keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito


Henry David Thoreau: Kävelemisen taito
Basam Books 2013
Walking 1862
Suomentanut Markku Envall
77 sivua
Amerikkalainen essee


Miksi joskus on niin vaikea päättää, minne kävellä? Uskon että Luonnossa piilee salaista magnetismia, antaessamme sille tiedostamattomasti myöten se ohjaa meitä oikeaan. Ei ole yhdentekevää, mitä tietä kävelemme. On olemassa oikea tie, mutta huolettomuudesta tai typeryydestä olemme sangen alttiita valitsemaan väärän.

Atlantic Monthlyn kesäkuun 1862 numerossa julkaistiin pitkä essee, joka korosti villiyden ylemmyyttä sivistykseksi katsotun yli ja korosti kuljeskelun tärkeyttä. Esseestä muodostui aikaa kestävä klassikko, Kävelemisen taito. Henry David Thoreaun kirjoituksessa vastakkain ovat luonto ja yhteiskunta, jonne suurin osa ihmisistä Thoreaun mukaan tuntee vetoa, vaikka lyhyesti sanoen kaikki hyvät asiat ovat villejä ja vapaita.

Tiivis, vain 77-sivuinen Kävelemisen taito on täysiverinen ylistys luonnolle. Se on myös monella tapaa mielenkiintoista luettavaa. Luonnonfilosofi Thoreau kävelee ja kävellessään pohtii paitsi edessään avautuvaa maisemaa, myös kirjallisuutta, ihmisyyttä, mytologiaa ja luonnonsuojelua. Täysin vieraalta Thoreaun ajatukset eivät tunnu: Kävelemisen taitoa lukiessani ajattelin esimerkiksi J. R. R. Tolkienia ja Pentti Linkolaa. Eikö heillä kummallakin ole ollut ajatuksia materialismia ja teollistumista vastaan, luonnonsuojelun puolesta? Eri tavoin ja eri syistä, varmasti, enkä voi tietää onko Thoreau vaikuttanut suoraan esimerkiksi Tolkieniin, mutta jotain kaikuja tai mielleyhtymiä sain mitä esimerkiksi yksinkertaisen elämäntavan puolustamiseen tulee.

Osin Thoreaun ajatukset ovat tietenkin ristiriitaisia. Koulutettu ja etuoikeutettu mies ja puhe ”villeistä” hätkähdyttää. Thoreau tuntuu näkevän monet aikalaisensa barbariasta kärsivinä ja pyytää naapureikseen ”villi-ihmisiä”. Nykylukijan kannalta tämä tuntuu vanhanaikaiselta, hyvistä tarkoitusperistään huolimatta etnosentriseltä – 1860-luvulla kirjoitettuna se voisi tuskin muuta ollakaan. Lukiessa on syytä muistaa Thoreaun rooli ihmisoikeuksien puolustajana ja yhteiskuntakriitikkona, unohtaa jonkinlainen valkoisen miehen ylenkatse. Maailma todellakin on muuttunut ja Kävelemisen taito nyt olisi varmasti erilainen kuin omana aikanaan. 

Entä käveleminen, koko esseen perusta? Se rauhoittaa ja lisää tietoisuutta olla läsnä tässä ja nyt: lähteä kävelylle kuin ristiretkelle ja huomata, miten ennen kaikkea meillä ei ole varaa olla elämättä nykyhetkessä. Thoreaun essee onkin tavattoman viehättävää, suorastaan ihastuttavaa luettavaa. Markku Envallin suomennos toimii hyvin ja itse asiassa koko esseen julkaiseminen kauniskantisena kirjana on ollut kulttuuriteko.

Teoksen ydin puhuttelee nyt ja toivottavasti aina. Nykylukijalle Kävelemisen taito tarjoaa ennen kaikkea hetken aikaa rauhoittua – ja valtavan haluan lähteä liikkeelle, kulkea polkuja, mennä metsään, hengittää, olla: lähteä oikealle tielle, luonnon magnetismin johdattamana.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Marianna Kurtto: Tristania


Marianna Kurtto: Tristania
WSOY 2017
Kansi Anna Makkonen
331 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän ei tiennyt mistä sanat tulivat.
Mutta ne jäivät hänen korviinsa kuin loitsu, ne tunkivat uniin ja hitaisiin päiviin, jotka menivät säröille kuin lasi johon suuri nyrkki oli törmännyt.
Vain yksi virhe.
Sen jälkeen pelkkä pimeys.

Tristania on tuliperäinen saari kaukana kaikesta. Siellä ei voi mennä kävelylle oman mielensä mukaan, sillä se on paitsi saari, myös tulivuori. Keväällä aurinko halkoo sen maisemaa ja saaren mustalla hiekalla elää joukko ihmisiä, jotka opettavat, viljelevät, kasvavat ja kaipaavat. Jonin isän silmissä kiiltää salainen tietämys ulkomaailman asioista – niin salainen, että Lars-isä on nyt Englannissa sieltä löytämänsä Yvonnen kanssa, ja Jon näkee äitinsä Lisen taltuttamassa sydäntään. Saarella asuvat myös Martha, joka on pinnalta ehjä, mutta sisältä punalevän värjäämää villaa, ja Bert joka huomaa ajan katoavan kelloihin sekä joukko muuta väkeä. He hengittävät samaa ilmaa, mutta pitävät asioitaan piilossa. Kun tuliperäisen saaren luonnonvoimat pääsevät valloilleen, on jokaisen pohdittavat siipiään ja juuriaan.

Marianna Kurton Tristania kuljettaa lukijansa erikoiselle tuliperäiselle saarelle ja myös Englantiin. Toisessa hiekka on mustaa, toisessa valkeaa, etäisyys on pitkä, sillä saarelle pääsee vain laivalla ja matka kestää viikkoja. Eletään 1950- ja 60-lukujen taitetta, mutta tunnelma on ajaton.

Joskus luetut kirjat tuntuvat ikään kuin muodostavan pareja keskenään, vaikkei romaaneilla olekaan lopulta paljoa yhteistä. Kurton Tristania sai minut ajattelemaan jokunen aika sitten lukemaani Kätlin Kaldmaan romaania Islannissa ei ole perhosia. Rinnastus selittyy tietenkin ääriolomaisemilla: kirjojen sijoittumisella meren ja tulen saariin, isompaan ja pienempään, ja myös runoilijuudella, kielen voimalla joka molempien teoksissa on vahvasti läsnä. Kurton romaani on kuitenkin luettavampi ja samastuttavampi.

Luin Tristaniaa jokseenkin kiireisenä ajanjaksona, minkä vuoksi osa romaanin tapahtumista meni minulta ohi. Vaikka lukiessani kasvoin kiinni Tristanian henkilöihin ja etenkin romaanin vahvaan, ilmavaan ja kuitenkin juurevaan tunnelmaan, hukkasin jotain. Palasin näihin kohtiin uudelleen tänään aamulla, mikä kannatti: Tristania ei ole vaikealukuinen, minä vain olin hetkisen aikaa epätarkka lukija. Asioita toki tapahtuu rivien välissä, kuten ihmismielessä kuuluukin. Suosittelenkin Tristaniaa luettavaksi ajatuksella, antamaan sille tilaa, jotta se tulee lähelle – jotenkin saarelaisten mukaisesti, moniä ääniä nostaen.

