torstai 21. kesäkuuta 2018

Kesälista, juhannus



Juhannus. Ajatukset kesälomassa, jonka aika ei ole ihan vielä. Mutta on saldovapaa ja muutaman päivän hengähdystauko. Monissa blogeissa on tehty kesälista: on koottu asioita, joita aikoo tehdä kesällä. Ihanaa, minäkin innostuin Täällä toisentähden alla -blogin Jaanan esimerkin mukaan.

Asenteeni listaan on kuta kuinkin sama kuin yhdessä lempilehdessäni, britiläisessä The Simple Thingsissä: se ei ole to-do-, vaan could-do-lista. Asioita, joita voisin tehdä kesälomani aikana. Asioita, joita haluaisin tehdä. Osin asioita, joita teen.


Tänä kesänä haluan muun muassa

katsoa merta yhdellä Euroopan laidalla,
käydä itselleni uudessa taidemuseossa,
kuvata suovilloja tai vanamoita,
valvoa yöllä valokuvakirjaa tehden,
nukkua pitkään,

lukea vihdoinkin jonkun hyllynlämmittäjäkirjan,
löytää uudelleen viimekesäiselle kantarellipaikalle,
syödä mansikkamaitoa,
olla edelleen heittämättä talviturkkiani (jo neljäs tai viides kesä putkeen!),
viettää päivää Helsingissä ihan vaan lorvaillen,
tavata ystävä jota en ole nähnyt muutamaan vuoteen,
tuntea olevani lomalla.


Mitä sinun kesälistaasi kuuluu? Kerro se kommenteissa tai mahdollisesti omassa blogissasi. 



Mansikkaista juhannusta! ♥

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Maggie Nelson: Argonautit


Maggie Nelson: Argonautit
S&S 2018
The Argonauts 2015
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Jussi Karjalainen
208 sivua
Yhdysvaltalainen omaelämäkerrallinen tietokirja


Onhan se röyhkeää. Toisaalla on aristoteelinen, kenties evolutiivinen tarve kategorisoida kaikki mahdollinen peto, iltahämärä, syömäkelpoinen toisaalla tarve kunnioittaa muutosta, pakoa, sitä valtavaa olemisen sekamelskaa, jossa me todellisuudessa elämme.

Millaista on elää queeriksi luokiteltavaa elämää naisena, puolisona ja äitinä? Rikkoa normeja ja löytää tasapaino? Amerikkalainen taidehistorioitsija ja kirjailija Maggie Nelson on nainen, jonka puoliso Harry (Dodge) ei halua määritellä sukupuoltaan, pariskunnan lapset, yksi yhteinen ja toinen Harryn aiemmasta suhteesta, ovat syntyneet pojiksi. Vakiintunutkin elämä on ikuista etsimistä: minuuden, toiseuden, ulkopuolisen ja sisäisen.

Etsijöitä olivat myös Kreikan myyttiset argonautit, Argo-laivalla purjehtijat, jotka matkansa aikana rakensivat koko laivansa uudelleen, mutta pitivät laivansa nimen. Argonautit on Nelsonin omaelämäkerrallisen kirjan nimi: tietokirjan, muistojen kirjan, esseistiikkaa lähestyvän teoksen, tietopainotteisen ja runollisen teoksen. 

Teoksessaan Nelson tarkastelee sitä, mikä on normaalia ja mikä nähdään sen ulkopuolisena. 
Onko ydinperhe normaalia? Tuhoaako Nelsonin ja Dodgen suhde avioliitoksi kutsuttua instituutiota vai vahvistaako se sitä? On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot… Nelsonin älykkään analyyttistä, mutta samalla tunteisiin menevää (mikä riemastuttava ja yhteen sovittuva ristiriita, muuten!) tekstiä on virkistävää lukea. Nelson kritisoi yhtäältä hetero-, toisaalta homonormatiivisuutta, valmiiksi annettuja malleja, vaikka hän sekä elää niiden mukaisesti että rikkoo niitä. 

Nelson ei pohjaa kokemuksiaan vain omaan elämäänsä, vaan tutkijataustaisena hän tuntee hyvin myös sukupuolentutkimuksen diskurssin aina Luce Irigarayn ja Judith Butlerin kaltaisista klassikoista lähtien. Argonauttien sivujen marginaaliin on nostettu ajattelijoiden ja taiteilijoiden nimiä, minkä ansiosta raskaalta viiteapparaatilta vältytään. Keskiössä on silti Nelson oma elämä, hänen ja Harryn suhde, kysymykset sitoutumisesta, äitiydestä, rakkaudesta. Kummankin lapsuus on myös vahvasti läsnä, etenkin Harry on eräänlainen argonautti etsiessään biologisia juuriaan.

Vaikka Nelsonin teksiä voi luonnehtia osin runollisen kauniiksi (mitä runollisen kaunis sitten ikinä onkaan, mielikuvaa, eihän runouden tarvitse olla millään muotoa kaunista), on Argonautit myös raastava, repivä, pornografista sanastoa viljelevä kirja. Nelson saa lukijansa pohtimaan sitä(kin), että mikä oikeastaan on rumaa tai rivoa? Onko sitä perseeseen paneminen, josta Nelson paljon kirjoittaa? Onneksi lukijan, ainakaan minun, ei tarvitse ottaa kantaa. On henkilökohtaista ja on poliittista eikä niitä voi tai pidä toisistaan erottaakaan. Rumuus ja kauneus asuvat samassa kodissa, samassa suhteessa, samassa ihmisessä.

