keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja


Julia Savtchenko: Salainen sienikirja. Professori funguksen kadonneet muistiinpanot
Kustantaja: Karisto 2014
Arvostelukappale
Kotimainen lasten fiktiivinen tietokirja

Polkukynsikäs voi olla kulkijalle verraton apu tai kohtalokas huijari. Onnenpolkukynsikäs ilmestyy reitiltään eksyneelle ja näyttää oikean tien. Turmanpolkukynsikäs taas johdattaa kulkijan surman suuhun, ellei tämä pidä varaansa ja jätä petollista opasta huomioimatta.

Lukijalla on käsissään kirja, joka on koottu fragmenteista: turkoosista matkalaukusta löytyneistä muistiinpanoista ja matkapäiväkirjoista, hapertuneille papereille kirjoitetuista merkinnöistä. Merkinnät on kirjoittanut mytomykolgian eli mytologisen sienitieteen professori Cornelius Fungus, joka 1900-luvun alusta aina 1950-luvulle kiersi ympäri maailmaa etsimässä todisteita mytologisista sienistä apunaan pienikokoinen ja lentotaitoinen rouva Rimosa. Kiinnostavin päiväkirjoista on tietenkin "Salainen".

Näin kertoo Julia Savtchenko, joka on koonnut ja kuvittanut Salaisen sienikirjan. Professori funguksen kadonneet muistiinpanot. Lukijalla on käsissään salaperäinen ja hieman koreakin kuvakirja, lapsille suunnattu fiktiivinen tietokirja.

Savtchenkon kirja on monella tapaa hauska ja jännittävä: fiktiivisenä tietokirjana se leikittelee oikeiden sienikirjojen tekstilajilla ja kuvastolla. Teoksessa kuvaillaan satusienten ulkonäkö, levinneisyys ja käyttäarvo. Sieniä onkin monenlaisia. On avuliaita, kuten onnenpolkukynsikäs, joka avustaa pois Loputtoman syksyn metsästä. On liikuttavia, kuten pörrövalmuska, uskollinen seuralainen erityisesti ujoille lapsille. Lentävä kikatuskuukunen saa nauramaan, yhdellä mustepisarallaan tappava kalmanmustesieni on ehkä kaikkein arvoituksellisin, siitä kun ei ole ollenkaan aiempia varmoja havaintoja.


Kuvakirjana Salainen sienikirja on (miltei) satukirja, jonka kuvitus mukailee keskieurooppalaisella ja brittiläisellä keijukais- ja tonttukirjojen perinteellä. Kuvat ovat taidokkaasti ja kauniisti toteutettuja. Ne ovat värikylläisiä, mutteivät hyppää silmille, hauskoja, oivaltavia ja sopivasti omaperäisiä ja tuttuja. Tämänkin lastenkirjan luin tietenkin omien lasteni kanssa ja he kumpikin pitivät etenkin kirjan kuvituksesta. 

Kahdeksanvuotias esikoiseni innostui kirjan myötä tekemään omia fiktiivisiä sienitutkimuksiaan yhdessä luokkakaverinsa kanssa. Tytöt poimivat lähimetsästä tatteja ja haperoita, tutkivat niitä suurennuslasilla ja kuvasivat kännykällä tutkimuksistaan "salaisen sienivideon", jonka lopputekstit he kirjoittivat katuliiduilla etupihan asfalttiin. Yksi hyvän lastenkirjan merkki onkin se, että teos innostaa lapsia soveltamaan lukemaansa jollain tapaa: piirtämään keijukaisia, haluamaan itselleen Hermionen taikataitoja - tai leikkimään salaisia sienitutkijoita.

Salainen sienikirja on kertakaikkisen mainio tuttavuus, joka kiehtoo monenlaisia lukijoita ja lumonnee aikuisiakin. Jäin kaipaamaan vain hieman kerronnallisempaa otetta. Olisi ollut hauskaa kuulla hieman enemmän itse professori Fungusista ja rouva Rimosasta, mutta  mutta näinkin kirja viehättää, naurattaa ja kalmamustesienen kohdalla pelottaa (sopivasti!) ja surettaakin. Ja niin sen kuuluu mennäkin, että fiktiivisessä tietokirjassa tarinat ovat siellä, missä sienetkin. Savtchenkon kirja opettaa, miten kaikkea voi katsoa uudella tavalla, jokaista käpyä ja jokaista kääpää.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Peter Sandström: Valkea kuulas


Peter Sandström: Valkea kuulas
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Transparente blanche
Suomennos: Outi Menna
Graafinen suunnittelu: Anders Carpelan
Sivuja: 239
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Me joimme kahvia vaitonaisina keittiön pöydän ääressä. Tauko tuli totisesti tarpeeseen pihakeinussa pidetyn esitelmän jälkeen.
Kuinka lähelle toisiamme me juuri silloin pääsimmekään.
Ajattelin että äiti oli nyt saavuttanut pisteen, jossa moni aiemmin epämääräisen häälyvänä leijunut asia oli vihdoin mahdollista nivoa yhteen; irralliset ajatukset, lapsuudesta saakka mieltä painaneet pelot, pimeys ja valo jotka vuorottelivat päivästä toiseen.

