torstai 18. joulukuuta 2014

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat


Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Kustantaja: Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Profeterne i Evighedsfjorden 2012
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 630
Kansi: Jussi Kaakinen
Arvostelukappale
Tanskalais-norjalainen romaani

Toistaiseksi hän ei ole tehnyt mitään hyvää mikä vetäisi vertoja hänen pahoille teoilleen. Mutta pian siihen tulee muutos. Hän haluaa hyvittää menneet vääryydet. Grönlannin avulla hän on saava elämälleen tarkoituksen. Hän on päättänyt ryhtyä työhön heti kun astuu maihin, hän ei aio laiskotella. Alkuasukkaat tulevat huomaamaan että tässä tulee mies joka tahtoo heille hyvää!

Nuori Morten Pedersen, sittemmin Falck, opiskelee vastentahtoisesti papiksi ja eksyy hakemaan kehollista mielihyvää Kööpenhaminan irstailta sivukujilta 1780-luvulla. Menneisyys ei jätä papiksi valmistunutta Falckia rauhaan, joten hän purkaa kihlauksensa, jättää Kööpenhaminan taakseen ja ottaa vastaan paikan siirtokunnan pappina. Siirtomaassa vastassa ovat puolirikolliset tanskalaiset ja "villit", pakanoina pidetyt Grönlannin alkuperäisasukkaat. Falckista tuntuu kuin hän olisi tulossa suuresta tyhjyydestä ja menossa vielä suurempaan. Grönlannissa on hurmoshenkistä uskonnollisuutta ja kapinallisia profeettoja, on irstautta ja julmuutta. Falckin ote tästä kaikesta on jotain muuta kuin mitä hän lähtiessään odotti.

Helsingin kirjamessuilla yritin kovasti ehtiä kuuntelemaan Tanskassa asuvaa norjalaissyntyistä Kim Leinea, mutta en ikävä kyllä ehtinyt. Toisaalta ehkä hyvä näin: nyt sain aloittaa Leinen romaanin Ikuisuusvuonon profeetat melko lailla ennakko-odotuksista puhtaalta pöydältä. Sivulievetekstin perusteella osasin odottaa pohjoista väkevyyttä ja kirjan paksuuden perusteella jonkinlaista rönsyilevyyttä.

Molemmat odotukseni täyttyivät. Voisin periaatteessa huudahtaa vain: Vau, mikä romaani, lukekaa tämä! Mutta koska en ole ole hyvä lyhytsanaisuudessa ja koska huudahdus ei ehkä vakuuttaisi tarpeeksi, on syytä avata tätäkin lukukokemusta hieman.

Leinen kerronta on eläväistä: se on rajua, eritteistä ja paikoin rivoa, se on raastavaa, vieraannuttavaa ja kuitenkin herkkää kuvatessaan ihmismielen ja -kehon rappiota. Morten Falck lukee Rousseauta, jonka ajatus ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa pätee niin Falckin sieluntilaan kuin ihmisyyteen yleensäkin. Helppoa ei ole kenelläkään eikä missään. Kööpenhaminassa irstaus rehottaa ja lapset joutuvat kokemaan kovia. Grönlannissa tilanne on kenties vielä pahempi, mutta voi kysyä, että kenelle? Siirtomaavalta näyttää rumat kasvonsa niin papille kuin alkuperäiskansalle. Sivistyksen kaapuun voi verhota monenlaista, mutta syrjäseutukaan ei ole erillinen tai viaton saarekkeensa.

Leine kirjoittaa selkeästi, mutta monikerroksisesti: lukija saa paikoin olla tarkkana ajan ja kertojanäänen suhteen. Kaunista kerronta ei ole herkkänäkään, vaikka Grönlannin maisemat komeita ja jylhiä ovatkin. Romaanina Ikuisuusvuonon profeetat on suurteos paitsi kooltaan, myös teemoiltaan ja rakenteeltaan. Ajallisesti romaani katsoo sekä eteen että taakse. Lukija saa tietää paljon jo ennakkoon, mutta syyt ja osin seurauksetkin selviävät myöhemmin. Lisäksi mukana on Falckin päiväkirja, joka on osin tajunnanvirtainen, sekava ja huutava, osin selkeäsanaisempi. Kaiken tämän Leine luo taidolla, romaani on huikea. Olen kuitenkin Jokken kanssa samaa mieltä siitä, että loppupuolen laiva-jaksossa romaani hieman hajoaa ja jakso on jokseenkin turha, mutta ihan lopussa Leine kokoaa taas kaiken yhteen. Kun olin lukenut koko romaanin, oli minun palattava vielä prologiin ja ymmärsin enemmän.

Tiivistäen: Ikuisuusvuonon profeetat on hurja, kapinen, eritteinen ja osin inhottava. Se on myös loistavasti kirjoitettu, mukaansatempaiseva ja väkevä. Jos tämä romaani ei tee vaikutusta, niin mikä sitten tekee?

-
Jokken lisäksi kirjan ovat lukeneet Tuija ja Laura.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Eeva-Kaarina Aronen: Edda


Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Kustantaja: Teos 2104
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 371
Kotimainen romaani

Olimme kakaroita. Olimme viattomia. Siksi emme tienneet, että viattomuuden ytimessä on aina pimeys, jossa kasvaa se, joka kuljettaa eteenpäin meitä ja kertomustamme.
Sitten, kun oli jo myöhäistä, ymmärsin, ettemme olleet koskaan olleet viattomia.