Kun Nelson hedelmöitetään ja kun hänen raskautensa etenee, etenee myös Harryn prosessi yhä kauemmas naiskehostaan – muttei kuitenkaan mieheksi, sillä Harry ei halua tulla määritellyksi jonkun tietyn sukupuolen mukaan. Myös aika määrää elämää: Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä me olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koitimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina. Toisin sanoen me vanhenimme.

Paitsi yhteiskunnallista, älykästä ja henkilökohtaista, on Nelsonin teksti myös hauskaa, vapauttavaa luettavaa. Argonautteja onkin ihana (!) lukea. Se on teos, joka katsoo moneen suuntaan – sisältä päin, rumasti ja kauniisti, varmasti mieleenpainuvasti.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent



Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
Kansi Laura Lyytinen
308 sivua
Kotimainen romaani,
jatko-osa L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoille


Entä kaikki ne yöt, jolloin Emilia ja Teddy olivat yhdessä katselleen Lyyran Vegaa, heidän yhteistä tähteään? Emilia tuijotti epäuskoisena taivaalle, mutta pilvenriekaleet peittivät tähdet.
Emilia tiesi olevansa naurettava. Ei, Teddy oli naurettava. He olvat molemmat niin naurettavia, että Emilia olisi nauranut, ellei kaikki olisi ollut niin surkeaa! Miten hän olisikaan nauranut!


Pieni Runotyttö, Emilia Byrd Starr, Uuden Kuun Emilia. L. M. Montgomeryn tuotannon tunnetuimpia hahmoja Vihervaaran Annan ohella. Jokainen Montgomerynsa lukenut lie kuullut kysymyksen: Anna vai Emilia? Minulle vastaus on päivänselvä. Olen aina halunnut pitää Emiliasta, tuosta lahjakkaasta kirjailijattaresta, ja toki pidänkin. Vastaus on kuitenkin Anna, totta kai.

Sillä: Lapsena koin Runotytöt synkiksi tavalla, jota en osaa vieläkään määritellä. Annan maailmaan solahdin paremmin, tarinoiden koskettavuuteen ja hauskuuteen – ja pian opin huomaamaan, miten monia eri sävyjä Annoissa on. Annasta tuli minun “kirjaystäväni”, Annoja olen lukenut viihtyäkseni, saadakseni lohtua, palatakseni johonkin tuttuun, ollakseni tässä ja nyt. Runotytöissäkin on sävyjä ja tasoja (totta kai!), mutta siinä missä luin (ja luen) Annoja uudelleen ja uudelleen, en palannut Emilia Byrd Starrin maailmaan ennen kuin nyt. Nyt, kun hän on Emilia Kent. Teddyn vaimo.

Vaikken voi kutsua itseäni Emilia-faniksi, innostuin heti, kun kuulin Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen kirjasta Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu.

Enemmän kuin Emiliasta sinänsä kiinnostuin ajatuksesta lukea taitavien kirjailijoiden kynästä syntynyttä Montgomery-fanifiktiota. Koska en muistanut Runotytöistä kuin pääpiirteet, silmäilin Montgomeryn kolme Emilia-romaania pikaisesti, muistaakseni kirjojen pääpiirteet: Emilia, Ilse, Perry ja Teddy, Uusi Kuu, kirjoittaminen, Murrayt, sukuylpeys, Tuulen tyttö… Ai niin! Kun Runotytöt olivat jossain määrin muistissa, tartuin suurella innolla Huotarisen ja Koskimiehen kirjaan.

Ja sainkin kirjalta paljon: sujuvalukuisen, tunnelmallisen romaanin, jossa nuori kirjailija kohtaa niin avioliittoonsa, omaan kirjoittamiseensa kuin tarvitsemaansa tilaan, tuuleen ja avaruuteen liittyviä kysymyksiä. Sain romaanin, joka kurottaa sekä Emilian sisäiseen maailmaan että hänen tapoihinsa tai kykyihinsä toimia, oli kyse sitten kehon pettämisestä, ystävyydestä tai sukuvelvoitteista.

Mikä parasta, Huotarinen ja Koskimies tavoittavat Montgomeryn hengen. On kuin lukisi kirjailijan omaa tekstiä, jonka joku taitava suomentaja on kääntänyt. Tiettyä nykyaikaisuuttakin voi toki rivien väleistä löytää, mikä ilahduttaa. Fanifiktiota voi tietysti idean tasolla ihan yleisestikin aina kiitellä, hämmästellä, vierastaa tai siihen voi tarttua uteliaisuudella. Ja siksi voi myös alati pohtia, miten ns. tosifanit tämänkin kirjan ottavat vastaan (kertokaa!).

Kuten sanottua, olen aina pitänyt Emiliasta, mutten ole koskaan ollut hänestä niin innoissani, että jotenkin puristisesti suhtautuisin ehkä jonkinlaisesta ajatusleikistä alkaneeseen jatko-osaan. Päinvastoin, Emilia Kent on niin laadukas romaani, että uskoisin sen voivan innostaa uusiakin (aikuisia) lukijoita Runotyttöjen pariin. Mitä fanifiktioon noin yleisesti ottaen tulee, niin jos se on tätä laatua, voisi sitä lukea enemmänkin. Emilia, vieras tuttuni, toimii siis erinomaisesti tällaisena jatko-osanakin. Entä sitten jonkun rakkaamman hahmon kohdalla? Haluaisinko fanifiktiota vaikkapa Annasta? Hmm, en tiedä (ehkä sellaista on maailmalla tehtykin). Uteliaisuus varmasti voittaisi. Ja miksikäs en: onhan minulle rakkaammasta hahmosta, Jane Austenin Elizabeth Bennetistä saatu aikaan mainio Syystanssiaiset (kirjoittajana itse dame P. D. James).

