tiistai 27. tammikuuta 2015

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua


Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 283
Kustantajalta
Kotimainen romaani

Miten tyhjä voi maailma olla. Miten kylmä yö ja miten kaukana kesän lämpö. Miten yksin voi ihminen olla, miten vailla toista ontto. Tappavan hitaina öisen tunnin kaikki minuutit, värähdellen, vapisevina liikkuvat hetket.

Mitä tapahtuu, kun kaksi keski-ikäistä kohtaavat toisensa sattumalta asuntonäytössä, jonne kumpikin on mielijohteesta päätynyt? Ilmassa on rakkauden merkkejä, koko kevääseen kurkottava Turku tuntuu olevan enteitä täynnä. Sekä viisikymppinen historianopettaja Karin Kiurukorpi että niin ikään keski-ikäinen insinööri Lauri Eriksson tuntevat vetoa toisiaan kohti. Mutta millaiset onnistumismahdollisuudet on rakkaudella, jota uhkaa lempiväisten epävarmuuden lisäksi Laurille sydämensä menettänyt, aina niin täydellinen ja nuori Kaari Pelkonen?

Eppu Nuotio on minulle tuttu hurmaavasta Kingi-lastenromaanisarjastaan ja muusta lastenkirjatuotannostaan. Olen toki pannut merkille kirjailijan muutakin tuotantoa, kuten dekkarisarjan, mutta vasta tuore Mutta minä rakastan sinua -romaani tutustutti minut Nuotion aikuisille kirjoittamaan kaunoon. Ihan hyvä niin.

Mutta minä rakastan sinua on mainio romaani. Kuvittelin saaneeni luettavakseni suloisen ja lämpimän huumorin sävyttämän kirjan keski-ikäisten rakastumisesta, mutta sainkin kyllä melko suloisen, mutta tunnelmaltaan haikean romaanin. Haikeus ei tarkoita sitä, etteikö kirja toisi lukijoilleen hyvää mieltä, kyllä se tuo.

Eppu Nuotio yhdistää onnistuneesti viihteelliset rakkausromaanit hyväsydämiseen ja realistiseenkin keskiluokan arkikuvaukseen. Hän kirjoittaa moniäänisesti: romaanissa on mukana jopa ripaus suosikkikirjailijani Carol Shieldsin Rakkauden tasavallan henkeä ainakin siinä, että kaikkea kuvataan niin minä-kertoja Karinin kuin Laurinkin näkökulmasta -- oman äänensä saa myös mustasukkaisuudessa rypevä Kaari -- sekä siinä, että keski-ikäisten tavat, eleet ja pienetkin yksityiskohdat ovat merkityksellisiä: musiikki, tee, aamupuuro, kasvojen uurteet, kevään ensimmäiset kukkaset ja ostoskori. Musiikilla on kirjassa suuri roolinsa ja kirjassa soiva musiikki on listattu romaanin loppuun, mikä on hauska ja lukijoita palveleva idea.

Nuotion romaani on moniääninen. Kaikkitietävä kertoja pohtii rakkauden merkitystä, kujeilee, suree ja kuljettaa tarinaa tavalla, joka tuo mieleen Sinulle on postia- tyyliset elokuvat. Tiedättehän sellaiset lempeät aikuisyleisön filmit, jotka ovat helppoja, tunteikkaita ja jotka on parasta katsoa suklaalevyn tai nenäliinapaketin kanssa. Paikoin ollaan niillä rajoilla, milloin suloisenkirpeä muuttuu imeläksi ja olisin hyvinkin voinut hieman ärsyyntyä. Pientä kliseisyyttäkin huomasin, mutta katson sen kuuluvan lajityyppiin. Nyt sairauslomalla kirjaa lukiessani koin, että tässä kirjallisessa kupillisessa kaakaota liikaa sokeria on niin pieni hippunen, ettei se haittaa, vaan tulee tarpeeseen.

Mutta minä rakastan sinua sulatti lopulta myös minun sydämeni. Se on sellaista välipalakirjallisuutta, joka ruokkii talven väsyttämää sielua ja saa uskomaan arjen ihmeisiin.

--
Kirjan ovat lukeneet myös Susa, Tuija, Krista ja Bleue.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot - minun ehdokkaani

Tänään kirjablogimaailma kuhisee jännitystä, sillä on jälleen aika äänestää Blogistanian Finlandian, Globalian, Kuopuksen ja Tiedon voittajasta. Bloggaajat julkistavat omat ehdokkaansa nyt aamukymmeneltä, voittajat julistetaan kilpailun emäntäblogeissa huomenna tiistaina klo 10: Finlandia Kirjavinkeissä, Globalia Kirsin Book Clubissa, Kuopuksen julkistaa Notko, se lukeva peikko ja Tieto-voittaja julkistetaan 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä - blogissa.