On Etta ja on Edda. Etta Roos kasvaa 1950-luvun Töölössä. Eetuna tunnettu tyttö leikkii parhaan ystävänsä, mykän Aatun kanssa. He vakoilevat talon muita asukkaita, tuntevat kellarit ja porttikongit, jahtaavat Namusetää ja kokevat maailman - jonka rajat ovat Töölössä - olevan heitä varten. He luovat oman seikkailujen maailmansa, joka ei ole viaton, vaan johon liittyvät aikuisten salaisuudet. Lopulta tapahtuu jotain, joka murskaa leikit. Eetusta tulee Edda Rós, päivisin kuivakka museovirkailija, öisin hekumaa hakeva pukuleikkijä, joka elää muistoissaan ja alkaa selvittää kotitalonsa mysteeriä.

Eeva-Kaarina Arosen Edda tarjoaa moniulotteisen ja salaperäisen sukelluksen menneisen vuosikymmenten Helsinkiin, lapsuuden loppuun, moninkertaisiin pahoihin tekoihin, arvoitukseen, kankaiden kahinaan ja vaaraan. En voi sanoa, että säästelin vuoden parhaimman kotimaisen kirjan tänne vuoden loppupuolelle, minun täytyy vielä pohtia kaikkea tänä vuonna lukemaani. Mutta sen tiedän, että luin taas yhden erinomaisen kotimaisen romaanin. Kallorummun perusteella aavistelinkin toki saavani luettavaksi jotain hyvää.

Arosen romani tarjoaa paitsi mysteerin, myös lumoavan ja kauhistuttavan lapsuuskuvauksen, jonka maailma kantaa samalla kertaa ystävyyttä ja traagisuutta. Lukija aavistaa surun kantavan kauas. Aronen on melkoinen tyylitaituri, jonka teksti koukuttaa ja lumoaa. Hän yhdistää onnistuneesti lapsuudenkokemukset ja aikuisen Eddan pukuleikit arkeen, hän kuvailee eläväisesti ja omaperäisesti töölöläistä naapurustoa ja Eddan työyhteisöä museossa. Tunnelma on uhkaava ja tumma - tai pikemminkin rubiininpunainen. Aronen kuorruttaa kaiken suurilla tarustoilla; nimet Edda, Thor ja Ragnarök (Ragnar Ök), lasten kuvitteluleikit ja niistä syntyvät Eetun kertomukset sekä nykyhetkessä eräänlainen öisen toiminnan lavastaminen rakentavat Eddan omaa suunnitelmaa, hänen omaa suurta kertomustaan.

Tarustoja ja mysteeriä kiehtovampi on Edda itse. Ettan tai Eetun lapsuus on kauheita kertomuksia ja leikkiä, kuvitelmia Fazerin sekalaisista ja ruususuklaasta sekä siitä, mikä muutti kuvitelmien suuntaa. Aikuinen Edda on tip top, to the point. Hän on kellohelmaa, kiiltonahkalaukkua, brokardia, sifonkia. Hän kiitää öisiä reittejään, harjoittaa öisiä vuodesohvamenoja ja rakentaa kaiken uudelleen. Hänen yksiönsä on muistojen saari, mutta menneisyys ei koskaan ole ollutkaan menneisyyttä. Lukijan päätettäväksi jää, mikä on Eddan kokemaa, mikä kuvitelmaa, mikä menneen hakemista nykyhetkestä.

Aronen kirjoittaa sellaisella taidolla ja omaperäisyydellä, ettei Eddan otteesta ei haluaisi irrota. Ilman muutamia romaanin loppupuolen käänteitä teos olisi minulle liki täydellinen. Loistava se on nytkin. Edda on silkkaa lumoa ja tuosta lumosta syntyvää vaaraa: vanhanjan oranssia paperitähteä en ehkä koskaan katso samoin silmin. Sen valosta siivilöityy koko Eddan tummanhehkuva maailma.

--

Eddan ovat lukeneet myös Karoliina, Arja, Susa, Erja, Tuija, Ulla, Maija, Krista ja Annika.

perjantai 12. joulukuuta 2014

David Nicholls: Yhtä matkaa



David Nicholls: Yhtä matkaa
Kustantaja: Otava 2014
Alkuteos: Us 2014
Suomennos: Inka Parpola
Sivuja: 444
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Tietenkin, liki neljännesvuosisadan jälkeen, kaikki kaukaista menneisyyttä koskevat kysymykset on jo esitetty, ja jäljellä on enää "miten päivä sujui?" ja "milloin tulet kotiin?" ja "oletko vienyt roskapussin ulos?" Kuulumme nykyään niin oleellisesti toistemme elämäkertoihin, että esiinnymme molemmat miltei jokaisella sivulla. Tiedämme vastaukset, koska olimme paikalla, ja niinpä uteliaisuutta on vaikea pitää yllä. Oletan, että sen o korvannut nostalgia.

