Maria Krüger: Punaruusun aikaan

Kuukauden tyttökirjaklassikko
Maria Krüger: Punaruusun aikaan
Kustantaja: Wsoy 1975 (Nuorten toivekirjasto-sarjassa)
Alkuteos: Godzina pasowej rõzy 1964
Lyhentäen suomentanut: Kirsti Siraste
Kansi: Pirjo Lausamo-Laine
Ulkomainen nuortenromaani, Puola
Sivuja: 149


- Sanoin että olit vähällä rikkoa kauniin kelloni kun siirsit aikaa taaksepäin, täti jatkaa. 
- Älä ole typerä. Siirsit ajan noin kahdeksankymmentä vuotta taaksepäin.
- Kahdeksankymmentä vuotta?
- Niin niin. Tärkeintä on kuitenkin se, että siirsit kellon punaruusun aikaan.
- Punaruusun aikaan? En tajua.
- Ruusuni on jälleen saanut alkuperäisen värinsä. Olet siirtänyt ajan siihen hetkeen, jolloin ruusu sai värinsä. Tajuatko?

Mitä samperin hassutusta tämä on? kyselee neljätoistavuotias puolainen koulutyttö Anda seistessään hedelmäpuutarhassa jalassaan röyhelöreunaiset puuvillahousut uusien harmaiden pitkistensä sijaan. Miksi kaikilla naisilla on korkkiruuvikiharat ja korsetti muhkeahelmaisen pukunsa alla, miehillä pukinparta ja silinterihattu? Eikä kukaan kutsu Andaakaan enää Andaksi, vaan Anusiaksi tai Anna Domicelaksi. 1960-luvun lapsi Anda on sattuman oikusta siirtänyt vanhan perintökellon osoittimia taaksepäin ja siirtynyt vuoteen 1880. Kaikki on vanhassa valokuvassa punaisen ruusun kanssa poseeraavan Eleonora-tädin oikkuja; Eleonora haluaa vielä kerran päästä takaisin oman kultaisen aikakautensa päiviin. Elämä 1880-luvulla on vaikeaa, etenkin naisiin kohdistuvat odotukset ovat jotain ihan toista kuin tasa-arvoon uskovassa Puolassa. Kuinka Anda selviää arvokkaan neidin elämästä ja pääseekö hän koskaan takaisin vanhaan elämäänsä? Voi kissan viikset!

Maria Krügerin nuortenromaani Punaruusun aikaan (1964/1975) on aikasiirtymäromaani, tyttökirjoja kunnioittava sattumusten- ja tapakulttuurin kuvaus sekä reipasotteinen satiiri 1960-lukulaisen nykyisyyden sekä menneen maailman hierarkisen yhteiskunnan yhteentörmäyksestä. Minulle kirja on myös lapsuudestani tuttu nostalgiakirja, eräänlainen iloinen jälleennäkeminen.

Luin Punaruusun aikaan ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä 1980-luvulla. Jotain taikaa kirjassa oli, koska muistelin mielessäni usein lukemaani puolalaista tai itäsaksalaista nuortenkirjaa, jossa siirryttiin ajassa taaksepäin ja jossa ihmisten pitkikset, kalsarit tai alushousut sekä voimistelun sopivuus nuoren tytön kehitykselle saivat paljon huomiota. Muuta en kirjasta muistanutkaan, en edes nimeä. Puolisen vuotta sitten eräs ystäväni mainitsi tämän kirjan Facebook-päivityksessään ja palautti täten Krügerin nuortenromaanin mieleeni. Aloin metsästää kirjaa ja pari kuukautta sitten onnistuin löytämään sen nettihuutokaupasta. Kirja oli kanttaan myöten se, jota olin kaipaillut, mutta miten on sisällön laita?

Tämähän on pyjama eikä voimistelupuku, ajatteli Anda. Mutta katsoessaan ympärilleen hän huomasi että kaikilla tytöillä oli samanlaiset puvut. Joillakin oli jopa kuminauhat housunlahkeissa. Samassa sietämätön Pilleri taputti käsiään ja alkoi hoputtaa tyttöjä parijonossa voimistelusaliin missä voimistelutunnit pidettiin.

Punaruusun aikaan etenee episodimaisesi ja tuntuu rakentuvan juuri tällä nyky- ja entisajan erojen ihmettelylle olipa kyse sitten "kehityksen kehittymisestä" tai sosiaalisista suhteista. Seurustelusäännöt, tyttöjen väliset suhteet koulussa sekä reipas Anda kirjan päähenkilönä tekevät Krügerin kirjasta melko puhdasoppisen tyttökirjan. Aikasiirtymä puolestaan tuo siihen ripauksen fantasiaa. Kerronta etenee ehkä hivenen liiankin vauhdikkaasti eikä suvantokohtia juurikaan ole. Krüger olisi voinut mielestäni saada enemmänkin irti Andan aikaseikkailusta, nyt keskiössä on kokoaikainen uuden vanhan maailman ihmettely ollaan sitten ruokapöydässä, koululuokassa, Andan siskon naimakauppojen äärellä tai uimarannalla. Romaani on suomennettu lyhentäen, mitä harmittelen. Mistä kaikesta mahdoinkaan jäädä paitsi kirjaa lukiessani? Ehkä niistä kaipaamistani yleensä ah-niin-ihanista suvannoista? Tai sitten puolalaista yhteiskuntaa koskevista ylistyksen tai kriitiikin paikoista?

Nyt aikuisena koetin nimittäin etsiä kirjasta viittauksia kirjan kirjoittamisaikaan. Pohdin, että näkyykö kirjassa mitään sellaista, mikä joko kertoisi kommunistisen Puolan ylivertaisuudesta tai sitten pilkkaisi sitä satiirin keinoin. Niin tarkan suurennuslasin kanssa en kirjaa lukenut, että olisin onnistunut löytämään yhteiskuntakritiikkiä suuntaan tai toiseen. Satiiria romaani toki tarjoaa: seurustelusuhteet, ihmisten ulkonäkö sekä käyttäytymisnormit kutsuilla tarjoavat useitakin hymynkareita kesken lukemisen. Se, mikä on hyväksi toiselle, voi olla kauhistuksen huipentuma jollekin toiselle. Puolalaiseen tapaan asioilla on aina puolensa ja puolensa. Hauskoja ovat myös tekniikasta käytävät keskustelut: Kun Andan Varsovassa on puhelin (miltei) joka kodissa ja sähkövaloakin riittämiin, tuntuvat sähkö- ja lennätinlaitoksen kattavuus tai rautatiet 1880-luvun ihmisille Jules Vernen tieteisfantasialta.

Vaikkei Punaruusun aikaan tarjonnutkaan minulle nostalgiatrippiä enempää, suosittelen sitä kaikille tyttökirjojen ystäville. Vanhan rautaesiripun takaa tulleita tyttökirjoja ei todellakaan ole liikaa (onko niitä ylipäätään suomennettu?), ja Krügerin teos on mainio myös aikasiirtymäkertomuksena sekä kahden eri aikakauden tapakuvauksena. Lisäksi se ihan ehdottomasti auttaa arvostamaan pitkiksiä - tai nykykielellä kaiketi legginsejä. Mitä vapautuksen aikaa saammekaan elää tässä korsettivapaassa maailmassa!

***½

Tällä kirjalla osallistun sekä Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat-haasteeseen että Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen.

Rakkauden tasavalta ja muita kirjarakkauksia

Sanotaan että rakkaus tekee ilkiöistäkin enkeleitä. Että rakastuneet ihmiset ovat ystävällisempiä, pysyvät lujemmin päätöksissään ja loistavat sisäistä valoa, joka on niin impulsiivista ja aulista, niin herkkää ja miltei viatonta, että muut ihmiset tulevat heitä tarkkaillessaan ajatelleeksi lapsia - satujen hyviä, rohkeita ja neuvokkaita lapsia.
-- Sanotaan että rakkaus vääristää arvostelukyvyn, niin että moraaliltaan vankinkin saattaa sortua pahuuteen ja paha yltää hyvyyteen.

