Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Marjaana Virta. Valokuva: Harri Hinkka
Sivuja: 339
Kotimainen romaani

Se ei ole mikään tavallinen sade. Ei äkillinen kuuro, joka tuossa tuokiossa täyttää pihoille unohtuneen astiat ja ämpärit ja jonka jälkeen aurinko tulee esiin ja asfaltti höyryää. Se ei ole myöskään hidas ja pitkä sateinen jakso, joka saa betonista valetut kanavat tulvimaan, tukkii sadevesiviemärit ja lopulta nostaa autot kellumaan avuttomina kuin epälukuisen joukon hylättyjä leikkikaluja.
Oikeastaan se ei ole sade ollenkaan.

Harvassa kirjassa on niin täydelliset alkusanat kuin Marisha Rasi-Koskisen Valheissa. Monesta tarinasta koostuva romaani lähtee liikkeelle epätoivoisen oloisesta automatkasta. Eletään aikaa, jolloin lapsia otetaan huostaan tai suorastaan varastetaan. Eräs äiti näyttää hakeneen omansa takaisin ja kertoo ajomatkan aikana tarinaansa moottoritien poskesta löytyneelle takapenkkiläiselle. Vai kenelle hän tarinaa kertookaan? Ja mitä tarinaa, kenen tarinaa? Valheissa yksi tarina johtaa toiseen, joka vie taas uuden kertomuksen, ehkä uusien valheiden äärelle.

Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina (2011) kiehtoi minua arvoituksellisuudellaan ja hiotuilla lauseillaan, mutta jonkinlainen kosketuspinta kirjasta jäi puuttumaan. Sen vuoksi tartuin Rasi-Koskisen toiseen romaanin, Valheisiin, suurella innolla, kuitenkin varovaisesti odottaen.

Kunpa muistaisin.
Tai sittenkin,
Kunpa en muistaisi.


Valheiden kohdalla odotukseni palkittiin - osin.

Rakastan kirjoja, joissa sataa ja Valheissa totta vie sataa. Jo alkusanojen pysyvä, ainainen sade kietoo kirjan oudoon, valuvaan ja odottavaan, mutta silti koko ajan liikkeesä olevaan tunnelmaan.  Rasi-Koskinen hallitsee lauseet. Hän kirjoittaa niin kauniisti ja täyteläisesti, etten jäänyt kielen osalta kaipaamaan mitään. Rasi-Koskinen kirjoittaa lyhesti silloin, kun muutama sana riittää. Hän kasvattaa tunnelmaa juuri sopivasti lisätäkseen lukijan odotushorisonttia: mitä tapahtuu, kun tavaratalon turvaportit alkavat hälyttää, millä tavoin aika on ryvettänyt muistot, kuinka hapan jogurtti pulputtaa vaimeasti ohimoon osuneen iskun jälkeen, ja miten voi olla paljon muita paikkoja ja paljon muita ihmisiä. Valheiden jokaisen tarinan tunnelma on kohdillaan, ja tarinoiden - vai onko kyse sittenkin yhdestä ja samasta tarinasta, siinäpä arvoitus! - kertojien äänet vaihtelevat kiitettävästi. Sokeaksi mainittu mummo, teini-ikäinen koululainen ja Nataliena kulkeva tyttö kaikki ovat oman tarinansa keskiössä, lukiessaan alkaa miltei hengittää heidän tahtiinsa. Tämä lisää Valheiden tunnelman vahvuutta. Teos on nimensä mukaisesti joukko valheita - tai joukko arvoituksia.

Pidän arvoituksellisuudesta ja ihastuin lähes kaikkiin Valheiden kertomuksiin, Fatal errorin olisin ehkä jättänyt pois, vaikka se kuvaakin nuoruutta hapuilevasti ja julmastikin. Valheissa arvoituksista ja arvoituksellisuudesta tulee miltei itsetarkoituksellista eikä lopulta juuri mikään ratkea. Tästä hieman ärsyynnyinkin, sillä olisin kaivannut jonkinlaisen selkeämmän selityksen sille, miksi eri kertomukset ketjuuntuivat. Se, että ne ketjuuntuvat on toki koko kirjan juju, ja ketjuuntumisen tuoma syklisyys tekee kirjasta romaanin. Mutta miksi ketjuuntuminen juuri niille tarinoille, jotka kirjassa mukana ovat? Valheiden vuoksi? Lukijan hämäämiseksi? Henkilöiden salaperäisyyden säilyttämiseksi? Tunnelman vuoksi? Alkaako kaikki sama ja vanha uudestaan, vai onko kyse jostain ihkauudesta? Kuten huomaatte, Rasi-Koskisen romaani jätti minuun enemmän kysymyksiä kuin kaipaamiani vastauksia enkä tiedä, pidänkö siitä vaiko en. Rasi-Koskisen tavasta kirjoittaa pidän.

Valheet on kokonaisuudessaan suuri arvoitus. Sen toisiinsa kietoutuvat tarinat ovat kiehtovia. Niitä jokaista lukee enemmän kuin mielellään ja niiden henkilöiden yksinäisyys on puhuttelevaa. Surumielinen tunnelma ei ole lohduton, sillä uudet alut eivät koskaan lopu. Luulen, että tulen palaamaan joskus kirjaan ääreen, koska haluan tietää, tarjoavatko saman romaanin erilaiset tarinat vastauksia toisilleen. Haluan tietää, kattaako romaanin syklinen kierto myös lopusta alkuun.

****

Valheita on luettu paljon. Lukekaa vaikkapa Hannan, Liisan, Marian, Sannan, Mari A:n ja Katrin arviot.

P.S. Teen nyt pikkuhiljaa paluuta blogimaailmaan. Kirjablogikirja on melkein valmis, ehkäpä näytän kirjan kannenkin täällä nyt tulevalla viikolla!

Blogin kevätunet

Syreenissä on silmuja, särkynytsydän uhmaa pakkasöitä ja krookukset ja helmililjat kukkivat parhaimmillaan. Työpöydällä odottaa pino blogattavia kirjoja: on tietokirja Marsista, italialainen nyrkkeilytarina, jännitysmäinen kertomus 1980-luvun Englannista, lastenkirjoja, joissa ollaan ihan sikin sokin, hilpeillään tai hoidetaan koiria; on tarina ajasta, jossa aina sataa ja toinen kirja eräästä vanhasta tutusta. Ne saavat nyt odottaa vielä viikon tai pari.

