sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja



Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017
Kansi Piia Aho
380 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Välillä hulluus puhui hänelle simasuulla. Jos antaisi sille periksi, tässä paikassa olisi järkeä kuin taikaiskusta, ja tässä kohtalossa. Siemättömästä vääryydestä tulisi loppu kuin piloillaan. Jäljellä jäisivät pelkät tosiasiat, hulluus ja hullujenhuone, rinta rinnan.
Mutta hän vastusti houkutusta. Öisin hän tarrasi kiinni ikiomaan silkkinauhaansa kuin kaitseeseen ja sai pysyteltyä pystyssä. Hän sai jatkettua elämää putoamatta sen pohjalle.


Amanda on aina ollut toisenlainen: reissunainen, viettelijä, heittäytyjä. Tai irtolainen, prostituoitu, vietävissä oleva. Lapsesta saakka Amanda, jo kohdussa vinoon kasvanut, ei ole mahtunut tytölle tai naiselle määrättyyn muottiin. Elämä kuljettaa Amandan Turun kaduille, milloin minnekin, kuumailmapallolentäjä Duplessin rakastajattarena taianomaiseen Pariisiin saakka ja lopulta Seilin saarelle, onhan hän diagnoosien mukaan parantumattomasti mielisairas. Häntä vaivaa Insania epileptica menstrualis, kuukautishulluus. Elämä Seilissä on omanlaistaan, täynnä sääntöjä, hierarkioita ja rooleja. Amandalla on kuitenkin aina kykynsä ajatella toisin, kuulla tähtien kitinä katon läpi, aistia ruohon tuoksu.

Katja Kallio on ollut minulle aina tietyllä tavalla sekä ihailtava että vaikea kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja, joista olen halunnut pitää mutten ole päässyt kirjaan sisälle, kuten Karilla. Hän on kirjoittanut erinomaisia teoksia, joista olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan jotain. Ja sitten hän on kirjoittanut kirjoja, joita lukiessani olen ollut koko lailla myyty. Joka tapauksessa olen jo Kuutamolla-romaanista saakka odottanut aina innolla Kallion uutta tuotantoa. Kun kanneltaan upea Yön kantaja saavutti minut, syrjäytti se muut kesken olleet kirjat.

Yön kantaja perustuu vuosina 1864-1918 eläneen Amanda Fredrika Aaltosen elämään, mikä antaa oivalliset lähtökohdat romaanille. Yön kantajassa näkyy erinomaisesti se, miten hulluutta rakennetaan ja miten sairaalasta tulee vankila: vapaakävelijä ei pääse kotiin, Turkuun, vaikka kaupungin valot kajastavat Seilin saarelle saakka. Kallion Seili-kuvaus on vaikuttavaa: muinaisesta rajaa tarkoittavasta sanasta nimensä saanut saari erottaa toisistaan maailman juhlaväen ja kuokkavieraat.

Kallio luo moniulotteisen muotokuvan naisesta, jota ei varmasti voi täysin hahmottaa. Amanda kokee kovia, pääosin ulkopuolisten toimien vuoksi, osin omasta sisäisestä pakostaan. Keskiöön nousee kysymys paitsi oikeudesta tahtoa, myös oikeudesta olla: moraalisäännöt määrittävät paitsi olemisen tapoja, myös ihmisarvoa.

Kallion teksti on nautittavaa luettavaa, lauseiltaan taidokasta, tunnelmaltaan samalla kertaa synkkää ja ilmavaa. Kuumailmapallon lento ilmaviertojen armoilla pitää sisällään oman maailmansa, toisaalla hien hajussa on perhosia, nuhruisissa ja tuhnuisissa kohtaamisissa ollaan ihmisyyden äärellä. Kallio kuvaa Amandaa ja tämän edesottamuksia ja kaikkea tälle tapahtuvaa, taidolla, mutta silti Amanda jäi minulle vieraaksi sillä vaikeasti määriteltävällä tavalla, jolla romaanihenkilöt joskus jäävät. Jäin kaipaamaan jotain; jotain sellaista, jota en osaa määritellä – ehkä jotain kiinnepistettä, tässä kohtaa jotain samastuttavaa. Jäin, vaikka säpäleet satoivat Amandan päästä läpi ja viilsivät hänen sisuksensa repaleiksi. Eikö tuollainen kuvaus puhuttele? Toki. Ja silti hieno romaani ei puhutellut minua lukijana niin paljon kuin etukäteen toivoin. Toisaalta juuri Amandan kaltaisen romaanihenkilön kanssa tuo määrittelemättömyys sopii. Amandan aikalaiset eivät saaneet Amandaa tiettyyn muottiin, vaan alistivat hänet mielisairaalaan, ja sen ajatteleminen on sydäntä särkevää.

Vaikeasti määriteltävä Amanda on mieleenpainuva hahmo, joka on romaaninsa ansainnut. Yön kantajassaan Kallio luo vahvan tarinan herkästi haavoittuvalle ihmisyydelle.