Kurtto kirjoittaa taitavasti. Tristaniassa ihminen ja maisema peilautuvat toisiinsa – tai eivät vaan peilaudu, vaan sulautuvat yhteen. Kurtto tavoittaa hyvin kaikkien keskeishenkilöidensä mielenliikkeet, hänen tekstinsä heijastaa pimeyttä ja kantaa valoa, kuiskii vihaa ja säteilee toivoa. Kieli ja tarina kulkevat käsi kädessä, mitä arvostan: toinen ei syö toista, vaikka Kurton lauseisiin voisi pysähtyä pitkäksikin aikaa.

Runoilijana ja kääntäjänä tunnetun Kurton esikoisromaani on varmaotteinen, merellisen väkevä ja kaunis teos, joka herättää eloon saaren ja sen ihmiset. Kaipuu, muistot, vetovoima ja sisäinen kamppailu risteilevät Tristanian väessä samalla tapaa kuin luonto, jonka voima mullistaa kaiken.

torstai 12. lokakuuta 2017

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen


Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
Kokkyo no minami, taiyo no nishi 1992
Suomentanut Juha Mylläri
Päällys Jussi Kaakinen
230 sivua
Japanilainen romaani

Miten onnellinen olisinkaan ollut, jos olisimme voineet viettää sunnuntai-iltapäivät kävellen käsi kädessä joen vartta ylävirtaan tiellä, jolla ei kulkenut ketään muuta. Mutta me emme olleet enää lukiolaisia. Minulla oli vaimo, lapsia ja työ. Olin joutunut valehtelemaan vaimolleni päästäkseni lähtemään tänne. Minun oli noustava puoli seitsemältä Tokioon laskeutuvaan lentokoneeseen ja kiirehdittävä kotiin.

Keski-ikäinen Hajime on aviomies, isä ja ravintoloitsija. Hän elää mukavaa keskiluokkaista elämää, juuri sellaista kuin häneltä on odotettu ja kuin hän itsekin on ehkä odottanut. Outo tyhjyyden tai kaipuun tunne kaihertaa kuitenkin hänen mieltään. Hän ajattelee usein kahta lapsuus- ja nuoruusvuosiensa ystävää: Shimamotoa, jonka kanssa hän tunsi sielunsisaruutta ja jonka kanssa hän kuunteli musiikkia, sekä Izumia, jonka kanssa asiat menivät pahasti solmuun. Kadonnut nuoruus palaa Hajimen elämään voimalla, tunteet ja järki ottavat mittaa toisistaan ja Hajimen on tehtävä valintoja: Jonkin oli muututtava.

Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen on ilmestynyt Japanissa vuonna 1992 ja ajallisesti romaani sijoittuu kirjailijan tähänastisen tuotannon puoliväliin. Tunnelmassa on osin samaa kuin Murakamin kotimaassa vuonna 1987 julkaistussa Norwegian Woodissa, joka oli minulle täysosuma. Siinä on myös jotain tuttuja kaikuja kuin myöhemmin – muutama vuosi sitten – ilmestyneessä Värittömän miehen vaellusvuosissa, joka sekin oli nautittava joskin nimensä mukaisesti hieman väritön (Suomi-osiot olivat toki kiinnostavia). Itse asiassa Rajasta etelään, auringosta länteen voisi olla niiden kummankin romaanisisarus tai -serkku. Jokaisessa puitteet ovat ensiksikin realistiset ja kaikissa mainituissa teoksissa muisteleva, suorastaan nostalginen ääni sekoittuu nykyisyyteen ja kertoo kaipauksesta. Kaipauksen syy on jokaisessa erilainen.

Kaikissa kolmessa romaanissa keskeishenkilön, kertojan, elämä menee eri lailla, ja niin pitääkin. Nyt suomennetussa teoksessa päähenkilö on edennyt elämässään hyvin perheineen ja bisneksineen. Onttouden tunteessaan ja kaipuussaan hän kohtaa erään postmodernin ihmisen hyvin tunnistaman ongelman: onko kaikki nyt tässä, entä jos olisin valinnut toisin, tehnyt toisin? Murakami käsittelee taidolla keski-ikäisen miehen sisäisiä ristiriitoja ja vyöryttää samalla lukijansa eteen kotimaansa kulttuuria: perhe-elämää, ainoana lapsena ja sisarusten kanssa varttumisen eroja, sukupuolirooleja. Avioliiton ulkopuolisia, jokseenkin hyväksyttäviä seksuaalisia kohtaamisiakin sivutaan; Hajime ei välttämättä ole kovin miellyttävä, vaikka hänen tarinaansa tässä kerrotaankin, toisaalta hän on omasta itsekeskeisyydestään tietoinen. On tietenkin myös musiikkia: Nat King Colea, Duke Ellingtonia, Rossinia ja Bing Crosbya.

Juha Myllärin suomennos on oivallinen. Mylläri tavoittaa hienosti Murakamin kerronnan. Kokonaisuus on nostalginen ja hivenen ärsyttävä, haikeansuloinen ja eroottinen, hetkittäin nolostuttava ja koko ajan kerronnallisesti vetävä. Murakami taitaa realistisen kerronnan, vaikka hänet tunnetaan varmasti paremmin surrealistisista teoksistaan. Murakamin realismiin mahtuu toki aina ripaus unenomaista tunnelmaa ja omanlaistaan huumoriakin. Päällimmäiseksi nousevat kuitenkin tunnelman epävarmuus ja haikeus sekä Hajimen omakohtaisten havaintojen terävä kauneus.


Rajasta etelään, auringosta länteen ei luultavasti tule olemaan suosikkini-Murakamini – sellaiseksi nyt suomennetussa romaanissa on liian paljon tuttuja elementtejä kirjailijan muista realistisista teoksista. Mutta tarpeeksi omaperäinen se on, Murakamin tuotannon ystävien ei tarvitse pettyä: Yritin ottaa ensimmäisiä askeleitani johonkin uuteen suuntaan pukeutuneena uuteen itseeni.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Turun kirjamessut 2017


Syysterveisiä Turusta! Syksyn ensimmäiset kirjamessut ovat nyt takana. Olen joskus leikkimielisesti sanonut, että lokakuun voisi nimetä kirjamessukuuksi, sillä loppukuusta on sitten Helsingin kirjamessujen aika. Ihanaa!

Ihanaa oli Turussakin. Kiireistä, hälyistä, meluisaa, mutta mukavaa. Turun messukeskuksen eri messuhallit tuntuvat suorastaan imaisevan ihmiset sisäänsä tungokseen, mutta tungoksen lämpö johtuu tunnelmasta, ei siis vain ihmismäärästä (toki siitäkin). Siellä täällä vastaan tulee tuttuja: kirja-alan väkeä, bloggaajia, kirjailijoita, kauppiaita. Joku kantaa painavia ostoskasseja, toisella on kiire esiintymiseen, kolmas jää suustaan kiinni, yhdeltä lavaltaa kuuluu keskustelua, toiselta ääneenlukea, jossain kaukana pauhaa kolmas ohjelmanumero. Näin pitää ollakin.