Mikä voi paikata päättymässä olevaa avioliittoa? Onko mitään, millä korjata välejä puolison kanssa ja lisäksi lähestyä omaa aikuisuuden kynnykselle astuvaa poikaansa? On: vanhanajan henkeen toteutettava Grand Tour Euroopassa. Englantilainen Douglas Petersen on elänyt tavallista, tylsää ja hyvää elämää: hän työskentelee biokemistinä ja on naimisissa taidealalla toimivan Connien kanssa. Pariskunnan poika Albie on aloittamassa collegeopintoja. Eräänä yönä Connie herättää Douglasin ja kertoo, että haluaa erota. Perhe päättää kuitenkin lähteä junamatkalle Eurooppaa kiertämään: merkittäviä kaupunkeja Pariisista Amsterdamiin ja Müncheniin, taidemuseoita ja toivottavasti mahdollisuus jatkaa yhdessä.

Olen usein kertonut, etten lue mielelläni hyvin kevyttä kirjallisuutta. Joskus väsyneenä tartun viihteellisempiin lukuromaaneihin ja silloin ne täyttävätkin tehtävänsä tarjoillen helppoa ja juonivetoista ajanvietettä - kirjallista suklaata, kuten vaikkapa Kate Mortonin Hylätty puutarha. David Nichollsin Yhtä matkaa on sekin kepeä, muttei vain viihteen ehdoilla. Nicholls edustaa mallikkaasti sitä lukuromaanikirjailijaa, joka osaa välttää tyhjänpäiväisyyttä ja laatia kokonaisuuden elokuvakäsikirjoitusmaisen koukuttavasti.

Nichollsilla on paljon sanottavaa, tarkkanäköisyyttä, brittiläisen huumorin tajua ja sydämeenkäypä taito luoda epätäydellisyydessään ja ärsyttävyydessäänkin juuri oikeanlaisia ja koskettavia henkilöhahmoja. Yhtä matkaa onkin siis niitä romaaneja, joita voi kutsua ihanaksi. Se on ihana ilman imelyyttä. Se on kepeä, mutta kypsä. Se saa paikoin miltei onnelliseksi ja silti siinä on surua ja haikeutta. Tärkeintä on kuitenkin se, miten mainiosti Nicholls kirjoittaa. Hän kertoo tarinan, joka koukuttaa.

Vain aivan romaanin alussa tekstin napakkuus työnsi minua pois: liian lyhyitä lukuja, liian insinöörimäisiä lauseita. Ja vaikka Nichollsin tapa kertoa on napakkaa ja jopa brittiläisen lakonista, on Yhtä matkaa paikoin liiankin pitkä ja hieman toisteinen. Silti voin sanoa, että Yhtä matkaa nousi minulle mieluisimmaksi Nichollsin teokseksi, se ylittää mielessäni jo  Rimakauhua ja rakkautta -sarjaa osin liiaksi muistuttaneen Sinä päivänä -romaanin. Yhtä matkaa on aikuisempi ja kypsempi ja sen matkateema on hurmaava. Lainaan Saria: "Mikä voi mennä vikaan, kun käsissäni on brittiläinen (!) matkakirjanomainen (!) romaani, jossa puidaan ihmissuhteita (!)?" Ja olen Sarin kanssa aika lailla samaa mieltä: ei (juuri) mikään.

Peterin ja tämän perheen matkoista Nicholls kertookin hurmaavasti. Tunnistan hyvin esimerkiksi Amsterdamin, joka on kuin trendikäs faija: ehkä arkkitehti, paljain jaloin ja parta ajamatta. München puolestaan on kuin juopunut kenraali, outo sekoitus loisteliasta seremoniallisuutta ja riehakasta oluthuurua. Amsterdamissa Regina-niminen hyvä huora voisi olla suoraan John Irvingin romaanista. Venetsian kohdalla on syytä jo melkein huudahtaa: tuo suljettujen ovien kaupunki on tosiaankin samaan aikaan niin surullinen ja jotenkin onnellinen. Kaikkien kaupunkien taidemuseot saivat ainakin tämän lukijan sydämen läpättämään: olen käynyt useimmista mainituista ja Peterin myötä tuntui kuin olisin miltei astunut niihin uudelleen.

Vaikka romaani onkin laajasti matkakertomusta, ovat keskiössä parisuhde sekä isän ja pojan tulehtuneet välit. Peter peilaa itseään ja Connieta, heidän suhdettaan: onko rakkautta enää ja jos on, niin missä muodossa ja keneltä kenelle? Mitä on antanut toiselle? Miten kaikki on muuttunut? Kasvaako erilleen pariskuntana ja perheenä vai hitsautuako uudelleen yhteen? Romaanin loppu on juuri oikeanlainen, Karoliinan tavoin mietin, miten sellaisen luominen tähän kirjaan on mahdollista.

Yhtä matkaa on kevyt ja kuitenkin painava romaani parisuhteesta, vanhempien ja lapsen suhteesta, keski-ikäistymisestä ja tietenkin brittisilmin nähdystä Euroopasta. Sen keski-ikäisyys on kuorensa alla piikikästä ja samalla lempeää. Elämä ei aina tarjoa mukavia yllätyksiä, mutta ihminen voi silti kasvaa.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Kirjabloggaajien joulukalenterin 8. luukku


Koska meill' on nyt joulu,
juhla armas lapsien
eikä rasita koulu,
syyt' on olla iloinen.
- Nuoren voiman joulun kannen alaosassa

Kirjabloggaajien joulukalenterin 8. luukku: Joululehtiä 1920-luvulta nykypäivään

Maistuisiko karpalo-banaanikiisseli? Millaisen runon Mika Waltari kirjoitti 1920-luvun joululehteen? Mitä kirjoja suositeltiin pukinkonttiin reilu kuusikymmentä vuotta sitten? Ja miten lifestylebloggaaja ja kotimainen nykykirjallisuus sovittuvat yhteen samojen kansien välissä? Joululehtien ja aikakauslehtien joulunumerot lumoavat, ihmetyttävät, huvittavat ja kuljettavat joulutunnelmaan.