Seuraavan/t viikon/t Lumiomena-blogi nukkuu kevätunta, mutta blogin emäntä paiskoo päivätyön lisäksi kirjahommia. Blogikirja alkaa valmistua, mutta se vaatii vielä paljon työtä. Kun palaan, on kirja joko kustannustoimittajalla tai peräti taitossa. Ja kun palaan, koittaa täällä oikea kirjasuma.

Vappuna summattu huhtikuu

Vinkeää vappupäivää! Itselläni vappu on sujunut hyvin rauhallisesti: eilen herkuttelimme perheen kanssa munkeilla ja simalla, kuten vappuun kuuluukin, ja illemmalla nautin pari lasillista kuohuviiniä ja katsoin pitkästä aikaa Housut pois -elokuvan. Oli hyvä mennä ajoissa nukkumaan, sillä tämä päivä tulee sujumaan osin Kirjainten virran Hannan ja minun kirjablogikirjan parissa. Meillä on hyvä vire ja sopivasti kiire kirjoittaa ja viimeistellä kirjaa. Nyt päivällä suuntaan kuitenkin perheeni kanssa Kumpulaan vappushokkeloon.

Blogikirja on syy siihen, miksi olen omiin tapoihini nähden hieman retuperällä bloggaamisen sosiaalisen ulottuvuuden suhteen. Luen kyllä muiden blogeja yhtä innokkaasti kuin ennenkin, mutta kommentoimiseni on ollut aika heikkoa, samoin blogiini tulleisiin kommentteihin vastaaminen. Mutta palaan niihin kaikkiin ja olen iloinen, että olette jaksaneet kommentoida aavistuksen stressaantuneen tulevan (ja tavallaan entisenkin, olen aiemminkin ollut kirjatouhuissa mukana kirjoittajana, mutta en nykyisellä sukunimelläni) tietokirjailijan blogiin. Kiitos! Onneksi on ihana kevät ja rapaperperikin puskee voimalla esiin, kuten yläkuvasta näkyy. Ja toukokuussa, kunhan kirjamme ehtii taittoon ja myöhemmin painoon, aion nauttia siitä, että saan lukea pihakeinussa. Niin moni houkutteleva kirja odottaa jo! Taidan palkita itseni jollain kauan odottamallani kirjalla, ehkä Knausgårdin Taisteluni-sarjan kakkososalla, Eganin Aika suurella hämäyksellä tai sitten panen elämän risaiseksi ja suuntaan kirjakauppaan ostamaan Murakamin 1Q84:n. Saa nähdä!

Kuva: Jonas Tana

Nyt vappuna on aika summata huhtikuu. Huhtikuussa ehdin lukea ihan normaalisti, koska luen pitkien työmatkojen aikani. Lukemisen lisäksi tutustuin Miki-kirjoihin ja kävin RSO:n Mio, poikani Mio -konsertissa, kuuntelin John Irvingiä Akateemisessa (lukekaa Pekan hieno juttu Irvingin Suomen-vierailusta), kävin kouluttautumassa kustannustoimittajan peruskurssilla ja olin mukana Helmet-kirjastojen hauskassa kampanjassa, jossa kuuden muun bloggaajan kanssa kerroin kirjasta, joka muutti elämäni. Minun elämääni ei mikään kirja ole muuttanut, mutta Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo tuli vastaan aikana, jolloin elämäni oli muuttunut. Näin kerron Helmetissä:

Elämä voi olla muuttunut jo ennen kuin oikea kirja osuu kohdalle. Lukiessani Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimoa, koin suuren menetyksen. Kokemukseni katkaisi kirjan lukemisen pariksi vuodeksi. Kun vihdoin luin sen loppuun matkakirjana, ymmärsin hyväksyneeni menetykseni. Aikamatkustajan vaimo ei ole paras lukemani kirja mutta se on todellinen elämäni kirja.

Jonas Tanan ottamat hienot kuvat ja muiden bloggaajien kertomukset voitte lukea Helmet:in Facebook-sivuilta.

Huhtikuussa kirjoitin blogiini kaikkiaan kahdeksasta kirjasta. Niistä paras oli varmaankin Tua Harnon Ne jotka jäävät, mutta erinomaisia olivat myös Joonas Konstigin Totuus naisista ja Miika Nousiaisen Metsäjätti. Kuukausi oli ehkä turhankin uutuuspainotteinen, mutta se oli loistava kotimaisen kirjallisuuden kuukausi! Ulkomaisia luin vain kolme, joista Stephen Fryn Koppava kloppi ihastutti, John Irvingin Minä olen montaa odotin kaikkein eniten ja Victoria Connellyn Etsin sinua, Mr. Darcy tarjosi romanttista hömppää.

Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr. Darcy (2013/2012)
Joonas Konstig: Totuus naisista (2013)
Hanna Hauru: Paperinarujumala (2013)
Stephen Fry: Koppava kloppi (2012/1997)
Maaria Päivinen: Pintanaarmuja (2013)
Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)
John Iriving: Minä olen monta (2012/2013)
Tua Harno: Ne jotka jäävät (2013)

Kävin muuten huhtikuussa elämäni toista kertaa turistina Tallinnassa. Muutaman Tallinnan-kuvan myötä toivottelen teille kaikille aurinkoista ja hyvää toukokuuta!

Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr. Darcy

Victoria Connolly: Etsin sinua, Mr. Darcy
Kustantaja: Minerva 2013
Alkuteos: Mr. Darcy Forever 2012
Suomennos: Emma Murros (luvut 1-21, 34-37); Jänis Louhivuori (luvut 22-33, 38-44)
Kannen kuva: Steven Siewert; Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy
Sivuja: 303
Englantilainen romaani

Sarah piti kolmannen luvun lauseesta "Catherine tunsi olevansa ikionnellinen", ja hän toivoi että osa Catherinen onnesta koituisi hänenkin osakseen. Hän tunsi olevansa siihen valmis. Viime vuodet olivat olleet melko onnettomia, mutta Bath oli lumottu paikka jossa mitä tahansa saattoi tapahtua. Juuri siellä Catherine Morland tapasi Henry Tilneyn ja kapteeni Wentworth tunnisti rakkautensa Anne Elliotille.

Sarah ja Mia Castle ovat siskokset, jotka ovat joutuneet jakamaan melkein kaiken elämässään. Eräs suurimmista yhteisistä jaettavista on ollut rakkaus Jane Austenin kirjoihin. Sarah on kuin Järjen ja tunteen järkevä Elinor Dashwood, Mia taas kuin tuittupäinen Marianne. Muutaman vuoden takaisella lomallaan Barton Cottagessa siskokset ovat kohdanneet miehen, kenties haaveiden Mr. Darcyn, jonka jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan. Siskosten välirikosta on kulunut nyt kolme vuotta ja toisistaan tietämättä he kumpikin matkustavat Bathiin Jane Austen -festivaaleille. Onko menneitä mahdollista korjata? Edes austenmaisessa ilmapiirissä?