Hyvää ystävänpäivää! Monissa maissa Valentinuksen päivä on omistettu rakkaudelle, minkä vuoksi höpöttelen hieman rakkauskirjoista - etenkin yhdestä ainoasta.

Nimittäin Carol Shieldsin Rakkauden tasavalta on mielestäni rakkauskirjoista kaikkein ihanin. Se ei ole romanttinen - ei kynttäläillallismielessä eikä melankolisen kaipuun ilmentäjänä - vaan pikemminkin arkinen. Merenneitoja tutkivan folkloristi Fayn ja radiojuontaja Tomin aikuinen rakkauskertomus syntyy yllätten, ensisilmäyksellä. Se on hullaannuttaa, tuntuu monimutkaiselta ja kuitenkin arkiselta, samaan aikaan luontevalta ja epävarmalta. Arkisuus on hyvä pohja parisuhteelle, sillä ainainen pää pilvissä ja sydän roihuten eläminen kuluttaa, vaikka antaa varmasti hetkellisesti paljon. Rakkauden tasavalta on arkisuudessaan kuitenkin yllättävä ja hauska. Samanlaisia pieniä elämän yllätyksiä tulee jokaisen eteen lähes väistämättä, hauskuus taas pelastaa paljon. Minulla on monia syitä rakastaa Carol Shieldsiä, ja Rakkauden tasavalta on hänen romaaneistaan minulle se kaikkein suurin.

En sano, että Shieldsin Rakkauden tasavalta on mielestäni kaikkien aikojen paras tai suurin rakkausromaani. En itse asiassa juurikaan lue varsinaisia rakkauskertomuksia ja monet suuret rakkauskirjaklassikotkaan, kuten Tuulen viemää tai Kamelianainen, eivät ole minun elämäni kirjoja. En ehkä edes tiedä, miten rakkauskirjat määritellään. Pidän eniten pienimuotoisista rakkautta pohtivista kertomuksista, kuten Joel Haahtelan ihmeellisestä Elenasta tai hieman höpsöistä, mutta yllätyksiä täynnä olevista kertomuksista, kuten Andrew Nichollin Rouva Agathen rakkaudesta, joka ei kuitenkaan millään muotoa ole edes oma suosikkikirjani, mutta rakkauskertomuksena se on makuuni suloisella tavalla sopivan omituinen. Kotimaisista omituisuudessaan ihanin on ehdottomasti Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Samoin pienimuotoiseksi kirjoitetut pohjimmiltaan suuret tragediat, kuten Haruki Murakamin Norwegian Wood, vetoavat minuun. Palaan kuitenkin Shieldsiin pienen, eikä edes niin kaukaisen, mutkan kautta: Jane Austen on minulle ehkä se suurin rakkauskirjojen kirjoittaja. Samaistun aina järkevään Ellinor Dashwoodiin, mutta kyllä Ylpeys ja ennakkoluulo-kirjan Elisabeth Bennettin nokkeluus sekä Herra Darcyn koppavuus ovat silkkaa iltapäiväteetä minun mielelleni. Kaiken kukkuraksi Jane Austen on toiminut suurena esikuvana Carol Shieldsille, mikä näkyy Shieldsin erinomaisessa kyvyssä kuvata arkea tarkkanäköisesti ja hellän satiirisesti.

Pääsin siis takaisin Shieldsiin. Rakkaus voi olla tässä ja nyt, pieninä tekoina ja pään sisäisenä myllerryksenä. Jos minun pitäisi suositella rakkauskirjaa ystävänpäiväksi, olisi valintani ehdottomasti Shieldsin Rakkauden tasavalta. Olen iloinen, jos joku ottaa vinkistäni vaarin ja näen pian tämän hienon kirjan jossain blogissa.

Rakkauden tasavallan kannessa on sydämenmuotoisia tomaatteja. Muistelen, että tomaatteja pidetään lemmenruokana. Niin tai näin, rakastan tomaatteja, Carol Shieldsin tuotantoa sekä tietenkin omia kaikkein läheisimpiäni.

Mikä on sinun suosikkirakkauskirjasi? Tai suurin kirjarakkautesi? Niin - ja miten määrittelet rakkauskirjan? Millainen se on?

Carol Shields: Rakkauden tasavalta.Otava 2002. Republic of Love. Suomentanut Hanna Tarkka.

Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtela: Katoamispiste
Kustantaja: Otava 2010
Kansi: Päivi Puustinen. Raija Siekkisen kuvat: Raimo Poutanen
Kotimainen romaani
Sivuja:160

Ajattelin saarta ja tunsin kuinka tuuli nousi, miten puut alkoivat äkisti taipua. Ehkä hän oli painautunut laverille, kääriytynyt peittoon ja koukistanut polvensa vasten rintaa. Oli elokuu ja silti kylmä. Näin hänet vuoteessa mökin nurkassa ja kuulin kuinka kaikki keinui hänen yllään, seinät narisivat, katolle kopsahteli käpyjä. Tulipesä oli sammunut jo tunteja sitten ja oven eteen oli kiilattu tuoli, miksi, kukaan ei tulisi siitä sisään.

Ihmiset väistelevät lätäköitä Bulevardilla. Jokin ohikulkevassa naisessa kiinnittää minäkertojana toimivan miehen huomion ja pian naisen sateenvarjo karkaa ilmavirtauksen seurauksena kohoten aina kattojen tasolle saakka. Nainen nauraa hämillään ja sateenvarjon pelastamista yrittänyt mies tarjoaa naiselle kahvit kahvila Ekbergissä. Nainen on ranskalainen, nimeltään Magda Roux. Hän on Suomessa etsimässä miestään Paulia, ainoana johtolankanaan edesmenneen Raija Siekkisen teos Une fissure dans le paysage, Häiriö maisemassa. Kertoja muistaa lukeneensa Siekkisen tuotantoa ja päättää auttaa naista. Pian Magda kuitenkin katoaa ja mies alkaa etsiä niin Magdaa ja Paulia kuin selvittää Raija Siekkisen traagiseen kuolemaan päättynyttä elämääkin.

Joel Haahtelan muutama vuosi sitten Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt romaani Katoamispiste (2010) on faktaa ja fiktiota onnistuneesti sekoitteleva sukellus kirjailijuuteen, Suomen ja Ranskan kaupunkeihin, Raija Siekkisen elämään sekä ennen kaikkea ihmismieleen. Minäkertoja etsii Paulin ja Madgan ohella myös itseään päättyneen parisuhteen ja kirjoittamistaan kohdanneen umpikujan aallokokoissa. Raija Siekkisen kohtalon selvittämisestä tulee hänelle miltei pakkomielle. Kun ihminen katoaa, niin onko kyse pikemminkin fyysisestä häviämisestä toiseen maahan vai pikemminkin hiljaisesta hiipumisesta; katoamista niin toisten silmistä kuin luopumista omasta elinpiiristään? Voivatko katoamispisteet piirtää kokonaisen mielenmaisemallisen kartan?

Olin siis viimeisen vuoden aikana tehnyt kaikkeni palatakseni tähän maailmaan ja unohtaakseni miten kirjoja kirjoitetaan, miten sanat muodostavat lauseita, lauseet tarinoita. Olin yrittänyt kirjoittamisen sijasta keskittyä toiseen ammatiini, jatkanut lääkärin vastaanottoa, joka sekin toisin toimi vain puoliteholla, koska en kaikesta huolimatta uskaltanut tehdä lopullista päätöstä; pelkäsin, että jos nyt ottaisin liikaa potilaita, he veisivät pian kaiken aikani, ja salaa odotin sittenkin uuden tarinan alkua.