Minulle messumatka Turkuun oli työpainotteinen. Perjantaiaamuna haastattelin Maarit Leskelä-Kärkeä hänen elämäkertoja käsittelevästä kirjastaan Toisten elämät ja melkein heti jatkoin Aleksandr Manzosin kanssa Kaikkien aikojen peleistä. Kiitos kummallekin haastattelusta, oli ilo! Välissä ehdin kuunnella muun muassa Anni Kytömäkeä, jonka Kivitaskun (Gummerus) aion lukea syyslomalla. Oman työnantajani Avaimen julkaisemiin, perjantaina esillä olleisiin messukirjoihin kuuluivat myös Juri Nummelinin 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa, Krista Launosen Lava - kauhu ja himo (joska olen oppinut paljon esiintymisjännitystä ajatellen), Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu sekä Markku Kaskelan ja Tomi Kontion ihana, upeita tekstejä ja valokuvia sisältävä Minun Italiani. Jossain välissä Kallas-lavalla esiintyi myös Anni Saastamoinen, jonka Depressiopäiväkirjat  (Kosmos) on minulla parhaillaan lukukuuntelussa. Hyönteisdokumentissa on hieman enemmän juttua mm. Leskelä-Kärjen, Manzosin ja Nummelinin haastatteluista.

Perjantaina olin aloittanut päivän jo 6.20, jolloin kävelin kotoa bussille ehtiäkseni Helsinkiin. Juna Turkuun lähti 7.30. Messukeskuksesta poistuin vasta hieman ennen kuutta illala, myöhemmin oli tiedossa vielä ruokailuhetki kollegan kanssa. Blankon kasvispasta oli maukasta, mutta palvelu suositussa ravintolassa oli ylimalkaista ja kiireisen oloista. Meille esimerkiksi tuotiin jälkiruokalista, mutta meiltä ei tultu koskaan kysymään, että mitä saisi olla. Näin ollen maksoimme syömisemme pääruoan jälkeen enkä kovin helposti menisi uudelleen Blankoon. Onneksi minulla oli hotellihuoneessa piparkakkusuklaata (jee, sitä saa taas!), jota söin samalla kun luin uusinta Murakami-suomennosta.


Päiväkirjamainen sepustus Turun messuilta on jo lauantaissa, hurraa. Lauantai oli työn puolesta melko leppoisa päivä, joten ehdin aamusta kävellä jokivartta ja bongailla kirjakaupassa tuttuja kirjoja. Messulauantaihini sisältyi Tuijan blogissaan hienosti esittelemä selkokirjapaneeli, jonka jälkeen oli muutaman työpalaverin vuoro. Lisäksi kuuntelin Seppo Puttosen ja Niina Revon keskustelua Ylen 101 kirjaa -hankkeesta, jossa itsekin olen bloggaajana mukana kahden kirjan voimin. Ensimmäisen niistä, Markus Nummen Karkkipäivän aika oli jo tammikuussa, marraskuun alussa kerron täällä sitten 1930-lukulaisesta kirjasta, josta Puttonen ja Repo sattuivatkin keskustelemaan. 
Lauantainakin messuilu herätti nälän, piti käydä syömässä - kahdesti. Ensin poikkesin di Treviin nauttimaan herkullisia juustoja ja illalla oli Tintån vuoro. Jos samojen omistajien Blanko oli osin pettymys, oli Tintå tälläkin (!) kertaa ihana. Mansikka-vuohenjuustopizza, hyvä Riesling ja jälkiruoaksi vegaaninen raparperimousse suolaisen kinuskin kanssa olivat kaikki melkoista makutaivasta. Voisin oikeastaan tehdä uuden reissun Turkuun ihan Tintån vuoksi.


Kaiken herkuttelun jälkeen pieni liikunta olisi tehnyt hyvää. Sunnuntaiaamuna seurasin Suuren lukuseikkailun hengessä hyppyyttävää lastenkirjajumppaa, josta Kia on kirjoittanut enemmän. Turun seudun äidinkielen opettajien osastolla seurasin muun muassa Juri Nummelinin ja Aleksandr Manzosin haastatteluja, mutta kuuntelin myös erään pitkäaikaisen muusikkosuosikkini Kauko Röyhkän ja Olga Välimaan haastattelua kirjastaan
Piru irti Islannissa (Like) sekä Anneli Kannon mietteitä vaikuttavasta Lahtareista (Gummerus). Iltapäivällä en ehtinyt kuunnella Susanna Makaroffin Homeäidin päiväkirjaa, koska haastattelin Niklas Bengtssonia todella kiinnostavasta Kirja erikoisena esineenä -teoksesta. Keskusteluamme oli kuuntelemassa muutama tuttu bloggaajakollegakin (kiva, että olitte!), joista hdcanis ja Kirjaluotsi ovat jo maininneet Bengtssonin kirjasta käydyn keskustelun kirjoituksissaan.
Nyt kun messuista on pari päivää, täytyy hieman huokaista. Helsingin kirjamessut häämöttävät jo, mutta onneksi tässä välissä on ihan tavallinen arkiviikko ja sitten pieni syysloma koko ajan kasvavan lukupinon (ja sen piparkakkusuklaan) kanssa.


P.S. Turussa mukanani oli kännykkä, ei kunnon kameraa. Sen huomaa kuvien laadusta, siksi tuollaisia päiväkohtaisia kollaaseja.

torstai 5. lokakuuta 2017

Syysjuttuja ja kirjamessuja


Lempivuodenaikani syksy on tuonut paitsi kartanoromantiikkaa, myös ison pinon luettavia kirjoja. Mukana on kovasti odottamiani uutuuksia ja edelleen hyllynlämmittäjiä. Tällä hetkellä minulla on kesken kolme romaania ja pari tietokirjaa. Lisäksi muutama työkirja on niin kiinnostava, että taidan tehdä lokakuun aikana pienen poikkeuksen ja postata niistäkin, kertoa samalla vaikka tietokirjallisuuden kustannustoimittajan päivästä.

Juuri nyt leijailen onnesta, sillä tänään iltapäivällä tuli tieto tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnosta. Nobel menee brittiläiselle Kazuo Ishigurolle, joka on eräs suurimmista suosikkikirjailijoistani. Ishiguron monipuolinen tuotanto kattaa niin historiallisia romaaneja kuin dystopiaa, sekä romaaneja että novelleja. Ishiguron teoksissa on mukana aina yhteiskunnallisuutta, usein jonkinlaista perienglantilaisuutta, mutta toisinaan myös niin sanottua itämaisuutta. Omat suursuosikkini Ishiguron tuotannosta ovat Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina, mutta kirjailijan jokainen teos on ollut mieleeni. Tunnisteella Ishiguro löydätte lisää mietteitäni.