Joululehtien historiaa niin kirjassaan kuin blogissaankin tarkastellut Juri Nummelin tietää, että ensimmäinen suomalainen joululehti oli vuonna 1879 ilmestynyt ruotsinkielinen Betlehemens stjärnan, mutta suomeksikin joululehtiä on julkaistu jo yli sadan vuoden ajan. Esimerkiksi vuonna 1904 ilmestyi laadukkaaksi luonnehdittu naisasianaisten Vera Hjeltin ja Alli Tryggin toimittama Joulutervehdys. Sittemmin joululehtiä ovat julkaisseet niin uskonnolliset kuin maalliset tahot, yhtä lailla pienet paikallislehdet kuin suuret kustantajatkin. Lehdissä on vuosikymmenten ajan ollut mukana kotimaan eturivin kirjailijoiden tekstejä niin lapsille kuin aikuisillekin ja Nummelinin mukaan joululehdet sisältävätkin suuren määrän suomalaisen kirjallisuuden, lehtikuvituksen ja sarjakuvan historiaa.

Joululehtiä ilmestyy edelleen: kauppojen lehtihyllyillä ne ovat tosin vähemmän kirjallisia kiiltäväpintaisia sisustus- ja ruokalehtiä, mutta niissä on usein jouluaiheisia novelleja. Kirjabloggaajien joulukalenterin 8. luukussa tarjoilen maistiaisia viidestä joululehdestä tai aikakauslehden joulunumerosta vuosilta 1927, 1951, 1962, 1981 ja 2013.


Nuoren voiman joulu 1927

Nuoren voiman liitto perustettiin 1920-luvun alussa, mutta Nuori Voima -lehti aloitti jo vuonna 1908 Suomen Koulunuorisoliiton lehtenä. Vuoden 1927 joululehden mainoksista osa onkin suunnattu selvästi koululaisille, esimerkiksi Stockmann toivottaa kaikki "koulutytöt ja koulupojat" ostamaan koulutarpeita Sofiankadun sisäänkäynnistään.

Nuoren voiman joulu on mainoksistaan huolimatta tyylipuhdas kirjallisuuslehti, jossa ovat muun muassa Pentti Haanpään kertomus "Vanki" kuljettaa epätoivoiseen maailmaan, Toivo Pekkasen "Jouluyönä" on sekin synkkä, mutta jouluinen. Mukaan mahtuu myös Ollin kirjoittama hilpeä koululaishupailu ja Martti Haavion "Elämän yrtti. Savitaulujen ihmeellinen eepos", joka on Gilgamesh-eeposta tarkasteleva essee. Mika Waltarin "San Cristobal" on kaukokaipuisa ja surullinen runo San Cristobal -laivan retkistä. Nykyaikana runo olisi hyvin epäkorrekti, mutta aikalaislukijat olivat varmasti saaneet siitä melkoisia eksotiikan väristyksiä. Trooppisen purjehduksen vastapainoksi "Kameran kaunista satoa" -osio esittelee kaksi talvista valokuvaa.

Lukemista riittää liki koko jouluksi. Nykylukija voi bonuksena huvitella myös rivi-ilmoituksilla, joissa myytäväksi tai vaihdettavaksi tarjotaan muun muassa postimerkkejä, haulikkoja, ihannemittareita (mitä ne mahtoivat ollakaan?!) ja pistooleja. Harvinaisia nisäkkäitä sen sijaan halutaan ostaa täytettäväksi, onneksi lehden lopussa mainostetaan vain Fazerin pastellivalmisteita.





Hopeapeili 12 / 1951


Yli kuusikymmenvuotias naistenlehti antaa vastauksia 28-vuotiaalle naiselle, joka ei ole koskaan käynyt kotipaikkakuntaansa kauempana, kertoo että Englannissa syödään jouluisin kalkkunaa, julkaisee henkilöhaastattelun Tennessee Williamsista, ilmoittaa julkaistuista kihlauksista ja antaa jouluisia askartelu- ja neulomisohjeita. Voimistelu norjentaa, herrasmies latistaa itse pukunsa.

Hopeapeilin sisältö eroaa yllättävän vähän nykyistä naistenlehdistä. Hopeapeili sulautui 1970-luvun alussa osaksi Annaa ja jos unohtaisi vanhanaikaiset neuvot, aikansa eläneen layoutin ja viisikymmenlukulaisen - ja sellaisena aika viehättävän - kuvituksen, voisi samanlainen sisältö toimia niin Annassa kuin Me Naisissakin. Varsinainen joululehti Hopeapeilin joulunumero ei tietenkään ole ja siksi lehteen mahtuu arkisiakin artikkeleita. Omassa mainoksessaan Hopeapeili haastaa lukijansa pohtimaan: Tuumitaanpa kuka on ollut uskollinen ystävä koko tämän vuoden? No, tietenkin Hopeapeili.

