tiistai 28. kesäkuuta 2016

Vera Vala: Milanon nukkemestari



Vera Vala: Milanon nukkemestari
Gummerus 2016
429 sivua
Kansi Laura Noponen
Kotimainen, Italiaan sijoittuva dekkari


- Gianni sanoi minulle, että Nukkemestari tulee ja vie hänet pois. Kuten näet, taulussa Gianni on yhdessä don Matteon kanssa, mutta he näyttävät sivustakatselijoilta, jotka joutuvat todistamaan kolmannen henkilön murhaa. Ajattelin Nukkemestarin olevan pikemminkin hänen mielikuvituksensa tuote, mutta... Arianna epäröi.

Italialais-suomalainen Arianna de Bellis on monitaitoinen nainen. Aiemmin hän on työskennellyt yksityisetsivänä, mutta nyt hän on muuttanut Milanoon jossa hän työskentelee yliopiston oikeuspsykologian laitoksella. Arianna on myös äiti: hänellä ja Bartolomeolla on pieni tytär. Elämä Milanossa ei kuitenkaan, tai tietenkään, suju rauhallisesti. Kaksi opiskelijaa löytyy murhattuina nukke kädessään. Samanlainen murhasarja piinasi aluetta aiemminkin ja silloin murhatuomion sai pappi. Ariannan veli Ares selvittää hänkin murhaa, Vatikaanin pyynnöstä. Onko aiemmin tuomittu pappi syytön? Kuka on Nukkemestari, joka psykiatrisesta hoidosta karannut vanki tuntuu pakenevan? Ariannalla ja Areksella on henkilökohtaisestikin paljon pelissä.

Joistakin lukuelämyksistä alkaa pikkuhiljaa muodostua perinne. Vera Valan Arianna de Bellis -sarjan viidestä osasta olen tainnut lukea neljä kuta kuinkin juhannuksen aikaan. Milanon nukkemestaria luin juhannusviikolla, joten pysyttelin hyvin tässä ennakkoon suunnittelemattomassa lukuaikataulussani. Ja mikäs, Valan dekkarit ovat juuri sopivaa lukemistoa lomaa edeltäviin päiviin (ja miksei lomallekin). Ne tempaisevat mukaansa, ovat viihdyttäviä ja jännittäviä, pitävät sisällään Italia-mielikuvia ja antavat näin täydellisen paon arjesta.

Juuri kuvailemani kaltainen on Milanon nukkemestarikin. Minä maalaisin sinut mielelläni. Ensimmäisten kirjojen auringon väreily ja ruokakuvaukset ovat vaihtuneet synkeähköön ja sumuiseen kaupunkikuvaan (onko Milanon nukkemestarissa ollenaan ruokaa? Miten en muista tätä näin tuoreeltaankaan?), jonka vastapainona on toki Gardan ja Sirmionen raikasta ilmaa. Myös murhat ovat raaistuneet ja täten Valasta on tullut kirja kirjalta vankempi dekkaristi. Ensimmäisten kirjojen hetkittäin turistiopasmaisuus on poissa, tilalla on tiivistä jännitystä, mutta Italian kuvaaminen matkakuumetta herättävällä tavalla on edelleen tallella. Tällä kertaa taidemaailma, etenkin Caravaggion työt, ja katolisen kirkon (tai uskonnon ylipäänsä) pimeät puolet kohtaavat onnistuneesti. Bravo!

Paljon on tuttuakin. Arianna on edelleen romaanisarjan keskeishenkilö, mutta ilahduttavasti Ariannan veli Ares saa hänkin enemmän ja enemmän niin, että kasvaa tasaveroiseksi keskeishenkilöksi siskonsa kanssa. Edellistä Arianna-romaaneista on tuttua myös se, että kirkon lonkerot ulottuvat moneen paikkaan sekä se, miten sosiaalinen asema määrittelee ihmisten toimintaa Italiassa.

Yhdestä asiasta kuitenkin nurisen: Ariannan meneisyys ja tähän liittyvän tarinalinjan kehittyminen jää kevyeksi ja päälle liimatuksi. Tätä tulisi mielestäni joko syventää tai sitten unohtaa pikkuhiljaa, itse en ainakaan kaipaa Ariannan menneisyyttä etenkään, kun se ei tunnu liittyvän suuremmin kulloinkin tutkinnan alla olevaan mysteeriin.

Nukke. Naisen käteen tarvittiin nukke. Hän hymyili. Taideteos oli vihdoin valmis. Ariannan menneisyyttä en kaipaa, mutta tulevaisuutta ja jännittäviä uusia mysteerejä kylläkin. Toivottavasti ensi vuonnakin juhannuksen kieppeillä vietän kirjallisen tovin Arianna de Bellisin Italiassa.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Juhannus kuvina


Ilta-aurinkoa suolla.


Haaveilua Virmasveden rannalla.



Talviturkista eroon pääseminen (tosin minä en vielä uskaltanut).



Metsänvihreää.


"Photobombausta" kun koetin ottaa kuvaa kirjan kannesta. 