Otavan kevätkauden esittelyssä pari viikkoa sitten Haahtela kertoi uusimman kirjansa Traumbachin teemoista sekä synnystä. Hän kertoi halunneensa kirjoittaa jotain lempeää ja humoristakin, koska hän oli huomannut hauskuuden kadonneen hänen teoksistaan. Juuri Katoamispiste on Traumbachia edeltävä teos. Sen luettuani ymmärrän hyvin, mitä Haahtela tarkoitti. Katoamispiste ei ole hauska kirja, vaan sen melankolinen tunnelma on miltei käsinkosketeltava. Mitä Katoamispisteeseen ja Traumbachiin tulee, niin näin tuoreeltaan luulen pitäväni enemmän jälkimmäisestä, mutta edellinen on kuitenkin parempi romaani. Pidän Traumbachin suloisesta hellyydestä. Mutta myös Katoamispiste on kaikessa salaperäisyydessään ja surumielisyydessäänkin lohduttava. Teoksen lohduttavuus johtuu ennen kaikkea Haahtelan kyvystä kirjoittaa niin ihmeellistä tekstiä. Haahtela on - anteeksi vain kaikki hehkutukseni, mutta joidenkin kirjailijoiden kohdalla taidan muuttua höperöksi - niitä kirjailijoita, jotka kirjoittavat taikakynällä. Hän kuljettaa lukijansa moniin paikkoihin: Raija Siekkisen Kotkaan, tunkkaiseen hostelliin ja Ekbergille, minäkertojan Lauttasaareen ja Otavan toimitaloon Uudenmaankadulle, Pigallen alueelle Pariisissa, Abesses'n metroasemalle, Rue des Martyrsin varrella olevaan pieneen leipäkauppaan. Teksti sukeltaa yhtä lailla moniin tunnelmiin: raitiovaunun kolinaan Uninionkadulla, nopeaan rakasteluun kivitalon porttikongissa, saarimökillä nähtäviin taivaan halki vyöryviin pilviin.

Katoamispisteen ydin ei mielestäni ole kuitenkaan aiheuttaa ihastuksen huokailuja, vaikkei niitä voi välttää. Katoamispiste on ehkä vakavin ja jollakin tavalla konkreettisin lukemistani Haahtelan teoksista. Konkretian tunnetta lisäävät tietenkin Haahtelan käyttämän minäkertojan käynnit Otavan ja SKS.n arkistossa, Raija Siekkisen (kuvitteellisten, sitä en voi tietää) tuttavien haastattelut sekä katuosoitteen tarkkuudella mainitut paikat. Silti romaani on myös Haahtelalle ominaiseen tapaan suuri mysteeri. Ihminen on viimeiseen saakka arvoitus. Mysteeriä on kaikki se, mitä ei voi koskaan tavoittaa, mutta yhtä lailla myös kaikki konkreettiset todisteet ihmisen, taiteilijan, elämästä: arkistoaineistot, keskeneräiset kirjeet, valokuvat, muistot ja  En varmasti ole ainoa, joka Katoamispisteen luettuaan tuntee halua, tai ehkä miltei pakottavaa tarvetta, tutustua Raija Siekkisen tuotantoon. Luin Haahtelan romaanin eilen ja illalla vietin aikaa lukien Raija Siekkisestä kirjoitettuja nettitekstejä sekä hänen muistokirjoituksensa. Sitä, mikä Katoamispisteessä kerrottu Siekkisen elämää sivuava kohta on totta, mikä fiktiota, en tässä tietenkään paljasta. Itse asiassa en sitä edes tiedä, sillä asiat tai niiden olemattomuus kaikki sulavat yhdeksi.

Katoamispiste nousee korkealle muutenkin suuresti arvostamani Haahtelan tuotannossa. Nyt ensimmäisellä lukukerralla sain kirjalta paljon, mutta siinä on paljon sellaista, jota en ymmärtänyt tai jonka haluan yrittää itselleni selvittää. Siksi olen varma siitä, että tulen lukemaan kirjan uudelleen hyvinkin pian. Uudelleenluenta tulee olemaan mieleinen tehtävä, sillä Katoamispiste on taidokas, tiivistunnelmainen, kokonainen ja varmaotteisesti kirjoitettu teos. Se jättää rauhallisen olon ja paljon kysymyksiä. Katoamispiste on jälleen kerran yksi helmi oman kirjahyllyni parhaimpien romaanien joukkoon. Ja kukapa voisi vastustaa kirjaa, jossa kaikki alkaa sateenvarjosta? En ainakaan minä.

*****

Katoamispisteen ovat lukeneet myös Hanna, Naakku ja Pihi nainen. Lyhyesti siitä on kirjoittanut Pekka ja juuri tänään aamulla huomasin Saran tuoreen blogiarvion.

Claire Castillon: Kuplissa

Claire Castillon: Kuplissa
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Les bulles 2010
Suomentanut: Lotta Toivanen
Kannen kuva: Christine Tamalet
Ulkomainen novellikokoelma, Ranska
Sivuja: 167

On hankalaa olla sadisti, kun ei ole tottunut sellaiseen. Lempeästä liittolaisesta muutuin siis eräänlaiseksi kiduttajaksi. Lakkasin pesemästä hänen pyykkejään, ja aina kun hän aloitti yhden Ai-alkuisista lauseistaan, minä vastasin Ai ai.
Jos hän valitti asunnon kylmyyttä ja lähti sängystä, minä en syöksynyt viemään aamutakkia hänen harteilleen, vaan huudahdin: Niinpä, nyt on talvi!

Taiteilijapariskunta ei anna lapselleen värikyniä, jottei lapsi aikanaan päihittäisi heitä. Madeleleinen miesystävä meneekin naimisiin tämän sisaren kanssa ja synnyttää Madeleinelle sisarenpojan. Työ, koti ja rääkki sängyssä tuntuu yksitotiselta, minkä vuoksi voi illallisella hyvin istua puolisonsa parhaan ystävän sormet emättimessään. Hugues pyytää lastaan kiinnittämään huomiota leiriltä lähetettyjen korttien oikeinkirjoitukseen. Laurent, Florient tai Florent - ihan sama, koska naisen kaikilla kumppaneilla on erektiohäiriöitä, ei sen väliä. Jos ei varaa hotellia ajoissa, saa  nukkua sillan alla. Mutta samapa tuo, kun se hotelli kuitenkin olisi vain keskikertainen ja keskiluokkainen majapaikka. Haloo!

Ranskalaisen Claire Castillonin novellikokoelma Kuplissa (2012/2010) jatkaa käsittääkseni samalla tyylillä kuin hänen suosittu Äidin pikku pyövelinsäkin. Näkökulma maailmaan on omintakeinen, jokaisella kertojalla täysin subjektiivinen ja itsekeskeinen sekä ennen kaikkea mustaakin mustemmalla huumorilla sävytetty tapa laukoa oman elämänsä totuuksia. Castillonin ihmiset puhelevat (itsekseen) niin puolisoilleen, rakastajilleen, lapsilleen kuin itselleenkin. He sivaltavat, kuiskaavat, vihaavat ja samalla myös naurattavat. Mutta mitä sanottavaa näiden totuudentorvien monologeissa tai ajatelmissa oikein on?

Minä toivon hänen epäonnistumistaan, hän odottaa minun romahtamistani. Vaimoni ja minä panemme kapuloita toistemme rattaisiin. Hän nauttii katsellessaan päänuppini kaljuuntumista, ja minä haaveilen, miten hänen makkaroihinsa kertyy rasvaa. Toivomme puolin ja toisin, että toisen imusolmukkeet jonain päivänä muuttuvat pahalaatuiseksi lymfoomaksi. Emme sano toisillemme mitään avoimesta ja jopa nautimme kierosti suudellessamme sairaana toinen toistamme suulle. On sanomattakin selvää, että olemme toistemme vihollisia. Hän tekee minun elämäni vaikeaksi, ja minä puukotan häntä selkään.