Kirjablogin lukijoita kiinnostaa ehkä myös vuonna 1951 naisille markkinoitu kirjallisuus. Otavan mainos nostaa joulun toivekirjoiksi muun muassa Katri Ingmanin Ihmisvihaajan hyvätyön, Vilho Sorvarin Semiramis, Assyrian kuningattaren ja Somerset Maughamin Näyttelijättären. Kilpailija WSOY puolestaan mainostaa "nykyenglannin kuuluisimman naiskertojan" Elisabeth Bowenin romaania Kohti pohjoista ja Jane Austenin Viisastelevaa sydäntä. Jokanaisen niksikirja on "joka naisen toivelahja!".



Me Naiset 51-52 / 1962


Yksitoista vuotta on lyhyt aika kotimaisten naistenlehtien historiassa. Vaikka Me Naisten vuoden 1962 numerossa komeilee puolukanvarpupohjainen kranssi, tuo kansi tuntuman siitä, että kesä on todellakin tullut talven keskelle. Sisältö on hyvin samansuuntainen Hopeapeilin ja nykyisten naistenlehtien kanssa (no, nykyisiin verrattuna muotia ja meikkejä on vähän, mikä on aika virkistävää), jokaiselle lukijalle on jotain. Mukana on reilut kymmenen vuotta vanhempaa Hopeapeiliä enemmän leikkimielisyyttä, sarjakuvaakin on mukana. Reilun viidenkymmenen vuoden takainen Me Naiset on myös melkoinen lukemistolehti, romantiikkaa on tarjolla niin Catherine Gaskinilta, Dorothy Edeniltä kuin Carl Otto Schumannilta: "Tunnen rakastettuni", "Belinda" ja "Ketä jumalat kadehtivat".


Entä sitten joulu? Joulunajan Me Naiset toivottaa lukijoilleen hyvän mielen Joulua ja kaikki toiveet täyttävää Uutta Vuotta. Ihanaa! Pilakuvat ovat hyvin jouluisia, kuvia on ajankohtaisesti myös tasavallan presidentin, Kekkosen, järjestämältä itsenäisyyspäivän vastaanotolta. Turun tuomiokirkon tunnelmat, joulukuusen tarina ja lahjojen paketointiohjeet ovat kaikki jo joultunnelman ytimessä. Uuttavuotta kohtikin kurkotetaan ja vinkataan muun muassa fonduen ja italialaisen makaronisalaatin herkullisuudesta.


Kodin Kuvalehti 23-24 / 1981


Ruoasta puheenollen: maistuisiko "kiwi-hedelmällä" koristeltu karviaismarjakiisseli tai karpalo-banaanikeitto? Sellaisia muotiruokia valmistetaan joulukuun 1981 Kodin Kuvalehden kasvisruokakurssilla. Numeron varsinaiset jouluruokaohjeet ovat toki hyvin perinteisiä: on joulusinappia, puolukkajäädykettä, kinkkua ja aikakaudelle muodikasta riisipohjaista jälkiruokaakin. Viimeksi mainitulle sanon ennakkoluuloisesti, että hyi olkoon, sillä olen aina inhonnut jälkiruokia, joissa on riisiä. Monille ne varmasti maistuvat, joten 1980-luvun lehdistä löytynee useitakin variaatioita. 1980-luvun joulu näyttää kotimaiselta: joulukattaus-jutussa on Tampellan lautasliinoja, Nuutajärven lasia ja pöydän ympärillä on Vepsäläisen Juno-tuoleja.



Lehden artikkelit eivät ruoka- ja muutamaa lahjavinkkijuttua lukuun ottamatta ole kovin jouluisia. Kodin Kuvalehden sivut vievät lomamatkalle Marokkoon, kertovat luonnonmukaisesta synnytyksestä ja tutustuttavat maalle muuttaneeseen perheeseen. Novelleja tai joulukertomuksia ei ole, mutta Kirjat-palsta on kolmen sivun mittainen. "Joulukirjoja" arvioidaan plussilla: + on aika hyvä, ++ hyvä ja +++ erittäin hyvä. Kolme plussaa saavat ansaitusti esimerkiksi Mauri Kunnaksen Joulupukki, Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär ja Mika Waltarin Nuori Johannes. Sen sijaan Pirkko Saision Betoniyö saa vain yhden plussan.

Visuaalisesti 1980-luvun alku on yhtä houkutteleva kuin puolilämmin einesmakaronilaatikko, mutta minulle itselleni sukellus oman pikkukoululaisaikani lehteen oli nostalgisella tavalla lämmin.


Kaikkien aikojen joulu 2013



Jos kahdeksankymmenlukulaisen Kodin Kuvalehden ulkoasu ei säväyttänyt, tuntuu tietenkin vuoden vanhan Kaikkien aikojen joulun visuaalinen maailma ilahduttavalta: koiraihminen ihastuu jo kannessa poseeraavaan mäyräkoiraan, mutta ilahduttavinta on Sanna Pelliccionin kuvitus, joka rytmittää lehden ulkoasua. Toisin kuin edellisten vuosikymmenten lehdet, on Kaikkien aikojen joulu kokonaan nelivärinen ja laadukkaalle paperille painettu.