Se fanifiktion pohdiskelusta. Emilia Kent on mainio kirja. Kielen ja tunnelman kohdalla moni osuu kohdilleen niin, että on kuin lukisi Montgomeryn alkuperäisteosta. On ihastuttavaa, miten Emilia pohtii, olisiko hänen mielessään kehräytyneessä juonessa “viimein siementä kokonaiseen romaaniin”, miten hän tuntee omenoiden tuoksun jo Uuden Kuun eteisessä, ja kuinka hän on “aina tuntenut puut sisarikseen”: Hän tunsi syvää onnea ja iloa vaahteroiden kullan aikaan, jolloin punakeltaiset lehdet olivat salattuja kirjeitä, viestejä toisista maailmoista, jostakin sieltä, missä sanat syntyvät. Ah, voisin melkein kuvitella olevani sittenkin myös vähän Emilia, ainakin nyt pääsin hänen maailmaansa paremmin kuin koskaan aiemmin.

Yhdellä lauseella: Huotarisen ja Koskimiehen Emilia Kent ei vain jatka runotytön tarinaa, vaan se on kirja joka antoi minulle Uuden Kuun Emilian.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Päivä Tallinnassa




Ihmettelen aina, että miksi käyn niin harvoin Tallinnassa. Ja kun sinne menen, niin miksi teen vain pikaisen visiitin? Muutaman kerran olen ehtinyt viettää hotelliyön etelänaapurissamme, mutta eilenkin kyseessä oli päiväretki.

Ei päiväretkessäkään toki mitään vikaa ollut, kun ehti tunnelmoida kaikkea tätä:









Silti mietin, että olisipa ihanaa majoittua jonnekin yöksi tai pariksi, poiketa hieman tutuilta reiteiltä, lorvailla museoissa, istua kahvilassa lukemassa kirjaa, katsella kesäillan valottamaa ja varjottamaa kaupunkia, ostaa kimppu pioneja maljakkoon yöpaikan pöydälle.











Mutta hyvä näinkin. Vain muutaman kerran Virossa käyneenä vielä muutama sananen laivasta: matkustimme ystäväperheen kanssa Tallinkin uudehkolla Megastarilla. Se oli aika ruuhkainen, olihan kesäkuinen lauantai, mutta pikalaivaksi viihtyisä. Kauniisti sisustetussa laivassa oli useita kahviloita ja istuma-alueita, paluumatkalla buffetissa (joka mielestäni kuuluu laivamatkaan etenkin Ruotsin-laivoilla, mutta hyvin toimii Vironkin suuntaan) aloin suorastaan viihtyä. En ollut aiemmin matkustanut Tallinkilla Tallinnaan yhtä vuosien takaista työmatkaa lukuun ottamatta. Silloin laivamatka tuntui tympeältä, jopa tylyltä Suomenlahden ylitykseltä, mutta nyt tuntuu että seuraavallakin kerralla voisin Tallinnaan mennessäni matkata juuri Megastarilla. Milloin seuraava kerta sitten tulee, sitä en tiedä. Silloin luultavasti ihmettelen taas, että miksi käyn Tallinnassa niin harvoin.









perjantai 8. kesäkuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto


Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
Gummerus 2018
Dept. of Speculation 2014
Suomentanut Marianna Kurtto
237 sivua
Amerikkalainen romaani



Jos joku pyytää kertomaan mikä on ollut elämäsi onnellisinta aikaa, on tärkeää huomioida vastauksessa kysymyksen lisäksi myös kysymyksen esittäjä. Jos kysyjä on joku jota rakastat, voidaan hyvin olettaa, että tämä henkilö toivoo olevansa mukana pyytämässään muistelossa. Mutta jos olet erehtyväinen ja sydämessäsi on kierouma, saatat unohtaa tämän itsestäänselvän ja hellyttävän ohjeen ja sen sijaan puhua ajasta, jolloin olit ypöyksin maalla, missä kukaan ei tahtonut sinusta yhtään mitään, edes rakkautta.

Nainen ja mies ovat molemmat älykkäitä ja hyväosaisia. Heidän elämänsä näyttää kulkevan kuin romanttisessa komediassa tai vähintäänkin akateemisessa arjessa. He rakastuvat, jakavat asioita, käyvät töissä, saavat lapsen. Ja sitten… Parisuhde muuttuu: sisäiset ja ulkoiset tekijät, koko elämä.

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto on erikoinen, kokoaan suurempi romaani asioista. Se on parisuhderomaani, kertomus elämän kaoottisuudesta ja niistä nyansseista, jotka vaikuttavat kuta kuinkin koko omaan kokemusmaailmaan. Offillin romaani kurottaa siis moneen suuntaan ja tekee sen hallitusti.

Syvien pohdintojen jaostoa on oikeastaan vaikea avata enkä edes erityisemmin halua sitä tehdä, koska (pitkästä aikaa, muuten) haluan pitää kirjan itselläni ja silti suositella sitä teille muille. Vinkkausmielessä sanon siis jotain.