Äiti on saanut kutsun, joka vaivaa hänen mieltään. Aikuisella, jo keski-ikäisellä pojalla olisi ollut muitakin suunnitelmia: hän oli Visbyn kirjailijakeskuksessa tullut palkatuksi alkoholinmyyjäksi Pärnuun. Nyt hän on kuitenkin lapsuudenkodissaan Keski-Pohjanmaalla, koska äiti ei ole usein pyytänyt apua. Äitiä kaivataan parantajan tehtäviin ja pojan on määrä kuskata äitiään määränpäähän vanhalla Ford Caprilla. Mennyt palaa mieleen ja sekoittuu nykyhetkeen: muistot ensirakkaudesta, hevosten lopettajana toimineesta isästä ja luopumisesta - kaikki ne kysymykset, joihin ei ehkä olekaan vastausta.

Joskus - tai varmasti lähestulkoon aina - lukuhetki vaikuttaa siihen, mitä kirjasta saa irti. Luin Peter Sandströmin Valkean kuulaan omissa lapsuusmaisemissani ja sain jotenkin niin hyvin kiinni kirjasta, jossa moni entinen palaa mieleen ja kaikki kuitenkin muuttuu. 

Omalla kohdallani tämä toteutui suorastaan konkreettisesti, sillä Sandström kirjoittaa kuinka kaikki tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäluvun uudisrakennukset olisivat pian vanhoja ja rapistuneita, ne purettaisiin ehkä ennen kuin minun aikani olisi ohi - ja juuri näin on lapsuuteni kotikaupungissa käymässä: hieman kolho, tasakattoinen kaupungintalo aiotaan purkaa. Kaiken lisäksi Sandströmin kirja sopii kuin täydelliseksi jatkoksi viime viikolla lukemalleni Per Pettersonin romaanille En suostu, jossa samoin liikutaan keski-ikäisten miesten muistoissa ja nykyhetkessä, kaivataan ja hapuillaankin - ja jossa kieli on kaunista, mutta tunnelma paikoin viiltävän melankolinen. Aivan kuten Valkeassa kuulaassa.

Sandsrtömin teksti nostalgisoi mennyttä ja arvostaa sitä, mutta ei kuitenkaan ihannoi. Asiat eivät olleen paremmin aiemmin, mutta hyvin ne eivät ole nytkään. Mennyt ja nykyisyys vertautuvat tuon tuostakin. Päähenkilö antaa muistojensa nousta pintaan: isänsä laukussa on koko entinen maailma, ennen ruoka oli yksinkertaista ja silti maukasta, sitten jo vuosikymmeniä sitten sähkövatkaimet alkoivat vispata kerman. Maailma, johon ihminen on kerran syntynyt ei ole enää olemassa, ja runouskin löytyy netistä.

Valkea kuulas on tunnelmaltaan rauhallinen romaani, joka poukkoilee menneestä tulevaan ja takaisin. Sandström kirjoittaa taidokkaasti, samalla kertaa kuulaasti ja tahmeasti ikään katsoisi kaikkea jonkinlaisen suodattimen läpi - tai kuten päähenkilö muistelee, miten aina oli välissä lasi, ja huulemme ja sormenpäämme tavoittivat sen. Teksti toisaalta tarjoilee lukijalle ilmaa ja tilaa hengittää, toisaalta se tukahduttaa tämän hapen. Kerronnan kauneutta rikkoo myös paikoittainen rajuus, joka iskee vasten kasvoja miltei shokkiefektin tavoin. Eräskin kohtaus tuntuu julmuudessaan miltei hurjalta, mutta toisaalta se kertoo siitä menneisyyden lastista, josta ei ole ulospääsyä edes tekojen kautta. 

Valkea kuulas kysyy enemmän kuin vastaa ja tämä hämmensi minua ainakin osin, kaikki tuntui olevan samalla kertaa lähellä ja kuitenkin niin etäällä. Esimerkiksi päähenkilön nykytilanne, eräänlainen ajelehtiminen, käy ilmi vain satunnaisista viittauksista ja ajatuksista. Lopulta huomasin pitäväni niistä kysymyksistä, joita Valkea kuulas jättää jälkeensä: millaisia jälkiä kontaktit jättävät sieluun ja mieleen, millaisia varpaille pudonneet talviomenalaatikot? Romaanin kipuisa ja huikean kaunis loppu myllertää paitsi päähenkilön, myös lukijan sielussa.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Per Petterson: En suostu

Per Petterson: En suostu
Kustantaja: Otava 2014, Otavan kirjasto
Alkuteos: Jeg nekter 2012
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 243
Arvostelukappale
Norjalainen romaani


[--] Minulla oli vieläkin Jim mielessäni. Hänen kulunut kassinsa. Kipparintakki. Tumma neulepipo. Yhteen aikaan hän oli ollut niin tyylikkäästi pukeutunut, ensimmäinen jolla oli kotikulmillamme pitkät hiukset, ensimmäinen jolla oli leveälahkeiset lantiofarkut, kipparintakki ja huivi kaulassa. Pitkätukkainen merimies kuivalla maalla. Hän näytti mahtavalta.

On syyskuu, moottoritien laidalla kasvavat puut hohtavat himmeän keltaisina ja punaisina, ilma on kosteaa ja kylmää. Jim ja Tommy, parhaat ystävät vuosikymmenten takaa, kohtaavat toisensa jälleen. Jim kalastaa nuhruisissa vaatteissaan, Tommylla on komea auto ja tyylikkäät vaatteet sekä työhuone upouudessa toimistotalossa Oslossa. Lapsuus oli enteillyt päinvastaista: Tommy sisaruksineen kasvoi rikkonaisessa perheessä, jossa äiti oli lähtenyt pois ja roskakuskina työskennellyt isä pahoinpiteli heitä. Jim taas varttui kahden opettajaäitinsä kanssa. Nyt kaikki on toisin, mutta miksi - ja ennen kaikkea: mitä nyt?