Sisällöltään lehti on joululehtimäisen runsas ja iloinen sillisalaatti. On ruoka- ja askarteluvinkkejä, paljon sisustusta ja lahjapohdintaa. Sisustuksen suhteen lehdessä ollaan jossain määrin ajan hermoilla, sillä jouluista kotiaan esittelee Aamu omenatarhassa -nimistä blogia pitävä Anna. Lehden mainokset ovat niin tuttuja, ettei niihin meinaa kiinnittää edes huomiota: joulu vetoaa myös ihmisten sydämiin ja siksi mukana on mainoksia esimerkiksi Unicefiltä ja Kirkon ulkomaanavulta. Ruokavinkeissä taas on itsetehtyjä karamellejä, spelttipipareita ja lehteviä poropaloja. Kirjaihmistä ilahduttaa kuitenkin se, että mukana tekstejä kotimaisilta kirjailijoilta: Reidar Palmgren, Miina Supinen ja Virpi Hämeen-Anttila tuovat kolumneissaan omat näkökulmansa jouluun ja Pekka Hiltusen herttainen joulukertomus "Pieni kynttiläpuoti" on natisevine lautalattioineen ja sydänlankoineen niin tunnelmallinen kuin joulunovelli vain olla voi. Kaikkien aikojen joulussa riittää siis paljon joulu-unelmaan johdattavaa selailtavaa ja hieman laadukasta lukemistakin.

--

Luetteko te muut joululehtiä ja jos luette, niin säästättekö ne vai nakkaatteko kiertoon? Minä olen säästänyt joitakin numeroita ja vanhojen lehtien selaaminen on niin hauskaa, että taidan tehdä niin jatkossakin. Pikaisesti selailtunakin joululehdet tarjoilevat ajankuvaa ja joulu-unelmia.

Eilen kirjabloggaajien joulukalenteri avattiin Ompun blogissa, huomenna taas Norkun luona. Amman lukuhetkessä on listattu kaikki joulukalenterissa mukana olevat blogit.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Uusi lukija (ja arvontavoittaja)

Oi, onnea! Oi, iloa! Nyt perheemme kaikki neljä jäsentä ovat lukijoita. Kuopukseni oppi toissaviikolla lukemaan ihan itse ja luki nyt ensimmäisen kirjansakin. Kirja on aika simppeli, Tammen kultaisten kirjojen Pikku Viu-Viu, mutta siinä on paikoin varsin mukavasti tekstiä ja hurjan vaikeita sanoja, kuten maitokannu ja linnunpoikanen (paitsi pitkät yhdyssanat, myös diftongit ovat vielä hankalia). Poika luki kaiken ihan itse ja innostui niin, että on lukenut Pikku Viu-Viun jo kahteen kertaan. Nyt luettavana on saman kirjasarjan Jere Jarruvaunu. Voiko olla suurempaa ihmettä kuin oivallus omasta lukutaidosta ja sen myötä aukeavat tarinat ja salaisuudet?!


Nyt itsenäisyyspäivänä meillä juhlistetaan lukutaitoa, koristellaan piparkakkutaloa ja herkutellaan. Minä aloittelen uutta kirjaa ja mietin, aloittaisinko rankaksikin luonnehditun pohjoismaisen romaanin vaiko kotimaisen muusikon elämäkerran.

Pientä juhlaa vietti myös blogini reilu viikko sitten. Tänään aamulla oli aika arpoa kirjapaketin tai korun voittaja. Jokainen juhlapostaukseeni kommentoinut ol mukana arvonnassa, jonka voittajan ratkaisi lahjomaton automaatti random org-sivustolla. 59 kommentoijasta sivusto arpoi voittajan näin:

Voittaja on siis kahdeksas kommentoija: Kirsin kirjanurkan Kirsi. Jee! Onnea, Kirsi. Otathan yhteyttä ja ilmoittelethan, haluatko korun vai kirjapaketin.

Täältä piparkakkujen ja hyasinttien tuoksusta toivotan kaikille vielä oikein hyvää itsenäisyyspäivää!



torstai 4. joulukuuta 2014

Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus


Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus. Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää.
Kustantaja: Atena 2014
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 399
Arvostelukappale
Kotimainen tietokirja

Pikkuäidit ja apupojat. 
Toivottu vai ylimääräinen? 
"Taasko teille tulee vauva?"

Mitä tulee mieleen ensimmäisenä, kun ajattelee vanhoillislestadiolaisia? Suviseurat? Televisioantennittomat talot? Suurperheet? Veikkaan, että suurin osa ajattelee perheitä, joissa on vähintään kymmenen lasta. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä suurperhe on ihanne, perheet ovat varmiit ottamaan niin monta lasta kuin Jumala heille suo. Suuri perhe tuo monenlaista turvaa: lapsilla on leikkikavereita, kodin ovi käy tiuhaan, on naurua ja iloa - mutta on myös väsymystä, on lapsia joille riitä aikaa eikä voimia, on parisuhteen solmukohtia, ankaruutta ja synnintuntoa. On myös suoranaista pahoinvointia.