Syksyni kulttuurikohokohtiin on kuulunut Stingin konsertti. Sting on eräs pitkäaikaisimmista suosikeistani (vaikka se suurin musiikillinen rakkauteni on ehdottomasti Tori Amos, joka ei tällä kiertueellaan Suomeen tule, yhyy), aloin kuunnella häntä aktiivisesti 1990-luvun alussa lukiolaisena ja olen vuosien varrella käynyt hänen konserteissaan joitakin kertoja. Ensimmäisen kerran näin Stingin livenä kesällä 1997 Ruisrockissa. Viimeviikkoinen Hartwall Areenalla järjestetty konsertti toi lavalle hyväntuulisen brittitähden, joka esitti etenkin alkupään tuotantoaan – niin Policen hittejä kuin soolouransa tunnetuimpia kappaleita. Äänentoisto Hartwall Areenan piippuhyllyllä ei ollut paras mahdollinen, mutta Stingin hyvä vire toki välittyi. Omia kohokohtiani olivat ”Mad about You”, koska Soul Cages -levy oli ensimmäisiä CD-levyjä joita ikinä ostin, totta kai ”Englishman in New York”, encoren ”Fragile” ja Stingin pojan Joe Sumnerin aloittama Bowie-tribuutti "Ashes to Ashes", joka toi jo roskan silmäkulmaani. Stingin Songs from The Labyrinth on muuten täydellinen syyslevy. ♥

Tämä vuodenaika saa minut myös intoilemaan asioista enemmän kuin vaikkapa kevät. Viime viikkoina olen esimerkiksi ollut uudelleen innostunut valokuvaamisesta. Osa teistä muistaa ehkä alkukesäisenpohdintani kamerasta. Kesäkuun puolivälissä myin vanhan Canonini ja kävin ostamassa itselleni Olympuksen, joka osoittautui toki laadukkaaksi ja muotoilultaan kauniiksi kameraksi, mutta monien Canon-vuosien (jo filmiajalta…) jälkeen se ei tuntunut omalta tai käteen sopivalta. Mietin, että olenko vähän hassu tai hullu, mutta syyskuun alussa hyvästelin Olympuksen vain kahden ja puolen kuukauden jälkeen ja marssin kamerakauppaan ostamaan Canonin. On kuin olisin palannut jonnekin kamerakotiin. Kollaasin kaikki kuvat Stingin konserttikuvaa lukuun ottamatta olen ottanut Canonilla, Sting-kuva on kännykkäräpsy.

Ja muita uusvanhoja innostuksia on kalenteri-muistikirjan tekeminen. 1990-luvulla tein useana vuonna kalenterin itselleni: ostin tyhjän muistikirjan ja piirustelin siihen viikkoaukeamat, joita päiväkirjamaisesti täytin. Nyt viime vuosina kaikenlainen kalenteri-intoilu ja bujoilu on noussut suureen suosioon. Sen myötä minäkin hankin itselleni alkuvuonna plannerin, mutta sekään ei tuntunut ihan omalta, koska sen raamit olivat liian valmiit. Tunnollisesti olen sitä käyttänyt (kerta siitä maksoin :D), mutta joku aika sitten hankin ihanan muistikirjan, josta aion tehdä itselleni kalenterin ja muistikirjan sekoituksen. Itse asiassa olen vähän aloitellutkin.

Syksy tuo mukanaan myös kirjamessuja. Tällä viikolla on Turun ja kuun viimeinen viikonloppu Helsingin kirjamessujen aika. Ihanaa! Minulle messut ovat sekä työtä että vapaa-aikaa, mikä tarkoittaa sitä että kustannustoimittajana haastattelen muutamia kirjailijoita. Kirjabloggaajana taas koetan ehtiä kuuntelemaan muita keskusteluja.

Arvatkaa mitä? Ensimmäistä kertaa minulla ei ole tärppejä Turun messuille! Kääk. Tärpittömyys ei johdu siitä, etteikö messuilla olisi kiinnostavaa ohjelmaa. On siellä, todella paljon: monta lavaa (uutena hienosti nimetty Kallas), kirjailijoita Anni Kytömäestä Rosa Liksomiin, Ben Kallandista Pirkko Saisioon ja Selja Ahavasta Marianna Kurttoon, on keskusteluja kustantamisesta, on uusittu lasten alue. Turun kirjamessuilla on aina hyvä tunnelma ja kirjoitan tarkemman messuraportin sitten ensi viikolla.

Teen tosiaankin messuilla myös töitä. Avain-kustantamon kirjoja ja kirjailijoita on mukana kaikkiaan 17 eri ohjelmanumerossa. Esillä ovat muun muassa paljon näkyvyyttä saanut Susanna Makaroffin Homeäidin päiväkirja, Krista Launosen mainio Lava – kauhu ja himo -kirja, Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu (josta aion poikkeuksellisesti kirjoittaa enemmän tänne blogiinikin), Markku Kaskelan ja Tomi Kontion ihana Minun Italiani… Ja monta muuta, muun muassa lastenkirjoja ja elokuva- ja kirjakeskustelua. Jos haluatte tulla moikkaamaan minua, niin tulkaa kuuntelemaan nämä, joissa toimin haastattelijana:

Perjantaina 6.10.

Kallas klo 10.20-10.40
Kenellä on oikeus kirjoittaa toisen elämästä ja keiden elämästä ylipäätään kirjoitetaan? Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät

Tieto klo 11.20-11.40
Konsoli- ja tietokonepelien klassikot.
Aleksandr Manzos: Kaikkien aikojen pelit

Lauantaina 7.10.
Jukola klo 12.00-13.00
Selkokirjapaneeli. Miten selkokirjat tuovat iloa monille lukijoille? Millaista on mukauttaa jo valmiita kirjoja, millaista kirjoittaa uusi tarina selkokielellä? Esiintyjät: Pertti Rajala, Hanna Männikkölahti ja Tapani Bagge.

Sunnuntaina 8.10.

Eino klo 13.40-14.00
Mikä olisi erikoisempi esine kuin kirja? Niklas Bengtsson: Kirja erikoisena esineenä



Turun kirjamessujen koko ohjelma löytyy täältä. Toivottavasti nähdään messuilla! ♥

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Alix Rickloff: Nanreath Hallin salaisuudet


Alix Rickloff: Nanreath Hallin salaisuudet
HarperCollins Nordic 2017
Secrets of Nanreath Hall 2016
Suomentanut Virpi Kuusela
Kannen suunnittelu Lisa Krebs
399 sivua
Amerikkalainen, Englantiin sijoittuva romaani

Kärryt kääntyivät kapealle kujalle, jonka molemmin puolin kasvoi tien ylle kaartuvia lehmuksia. Meren kohina kuului kovempaa, ja tuuli tuiversi Annan kiharoita ja pisteli poskia. Suuren niityn toisella puolella erottui savupiippuja ja hammastettu kattoprofiili. Sitten ne katosivat jälleen puiden taake.
”Onko tuo se talo?”