Sitä sanottavaa löytyy paljonkin. Kuplien ihmiset tuntuvat tosiaankin elävän ihan omassa kuplassaan vailla empatian häivääkään. Suloisuus tuntuu olevan kaukana, herttaisuuden rippeitäkään ei näy. Luin kirjan hyvin nopeasti ahmien kaikki tekstit kerralla. Se oli väärä ratkaisu, sillä sorruin jonkinlaiseen lukuahmimiseen, josta seurasi ähky. Ähkyn seurauksena en erottanut sinänsä mainioita ja reipasotteisuudessaan hyvin raikkaita tarinoita toisistaan. Kaikki ihania ranskalaisia nimiä - Armande, Virginie, Célestine, Ondine, Dominique, tiedättehän nämä - vilisevät pikkukuplat sekoittuivat mielessän niin, että mieleeni jäi vain väläyksiä sieltä täältä: kuka ei välitä hampaiden rei'istä? Kenen pitää jo mennä, antaa laputtaa? Kenelle riittää jo? En muista. Nautin  kuitenkin tavattomasti Castillonin kirjoitustyylistä. Hän on tarkkanäköinen ja ennen kaikkea hauska. Hänen tekstinsä vahvistaa mielikuvaani siitä, että nimenomaan ranskalaiset hallitsevat tämän tyylilajin. Miten he osaavatkin olla samalla kertaa niin roiseja, yhteiskunnallisia ja kuitenkin kepeitä? Myös Lotta Toivasen suomennos tuntuu erinomaisen onnistuneelta.

Kaiken ilotulituksen kaltaisen tylytyksen lomassa jäin pohtimaan Castillonin  kertomusten luokittelua novelleiksi. Ovatko ne novelleja? Perinteinen haukkanovellin kaari ei täyty läheskään aika ja lyhyimmillään puolentoista sivun tarinat lähestyvät pakinaa tai kolumnia. Castillonin tekstit ovatkin ehkä pikemminkin monologeja, ajatusryöppyjä tai koskaan lähettämättömiä kirjeitä. Niin tai näin, Castillonin teksti puhuttelee, naurattaa ja pöyristyttää hyvällä tavalla. Castillon myös hallitsee tiivistämisen taidon: miksi kirjoittaakaan rönsyillyn, kun voi tiiviisti ilmaista sen mitä haluaa? Itselleni teos tuli vastaan niin tervetulleena ja fiksunkepeänä kirjallisuutena, että tunnen oloni virkistyneeksi kaikkien Kuplien jälkeen.

Castillonia lukee mielellään, vaikkei yhdestäkään hänen henkilöhahmostaan voi oikein pitää. Heistä ei voi pitää, koska he ovat karikatyyrisyydestään huolimatta aivan kuin sinä tai minä huonona päivänä. Monologeissaan ja ajatuksissaan he sanovat juuri sen, mitä itse kukin haluaa joskus laukoa. Kuplissa on ihanan tyly ja roisi meininki, kuten pitääkin. Suosittelen Castillonia ihan jokaiselle, mutta pieninä päivittäisannoksina.

-----
Ja ne tähdet? Niin, annan sovittelevat ***½. Jos olisin lukenut kirjan pienempinä annoksina, antaisin varmaankin neljä tähteä. Sen verran hyvin viihdyin näissä Kuplissa.

Kuplissa ovat leijailleet myös Minna, Jenni, Sonja ja Marissa.

Johanna Holmström: Camera Obscura

Johanna Holmström: Camera Obscura
Kustantaja: Teos & Söderströms 2011
Alkuteos: Camera Obscura 2009
Suomentanut: Asko Sahlberg
Kansi: Helena Kajander. Kannen kuva: Hannu Ahonen
Kotimainen novellikokoelma tai episodimainen romaani
Sivuja: 347


Hän suunnistaa Haukkavuorta kohti, väistelee kumarrellen kuusenoksia, löytää polun mustikanvarpujen joukosta ja kulkee. Metsä on päästään pimeän huohottavan valon tunneli. Tunneli, jossa on havunneulasista piikikkäät syrjät ja lattia sammalen riekaleista. Kaikenlaista tarttuu hänen jalkoihinsa. Havunneulasia, kaarnaa, lehtiä, sammalta, hiekkaa, oksia, maata ja savea. Kypsiä puolukoita ja ylikypsia mustikoita. Eläinten paskaa ja sorkanjälkiä.
Ajatuksia, muistoja, käsi hännällä. Pienet sormet, jotka tarttuvat karkeisiin karvoihin. Hänen lapsuutensa Idan kanssa. Tunnelin seinät punamultamaalausten peitossa.

Kun haluaa suojella luontoa ja eläimiä sekä ehkäistä ihmisten maapallolle tekemää tuhoa, voi tehdä radikaaleimman mahdollisen teon ja kadota kokonaan tästä elämästä. Niin tekee nuori Ida Rosendal ja jättää taakseen niin isänsä Erkin, omanlaistaan elämää viettävän äitinsä Tessan sekä joukon eläinaktivistiystäviään, Annan, Lotan, Sebben ja Markuksen. He kaikki koettavat luovia oman olemisensä epätoivossa. Idan ystävät esimerkiksi muuttavat asumaan pieneen korpimetsämökkiin ollakseen yhtä luonnon kanssa ja suojellakseen susia. Pieni polku johdattaa erään heistä toiselle mökille, jossa asuu pelottavien tarinoiden kohteena olleen nukentekijän noitamainen, ikääntynyt tytär. Toisaalla valokuvaaja Laura koettaa arvioida menestyksensä seuraamuksia. Kirjan jokainen tummasävyinen novelli tai tarina kysyy, että tiedämmekö kaikilla teoillamme olevan seurauksensa?

Sipoolaissyntyisen Johanna Holmströmin romaanimainen novellikokoelma, Ruotsin kirjallisuussäätiön sekä Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnot voittanut Camera Obscura (2009/2011) koostuu seitsemästä pitkähköstä kertomuksesta, jotka kaikki kiertyvät menetyn Idan ja tämän lähipiirin ympärille.

Camera Obscura on pimeä huone tai laatikko, jonne tehdystä reiästä heijastuu optisesti vastakkaisen tai himmeän kuvan kohteesta. Holmströmin kirjassa näkökulmat vaihtelevat kertojasta riippuen ja kerrottava asia näkyy aina hieman eri tavoin, aina vastakkaisesti tai rinnakkaisesti edelliseen kertojaan - ja edelliseen novelliin - verrattuna. Uhka tai suoranainen paha vaanii kaikkialla, eniten kuitenkin ihmismielessä. Holmströmin kirjan jännitys on psykologista, mutta mikään dekkari kirja ei ole. Se on ennemminkin olemassaolon vaikeimpia kysymyksiä pohtiva kertomusten kokoelma, joka jättää paljon lukijan tulkittavaksi.

Pimeys sakenee. Porkkanat, perunat, nauriit ja punajuuret odottavat. Paholaisenpata kiehuu. Hän kohottaa katseensa ja tuijottaa ulos kohti metsän mustaa vatsaa. Tuntee ajan vyöryn läpi ruumiin, joka on käynyt heikoksi ja riutuu nyt kaukana tuntemattomassa, takamailla, joilla kukaan ei kulje ohi, ei yhteen eikä toiseen suuntaan. Unohdus laskeutuu hänen ylleen kuin puuterintomun kevyt, tuskin havaittava peite.
Pian.
Sitten hän kohottaa käden ja tarttuu kynään. Kirjoittaa.

Camera Obscuraa voi lukea joko novellikokoelmana tai eräänlaisena mosaiikkiromaanina, koska kaikki teoksen novellit ovat osa samaa, isompaa tarinaa. Minä valitsin jälkimmäisen näkökulman, mikä koko teoksen luettuani tuntuukin  oikealta. Nimittäin vaikka kirjan kaikki novellit tai luvut ovat luettavissa itsenäisinä tarinoina, nivoutuvat ne keskenään yhteen. Rakenne muistuttaa hieman maatuskanukkea: kun avaat yhden, sen sisältä tulee toinen, kolmas, neljäs ja niin edelleen. Holmströmin maatuskat eivät kuitenkaan ole kokoaan lukuunottamatta identtisiä, vaan aina syvemmälle ja syvemmälle samaan teemaan pureutuvia. Uusi maatuskanukke sisältää aina jotain enemmän kuin edellinen. Camera Obscuran rakenne on harvinaisen toimiva. Ainakin itse saatan usein lukea novellikokolmia hitaasti, novellin sieltä, toisen täältä, mutta Camera Obscuraa ei voi jättää kesken.