Brittiläisen Victoria Connellyn romaani Etsin sinua Mr. Darcy on kolmas romaani kirjailijan Austen Addicts -romaanisarjassa, mutta käsittääkseni se on ensimmäinen suomennettu. Romaani kuljettaa lukijansa Austenin kirjoista tuttuihin maisemiin ja tutustuttaa erimielisiin siskoksiin, joiden elämää hankaloittavat välirikon ja rakkaushuolien lisäksi Sarahin pakko-oireet, joita vain palvotun kirjailijan tuotantoon uppoaminen voi lievittää.

Ainoa asia, joka sai hänen unohtamaan pakko-oireensa, oli Jane Austen. Uppoutuessaan Austenin maailmaan Sarah unohti listansa, hän lakkasi ajattelemasta vaatekaapin taakse kerääntyvää pölyä ja sitä, että pölynimurin painaumat eivät enää näkyneet matossa. Aina kun hän tarttui yhteen kuudesta täydellisesä romaanista tai avasi television katsoakseen jonkin niiden loistavista sovituksista, hän rentoutui aidosti ja muuttui ihmiseksi, jota itse hädin tuskin tunnisti. Austenin voima oli niin vahva.

Etsin sinua, Mr. Darcy on pohjimmiltaan keskinkertainen viihderomaani. Siinä on romantiikkaa, kauniita ihmisiä ja itsestäänselvyyksiä. Minä en ole viihderomaanien ystävä, mutta Connellyn vetävästi kirjoitettamassa tarinassa on paljon hyvää. Jane Austen -fanina olen tyytyväinen, että luin kirjan, sillä teos kytkeytyy niihin lukuisiin Austenin innoittamiin kirjoihin, joita julkaistaan tasaiseen tahtiin. Osa kirjoista pohjautuu suoraan Austenin hahmoihin, kuten parodiamainen Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombiet tai P.D. Jamesin hienotunnelmainen Syystanssiaisten, jossa Austenin hahmoja kunnioitetaan heille kirjoitetussa jatkotarinassa. Toisissa kirjoissa Austenin romaanien perusasetelma ja henkilöhahmot sijoitetaan kokonaan eri tarinaan ja nykypäivään, kuten mainiossa chick lit -klassikossa Bridget Jonesin päiväkirja. Etsin sinua, Mr. Darcy ei pääse samaan tunnelmaan kuin James eikä sen nokkeluus ole samaa, suorastaan austenmaisen terävää kuin Helen Fieldingin kirjoissa, mutta sen parissa vietetty aika kuluu kuin siivillä.

Connellyn romaani onkin ihan mainio ja toimiva viihdekirja, sillä se on ihastuttavan brittiläinen ja Sarahin ja Mian väliset jännitteet pitävät kerronnan hyvin kasassa. Myös Järki ja tunteet -elokuvasta tuttu Barton Cottage on tismalleen oikeanlainen ja Bathissa järjestettävä Jane Austen -festivaali on kuvattu tarkkaan. Ja kuinka monessa viihteelisessä romaanissa kirjat ovat näin keskeissä asemassa? Connellyn kirjassa ne ovat oikeastaan koko tarinan ydin, kaikki alkaa Austenin kirjoista, kirjat auttavat Sarahia hänen pakko-oireissaan ja Mia kuvittelee itsensä Marianneksi juostessaan pitkin maaseudun yksityisteitä. Mia vertautuu muutenkin Marianneen. Itse olen sitä mieltä, ettei oikukas Marianne olisi nykyaikaan sijoittuvassa romaanissa harrastanut kestävyysjuoksua, lajia, joka vaatii tiettyä luonteenlaatua, mutta muuten Connelly kuvaa Miaa juuri sopivan mariannemaisena. Siskosten välisten ristiriitojen kuvauksessa Connelly onnistuu hyvin: koko romaani oikeastaan rakentuu näiden jännitteiden varaan.

Austen-faneille Connellyn kirja on nautittavaa luettavaa, siinä määrin Connelly ripottelee tekstiinsä viittauksia Austenin kirjoihin ja niistä tehtyihin filmatisointeihin sekä kuvailee Austenin elämän ja romaanien tapahtumapaikkoja. Kirja suorastaan innoittaa Austenin jäljille. Etsin sinua, Mr. Darcyn lukemisen jälkeen on pakko kurkata Austen Authors -sivustolle tai etsiä Austen-krääsää. Mietin jo Keep calm and read Jane Austen -keittiöpyyhkeiden tilaamista! Kaiken lisäksi Connellyn romaanissa on kaksi asiaa, jotka ihastuttavat: Austen-fani ei olla hymyilemättä lukiessaan koirasta nimeltä Bingley, ja kirja päättyy tismalleen oikein sanaan loppu.

3/5

Joonas Konstig: Totuus naisista

Joonas Konstig: Totuus naisista
Kustantaja: Gummerus 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 348
Kotimainen romaani

Tapani oli tähän ikään mennessä nähnyt riittävästi maailmaa tietääkseen, ettei täällä niin kamalan monta ihmeellistä asiaa lopulta ollutkaan, paitsi yksi, se suurin ja kulunein ja silti, siksi, kaikkein tosin ihmeellinen asia: kuinka aika kuluu niin nopeasti ja sitten sitä ei enää ole, ja kuinka sitä tyttöä, jolle joulupukin näyttelijä oli hymyillyt partansa takaa - näyttelijä, sillä se hymy ei ollut osa esitystä - sitä tyttöä ei enää ollut. Nyt sen tilalla oli tuo nuori nainen, josta oli äkkiä tullut hänelle niin vieras.

Espoolaisella Proteteus Plasticin talousjohtajalla Tapani Koskikarilla on huolia, vaikka kaappi on täynnä laadukkaita pukuja, rivitaloasunto hyvällä alueella ja kaunis Tiina-vaimo on kasvatustieteen tohtori. Tapanin esikoistytär Ronja on Tori Amosta (jee!) kuunteleva maailmanparantaja, jonka  Facebook-kuvaa koristaa jostain syystä Pikku Kakkosen logo. Kuopus Roosa käy lukiota, on vanhojen päivän aika ja Roosa tuntuu olevan ihastunut turkkilaistaustaiseen Micoon, joka on kuin toisesta maailmasta. Micon osallisuus Roosan elämässä on suistaa Tapanin raiteiltaan. Voiko omaa lastaan suojella tarpeeksi? Tarvitseeko häntä suojella?