Lainaamani alaotsikot kertovat paljon. Kirjassaan Usko, toivo ja raskaus lestadiolaistaustaiset Aila Ruoho ja Vuokko Ilola pureutuvat Pauliina Rauhalan Taivaslaulu-romaanista ja uutisistakin tuttuun asiaan, lestadiolaisten perheiden uupumukseen. Atenan sivujen mukaan teos näyttää herätysliikkeen nurjan puolen, rankat ja ahdistavat elämänkohtalot, jotka pohjautuvat usein ehkäisykieltoon ja ahtaaseen seksuaalioppiin. En itse tunne vanhoillislestadiolaista liikettä juuri muuten kuin median antaman kuvan ja muutaman mukavan naapuriperheen perusteella, mutta Rauhalan romaani teki minuun niin suuren vaikutuksen, että halusin tietää lisää.

Lisää tietoa Ruohon ja Ilolan kirja antaakin. Moniäänisessä teoksessa kokemuksistaan kertovat niin suurperheiden vanhemmat kuin pienempien perheiden jäsenet, liikkeessä kasvaneet, sen jättäneet, edelleen mukana olevat ja lapsettomatkin. Äänensä saavat kuuluviin niin miehet kuin naiset. Haastateltavat kertovat elämästään lestadiolaisissa perheissä. He ovat kokeneet niin iloa ja onnea, uskonyhteyttä, erilaisuutta, hyljeksintää, yksinäisyyttä kuin suoranaista epätoivoakin. Näkökulmasta riippuen kaikkea vahvistaa tai horjuttaa usko Luojan johdatukseen ja ääneen lausumattomaan "vauvavarastoon" sekä tietenkin liikkeen kielteinen suhtautuminen ehkäisyyn, johon suhtaudutaan kuitenkin varsin ristiriitaisesti eikä aina niin kielteisestikään - ainakaan joissakin piireissä ja puolittain salaa.

Kaikkein keskeimmäksi teemaksi nousee väsymys, joka kumpuaa nimenomaan koko ajan kasvavasta perheestä. Lapsissa on naisten voima, mutta toistuvat raskaudet voivat olla vaarallisia terveyden kannalta ja aina vain kasvava lapsilauma uuvuttaa helpommin kuin pienissä perheissä. Tämä on varmasti faktaa, sillä yhden tai muutaman lapsen kanssa on käytännössäkin helpompaa järjestää vaikkapa vaatehuoltoa, tehdä koko perheen retkiä tai varata ainaa jokaiselle syliä kaipaavalle lapselle. Väsyä voivat kuitenkin kaikki vanhemmat, myös riviluterilaiset tai uskonnottomat, ja toisaalta on paljon lestadiolaisia perheitä, jotka ovat onnellisia ja tasapainoisia niin uskossaan kuin suuren lapsilaumansa kanssa. Tämän Ruoho ja Ilola toki huomioivatkin. Lopulta teosta voi lukeakin väsyneiden vanhempien hätähuutona, kuka tahansa voi saada kiinni väsymyksen tai ulkopuolisuuden tunteesta. Erona on tosin se, että suurimmalla osalla (meistä) muista on mahdollisuus valita, käyttääkö ehkäisyä vaiko ei.

Kokonaisuutena kirja on kiinnostavaa luettavaa. Se ei tirkistele tai kauhistele, vaan pyrkii ymmärtämään kaikkea muuta paitsi ehkäisyoppia. Kokonaisuus on vetävä ja hyvin rakennettu, mutta hieman uuvuttava. Vaikka moniäänisyys on hyvästä, kerrostuvat erilaiset tarinat niin, että ne alkavat pakostakin olla toisteisia. Kirjasta olisi voinut leikata joitakin lainauksia pois, mutta kertomusten runsaus on ymmärrettävää siinä mielessä, että nyt mahdollisimman moni saa kipeät ja osin mukavatkin kokemuksensa julki.

Ruoho ja Ilola kritisoivat, mutta myös ymmärtävät. He kirjoittavat arvostellen, mutta samalla lämpimästi. Liikkeen oppeja on voitava kyseenalaistaa ja kritisoida, mutta liikkeen jäseniä, perheitä, vanhempia ja lapsia kirjoittajat ymmärtävät, kuten pitääkin. Ruoho ja Ilola pohtivat sitä, miten auttaa uupuneita äitejä loukkamatta heidän hengellisyyttään tai kuinka kohdata lapset, jotka ovat kokeneet jääneensä jotain paitsi.

Tärkeimmäksi askeleeksi Ruoho ja Ilola nostavat puhumisen, mistä on helppoa olla yhtä mieltä. Puhuminen ja avoimuus ovat askeleita kaikkien hyvinvointiin. Usko, toivo ja raskaus on eräs ja varsin painava puheenvuoro sen puolesta, että asiat muuttuisivat ja uupumuksesta kärsivien perheiden tilalle paranisi.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Antti Hyry: Maailman laita

Antti Hyry: Maailman laita
Kustantaja: Otava 1967
Kansi: Kosti Antikainen
Sivuja: 101
Kotimainen romaani

Merenranta on kuin maailman laita, hänestä tuntui. Kova ja suhteellisen lämmin maankamara päättyy siihen ja alkaa vesi, jonka päällä ei ole puita eikä taloja. Hän mietti, miksi se tahtoi tuntua vähän vastenmieliseltä.