Jotkut kirjailijat ovat sellaisia, että heidän tekstinsä lumoavat jo yhden tiiviin romaanin osalta. Olen lukenut Per Pettersonilta aiemmin vain kaksi romaania, kaikki edelliset suomennetut. Niiden perusteella uskallan kutsua Pettersonia erääksi suosikkikirjailijakseni ja tämä nyt käsillä oleva kolmas suomennos, Norjassa vuonna 2012 ilmestynyt En suostu jatkaa tätä vakuuttelua.

En suostu on muiden lukemieni Pettersonin romaanien tavoin samalla kertaa viipyilevä ja voimakas. Se viipyilee hyisessä norjalaismaisemassa, vuonoilla, sillalla jossa miehet kalastavat sekä jossain määrin henkisesti ahtaassa pikkukaupungissa. Se on voimakas kuvaillessaan ihmisten tempoilua sinne tänne. Petterson antaa kummallekin nuorukaiselle ja sittemmin keski-ikäiselle miehelle oman äänensä, kuten myös Tommyn siskolle Sirille ja osin muutamalle muullekin Jimin ja Tommyn elämään vaikuttaneelle henkilölle. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat: Nykyhetkessä eletään syksyä 2006, menneessä käydään 1960- ja 70-luvuilla ja kaikki kiertyy lopulta yhteen. Mennyt muovaa ihmisiä, vaikka nykyhetki olisi kuin toisesta maailmasta. En suostu ei kuitenkaan ole välttämättä kehitysromaani, ei ainakaan kaikkien päähenkilöidensä osalta.

Petterson kirjoittaa melankoliasta, kaipuusta, sisaruudesta ja ystävyydestä, muttei kirjoita mitään auki. Hän kirjoittaa intensiivisesti ja samalla kuitenkin ilmavasti, jättää kysymyksiä,  antaa vastauksiakin - ehkä. Kysymykset ja vastaukset eivät kuitenkaan ole En suostu -romaanissa keskeisiä. Keskeistä on se, mikä ajaa ihmisiä erilleen ja kuinka heidän elämänsä, kohtalonsa tai yhteinen menneisyys kuitenkin pitää heidät enemmän tai vähemmän yhdessä. Keskeistä on myös se, kuinka sattuma muovaa ihmisiä, valinnatkaan eivät aina ole ihmisten itsensä käsissä. Pettersonin teksti on koko ajan kaunista, muttei missään vaiheessa imelää. Paikoin Petterson kirjoittaa liki lakonisesti tai vähintäänkin toteavasti sellainen paikka se oli. Mitäpä siihen lisäämään? Enempää sanoja ei tarvita, koska kaikki on jo läsnä ja silti niin etäällä: Joskus ei ole mahdollista muistaa tarkkaan mitä jossakin elämänvaiheessa tapahtui, mitä sillä kertaa teki, vaan voi muistaa vaikkapa päivien värin tai vaatekappaleen, sen että tuo vaatekappale oli tärkeä mutta ei sitä miksi se oli tärkeä.

Ihan Hevosvarkaiden melankolista ihanuutta ja Kirotun ajan katoavan virran voimaa En suostu ei minulle kanna, mutta melkoinen kaunokirjallinen taidonnäyte sekin on. Ennen kaikkea se on yksi kirjasyksyni hienoimmista käännösromaaneista. Petterson kirjoittaa kirjallisuutta, jollaista haluan lukea: kieleltään selkeää ja kaunista, tunnelmaltaan melankolista ja väkevää. Juuri enempää en ainakaan nyt osaa kirjallisuudelta pyytää.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Lukutaito-haaste ja syystunnelmia


Kuten vuosi sitten syyskuussa, tänäkin vuonna on aika kerätä rahaa yhdelle tärkeimmistä asioista, nimittäin lukutaidolle. Lukutaito avaa ovia moneen, lisää mahdollisuuksia hyvinvointiin, tasa-arvoon ja tietoon. Suomen pakolaisavun Parempi lahja -lukutaitokampanjassa on helppo olla mukana. Haastankin kaikki Lumiomenan lukijat mukaan:

1. Lue kirja, lehti tai joku itseäsi kiinnostava teksti.
2. Lahjoita euro (1€) jokaista lukemaasi kirjaa tai tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
3. Anna halutessasi kasvot lukutaidolle ja julkaise lukukuva Instragramissa, Twitterissä tai Facebookissa #Lukuhaaste, ja haasta mukaan ystäväsi tai kollegasi viemään lukutaitoa Afrikkaan.

Lukuhaaste-kampanja kestää syyskuun loppuun saakka. Olen itse mukana jokaisella syyskuun aikana lukemallani kirjalla.