Äänestän kolmessa katerogiassa, Tieto jää pois. Se ei jää siksi, etten lukisi tietokirjallisuutta: työskentelen tietokirjallisuuden parissa ja viime vuonna olin myös yhden kirjan kirjoittajana. Tästä syystä tietokirjallisuuden harrastamiseen jäi aikaa niukasti. 

Omien ehdokkaiden nimeäminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Painottaako niitä, joita pitää "objektiivisesti" parhaimpina vai valitako ne, joille sydän sykkii voimakkaimmin? Kirjabloggaajana voi tietenkin mennä oman mielensä mukaan ja omat ehdokkaani ovat jostain siltä väliltä. Viime vuoden merkittävimmät lukukokemukseni olen listannut tänne, nyt on aika vain vuonna 2014 julkaistujen kirjojen. Kunkin kategorian paras kirja saa kolme pistettä, toinen kaksi ja kolmas yhden pisteen.

Lumiomenan ehdokkaat Blogistanian palkinnoille ovat:

BLOGISTANIAN FINLANDIA

3 pistettä Anni Kytömäki: Kultarinta
Kirjan luettuani minun tuli ikävä metsään. Kultarinnasta välittyy rakkaus metsäluontoon. Sellainen rakkaus ja kokonaisvaltainen kunnioitus tuohon vihreään vapauttavaan voimaan, jonka soisi elävän meissä jokaisessa.

2 pistettä Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Statovivcin romaani on samalla kertaa realistinen kasvukertomus ja aavistuksen absurdi rakkaustarina, se on yhtä aikaa kaunis olematta imelä ja rujo vailla tarkoituksenhakuista roisiutta. Kissani Jugoslavia on esikoisromaaniksi ihan huikean hyvä, omaperäinen ja juuri oikeanlainen.

1 piste Pirkko Saisio: Signaali
Signaali on täynnä fragmentteja ja sulkeita. Se tuo väläyksiä muistoista, kuvitelmista ja nautinnoista. Saisio tulee lähelle lukijaa ja pysyy kuitenkin kirjansa sivuilla. Eikä lukija voi tietää, milloin kertojana on omaa elämäänsä muisteleva Pirkko Saisio, milloin romaanihenkilö Pirkko Saisio. 



BLOGISTANIAN GLOBALIA

3 pistettä Kate Atkinson: Elämä elämältä
Atkinson kirjoittaa tarkkanäköisesti, älykkäästi, liikoja selittelemättä. Kirja jättää jälkeenä lukuisia kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia. Rakenteeltaan Elämä elämältä on monikerroksinen, mutta  romaani on silti tarinavetoinen. 

2 pistettä Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Romaanina Ikuisuusvuonon profeetat on suurteos paitsi kooltaan, myös teemoiltaan ja rakenteeltaan. Se on hurja, kapinen, eritteinen ja osin inhottava. Se on myös loistavasti kirjoitettu, mukaansatempaiseva ja väkevä. Jos tämä romaani ei tee vaikutusta, niin mikä sitten tekee?

1 piste Per Petterson: En suostu
Petterson kirjoittaa melankoliasta, kaipuusta, sisaruudesta ja ystävyydestä, muttei kirjoita mitään auki. Hän kirjoittaa intensiivisesti ja samalla kuitenkin ilmavasti, jättää kysymyksiä,  antaa vastauksiakin - ehkä. 


BLOGISTANIAN KUOPUS

3 pistettä Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puuseppä
Aalto-yliopiston käsikirjoittamisen professori Iiro Küttner tietää, miten luodaan tarina, joka pitää otteessaan ja puhuttelee lukijaansa. Puusepän tarina kunnioittaa klassisimpia satuja, mutta sadun ihmeet elävät puun syissä ja siirtyvät lukijaan itseensä. Ville Tietäväinen on luonut komeat kuvat, jotka eivät vain tue tarinaa, vaan ovat osa sitä.

2 pistettä David Walliams: Herra Lemu
David Walliams on kirjoittanut hienon lastenromaanin, joka nivoo yhteen paljon tuttua ja sopivasti uutta: yksinäisen lapsen, epäreilun vanhemman, ennakko-oletukset ja -luulot, koko joukon salailua ja noloja tilanteita sekä tarinan, joka tempaisee mukaansa. Naurun vastapainoksi Herra Lemu tarjoaa aimo annoksen vakavaa asiaa, romaani on tietenkin kertomus hyväksynnästä ja ihmisen oikeudesta olla juuri sellainen kuin on. 