Kesän ensimmäiset retiisit.


Vanamoiden tuoksua.



Heijastuksia.

Tätä ja paljon muuta. Nyt juhannuksen jälkeen muu perheeni jo lomailee, minä jatkan vielä hetken aikaa töissä. Ajatukset kyllä karkailevat lomaan: reissuihin, joutenoloon, lukemisiin (klassikoita, kotimaisia uutuuksia), pitkiin yöuniin, valokuvakirjojen tekemiseen ja kaikkeen muuhun mukavaan. Kaikki tuo aikanaan, pian!

P.S. Fontti temppuilee taas. Argh.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Tamsyn Murray: Kaikkien aikojen Camilla. Neronleimaus


Tamsyn Murray: Kaikkien aikojen Camilla. Neronleimaus

Tammi 2016
Completely Cassidy. Accidental Genius
Suomentanut Sari Kumpulainen
Ulkoasu Riikka Turkulainen
173 sivua
Brittiläinen lastenromaani

Kotona odottikin sitten varsinainen katastrofi. Äiti oli jättänyt huoneeni oven auki, kun oli hakenut sieltä likaisia vaatteita. Rolon oli täytynyt löytää tiensä sinne, koska pussilakanani oli yltä päältä kuraisissa tassunjäljissä ja ruohoisissa oksennusläikissä. Tällaista elämäni on. Ihan totta, Hagrid. Milloin sinä oikein ilmestynyt tänne ja viet minut Tylypahkaan? MILLOIN????

Eipä ole helppoa olla 11-vuotias englantilaistyttö, kun isoveli on luuseri, isä nolo, äiti odottaa vauvaa ja koulussa täytyy pukeutua koulupukuun, jonka takki on veljeltä peritty ja haisee gorillalle. Kaiken lisäksi koulu on uusi ja ensimmäinen päivä on vasta tulossa. Koulun alku sujuu liiankin hyvin: Camilla saa parhaimmat pisteet tietoa mittaavassa testissä, jonka seurauksena hän osallistuu tietokilpailuun.

Tamsyn Murrayn Kaikkien aikojen Camilla on käsittääkseni kokonainen kirjasarja, jonka ensimmäinen osa Neronleimaus ilmestyi suomeksi tämän vuoden keväällä. Sain kirjasta vinkin eräässä työhöni liittyvässä tapahtumassa ja arvelin, että Camilla olisi täysosuma esikoiselleni. Ja se oli, tempauduimme tyttäreni kanssa molemmat kirjan maailmaan.

Aiemmin olen lukenut blogissani esittelemiä lastenkirjoja pääsääntöisesti yhdessä lasteni kanssa, mutta Murrayn romaani oli esikoiselleni niin mieleinen, että hän luki kirjan ahmien ensin ja minä sitten hänen jälkeensä. Sain kuitenkin ennakkomaistiaisia kirjasta, sillä se innosti lastani niin, että hän luki useita kohtia ääneen. Hauskoja ääneen luettavia ja bongattavia kohtia riittikin.

Lukukokemus oli siis osin yhteinen ja osin kummankin oma. Yhdessä ihmettelimme sitä, että miksi osa sanoista on korostettu versaalein. Samaa kummastellaan myös Lastenkirjahyllyssä. 11-vuotiaasta päähenkilöstä kertova kirja ei näitä korosteita kaipaisi. Toisaalta kirja on päiväkirjamaisesti minämuotoinen ja ainahan voi ajatella, että Camilla syystä tai toisesta melkein huutaa joitakin asioita.

Camilla Bondin piilevät kyvyt - hulavanteen pyörittämisestä kyynärpään nuolemiseen. Hauskuutta riittää otsikoissakin. Kokonaisuudessaan kirja on napakka, metka ja mukaansa tempaiseva. Nippelitieto ilahduttaa: Faktakimarassa kerrotaan esimerkiksi, etteivät krokotiilit pysty työntämään kieltään ulos (eivätkä siis voi nuolla kyynärpäitään) ja että nuotin vierestä laulaminen on laitonta Pohjois-Carolinassa. Myös monet kirjallisuusmaininnat riemastuttavat: Rowling, Dahl, Travers.

Kaikkien aikojen Camilla on näpsäkkä lastenromaani, joka tarjoaa hauskoja sattumuksia, mutta myös ehjän juonen. Kymmenvuotias lukija meillä kotona sanoi, että antaa kirjalle viisi tähteä. Hän piti Camillasta, kirjan huumorista, listoista ja tuumi lopuksi, että "kyllä mä tällaisia kirjoja lukisin vaikka koko ajan". Paras suositus kirjalle lie se, että tyttö lukee kirjaa jo toistamiseen saman viikon sisällä.