--


Myös Riitta ja Tuija ovat lukeneet Yön kantajan.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Angela Carter: The Magic Toyshop



Angela Carter: The Magic Toyshop
Virago Modern Classics 2006, alkuteos 1967
Kannen piirustukset Studio Posti
Kannen suunnittelu Jack Smyth
200 sivua
Brittiläinen romaani


”I never thought the night would be like this”, said Melanie aloud, in a tiny voice.
She shook with ecstasy. Why? How? Beoynd herself, she did not know or care. Great banks of cloud reared and dissolved in the heavens and there shone a star. The world, which was only this garden, was empty as the sky, endless as eternity.

Eräänä yönä 15-vuotias Melanie kävelee kotinsa puutarhassa yllään äitinsä morsiuspuku. Öisellä retkellä puku repeää, seuraavana päivänä Melanien koko maailma järkkyy. Hänen vanhempansa ovat kuolleet lento-onnettomuudessa Yhdysvalloissa. Melania ja tämän sisarukset lähetetään Lontooseen leluja valmistavan enon luo. Eno osoittautuu omalaatuiseksi julmaksi tyranniksi, mutta Melanien irlantilainen täti Margaret, joka on hääpäivästään saakka pysytellyt mykkänä, sekä pariskunnan pojat Francie ja Finn vaikuttavat ystävällisemmiltä. Kaikkien elämä oudossa talossa tuntuu menevän juuri Philip-enon määräämänä. Eno näyttää rakastavan vain nukkejaan, ja eipä aikaakaan kun Melaniellekin olisi rooli nukke-esityksessä.

Maagis-realistisena feministinä tunnettu Angela Carter mainitaan usein modernina klassikkona ja hänet on nostettu erääksi keskeisimmäksi sotien jälkeiseksi brittikirjailijaksi. Tähän nähden hänen tuotantoaan on suomennettu vähänlaisesti. En muista, mistä Carter tietoisuuteeni tuli, mutta muistan ainakin seuranneeni Tea with Anna Karenina -blogissa joitakin vuosia sitten ollutta Angela Carter -teemakuukautta. The Magic Toyshopin (suomennettu nimellä Maaginen lelukauppa, Otava 1984) ostin Lontoosta noin kuukausi sitten ja luinkin kirjan jo matkalla, mutta bloggaus romaanista sopii ihmeen hyvin Kangin Vegetaristin jatkoksi (muttei tietenkään millään muotoa sen jatko-osaksi).

Nimittäin, kuten Suketus toteaa, on Carterin romaani "hätkähdyttävä ja pirun häiritsevä". Carterin ja Kangin romaaneja ei tietenkään millään muotoa pidä verrata toisiinsa, mutta kumpikin teos tarjoaa tekstuaalisesti nautittavaa, temaattisesti kiinnostavaa ja osin julmaa luettavaa, muuten teokset ovat keskenään hyvin erilaiset. Carterin maailman julmuuteen sekoittuu lempeää runollisuutta ja ennen kaikkea keskeishenkilön oman mielen kuvausta.

The Magic Toyshop on tietenkin Melanien kehityskertomus. Nuori, ihastuttavan kirjallinen ja nokkela tyttö suorastaan repäistään uuteen maailmaan, irti peribrittiläisestä maalaiskylästä Lontoon raisummille kujille, neidonkamaristaan nukkejen täyttämään taloon, jossa seksuaalinen uhka leijuu ilmapiirissä. Symboliikka tuntuu osin osoittelevalta: mihin kaikkeen puutarha ja repeytynyt hääpuku voikaan viitata, ja toki kyse onkin lapsuuden lopusta. Carter on kuitenkin taitava kirjoittaja: The Magic Toy Shop on samalla kertaa kuin vertauskuvallinen satu ja realismin riekaleista kiinni pitävä kasvukuvaus.

Kokonaisuus on enemmän realistinen kuin maaginen. Taianomaisinta on tunnelma ja Carterin kieli, joka on aistivoimaista ja värikylläistä, suorastaan ihmeellistä, ja olen iloinen että luin romaanin englanniksi. Missään vaiheessa kieli ei kuitenkaan ole liian maalailevaa. On kiehtovaa lukea teosta, joka on samalla kertaa niin vetävä ja kuitenkin kulttuurisia viittauksia täynnä. On iljettävää lukea siitä mitä tuleman ehkä pitää, ja samalla kuitenkin on lumoavaa upota romaaniin, hämmentyäkin sen äärellä.

Tunnelmaltaan väkevä The Magic Toyshop on kuin postmoderni goottilainen romaani. Osin se on aikansa tuote, 1960-luku näkyy esimerkiksi Lontoo-kuvauksen tietynlaisessa nuhjuisuudessa ja soitetussa musiikissa. Goottilaista on miltei kaikki alkaen Melanien yöstä puutarhassa ja päätyen aina mykkään tätiin ja tyrannimaiseen setään. Postmoderniksi romaanin tekee se, miten Carter asemoi Melanien ja tämän kokemusmaailman sekä tietenkin se, miten feministinä tunnettu Carter käsittelee patriarkaalisuutta – kovin kovaa höykytystä teema ei kuitenkaan saa. Jos olen oikein ymmärtänyt, on The Magic Toyshop Carterin helpoimpia teoksia, joka innostaa etsimään luettavaksi enemmänkin kirjailijan tuotantoa.