Teoksen ainoa ongelma on mielestäni sen aavistuksen liiallinen rönsyilevyys niin novellien pituudessa kuin kielessäkin. Holmström kirjoittaa taitavasti ja rönsyilevyys kyllä sopiikin tuomaan tiettyä sadunomaisuutta realismin joukkoon. Mutta etenkin alkupuolella minun oli vaikea päästä sisälle Idan ja hänen ystäviensä maailmaan, Camera Obscuran tunnelma tuntui liiankin tiheältä, miltei liian käsinkosketeltavalta ja hivenen pelottavalta. Totuttuani Holmströmin kieleen ja Asko Sahlbergin pääosin onnistuneeseen suomennokseen (kirjan suomentaminen ei varmastikaan ollut käännöstöistä helpoimpia), nautin kirjasta. Holmströmin teksti pitää otteessaan ja johdattaa ihmeelliseen maailmaan, josta ei ole helppoa palata takaisin; kuin metsään hiipivä halla, kietoutuu kerronta lukijansa ympärille. Jokainen tarina on kerrottu eri näkökulmasta ja erilaisella tyylillä, mutta siitä huolimatta teos onnistuu muodostamaan yhtenäisen kokonaisuuden. Mikään välipala Camera Obscura ei ole, vaan sen tiheä tunnelma kietoutuu lopulta lukijankin ympärille eikä jätä hevillä rauhaan.

Camera Obscura on osin sadunomainen, mutta ehdottomasti lapsilta kielletty. Tunnelmansa puolesta Holmströmin teos on kuin Stockmannilla käynyt suomenruotsalainen Punahilkka kohtaisi joukon ekoanarkisteja puolukkakankailla ja sammalen sylissä. Mukana on aavistus Sudenmorsianta, paljon Hannua ja Kerttua sekä uutisia villin luonnon ja ihmisten kohtaamisista - mieleeni tuli esimerkiksi muutaman vuoden takainen uutinen kanadalaisesta folklaulajasta, joka luonnonrakastajana päätyi kojoottien raatelemaksi. Sadunomaisuus on kuitenkin vain yksi mauste, sillä Holmström hallitsee myös realismin perinteen. Kaikki kiertyy kohti Lucian päivän lumisadetta ja lähiössä käytyjä kahvipöytäkeskusteluja. Näkökulma vaihtuu, mutta tietyt kiintopisteet pysyvät. Lukijana en itse saanut rauhaa ennen kuin olin lukenut koko kirjan loppuun. Luin suorastaan ahmien, vaikkei Camera Obscura ole lähelläkään helppoa lukuromaania. En tosin tiedä, sainko varsinaista rauhaa vieläkään, vaan huomaan pohtivani sitä, miten ihminen ja luonto asettuvat vastakkain, ja miten ihminen ja ihminen asettuvat vastakkain vielä enemmän. Onko ihminen ihmiselle susi?

En ole huomannut Holmströmin kirjaa käsitteleviä arvioita muissa blogeissa. Nyt toivon blogisavuja ehkä enemmän kuin koskaan, sillä tämä hieno, julma ja moraalikysymyksiä ajattelemaan paneva kirja totta tosiaan niitä ansaitsisi.

****½

Yläkuvassa kirjan alla näkyvä piirustus ei harmillisesti ole omani, vaan ote Brian Froudin hurjasta kuvakirjasta Good Faeries - Bad Faeries. Camera Obscuralla osallistun myös Kirjavan kammarin Underbara finlandssvenskor vid papper-haasteeseen.

Colm Tóibín: Brooklyn

Colm Tóibín: Brooklyn
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2011
Alkuteos: Brooklyn 2009
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Ulkomainen romaani, Irlanti
Sivuja: 313

Kaikki puhuivat kovalla äänellä, ja hetkittäin hänen mielessään väikähti lokakuinen alkuilta, kun he äidin kanssa kävelivät kadulla Enniscorthyssa, kun Slaneyjoki virtasi vuolaana ja lasinkirkkaana, jostain läheltä kantautui lehtien polttamisen tuoksu ja päivänvalo hiipui hitaasti ja lempeästi. Se näkymä nousi hänen mieleensä useasti kun hän tunki seteleitä ja kolikoita pussiinsa ja kaikenlaiset naiset lähestyivät häntä kysyäkseen, mistä mitäkin vaatekappaletta löytyisi ja voisivatko he palauttaa ostamansa vaatteet ja vaihtaa ne muuhun kauppatavaraan, tai ostaakseen sen, mitä heillä oli jo käsissään.

Vuoden 1951 Irlanti on köyhä maa. Monet työikäiset lähtevät Englantiin, osa Yhdysvaltoihin saakka. Lähtijöihin kuuluu myös nuori kauppa-apulainen Eilis Lacey, joka rakkaan Rose-siskonsa sekä New Yorkissa vaikuttavan isä Floodin rohkaisemana matkustaa matkapahoinvoivana laivan kolmannessa luokassa yli Atlantin ja löytää paikkansa Brooklynista. Eilis saa töitä myyjättärenä ja koti-ikävänsä peittääkseen hän alkaa opiskella kirjapitoa iltaopiskeluna. Hän on kunnollinen vuokralainen ja tunnollinen työntekijä, joka löytää italialaistaustaisesta Tonysta itselleen sopivan seurustelukumppanin. Elämän ollessa päällisin puolin kunnossa saa Eilis viestin Irlannista ja hän joutuu palaamaan vanhaan kotimaahansa. Tämä kaikki ajaa Eilisin myös hänen elämänsä suurimman ratkaisun ääreen.

Irlantilaisen Colm Tóibínin Brooklyn (2009/2011) on pelkistettyyn tarinaan ja hyvään kerrontaan luottava romaani siirtolaisuudesta, entisen ikävästä, uusien juurien muodostumisesta sekä elämässä vääjäättömästi tehtävistä vaikeista päätöksistä. Brooklyn sukeltaa syvälle nuoren Eilisin elämään tarkastellen kaikkea hieman ulkopuolisena - tismalleen samanlaisin ulkopuolisin silmin Eilis itse näkee ja kokee elämänsä Yhdysvalloissa. Tóibínin teos on samaan aikaan ehjä romaani, yhteiskunnallinen tutkielma niin siirtolaisuudesta, naisiin kohdistuvista odotuksista kuin yhteiskuntaluokista sekä kaiken lisäksi vielä sydämeenkäyvä tarina erään nuoren naisen valinnoista osin pakon edessä.

Ehtoolliselta palatessaan Eilis yritti rukoilla ja huomasi vastaavansa itse siihen kysymykseen, jonka oli aikoinut rukouksissaan esittää. Vastaus oli se, ettei vastausta ollut, että mikään mitä hän voisi tehdä ei olisi oikein.

Lukuisten myönteisten blogi- ja lehtiarvioiden perusteella osasin odottaa hyvää ja vähäeleistä kirjaa. Sellaisen sainkin. Tóibin kirjoittaa uskottavasti kuljettaen tekstissään vahvaa realismin perintöä. Tóibín ei ota kantaa, vaan luottaa henkilöhahmoihinsa, joiden antaa kasvaa näennäisen eleettömästi, pienin sanoin ja teoin. Jos Tóibínin teksti kantaakin, niin sinänsä suorastaan erinomaisesti suomennettu teos sisältää muutamia huolimattomuusvirheitä, minkä vuoksi pohdin lukevani seuraavan Tóibínin kirjani englanniksi - aion nimittäin Brooklynin perusteella lukea ehdottomasti lisää miehen teoksia.

Yleisesti ottaen pienieleisyys kirjassa on minulle pelkkää plussaa. Kammoan hieman kirjoja, joihin sekoitetaan pursuava keitos vähän sitä sun tätä: suuria tunteita, mystiikkaa ja dramaattisia vetäviä juonenkäänteitä. Brooklynissa, kuten monissa muissakin hienovaraiseksi luonnehdituissa romaaneissa, rauhallisuus on vain pintaa ja rivien välistä löytyy monenlaisia merkityksiä ja usein se kaikkein arkisin onkin miltei elämää suurempaa. Nyt joudunkin pian perumaan puheitani siitä, että en itke kirjoja lukiessani. Tai sitten Keltaisen kirjaston kirjat osaavat osua johonkin ytimeen minussa. Vuodatin pari kyyneltä lukiessami Murakamin Norwegian Woodia; en toki muuten vertaa täysin erilaisia Tóibínin ja Murakamin kirjoja, mutta myös Brooklyn sai silmäkulmani kostumaan. Olen siitä vain iloinen, sillä Tóibínin romaani todistaa jälleen kerran upeasti sen, ettei ihmismielen kiirastulen tarvitse olla suuren tragedian seuraus.