Joonas Konstigin Totuus naisista pureutuu vanhemmuuden vaikeuteen, toisistaan kaukana olevien sukupolvien koko ajan kasvavaan kuiluun, yritykseen ymmärtää sitä maailmaa, jota ei enää voi tavoittaa sekä myös oikeanlaisten solmioiden valintaan. Vaikka omaa lastaan rakastaa varauksetta, niin lasten ystävien kohdalla raja voi tulla vastaan.

Olethan sinä hyvä minun tytölleni?
Missä maailmassa ja kuka ihminen voisi käyttää tällaisen repliikin? Se tuntui yhtä aikaa ensimmäiseltä ja vihonviimeiseltä repliikiltä mitä tässä voi sanoa.
Minä olen vaihtanut sen vaipat.

Konstig kirjoittaa hyvin. Totuus naisista on niitä kirjoja, joista en muuttaisi juuri lausettakaan. Kieli on paikoin kaunista ja miltei viipyilevää. Konstig pysähtyy Tapanin silmin pohtimaan pukujen villalaatujen eroja ja viinien ja väkijuomien tuomaa nautintoa. Kaikki on miltei ironiaan saakka keskiluokkaista ja niin espoolaista. Roosan maailman kuvauksessa kieli sen sijaan on tyystin päinvastaista. Vallan ottaa lukiolaisten dialogi, jossa ollaa jossain fakin Suomenojalla ja muijal alkaa nousta kusi päähän. Tiedättehän? No ä-lä! Totuus naisista on samaan aikaan erittäin porvarillinen perhekuvaus, kierroksiaan hurjaksi lisäävä tarina toisaalta sukupolvieroista ja isän huolesta, toisaalta teinien raadollisesta maailmasta ja kolmanneksi toisesta - kumpi se sitten ikinä onkaan - sukupuolesta, joka pysyy mysteerinä, vaikka asuu samassa talossa.

Kierrokset käyvät kovilla, miltei uskomattomassa, ja silti kirja on koko ajan tosi. Totuus naisista ei selviä, eikä varmasti totuus miehistäkään, mutta keski-iän ylittäneen miehen ajatusmaailmaa ja teini-ikäisten maailmaa Konstig kuvaa hyvin. Hän osaa luoda elämänmakuista perhedynamiikkaa ja pitää lukijan otteessaan. Tällaisia kirjoja haluan lukea, vaikka minunkin on myönnettävä, että Roosan ja tämän ystävien toimet vaikuttavat enemmän yläkoulu- kuin lukioikäisten menolta.

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että Konstig haluaa kirjoittaa tarinaa, joka kolhii ja hoitaa lukijaansa. Sitä Totuus naisista todellakin tekee. Roosan ja koululaisten maailman kuvaus miltei pelottaa: millaista on sitten, kun omat lapseni ovat isoja? Micon tarinassa on hätkähdyttäviä piirteitä ja Tapani on koko ajan hieman hukassa marmoroituine pihveineen ja oxford-kenkineen. Kolhuja tulee niin kirjan henkilöille kuin lukijallekin. Teoksen sen sijaan loppu hoitaa. Se suorastaan keinuttaa - ja muistuttaa siitä, että elämä on, mitä on. Näillä mennään!

4,5/5

Totuuteen naisista ovat tutustuneet myös Minna, Leena Lumi, Amma, Maria, Arja, Suketus, Kirjakirppu, Mari A ja Erja. Huh, onpa ollut luettu kirja - ja ansaitusti!

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Hauru: Paperinarujumala
Kustantaja: Like 2013
Kansi: ?
Sivuja: 95
Kotimainen pienoisromaani

Sormiani palelee. Laitan ne hetkeksi villasukkien varsiin lämpenemään ennen kuin valmistaudun kotiinlähtöön.
"Ottakaa koko kansakunta opetuslapsiksenne. Maailmanloppu koittaa aprillipäivänä 1962." Niin Jumala minulle puhui ja jatkoi: "Valittu olet sinä. Kiirehdi vielä tänään. Me yhdessä tarvitsemme 800 uskollista opetuslasta, jotta kansanne välttyy kadotukselta ja pääsee minun valtakuntaani. Sinä olet heidät hankkiva".
Entä jos se oli jonkun ilkeän työtoverin pilailua? Nämä nuoret konttoristit pilailevat joskus, koska tietävät minun uskovan vakavuuteeni.
Mutta luurihan on jo laukussa ja polttaa siellä linja avoinna taivaaseen.

Kevättalvella 1962 oululainen konttoristi Laina Heinonen saa puhelun Jumalalta. Hänen on määrä johdattaa suuri ihmisjoukko pelastukseen, muuten aprillipäivänä koittava maailmanloppu syöksee koko Suomen kansan kadotukseen. Uskossaan vakava, yksinäistä ja kurinalaista elämää viettävä Laina on kiihtynyt ja tarkoituksensa löytänyt. Liana-sisko apurinaan hän alkaa toteuttaa Jumalan tahtoa.

Hanna Haurun pienoisromaani Paperinarujumala pohjautuu osin 1960-luvulla vaikuttaneeseen heinoslaiseen herätysliikkeeseen. Laila (!) Heinosen yhdessä Aune-siskonsa kanssa perustama liike sai Suomessa kaikupohjaa poliittisen tilanteen, ennen kaikkea noottikriisin vuoksi, ja vuosia elänyt liike vaikutti vielä 1980-luvulla Turun seudulla. Wikipedian mukaan liike toimii edelleen Kaarinassa. Haurun kirja on kuitenkin fiktiota, joka on saanut innoituksensa, hahmonsa ja perusasetelmansa heinoslaisuudesta.

Uteliaimmat koputtavat jo ulko-oven lasiin. On tullut aika avata ovet.

Aina ei tarvitse kuvata laajasti sanoakseen paljon. Tämä näkyy erityisen hyvin Haurun kirjassa, jossa luvut tai kappaleet ovat lyhyitä ja tiiviitä. Hauru saa muutamalla lauseella kuvattua Lainan yksinäisyyden, kiihkeän uskonnollisuuden ja sen odotuksen tunteen, jonka aprillipäivän lähestyminen ja tehtävän mahdollinen täyttyminen hänessä aikaan saa. Hauru tuo lyhyesti, suorastaan pienesti lukijansa eteen Lainan köyhän arjen: millaista on ihan turhamaisuudessaan pihistää hyväntuoksuista saippuaa kaupungintalolta ja säilyttää sitä vaatekaapissaan? Samalla tavalla lukija kohtaa Lainan ja Liana Kaarinan mukaan nimetyn siskon lapsuuden - sen, josta Lainan nykyhetken paatoksellisuus kumpuaa.