Kokonaisuus on kiehtova ja mieleenpainuva kuvaus kasvamisesta, vaarasta ja heräämisestä. Kaiken kruunaa Carterin aistikas, mutta sopivan piikikäs kieli. Tarina päättyy nopeasti, mutta romaanin tunnelma ja lauseet jäävät elämään mielessä.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi


Han Kang: Vegetaristi
Gummerus 2017
Chaesikju-uija 2007
Englanninnoksesta The Vegetarian suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Christopher Brand
215 sivua
Arvostelukappale
Eteläkorealainen romaani

Haluan huutaa vielä kerran, vain yhden kerran. Haluan heittäytyä pikimustan ikkunan läpi. Ehkä möykky häviäisi sitten. Niin, se saattaisi tosiaan hävitä.
Kukaan ei voi auttaa minua. Kukaan ei voi pelastaa minua. Kukaan ei voi saada minua hengittämään.


Kaikki muuttuu, kun säyseänä tunnettu Yeong-hye lopettaa lihan syönnin. Päätös ihmetyttää hänen miestään, koska Yeong-hye ei suostu edes valmistamaan lihaa, vaan heittää kaiken kotona olevan eläinperäisen ruoan pois. Yeong-hyen päätös vaikuttaa paitsi aviomieheen, myös naisen lähipiiriin: isä ei voi käsittää, sisar ja lanko yrittävät, mutta tuloksetta. Yeong-hyellä ei ole enää paluuta entiseen.

Han Kangin Booker-palkittu romaani Vegetaristi ei nimestään huolimatta kerro varsinaisesti kasvissyönnistä, vaikka Yeong-hyen päätös lopettaa lihansyönti onkin alkusyy sille, mitä kolmeosainen teos pitää sisällään – ja paljon sisältääkin.

Se oli vain unta. Minäkertojana toimivan aviomiehen, langon ja sisko In-hyen näkökulmista kerrottu romaani avaa monien henkiöiden maailmaa lukuun ottamatta Yeong-hyen. Hänen sisäistä maailmaansa raottavat vain unijaksot, jotka ovat rajuakin rajumpia. Vegetaristi on hurja matka ihmismieleen, ei vain Yeong-hyen muuttuvaan persoonallisuuteen, vaan myös - tai ennen kaikkea - hänen läheistensä tapaan toimia kriisin hetkellä. Lähipiiriin mahtuu julmuutta, ymmärtämättömyyttä, yritystä ymmärtää, hyväksikäyttöä, monitahoista avuttomuutta.

Vegetaristi on ajatuksia ja kysymyksiä herättävä romaani. Onko se yhteiskunnallinen teos? Onko se feministinen romaani ihmisen itsemääräämisoikeudesta? Parisuhde- ja perheromaani? Teos luonnon puolesta - tai luontosuhteesta? Kertomus mielenterveyden murenemisesta? Hyväksikäytöstä? Ihmisyydestä? Koreasta? Vapaasta tahdosta? Pakosta? Vastaus kaikkeen on kyllä, kaikkea mainittua ja paljon enemmänkin. Käsillä on monikerroksinen, taidolla kirjoitettu ja (englannista) hyvin suomennettu romaani, joka jättänee jälkensä lukijaan kuin lukijaan. Paitsi hyvin rakennettu, Vegetaristi on myös sanoillaan visuaalisuutta luova romaani. Hurjat unet, auki viilletyt ranteet, langon tapa tehdä taidetta tai vaikkapa tien varren vihrein liekein leiskuvat puut piirtyvät voimakkaina lukijan verkkokalvoille.

Kangin romaania voisi luonnehtia unohtumattomaksi. Sen maailma on brutaali, inhottavakin, ja silti oudosti kaunis. Sen hämmentävyys herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia – ja niin pitää ollakin. Vegetaristin unien raakuus ja niiden seuraukset pysähdyttävät. Kokonaisuus saa ajattelemaan sitä, miten ihmisyys koetaan – tai nähdään. Se näyttää, miten yksityisestä tulee vallankäytön näyttämö.

---

Vegetaristista ovat kirjoittaneet myös Elegia, Elina, Katri, Kirjaluotsi, Laura, Omppu ja Petter. Luultavasti moni, moni muukin ja mikä ettei: kuten Petter pohtii, kirja tuskin jättää ketään kylmäksi.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat



Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
Kannen suunnittelu Päivi Puustinen
301 sivua
Kotimainen romaani

Oliko hänellä itsellään kykyä sellaiseen? Pystyisikö hän koskaan välittämään maailman niin, että joku toinen näkisi saman tai vielä enemmän? Eikö katsomisen hetkeen tiivistynyt kaikki mikä ihmiseen oli siihen mennessä ladattu, kaikki mitä hän kykeni tuntemaan?