Vaikka lähtökohtaisesti rakastankin hillittyä kerrontaa runsaan rönsyilyn sijaan, olisi Tóibín voinut luoda Eilisistä aavistuksen voimakkaamman persoonan. Hän olisi voinut mennä hieman enemmän Eilisin pään sisälle ja päästää meidät lukijansa kokemaan Eilisin mielenliikkeet nykyistä vahvemmin. Kyse on kuitenkin vain pienestä puutteesta. Toteamukseni on kaino toive saada hieman pintasäröjä Eilisin nyt niin tasaiseen ulkokuoreen. Toisaalta tuo tasaisuus on vain näennäistä. Ollakseen keski-iän ylittänyt mies kuvaaTóibín naisen elämää erittäin uskottavasti; Eilisin teot - esimerkiksi kirjeiden piilottaminen, yritys pitäytyä käytösnormeissa sekä jatkuva ahkeruus - kertovat sisimmiltään epävarmasta nuoresta naisesta, jonka pitää oppia juurtumaan uuteen, palata taas vanhaan ja lopulta tehdä oma ratkaisunsa.

Ja sen ratkaisunsa Eilis totta tosiaan tekeekin! Eilisin ratkaisu, josta en tietenkään enempää kerro enkä paljasta edes sitä, mihin se liittyy, on herättänyt ristiriitaisen vastaanoton kirjablogeissa. Minun mielestäni Eilisin tarina saa arvoisensa ja ainoan oikean lopun.

Vähäeleisyydessään Brooklyn on pieni helmi kirjaksi. Tóibínin kikkailematon ja kirkas teksti vakuuttaa, vaikuttaa ja koskettaa. Hänen henkilöhahmonsa ovat enemmän kuin tyyniä kuoria, he ovat oikeita ihmisiä, joille toivoo kaikkea hyvää myös kirjan kansien sulkeuduttua.

****½

Kirjablogeissa Brooklyn on ollut erittäin luettu ja rakastettu. Kirjan ovat lukeneet ainakin Arja, Leena Lumi, Karoliina, Maria, Anna Elina, Zephyr, Sara, Maija sekä Liisa. Jos unohdin mainita jonkun, niin nykäiskää virtuaalisesta hihastani!

P.S. Brooklynilla nappaan myös pisteen Ikkunat auki Eurooppaan-haasteesta. Ja aloin nyt tagata myös Keltaisen ja "Sinisen" kirjaston kirjat blogissani.

Milloin luet eniten, milloin vähiten?

Tänään syödään runebergintorttuja, äänestetään, pidellään pakkasia ja aletaan odotella jo hiihtolomaa, joka täällä eteläisessä Suomessa alkaa kahden viikon kuluttua. Hiihtoloman ajankohta yllättää minut aina, koska savolaistyttönä olen tottunut viettämään sitä oman syntymäpäiväni aikaan maaliskuun alussa. Mielikuvissani hiihtolomaan kuuluvat hohtavat hanget, auringon osin sulattamat jääpuikot, kuuma kaakao sekä pino kirjoja.

Tästä mieleeni heräsikin kysymys siitä, että milloin itse kukin lukee eniten? Ovatko lomat - olipa kyse sitten hiihtolomasta, pääsiäisestä, ihanasta kesästä tai suloisesta joulusta - parasta lukuaikaa juuri sinulle? Vai luetko tasaisesti niin arkisin kuin sunnuntaisin? Onko sinulla joku suosikkivuorokaudenaika lukemiselle? Tosin "suosikkivuorokaudenaikaa" taitaa usein sanella kellon määräämä pakko, koska työaikaan, lasten vaatiessa leikkiseuraa tai ruuhkassa istuessa voi olla hankala lukea. Toisaalta ruuhkissa voi kuunnella äänikirjaa, bussissa lukea ja lasten leikkien "alkuorganisoinnin" jälkeen voi hyvässä lykyssä uppoutua tarinaan. Onko joku ajankohta mahdoton lukemiseen? Ja onko ajankohta ihan arkisidonnainen vai etkö ehdi lukea lomalla niin paljon kuin haluaisit?

Mutta miten on omalla kohdallani? Huomasin nimittäin, vaikka varaan lomille vinon pinon kirjoja, saatan lukea vähemmän kuin arkisin. Lomailemme usein Savossa mummoloissa, joissa on aina kaikenlaista mukavaa touhua ja iloista sosialiseeraamista. Sen vuoksi lukeminen lomalla jää usein ilta-aikaan. Ulkomaanmatkat ovat asia erikseen. Aikuisten lomille, jotka mieheni ja minun ollessa kyseessä ovat yleensä lyhyitä museo- ja kahvilapainotteisia kaupunkiviikonloppuna, otan mukaani aina useamman kirjan, jotka yleensä ehdin lukea. Esimerkiksi lentokoneessa ei mielestäni parempaakaan tekemistä ole. Perheen matkoilla taas lukuaikaa jää ruhtinaallisesti lasten mentyä nukkumaan viimeistään yhdekseltä. Hiljainen laivan hytti tai hotellihuone on aika tunnelmallinen lukupaikka.

Pääosin lukemiseni sijoittuu tietenkin arkeen. Vuorokausisidonnaista lukuaikaa en osaa itselleni määritellä. Teen töitä kotoa käsin (ja sen vuoksi urakriiseilen varmaan hamaan ikuisuuteen saakka) ja koetan päiväsaikaan istua innokkaasti tietokoneen äärellä niin työasioiden kuin sitä rytmittävien blogitaukojenkin merkeissä. Jos päivän työt ovat edenneet hyvin, annan itselleni lukuaikaa iltapäivisin. Sallin sen, koska minullahan ei mene aikaa työmatkoihin. Parasta lukuaikaa itselleni on kuitenkin ilta ja joskus iltayö. Myöhään lukeminen kostautuu, koska meillä herätään viimeistään puoli seitsemältä niin arkisin kuin viikonloppuisin. Viime yönä esimerkiksi luin Colm Tóibínin Brooklynia liki kahteen saakka. Kuopus tuli ennen seitsemää  pyytämään, että "tee mulle tilaa". Ei siinä auttanut sitten kun päästää nelivuotias viereen loruttelemaan. Ilmankos olen ollut niin väsynyt - ja lukematon - nyt iltapäivällä!

Hiihtolomalukemisia suunnittelen sen verran, että laadin tuonne sivupalkkiin pienen kyselyn hiihtolomakirjastani. Äänestäkää siis minulle lomalukemista! Otan eniten ääniä saaneen mukaani sitten parin viikon kuluttua, mutta kirjamonnina (ystävältä lainattu hauska sana) en tietenkään malta olla pakkaamatta mukaani muutakin. :)

Mukavaa sunnuntaita kaikille! En tee nyt vaalityötä sen enempää, mutta tämä toi kyllä kyyneleen silmäkulmaani.

Tuula Korolainen (toim.): Värssyveturi

Tuula Korolainen (toim.): Värssyveturi
Kustantaja: Tammi 2012 yhteistyössä VR:n kanssa
Kuvitus: Marjo Nygård
Kotimainen lastenrunokirja
Sivuja: 39

Mennään mutkaista Runorataa.
Vauhti lähellä on jo kahtasataa. Heikkoja kyyti hirvittää,
me vaan hihkumme "Jippijuuta!"
Uuniin lämmittäjä heittelee puuta.
Satujunan savu vain maisemaan jää!
(ote Jukka Virtasen runosta Junalla runorataa 1994)

Junassa on hauska matkustaa siitäkin huolimatta, että talvipakkasilla ja lumikeleillä ei aikatauluihin ole luottamista ja radalla on kaikenlaisia ongelmia. Juna on ekologinen, mukava, lupsakkatunnelmallinen ja turvallinen kulkuväline, jolla matkuessa matkanteko tuntuu matkalta. On melko huoletonta istahtaa junaan, leikkiä leikkivaunussa, nauttia omia eväitä (mikäpä voittaisi kerrosvoileivän väliin liiskautuneet kurkut?) tai jututtaa kanssamatkustajia ravintolavaunussa. Olen itse suuri junien ystävä, mutta minua paljon, paljon suurempi rautateiden arvostaja on nelivuotias Junamuseomieheni.