Alkusyksy on aina ollut kovasti mieleeni, onhan se kuulaiden aamujen, sadonkorjuun, takkatulen ja villasukkien aikaan. Ja hyvien kirjojen. Tänä syksynä en ole suunnitellut lukemisiani kovinkaan tarkkaan. Syksyn uutuuksissa on muutamia ehdottomia kirjoja, sillä monen suosikkikirjailijani, kuten Juha Itkosen, Haruki Murakamin ja Michael Cunninghamin uutuus on ilmestymässä tai jo ilmestynyt. Aion myös tutustua muutamaan itselleni uuteen kirjailijaan ja jatkaa aina toisinaan tyttökirjojenkin parissa. Kauhu- tai pelottavien kirjojen viikko tulee nyt syyspimeillä, kunhan oma olo alkaa kaivata outojen kummitus- ja murhatarinoiden äärelle. Kiitän runsaista kirjavinkeistä ja otan mielelläni vastaan niitä lisääkin tämän postauksen yhteydessä. Kokoan vinkeistä listan kaikkien kauhu- ja kummituskirjoista kiinnostuneiden iloksi.

Niitä näitä -jutustelua jatkaakseni: olen nyt viimeisen viikon ajan ollut melko kiireinen, mikä näkyy blogihiljaisuutena. Tiedän, ettei noin viikon tauko ole kovinkaan pitkä, mutta minulle se on. Silloin kun blogilaiskuus iskee, saattaa kuitenkin Lumiomenan Facebook -sivulle kaikenlaista pientä. Ilmoittelen Facebookissa muutenkin aika uusimmista postauksista ja linkitän sinne toisinaan kirjamaailman uutisia. Liittykää seuraajaksi! Olen muutenkin jalkautunut innolla sosiaaliseen mediaan: lukemisiani voi seurata Goodreadsissa, jossa olen omalla nimelläni. Goodreads-kaveriksi saa pyytää. Instragramissa minut löytää nimellä lumiomena. Instragram-tilini on nyt toistaiseksi yksityinen, mutta hyväksyn kyllä suurimman osan seuraajapyynnöistä. Instragramista puheenollen: jos ei jaksa kuljettaa järkkäriä mukanaan, saa puhelimellakin taltioitua syystunnelmaa!



Värikkäitä syyskuun päiviä, sieni- ja kirjaonnea!

torstai 4. syyskuuta 2014

Vinkkejä kaivataan: pelottavat kirjat



1. Kummitussalolla on kesämökki ja sinne mökille on haudattu koira. Koiralla on hitsin hieno hautakivi. Kymmenen metrin päästä hautakivestä on koivu. Jos koivun kiertää kymmenen kertaa vastapäivään, nousee koira haudastaan. 2. Jos koululla katsoo silmät kierossa puheopetushuoneen peiliä, ilmestyy peiliin piru. Kävin katsomassa koiran hautakiveä, mutta en uskaltanut kiertää koivua varmaan edes puolikasta kertaa. En käynyt puheterapiassa enkä todellakaan katsonut koulun peiliin silmät kierossa.

Lapsuuteni lempilukemistoa oli ikäpolvelleni varmaan jossain määrin legendaarinen Noidan käsikirja ja siinä erityisesti tarina verisestä kreivittärestä. Ahmin myös vanhempaa perua olevaa, kouluni pikkukirjastosta löytämääni Tietohyrrä-sarjan kirjaa aaveista ja kummituksista kertovaa osaa ja pelkäsin valkopukuisen aaveen ilmestymistä. Teini-ikäisenä viihdyin Stephen Kingin romaanien parissa (ja vielä hieman myöhemminmin, esimerkiksi Piina on mielestäni erinomainen) ja katsoin Painajaista Elm Streetillä. Sittemmin en ole katsonut kauhuelokuvia, Blair Witch Project taitaa olla viimeisin. Timburtonmaista kauhukuvastolla kikkailevaa romantiikkaa sen sijaan rakastan eikä kukaan saa tulla moittimaan Sleepy Hollowta minulle.

Kuten arvaatte, en nykyisin lue juurikaan kauhua, mutta viihdyin satunnaisesti aavemaisissa tunnelmissa. Sarah Watersin Vieras kartanossa on esimerkki romaanista, jossa on kummitusromaanimaista tunnelmaa, vaikkakin (ja minulle mieleisesti) suhteellisen realistiset puitteet. Anne Ricen Veren vangeista pidin, mutta senkin lukemisesta on aikaa noin 20 vuotta.

Nyt syyskuisena torstaina intiaanikesä väreilee ilmassa ja kummitukset ovat jossain kaukana. Syysillat kuitenkin pimenevät koko ajan. Tästä syystä aion jossain vaiheessa syksyä - ehkä sitten kun eniten syksyttää, sade piiskaa ikkunoihin, myrsky rämisyttää savupiipun peltiä ja jossain kolisee - pitää pelottavien kirjojen viikon. Kaipaankin kirjavinkkejä kirjoista, jotka säikäyttävät tai pelottavatkin. Kertokaa, ja missä kirjoissa on parhaimmat hirviöt, kaameimmat kummitukset, (sopivasti) pelottavinta kauhua tai sumuisen aavemaista tunnelmaa. Paranormaalia tai realistista, korneja tai oikeasti hienoja, lapsille tai aikuisille suunnattua, uutta tai vanhaa - sillä ei väliä! Olen kiitollinen kaikista kirjavinkeistä ja kokoan niistä pelotuskirjojen listan muillekin vinkiksi.

Mitä pelottavia kirjoja suosittelette kauhua kaihtavalle?