Haurun kieli on koko ajan kaunista, Lainan maailma on lyyrinen, realistisen kirkas ja hullun kylmäävä samalla kertaa. Koko pieni romaani on nautittavaa luettavaa. Ja kuitenkin: vaikka ihastuin suuresti Haurun tiiviistettyyn ja runolliseen ilmaisuun, jäin kaipaamaan enemmän. Nyt kokonaisuus on toki tyylikäs enkä kaipaa laveaa tai maalailevaa kerrontaa, mutta lupaavien jännitteiden romaanissa kaikki on luettu liian nopeasti, koko kirjan lukaisee viidessätoista minuutissa. Ehkä Laina, Liana ja heidän seuraajansa olisivat kaivanneet niin sanotusti hieman enemmän lihaa luidensa ympärille? Hyvillä perustuksille rakennettu tarina muutaman lisäkerroksen?

Vaikka en saanut ihan sitä, mitä odotin, kertoo Haurun tiivis ja ilmava tyyli kirjailijasta, josta voi hyvinkin tulla yksi uusi suursuosikkini. Paperinarujumala on hieno, suorastaan tyylikäs pienoisromaani, intensiivinen ja kiehtova. Vartin kestävä lukukokemus ei kuitenkaan ole minulle riittävä, vaikka romaani voimakkaasti puhutteleekin.

3,5/5

Paperinarujumalan ovat lukeneet myös Hanna, Paula ja Jaana.

P.S. Kommentteihin vastaamiseni laahaa edelleen jäljessä. Pahoittelen sitä, mutta palaan jokaiseen kommenttiin, kunhan Hannan ja minun kirjoittama blogikirja menee taittoon.

Blogiajan Top 10 -haaste

Mitkä ovat blogiaikani Top 10 -kirjat? Tämän hauskan ja yllättävän vaikean kysymyksen minulle lähetti Leena Lumi. Haaste tuli kuin tilauksesta, sillä olen nyt kirjoittamassa blogiaiheista tietokirjaa melko tiiviisti ja vaikka työmatkoillani luen entiseen malliin, en ole ehtinyt blogata kaikesta lukemastani. Samoin kommenttivastaukset laahaavat jäljessä, mutta kunhan toukokuun alussa Hannan kanssa kirjoittamani käsikirjoitus valmistuu, palaan taas blogiruotuun.

Mutta ne 10 parasta blogiaikanani lukemaani kirjaa? Rakastan listoja, mutta tehtävä on miltei mahdoton. Juuri tänään minusta tuntuu siltä, että haluan listata alla olevat kirjat. Ensi viikolla lista saattaisi vaihtua joidenkin osalta. Kaikki listaamani kirjat ovat säväyttäneet minua lukijana ja jokaisen voisin lukea uudestaankin. Muutama "ikisuosikkini" jää listalta. Yksi heistä on kollaasin alalaidassa näkyvä John Irving, joka koko suomennetun tuotannon olen lukenut (rakkaimmat kirjat useampaan kertaan), mutta jonka tuoreimmat ja blogiaikanani ilmestyneet kirjat eivät ole tehneet niin suurta vaikutusta kuin toivoin. Koska Irving on kuitenkin minulle tärkeä ja rakas kirjailija, haluan tehdä fanin pienen kunnianosoituksen ja mainita hänet erikseen. Kuvan otin eilen alkuillasta Akateemisessa kirjakaupassa, jossa kävin kuuntelemassa Irvingiä, jota hänen suomentajansa Kristiina Rikman haastatteli. Kirjailijan tuoreimman romaanin Minä olen monta blogiarvion voitte lukea vaikka täältä blogistani. Kaltaiselleni ihailijalle lyhyt tuokio kirjakaupassa oli iso elämys.

Irvingistä takaisin blogiaikaisiin suosikkeiheni. Tässä kirjailijan mukaisessa aakkosjärjestyksessä ja pienine blogiarviolainauksineen Lumiomena-blogin Top 10:

1. Joel Haahtela: Elena
Olen rakastanut siihen vangitsevuuteen, jolla Haahtela kirjoittaa: elegantisti ja ilmavasti, kuitenkin läsnäolevasti.

2. Markus Hotakainen: Tildan tähdet. Lasten oma avaruuskirja
Ainakin meillä on viimeisen kuukauden ajan luettu Tildan tähtiä miltei päivittäin. Maailmankaikkeuden ihmettelyn ohella on viisivuotiaani innostunut myös tuottamaan oman näkemyksensä Avaruusmaasta. (Ja nyt se viisivuotias on jo ekaluokkalainen ja Tildan tähdet ihastuttaa aina vaan. Ihan paras lasten tietokirja!)

3. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Ishiguron kirja on oikea helmi, sillä englantilainen road trip voittaa aina amerikkalaisen.

4. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Hukatut sateenvarjot, salakäytävien multainen rapina, ikuinen vesisade, haikeuden aikaansaama kauneus sekä ennen kaikkea ihmeellinen unenomaisuus veivät minua kuin Panin Labyrintti Ofeliaa Guillermo del Toron julmassa elokuvassa, kuitenkin huomattavasti lempeämmin.

5. C. S. Lewis: Velho ja leijona
Saturomaanina Velho ja leijona lähenee täydellistä. Siinä on hyvä tarina, klassinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu sekä ikiaikaisten satujen suurta taikaa.

6. Haruki Murakami: Kafka rannalla
Kauneuden vastapainoksi Murakamin tekstissä on pelottavia, julmiakin elementtejä. Kafka rannalla on samaan aikaan realistinen ja taianomainen kirja. Ennen kaikkea se on hyvin vangitseva. -- Kirja, jonka keskivaiheilla taivaalta sataa sardiineja ja makrilleja, ei voi olla muuta kuin lumottu.

7. Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Kirottu ajan katoava virta rakentuu kuin muistojen pyörre ihmismielessä.

8. Riikka Pulkkinen: Totta
Totta on niitä kirjoja, jotka tulevat liki ja joita haluan vaalia osin yksityisenä (silti näköjään kovin jaettuna!) lukukokemuksena.

9. Carol Shields: Pikkuseikkoja
Kuinka monesta teeskentelykerrostumasta me kaikki muodostammekaan mielikuvamme ihmisistä? Myös meistä itsestämme. (Aika hyvä aihe pohdittavaksi!)