Nuori Visa työskentelee iltaisin elokuvateatteri Glorian paikannäyttäjänä. Kun hän näkee elokuvan Vincent van Goghista, hän tietää että maalaaminen on hänen tiensä. Visa pääsee opiskelemaan Vapaaseen taidekouluun ja tutustuu melankoliseen Tapioon sekä tämän itsevarmaan siskoon Helmiin. Vuosien saatossa Visan taiteilijuus vahvistuu ja taiteentekeminen johdattaa hänet Italian Bolognaan ja Venetsiaan muun muassa Giorgio Morandin jäljille. Aika muuttuu ja aika muuttaa: Vuosikymmenet kuluvat, taiteen menneet vuosisadat ja nykyisyys kietoutuvat Visaan yhtä tiiviisti kuin hänen oman elämänsä tapahtumat.

Joel Haahtela on suosikkikirjailijoitani, joten seuraava menee osin metabloggauksen puolelle. En malttanut olla lukematta Haahtelan tuoreimmasta teoksesta Mistä maailmant alkavat kirjoitettuja kritiikkejä ja bloggauksia ennen kuin aloitin romaanin lukemisen. Vastaanotto tuntui pääosin myönteiseltä, mutta ristitiitaiselta: Tutun kirjailijan uusin romaani sisältää huoneita joissa lukijan olo ei ole enää kotoisa, mutta siinä on uuvuttavasti metaforia (Kirja vieköön), hieman sievistelyäkin mutta onneksi myös hengissä pysyvä tarina, eikä romaanissa lähdetä (kunnolla) sivuraiteillekaan. Joillekin romaani oli kuitenkin rakastettava, moneen kertaan uudelleen luettava.

Näiden kirjoitusten perusteella päättelin, että Mistä maailmat alkavat on hyvä, muttei kuitenkaan Haahtelan parhaimmistoa. Arvelin, että tulen (tietenkin) pitämään kirjasta, mutta että se ei tule nousemaan Haahtela-suosikkieni joukkoon. Olin hieman vastakarvainen, viivyttelin kirjan ostamista ja lukemisen aloittamista. Kun sitten aloitin, löysin lumouksen. En heti, mutta pikkuhiljaa innostus ylitti kiinnostuksen.

Mistä maailmat alkavat tuntuu olevan hieman erilaista Haahtelaa, joskin toki kaikki romaanit ovat aina omanlaisiaan. Jonkinlaiseen anonymiteettiin verhoutuva arvoituksellisuus on poissa, tilalla on rakenteeltaan ehjä, tarinankuljetukseltaan selväpiirteinen romaani. Mukana on tuttuakin: tietynlainen etsimistarina, kuvaukset tähtitaivaasta ja lumesta sekä kaupunkien romanttinen kumu, kuten syksyinen Bulevardi, kohtaaminen Rikhardinkadun kirjastossa, piazzan kahviloista kuuluva nauru. Henkilökuvaus on hellää, muttei vailla pientä terävää pippurointia. Kukaan ei voi (onneksi) tietää, mitä kirjailija kirjoittaessaan kokee, mutta Visan tarinasta lukijalle välittyy jonkinlainen kirjoittamisen ilo ja kerronnan vaivattomuus, joiden ansiosta lukeminen on nautittavaa. Haahtela on aina ollut taitava kutomaan lauseita ja löytämään metaforia. Hetkittäin kauneus tahtoo ottaa yliotteen ja pientä komiikkaakin on mukana, mutta kokonaisuus kyllä kantaa.

Mistä maailmat alkavat on myös niitä romaaneja, jotka muistuttavat siitä itsestäänselvyydestä, että lukeminen on aina omakohtaista. Eri kirjailijat puhuttelevat kutakin lukijaa eri tavoin. Haahtelan tuotanto on aina puhutellut minua, antanut mahdollisuuden vajota jonkinlaiseen elämän lempeään melankoliaan, niin kävi nytkin. Itse asiassa Mistä maailmat alkavat lumosi minut vielä hyvin henkilökohtaisella tasolla, Bolognalla, jonne päähenkilö Visa joksikin aikaa muuttaa. Bologna, josta olen blogini alkuaikoina kirjoittanut lyhyesti, on minulle merkityksellinen, jopa yhden elämäni keskeiskäänteen antanut kaupunki. Haahtelan Bologna on todellinen ja fiktiivinen. Vanha keskusta porticoineen herää eloon, kaupungin Pinacoteca tuoksuu mielessäni, ja kun tähtien kaukainen valo tavoitt(aa) heidät siitä, kapealta kadulta Bolognassa, olen jo perillä ja tunnen valtavaa ikävää. Romaani toki jatkuu, tenhovoimaisena taide- ja henkilökuvauksena  ja Italia-kuvaus kaikkinensa on pakahduttavaa, romaanin teemaa kantaen etenkin taiteen osalta: Morandin minimalistinen tarkkuus ja maalausten valo, niiden ikään kuin oleminen, toisaalta Madonna-aihioiden runsaus, miltei ylitarjonta, vanhassa italialaisessa taiteessa.