1 piste Julia Savtchenko: Salainen sienikirja
Savtchenkon kirja on monella tapaa hauska ja jännittävä: fiktiivisenä tietokirjana se leikittelee oikeiden sienikirjojen tekstilajilla ja kuvastolla. -- Kuvakirjana Salainen sienikirja on (miltei) satukirja, jonka kuvitus mukailee keskieurooppalaisella ja brittiläisellä keijukais- ja tonttukirjojen perinteellä. Kuvat ovat taidokkaasti ja kauniisti toteutettuja. Ne ovat värikylläisiä, mutteivät hyppää silmille, hauskoja, oivaltavia ja sopivasti omaperäisiä ja tuttuja. 


Nyt äänestystuloksia jännittämään! 

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Pirkko Saisio: Signaali


Pirkko Saisio: Signaali
Kustantaja: Siltala 2014
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 296
Kotimainen autofiktiivinen kertomuskokoelma

Ei niitä kukaan muista, lauluja eikä runoja.

Eikä ihmisiäkään, ei kaikkia.
Oliko meitä yhdeksän, vaiko enemmän. En muista.

Mutta kuunsillan muistavat kaikki, ja sileän kallion.
Ja sen, että kuunsiltaa katsottiin yhdessä. Sen muistavat kaikki.

Tapahtunutta ja odotuksia, havaintoja ja mietteitä. Parisuhdetta, menetyksiä, junien katsomista lapsenlapsen kanssa, olutta ja tupakkaa, akateemisia näytelmiä, puheita ja hiljaisuutta. Tampereella, Wellamon terassilla, Unkarissa, Madeiralla, Källskärissä. Tätä kaikkea ja paljon muuta on Pirkko Saision Signaali, jota on vaikea tunkea yhteen kirjalliseen lokeroon. Kirjastoluokituksensa perusteella se on kaunokirjallisuutta, mutta se on myös muistelmateos, fiktiota ja autofiktiota, kokoelma kertomuksia, lastuja suorastaan.

Onneksi luokittelulle ei olekaan lukijan kannalta tarvetta: Mutta kukaan meistä ei taida puhua ihan totta, eikä meistä kukaan ihan valehtelekaan. Pirkko Saisiolla on kummallinen kyky -- tai lahjakkaalla ihmisellä on varmasti oikea kokoelma kykyjä jossain mielensä sokkeloissa -- ja hän on velho kirjoittamaan sitä, mitä haluaa. Eikä hän tunnukaan kirjoittavan sitä, mitä voi tai osaa, koska hän osaa kyllä, mitä vain. Hyvänen aika, Saisio saa minut, järvi-ihmisen kaipaamaan merelle, ja mikä oudompaa, jopa tupakonti (jota en ole koskaan harrastanut, tietenkään) on ihanaa. Eikä sekään haittaa, että sataa, kuten ei ole väliä sillä, kuka tunsi, kenet ja missä järjestyksessä.

Signaali on sellainen kirja, jota en halua liikaa avata täällä blogissani tai kenenkään kanssa. Se on täynnä fragmentteja ja sulkeita. Se tuo väläyksiä muistoista, kuvitelmista ja nautinnoista. Saisio tulee lähelle lukijaa ja pysyy kuitenkin kirjansa sivuilla. Eikä lukija voi tietää, milloin kertojana on omaa elämäänsä muisteleva Pirkko Saisio, milloin romaanihenkilö Pirkko Saisio. Parasta on, ettei sillä edes niin väliä: Tarina vuotaa kuin seula, ei haittaa. Jatketaan. Juuri noin.

Signaali on niitä kirjoja, jotka kuuluvat (mielikuvalliseen) ihana-kategoriaan. Se on lempeä, ilkikurinen, pisteliäs, haikea, ehkä seestynytkin. Lukekaa itse, sitten tiedätte.

-
Hannan tavoin uskon palaavani tähän kirjaan. Myös esimerkiksi Minna, Marjatta, Sari ja Ulla ovat lukeneet Signaalin.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia
Kustantaja: Teos 2012 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1960)
Kannen suunnittelu: Jenni Saari
Sivuja: 260
Kotimainen romaani

Hän järjesti hiuksensa peilin edessä, meni eteiseen ja eteisestä siihen huoneeseen, jossa mies luki lehteä. Ja mies oli siinä samassa asennossa, sama kuin äsken. Hän antoi miehen lukea, otti pöydältä kuvalehden ja katseli kuvia. Hän muisti lapset. Hän pani lehden pois ja katsoi suoraan eteensä, näki ikkunaverhot.
Minä olen rouva Pyy. Istun tässä, hän ajatteli.