Cornwall 1910- ja 40-luvuilla. Ensimmäinen ja toinen maailmansota. Nanreath Hallin kartano. Kaksi naista, äiti ja tytär. Tytär, Anna Trenowyth ei saa koskaan kunnolla tuntea äitiään lady Katherinea, sillä tämä kuolee lapsensa ollessa kuusivuotias. Adoptiovanhempien kanssa Lontoossa varttunut Anna toimii Punaisen Ristin sairaanhoitajana ja päätyy äitinsä lapsuudenkotiin, jonne on perustettu sotasairaala. Vaikka Anna tietää olevansa sukunsa parissa, ei saapuminen kartanoon ole millään muotoa ristiriidatonta. Hän joutuu kohtaamaan yhtä lailla sukunsa omalaatuisia jäseniä kuin pohtimaan äitinsä arvoituksellista menneisyyttä. Mitä tapahtui äidin ihastukselle, taitemaalari Simon Hallidaylle? Miksei Anna päätynyt lapsena sukunsa huomaan? Ympärillä riehuva sota ja menneisyydestä kumpuavat kipukohdat muokkaavat kumpikin Annan identitettiä.

Joskus on niitä aikoja, jolloin englantilainen iltapäivätee kaikkine herkkuineen tekisi enemmän kuin hyvää: silloin kun kiireet painavat päälle ja lukupinot kasvavat. No, jos ei pääse viettämään teehetkeä jossain hienossa hotellissa, voi onneksi paeta kepeämpien kirjojen tai tv-sarjojen maailmaan. Alix Rickloffin Nanreath Hallin salaisuudet tarjoaa eskapismia arjesta ja tekee sen ihan mallikkaasti.

Tällaiset englantilaiset kartanokirjat ovat ihan oma kirjallisuudenlajinsa, jonka eräs tunnetuin nimi tällä hetkellä taitaa olla australialainen Kate Morton. Pidin Mortonin kahdesta ensin suomennetusta romaanista, mutta kaksi seuraavaa olivat pettymyksiä. Ajattelin, etten enää lue Mortonia, mutta Luetut.net-blogin juttu saattaa vielä kääntää ajatukseni. Mutta takaisin Rickloffiin. Yhteistä hänelle ja Mortonille on paitsi tarinoiden sijoittaminen kartanoiden ja sukuarvoitusten maailmaan, myös se että päähenkilöt ovat toimivia naisia, joille ei onneksi riitä "lordi saapuu ja suutelee" -romantiikka. Itse asiassa imelyys, joka mielikuvissani kartanokirjoihin liittyy, puuttuu koko lailla täysin – ajat muuttuvat Barbara Cartlandin (jolta luin yhden romaanin Huonon kirjan viikollani joitakin vuoksia sitten) ja Catherine Cooksonin (jota en ole koskaan lukenut enkä aiokaan lukea) valtakaudelta. Hyvä niin! Romantiikka onkin enemmän menneen maailman kuvauksessa, vanhan talon tunnelmassa ja edellisten vuosikymmenten valokuvissa. Juoni kulkee, vaikka salaisuudet olisivat lajityyppiä ajatellen voineet olla synkempiäkin, puitteet ovat tyylilajin mukaiset, Cornwallin maisemat toimivat varmaan aina. On oikeastaan aika virkistävää lukea viihdettä viihteen vuoksi etenkin, kun pääosassa ovat sukusalaisuuksien lisäksi kuvataide ja (tietenkin) brittiläinen maisema.

Kirjan kansi ei tee oikeutta romaanille. Kansi on sinänsä kaunis, mutta se viittaa sellaisen ”ah, kaikkien näiden vaikeuksien jälkeen saan rakastaa sinua hieno iltapuku ylläni” -kirjallisuuteen eikä anna kuvaa kipakoista, omaa tietään kulkevista (ja tietenkin punatukkaisista!) Katherinesta ja Annasta. Nanreath Hallkaan ei ole kansikuvan mukainen siloiteltu paikka, vaan monen kerroksen väen täyttämä, elävä kartano, jossa hienot salit ja vanhat kivirauniot asettuvat osaksi ihmistensä koko olemista. Kannen perusteella en olisi Rickloffin romaaniin tarttunut, mutta etukannessa oleva mainoslause ”Yhtä viihdyttävä kuin jakso Downton Abbey -sarjaa” sai minut kiinnostumaan, mikä kertoo tietenkin hyvän markkinoinnin voimasta. Ei Nanreath Hallin salaisuudet rakastamani Downton Abbeyn veroinen ole enkä sitä edes odottanut, eihän itse Julian Felloweskaan saanut Belgraviaansa samanlaista eloa kuin luomaansa tv-sarjaan. Mutta kelpo viihdettä Rickloffin romaani tarjoaa, ajanvietettä syyskiireiden väsyttämälle.

Nanreath Hallin salaisuudet on tietenkin sellainen, jota ei voi varauksetta suositella kenelle tahansa – tosin aika harvaa romaania varmasti voi, niin erilaisia lukijoita me olemme. Mutta jos brittiläinen kartanomiljöö, taiteilijaelämä, maailmansotien aika ja sukusalaisuudet kiehtovat ja jos antaa joskus kevyen kirjallisuuden viedä, niin saa mukavalla tavalla tunnelmallisen hengähdyshetken arkeensa.



P.S. Kartanotunnelmia on toki monenlaisissa kirjoissa. Omia blogiaikaisia suosikkejani mm. Talo jalavan varjossa, Vieraan lapsi ja Vieras kartanossa.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Kaikenkarvainen kansa. Miten koirista tuli miljoonabisnes

Päivi Kerola, Esa Koivuranta, Kati Pehkonen, Tuija Sorjanen, Annina Vainio:
Kaikenkarvainen kansa. Miten koirista tuli miljoonabisnes.
WSOY 2017
Kuvat Sabrina Bqain ja Nina Karlsson
255 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen tietokirja

Haaveiletko omasta koirasta? Reippaasta lenkkikaverista, leikkisästä karvapallosta, hupsusta pienestä lyttykuonosta? Onko sinulla ehkä suoranainen koirakuume? Jos on, niin oletko jo miettinyt minkä rotuisen koiran haluat? Vai haluatko kenties antaa kodin rescuekoiralle? Paljonko olet valmis maksamaan koirasta - entä sen hoidosta?

Mietitpä mitä tahansa yllä mainittua, antaa Päivi Kerolan, Esa Koivurannan, Kati Pehkosen, Tuija Sorjasen ja Annina Vainion Kaikenkarvainen kansa vastauksia pohdintoihin ja tarjoaa lisämietittävää koiraharrastukseen liittyen. Ja jos sinulla on koira, niin kirja kannattaa lukea siinäkin tapauksessa, koska työryhmä käsittelee myös koirien terveyttä, eläinlääkäriasemien toimintaa, harrastusten kirjoa, turkin hoitoa, luopumisen tuskaa ja toki myös sitä valtavaa iloa, jonka koiran perheenjäsenekseen ottava saa parhaimmillaan kokea.