Onko romaanin täyttymys taiteen kuvauksessa vai Visan kehityskertomuksessa? Jokainen lukija tehkööt omat johtopäätöksensä: taiteen merkitys tekijälleen ja edelleen taiteen kokijalle ovat omakohtaisia. Visalla kaikessa on elämän positiivi ja negatiivi. Luettuani haluaisin, että Visa olisi ollut oikeasti olemassa, jotta voisin mennä katsomaan hänen maalauksiaan. Haahtelan romaani johdattaa onneksi monien muiden taiteentekijöiden jäljille aina Rubensin runsaudesta Sam Vannin abstraktivismiin.

Siinä missä Visa haltioituu näkemästään, haltioiduin minä lukemastani – jälleen. Mistä maailmat alkavat on romaani, jonka tunnelmissa haluan viipyä vielä kauan. Miten ristiriitaista onkaan haluta pitää luettu itsellään ja kuuluttaa silti maailmalle: lukekaa tämä kirja!

torstai 9. maaliskuuta 2017

Anu Kaaja: Leda



Anu Kaaja: Leda
Teos 2017
Kansi Jenni Saari
162 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


En kiellä, etteikö odotus olisi itsellenikin piinaavaa. Oi, kuinka haluaisin jo todistaa Adèlen neitouden viennin ja sitämyöten Teidätkin jälleennähdä! Vaan kuten maalauksissa ja muissa taiteissa, me haluamme kuvata kaunista, emme pelkästään sievää tai keskinkertaista. Yksi häpäisy ei muuta arkea juhlaksi hienostuneessakaan ympäristössä. Sillä vaikka itse tapahtuma olisi kaunis, niin näissä olosuhteissa esiintyisi se kuin kehyksetön taulu: koppurainen pellavakangas, kuin palvelustytön liasta jäykkä esiliina.

Anu Kaajan romaanissa Leda minäkertoja haluaa kullata kuvaelmansa kehykset, sillä kuka valitsisi ja puuteroisi peruukkinsa samalla tavoin, kuka asettelisi kauneuspilkkunsa samalla tarkkuudella, jos kyse olisi pelkästä arkipäivästä? Minäkertoja punoo uusiksi antiikin tarinaa kuningatar Ledasta, jonka ylijumala Jupiter aikoo seksuaalisesti ottaa joutsenen hahmossa. Kertoja, joka on ilmeisesti asemansa ainakin osin menettänyt ylevä kurtisaani, tuo tarinan omaan nykyhetkeensä, rokokoon sävyttämälle 1700-luvulle.

Kurtisaanin kehittelemässä kertomuksessa joutsenen raiskaamaksi on joutumassa luostarissa kasvanut Adèle, jonka markiisitar ottaa näennäisesti suojatikseen tarkoituksenaan tuottaa iloa Monsier de Signelle, Jupiter-hahmolle. Tätä tarinan toisintoaan minäkertoja hahmottelee kirjeissään tavalla, josta syntyy Kaajan romaanin lukijalle herkullinen ja monikerroksinen kuvaelma, tarinoita tarinassa. Monikerroksisuus ei tietenkään jää vain romaanin tapahtuma-aikaan, vaan antiikin aikainen tarina Ledasta ja joutsenesta saanee omat tulkintansa myös nykykontekstissa, mistä Omppu herkullisesti kirjoittaa.

Leda on kiinnostavasti simppeli ja moninainen. Se on osin kärjistetty ja toisaalta juonekas. Se voisi toimia mainiosti operettina, jos ei ihan oopperana. Sen kepeys peittää alleen vakavuutta, sen puuteriset peruukit saavat rinnalleen paitsi jo mainitun viettelysuunnitelman, myös alhaiseksi nähtyjä asioita, kuten eritteiden kuvausta ja kuolemaakin.

Yhtä lailla moninaista on Kaajan kieli. Päälle päin se on ihastuttavaa ja rokokoomaisen koristeellista. Kauniin kuoren ja tarkoituksellisen korean kielen alla sykkii rivo sydän: niin tietyt sadistisvaikutteiset pyrkimykset kuin tuon tuosta toistuva ennakointi tarjoavat lukijalle mahdollisuuden tietää mihin ollaan menossa. Kaikesta kaikesta kiihdyttelystä, jarruttelusta ja ilkamoinnista huolimatta Leda pysyttelee melko odotuksenmukaisena. Jotain rikkovaa alkaa kaivata ja odottaa. No, lopussa lukijalle koittaakin sitten melkoinen yllätys. Brava!