P.S. Erilainen fontti johtuu siitä, että kirjoitin postauksen eri koneella kuin tavallisesti. Vaikka kirjoitin ensin Wordpadissa, ei fontti suostu muuttumaan. Höh!

torstai 23. kesäkuuta 2016

Juhannuslista


Juhannuslista:

- Lukemiset: Lokikirja, muuta kotimaista (arvon vielä kahden kirjan välillä) ja uusin Simple Things -lehti.
- Retkikohde: mietinnässä, mutta metsäinen, mielellään vesistönkin äärellä.
- TV-sarja: Metsien kätkemä, jonka kahdeksan ensimmäistä jaksoa on katsottavissa Yle Areenasta. Kaunis, rauhoittava, ihana sarja, joka innostaa lähtemään retkille. Sarja, joka on kuvattu niin kauniisti että melkein itkettää. Metsien kätkemästä on tulossa kirjakin nyt kesän aikaan ja sen kirjan aion ostaa itselleni kesälahjaksi (ja kirjoittaa ohjelmasta ja kirjasta lisää).
- Ruoka: kesäistä. Kalaa, tuoretta leipää, mansikoita.
- Kukat: juhannusruusut ovat jo kukkineet, pionit ovat parhaimmillaan. Toivottavasti polkujen varsilla on paljon harakan- ja kissankelloja, kurjenpolvia ja vanamoita.
- Pohdinnat: miten käy Brexit-äänestyksessä? Minne retkeillään myöhemmin kesällä? Ja minne toisaalla: jyrkät kalliot vai hieman pohjoisempi villi luonto?
- Taiat: jos lapset innostuvat.
- Sauna: vastan kanssa.
- Toiveet: hyvä ilta-, aamu- ja yövalo, jotta voin jatkaa valokuvauskokeiluja uuden objektiivini kera.
- Seura: läheisimmät.

Millaisia juhannussuunnitelmia ja keskikesäisiä lukumietteitä teillä on?

Hyvää juhannusta!

P.S. Vaikka kuva niin antaa ehkä ymmärtää, Lumiomena ei ole juhannuslistalla. :D


maanantai 20. kesäkuuta 2016

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon




Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
God Help The Child 2015
Suomentanut Kaijamari Sivill
186 sivua
Kansi Eevaliina Rusanen
Yhdysvaltalainen romaani

Se alkoi hitaasti, hellävaroen, niin kuin se usein alkaa: se haki tietään hapuilevasti, ujona ja epävarmana siitä, miten edetä, luikerrellen ensi alkuun tunnustelevasti, sillä mistäpä tietää, missä tärppää, kunnes se ilmasta ja auringonvalosta hurmioituneena sai lisää itseluottamusta, sillä niitä ei ollut tarjolla siinä rikkaruohokasvustossa missä se oli piileskellyt.

Mitä ihonväri kertoo ihmisestä? Muuttaako se suhtautumista toiseen, vaikuttaako se jopa lapsen ja vanhemman suhteeseen? Bride syntyy mustempana kuin muut. Hän on "sinimusta" tai "sudaninmusta", lapsen ihonväri on järkytys Sweetness-äidille eikä tämä koskaan kiinny tyttäreensä. Paikatakseen kuilua itsensä ja äitinsä välillä Bride tekee lapsena virheen, jota kantaa aikuisuuteen saakka. Aikuisena hän on muutoin ylväs: hänen mustuutensa on upeaa, hän pukeutuu aina valkoisen kaikkiin eri sävyihin ja työskentelee johtotehtävissä kosmetiikkafirmassa. Lapsuuden kokemukset eivät kuitenkin jätä Bridea rauhaan. Kun hän koettaa paikata tekemänsä vääryyden, kohtaa hän maagisiakin mittasuhteita saavia käänteitä.

Toni Morrison, mitä hänestä sanoisin? Mestarillinen kertoja, tajunnanvirran taitaja, Nobel-palkittu kirjailija on ollut tuotantonsa ansiosta ihailuni kohteeni jo opiskeluvuosiltani saakka. Jazz, Sinisimmät silmät, Solomonin laulu ja Paratiisi tekivät minuun suuren vaikutuksen. Morrisonin erään pääteoksen, Minun kansani, minun rakkaani, luin vasta muutama vuosi sitten ja se onkin ainoa Morrisonin teos, josta olen tätä ennen kirjoittanut blogiini. Viime viikolla lukaisin (!) kirjailijan tuoreimman teoksen Luoja lasta auttakoon.

Luoja lasta auttakoon pitää temaattisesti sisällään paljon tuttua, mutta kerronnaltaan se on (minulle) uudenlaista Morrisonia. Tekstin tasolla Luoja lasta auttakoon on suorastaan helppolukuista, jos sitä vertaa kirjailijan aiempaan tuotantoon. Pienen romaanin lukee läpi nopeasti, sillä poissa ovat tajunnanvirtaisuus ja kertojanäänien vaihtelevuus saman luvun sisällä. Morrison toki päästää useat erilaiset kertojat ääneen: lapset ja aikuiset, vääryyttä kokeneen ja väärintekijän, sivu- ja keskeishenkilöt. Moniäänisyys kasvattaa tarinaa, mutta toisaalta myös syö kertomuksen dynaamisuutta etenkin näin lyhyessä kirjassa.