--

Kuukuvan otin elokuussa ns. superkuun aikana.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit



Veera Salmi: Kaikki kevään merkit
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 234
Kustantamosta
Kotimainen romaani


Vihdoin ohut lumi suli ja paljas maa tuoksui, minä imin sitä tuoksua itseeni, avasin suuren ikkunan, että voisin kunnolla hengittää, minulla oli pölyä keuhkoissa. Vihdoin minä näin kuinka ruoho versoi.

Marie varttuu vanhassa huvilassa äitinsä, mamman, kanssa. Mamma ei kuitenkaan jaksa kantaa elämänsä suuria suruja ja isäkin on palannut kotimaahansa Norjaan. Marie kasvaa etäisyyden ja hiljaisuuden ympäröimänä. Vuosia myöhemmin Marien kaksostytöt viettävät kuusivuotispäiväänsä ja talo täyttyy ihmisistä. On aika käydä läpi mennyttä. Liikutaan Kallion maisemissa, Eläintarhan alueen puutaloissa. On vanha talo, sammalta, ruusuja ja jonkinlainen keskustan ja muun Helsingin välinen tila, jossa tunnelma on omanlaisensa. On jättäjiä ja jääviä, sukupolvelta toiselle siirtyvää surua ja paljon salattua.

Olen ilahtunut siitä, että Puluboi-kirjasarjallaan tunnetuksi tullut Veera Salmi on kirjoittanut ensimmäisen aikuisille suunnatun romaaninsa Kaikki kevään merkit. Sen voi siis lukea Salmen esikoisromaaniksi, mutta siitä miten suhtautua lasten- ja nuortenkirjailijoiden ensimmäisiin aikuistenkirjoihin, on paljon keskustelua esimerkiksi etenkin täällä ja hieman täälläkin.

Kaikki kevään merkit lupaa paljon hyvää. Se on ulkoasuaan myöten houkutteleva: romaanin kansi on yksi kauneimmista tänä vuonna näkemistäni. En harmikseni löytänyt kansigraafikon nimeä mistään, mutta jos bloggaukseni tavoittaa hänet, haluan kiittää kauniista kannesta.

Romaanin sisältökin on periaatteessa sellainen, josta lähtökohtaisesti pidän. Kaikki kevään merkit on kelpo romaani. Siinä on kiehtova miljöö, hyvät ja kiinnostavat henkilöt, siskoutta, kirjeitä, haamukipuja, kaksosuutta, vanhanaikainen kinuskikakkukin. Salmen romaani sisältää nimeään myöten paljon symboliikkaa, jota en tässä avaa. Teoksessa on kuitenkin hivenen liikaa yritystä, minkä vuoksi teksti ei juokse vaivatta. Romaaniin ei pääse heti sisälle, vaan alku tuntuu töksähtelevän, loppupuolella jännitteet pitävät paremmin. Salmen teksti ei myöskään tunnu kovin omaperäiseltä, vaikka onkin kirjoitettu sangen taitavasti. Salmi kirjoittaa toisinaan tajunnanvirtaa, toisinaan suoraa kerrontaa. Lauseet ovat paikoin hyvin lyhyitä, kuin asetelmia, toisinaan taas kaikki virtaa kauniisti. En saanut näitä täysin sovittumaan omassa lukukokemuksessani.


Salmen onnistuu tavoittaa jotain oman sukupolveni, 1970-luvulla syntyneiden ja 1980-luvulla koulunsa aloittaneiden ikäpolvesta, yhteisistä kokemuksista, mutta samalla hänen kahdeksankymmentälukunsa tuntuu kovin nostalgiselta, melkein kuin katsoisi verhon takaa jotain outoa aikakautta, jossa on ripaus tuttua. Tämä on kiehtovaa ja johtuu ehkä osin miljööstä ja osin romaanin henkilökaarista. Lukiessani ajattelin muun muassa Katja Kalliota ja Riikka Pulkkista, jotka onnistuvat mielestäni paremmin eri sukupolvien välisten jännitteiden kuvaamisessa. Olen kuitenkin varma, että Salmen oma tyyli löytyy vielä tätä "aikuisten esikoista" vahvemmin.

Tällä kertaa osat - hahmot, tunnelma, tarina, osin kielikin - ovat kokonaisuutta parempia ja olenkin harmissani siitä, ettei tämä ollut ihan minun romaanini. Se olisi voinut olla. Mikään pikkuseikka ei olekaan se, että lopuksi mieleen jää kokonaisuuden pakahduttava, samalla kertaa surullinen ja vapauttava kauneus: puut, sade, elämä.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä
Kustantaja: Tammi 1996, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Hummelhonung 1995
Suomentaja: Rauno Ekholm
Sivuja: 161
Ruotsalainen romaani


[--] Ei, jäljitellä ei ole oikea sana: hänen elämäänsä sisältyy jokin tuntematon, hän on kuvaannollisesti sukua jollekulle tai jollekin, jota hän ei tunne mutta jonka hän haluaa oppia tuntemaan. Ja kuihtuneenakin hän sisältää pisaran tätä vierasta elämää, kynsiensä lähdettyä ja nänniensä surkastuttua hän on yhtä sekoitus haluja ja muistoja.
Veljekset vihaavat toisinaan ja odottavat, milloin toinen heistä kuolee ja toinen voittaa. Hadarilla on syöpä, joka etenee hitaasti, mutta löyhkäävä vanhus on jo luuta ja nahkaa. Olof kärsii sydänvaivoista, hän saattaa elää vaikka kuinka kauan, mutta sydänsairaus on arvaamaton ja loppu voi yhtä hyvin tulla milloin vain. Veljekset kyräilevät toisiaan. Heitä yhdistää tai on yhdistänyt nainen, poika ja kumpaankin taloon asettunut kissa. Keski-ikäinen naiskirjailija on saapunut seudulle, pieneen länsipohjalaiseen kuntaan, luennoimaan pyhimyksistä. Hadar tarjoaa hänelle yösijan, lumimyrsky yllättää. Eipä aikaakaan, kun naisesta tulee viestinviejä veljesten välillä. Kumman veljeksen näkökulma on oikea? Vai onko kummankaan?