Kunpa koiran kanssa eläminen olisikin ainaista iloa! Se ei ole, vaikka ihmisen paras ystävä onkin useimmiten uskollinen kumppani ja oma kotiterapeutti. Koiran pahin vihollinen on ihminen. Ihminen on jalostanut lyttykuonot, joiden suloiselta kuulostava rohina ja kuorsaaminen ei tosiaankaan ole mikään ominaisuus, vaan merkki siitä että koiran on vaikea hengittää. Työryhmä havainnollistaa tätä: Kirjan aloittava Maukka-mopsi on ihana koira, mutta sen koko elämistä määrää tukala olo, hengitysvaikeudet. Sata vuotta sitten mopsilla oli kuono, enää ei. Mopsi ei tietenkään ole ainoa sairas koirarotu, vaan niinkin erilaisilla sessuilla kuin vaikkapa mäyräkoiralla, saksanpaimenkoiralla ja ranskanbulldogilla on omat rodulle tyypilliset vaivansa. Jalostuksen ylilyönneistä ollaan nykyisin onneksi varsin tietoisia ja kuten Kaikenkarvaisen kansan työryhmäkin kirjoittaa, usea rotuyhdistys on ryhtynyt toimenpiteisiin rodun tervehdyttämiseksi. Aina se ei riitä.

Koirien terveydestä kirjassa on useampi luku, mutta käsittelyssä ovat myös muut teemat. Niistä kaikkein surullisin on pentutehtailu. On vaikea käsittää, kuinka moni ostaa pennun näkemättä tämän kasvatusoloja ja emoa - niin, ehkä pennun suloisuutta on vaikea vastustaa ja pentutehtailijat saattavat olla niin hurjan taitavia. Ihan ongelmatonta ei ole rescuekoiratoimintakaan, vaikka suurimmalla osalla onkin vastuulliset ja eettiset tarkoitusperät. Koirabisneksen käsittelyssä syvennytään yhtä lailla eläinlääkäriasemien kasvaviin rahavirtoihin (ja toki ammattitaitoonkin) kuin kuluttamiseen. Koirien päiväkotipaikka tai koirien vaatteet tuntuvat melkoiselta ylellisyydeltä (toki poislukien karvattomien koirien vaatteet, jotka ovat välttämättömyys), samoin kaikenlainen ylipuunaus näyttelyjä varten. Sitäkin pohditaan, että onko köyhällä varaa koiraan.

Kaikenkarvainen kansi on siis melkoinen paketti. Se on laadukas tietokirja koirabisneksen eri muodoista. Työryhmä kirjoittaa hyvin ja taustoittaa aihepiirejään monipuolisesti: äänensä saavat kuuluville tavalliset koiranomistajat, onnekkaat ja onnettomat, kovia koiransa kohtalon kanssa kokeneet ja helpolla päässeet. Useiden alojen asiantuntijoita on haastateltu, minkä ansiosta eri näkökulmat pääsevät tasaveroisesti esille. Työryhmä on tehnyt laadukasta tutkivaa journalismia, mitä saattaa odottaakin samoilta ihmisiltä, jotka ovat kirjoittaneet aiemmin muun muassa epävirallisen elämäkerran Björn Wahlroosista. Koirakirjan jokaisessa aihepiirissä on tosipohjainen, hyvin taustoitettu tarina, joka vetää lukijan sisälle käsiteltävään teemaan.

Kirjan ulkoasua voin myös kehua: taitto on selkeä ja Sabrina Bqainin ja Nina Karlssonin kuvat ovat tarpeen mukaan kauniita, koskettavia ja pysäyttäviä. Miten sielukkaita olentoja koirat ovatkaan!

Kirjassa on paljon sellaista, jonka koiramaailmaa seurannut jo tietää, mutta nyt tietoa saa syvällisemmin, perustellusti. Eikä näin laajamittaista tietoa koirabisneksestä ole kuitenkaan taidettu Suomessa saada samojen kansien väliin. Syvälle menevä tietokirja ei vouhkaa tai vauhkoile, mutta puhuttelee sitäkin enemmän. Surujen ja osin raadollisenkin bisneksen seassa on paljon iloa: koira on ihmisen paras ystävä, tekijäjoukolla itselläänkin on kaikkiaan kuusi koiraa.

Kaikenkarvainen kansa on niin laadukas ja perusteltu tietokirja, että sen tulisi olla osa jokaisen koiran hankintaa harkitsevan lukemistoa.



torstai 21. syyskuuta 2017

Rosa Liksom: Everstinna


Rosa Liksom: Everstinna
Like 2017
190 sivua (äänikirjana 5 h 30 min)
Kotimainen romaani

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan.

Yksi yö, kokonainen elämä – tai neljä elämää. Yksi nainen, useita aikakausia. Ikääntynyt nainen elää muistoissaan kokemaansa: sotaan ajautuvaa Suomea, natsiaatetta ja eläinrakkautta itsessään, elämänsä miehiä ja kokemaansa sadistista parisuhdehelvettiä, kauheita loppuja ja uusia alkuja. Pohjoinen maisema on yhtä naisen kanssa, mutta hän on kokenut myös pääkaupungin kirjalliset salongit, antanut villavanttuunsa ripuloivalle sotavangille, kokenut valkoisen hurmoksen, tullut pahemmin kuin pieksetyksi ja muuttunut alistetusta itsenäiseksi naiseksi.

Sanotaan tärkein heti: Rosa Liksomin Everstinna on todella kovan luokan romaani. Kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarinaa fiktiona kertova teos vie mukanaan, asettaa ihmisen pienuuden ja suuruuden vastakkain ja saa väistämättä lukijan asettumaan ristiriitaisen ihmisen nahkoihin silloinkin, kun keskeishenkilön aatemaailma ja kokemukset ovat kaukana omista. Tämä jos mikä kertoo Everstinnan voimasta.

On varmasti turha mainita, että rakastan lukemista ja innostun hyvistä kirjoista. Olen kuitenkin harvoin niin sanotusti suorastaan liekeissä lukemastani, vain muutaman kirjan vuodessa luen kuin kuumeessa. Everstinna on tällainen harvinainen poikkeus ja omalla kohdalla vielä harvinaisempaa on, että minä sekä kuuntelin että luin sitä. Aloin kuunnella kirjaa maanantaiaamuna töihin pyöräillessäni. 15 kilometrin mittaisella matkalla ehdin kuunnella jo hyvän pätkän ja palatessani kotiin toisen mokoman. Yleensä kuuntelen äänikirjoja ajatukset hieman harhaillen, mutta nyt pääsin heti kiinni kerrontaan, tunnelmaan ja tarinaan. En olisi halunnut lopettaa kuuntelemista! Siksi kotona jatkoin lukemista e-kirjana ja luin romaanin loppuun. Lukurupeamani oli intensiivinen, elin täysin Liksomin luoman naisen maailmassa.

Naista voi kutsua Liksomin luomaksi, vaikka romaanihenkilön esikuva onkin kirjailija Annikki Kariniemi, jonka elämän keskeiskäänteitä Everstinnassa kuvaillaan. Tässä suhteessa Liksomin tiivis romaani rinnastuu Joyce Carol Oatesin Blondiin. Kirjailijoiden tapa kirjoittaa ja heidän tapansa katsoa hahmojaan ovat tietenkin ihan erilaiset. Oates kertoo laajasti eri näkökulmista, Liksomin Everstinnassa näkökulma on yksinomaan päähenkilön, tämän sisäistä monologia. Mutta yhteistä – ja niin ihailtavaa – kummankin kirjailijan kohdalla on se, miten hyvin he pääsevät henkilöidensä pään sisälle. Miten heidän teoksissaan yhdistyy rankka ja likainen, inhottava ja julma, ja toisaalta karhea hellyys ja ajoittainen kauneuskin. Kummassakin romaanissa yhteiskunta kietoutuu osaksi yksilön elämää: toisessa viihdeteollisuus, toisessa aatteet.