Ensin: Offillin romaani on hurjan hyvä. Offill kirjoittaa paitsi fragmentaarisesti, myös ehjästi. Näkökulmat vaihtelevat, mennyt ja nykyisyys, ajatukset ja tapahtunut lomittuvat. Kokonaisuus tarjoaa oivalluksia, viittaa sinne tänne maailmankirjallisuuteen ja filosofiaan, sivuaa arkea mutta kurottaa jonnekin toiselle puolen. Pienet havainnot naurattavat, suuret tunteet koskettavat. Miten joku osaakin kirjoittaa niin raa’an pihvin piilottamisesta sämpylän sisään ja edelleen käsilaukkuun, Rainer Maria Rilken taidepohdinnoista, peloista ja joskus rakastamisesta, kuin toisen keskiläntisyydestä – samassa kirjassa, niin sujuvasti!

Erikseen on kehuttava romaanin kieltä ja siten Marianna Kurton suomennosta. Vaikka Offillin teoksen teemat, rakenne, viittaukset ja näkökulmavaihdos riittäisivät yksin tekemään kokonaisuudesta kiinnostavan ja onnistuneen, toimii kieli kaiken kruununa. Kurtto tavoittaa romaanin kepeyden ja syvyyden, sen kiehtovasti ristiriitaisen helppouden ja hyvän haastavuuden, kaiken unenomaisuuden ja kirkkauden.

Offillin romaanin takateksti on tupattu täyteen toinen toistaan ylistävämpiä kommentteja. Niiden kanssa on helppoa olla samaa mieltä, mutta kirjabloggaajan omaäänisyyttä ne heikentävät – ainakin minun kohdallani, leikkimielisesti. Nimittäin eräs suosikkikirjailijani Maggie O’Farrell sen sanoo: “[--] Heti kun sain kirjan loppuun, käänsin sen ympäri ja aloitin alusta. Upea.” Minä en vielä aloittanut lukea koko romaania uudestaan, mutta palasin alkuun, ehkä nähdäkseni joitakin asioita, ehkä ymmärtääkseni, aivan varmasti lukukokemukseeni ihastuneena.

Syvien pohdintojen jaosto on suoranainen ja kryptinen, hauska ja surullinen, elämänmakuinen mutta tyylitelty, erinomaisesti kirjoitettu, mieltä virkistävä romaani. Sellainen, jonka haluaa saada loppuun mahdollisimman pian, mutta josta ei silti tahtoisi luopua. Voi että.

--
Myös Tuija ja Annika ovat lukeneet Offillin romaanin.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

3 x kuninkaalliset: Ihan oikeita kuninkaallisia ja Monarkian murusia



Ah, kuninkaalliset! Nuo historian painolastia kantavat, paparazzien jahtaamat, julkisuudessa marinoidut suvut kuningataräiteineen, hulluuksineen, ihanuuksineen ja valtionsalaisuuksineen. Minä kuulun niihin, jotka eivät tietenkään kannata monarkiaa, mutta jotka löytävät tiettyä lumoa tiettyjen maiden kuninkaallisista ja näiden historiasta. Olen niitä, jotka eivät katso televisiosta jääkiekkoa, mutta jotka liimaantuvat skonssien ja nessupaketin kanssa kuninkaallisten häiden tv-lähetyksen äärelle. Esimerkiksi nyt viimeksi Meghanin ja Harryn häät olivat minulle kuin MM-jääkiekon loppuottelu tai formulakisojen huipentuma.

Siksi on aika tuoda Lumiomppuunkin muutama kuninkaalliskirja -- kuninkaallisten vilkutusten ja poskisuudelmien kera, toki! 

👑




Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset
Johnny Kniga 2018
Ulkoasu Maria Mitrunen
400 sivua


No nyt! Kirja, jollaista olen tietämättäni toivonut jo kauan!

Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset on kauttaaltaan ihanaa luettavaa: informatiivista ja hauskaa. Haatanen ja Hovi käsittelevät hoveja ympäri maailman aina Euroopan minivaltioista Japanin ja Lesothin kuninkaallisiin perheisiin. Koska itselleni rakkain on brittihovi, niin luin kirjasta erityisen tarkkaan juuri saarivaltiota käsittelevät osiot. Sen sijaan esimerkiksi Belgian ja Arabimaat vain selasin -- toki joskus voi käydä niin, että alan potea pakottavaa tunnetta syventyä "Belgian pyövelin" elämään (hmm, miksikäs ei!).

Leikkisä, mutta (tai ehkä muttan voi jättää pois: leikkisä ja) paljon tietoa sisältävä kirja suhtautuu kuninkaallisiin riemastuttavan tasavaltalaisesti: kuningaskuntaa ei kaivata, mutta muiden maiden kuninkaallisten tapoja on kiinnostavaa seurata. Haatanen ja Hovi kertovat niin kuninkaallisten sukupuista kuin hovietiketistä, mutta nostavat esille myös monenlaisia kuriositeetteja, populaarikulttuuria ja kadonneita kuningashuoneita. Suomen kuningasaikeille on oikeutetusti oma lukunsa. Kirjailijoiden omat kommentit kirjan marginaalissa (useimmiten) naurattavat. Ulkoasultaankin onnistuneesta teoksesta on helppo olla innoissaan.