Helsinkiläistynyt kotirouva koettaa asettua uuteen, moderniin kotiinsa 1950-luvun lopulla. Kuitenkin sekä hänelle langennut rooli että keskiluokkaisen kodin seinät ovat ahtaat. Rouva Pyylle koko elämä tuntuu tyhjältä: mies, lapset, naapurit, kirjahyllyt, kainalon hikiläikät, emalipannu, kahvikuppi , siivoaminen -- elämä kuluu hukkaan. Hän haluaa muuta, taidekurssin, kenties rakkautta, mutta ei pääse helpolla.

Rouva Pyyksi kutsun naisen tarinaa on monessa yhteydessä kutsuttu moderniksi Rouva Bovaryksi. Marja-Liisa Vartion kauniisti nimetty Kaikki naiset näkevät unia on syystäkin klassikko ja Vartiota pidetään eräänä kotimaisen romaanin uudistajista. Vartion elämää ja tuotantoa tutkitaan jatkuvasti: Kuin linnun kirkaisu -elämäkerran Helena Ruuska on tarkastellut muun muassa juuri Kaikki naiset näkevät unia -romaania ja huomenna lauantaina Helsingin yliopistossa Elise Nykänen väittelee Vartion fiktiivisistä mielistä.

Vartion romaanissa on teemoja vaikka kuinka ja niistä on helppo saada kiinni. Aika on kuitenkin tehnyt osin tepposensa, sillä kotirouvakulttuurin aika on ohi ja lähiöelämän tylsyys ja harmauskin tuntuvat jääneen menneeseen. Silti rouva Pyyn arki ja hänen pyristelynsä kohti jotain muuta ovat kiehtovaa luettavaa. Naiseen kohdistavat odotukset voivat nyt olla erilaisia, mutta odotuksia on paljon ja jokainen tunnistaa varmasti jonkinlaisen (ajoittain omalle kohdalle sattuvan) tylsistymisen tai epämääräisen muutoshalun. 

Vartion kieli on hyvää: lyyrikkonakin tunnettu kirjailija kirjoittaa vuoroin arkirealistisesti, vuoroin runoilijan sanoin: [--] niin tekevät kaikki naiset, näkevät unia niin kuin sinä, heidän sielunsa kulkee yöllä mustana kissana, hiipii kattoja pitkin [--]. Teksti etenee hitaasti ja se on realistisista puitteistaan jotenkin unenomaista, tahmeaa ja raskasta. Tämä raskaus, tai ehkä pitäisi sanoa painokkuus, on harkittua ja perusteltua; kaikki näet kerrotaan Rouva Pyyn näkökulmasta, hänen mielenliikkeidensä kautta. Rouva Pyy näkee kainaloiden hikiläikät, hän kuulee kuulee miehensä hengityksen pimeän läpi, juuri hän tuntee kuin tapahtunut ei olisi tapahtunut hänelle, vaan jollekin toiselle. Hänen elämänsä on harmaata miltei sävyttömyyteen saakka, tapahtumienkin hetkellä ohikiitävää.

Grazie. On kuin rouva Pyy uneksisi koko elämänsä läpi silloinkin, kun näkee tarkkaan. Hän kurkottaa toisaalle, muttei tiedä mitä lopulta haluaisi. Romaanin viimeisessä luvussa Italiassakaan mikään ei vastaa odotuksia. Vartion romaani osoittaa, kuinka naisen roolit ovat rikottavissa, mutta rajat -- niin tekojen kuin mielen -- ovat silti niin pysyvät.

--
Arja miettii hauskasti, että miten rouva Pyy toimisi, jos romaani olisi kirjoitettu 2010-luvulla.

P.S. Vielä viikko ja sitten minun pitäisi saada kipsi pois. Käsi on edelleen aika kipeä, mutta bloggaamista on ollut siinä määrin ikävä, että koetan saada tänne jotain viikonloppunakin. 

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Talven kukkia ja luettuja

Pikkuhiljaa alkaa käsi parantua ja samalla tavalla verkkaisesti tullee tänne jotain kirjallistakin eloa. Joudun pitämään kipsiä vielä kaksi viikkoa, mutta arjen uutuuksia on se, että nyt pystyn tietokoneella kirjoittaessa käyttämään pitkästä aikaa muutamaa vasemmankin käden sormea eikä tämä naputteleminen ole pelkästään yksikätistä. Tämä sekä eilen ostamani nastalliset talvikengät tuovat siinä määrin virkeyttä, että koetan ainakin lyhytarvioin alkaa purkaa lukemisiani -- jos vaan osaan tai maltan lyhyesti kirjoittaa. ;)

Sairaslomani aikana olen lukenut muun muassa nämä kirjat:
- Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia
- Eva Ibbotson: Voi noita noitia
- Sirpa Kähkönen: Graniittimies
- Daphne du Maurier: Rebekka
- Pirkko Saisio: Signaali
- Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Onko näiden joukossa teille tuttuja? Olen lukenut hieman muutakin, mutta säästän ne kirjat teemaviikolleni, joka tässä piakkoin koittaa. Yksi listan kirjoista kuuluukin tuohon teemaan. Parhaillaan luen Joyce Carol Oatesin Putousta, joka kantaa samoja kaikuja kuin Haudankaivajan tytär ja pitää tietenkin tiukasti otteessaan.