En ole aiemmin lukenut Torgny Lindgreniä, mutta kirjailijan nimi on ollut mielessäni jo kauan. Saran ja Minnan kehujen perusteella valitsin luettavakseni Ruotsissa vuonna 1995 Augustilla palkitun romaanin Kimalaisen mettä. Odotin jotain pohjoismaista ja hivenen ankeaa, mutta kuitenkin kerronnallisesti huikeaa teosta.

Pohjoismainen ja hivenen ankea, ehdottomasti - ja parhaalla mahdollisella tavalla. Se on pienieleinen ja lyhyt romaani, joka jättää kaiken näkijän ja kokijan, 45-vuotiaan kirjailijanaisen, vieraaksi ja etäiseksi. Se on romaani, joka ei kerro mitään liikaa, mutta tulee silti miltei liiankin liki ja näyttää henkilönsä niin rumina, intiimeinä ja puutteellisina kuin syrjäseutujen väki voi vain olla - ja kuitenkin juuri tässä kaikessa piilee romaanin väkevyys. Nainen kulkee lumessa talosta taloon, niin on tarkoitus. Kimalaisen mettä on siis jälleen kerran niitä kokonaan suurempia romaaneja, joita suuresti arvostan. Ihailen sitä, miten pienesti ja pienestä voi rakentaa niin paljon. 


Ja juuri sen Lindgren tekee, hän rakentaa paljon: lakonisesti ja ehkä kuivastikin - romaanissa on jopa seksitön seksikohtaus - mutta samaan aikaan kuitenkin ikään kuin piilotetulla lämmöllä ja miltei liiankin suurella intimiteetillä. Ei Hadaria ja Olofia ole pakko rakastaa, ei edes kirjailijanaista, jonka jääminen pikkukylään on kieltämättä outoa ja samalla maailman luontevinta. Mutta heitä on mahdollista ymmärtää, sääliäkin ja heistä voi välittää. Lindgren ei tarvitse tähän kaikkeen kuin muutaman henkilöhahmon, ankaran maailman kauneimman maiseman ja vähäeleisiä tekoja nykyisyydessä, välähdyksiä menneisyydestä. Ne riittävät.

Pohjoisruotsalainen maisema, kummallinen vihanpito, kirjoitustyö, tietynlainen autius ja kaiken vääjäämätön lopullisuus tekevät Lindgrenin romaanista sellaisen, että se jää elämään jossakin lukijan mielen sopukoissa - räntäsateisena ja loskaisena, harmaana ja kuitenkin armollisena.


-
Minnan ja Sari lisäksi myös Mai Laakso ja Siina ovat bloganneet kirjasta.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Forgotten Garden 2008
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 669
Kustantamosta
Romaani, Australia ja Iso-Britannia

Cassandra hankasi betonipolun pintaa tossunsa kärjellä ja karisti murheeliset ajatukset entisajoista mielestään. Sitten hän otti asiapaperit käteensä ja huomasi vasta nyt päällimmäiseen paperiin niitatun viestin. Se oli Nellin vanhan ihmisen käsialaa, melkein mahdotonta lukea. Cassandra vei sen lähelle silmiään ja sitten kauemmaksi ja luki sanat hitaasti yksitellen. Cassandralle, siinä luki, joka ymmärtää kyllä syyn.

1900. 1907. 1913. 1914. 1975. 1976. 2005. Kadonneita, löydettyjä ja hylättyjä tyttölapsia, kuvataidetta ja satuja, pelottavan oloinen Kirjailijatar, elämää sumuisessa ja ankeassa Lontoossa ja iloisessa Brisbanessa, rantatalo Cornwallissa, hiljainen ja synkkä sokkeloinen puutarha ja monta sukupolvea kulkenut arvoitus. Pieni Nell päätyy laivassa Englannista Australiaan, vuosia myöhemmin hänen tyttärentyttärensä Cassandra alkaa käydä läpi isoäitinsä jäämistöä ja kohtaa salaisuuden, joka johdattaa hänet Englantiin ja sukunsa mahdollisille juurille. Mitä merkitystä Blackhurstin kartanolla, karhunvatukkasokkelolla ja rantatalolla oli Nellille? Cassandran on selvitettävä sadan vuoden taakse saakka yltävä mysteeri.

Australialaisen Kate Mortonin pääosin Englantiin sijoittuva Hylätty puutarha tarjoaa suuria salaisuuksia, erään suvun naisten historiaa ja otteessaan pitävän kartanoromaanin. Joitakin vuosia sitten suomennettu Paluu Rivertoniin oli romaani, jolta odotin enemmän kuin sain. Se oli kuitenkin tarpeeksi kiehtova ja tunnelmaltaan siinä määrin brittiläinen, että halusin ehdottomasti lukea hiljattain ilmestyneen Hylätyn puutarhan. Itse asiassa aloittelinkin kuuntelemaan Hylättyä puutarhaa äänikirjana muutama vuosi sitten, mutta omaan makuuni äänikirjat yleensäkin etenevät liian hitaasti ja kuuntelu unohtui.