Loppuun mainittakoon vielä, että Ledan kansi on mitä onnistunein. Jenni Saaren suunnittelema kansi on monikerroksisesti aivan Kaajan romaanin myötäinen: koristeellinen ja vihjaileva, myyttejä kantava ja ilakoiva, klassinen ja silti tuore.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Helene Hanff: Rakas vanha kirja


Helene Hanff: Rakas vanha kirja
Karisto 1982
84, Charing Cross Road 1970
Suomentanut Anneli Tarkkila
101 sivua
Amerikkalainen kirjeromaani


Eräs tuntemani sanomalehtimies, joka oli komennuksella Lontoossa sodan aikana, sanoo, että Englantiin matkustavilla turisteilla on ennakkokäsityksiä, joten he löytävät aina täsmälleen sitä mitä etsivätkin. Sanoin hänelle, että minä matkustaisin sinne englantilaisen kirjallisuuden Englantia. Ja hän sanoi:
- Sitten se löytyy sieltä.
Terveisin,
Helene Hanff

Antikvaatinen kirjakaupa -ilmaus tuntuu neiti Helene Hanffista hieman pelottavalta, koska hän kokee antiikin kalliina. Tästä huolimatta New Yorkissa asuva Helene lähestyy Lontoon kirjakauppakatuna tunnetulla Charing Cross Roadilla sijaitsevan antikvariaatin väkeä kokonaisella listalla kirjoja, jotka hän haluaa ostaa. Muutaman viikon kuluttua hän saa vastauksen Marks & Companylta, allekirjoittajana on "FPD". Tästä alkaa muutaman vuosikymmenen mittainen kirjeevaihto.

Amerikkalaisen Helene Hanffin Rakas vanha kirja löysi tiensä blogiini hiljaa hivuttautuen. Muistan ihastuneeni ensin Saran, sitten Sarin, Maijan ja myöhemmin Liisan bloggauksiin ja päätin, että luen kirjan otollisena aikana. Päätin myös ihastua kirjaan jo ennakkoon, minkä vuoksi etsin sitä omaan hyllyyni yli vuoden ajan. Jokin aika sitten löysin kirjan antikvariaatista - kuinka sopivaa, onhan Hanffin pieni kirjeromaani eräänlainen rakkaudentunnustus vanhoille kirjoille ja niitä myyville aarreaitoille. Otollinen lukuaika ja -paikka oli itsestään selvästi toissaviikolla Lontoossa.

Rakas vanha kirja on kirjeromaani, jossa on useita keskeishenkilöitä. Helenen ensimmäinen kirje saa virallisehkon vastauksen, mutta ajan saatossa kirjeet muuttuvat tuttavallisiksi ja useamman ihmisen välisiksi. Kirjeiden välityksellä kulkevat kirjat ja ruokapaketit, joista kuivamunat huvittavat nykylukijaa, mutta selittyvät toisen maailmansodan jälkeisen ajan puutteella. Kirjeet välittävät lukuvinkkejä ja kannanottoja, sekä ruokaohjeita. Kirjeet kertovat elämän iloista ja suruista.

En ole suuri kirjeromaanien ystävä, mutta kun löydän hyvän sellaisen*, on iloni sitäkin suurempi. Romaanin kuljetus kirjeitse vaatii kirjailijalta paljon: miten mahduttaa tiiviiseen tilaan juonenkuljetus, henkilöiden omat ja keskinäiset tunteet, sarkasmi tai maailmanpoliittiset tapahtumat? Kaikki tuo mahtuu oivallisesti Hanffin ja lontoolaisen kirjakauppaväen (ja näiden tuttavien) kirjeisiin. Kirjeissä riidellään, viljellään terävää huumoria ja sivutaan myös transatlanttisia suhteita: Britanniasta voi lähettää kirjoja, Yhdysvalloista ruokaa, mutta Ison-Britannian vaurastuessa ruokapaketit tietenkin vähenevät, kirjojen tarve pysyy. Helenen matkakuume Lontooseen ei helpota. Samalla ystävyys kasvaa ja yltää lempeisiin riitoihinkin: Sinulle minä olen NEITI Hanff. Eikä ystävyyttä ole olemassa ilman haikeutta.

Rakas vanha kirja on ihana kirja - ihana-sanaa yhtään yliviljelemättä. Koska siinä on paljon ruokakuvauksia, voinen käyttää ruokavertauksiakin: Hanffin pieni teos ei ole koko illan menu eikä se ole edes pääruoka, vaan se on välipala. Välipalana se onkin parhaimmistoa: nopeasti nautittu, mutta täyttävä; maukas, ja makumuiston jättävä.

Kirjoihin palatakseni: Hanffin pieni, viehättävä romaani saa uskomaan ystävyyteen, joka tuoksuu vanhoille kirjeille ja kirjoille.


P.S. Ihastuttavia kirjeromaania, samanlaisia täyteläisiä välipaloja, ovat myös Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Kirjeitä saarelta.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen



Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen
Teos 2015
Giving Up the Ghost 2013
Suomentanut Kaisa Sivenius
280 sivua
Kansi Jenni Saari
Brittiläinen muistelmateos

Sitä päätyy tähän. Elämän puoliväliin. En käsitä kuinka siinä niin kävi, mutta yhtäkkiä viisikymppinen tuijottaa vastaan. Kääntyessäni katsomaan vuosia takanaan näkee välähdyksen aaveesta, toisenlaisista elämistä jotka olisi voinut elää. Jokaisessa kodissa kummittelee henkilö, joka olisi voinut olla. Aaveet ja kummitukset hiipivät mattojen alle ja verhojen loimien ja kuteiden väliin, lymyävät vaatekaapeissa ja litistäytyvät laatikoiden välipuiden alle. Mieleen tulevat lapset, jota olisi voinut saada, mutta ei saanut.