Luettuihin palaan siis pian, mutta ensin kuvia. Nyt talvi on harmaa ja liukas, mutta se kukkii kanervin ja leikkotulppaanein, auringonpaisteen uskaltaessa esiin myös lumikitein. Hyvää alkavaa viikkoa!







tiistai 6. tammikuuta 2015

Hortensioita ja oksia

Voisi kysyä, että kuinka paljon hortensia- ja oksakuvia tarvitaan, mutta nämä kuvat postaan siitä ilosta, että kipsi antaa hyvän tuen kameralle. Eilen oli ja tänään on niin talvivaloisaakin!

Kiitos kommenteista edelliseen tekstiini: ne ovat ilahduttaneet ja antaneet osin vertaistukeakin. Pyrin vastaamaan kommentteihin sen mukaan, miten tämä "yksikätisyys" antaa myöten.

Hyvää loppiaista!





P.S. Olen ehtinyt lukea paljon ja ensimmäinen lukuteemaviikkokin tuli lukemani myötä kuin vahingossa. Siitä kuulette vielä!

tiistai 30. joulukuuta 2014

Kirjavuosi 2014 ja muita kuulumisia


Alkuvuonna 2015 blogini saattaa olla melko hiljainen. Syynä on se, että tapaninpäiväisellä kävelyllä liukastuin ja vasen ranteeni murtui. Tämä yksikätinen kirjoittaminen sujuu jotenkuten, mutta kovin pitkiä pätkiä en vielä jaksa naputella (tätä olen kirjoittanut kolmena eri päivänä). Tulen siis joko viettämään hiljaiseloa tai postaamaan kuvia tai kirjoittamaan lyhytarvioita. Aika, vointi ja kärsivällisyys ratkaisevat, mitä tänne seuraavien viikkojen aikana tulee vai tuleeko mitään. Lukea kyllä ehdin ja kirjakuvia tullee ainakin Lumiomenan Facebook-sivulle, liittykää tykkääjiksi!

Onneksi on copy + paste. Niihin turvaten kerron nyt kirjavuoteni 2014 parhaimmista, ilahduttavimmista ja kehnoimmistakin kokemuksista. Tusina kirjamuistoja ja muutama hauska elämys sekä kuvauutuuksia- ja uusintoja.


Vuoden lukunautinto
Kate Atkinson: Elämä elämältä 
Minussa Elämä elämältä sai aikaan voimakkaan ja vaikeasti selitettävän pakahtumisen tunteen, jonka jälkeen on vaikea tarttua seuraavaan kirjaan. Ursulan tarina - tai tarinat - ei jätä heti rauhaan ja tiedän jo nyt, että tulen lukemaan kirjan joskus uudelleen. Lumi sataa, pimeys lankeaa, mutta silti kirjan kannet suljettuaan voi tuntea kiitollisuutta siitä, että saa lukea tällaisia romaaneja.

Vuoden matkakirja
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Vaikka Sei ei ollut minulle kovin kiinnostava, kuitenkin: Kirjaa lukiessani halusin nyökytellä, kommentoida ja ihmetellä kaikkea. Tunsin halua keskustella Kankimäen kanssa, ottaa kantaa ja samalla myös valokuvata kirsikankukkia tai suloisesti humaltua illanvietossa.


Vuoden Murakami
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Luin nyt päättyvänä vuonna kaikkiaan kolme Murakamin kirjaa (tai 1Q84:stä viimeisen osan). Suurimman vaikutuksen teki juoksukirja: Murakami ei usko kirjailijan tai juoksijan flown olemassaoloon, mutta tietynlainen lukijan saavuttava flow hänen kirjassaan on. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on nimittäin äärettömän rentouttavaa luettavaa. Se on myös kiinnostavalla tavalla intiimi: Murakami ei paljasta itseään suuria, mutta tulee silti ihan liki lukijaansa.

Vuoden viisas viipyilijä
Antti Hyry: Aitta
Aitta on kirja, jossa ei ulkoisesti tapahdu juuri muuta kuin aitan rakentamista, kattopäreiden ostamista sekä kalastusta ja marjastusta. Silti siihen mahtuu kokonainen maailma.