Everstinna on natsi, ainakin osan elämästään. Fasismin nousu Suomessa on kylmäävää luettavaa, Liksom tavoittaa hyvin sen hurmoshengen, joka 1930- ja 40-lukujen taitteessa paikoin nousi, kun haluttiin Suur-Suomea. Everstinnan se saavutti osin oman lapsuuden kokemusten, mutta pääasiassa everstin vuoksi. Everstin myötä Everstinna, tuo Lapin tytär, päätyy piireihin, viettää iltoja yhtä lailla upseerien ja natsijohtajien kuin oikeistolaisten kirjailijoiden, muun muassa Maila Talvion, kanssa. Jos julkinen elämä on sekä säkenöivää että puistattavan aatteen täyttämää, niin yksityinen elämä on ajoittain silkkaa helvettiä, vaikka hetkensä silläkin on. Kaikkea sävyttää vahva ennakointi: kertojana toimina iäkäs Everstinna tietää, mitä tuleman pitää – yhtä lailla natsiaatteen kuin avioliiton suhteen. Parisuhteen kuvaus on piinaavaa luettavaa, sellaista julmuutta on vaikea käsittää. Teksti on suorasanaista, eritteistä, ketään tai mitään säästelemätöntä. Samalla lukija tietää, että tästäkin Everstinna selviytyy, mikä tuo valoa mustiin hetkiin. Selviytymistä seuraavat ajat eivät ole ristiriidattomia nekään.

Romaanissa Everstinnan elämä on värikästä ja värikästä on myös kerronta ”loorineen” ja ”kläppeineen”. Liksom kirjoittaa murteella. Murreromaanit voivat olla uuvuttavaa luettavaa, mutta Everstinnan kerrontaan tottuu pian ja kielen rytmiä alkaa miltei hengittää. Tämä tekee tarinasta henkilökohtaisemman kuin jos kaikki kerrottaisiin yleiskielellä. Ylipäätään Liksom kirjoittaa huikean hyvin: vetävästi, monipuolisesti, suurta ja pientä yhteen sovittaen.

Pitääkö Everstinnaa ymmärtää hahmona? En tiedä pitääkö, mutta hänet voi ymmärtää. Hänen aatteitaan tai kaikkia tekojaan ei tarvitse hyväksyä (toisia, kuten eläinsuojelu, kyllä), mutta yhden ihmisen tarinana Everstinna on koskettava ja kiinnostava. Se luo erään naisen muotokuvan täyteläisesti, romaanina ehjästi ja taidolla, kauttaaltaan uskottavasti.

Voiko Everstinna olla koko kirjasyksyn paras romaani? Voi. Tällaisen julistamisessa on toki aina oma vaaransa, joten toteanpa vain kirjan sisältöön monimerkityksellisesti viitaten, että Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Katriina Ranne: Miten valo putoaa


Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
Kansi Laura Noponen
176 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Aaron tarina ei koske vain Aaroa, Lalan tarina ei kerro vain hänestä; jos tunnetaan tarkasti kaksi elektronia, voidaan kuvailla kaikki mahdolliset elektronien ja fotonien muodostamat konfiguraatiot.
Mutta miten nähdä tarpeeksi tarkasti?

Lala ja Aaro ovat kumpikin asettuneet Lontooseen. He ovat eri aikakausien kasvatteja, heillä on erilainen elämänhistoriansa, mutta he kumpikin ovat jättäneet taakseen kotimaansa. Suomalaissyntyinen Aaro on eläkkeellä oleva fyysikko, yksinäinen leskimies. Bulgariasta kotoisin oleva Lala puolestaan erilaisin tavoin toimeentuloaan kartuttava nainen, jolla on erinomainen valon taju. Tarvitaan mietintää ja hetken mielijohde, alkaa omalaatuinen kirjeenvaihto joka muistuttaa siitä, miten se, miltä asiat näyttävät riippuu aina resoluutiosta.

Katriina Ranteen kaunisniminen romaani Miten valo putoaa kuvailee elämän ohikiitäviä ja silti pysähtyneitä hetkiä ja muistuttaa, että vaikka valo tuntuukin pysähtyneen jonnekin, on valo nopeutensa vuoksi ohi ennen kuin ehdimme edes tajuta.

Miten valo putoaa on niitä kirjoja, jotka saavat peilaamaan itseään lukijana. Minulle se on esimerkki hienosta, hallitusta, erinomaisesti kirjoitetusta romaanista, joka ei kiehtovasta aiheestaan huolimatta puhuttele. Ei kosketa, ei ihastuta, ei myöskään inhota – viimeksi mainittuhan voi sekin olla vahvan lukukokemuksen merkki. Tämä on harmi, sillä Ranteen esikoisromaani Minä, sisareni lumosi minut liki kuusi vuotta sitten ja kirjailijan runoteos Ohikulkijan tuoksu oli mielestäni niin ihana, että olisin voinut ottaa sen vaikka yöpöytäkirjakseni.

Se on harmi ennen kaikkea siksi, että Ranteen romaani on niin hienovirtteinen, sen kielen nyanssit elävät, ja sen henkilöhahmoissa on syvällisyyttä ja yllätyksiä – itse asiassa koko romaanin alkuasetelma on yllättävä. Kaikkihan alkaa alushousuista: Kirkkaassa valossa kaikki pikkuhousut näyttivät valkoisilta. Alushousuteema jatkuu pitkin romaania, mikä aluksi huvitti minua lukijana (tahattomasti), mutta tulee kyllä perustelluksi. Teema on sellainen, jota minä en lukijana täysin omaksunut tai uskonut, vaan joka työsi pois, vaikka ymmärrän sen symboliikan niin aistillisuuden, kaipauksen, tuoksujen kuin menneisyydestä kumpuavan toiminnan välineenä. Tästä ymmärryksestä huolimatta tematiikka ja sitä myöten kokonaisuus jäävät vieraaksi, katoaa jonnekin lauseiden luomaan valoon.

Mutta sitten. Hetket. Ranteen romaani on täynnä helmiksi luokiteltuja kohtia. Miten valo putoaa on paikoin silkkaa kauneutta, jossa fysiikka on runoutta ja jossa kirjeenvaihdosta sukeutuu mahdottoman oloinen ihmissuhde. Elokuussa kirjoitin blogiini Menna van Praagin romaanista The Lost Art of Letter Writing, jolta odotin nimenomaan kirjeiden kirjoittamisen monisyistä kuvausta, mutta joka ei ihan täyttänyt odotuksiani. Ranteen romaani voisi olla onnistunut vastaus van Praagille. Näin kirjeiden kirjoittamista voi kuvata! Lalan ja Aaron tarinassa kirjeet ovat keskeisellä sijalla ilman, että kyse on varsinaisesta kirjeromaanista. Aaron ja Lalan sanoissa on pelkkää ilmaa, mutta ilma voi palaa.