10. Lionel Shriver: Poikani Kevin
Poikani Kevin ei tarjoa pakotietä. Se on koskettava, rujo ja intensiivinen romaani, joka iskee suoraan kasvoille ja tekee tyhjyyttään ammottavan aukon lukijan sydämeen.


Ja koska tämä Blogiajan Top 10 -haaste on ihan uunituore, lähetän sen eteen päin

Anna Elinalle

Elma Ilonalle

Karoliinalle

Minnalle

toisellekin Minnalle

sekä Saralle

Stephen Fry: Koppava kloppi

Stephen Fry: Koppava kloppi. Muistelma
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: Moab Is My Washpot 1997
Suomennos: Titia Schuurman
Kansi: Anders Carpelan (kuva Greer Studios)
Sivuja: 392
Brittiläinen omaelämäkerta

"Älä enää valehtele minulle, Fry. Olet surkea valehtelija".
Enkä ole, ajattelin itsekseni. Minä olen loistava valehtelija. Niin loistava, että valehtelen silloinkin, kun ei ole minkäänlaista mahdollisuutta, että minua uskottaisiin. Se on valehtelua valehtelemisen vuoksi, ei pelkästään jonkin typerän päämäärän saavuttamiseksi. Se on todellista valehtelua.

Kaikkihan tietävät Stephen Fryn? Jeevesin, sivistyneen Amerikan-matkaajan, kielitieteen popularisoijan ja omaa maanis-depressiivisyyttään avanneen brittinäyttelijän? Sen, joka puhuu cambridgeläisellä aksentilla ja näyttää samaan niin tyylikkäältä ja kuitenkin boheemilta?

Koppava kloppi on mielestäni tavattoman hurmaavan Stephen Fryn omaelämäkerran ensimmäinen osa. Siinä Fry kertoo lapsuudestaan, perheestään, kouluvuosistaan ja opiskeluaikojensa alusta, kirjan ajallinen kaari päättyy Fryn ollessa noin parikymppinen. Usein herraskaisen kuvan itsestään välittävän Fryn teinivuodet ovat kaukana hyväkäytöksisen mallioppilaan toiminnasta: hän varastelee ja valehtelee, pinnaa koulusta ja loukkaa tahallaan lähimmäistensa tunteita. Kaiken taustalla kulkee kuitenkin herkän ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen rakkaudenkaipuu. 1960- ja 70-lukujen koululaismaailmassa homoseksuaalisen identiteettinsä oivaltanut Fry ei koskaan tunne kuuluvansa muiden joukkoon.Vaikkei Fry ole koskaan täysin sisäpiiriläinen omassa kouluyhteisössään, ei hän ole mikään säälittävä reppanakaan. Hän on kaikkea muuta! Koppava kloppi osoittaa - toki muistelmien myötä ajallisen etäisyyden turvin - kuinka Fry katsoo kaikkea ironisesti ja itseään piiskaten.

Tiesinkö minä todella, oikein todella?
Kyllä, hyvä lukijam minä tiesin. Vannon että tiesin.
Sinä hetkenä, kun nostin katseeni jalkakäytävästä ja vilkaisin tien poikki, näin miten yksi tietä ylittävistä Redwoodin pojista katsoin toiseen suuntaan ikään kuin tarkastaakseen, että sieltä ei ollut tulossa liikennettä. Ja sillä hetkellä, ennen kuin hänen kasvonsa tulivat näkyviin, se tapahtui. Maailma muuttui.

Fryn hurmaa niin muistelmiensa suurilla linjoilla kuin lukuisilla pikkuseikoillakin. Suurista linjoista suurin on tietenkin Fry itse. Hän osaa olla samaan aikaan kulturelli, sivistynyt ja alhainen. Hän rakastaa Keatsin runoja ja pelaa shakkia Hugh Laurien kanssa, mutta toisaalta hän runkkaa ja kulkee kaveriensa kanssa kullit stondiksessa, hän varastaa ja kiroilee. Hän myöntää olleensa täysi mulkku. Hän pohtii Faustin ja Kristuksen kamppailua ihmisyksilössä, vaikkei varmaan usko kumpaankaan. Hän on armoton ennen kaikkea itselleen jopa siinä määrin, että lukijaakin alkaa piinata. Mutta nyt ei voi sanoa, että vähempikin riittäisi, sillä se ei olisi tarpeeksi. Fryn kohdalla paljon on todellakin enemmän. Ja ne pikkuseikat sitten! Eräs hänen lempielokuvistaan on sama kuin minulla: River Phoenixin ja Christine Lahden tähdittämä Elämänä pakotie! Teini-ikäinen Fry on hulluna P. G. Wodehouseen, joten on tietenkin hauskaa kuinka hän aikuisena kirjaansa kirjoittaessaan tietää roolittaneensa Jeevesiä, muttei tietenkään osaa aavistaa asiaa teini-ikäisenä. Ja niin edelleen.

Välillä Fry uppoaa omiin muistoihinsa niin, että lukija miltei unohtuu. Samoin käy pienien luentomaisten pohdintojen kanssa. Kun Fry esimerkiksi käy terve(ys)-sanan etymologiaa läpi, että alkaa lukijaa melkein haukottaa. Pitkäpiimäisyyden vaara vaanii koko ajan, mutta toisaalta sekin sopii muistelmien perienglantilaiseen tunnelmaan etenkin, kun mitään ei kohtaa ei lukea vain silmäillen. Nimittäin Fry taatusti iskee terävyydellään mitä yllättävimmissä kohdissa.

Koppavan klopin suomentaja Titia Schuurman on onnistunut erinomaisesti. Hänen käännöksensä tuottaa suomeksi niin brittiläisen luokkayhteiskunnan kieltä, yksityiskoulujen ja arvostettujen korkeakoulujen puhetapaa, kuin räävittömyyksiäkin. Ennen kaikkea käännöksestä välittyy sellainen koppavuuden (!) ja sydämellisyyden vuorottelu, joka on tuttu Stephen Fryn televiosta tutusta habituksestakin. On kuin todella kuulisi Fryn muistelevan kaikkea ääneen. Teoksen puoliväliin sijoitettu viehättävä kuvaliite tukee kokonaisuutta.