Vuoden viihderomaani
Kate Morton: Hylätty puutarha
Minulle Hylätty puutarha toimi siis kuin levyllinen Fazerin suklaata: se ei ehkä tarjoa mitään uutta, mutta siihen voi luottaa ja se jopa lohduttaa. Levyllinen ei mene ihan kerralla, mutta mitään vaikeuksia sen nauttimisessa ei ole.


Vuoden koskettavin
Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
Minulle Ghana ikuisesti on lähes täydellinen nykyromaani: se on kieleltään kaunis ja hiottu, tarinaltaan mukaansa tempaiseva, aihepiiriltään rikas ja kiehtova. Kaiken lisäksi se on niitä harvoja kirjoja, jotka kirvoittivat minultakin muutaman (hyvän) kyyneleen.

Vuoden esikoinen
Anni Kytömäki: Kultarinta
Se ei ole täydellinen romaani, sillä makuuni se on paikoin turhan pitkä ja verkkainen, mutta kun luettuani aloin pohtia, mistä kirjaa voisi lyhentää, en keksinyt mitään pois leikattavaa tai tiivistettävää. Lopulta huomasin ajattelevani, että vaikka epämääräisesti kaipasin jonkinlaista tiivistämistä, en sittenkään muuttaisi kirjasta sanaakaan.


Vuoden pettymys
Michael Cunningham: Lumikuningatar
Lumikuningatar on romaani, joka on kirjoitettu monesti aiemminkin eikä se ole kaareltaakaan erityisen vahva, vaan luultavasti romaani, jonka ikävä kyllä tulen melko pian unohtamaan. Mutta: Lumikuningatar ei kuitenkaan ole huono romaani.

Vuoden lastenromaani (lapsen valinta, sopii minullekin)
David Walliams: Herra Lemu
Naurun vastapainoksi Herra Lemu tarjoaa aimo annoksen vakavaa asiaa, romaani on tietenkin kertomus hyväksynnästä ja ihmisen oikeudesta olla juuri sellainen kuin on. Aikuislukijalle kirja ei ole kovin yllätyksellinen, mutta tuttuus ei ole puute ainakaan kirjassa, joka hauskuuttaa, ajatteluttaa, koskettaa ja koukuttaa. Tärkeää on myös se, että alakouluikäinen yllättyy ja oivaltaa monta kertaa lukukokemuksensa aikana.

Vuoden käännösromaani
Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Ikuisuusvuonon profeetat on hurja, kapinen, eritteinen ja osin inhottava. Se on myös loistavasti kirjoitettu, mukaansatempaiseva ja väkevä. Jos tämä romaani ei tee vaikutusta, niin mikä sitten tekee?

Vuoden kaunein
Bo Carpelan: Kesän varjot
Jos poimisin lukemastani hienoja lauseita johonkin kirjaan tai vihkoon, saisin paljon täytettä Kesän varjoista. En kirjoita, vaan omiin kirjoihini taittelin tälläkin koirankorvia. Kesän varjoissa koirankorvia on niin, että sivuparat ovat kovilla. Carpelan kirjoittaa hallitusti, mutta sydämellä, ihmisiään ja näiden (mielen)maisemia ymmärtäen.


Vuoden painokkain
W. G. Sebald: Austerlitz
Austerlitz tarjoaa melankolista ja rauhallista luettavaa. Kun kirjan kannet sulkeutuvat, jää lukijalle haikea, muttei suinkaan lohduton mieli. On kuin jotain avautuisi sisällä ja koko ympärillä oleva maisema tuntuisi avarammalta.



Vuoden oma tuotos
Tietenkin Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa, jonka kirjoitin Amman kanssa. Kirja ilmestyi huhtikuussa.

Vuoden kirjailta
Kirjailijan kanssa -lukupiiri Kallion kirjastossa. Joel Haahtela ja Tähtikirkas, lumivalkea.

Vuoden kirjakävely
Iris rukan jäljillä Etelä-Helsingissä

Vuoden reissu
Berliini, ensimmäistä kertaa.

Vuoden hetki kuvana
Kesä. Kiireettömyys:


Nyt parantelen kättäni. Palaan tammikuussa joko runsas- tai niukkasanaisesti. Hyvää ja lukurikasta vuotta 2015!

maanantai 22. joulukuuta 2014

On aika


On aika ihailla koristeltua kuusta, iloita (ilmeisesti) koko Suomen saamasta luonnon joululahjasta, miettiä omia joululukemisia (ja toivoa, että joulupukki tuo ne muutamat toivotut) ja kertoa lapsille, että piparkakkukaupungin saa syödä vasta uutenavuotena. On hyvä rauhoittua sydäntalven juhlaan.