Miten valo putoaa on siis hieno romaani, vaikkei se juuri koskettanut – ehkä syynä vierauden tuntemukseeni oli alkuasetelma, kenties joku vaikeammin määriteltävä seikka. Kieleltään kiehtova, hallittu romaani kuitenkin vakuutti: Ranne on taitava sanankäyttäjä. Eikä tässä kaipuun ja aistien aallokossa ripaus Lontootakaan haittaa tehnyt.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Kiitollisuutta


Kirjojen välissä on hyvä pysähtyä hetkeksi. Erään pysähdystauon sain Leenalta, joka muisti minua kiitollisuushaasteella. Kiitos, Leena!

Tämä haaste antaisi mahdollisuuden valottaa monia elämän syvimpiä tuntoja. Onkin useita asioita, joista olen äärimmäisen kiitollinen – kiitollinen elämälle, jonka omakohtaisista syistä tiedän olevan hauraampi kuin voisi ajatellakaan. Ja samalla olen tietenkin kiitollinen sille vahvuudelle, joka itsessäni on tiettyinä aikoina ollut ja kantanut yli niiden särkymävaaraisten aikojen. Niistä ei nyt kuitenkaan enempää, vaan monista muista kiitollisuuden aiheista.

Muun muassa näistä olen kiitollinen (vaikka kenelle: läheisille, itselleni, maailmankaikkeudelle…):


Syksystä

Tänä vuonna syksyn saapuminen on tuntunut vaikeammalta kuin yleensä, mikä johtuu ehkä siitä, että oikea kesä jäi tulematta. Pari aurinkoista päivää, hetki mekkokelejä. En tainnut lukea terassillakaan kuin muutaman kerran. Tuntuu kuin olisi jäänyt jotain paitsi ja nyt syksy tuli liian pian. Kuitenkin rakastan syksyä ja olen syksyisin enimmäkseen onnellinen, niin nytkin. Kaikkien kliseiden uhalla: kanervat ja koirakumpparit, lyhtykoisot ja koti-illat, puista putoavat omenat ja sen johdannaiset (keitin viime viikolla kolme kattilallista omenahilloa).


Perheestäni

Rakkainta maailmassa. Ei enempää selityksiä. ♥ Pätee myös ystäviini.



  
Työstäni

Joskus kyllästyttää. Haluaisin nukkua aamulla pitkään. Tahdon pitemmät kesälomat. Messuhaastattelut jännittävät, aina. Vastahan sain yhden käsikirjoituksen kommentit kirjailijalle ja heti pukkaa uutta… Ja sitten: Olipa kiva päivä toimistolla. Aamulla nukutti, mutta oli ihanaa kuunnella äänikirjoja 15 km mittaisella pyörämatkalla. Kesäloma meni, mutta en haluaisi ikuista lomaakaan. Ja kylläpä sekin käsis muokkautui hienoksi kirjaksi. Olen kiitollinen siitä, että saan tehdä töitä kirjojen parissa mukavassa tiimissä ja vielä toimistossa, jossa minulla on omat pallovalot. Kaiken lisäksi työni sivistää ja monipuolistaa minua itseäni, esimerkiksi viimeisten kuukausien aikana olen saanut olla toimittamassa Homeäidin päiväkirjaa, Kirjailijoiden Hietaniemeä, Suurta lukuseikkailua, useita selkokirjoja, elokuvia ja Kalevalaa käsitteleviä kirjoja jne. Syksyllä päästään jo Pimeään nettiin!


Herkuista

No niin, pyöräilen, hölkkään ja kävelen mielelläni. En kuitenkaan ole kovin sporttinen, vaan pikemminkin olen oikea mestari tasapainottamaan liikkumiseni kaikenlaisilla herkuilla: leivon mieluummin kuin kokkaan. En harrasta piiperrysleivonnaisia enkä esimerkiksi tee juurikaan täytekakkuja. Mutta leipää, sämpylöitä, pullaa, omenapiirakkaa, suklaapikkuleipiä, kuivakakkuja… Noh, kaikenlaista leivon mieluusti. Ei perjantaita ilman leivonnaisia (eikä mielellään muitakaan päiviä).



Uusista asioista

Innostun aika helposti, mutta en aina jaksa kovin kauan saman innostuksen parissa. Näitä ohimenneitä innostuksen kohteita ovat olleet muun muassa ompelu (oikeasti! Kuvittelin, että ostamalla ompelukoneen alkaisin ommella sisustustyynyjä, ikkunaverhoja ja kaikkea sellaista – hahaa, minähän en osaa edes pujottaa lankaa ompelukoneeseen. Kahdesti yritin ommella, sitten se jäi, kone on yhä olemassa), pilates (kävin tunneilla puolisen vuotta), twiittaaminen (toki minulla on Twitter-tili, mutten keksi mitään sanottavaa twitterissä), lukupiiri (hmm, en vain osaa). Olen aina ollut hyvä jättämään kesken asiat, jotka eivät ole minua varten. En yritä sisukkaasti hammasta purren suorittaa asioita, jotka eivät ole mieleeni. Innolla kuitenkin etsin uutta ja nytkin mielessäni on pari sellaista itselleni uutta asiaa, joiden maailma kiehtoo. Mutta on myös uusia asioita, joista on tullut vanhoja asioita; sellaisia rakkaita asioita, jotka ovat pysyneet jo monta vuotta. Esimerkiksi tämä bloggaaminen ja tietenkin olen jaksanut jo vuosia olla kiitollinen...

...valokuvauksesta

Muiden ottamista kuvista, yhtä lailla valokuvataiteesta kuin upeista blogikuvista. Mutta myös kameran takana olemisesta. En ole koskaan käynyt edes valokuvaamisen alkeiskurssia, joten otan kuvia vähän vaiston varassa, mutta rakastan kuvaamista. Kameran kanssa olen tänä vuonna soutanut ja huovannut. Keväällä tuntui, että noin 15 vuotta Canon-vuoden jälkeen oli aika vaihtaa leiriä. Myin vanhan kamerani ja ostin tilalle Olympuksen, joka osoittautui oikein kivaksi – kesätuttavuudeksi! Olympuksen ja minun tiet erosivat viikko sitten ja palasin takaisin Canon-käyttäjien joukkoon. On kuin olisi palannut jonkinlaiseen kotiin. Olen kiitollinen sekä (kamera)syrjähypystäni että kotiinpaluustani.
  

Hetkistä

Fiilistelystä. Oman ajan ottamisesta. En tarkoita mitään viikonloppulomaa jossain päin Eurooppaa, vaikka rakastan sellaisia, vaan johonkin pysähtymistä: viittä minuuttia pihalla, sateen kuuntelemista, sammalen koskettamista, aamupalavoileipien maistelemista, ihan vaan katsomista ulos ikkunasta. Olen kiitollinen siitä, että osaan ottaa oman tilani ja aikani, pihistää arjesta sen hetkisen.


Teistä kaikista

Kiitos, että olette. ♥ Siksi Lumiomenakin on. 


Lähetän tämän haasteen edelleen kaikkiin niihin blogeihin, joiden pitäjät osaavat ommella.