Haluan mainita kaksi seikkaa, jotka joskus määrittelevät lukuvalintojani. 1) Isoon-Britanniaan sijoittuvat kirjat ovat heikko kohtani ja jos vain tunnelma on kohdillaan, luen melkein  mitä vain tuonne saarivaltioon sijoittuvaa. 2) Minun on jossain määrin ongelmallista suhtautua viihderomaaneihin, sillä haluanhan toki profiloitua Keltaisen kirjaston ystäväksi. Vaadin lukuromaaneilta aika paljon, valitsen niitä luettavakseni koko lailla nirppanokkaisesti. Hylätyssä puutarhassa nämä brittitunnelma ja viihdyttävyys kohtaavat onnistuneesti.

Mortonin romaani aukeaa moneen suuntaan. Sen rakenne on kiehtova, sillä se tarjoaa eräänlaisen ajallisen spriraalin. Sen aikajana on toki lineaarinen, mutta luvut menevät milloin eteen-, milloin taaksepäin aina 1900-luvun alusta meidän vuosituhannellemme ja jäävät toisinaan sinne välille 1970-luvullekin. Hylätty puutarha kertoo kolmen naisen tarinan: Nellin ja Cassandran lisäksi keskiössä on Kirjailijattarena tunnettu luonnonlapsi, Eliza Makepeace. Jokainen lukija löytänee oman suosikkihahmonsa naisten joukosta, omani ovat Eliza ja Nell. Ei tarvitse olla kovinkaan nokkela lukija oivaltaakseen, että salattu sokkelopuutarha kumartaa F. H. Burnettiin suuntaan ja Burnett vieraileekin eräässä romaanissa kuvatussa juhlassa.

Juonenkäänteitä riittää. Ne ovat toisinaan yllättäviä, joskus ennalta-arvattavia, mutta koko ajan koukuttavia. Hylätty puutarha on romaani, johon on hyvä uppoutua väsyttävän työpäivän jälkeen. Se vie ajatukset pois arjesta. Juonenkäänteet ja romaanin kysymyksenasettelut eivät kuitenkaan ole yksinomaan kiinnostavia, vaan ne roikkuvat osin kliseisyyden rajoilla. Juonenkäänteiden näkeminen kliseisenä on tietenkin aika lukijakohtaista, mutta minulle esimerkiksi hyljeksityt orpolapset ja kopeat, pahansuovat aikuiset ovat sellaisia. Jos Morton ei kirjoittaisi niin vetävästi, olisin saattanut jättää kirjan kesken. Nyt en siihen pystynyt enkä sitä edes halunnut, onhan romaanissa ihmeellisiä satuja, punarintoja, muureja ja tutkielman kaltaisia muotokuvia. On miellyttävää lukea romaania, jossa on lukuisia ajallisia kerrostumia ja huolella laadittuja päähenkilöitä sekä tarpeeksi sivuja, jotta kaikki ehditään myös pohjustaa hyvin. Morton tietää mistä narusta lukijaa voi milloinkin vetää, Hilkka Pekkasen laadukas suomennos välittää tunnelman juuri oikeanlaisena. Kokonaisuudessaan Hylätty puutarha on - ystävääni Susaa - lainatakseni viihdyttävien lukuromaanien aatelia.

Minulle Hylätty puutarha toimi siis kuin levyllinen Fazerin suklaata: se ei ehkä tarjoa mitään uutta, mutta siihen voi luottaa ja se jopa lohduttaa. Levyllinen ei mene ihan kerralla, mutta mitään vaikeuksia sen nauttimisessa ei ole. Ja joukkoon mahtuu niitä rusinoita ja pähkinöitäkin, joiden ansiosta kokonaisuus nousee keskivertoa paremmaksi elämykseksi. Mortonin romaani tarjoaa sopivasti tuttua ja ripauksen uutta, se viihdyttää koko kestonsa ajan, pitää sisällään aikuisille suunnatun sadun lumoa ja selvästikin myös keijukaispölyä. Mikä parasta, siinä on menneen ajan brittimaailman lumoa - omaa kirjallista sielunmaisemaani. Se on täydellinen uppoutumiskirja.

--
Myös muun muassa LeenaSonja ja Karoliina ovat kirjoittaneet kirjasta.

Isoon-Britanniaan hurahtaneet saattavat löytää blogistani lisää lukuvinkkejä Iso-Britannia-tunnisteen alta sekä Lontoo-kirjoja koskevan keskustelun kommenttiosiosta.

maanantai 25. elokuuta 2014

Pieniä aurinkoja


Tässä on kaunokirjallinen lainaus auringonkukista. Siis leikisti. Olen varma, että olen lukenut montakin hienoa, häkellyttävää, viihdyttävää tai yhdentekevää romaania, joissa on auringonkukkia. En vaan muista ainuttakaan. Muistatteko te muut? Tai tuleeko auringonkukista jotain kirjallista mieleen?