On aika ilon ja toivotusten:


sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus

Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina.
Kustantaja: WSOY 2014
Alkuteos: Muminvärlden och verkligheten. Tove Janssons liv i bilder
Kuvatoimitus: Bengt Wanselius
Suomennos: Sari Kumpulainen
Ulkoasun suunnittelu: Patrick Leo
Sivuja: 242
Arvostelukappale
Kuvapainotteinen elämäkerta

Tove tiesi jo varhain, mitä hän halusi elämältä, eikä unohtanut sitä hetkeksikään.

Näin kirjoittaa Tove Jansson veljentytär Sophia Jansson ja häntä on helppo uskoa. Miten Tove Jansson sitten kasvoi kuvataiteilijaksi, kuinka hän löysi oman tiensä? Mikä innoitti Tove Janssonia luomaan Muumit ja niiden maailman? Ja ennen kaikkea: kuinka tämä kaikki näkyy kuvissa, niin taiteessa kuin Toven sukulaisten kotialbumien kansien välissä?

Ruotsalaisen Petter Karlssonin kirjoittama Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina on laadittu yhteistyössä Toven sukulaisten kanssa. Takakansiteksti kertoo kirjan olevan runsaimmin kuvitettu teos, mitä Tovesta on koskaan ilmestynyt.

Muumimaailma ja todellisuus on monilta osin huikea kirja: se houkuttelee heti komealla ulkoasullaan ja ihastuttaa kuvateksteillään, jotka kertovat pieniä ja suuria seikkoja Toven elämästä ja töistä. Leipätekstiä kookkaassa kirjassa on suhteellisen vähän. Karlsson kirjaa Janssonin elämän keskeisimmät käänteet, kurkistaa lapsuuteen, kuljettaa taiteilijuuteen ja osin yksityiselämäänkin. Helsingin Sanomat vihjaa (muttei kuitenkaan) avaa kirjassa olevan asiavirheitä. En ole niin hyvä Jansson-tuntija, että olisin löytänyt niitä itse ja nautin kyllä Karlssonin tekstin lukemisesta, vaikkei se varsinaisesti uutta tietoa annakaan. Jos Tove Janssonin elämä kiinnostaa, kannattaa lukea Tuula Karjalaisen Tee työtä ja rakasta tai Boel Westinin Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä, josta esimerkiksi Kaisa Reetta on juuri blogannut.


Karlssonin teoksen parasta antia ovat kuvat. Osin tuttu ja osin uusi kuva-aineisto kiehtoo ja ilahduttaa silmää. Kuvat ja kuvatekstit avaavat oikean aarrearkun Toven maailmaan lapsuudesta vanhuuteen, työstä vapaa-aikaan, julkisuudesta yksityiselämään. Esimerkiksi aukeaman kokoinen Harun maisema tai Janssonin perheen retkikuvat ovat paitsi upeaa, myös kiehtovaa katsottavaa. Ihana on myös aukeaman kokoinen kuva, jossa Tuulikki Pietilä polttaa tupakkaa ja katsoo seesteisen näköisenä ilmeisesti töihinsä syventynyttä puolisoaan. Unohtaa ei sovi tietenkään muumikuvituksia, kansitaidetta, maalauksia, luonnoksia eikä kuvia teatterin lavasteista. Muumimaailma ja todellisuus onkin alaotsikkonsa mukainen ja tuo kuvien kautta Tove Janssonin persoonan lähelle.

Kirjan kokoa kiittelen ja moitin. Kiitän komeaa kokoa siitä, että kuvat pääsevät oikeuksiinsa. Koko sivun tai koko aukeaman kokoisten kuvien lisäksi silmää ilahduttavat monet kuva-aukeamat, joilla on useita värikuvia. Kuvia ei tarvitse tihrustaa ja taitto on muutenkin kauttaaltaan onnistunut. Pieniä moitteita annan kuitenkin siitä, että kookasta kirjaa on hankala lukea muuten kuin sohvalla tai pöydän ääressä istuen. Kaikkea ei voi saada: pienemmässä kirjassa kuvat kärsisivät. Karlssonin teos onkin sohvapöytäkirja sanan monissa merkityksissä.



Vaikkei Muumimaailma ja todellisuus tuokaan mitään kovin uutta innokkaimmille Jansson-faneille, on se kirja, joka on ilo omistaa. Jo kannessa oleva Kuinkas sitten kävikään -henkinen pyöreä aukko vie sinne, minne lukija haluaakin: jonnekin perin juurin tovejanssonmaiseen maailmaan, visuaaliseen, boheemiin ja lämpimään.