Miten yksi pieni nainen, menestyskirjailija, kohtaa haamut itsessään? Susipalatsillaan ja Syytettyjen salillaan palkituksi kirjailijaksi noussut Hilary Mantelin muistelmateos Vain varjo häälyväinen keskittyy Mantelin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, mutta kurottautuu myös hänen aikuisvuosiinsa, ulkomailla asumiseen ja muuttoihin.

Vaikka oivallisesti suomennettu teos on kirjailijaelämäkerta tai ainakin kirjailijan muistelmat, ei se ei kuitenkaan ole teos kirjailijuudesta tai kirjoittamisesta. Mantelin kirja kertoo yhden tarinan siitä millaisissa oloissa kirjailijaksi on kasvettu. Mantelin taitavuudesta kirjailijana kertoo se(kin), että lukijan ei tarvitse tuntea kirjailijan tuotantoa nauttiakseen Vain varjo häälyväisestä. Tätä muistelmateosta lukee kuin romaania; kuin kehityskertomusta nuoresta brittinaisesta retkellä luokkayhteiskunnassa. Jos ei tietäisi lukevansa muistelmia, voisi kuvitella lukevansa tarinaa tytöstä, jonka lapsuuteen ja nuoruuteen mahtuu niin monenlaista, että tämä alkaa nähdä varjoja tai aaveita elämässään, etenkin itsessään.

Vaikka Mantelin muistelmia lukee kuin romaania, on teos kipuisuudessaan hyvin omakohtainen ja tosi. Mantel ei säästele itseään eikä perhettään, vaan tuo esiin perheensä rankkojakin kokemuksia ja koko lähisukunsa omalaatuisuutta. Esille tulee se räpiköinti, jollaista hänen tarpomisensa on ollut. Hän on suorasanainen, muttei katkera. Hänen kirjailijanotteensa on intiimi, muttei tirkistelevä. Mantelin tyylitaju pitää.

Keskeisesti esille nousevat lapsuudenkodin kipeät perhesuhteet sekä kouluvuodet, joihin mahtuu kiusaamista ja katolilaisuuden ja protestanttisuuden aallokkoa. Viimeksi mainittu ei varmastikaan ole vierasta brittiyhteiskunnassa varttuneelle: Irlannin ja Englannin historia määrittelee yksityishenkilöidenkin kokemuksia. Kirjailijoiden yhteiskunnallisia kannanottoja seuraavat ovat (ehkä) panneet merkille, miten Mantel on arvostellut kuninkaallisia. Odotan mielenkiinnolla, miten hän käsittelee Thatcheria tänä keväänä suomeksi ilmestyvässä novellikokoelmassaan. Kaikkein vahvimmin painottuu kuitenkin kivun kokemus sekä se, miten julmasti endometrioosi voi naista kohdella. Vain varjo häälyväinen onkin myös Mantelin lapsettomuuden tarina, paljaana, lohduttomana, lopullisena.

Vaikka teemat ovat osin raskaita, on niiden vastapainona kepeyttä, rivien välissä pilkahtelevaa tarkkanäköistä huumoria ja tietenkin minut lukijana miltei aina lumoavaa peribrittiläisyyttä. Kokonaisuus on paitsi koskettavaa, myös ja ennen kaikkea nautittavaa luettavaa.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Harry Potter -studiokierros


Alohomora! Miltä tuntuisi astua suureen saliin, kävellä viistokujalla, työntää matkatavarakärryä laiturilla 9 ja 3/4 tai maistaa kermakeljaa? Nyt olen tehnyt tuon kaiken, ainakin melkein - niin lähellä aitoa Harry Potterin maailmaa kuin mahdollista.

Viime viikolla teimme Lontoosta näet retken Watfordissa sijaitseville Warner Brothersin studioille ja osallistuimme siellä Harry Potter -kierrokselle.






Kierrokselle aikoville annan heti alkuun muutaman vinkin:

- Liput kannattaa ostaa ajoissa. Me ostimme omamme loppiaisena ja silloinkin oli enää iltapäiväaikoja tarjolla. Matkamme siis ajoittui hiihtolomaviikolle.
- Lipuissa on tosiaankin kellonaika, minkä ansiosta kohteessa ei ole kauheaa ruuhkaa. Ei kannata säikähtää studiotiloihin kiemurtelevaa jonoa. Se vetää nopeasti.
- Jos olet onnekas päivänsankari, saat avata Suuren salin ovet. Vau!
- Studioille pääsee joko edullisemmin julkisilla (junalla Watford Junctioniin, josta bussilla perille) tai tyyriimmin Golden Toursin bussilla Lontoon keskustasta (Victoria / Baker Street) saakka.
- Kierroksen aikana saa kuvata mielin määrän muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
- Studioilla on ravintola, josta saa pientä purtavaa ja lämmintä ruokaakin.
- Vessoja ym. on hyvin.
- Ja kauppa on tietenkin täynnä kaikenlaisia houkutuksia taikasauvoista kirjoihin ja vaatteista joka maun rakeisiin ja suklaasammakoihin.
- Kierrokselle kannattaa varata aikaa 2-3 tuntia, matkoihin toinen mokoma.