Tarinassa on tietynlainen Tuhkimo-teema, joka tuntuu ensialkuun helpolta: tietenkin rumasta ankanpoikasesta sukeutuu joutsen. Totta kai hän käy läpi vaikeita ja tuntemattomia asioita kohotakseen taas. On myös smaradgisilmäinen tyttö, maailman pahuutta ja hämmentäviä muutoksia.  Morrison on kuitenkin melkoinen velho kirjailijaksi ja Briden tarina vie mukanaan. Morrisonin teksti on helppolukuisenakin syvää. Luoja lasta auttakoon nostaa esille rodun, vanhemmuuden, parisuhteen ja ihmisyyden taakan kysymyksiä viihdyttävästi, mutta painavasti.

- Miksi sillä on noin musta iho? - Samasta syystä kuin sulla noin valkoinen. Niin, syntymässä saatu. Rotun ja perhesiteiden käsittelyäkin suuremmaksi teemaksi nousee mielestäni ihmisyys: mitä on olla ihminen, musta tai valkoinen, vanha tai nuori, lapsi tai aikuinen. Tämän kuvaaminen koskettaa, tulee liki.

Tiivis kokonaisuus kasvaa kelpo romaaniksi. Luoja lasta auttakoon sisältää sopivasti kipeitä kysymyksiä ja maagista realismia: kokonaisuus hämmästyttää, ihastuttaa ja vapauttaakin.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Uutta vai vanhaa?


Juhannustunnelmia, Savolaisilla rannoilla ja Viisi opintoviikkoa.

Joskus tulee ikävä vanhaa. Viime viikonloppuna luin vanhoja blogipostauksia, sekä omiani että muutaman suosikkiblogini. Aloin kaivata oman Lumiomenani sitä aikaa, jolloin bloggasin kirjoista kuta kuinkin yhtä ahkeraan tahtiin kuin viimeisen parin vuoden aikanakin, mutta kirjoittelin myös kaikenlaista muuta. Leikittelin enemmän, otin enemmän valokuvia, annoin tuon blogini alaotsikon Haaveilua näkyä paremmin.

Silläkin uhalla, että tällaiset metabloggaukset ovat itsekeskeistä ja -reflektiivistä yksinpuhelua, olen alkanut hieman haparoiden pohtia, että miltä tuntuisi ripotella kirjapostausten väliin enemmän tätä haaveiluakin.


Olisiko se paluuta vanhaan vai olisiko se kenties uudistumista? Tuntuu, että bloggaan kirjoista aina samalla tavalla. Lukuinto on edelleen yhtä suuri, luen bussissa matkalla töihin ja illalla ennen nukkumaanmenoa, ja kirjoja pyörittelen päivittäin töissäkin. Mutta se bloggaaminen... Olen potenut pientä bloggausväsymystä, mikä lie väistämöntä silloin kun on aloittanut bloggaamisen jo viime vuosikymmenellä. Haluaisin löytää uudelleen sen entisen innon. (Se, että palaisin vanhaan tai kurkottaisin kohti uutta ei veisi tilaa kirjajutuilta, koska tietenkin Lumiomenan pääpaino on kirjoissa ja nytkin olen kirjoittanut ne 1-3 kirjajuttua viikossa.)


Tiedänhän minä, että jokainen päättää ihan itse oman bloginsa sisällön: jos haluan kirjoittaa perjantaipullista ja retkistä Hiidenkirnuille, niin voin näin tehdä; jos ja kun pääpaino on kirjoilla, niin totta kai, minähän ne jutut tänne naputtelen. Silti koen, että blogeja kirjoitetaan aina niiden lukijoille ja jonkinlainen vastavuoroisuus esimerkiksi kommenttikentässä tai Facebook-sivulla (saa tykätä!) on tärkeää.

Siksi kysyn teiltä kaikilta tätä lukevilta, että millaisena Lumiomena näkyy teille: kirjajuttujen paikkana, haaveilublogina, niiden sekamelskana? Mistä pidätte ja minkä verran tänne mahtuu muuta kuin kirjoja - vai mahtuuko ollenkaan? 


Kuvat otin kännykällä Helsingin Torikortteleista keskiviikkona. Senaatintorin kulmilla tulee kyllä liikuttua liian harvoin. Engelin suunnittelemat rakennukset ovat kauniita ja mitä kaikkea viehättävää ne pitävätkään sisällään! Uusittu Kaupunginmuseo (jonka lastenmuseossa aion käydä lasteni kanssa nyt kesän mittaan, kunhan torstaina rankkasateiden mukana tullut ikävä vesivahinko on saatu kuntoon ja museo taas aukeaa), ravintoloita, pieniä kahviloita ja terasseja, raikkaita suomalaisia designyrityksiä, rakennusten heleää väriä ja hyvinvoivia kukkaistutuksia. Kauppatorin lokitkaan eivät häiritse sisäpihojen terasseilla istuvien rauhaa. Suosittelen kaikille Helsingissä liikkuville!

torstai 16. kesäkuuta 2016

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta


Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
WSOY 2016
The Loney 2014
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
427 sivua
Arvostelukappale

Brittiläinen romaani

Ajattelin usein, ettäa aikaa oli siellä liikaa. Aikaa oli sairaalloisen paljon. Se kummitteli kaikkialla. Aika ei valunut pois niin kuin olisi pitänyt. Sillä ei ollut paikkaa, minne mennä, ei ollut nykymaailmaa, joka olisi hoputtanut sitä jatkamaan matkaa. Aika kerääntyi sinne kuin musta vesi rannan marskimaalle ja jäi samalla tavalla ummehtumaan.

Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta kuljettaa lukijansa syrjäiselle Loneyksi nimetylle englantilaiselle rannalle. Sade piiskaa maisemaa, kun veljekset Tonto ja Hanny asettuvat rinnetaloon viettämään pääsiäisretriittiä yhdessä vanhempiensa ja muutaman muun uskonnolliseen yhteisöön kuuluvan ihmisen kanssa. Perheen äiti, Äikkä, uskoo että paikallisen kappelin pyhä vesi voi parantaa mykän ja (ainakin minun mielestäni) autistisen oloisen Hannyn. Loneyn tienoilla tapahtuukin kaikenlaista outoa, sokea saa näkönsä takaisin, omenapuut tuottavat hedelmää jo keväällä ja veljekset näkevät, miten raskaana olevaa teinityttöä kuljetetaan Coldbarrown saarelle.

Isossa-Britanniassa Hylätty ranta on palkittu vuoden parhaimpana esikoisromaanina eikä ihme. Kyse on näet kauniisti kirjoitetusta, synkkätunnelmaisesta tarinasta, jossa näkökulmat ovat tyylikkäästi nyrjähtäneet ja maailma vesittyy harmaaseen tihkuun uskonnollisten puheiden ja rukousten ollessa taustalla. Tunnelma on samanlainen kuin useissa Nick Caven lauluissa: paatoksellinen, tumma, runollinenkin.

Hurley kirjoittaa kaunista ja viipyilevää tekstiä, jonka Jaakko Kankaanpään käännös välittää erinomaisesti suomeksi. Tunnelma on hidas ja ennakkomarkkinoinnin rummuttama kauhu on kaukana. Mystisyyttä, pelottelua helvetin kidutuksilla ja sumuista tunnelmaa kyllä riittää. Tarina kiehtoo, Hurley luo sanoillaan hyvin visuaalisia miljöitä ja tunnelmia: sade hulmusi mereltä valtavina, höyryävinä verhoina. Uskontoa Hurley kuvaa kiinnostavan moniulotteisesti: lahkolaisuus, sellaisestahan tässä on kyse, on hullua ja yksittäisen papin mielivaltainen toiminta epäreilua, mutta hyvääkin löytyy. Pelottavinta - ja kiehtovinta - on kuitenkin ulkopuolinen.

Ilahduttavan paljon jää myös lukijan oman tulkinnan varaan. Hurley  tuntuukin kirjoittajana luottavansa lukijaan. Hän ei selitä liikaa, vaan jättää Tonton näkökulmasta kerrottuun tarinaan aukkoja ja epäluotettavuutta, mikä lisää ryhtiä tai valppautta muuten niin verkkaiseen kerrontaan. Kuten Jonnakin pohtii, Hylätty ranta sopisi mainiosti vaikkapa lukupiirikirjaksi. Romaanissa on paljon arvoituksellisuutta ja runsaasti yksityiskohtia, joista keskustella.

Ja silti. Vaikka luin eittämättä hyvän romaanin, en vaikuttunut niin paljon kuin toivoin: Kaikesta hyvästä, kauniista ja synkästä huolimatta Hylätty ranta ei täyttänyt omia odotuksiani. Tarinan verkkaisuus on osin hyve, mutta osin se pitkästyttää, sillä mikään ei tunnu etenevän, ei juoni, ei henkilöhahmojen sisäisen maailman kuvaus. Kaikki vaan on, mikä toisaalta sopii kirjan tyyliin. Myöskään henkilöhahmot eivät lopulta ole kovin kiinnostavia. Heillä on paljon persoonallisia ominaisuuksia, mutta heihin ei kiinny eikä samaistu. Se, mitä heille tapahtuu tuntuu lopulta aivan samantekevältä. Vahvimmaksi nouseekin itse Loney, julmana ja myrskyisänä.

Hampurilaismenetelmää noudattaen: vaikka en vaikuttunut niin paljon kuin odotin, on Hylätty ranta lukemisen arvoinen romaani. Se on hyvin kirjoitettu synkkä ja runollinen kertomus veljeksistä tuntemattoman äärellä. 