Pimm’s Cup valmiiksi (ohje löytyy tietenkin Haatasen ja Hovin kirjasta) ja Monarkian murusiin tutustumaan, mars, mars!

👑




Robert Lacey: The Crown. Todellinen tarina
Otava 2017
The Crown: The Inside History 2017
Suomentanut Tarja Kontro
309 sivua

Varmaksi en osaa sanoa, mutta kovin villi veikkaaja minun ei tarvitse olla arvellakseni, että moni brittihovin ystävä seuraa Netflixin The Crown-sarjaa. Tai jos ei ole suoratoistopalvelun tilaaja, niin seuraisi ainakin silloin, jos sarja tulisi vaikkapa Ylen kanavilta. Sarja onkin ihan mahtava: se luotaa varsin syvälle kuningatar Elizabeth II:n elämään niin julkisuudessa kuin kulissien takana. Paitsi kuningattaresta, sarja kertoo myös Ison-Britannian politiikan käännekohdista: suurvalta-ajan murenemisesta, toisen maailmansodan jälkeisestä maailmasta, median muutoksista ja moraalikäsityksistä. Kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella kuningatarta näytellyt Claire Foy on tehnyt upeaa roolityötä.

Robert Laceyn The Crown. Todellinen tarina -teos ei kerro tv-sarjan kuvauksista eikä näyttelijöiden elämästä, vaan esipuheensa mukaisesti se kysyy: Mikä on todellista? Ja mikä on kuviteltua? Fiktion, mitä tosipohjainenkin tv-sarja on, taustoittamiseksi Laceyn kirja tarjoaa mainiota luettavaa. Se syventyy kevyesti (mikä ihana paradoksi: syventyä kevyesti!) The Crown -sarjan teemoihin, mutta todellisten tapahtumien kautta. Historia kerrotaan sellaisena kuin se tunnetaan. Runsas kuva-aineisto rikastaa kokonaisuutta.

The Crownin uusia kausia odotellessa...

👑




Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit
Avain 2018
Ulkoasu: Tarja Kettunen
112 sivua

Nyt kun kuninkaalliskirjoista puhutaan, en malta olla nostamatta esille vielä yhtä työkirjaani. Blogiani säännöllisesti seuraavat tietävät, että tuon täällä töitäni esille äärimmäisen harvoin, yleensä vain kirjamessupostauksissa ja muuten aivan poikkeustapauksissa. Tänä vuonna näitä poikkeuksia tulee muutaman kerran ja niistä yksi liittyy vankasti kuninkaallisiin.

Karoliina Suoniemen Ihan oikeat prinsessat ja prinssit näet kuuluu suorastaan jokaisen Euroopan kuningashuoneista kiinnostuneen kirjahyllyyn sinne Monarkian murusten viereen. Teos kertoo tosielämän prinsseistä ja prinsessoista; siitä, miten he elivät ja elävät, keitä he ovat ja oliko tai onko heidän elämänsä onnellista.

Kirja tarjoaa laajan historiallisen jatkumon aina Rikhard Leijonamielestä, Elisabeth I:stä ja Katariina Suuresta keisarinna Sisiin, teloitettuun prinssi Alekseihin ja edelleen naapurimaamme “tavalliseen” poikaan eli prinssi Danieliin ja Englannin pieneen prinssi Georgeen. Jokainen luku esittelee kuninkaallisen elämäkerran, mutta tarjoaa myös yllätyksiä: kuka esimerkiksi ei puhunut hallitsemansa maan kieltä, kuka koki olevansa vastakkaista sukupuolta, kenen kunniaksi Turun linnassa juhlittiin kahdeksan päivää, kuka pelaa Pokémon Go:ta?

Ihan oikeat prinsessa ja prinssit on suunnattu lapsille, mutta mielestäni kirja antaa jotain kaikenikäisille kuninkaallisten historiasta kiinnostuneille lukijoille. Ja koska teos on työkirjojani, olen siitä tietenkin aivan täpinöissäni.


👑



Mikä on teidän suhtautumisenne kuninkaallisiin? Kuuluuko esimerkiksi The Crown suosikkisarjojenne joukkoon? Saavatko kuninkaalliset häät vaihtamaan kanavaa vai liimaantumaan television ääreen? Onko Tower, Tukholman kuninkaanlinna, Versailles tai Turun linna tuttu?

maanantai 28. toukokuuta 2018

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään



Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Aula & Co 2018
How to Stop Time 2017
Suomentanut Sarianna Silvonen
Kansi Tuomo Parikka
363 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani


[--] Oli parempi olla rakastumatta.
Mutta viime aikoina, nyt, minusta oli alkanut tuntua siltä, ettei tunteisiin voinut suhtautua matemaattisesti. Jos yritti suojautua tuskalta, saattoi aiheuttaa itselleen uudenlaista, hienovaraisempaa tuskaa. Se on aikamoinen pulma. Enkä aio ratkaista sitä tänä yönä.
Elämä on hämmentävää.
Emme me oikeastaan muuta tiedä, ajattelin, ja ajatus soi päässäni kuin musiikin katkelma kun vajoan pikkuhiljaa uneen.