--
Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Maija ja Anni.

torstai 18. joulukuuta 2014

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat


Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Kustantaja: Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Profeterne i Evighedsfjorden 2012
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 630
Kansi: Jussi Kaakinen
Arvostelukappale
Tanskalais-norjalainen romaani

Toistaiseksi hän ei ole tehnyt mitään hyvää mikä vetäisi vertoja hänen pahoille teoilleen. Mutta pian siihen tulee muutos. Hän haluaa hyvittää menneet vääryydet. Grönlannin avulla hän on saava elämälleen tarkoituksen. Hän on päättänyt ryhtyä työhön heti kun astuu maihin, hän ei aio laiskotella. Alkuasukkaat tulevat huomaamaan että tässä tulee mies joka tahtoo heille hyvää!

Nuori Morten Pedersen, sittemmin Falck, opiskelee vastentahtoisesti papiksi ja eksyy hakemaan kehollista mielihyvää Kööpenhaminan irstailta sivukujilta 1780-luvulla. Menneisyys ei jätä papiksi valmistunutta Falckia rauhaan, joten hän purkaa kihlauksensa, jättää Kööpenhaminan taakseen ja ottaa vastaan paikan siirtokunnan pappina. Siirtomaassa vastassa ovat puolirikolliset tanskalaiset ja "villit", pakanoina pidetyt Grönlannin alkuperäisasukkaat. Falckista tuntuu kuin hän olisi tulossa suuresta tyhjyydestä ja menossa vielä suurempaan. Grönlannissa on hurmoshenkistä uskonnollisuutta ja kapinallisia profeettoja, on irstautta ja julmuutta. Falckin ote tästä kaikesta on jotain muuta kuin mitä hän lähtiessään odotti.

Helsingin kirjamessuilla yritin kovasti ehtiä kuuntelemaan Tanskassa asuvaa norjalaissyntyistä Kim Leinea, mutta en ikävä kyllä ehtinyt. Toisaalta ehkä hyvä näin: nyt sain aloittaa Leinen romaanin Ikuisuusvuonon profeetat melko lailla ennakko-odotuksista puhtaalta pöydältä. Sivulievetekstin perusteella osasin odottaa pohjoista väkevyyttä ja kirjan paksuuden perusteella jonkinlaista rönsyilevyyttä.

Molemmat odotukseni täyttyivät. Voisin periaatteessa huudahtaa vain: Vau, mikä romaani, lukekaa tämä! Mutta koska en ole ole hyvä lyhytsanaisuudessa ja koska huudahdus ei ehkä vakuuttaisi tarpeeksi, on syytä avata tätäkin lukukokemusta hieman.

Leinen kerronta on eläväistä: se on rajua, eritteistä ja paikoin rivoa, se on raastavaa, vieraannuttavaa ja kuitenkin herkkää kuvatessaan ihmismielen ja -kehon rappiota. Morten Falck lukee Rousseauta, jonka ajatus ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa pätee niin Falckin sieluntilaan kuin ihmisyyteen yleensäkin. Helppoa ei ole kenelläkään eikä missään. Kööpenhaminassa irstaus rehottaa ja lapset joutuvat kokemaan kovia. Grönlannissa tilanne on kenties vielä pahempi, mutta voi kysyä, että kenelle? Siirtomaavalta näyttää rumat kasvonsa niin papille kuin alkuperäiskansalle. Sivistyksen kaapuun voi verhota monenlaista, mutta syrjäseutukaan ei ole erillinen tai viaton saarekkeensa.

Leine kirjoittaa selkeästi, mutta monikerroksisesti: lukija saa paikoin olla tarkkana ajan ja kertojanäänen suhteen. Kaunista kerronta ei ole herkkänäkään, vaikka Grönlannin maisemat komeita ja jylhiä ovatkin. Romaanina Ikuisuusvuonon profeetat on suurteos paitsi kooltaan, myös teemoiltaan ja rakenteeltaan. Ajallisesti romaani katsoo sekä eteen että taakse. Lukija saa tietää paljon jo ennakkoon, mutta syyt ja osin seurauksetkin selviävät myöhemmin. Lisäksi mukana on Falckin päiväkirja, joka on osin tajunnanvirtainen, sekava ja huutava, osin selkeäsanaisempi. Kaiken tämän Leine luo taidolla, romaani on huikea. Olen kuitenkin Jokken kanssa samaa mieltä siitä, että loppupuolen laiva-jaksossa romaani hieman hajoaa ja jakso on jokseenkin turha, mutta ihan lopussa Leine kokoaa taas kaiken yhteen. Kun olin lukenut koko romaanin, oli minun palattava vielä prologiin ja ymmärsin enemmän.

Tiivistäen: Ikuisuusvuonon profeetat on hurja, kapinen, eritteinen ja osin inhottava. Se on myös loistavasti kirjoitettu, mukaansatempaiseva ja väkevä. Jos tämä romaani ei tee vaikutusta, niin mikä sitten tekee?

-
Jokken lisäksi kirjan ovat lukeneet Tuija ja Laura.