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi


Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2015
234 sivua
Kotimainen romaani, ilmestyy viikolla 30

Kun ystävä kirjoittaa romaanin, asettuu lukija väistämättä erilaiseen asemaan kuin muiden kirjailijoiden teoksia lukiessaan. Ennakko-odotukset ovat valtavat, ja samalla ehkä hieman pelottaakin: mitä jos en pidä ystäväni tekstistä? Jos pidänkin niin, etten mistään muusta? Entä jos kehun kirjaa blogissani maasta taivaisiin? Onko se uskottavaa? Pystynkö lukemaan kirjaa samalla tavalla kuin mitä tahansa romaania?

Viimeiseen kysymykseen on helppo vastata. En pysty, tietenkään en. En pysty, koska ystävän tekstiä lukee aina toisenlaisista lähtökohdista kuin muita kirjoja. Mitä muihin ennakko-odotuksia pohtiviin kysymyksiin tulee, niin totta kai minä pidin Minna Rytisalon Lempistä. Jos kehun kirjaa (ansiosta), niin mitä siitä. Ja ei, en lukenut kirjaa samalla tavalla kuin mitä tahansa romaania siitäkään syystä, että olen ollut onnellisessa asemassa ja sain lukea Lempiä jo käsikirjoitusvaiheessa. Tästä syystä tiesin jo ennakkoon pääseväni lukemaan kertakaikkisen valmista hyvää romaania.

Kun sitten Lempin ennakkokappale jokunen aika sitten tuli minulle postitse, unohtuivat muut kirjat hetkeksi. Toissaviikonloppuna luin Lempiä illalla, jatkoin sitä aamulla ennen lasten kevätjuhlia, palasin kirjan pariin iltapäivällä hetkeksi ennen toisenlaisia juhlia. Jatkoin Lempin kanssa alkukesäisenä yönä, suljin kannet seuraavana päivänä: suvisunnuntaina.

On parempi ajatella niitä hetkiä, kun kaikki maailman lämpö säteili sinusta, hiustesi tunnusta, ja pääskyt syöksähtelivät läheltä nurmea, se tiesi sadetta. Minä olin siinä ja sinä, eikä maailmassa ketään muita.

Lempin kehyksestä tai juonesta kerron vain, että romaanissa on kolme erilaista näkökulmaa Lempiin. Kuka Lempi on, mitä hän itse kullekin merkitsee ja mitä sitten. Tämän kaiken Rytisalo kertoo vakuuttavasti, Lempi on kaunokirjallisuutta sanan täydessä merkityksessä.

Kehyksen selostamisen sijaan mietin, miten paljon voi lukiessaan liikuttua. Miten kokea surua ja kaihoa, vihaa ja valoa - tunteiden koko painolastia, hymyilläkin hieman. Ja miten samalla voi tuntea myös valtavaa iloa, ylpeyttä, onnea. Tuntea näitä omakohtaisesti: ystäväni on kirjoittanut kaiken tuon mitä juuri luin. Ja kokea onnea myös lukijana: että on tällainenkin esikoiskirjailija, jonka lauseet ovat vaivattomia ja samalla painavia, kielentaju syvää, tarina raastava ja monikerroksinen, kokonaisuus lähelle tuleva.

Ystävänä sanon, että kiitos, Minna. Olet kirjoittanut romaanin, jota tulen vaalimaan omassa lempi(!)kirjojeni hyllyssä. Romaanin, joka oli hyvä jo heti alussa ja josta kasvoi huikea.

Bloggaajana sanon, että Rytisalo luo taidokkaita lauseita. Hän osaa antaa jokaiselle kolmelle Lempiä katsovalle henkilölleen, Viljamille, Ellille ja Siskolle, omat erilaiset kertojanäänensä, jokaiselle näiden oman sielunsopukan: Niin kiinni voi toisessa ihmisessä olla, niin hukassa ilman toista. Hänen taidokkaan tekstinsä soratie kuljettaa kyllä perille pohjoisiin maisemiin Pursuojalle, rakkauteen, hulluuteen ja kaipuuseen - sydämeenkäyvästi ja samalla varmaotteisen tyylikkäästi.

Niin - en ehkä osaa sanoa mitään järkevää, mutten Rytisalon esikoisromaanin kohdalla halua tai voi niin tehdäkään. Sen sanon, että Lempi on romaani, joka ei voi jättää ketään lukijaansa kylmäksi. Lempi on kaunis ja hurja niin lauseiltaan kuin sisällöltään. Se on juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta eniten nautin.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet


Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
WSOY 2015
Big Little Lies 2014
Suomentanut Helene Bützow
447 sivua
Australialainen romaani

ROUVA LIPMAN: En mielelläni sanoisi enää yhtään enempää. Meidät pitäisi jo jättää rauhaan. Eräs vanhemmista on kuollut. Koko kouluyhteisö suree.
GABRIELLE: No jaa, en sanoisi, että koko kouluyhteisö suree. Se saattaa olla liioittelua.