Tom Hazard on vanha. Ei, hän ei ole eläkeiässä oleva harmaatukkainen papparainen, vaan erinomaisessa kunnossa oleva historian opettaja nykyajan Lontoossa. Niin, nyt. 1920-luvulla hän soitti pianolla jatsia Pariisissa, Elisabeth I:n ajan Englannissa hän työskenteli Globe-teatterissa. Hän on kokenut niin noitavainot kuin digitaalisen vallankumouksen ajan. Tomilla on anageria, hän vanhenee hitaasti ja on nyt yli 500 eletyn vuoden ikäisenä hieman yli 40-vuotiaan oloinen mies. Selvitäkseen hengissä hänen tulee vaihtaa henkilöllisyyttään noin kahdeksan vuoden välein. Rakastua hän ei voi, mutta voiko hän kohdata tulevaisuutensa?

Ajatus aikamatkailusta on aina kiehtonut minua. Rakastin Aikahyppy-sarjaa (Quantum Leap), Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on yksi lempikirjoistani (tosin paljon myös ulkokirjallisista, henkilökohtaisista syistä), ja miten ihastuttava onkaan ajatusleikki siitä, kuka tai mikä olisi ollut edellisessä elämässä. Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään ei kuitenkaan kerro aikamatkustamisesta siinä mielessä, että nykyajasta vierailtaisiin menneessä tai tulevaisuudessa, vaan aikakäsite ja ajassa eläminen on täysin kronologista. Mutta mennyt elää Tomissa enemmän kuin ehkä kenessäkään toisessa kirjallisuuden hahmossa. Tomin muistojen kautta lukija pääsee menneeseen, mutta Tomin ajattelussa nykyaika on silloinkin osin tuskallisen läsnä.

Miltä tuntuisi elää melkein ikuisesti?

Aika on ikuista. Se elää menneessä ja se on nyt, mutta ehkä lähes loppumattoman pitkän elämänsä vuoksi Tomin on kaikkein vaikeinta kiinnittyä nykyaikaan. Toki hän elää niin tavallisesti kuin voi, koettaa kestää levottomia hackneylaisia teinejä ja ulkoiluttaa koiraansa, mutta hän on myös piinattu sielu, ihminen joka ei saa lepoa. Hän haluaa elää, mutta vuosisatojen läpi eläminen on vaarallista – monestakin syystä.

Kuinka aika pysäytetään on Tomin tarina, mutta se ei kerro vain Tomista eikä se ole pelkkä historian pyörteissä hyppivä romaani. Keskiössä ovat muutamat ihmisyyden peruskysymykset: luottamus, vanhemman ja lapsen suhteet, uskallus rakastua – niin toiseen ihmiseen kuin itseensäkin. Kokonaisuuteen sekoittuu myös arvoitus- ja jännitysjuoni, joka ei lopulta yllätä suuresti, mutta joka iskostuu erinomaisesti kokonaisuuteen. Toki Miten pysäyttää ajassa on omat itsestäänselvyytensä, kuten Shakespearen tai Hemingwayn kohtaaminen. Toisaalta, miksikäs ei, kun nyt kerran noidenkin herrojen aikana on eletty. Ne ovat vain kohtaamisia, mieleenpainuvia juttuja eletystä elämästä, mutta keskiö on toisaalla.

Haig kirjoittaa kuin hänen kynänsä lentäisi, suoltaisi tarinaa, joka imaisee mukaansa, kiinnostaa, koskettaakin. Kokonaisuus on toisaalta humoristinen, toisaalta tummasävyinen. Romaani on osin lempeä, osin ironinen. Kokonaisuus jännitys- ja (monikerroksiseksi) rakkaustarinaksi kasvava kertomus, joka on maustettu sekä moraalikysymyksillä että ripauksella maagista tunnelmaa. Sarianna Silvosen suomennos on nautittavaa luettavaa. Teksti on koko ajan hurjan vetävää eikä kirjaa malttaisi jättää kesken.

Joskus täytyy katsoa sitä, minkä tietää olevan läsnä [--]. Rakastin – Shakespeareineen kaikkineen – Haigin romaanin lukemista. Miten pysäyttää aika tarjoaa viihdyttää kuin nokkelan seikkailukertomuksen kuuluukin, mutta tarjoaa lopulta ajatteluttavaa ja ihastuttavaa luettavaa kaikille romanttisesti lepatteleville, hieman oudoista jutuista pitäville, tässä nykyhetkessä eläville ihmisille.

torstai 24. toukokuuta 2018

Haaveilun aika



Arjen aikatauluttamista, liikaa puolison työmatkoja, liian vähän yöunia, leivänmuruja lattialla, kaapittamattomia pyykkejä. Kivijalassa asuvia muurahaisia, terassilla valepesää pelkäämättömät ampiaiset. Matkakuumetta, syksyn harrastussuunnitelmia, esikoisen yläkouluun tutustuminen. Työmatkapyöräilykausi, ajatuksia säännöllisestä lenkkeilystä. Blogilaiskuutta.

Ja sitten:
Pakastepullia, kasvavia kirjapinoja, muistoja retkistä ja täysikuusta, kuninkaalliset (tv-)häät, valokuvaleikkiä.

Lisäksi, ah: pihat silkkaa omenankukkapumpulia.

