tein.




Suuri lukuseikkailu valmistui hieman ennen Turun kirjamessuja, joten valmis kirja on ollut käytössäni noin puolitoista kuukautta. Olen lykännyt kirjaa lasteni käsiin, kehottanut heitä tekemään esimerkiksi kirjassa olevia testejä ja tehtäviä, kuten millainen lukija olet tai – mikä ehkä tärkein – miksi lukisin kirjan. Olemme myös tutkineet kirjojen ruokalistoja, kummastelleet erilaisia sisaruspareja pohtineet, missä kirjassa on kiinnostavimmat harrastukset.

Koska Suuri lukuseikkailu on työkirjojani, voitte vapaasti päättää, onko seuraava tiivistys innokkaan lukuharrastajan ja perheenäidin pohdintaa vai ihan suoraa markkinointia – ehkä molempia! Laaksosen kirja sopii hyvin niin kaikille vanhemmille, opettajille kuin lapsillekin. Lukeminen on aina seikkailu, mutta aina ei ole helppoa löytää tietä juuri itselleen sopivalle seikkailulle. Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu opastaa monenlaisten kirjamaailmojen äärelle: kun lukuseikkailuun astuu, ei sieltä välttämättä halua edes pois!

--


Mitä meillä on sitten viime aikoina luettu? Lapsistani esikoiseni tulee minuun siinä, että hänellä on kesken useampikin kirja, joista hän lukee jotain tiettyä intensiivisemmin. Kuopukseni lukee (hieman patisteltuna) jotain itse, mutta eniten hän tuntuu nauttivan kirjoista ääneen luettuna.Jokainen esittelemäni lastenkirja ansaitsisi oman kirjabloggauksensa, mutta nyt päädyin tällaiseen koosteeseen. Toivon, että lasteni lukukokemukset innostavat muita vanhempia ja vinkkaavat loistokirjoja vaikkapa joululahjaksi (sen Suuren lukuseikkailun ohella).




Viisi lukuvinkkiä Lumiomppulasta ♥


Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja väärä Vincent
Tammi 2017
Kuvitus Christel Rönns
120 sivua
Kotimainen lastenromaani


Voisiko juuri mikään kotimainen lastenromaani olla varmempi vinkki noin kymmenvuotiaalle kuin uusin Risto Räppääjä? Ehkä, mutta minä en juuri nyt keksi toista yhtä tunnettua ja alati yhtä hauskaa ja mukaansa tempaisevaa kirja(sarja)a. Eikä ihmekään, sillä RR kavereineen on viihdyttänyt lapsia ja aikuisia jo 20 vuoden ajan.

Risto Räppääjä ja väärä Vincent on siis kirja, jonka lukija osaa jo odottaa hauskoja sanaleikkejä, vauhdikkaita ja kummallisia juonenkäänteitä, huumoria, ystävyyttä, stereotyyppisiä hahmoja ja monenmoisia mutkia ennen kaiken selviämistä. Tällä kertaa Rauha kuulee selvännäkijältä, että hänen lähipiirissään on jälleensyntynyt nero. Sehän ei voi olla kuin Risto, joka punatukkaisena näyttääkin taiteilija Vincent van Goghilta. Mutta miksi taideasiantuntijakin on niin innoissaan Riston työstä?

Uusin Risto Räppääjä on suorastaan dekkarimaisen vetävä. Arvoitus kutkuttaa mieltä ja kirja pitää otteessaan. Lukiessaan saa nauraa ääneen monta kertaa. Kymmenvuotias kiteyttää: ”James Bond -jutut, ei kun Lindberg, Lennart Linberg -jutut, olivat parhaita. Niin ja vaahtokarkit! Ne [Nelli, Risto ja Lennart] oli tosi ovelia siinä.”



Sari Peltoniemi: Taivazalan joutsen
Kuvitus Laura Haapamäki
Tammi 2016
236 sivua
Kotimainen lastenromaani


Tämän kirjan kohdalla annan ensin puheenvuoron pian 12-vuotiaalleni:

”Mielestäni Taivazalan joutsen sopii 10-14-vuotiaille. Kyseisessä kirjassa Opri on tullut Taivazalasta Kieliseen etsimään kadonnutta poikaansa, Kuismaa. Miranda, Veera ja Olavi auttavat Opria etsimään Kuismaa. Mutta yhtäkkiä Veera sairastuu. Miranda, Olavi ja Opri koittavat selvittää miten Veera sairastui ja kuka Veeran sairastutti. Miranda tietää missä Kuisma on, mutta heidän pitää ensin päästä Kuisman olinpaikkaan. Saatte tietää miten joutsenet liittyy kirjaan…Kunhan luette sen ensin J

Peltoniemen kirja innosti esikoiseni lukemaan iltamyöhään ja teos onkin kuulemma paras kirja, jonka hän on tänä vuonna lukenut. Avaimenkantaja-sarjan aloitusosan Taivazalan joutsenen jatko-osan Allmaan vaskitsan lainasimme jo kirjastosta ja kolmas osa ilmestyy ensi keväänä. Reaalimaailman ja fantasian yhteensovittaminen näyttää toimivan erinomaisesti.