Joka tapauksessa, seuraava postaus käsittelee taas kirjoja, mutta nyt harmaana ja tunnelmaltaan syyskesäisenä iltana on hyvä vetää jalkaan villasukat, ottaa käteen kirja ja samalla muistella kuvin hieman eilistä. Täällä pääkaupunkiseudulla on paljon maisemapeltoja, joilta saa poimia kukkia. Me kävimme eilen ihailemassa auringonkukkia. Tänään oli ihana palata töistä kotiin, kun ulko-ovella oli suuri keltainen kimppu odottamassa. Arkisen maanantain piristäjä.







sunnuntai 24. elokuuta 2014

Mila Teräs: Harmaat enkelit


Mila Teräs: Harmaat enkelit
Kustantaja: Karisto 2014
Kansi: Kirsti Maula
Sivuja: 219
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Ruoka liittää sukupolvet ketjuun. Kukin on vuorollaan syöttäjä, ja muut avaavat suutaan, lapset sekä vanhukset.
- Syö vielä vähän, kehotan.
Ja kun isoäiti avaa suunsa, minusta tuntuu siltä kuin vihdoin puhuisimme asioista, jotka ovat aina olleet olemassa mutta joista olemme tähän asti vaienneet.


Istanbuliin avioliiton vuoksi kotitunut Teresa palaa Suomeen yhdessä pienen Selma-tyttärensä kanssa. Syynä paluuseen on kuolemaa tekevän isoäiti Helvin kunnon huononeminen. Teresa haluaa olla lähellä isoäitiään ja pohtia samalla omia juuriaan ja juurettomuuttaan. Äidin vanha reseptikirja palauttaa Teresan paitsi lapsuuteen, myös moniin kipeisiin muistoihin, joissa edesmenneellä äidillä on paikkansa. Ruokamuistot kuljettavat myös hoitokodissa lepäävän Helvin mieleen: sotavuodet, lottana toimiminen, surut ja ilot vievät Helvin vuosikymmenten taakse.

Ruoka ja rakkaus, kipupisteet ja sukupolvien ketju ovat lastenkirjailijanakin tunnetun Mila Teräksen Harmaiden enkeleiden keskeisaihiot. Teresan ja Helvin kummankin muistoissa ja nykyisyydessä on ristiriitaisuuksia, joista ei suvussa ole puhuttu, mutta jotka täytyy käydä läpi.

Totean heti, että Teräs luo kauniita kielikuvia ja saa hyvin tunnelmasta kiinni. Kaiken keskiössä ovat ihmissuhteet, joiden välittäjänä ruoka niin usein toimii. Teräksen romaanissa on hapanleipää, kalakeittoa ja mannerheiminkakkua - sekä muistoja turkkilaisesta ruuasta, cusuk-makkarasta ja vuohenjuustoneliöistä. Ihmisiään Teräs kuvailee lempeästi ja näkee heidät arvokkaina; esimerkiksi hoitokodin päiväsalissa on laiha vanha nainen, pelkkää pakkasen puremaa omenanlihaa. Mutta kuinka oudolla tavalla kauniita vanhukset ovat! Ja millainen onkaan äidin ja tyttären suhde. Se ei ole ristiriidaton, luonnollisesti kahden kulttuurin välissä elävillä Teresalla ja Selmalla on vaikeuksia sopeutua niin Turkkiin kuin Suomeenkin. Teresa tietenkin väsyy, vaikka Selma on hänen ainokaisensa: tätä lasta minä rakastan enemmän kuin mitään muuta, enkä silti osaa elää hänen kanssaan. Paikoin ihmiskuvaus muuttuu kliseiseksi, kuten Teresan ystävän Mirjamin kohdalla. Tietenkin täydellisyyttä tavoitteleva kantoliinaileva luomuäiti on se, joka ennemmin tai myöhemmin hermostuu.

Harmaissa enkeleissä on paljon hyvää, mutta se jää kuitenkin keskiverroksi. Se ei eroa monista muista sukupolviromaaneista muuten kuin hienojen Turkki-kuvaustensa osalta - onhan näitä nimittäin nähty, kertomuksia suvuista, joissa moni asia kasvaa vinoon, joissa on kuolevia vanhuksia ja asioita, joista vaietaan. Ja vaikka Teräs hallitsee sanat ja taitaa tunnelman, ei Harmaiden enkelien kerronnallinen kaari jaksa kunnolla kantaa, väliin jää liikaakin ilmaa ja sanahelinää. Silti Teräksen romaani on ihan hyvä ja naisyleisöä puhutteleva, sillä varmasti lähes jokaisella on kosketuspintaa niin eri sukupolviin kuin ruokamuistoihin ja äitiyden tai tyttäryyden kipukohtiin. Harmaat enkelit saakin muistelemaan oman suvun vaiheita, pohtimaan omien isoäitien ja äitien elämää, oman lapsuuden ruokia, mummolan tuvassa leivottua ruisleipää ja rieskaa, äidin tekemää pullaa ja mansikkapiirakkaa. Tässä on ehdottomasti yksi romaanin vahvuuksista.

Vaikka omaksi suosikikseni Teräksen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani ei noussut, toivon Teräksen jatkavan kirjoittamista aikuisyleisöllekin. Sen verran hyvää ihmiskuvausta ja kaunista kieltä teos sisältää. Harmaat enkelit on romaani siitä, miten sukupolvien ketju pysyy katkeamattomana, mutta kuinka edellisten sukupolvien taakkaa ei ole pakko siirtää seuraaville.

-

Myös Karoliina ja Jonna ovat lukeneet romaanin. Olen Karoliinan kanssaan samaa mieltä, että Harmaissa enkeleissä parasta ovat kieli ja tunnelma.