Valtion Rautatiet, VR Group, VR täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 150-vuotta. Sitä juhlistaakseen VR on yhteistyössä Tammen kanssa julkaissut riemastuttavan lapsille suunnatun runokirjan Värssyveturi (2012),  joka on Tuija Korolaisen toimittama ja Marjo Nygårdin kuvittama.

Värssyveturi puksuttaa eteenpäin vetäen perässään monelaisten runojen, lorujen ja leikkien vaunuja. Mukana on säkeitä monilta tutuilta kirjailijoilta ja riimittelijöiltä, kuten Elina Karjalaiselta, Mikko Perkoilalta, Eppu Nuotiolta, Kirsi Kunnakselta, Jukka Virtaselta tai itseltään Zachris Topeliukselta. On laulujen sanoja, kuten Ellasta ja Aleksista tuttu Markus Koskisen Yöjuna Rovaniemelle tai Reino Helismaan suomeksi sanoittama jo klassikosta käyvä Meksikon pikajuna, jonka tunnelma on edelleen miltei hiuksianostattavan jännittävä (molemmat linkit ko. kappaleiden Youtube-videoihin). Runojen lomassa on leikkejä, kuten vaikkapa Matkatekkoo-loru perheen pienimmille tai Junatarkastaja-leikki isoille päiväkoti-ikäisille tai pienille koululaisille. Kaiken lomaan on siroteltu infolaatikoita kertomaan VR:n historiasta, huvipuistojen kummitusjunista tai esimerkiksi oikeista suurista junaryöstöistä. Kuvakirja on näin ollen oikea aarreaitta junanystäville!

Marjo Nygårdin kuvitus tukee runoja oivalvasti ollen välillä miltei tovejanssomaista, kuten Perkoilan Kummitusjunaa kuvittaessaan ja toisinaan sitten kotimaisille lastenkirjoille ominaisen riehakasta ja värikylläistä, kuten alemmassa kuvassa:

Värssyveturi on kirja, jota on vaikea arvioida sen vuoksi, että se on hyvin tyypillinen loruantologia. Se on hauska, mikä on itsestäänselvää, sillä tuskinpa lastenrunokirjasta voisi tylsää tai vakavaa saada etenkään, kun kaikki riimit ovat nimekkäiden ja arvostettujen tekstintekijöiden aikaansaannosta. Riimit ovat riimejä, ne ovat mukavaa äänenluettavaa tai jopa laulettavaa. Ylipäätään on hienoa, kuinka paljon juna-aiheisia runoja onkaan olemassa. Eivätkä Värssyveturin riimit ole mitään "ylipäätään-loruja", vaan tunnelmasta toiseen johdattelevaa laadukasta lastenlyriikkaa. Mukana on niin nostalgiaa kuin uusiakin runoja.

Sen kuitenkin sanon, että kirjaa olisi toki voitu rytmittää tai jäntevöittää toisin. Nyt runot ovat vähän siellä täällä ilman kronologista tai temaattista järjestystä. En toki haluakaan lastenkirjaan minkäänlaista vuosilukujärjestystä, mutta kokonaisuudesta tuli vähän sellainen tuntuma, että kirja on täynnä hienoja loruja, mutta ne nyt on vain laitettu niille paikoille, joille ne ovat mahtuneet. Tämä ei tietenkään lukemista haittaa, sillä vajaaseen neljäänkymmeneen sivuun ei ehkä voikaan vaatia liikaa jäntevyyttä. Kirjan koko on sinänsä mainio, mutta olisin toki voinut lukea junarunoja toisenkin mokoman. Samoin tietoiskuja vaikkapa junista populaarikulttuurissa tai junien ympäristöystävällisyydestä olisi voinut olla enemmänkin. Lapsiyleisö meillä kotona on tyytyväistä, mikä kertonee parhaiten siitä, että Värssyveturi kyllä täyttää tehtävänsä.

Vaikka kirjassa on (hyvin) pientä parannettavaa, suosittelen kirjaa kaikkien pienten junafanien perheeseen, mutta myös kaikille muillekin lastenrunoista pitäville. Uskoisin kirjan olevan mainio lisä myös päiväkotien kirjahyllyyn. Värssyveturi nimittäin tuskin sinne hyllyyn jää, vaan houkuttelee hyppäämään kyytiin.


Nelivuotias junamuseomies arvioi kirjaa keskustelussamme näin:
Katja: No, mitäs tykkäsit? Oliko se hyvä kirja vai oliko ihan huono?
Poika: Oli hyvä! Oli kiva! Jeejeejee!
K: Ai, niinkö hyvä? Muistatko, miten isosisko antaa joskus kirjalle tähtiä? Yksi tähti on tosi huono, kolme on aika hyvä ja viisi on ihan paras? Monta tähteä sinä antaisit?
P: Mä annan kuusi tähteä! Eikun seitsemän! Mäpä annan seitsemän!
K: Ahaa, no se oli sitten hyvä. Mikä siinä oli parasta?
P: Se herra Piipoo, mut miks se kuoli? Kummitusjunakin oli hyvä. Mä tykkään kummituksista. En pelkää niitä yhtään!
K: Kiva, että et yhtään. No, olikos kirjassa mitään huonoa?
P: Se rosvojuttu [Meksikon pikajuna] oli ihan tyhmä. Rosvot viedään vankilaan! Sit tulee poliiseja ja hämähäkkejä.
*******

Äitikin antaa kirjalle tähtiä ****
ja harmittelee, että kaiken riemastuttavan aineiston joukosta puuttui tämä lupsakka juttu.

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä
Kustantaja: Avain 2011
Kansi: Satu Kontinen
Kotimainen novellikokoelma
Sivuja: 254

Nainen ja mies katsovat häntä nyt, ja lapsikin. Katsovat häntä. Siat, hän ajattelee mielessään, ja ajatus kuohahtaa. Hetken vielä hän on valeasussa ja solahtaneena näiden ihmisten keittiöön, hän tarkastelee niiden kasvoja, yrittää löytää niistä selitystä. Nämä olennot haluavat hänelle hyvää, vaikka epäilevät häntä. Mutta minä en ole niin kuin te, hän haluaa huutaa. Samalla hän ymmärtää, että se ei ole totta. Hän on juuri sellainen, samanlainen. Hänelle kuuluvat samat asiat.

Kahdeksannella kuulla raskaana oleva Anni tuntee vielä syntymättömän vauvansa miltei eläimen kaltaiseksi. Lapsi on kuin maankuoren alla mylläävä sokea myyrä tai kuin pussiin pantu kissanpentu, äidistään tiedoton, mutta täysin riippuvainen. Ajatus saa Annin muistelemaan lehdessä näkemäänsä sikatilalla otettua kuvaa emakosta kaltereiden takana. Miltei pakkomielteenomaisesti isomahainen Anni matkustaa maaseudulle asettuakseen itse emakkohäkkiin. Emakkohäkki on yksi Anu Silfverbergin novellikokoelman He eivät olleet eläimiä (2011) tarinoista, joissa kaikissa keskiössä ovat kirjailijan Luonto pakastimessa-esseekokoelmasta (Teos 2011) tutut ihmisenä olemisen ja luonnon, nimenomaan eläinten, kohtaamisen kipupisteet.

Kokoelmassaan Silfverberg pohtii fiktion keinoin sosiaalisten sidosten sekä moraalisen vallan käytänteitä ja kytkee ne osaksi eettistä pohdintaa. Hän kuljettaa lukijansa niin kuolleen isän asuntoon, sikatilalle, Lontooseen kuin suomalaiseen rappukäytäväänkin. Kaiken takana on näennäisen pieni kysymys, johon mahtuu koko maailma: Mikä on ihmisen ja eläimen ero?