--
Olen näissä kiireiden ja haaveiden aallokoissa kaivannut niin sanottua vanhaa Lumiomenaa, sellaista kuin vaikka heinäkuussa 2011. Bloggaajana toki päätän, mitä tänne kirjoitan, mutta kertokaa, minkä verran kirjablogissa voi olla haaveita ja haihatteluja?


keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Mikko Kamula: Iso härkä


Mikko Kamula: Iso härkä
Gummerus 2018
Kansi Jenni Noponen
603 sivua
Kotimainen romaani

Tenho juoksi metsän halki. Matalat pensaat ja varvut raapivat hänen jalkojaan, kun hän yritti tavoittaa himmenevää liekkiä. Sitten puut väistyivät ja kelmeä kuunvalo lankesi Tenhon ylle hänen saavuttaessaan rantaheinikon. Keskellä virtaa näkyi pieni saari, jota kohti sininen liekki leijaili. Tenho ei kuitenkaan uskaltanut astua veteen, sillä se oli punaista kuin veri. Hän kuuli takaansa kumean mylväisyn.


Kaikki alkaa Tenhon, tietäjän kykyjä omaavan pojan, unesta: verinen härkä heijastelee uhkaa, ja synkkiä aikoja Tenhon perheelle onkin luvassa. Järkyttävien tapahtumien seurauksena Heiska-veli joutuu lähtemään kauemmas ja Varpu-siskon harteille sälytetään enemmän vastuuta. Huhut tai suoranaiset uutiset tuhoja tekevästä suuresta eläimestä vahvistuvat ja Rautaparran perhe joutuu kohtaamaan voimakkaan vastustajan. Tuonellakin on osansa otettavanaan, sanansa sanottavanaan.
Jotkut kirjat ovat kertakaikkisen nautittavaa luettavaa. Aina nämä kirjat eivät niin sanotusti riko rajoja, ole kokeellisia tai täräytä lukijan kirjallista maailmaa, mutta ne ovat upottavan lukuelämyksen tarjoavia, alati otteessaan pitäviä ja maailmaltaan rikkaita. Reilu vuosi sitten keväällä olin Mikko Kamulan ”Metsän kansa” -kirjasarjan aloitusosan Ikimetsien sydänmailla lumoissa. Lumoutuminen sopiikin mainiosti romaanisarjaan, jossa loitsut, maahiset, karhunhampaat ja ihmisen kulku yliseen tai aliseen ovat osa päähenkilöiden kokemusmaailmaa. Suojauksia tehdään, parat työskentelevät.
Periaatteessa voisin toistaa Ikimetsien sydänmailla -postaustani muutama kuukausi sitten ilmestyneen Ison härän kohdalla, mutta romaani ansaitsee oman nostonsa täällä Lumiomenassa.

Kamulan luoma maailma on siis rikas, mutta tavalla jossa yliluonnollinen on arkipäivää. Uskomusolennot ovat siinä missä pirtti, sauna, rakennettavan Olavinlinnan kivet tai pellavakangas. Toki ne viestivät eri ihmisille eri tavoin: toisilla on synnynnäisiä tietäjän ominaisuuksia, toiset taas kohtaavat – jos kohtaavat – näitä olentoja sattuman kautta elämänsä kriiseissä. Juko Rautaparran perheessä kriisejä riittää, mutta näistä elämää ravistelevista hetkistä Kamula luo raamit koko kirjasarjalle, jossa ei tapahtumia puutu.

Eikä puutu teemojakaan. Näin kunnon tiiliskivessä – ja tiiliskivistä muodostuvassa kokonaisessa kirjasarjassa – kuuluu ollakin. On jännitteitä eri suunnilta tulevien kesken, on sukujen välisiä ristiriitoja, nuoruuden uhmaa, velvoitteita ja oikeuksia. Ähkyä ei silti tule, koska Kamulan teksti on niin sujuvalukuista. Tarina on juonivetoinen, kieli konstailematonta, toinen aikakausi – niin historian kuin ihmisten (melkein) kaiken olemisen suhteen – kiehtova.

Kokonaisuus on siis sekä runsas että sujuva. Iso härkä, kuten Kamulan romaanisarjan edellinenkin osa, on koukuttavaa ja upottavaa luettavaa, jonka parissa sivut kääntyvät kuin huomaamatta – on kuin saisi takaisin jotain lapsuuden lukuahmimisiästä! Fiktiivinen mennyt herää henkiin, folkloreainekset elävät varsin moderneissa (ja siksi samastuttavissa) henkilöissä, uhkia on kaikkialla, nyt etenkin mystisessä härässä, joka on muka niin suuri, että peittää auringon näkyvistä, ja josta maahisetkin varoitteleva. Ja mitä kaikkea tuleman vielä pitääkään! Lopun repliikki jää kaikumaan mieleen – ja odottamaan sarjan kolmatta osaa.

--
Ison härän ovat lukeneet myös muun muassa Amma ja Arja (joilla on keskenään ajoitetut postaukset), Kirsi, Mai ja Maija.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Sisaret 1918 (toim. Reetta Laitinen)



Sisaret 1918 (Toim. Reetta Laitinen)
Arktinen banaani 2018
Kansi Tiitu Takalo
Taitto Kimmo Mustonen
112 sivua
Kotimainen historiallinen sarjakuvateos


Ote Reetta Niemensivun "Toinista"

Vuonna 1918 käyty Suomen sisällissota teki monenlaisia jakolinjoja ihmisten välille: aatteet, toive paremmasta maailmasta, pelot, Euroopassa tapahtunut liikehdintä ja muutkin syyt iskivät rajuja railojaan naapureiden ja jopa perheenjäsenten keskuuteen. Sotaa edelsi erilaisista aatteista kummunnutta liikehdintää, joiden perusteella muodostettiin työväenluokkaisia järjestökaarteja ja porvarillisia suojeluskuntia. Naisilla oli oma, tärkeä roolinsa sisällissodassa. Nämä ihan tavalliset naapurintytöt, kaupunkilais- ja maalaisnaiset, saivat osakseen paljon, moni liikaakin eivätkä sodan raskaat kokemukset päästäneet ehkä koskaan irti.
Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 -sarjakuvateos sisältää kymmenen naisnäkökulmaista tarinaa Suomen sisällissodasta. Teoksen tarinat pohjautuvat Kansan Arkiston ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin, elettyyn, koettuun ja muisteltuun elämään.