Toivottavasti tämä kuvapaljous antaa edes pienen ripauksen siitä taianomaisesta ilmapiiristä, joka koko perheemme valtasi. J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjat ja -elokuvat ovat meillä sekä vanhempien että lasten suosikkeja, meistä kaikkein suurin fani on 11-vuotias esikoisemme, joka luki ensimmäisen Potterinsa jo 7-vuotiaana. Hän poistui studioilta Rohkelikko-huivi kaulassaan, kuten moni muukin. Joillakin hurjimmilla oli Luihuisten tunnuksia yllään.










WB-studioille on luvassa uutta. Tänä vuonna avataan muun muassa Kielletty metsä, jossa olisi kyllä upeaa vierailla. Ehkä studiot joskus kutsuvatkin meitä uudelleen. Tulejo!


P.S. Kermakaljaa kannattaa maistaa! Sitä saa jäätelönäkin, mutta kyllä se kumottava tuopillinen on jotenkin tyylikkäämpi vaihtoehto.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Lontoon lumoa




Terveisiä keväästä! Hiihtoloma alkaa olla lopuillaan ja Lontoossa vietettyjen päivien jälkeen tunnen suloista kaipuuta minulle kaikkein rakkaimpaan lomakaupunkiin. Mietin, mistä Lontoon lumo syntyy.

Syntyykö se valosta, jollainen on tietenkin erilaista eri aikaan vuodesta? Kesäisin niin vihreää, nyt keväällä kirkasta pilvien ja auringon vuorottelua. Herättelevää valoa ensimmäisissä kukkasissa, kattojen päällä ja etenkin mielessä. (Toki Lontoossa sataa usein, mutta nyt vain hetkittäin ripeksi emmekä tarvinneet ollenkaan sateenvarjoa.)














Vai onko lumo kaikkein ilmeisimmissä? Mustissa takseissa, punaisissa busseissa ja puhelinkopeissa, Thamesin rantateillä ja kaikille tutuissa maamerkeissä?











Ehkä lumo asuu turistin huveissa, kuten iltapäiväteessä? Perheelliselle kirjabloggaajalle sopivassa Jali ja suklaatehdas -vaikutteisessa teessä. (Aiemminkin olemme käyneet Roald Dahl -teellä, silloin Matildan kintereillä: tämänkertainen Jali ja Willy Wonka veivät voiton niin ilmapiirinsä kuin herkkujensa osalta.)









Ehkä lumo on lempimuseoissa? Jokaiselle omansa: yksi halusi muumioita katsomaan, pari muuta tervehtimään dinosauruksia ja tämä eräs prerafaeliittien äärelle. (Tai ok, halusin kaikkiin museoihin, mutta hauska erotella näin: Lontoossa on jotain kaikille! Ja museot ovat rakennuksinakin niin upeita. Kävimme myös Victoria ja Albert -museossa, joka on yksi suosikeistani.)













Lumousta on sekin, että voi olla esillä tai rauhassa. Voi kulkea ruuhkissa tai voi kävellä kaupunginosasta toiseen puistoissa, kaikki ruuhkat välttäen. 





Oma lumouksensa on kaikilla pienillä mukavilla asioilla: sillä, miten kirjaosastolla Paddington johdattaa Muumien luo; miten lempitaulu on yhtä rakas kuin aina ennenkin, miten popcornit ovat poshia ja kuinka lempielokuvat näkyvät paitsi kaupungilla, myös lentokentällä, tai kuinka hotellissa voi hyvän huoneonnen* lisäksi lukea tärkeitä (...) uutisia.




Suurin lumous on Lontoo itse. Miten yhteen kaupunkiin mahtuu aina uutta ja tuttua - ja sitä jotain, joka rauhoittaa mieleen. Miten jokaisella kerralla on käytävä tervehtimässä Peter Pania ja kuinka punarinta otti meidät vastaan heti ensimmäisenä aamuna. Lontoon taika ei katoa. ♥







* Hyvästä hotellionnesta: meillä on ollut useamman kerran onnetar myötä, nytkin (!) saimme sviitin vaikka olimme varanneet perhehuoneen. Koska blogiini tullaan säännöllisesti hakusanoilla ' Lontoo lasten kanssa ' ; ' Hyvä hotelli Lontoossa lapsiperheille ' ; ' Lontoo perhe matkat ' , kerron nyt että tällä kertaa majoituimme Crowne Plaza Kensington -hotelliin. Sijainti oli ihanteellinen: monet museot, Harrods ja Kensingtonin puisto sekä Hyde Park olivat lyhyen kävelymatkan päässä. Hotellissa oli hyvä aamiainen (varattiin ns. club room, jonka hintaan aamiainen kuului) ja lapsiperheen näkökulmasta kaikki muukin toimi hyvin. Suosittelen muutenkin Lontoota perhelomakohteeksi: kaupunki on toki iso, mutta eri kaupunginosat ovat kuin kyliä.