Jokin sellainen heidän onneaan uhkasi. Idea, jonka mies oli saanut päähänsä. Idealla oli jotain tekemistä kuolevaisuuden ja ajan rajallisuuden kanssa.

Silfverberg kirjoittaa hyvin. Hänen tekstinsä on tarkkanäköistä ja terävää, mutta samalla jotenkin ankaruudessaankin hellää. Hylkeet-novellissa väljähtäneessä avioliitossa elävä Mirjami tirkistelee miehensä ja tämän rakastajattaren, miehen idean, hyljemäistä rakastelua ja huomaa tahran naisen alushousuissa. Kopissa kaikkien tunnustusten välissä maisema on kuin lapsuuden sadusta lumisine polkuineen ja pakkasvoiteen tuoksuisine poskineen. Liimassa äiti kammoaa omaa lastaan, mutta lohduttautuu ajatuksella, ettei kammoa vain itseään, vaan myös muita. Jännitteet syntyvät pienin vedoin, mutta jännitteiden väliin jäävä kuilu on valtava, on kyse sitten ihmisten tai ihmisten ja eläinten välisestä vallasta.

Vaikka Silfverbergin tekstiä on ilo lukea, vaivaa He eivät olleet eläimiä monen novellikokoelman "helmasynti". Usein nimittäin käy niin, että kokoelma on joko liian epätasainen tai sitten se on liian tasapaksu. Silfverbergin kohdalla voisin sanoa kirjan olevan "sekä että". Se on epätasainen siinä mielessä, että monissa muissakin arvioissa esille nostettu Emakkohäkki on niin huikea, niin vaikuttava ja ajatteluttava, että kaikki muut novellit jäävät kauas sen taakse. Tämän vuoksi He eivät ollet eläimiä on kaikkien muiden novellien osalta tasapaksu, laadukkuudessaankin hivenen puuduttava. Vaikka novelleissa on totta kai eroja niin miljöön, henkilöiden kuin kertojaääntenkin osalta, eivät ne jää erityisemmin mieleen. Ne ovat vain tasaisen hyviä novelleja. Ja hyviksi Silfverbergin kaikkia novelleja voi onneksi sanoa. Yksikään kirjan novelli ei ole huono, vaan jokaisen lukee mielellään. Itse luin kirjan pienissä erissä, novellin tai kaksi päivässä. Se oli onnistunut lukuratkaisu, koska se toi eräänlaista raikkautta muuten niin samatunnelmaisten novellien lukemiseen.

He eivät olleet eläimiä voi olla hieman tasapaksu, mutta tuo tasapaksuus ei syö kokoelman tärkeyttä. Loppujen lopuksi kyse onkin siitä, mikä tekee meidät eläinten kaltaiseksi ja mikä erottaa meidät eläimistä: tavat, ideat, tosi, valheet vai materia? Ja onko tuo ero aina ihmisten eduksi? Vaikka en varauksetta ihastunut, olen ehdottoman vaikuttunut: He eivät olleet eläimiä ei anna valmiita vastauksia, mutta panee pohtimaan vallan, ihmisyyden ja moraalin dimensioita ja suhteuttamaan niitä lukijansa omaankin elämään.

***½

Novellikokoelman ovat lukeneet myös Arja, Liisa ja Sanna.

Kirjakuulumisia: Otavan kevät ja tammikuun luetut

Vaikka lumella ja jäällä kuorrutettu Helsinki paukkui eilen (ja tänään ja huomenna) pakkasen kourissa, oli Otavan toimitalossa Uudenmaankadulla lämmin tunnelma. Minulla oli ilo osallistua Otavan maukkaalle brunssille ja kuunnella samalla kustantamon kevätkauden esittelyä.

Viestintäjohtaja Liisa Riekki toivotti aamiaisvieraat tervetulleeksi esitellen muutamia Otavan viestinnän työntekijöitä ja tämän jälkeen ääneen pääsivät ne kaikkein tärkeimmät, Otavan kevään 2012 kirjailijat. Ensimmäisenä meille esiintyi oma suursuosikkini Joel Haahtela, jonka leikkisänhaikean Traumbachin ehdin lukea jo heti vuoden alussa. Valitettavasti en saanut otettua Haahtelasta kunnollista valokuvaa, koska vastavalo aiheutti hieman haasteita. Mutta tosifanina minun on julkaistava edes tämä otos, jossa Traumbachin hieno kansikuva sentään näkyy ihan onnistuneesti:

Haahtelan jälkeen lukuisa joukko kirjailijoita esittäytyi ja onnistui ihastuttamaan, hauskuuttamaan, kiinnostumaan tai viehättymään. Esimerkiksi Eve Hietamiehen Tarhapäivä vaikuttaa romaanilta, joka saattaisi hyvinkin iskeä kaltaiseni päiväkoti-ikäisten lasten äidin tajuntaan. Kirsti Mäkisen Kruunupäinen käärme muistuttaa meitä siitä, että suomalaisessa kansanperinteessä riittää ammennettavaa vaikka kuinka aina piru- ja maahistarinoista kertomuksiin haltioista sekä noidista ja tietäjistä. Jussi Kaakisen sarjakuvamainen kuvitus näyttää upealta. Folkloristiikkaa aikoinaan opiskelleena olen pakostakin ilahtunut siitä, että kotimainen perinneaines pääsee isosti - ja ansaitusti - esille. Ilahduin Otavan aamussa myös muun muassa nuoren Aleksi Delikourasin Nörtistä, Pekka Tarkan Joel Lehtonen II:sesta sekä Eeva Rohaksen ja Venla Hiidensalon romaaneista. Niin laaja-alaista kirjallisuutta! Kaikkia en harmikseni ehdi lukea, mutta kirjavinkkejä on aina mukava jakaa muillekin.

Otavan kevätkuvastoa pääsee selaamaan täällä. Sieltä näkee myös kevään käännöskirjat, joista itse odotan kaikkein eniten Carol Shieldsin teosta, mutta toki monia muitakin. Kiitos vielä Otavalle kutsusta tulla kuuntelemaan infoa kevätkauden kirjoista!

Helmikuu tuo kirjablogeihin ainakin Blogistanian Globalian, jonka voittaja julkistetaan huomenna Kirjavassa kammarissa. Omat ehdokkaani listasin tänään aamulla, on kyllä jännittävää odotella tuloksia! Blogistanian Globaliaa edelsi heti tammikuun alussa Blogistanian Finlandia, jonka eniten ääniä saaneena voitti Katja Ketun Kätilö.

Omaan blogiini tammikuu ei tuonut juurikaan muutoksia. Aion tänäkin vuonna osallistua muutamiin haasteisiin ja julkaisen koostesivun kaikista haasteista, kunhan vain ehdin. Muutamia uusia lukijoita on tullut mukaan, tervetuloa ja ihanaa että olette siellä jossain!

Tammikuussa kirjoitin blogiini kaikkiaan kymmenestä kirjasta, joista yksi on lastenkirja ja muut romaaneja. Kirjoista parhain on ehdottomasti Haruki Murakamin Norwegian Wood, mutta pidin kovasti myös Stefan Mosterin, Emmi Itärannan, Johan Bargumin sekä tietenkin Joel Haahtelan teoksista. Huono karma oli suoranainen pettymys ja Mattssonin Prinsessan muisto haaleampi kuin kuvittelin. Sanna Iston Tinkaa ja Taikaa voin varauksetta suositella kaikille kotimaisten saturomaanien ystäville.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)
David Safier: Huono karma (2011/2009)
Johan Bargum: Syyspurjehdus (2012/2011)
Gunnar Mattsson: Prinsessa (1965)
Haruki Murakami: Norwegian Wood (1987/2012)
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus (2011/2009)
Sanna Isto: Tinka ja Taika (2011)
Emma Donoghue: Huone (2012/2010)
Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja (1949)
Joel Haahtela: Traumbach (2012)

Kirjavuosi on siis alkanut varsin hyvin. Katsotaan, mitä helmikuu tuo tullessaan pakkasen ja hankihohteen myötä.