Madeleine on temperamenttinen uusperheenäiti, Jane nuori yksinhuoltaja, Celeste kaksospoikien rikas äiti. Naisia yhdistää Pirriween alakoulun vanhempaintoiminta, josta ei ristiriitoja puutu. Hyvämaineisessa koulussa näet heti ensimmäisenä päivänä viisivuotiasta lasta syytetään toisen kiusaamisesta ja lasten vanhemmat alkavat valita puoliaan. Naisten elämään liittyy muutakin, on entisen puolison uuden vaimon ärsyttävyyttä, parisuhteen varjopuolia, väkivaltaa, menneisyyden kipukohtia ja salaisuuksia, valheitakin. Eikä tässä kaikki: Mitä tapahtuu, kun yksi ihminen kuolee koulun visailuillallassa? Onko kyseessä vahinko, onnettomuus vai murha? Miksi kyseinen ihminen kuolee? Mitä siitä seuraa? Mikä sitä edelsi?

Byattin Riivaus vaati rinnalleen helpompaa lukemista ja pitkästä aikaa halusin lukea hyvän viihdekirjan, sellaisen vetävän lukuromaanin, jota pitäisi kunnolla otteessaan, olisi oikea page turner. Voin kertoa, että sellaisen löytäminen oli vaikeaa. Aloitin viime viikolla paria kotimaista ja yhtä ulkomaista vetäväksi lukuromaaniksi kehuttua kirjaa. Kaikki jäivät kesken, joko liian viihteellisinä tai ärsyttävyydessään yksinkertaisina. Pieni oman kirjahyllyn silmäily muistutti Liane Moriartyn teoksista ja Mustien valkeiden valheiden takateksti kuulosti tarpeeksi hauskalta ja samalla kuitenkin satiirisuudessaan fiksulta.

Oikein meni! Eräs blogiystäväni kommentoi minulle Instagramissa, että "Moriarty on kevyt, mutta terävä". Tämä pitää paikkansa. Kieleltään hyvin suomennettu Mustat valkeat valheet muistuttaa muita kevyitä kirjoja, esimerkiksi chick tai mom litiä. Henkilöhahmot ovat karikatyyrisiä, mutta silti samastuttavia tai koskettavia, tapahtumia kuvataan kepeästi, mutta taustalla on vakavia teemoja ja kokonaisuus on oikea lukusukkula (termiterveiset taas Kirjainten virtaan).

Rakenteeltaan Moriartyn romaani on erinomaisen onnistunut: lukija ei ihan heti (toki jossain vaiheessa) pääse olemaan askelta edellä romaanihenkilöitä, sillä tapahtumia valotetaan keskusteluilla niiden jälkeen ja suoralla kerronnalla ennen kohtalokasta illanviettoa. "Välispiikit", koulun kanssa tekemisissä olevien vanhempien kommentit tapahtuneesta, mukailevat jo antiikin näytelmien kuoro-osuuksia! Kerrottakoon vielä, että kuolleen henkilöllisyys paljastuu varsin myöhään, itse menin hieman lankaan ja oletin mysteerisen kuoleman uhrin olevan aivan toinen henkilö. Toki romaanissa on yksi tavallistakin tavallisemmaksi luonnehdittava juonikuvio, joka olisi voinut pienellä twistillä muuttua paremmaksi, mutta kaikkea ei voi saada ja kokonaisuus on virkistävää luettavaa.

Näistä virkistävyyksistä haluan erityisesti kiittää sitä, että Moriartyn romaanin ihmiset ovat ehkä kliseisiä, mutteivät mitään paperinukkeja. Kukaan romaanin henkilö ei ole välttämättä kovin miellyttävä, jokaisella on omat oikkunsa - ja syynsä olla oikukas. Tämänkin vuoksi Moriartyn romaani on kiinnostavaa luettavaa, se tarjoaa hieman enemmän kuin lajityyppinsä (mikä se sitten onkin: viihteellinen lukuromaani, laatuhömppä, satiirinen mom lit?) keskimäärin: se pitää lukijansa valppaana.

Mustat valkeat valheet tarjoaa laadukasta viihdettä: hivenen hömppää, aavistuksen kliseitä, runsaasti koukkuja ja kelpo tarinan erilaisista ystävyksistä. Se on täydellinen välipalaromaani eikä sen muuta tarvitse ollakaan. 


Moriartyn tuotanto on ilahduttanut monia bloggaajia, kuten Ammaa, Leenaa ja Arjaa.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Unpopular Bookish Opinions



Viime viikkojen ihastuttava lämpö taitaa olla hetkellisesti ohi, mutta koululaiset kirmasivat kuitenkin eilen kesälaitumille. Itselläni lomaan on vielä tovi aikaa, mutta toki omien lasten kesäriemu tarttuu ja näin viikonloppuisin voi kuvitella olevansa ainakin puolittain lomalainen.

Lomatunnelmiin kuuluu muun muassa ulkoilu lähimaisemissa. Kuvatkin napsin vähän jotenkuten puhelimella hölkkälenkillä. Ne saavat kuvittaa Unpopular bookish opinions -haastetta, jonka Leenalta sain. Kiitos!