Reetta Niemensivun, Tiitu Takalon, Elina Ovaskaisen, Annukka Leppäsen, Mari Ahokoivun, Emmi Niemisen, Ainur Elmgrenin, Aino Sutisen, Hannele Richertin ja Warda Ahmedin sarjakuvat kertovat niin punaisten kuin valkoisten puolella olleista naisista. Enemmistö tarinoista kerrotaan punaisten näkökulmasta, mikä johtunee siitä että teoksen toimittaneen Laitisen alkuperäinen tarkoitus oli ollut valita kertomukset vain Kansan Arkistosta, mutta Sisaret 1918 -työryhmä oli katsonut, että valkoisten naisten kokemusten mukaan tuominen lisäisi tasapuolisuutta ja kiinnostavuutta. Olen samaa mieltä, tasapuolisuus on (yleensä) aina hyvästä. Tosin kiinnostava tämä teos olisi ollut miten vain.

Ote Tiitu Takalon "Idasta"
.
Sisaret 1918 on kokonaisuutena erinomaisen onnistunut teos. Se on moniääninen ja -paikkainen kirja, joka antaa äänensä niin lapsille kuin aikuisille, punaisille kuin valkoisille. Kirjan tekijät ovat kaikki taitavia kuvittajia ja tarinankuljettajia, joskin on toki selvää että kymmenen erilaisen sarjakuvan joukosta jokainen lukija löytänee aina omat suosikkinsa. Joku tarina vaan osuu syvemmin sieluun, toisen kuvitusjälki viehättää enemmän.

En halua tässä ruotia omia mieltymyksiäni sen syvemmin, mutta kokoelman avaava Reetta Niemensivun ”Toini” hellyttää lapsen näkökulmallaan ja savolaisuudellaan (tietysti!), olenhan itse kotoisin sarjankuvan tapahtumapaikkakunnan Leppävirran naapurista Suonenjoelta. Erityisen koskettavaksi koin Aino Sutisen ”Emmin”, joka oli ompelijatar Martta Koskisen ystävä. Koskisesta muistan lukeneeni aiemmin ja sarjakuvan lopussa ollut valokuva Emmistä ja Martasta toimii tehokeinona paremmin kuin hyvin. Voi noita kohtaloita! Kuvallisen ilmaisunsa puolesta Tiitu Takalon ”Ida” ja Emmi Niemisen ”Mandi” viehättivät minua aivan erityisesti. Jokainen kirjan tarina on omalla tavallaan painokas ja perusteltu.
Ote Aino Sutisen "Emmistä"

Toki aina voi sanoa, jo mainitsemani esipuheenkin perusteella, että näkökulmia voisi olla enemmän tai tasapuolisemmin, koska nyt valkoisten naisten osuus jää pienemmäksi, vähemmän voimakkaaksi, ja toisaalta esimerkiksi sota-aikana eläneen vanhuksen näkökulma olisi taas ihan erilainen, tai pienen lapsen äidin, tai... Jossittelu on tietenkin turhaa, jo nämä kymmenen kertomusta riittävät osoittamaan sen, miten laajasti sisällissota suomalaisia naisia kosketti. Voin vain miettiä, miten hirveää oli tulla vangituksi aatteensa puolesta tai pelätä omia naapureitaan – olivat nämä kummalla puolella tahansa. Sisaret 1918 saakin ajattelemaan sitä, miten sota horjutti luottamusta, ystävyyttä, naapuruutta ja perhesiteitä sekä sitä, miten monessa suvussa näistä asioista on – puolin ja toisin – ehkä ikiajoiksi vaiettu. 
Ote Emmi Niemisen "Mandista"

(Ja saa se ajattelemaan niitäkin alueita, kuten kaikkien omien sukuhaarojeni asuinseutuja, joilla ei virallisesti käyty taisteluja tai koottu ainakaan isompia kaarteja: kyllähän niilläkin seudulla varmasti puolensa valittiin ja jollekin kannalle asetuttiin. Kerättiinköhän heidän mietteitään? Millaisia tarinoita heillä olisi ollut? Millaisia huolia, pelkoja, kannanottoja? Mitä esimerkiksi vuonna 1918 syntyneen ukkini äiti oli ajatellut sisällissotakeväänä, olihan hän raskaana juuri itsenäistyneessä, sotaa käyvässä Suomessa?)

Moni hieno sarjakuva jää tässä blogitekstissä mainitsematta, mutta kehotan kaikkia, siis ihan kaikkia, lukemaan Sisaret 1918. Tässä lopussa kiitän erikseen vielä Tiitu Takalon tekemää kantta: nuo kannen nuori nainen, tyttö ehkä, ja punainen ja valkoinen lippu, ja ennen kaikkea nuo punaiset ja valkoiset ruusut – sodan kokeneet ja jälkipolviin jälkensä jättäneet naiset, sinnikkäitä ruusuja jokainen.