 ♥


Meri Savonen: Tonttulapset ja salaisuuksien huvila
Robustos 2017
Kuvitus Kati Immonen
127 sivua
Kotimainen lastenromaani

Meri Savosen aiemmat Tonttulapset-kirjat, Tonttulapset ja seikkailujen joulu sekä Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat, upposivat perheessämme hyvin. Edellisten suhteen lapsia ei juurikaan tarvinnut houkutella lukemaan tai kuuntelemaan, olivathan lapseni nuorempia ja kirjatkin kanneltaan värikkäitä. Tällä kertaa aikaa oli kulunut, lukijat kasvaneet, eikä pehmeäkantinen kirjakaan innostanut ihan heti. Meillä kuitenkin luetaan ääneen vielä varhaisteinillekin ja näin Tonttulapset-sarjan uusin osa, Hankoon sijoittuva Tonttulapset ja salaisuuksien huvila sai lopulta varsin innostuneen vastaanoton.

Ja hyvää niin, sillä soisin Tonttulasten ja salaisuuksien huvilan löytävän tiensä moneen kotiin. Savosen aiemmista kirjoista tutut Tiitu ja Timi lentävät nyt poroillaan iki-ihanaan Hankoon, jossa he asetuvat Villa Sukka -nimiseen huvilaan. Seikkailu kutsuu sisaruksia tälläkin kertaa, kun huvilassa asuva kirjailija on kadonnut. Seuraa seikkailua muun muassa salakäytävissä.

Savosen kerronta on viehättävää nostalgisella tavalla. Hän malttaa pohjustaa tunnelmaa ja tarinaa, muttei pysähdy kuvailemaan liikaa, vaan rytmittää tarinan sopivan mittaisiksi luvuiksi, joiden lopussa on usein mieltä askarrutava cliffhanger. Näin seuraavaan lukuun siirtyy kuin huomaamattaan. Tarina jännittää sopivasti, joten se sopii luettavaksi varmasti alle kouluikäisillekin, jos nämä vain jaksavat kuunnella.

Hankolainen merituuli puhaltaa ja puutalojen tunnelma on juuri oikeanlainen. Tonttulapset ja salaisuuksien huvila on oivaa luettavaa milloin vain, mutta erityisesti se olisi sellaista ennen tai jälkeen Hangon-matkan.




Elina Lappalainen: Nyt pelittää
Kuvitus Jussi Kaakinen
Tammi 2017
48 sivua
Arvostelukappale
Lasten tietokirja


Nyt pelittää on tietokirja, jonka aiheen luulisi niin sanotusti kolahtavan monelle: mainiosti nimetyn kirjan aiheena on näet mobiilipelit ja etenkin se, miten niitä tehdään. Sofia ja Oliver pääsevät työharjoitteluun Sofian äidin työpaikalle. Viikon aikana lapset tutustuvat niin pelien ideoimiseen kuin koodaamiseen, yhtä lailla pelien visuaalisen ilmeen valmistumiseen kuin toki pelin testaamiseen ja pelaamiseenkin.

Lappalainen kirjoittaa mainiosti. Teksti on sopivan mittaista alakoululaisillekin ja Sofia ja Oliver ovat samastuttavia hahmoja. Kaakinen on monipuolinen kuvittaja, joka tuntuu sisäistävän kirjan kuin kirjan aihepiirin. Niinpä tällä kertaa kuvitus on tismalleen pelikirjaan sopivaa: vähän pelien näköistä, mutta ehdottomasti kirjan tarjoavaa tietoa ja tarinaa kannattelevaa.

Ajan hermolla oleva tietokirja houkuttanee pariinsa myös ne lapset, joiden on hankala tarttua kirjaan, sillä ketäpä kuta kuinkin kymmenvuotiasta pelaaminen ei kiinnostaisi. Nyt pelittää herättänee myös keskustelua koko perheen kesken. Hyvä niin.




Suvi Vehmanen: Suon aarteita
Valosat 2016
96 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen koko perheen tietokirja

Suvi Vehmasen Suon aarteita on koko perheelle sopiva kirja, jonka luin pääosin yksin. Suoluontoa laajasti esittelevä teos on sadun muotoon kirjoitettu tarina- ja tietokirja.


Aarresuoksi nimetyllä suolla asuu monenlaisia hahmoja: on Suo-Ukko, keijut Karpalo ja Suokukka sekä riekko nimeltään Mehtikana. Rauhallinen elämä suolla järkkyy kiitos peikkojen suunnitelmien, mutta asukkaat eivät jää neuvottomaksi. Suon väen seikkailujen lomassa on paljon tietoa suon kasveista, eläimistä ja suolla liikkumisestakin. Vehmasen kuvitus on värikylläistä, herkkyys ja eloisuus vuorottelevat oivallisesti.

Vehmasen kirjassa on paljon tekstiä. Siksi sitä kannattaakin lukea hiljakseltaan, vaikkapa muutama tarina illassa. Itse nautin eniten tieto-osuuksista. Vehmasen kirja tuo paljon uutta tietoa, mutta palauttaa mieleen myös jo unohtunutta. Erilaiset sammaleet ja sienet, suolinnut ja vaikkapa suosta kertova folklore ovat taas paremmin mielessäni. Plussaa lopun pienelle sanastolle ja hakemistolle.