Koppava kloppi vahvistaa sitä mielikuvaa, joka monilla Stephen Frysta on. Hän on herkkä ja ahdistuva, omapäinen ja brittiläisellä tavalla rietas, suuri tarinankertoja ja aina niin itseironinen. Koppavan klopin lukeminen oli hienoisesta pitkäpiimäisyydestään huolimatta suuri ilo, mutta koska Fryn puheääni on luultavasti täydellisin mitä maailmasta löytyy, taidan nauttia seuraavasta Fryn kirjastani hänen itsensä lukemana äänikirjana.

4/5

Koppavasta klopista ovat kirjoittaneet myös Arja ja Maija, joka kuunteli kirjan juuri äänikirjana (olen kateellinen!).

"Kulttuuriviikko": Haltiakuusen alta Musiikkitaloon

Koska olen kirjabloggaajana ja kirja-alan työntekijä, voisi kuvitella että kiidän kirjallisuus- tai kulttuuritapahtumasta toiseen, mutta useimmiten vapaa-aikani kuluu arkisesti lapsiperheen touhuissa sekä tietenkin siellä sohvanpohjalla kera kirjan. Mieluusti harrastaisin kulttuuria enemmänkin, mutta olen pohjimmiltani kotihiiri ja toiseksi 25 kilometrin mittainen matka Helsingin keskustaan ei houkuta kovin usein jäämään työpäivän päätteeksi kaupunkiin. Kotiin on aina kiire! Nyt päättyvä viikko sisälsi kuitenkin harvinaisen paljon mukavia kulttuurimenoja ja kirjakuulumisia.

Maanantaina heti töiden jälkeen poikkesin Otavan kirjakaupassa tutustumassa Miki-minikirjoihin. Miki on hollantilaisperäinen kirjaformaatti, jossa tiiliskivenkin kokoinen kirja saadaan mahdutettua älypuhelimen kokoiseen, joskin toki paksumpaan, formaattiin. Kirjan sivut ovat ohutta ja kestävää "raamattupaperia", minkä vuoksi kokonainen romaani on mahdollista saada pieneen kokoon ilman, että luettavuus kärsii. Otavalla me iltaan osallistuneet saimme lahjaksi Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos, jonka väljää taittoa ja mukavaa tuntua olen ihaillut. Luulen, että voisin hyvinkin ostaa Miki-kirjan matkalukemiseksi vaikkapa lentokentältä. Miki-kirjojen lanseerauksesta ovat kirjoittaneet myös Karoliina ja Salla.

Kuten olen joskus kertonut, en tuo työkirjoja blogiini. Nyt kuitenkin teen pienen poikkeuksen, mutta mitään blogiarviota ei ole luvassa. Olen päässyt kustannustoimittamaan kymmeniä ammatti- ja tietokirjoja, joista Anne Helttusen, Annamari Sauren ja Jari Suomisen Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja on eräs kaikkein ihanimmista. Kirja johdattaa niin pieniin mökkeihin ja suuriin tupiin, kartanoihin ja meren rannoille - paikkoihin, joista suomalaiset kirjailijat ovat ammentaneet voimaa teksteihinsä. Teos esittelee tärkeimmät museoina toimivat kirjailijakodit. Nyt viikon sisällä kirjasta ilmestyivät ensimmäiset blogiarviot. Olen enemmän kuin iloinen siitä, että sekä Jenni että Leena ovat pitäneet kirjasta niin, että suosittelevat sitä niin äitienpäivälahjaksi kuin jokaiseen kirjallisuudesta kiinnostuneeseen kotiin.

Torstaina pääsin ystäväporukkani omaan kirjanvaihtoiltaan. Tapasimme seitsemän naisen ja hieman useamman lapsen voimin. Istuimme herkkupöydän äärellä ja vaihdoimme kirjoja. Vein itse tapaamiseen vajaat kolmisenkymmentä kirjaa ja otin mukaani vain kolme itselleni uutta teosta, muun muassa Rimmistä ja Läckbergiä. Olen sitä mieltä, että vaihto oli onnistunut, koska olin kaivannut lisää hyllytilaa ja nyt työhuoneen Lundia vetää taas lisää kirjoja - ainakin hetken aikaa. Meillä on nimittäin kirjahyllyongelma. Talossamme on hyllyjä niin olo- ja työhuoneissa kuin lasten huoneissakin, keittiössäkin on pieni hylly keittokirjoille ja kaikki huonoimmat kirjat ovat päätyneet autotalliin. Siellä on muun muassa mieheni 1990-luvulla keräämiä Dragonlance-pokkareita sekä tämä "Huonon kirjan viikolleni" päätynyt helmi. Huonon kirjan viikko oli niin antoisa, että taidan pitää vastaavan tulevanakin syksynä. Vai mitä mieltä olette?

Suomessa on varmasti maailman paras kirjastolaitos ja monia hienoja erityistehtäviä toteuttavia kirjastoja. Yksi sellainen on näkövammaisille ja muille lukuesteisille suunnattu Celia-kirjasto Itäkeskuksessa. Kävin siellä työasioissa (myymässä Avaimen kirjoja) perjantaina ja ihastuin koko Iiris-taloon. Se on kaunis ja avara ja siellä tuoksuu kirjoille ja puulle, josta talo on rakennettu. Suosittelen Celiaan tutustumista kaikille, jotka nauttivat kirjastovisiiteistä.

Eilen lauantaina teimme autokaupat. Se on niin iso asia, että pakko kertoa täälläkin, vaikkei auto sinänsä kirjablogiin liitty. Tosin viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että pystyn lukemaan autossakin, joten toivottavasti uusi auto takaa paljon hyviä lukukokemuksia. Älkää olko huolissanne, en aja ja lue samalla kertaa. En muutenkaan aja kuin silloin, kun on pakko. Suosin julkisia esimerkiksi työmatkoillani.

Eilisen kulttuurimeno ei siis ollut auton koeajo, vaan Radion sinfoniaorkesterin Mio, poikani Mio -satukonsertti Helsingin Musiikkitalossa, jonne menimme koko perheen voimin. Seitsenvuotias tuntui saavan kokonaisvaltaisen elämyksen, ja hänelle Astrid Lindgrenin romaaniin pohjautuva tarina olikin ennestään tuttu. Viisivuotias ihasteli musiikkitalon valoja, mutta alkoi jossain vaiheessa kuiskia, että "milloin tää loppuu, mä en jaksa enää olla täällä." Hienosti hänkin jaksoi ja konsertti oli selvästi hyvä kokemus kummallekin. Itse nautin Timo Hietalan säveltämästä, vuonna 1997 kantaesityksensä saaneesta musiikista, mutta kovasti arvostamani Susanna Haaviston hyvä ääni hukkui paikoin talon akustiikkaan. Mio, poikani Mio ei ole suurimpia Lindgren-suosikkejani, mutta suosittelen hienosti dramatisoitua esitystä kaikille, jos uusia esityksiä vaan on luvassa.