Ja samalla huh, tämä on vaikea haaste, sillä en usko että on olemassa mitään kirjoja joista kaikki muut pitävät tai eivät pidä. Toki on kirjoja, jotka esimerkiksi saavat melko suurta suosiota kirjabloggaajien parissa, mutta uskon ettei ole olemassa edes yhtä sellaista kirjaa, jonka valtaosa (yli puolet) kaikista kirjabloggaajista olisi lukenut ja siitä pitänyt. Siksi linkitän tämän myös Kirjojen kamaria emännöivän kaimani bloggauksen, jonka kanssa on helppo olla samaa mieltä: me kukaan emme ole kirjamaailman napoja mielipiteinemme. Jokaisen mietteet ovat toki hänen omiaan, mutta kyllä kaikille kirjoille löytyy ystäviä - ja niitä, jotka eivät kyseisestä teoksesta paljon irti saa.

 1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?

Melkoinen kysymys heti alkuun. Kaikki muut - joo, ei! Sanonpa nyt sitten, että moni piti suuresti Jennifer Eganin Aika suuresta hämäyksestä. Minäkin pidin romaanista, pidin Eganin tavasta kirjoittaa ja kirjan monimutkainen rakenne miellytti sekin. Silti joku minulle tärkeä tekijä kai puuttumaan enkä ihastunut kirjaan niin paljon kuin olisin halunnut. Kaikki muut eivät silti ole Eganista pitäneet enkä voi sanoa, etten olisi pitänyt kirjasta.


2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?

Ihan sellaiseksi lukijaksi en voi julistautua, että pitäisin jostain kirjasta, josta kukaan muu ei pidä. On parasta sukeltaa muistoihin: olin lukiossa luokkani ainoa, joka luki Antti Tuuria ja piti hänen romaaneistaan. Nyt tietenkin tunnen monia, jotka rakastavat Tuurin tuotantoa - varmaan jotkut lukioaikaiset luokkakaverinikin.


3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?

En muista mitään tällaisia! En vain muista, en keksi. Vinkatkaapa joitakin, ehkä kirjamuistini virkistyy.


4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty:

En erityisemmin halua pitää mistään sellaisesta, josta en pidä. Mutta: pohjoismaiset raa'at dekkarit ovat aika suosittuja. Olen lukenut muutaman, mutta olen tylsistynyt niiden parissa. Aina sama kaava: synkkä syystalvinen maisema, raakoja murhia, menneisyytensä piinaamia poliiseja tai etsiviä (yleensä toisistaan "persoonallisesti" eroava työpari), koukkuja ja käänteitä... Samaa löytyy vaikka tv-sarja Sillasta, jonka ensimmäisestä kaudesta pidin paljon, mutta toinen kausi alkoi jo ärsyttää, kolmatta en katsonut ollenkaan.

Nyt kun vastasin näin, niin on tietenkin aika hassua, että pidän niin paljon brittidekkareista, sillä niissäkin on se omanlainen kaavansa. Mutta se mikä niissä vetää puoleensa, on se brittiläisyys: tweed, teehetket, nummimaisemat, you name it!


5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?

Ah, kerrankin helppo. Anni Polvan Tiina. Kun olin lapsi, kaikki (hahaa!) lukivat Tiinoja. Minäkin luin muutaman, mutta en koskaan samastunut Tiinan, en löytänyt Tiinan maailmasta mitään erityisen tuttua tai omaa.


6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?

Jaa-a. On monia kirjailijoita, joiden teoksista en pidä. Kyseisiä kirjailijoita en henkilökohtaisesti tunne, joten en voi tietää pitäisinkö heistä vaiko en. (Anteeksi, oli pakko vastata noin!) Jatkan dekkarilinjalla: en ole erityisemmin pitänyt Camilla Läckbergin kirjoista, vaikka ne myyntimäärien perusteellakin ovat hyvin suosittuja.


7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?

Minullahan on periaatteessa mielenkiintoa kaikenlaiseen lukemiseen. Päätalon Iijoki-sarjassa en päässyt viittä ensimmäistä sivua pidemmälle, mutta en heitä senkään lukemista vielä ajatuksistani. Kaikki on mahdollista ja ties vaikka muutaman vuoden päästä Lumiomena täyttyisi Päätalo-bloggauksista. Olen siis tästäkin kiinnostunut, vaikken innostunut.


8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?

Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, joka elokuvana on niin romanttinen että. Tosin se on hyvä kirjanakin, kovin erilainen vain. Annie Proulxin Laivauutisia, josta siitäkin pidin todella paljon myös kirjana, mutta joka elokuvana osui jonnekin sieluni sopukoihin. Kyse ei siis nyt ole siitä, että kirja olisi huono, päinvastoin.



Sen sijaan, että lähettäisin haastetta eteenpäin, haastan teidät blogini lukijat kertomaan vaikka tämän postauksen kommenttikentässä, onko teillä kokemuksia kirjoista joista "kaikki muut" pitävät tai joita vihaavat ja te itse teette juuri päinvastoin.


P.S.
Jos joku haluaa napata haasteen blogiinsa, ovat haasteen säännöt ovat tässä:

1. Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkitä heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkitä heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.