Tuleva viikko sujunee taas vähemmän kulttuurimenopainotteisesti kirjatöiden, arjen ja toivottavasti etenevän kevään merkeissä. Lumikinokset pihamaalla eivät vielä ole kovin paljoa huvenneet, mutta krassit, laventelit ja kesäpäivänhatut odottavat kylvämistään.

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja
Kustantaja: ntamo 2013
Kansi: Anni Halonen
Sivuja: 259
Kotimainen romaani

Anna ei pannut vastaan. Tuntea hän yritti, voi miten yritti, rakastaa vihata tai katkeroitua, kylmyys kahlitsi, Annan sen kahlitsi.
Haluan irti, hän sanoi aamuna jolloin suuret tuulenvireet olivat kadonneet.
Päästä minusta sittenkin, sittenkin päästä irti.

Anna elää vankimaisessa avioliitossa väkivaltaisen Veikon kanssa. Hän ottaa vastaan iskut, käsiraudat ja kodin ahtaat seinät, hän aukeaa Veikolle, muttei saa oikeasti elää. Kipu tekee kauniiksi. Herman palvoo Annaa, omaa häntään, omaa Atheniaansa, Annan eepoksellisuutta ja omia muistojaan. Kipu, hulluus ja pienet suvannot vuorottelevat näiden kolmen tarinassa, heidän hengityksessään ja suurissa kysymyksissä, jotka koskevat lähtemistä, jäämistä, vapautta ja eräänlaista vapautusta.

Pintanaarmuja (2013) on Maaria Päivisen kolmas romaani, ja sain kirjan luettavakseni kirjailijalta itseltään. Kiitos! Olin jo jonkin aikaa ollut varovaisen kiinnostunut Päivisen tuotannosta, sillä hänen aiemmat teoksensa Silja ja Mai sekä Minä rakastan sinua nuori mies ovat jakaneet lukijansa niihin, jotka ovat ihastuneet ja niihin, joille Päivisen romaanit ovat olleet ehkä liiankin haastavia.

Jos kuulee ääniä, ne tulevat itsestä.
Jos ei kuule ääniä, on elämä vielä siinä.
Ja Anna kuuli ääniä eikä sittenkään tiennyt onko elossa.
Ja Veikko luisui vierellä, ja Anna oli punainen viiva.

Haastava on Pintanaarmujakin - niin muotonsa kuin sisältönsäkin osalta. Annan tarina on hurja. Sen rankkuus ikään kuin kasvaa kertomuksen rajuuden yli ja lukijaa alkaa pakostakin turruttaa, vaikka romaanissa on paikoin suvantoja ja nopeita melkein-ilonkin hetkiä. Romaanin loppupuolella väkivallan, eritteiden ja vankimaisen ahdistavuuden kolminaisuus ei tee enää vaikutusta, vaan se alkaa kyllästyttää. Turruttaminen on luultavasti tarkoituksellista, sillä kirjan Annakin on usein turta niin ulkoisessa kuin sisäisessä helvetissäänkin. Ja sellainen on varmasti väkivaltaisia tekojaan lisäävän Veikonkin mieli. Mutta väkivallaton itseään kohtaan ei ole Annakaan, itse asiassa Annan teot sivaltavat Veikon tekoja enemmän. Veikko jää etäiseksi hahmoksi.

Annan ja Hermanin vuorottelu kertojina on onnistunut ratkaisu. Kaksi eri näkökulmaa rakentaa Annaa ja selittää osaltaa sitä, miksi Herman on sellainen kuin on ja miksi Anna tekee asioita omalla tavallaan. Annan osiot romaanissa ovat väkevyyteen saakka vahvoja. Herman on toisaalta ongelmallinen kertoja: hänen ansiostaan tarinaan tulee tarpeellista ilmavuutta ja surua, mutta hänen kauttaan kerronta polkee myös paikallaan. Joissakin blogeissa on toivottu Veikon näkökulman nostamista Annan rinnalle ja Hermanin tilalle, mutta omasta mielestäni Veikon tarina pitäisi kokonaisuuden vain kodin seinien sisällä ja mieleen jäisi eltaantunut hengitys ja tuhruiset lakanat. Hermanin ansiosta tarina kulkee myös ulkomaille, taiteeseen ja hulluun, noiduttuun rakkauteen.

Hermanille Anna on pyhää maitoa ja Veikon tekojen jälkeen hän on punainen viiva. Päivinen kirjoittaa hengästyttävästi. Hänen kielensä on kokeilevaa, runollista, rujoa ja temponsa osalta poukkoilevaa - välillä nopeaa ja tiheää, toisinaan (tarkoituksellisesti) kuvailemaan jäävää. Omaperäisessä ja rikkaassa kielessä on vahvuutensa ja heikkoutensa. Näen Päivisen lyyrisen tajunnanvirtaisuuden vahvuutena, hän kirjoittaa tavalla, joka eroaa kirjallisuuden valtavirrasta. Päivinen on lahjakas. Toisaalta romaania on raskas lukea, vaikka kerronta viekin mukanaan. Tajunnanvirta ja minun häneni-, ruma-Anna, anna vittu anna- ja tyhjä tyhjä tyhjä -kaltaiset ilmaisut ottavat ylivallan tarinasta. Muoto voittaa sisällön eikä kokonaisuudesta saa kunnolla otetta, vaikka kaikki tuleekin niin liki.

Pintanaarmut on kirja, jota ei voi suositella kaikille. Kokeellisen ja rajulla tavalla runollisen kirjallisuuden ystäville romaani voi sen sijaan antaa paljon. Kirja on sellainen, josta ei oikeastaan voi pitää, mutta Päivisen kysyä kirjoittaa omaperäistä ja väkevää kieltä on pakko ihailla. Pintanaarmujen loppu pysäyttää ja luulen sen jäävän mieleen pitkäksi aikaa.

3/5

Pintanaarmuja on luettu myös seuraavissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Villasukka kirjahyllyssä, Luen ja kirjoitan, Kirjavalas sekä Morren maailma. Kirjailijan oma blogi on ihana.

P.S. Kirjaa lukiessa yhden liki parin vuosikymmenen takaisen suosikkibändini kappale alkoi soida päässäni: Hole ja Asking for it.

Everytime that I sell myself to you
I feel a little bit cheaper than I need to
I will tear the petals off of you
Rose-red, I will make you tell the truth