Pietarilla on koko kesä lomaa. Hän on suuntaamassa retkelle avomerelle veljensä ja appensa kanssa ja huolehtii jo ennakkoon, miten retki tulee sujumaan. Seurue suuntaan ulkokrunniin, matka sujuu mukavasti, mutta perillä tulee viivytyksiä. Päivä kääntyy illaksi ja tulee sade ennen kuin miehet lähtevät paluumatkalle. Tuulee voimakkaasti, perävene pääsee karkuun. Sateen ja meren pieksemät miehet palaavat kotiin, mutta seuraavana päivänä on tehtävä uusi retki.

Antti Hyryn Maailman laita on tiivis ja ennen kaikkea nimensä mukainen romaani, sillä siinä maa ja meri muodostavat eräänlaiset maailman laidan puitteet. Nämä puitteet ovat pienet ja kuitenkin niin suuret: on vain Pietari ja muutamat hänen läheisensä, irronnut perävene, meri ja ihminen. Luonto säätelee tapahtumia, merta täytyy katsoa jo ennakkoon ja  arvioida tuulen kehittymistä.

Uuni ja Aitta tekivät minusta jonkinasteisen Hyry-fanin. Ihastuin Hyryn kerronnan niukkuuteen ja arkisuuden alla kumpuavaan runollisuuteen. Uuni ja Aitta ovat Hyryn uudempaa tuotantoa, Maailman laita sen sijaan on julkaistu liki 50 vuotta sitten vuonna 1967. Siinä on yllättävän paljon tuttua.  Hyryn teksti on tälläkin kertaa rauhoittavaa, koska siinä ollaan läsnä hetkessä, Hyryn ihmisillä on aikaa. Teksti on myös varsin tiukkaa, huomattavasti tiukempaa ja niukempaa kuin sinänsä paremmissa Aitassa ja Uunissa, joissa rakentamisen lomassa käydään marjassa, saunotaan tai muistellaan menneitä kesiä, mietitään lapsenlapsia, naapureita, seuroja tai Ruotsin-matkaa.

Tuttua on myös päähenkilön nimi on Pietari. Savon Sanomien Uuni-kritiikki vihjaa, että Hyry (ehkä) kirjoittaisi samasta Pietarista. Muistelen kuitenkin, että Uunissa Pietarin vaimo on nimeltään Hanna, Maailman laidassa taas Leena. Tämä on tietenkin pikkuseikka ja Hannan ja Leenan ajattelemisesta voisi saada aikaan kokonaan uuden teoksenkin. Pietari, samaan tai eri, on tekevä ja toimiva mies, luotettava ja jämpti, hiljainen humoristi ja luonnon tarkkailija. Hän on arkinen, mutta samalla syvempää kohti kurkottava. Pietarin ajatuksissa ihmisen varttuminen vertautuu mereen, murrosikä on karikkoista, vanhuus sitä kun meri jäätyy.

Hyry kuvaa - hyvin niukasti - elämää, joka on kiireetöntä ja pysyvää: lihakeiton päälle juodaan maitoa, mansikkahillossa on kokonaisia mansikoita. Vaimon kanssa puhutaan muutama lause. Jokaisella on paikkansa ja paikka määrittyy pitkälti kotitöiden kautta. Maailma on samalla kertaa pysähtynyt ja silti kehittyvä: on nelostie ja on autot. Ennen kaikkea on toiveikkuutta: kun merenkäynnin ollessa voimakasta kuvitellaan, että päästäisiin veneineen saaren suojaan, tuntuu oleminenkin muuttuvan lämpimämmäksi ja kiinteämmäksi. Maailman laidan lukeminen nyt, pimeään vuodenaikaan, tekee hyvää. Siinä kaikki on tässä ja nyt, ihminen on pieni ja luonnonvoimat suuret.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

L. M. Montgomery: Sara Tarinatyttö

L. M. Montgomery: Sara Tarinatyttö
Kustantaja: Minerva 2010
Alkuteos: The Story Girl 1911
Sivuja: 298
Kanadalainen romaanimainen kertomuskokoelma

Emme olleet koskaan kuulleet sellaista ääntä. En koskaan, myöhemminkään elämässäni, ole kuullut sellaista ääntä kuin hänen. En kykene kuvailemaan sitä. Saattaisin sanoa sitä kirkkaaksi; saattaisin sanoa sitä suloiseksi; saattaisin sanoa sitä värähteleväksi ja kauas kantavaksi ja helähtäväksi kuin kello; kaikki tämä pitäisi paikkaansa, mutta se ei kuvaisi alkuunkaan Tarinatytön äänelle ominaista laatua.

Ihmeellinen, kirkas ääni kuuluu Tarinatytölle, Sara Stanleylle, tummahiuksiselle ja mantelisilmäiselle tytölle, joka asuu Carlislessa Prinssi Edwardin saarella. Sara on omapäinen 14-vuotias, ei mikään kaunotar ja taloustyötaidoissakin olisi parantamisen varaa, mutta Saralla on lahja kertoa tarinoita. Saran serkku Berverley King muistelee Saraa ja tämän tarinoita ja kertoo hieman Saraa odottavasta tulevaisuudestakin.

Tänään on tasan 140 vuotta L. M. Montgomeryn syntymästä. En ole varmasti ainoa, jolle Montgomery on se kaikkein rakkain tyttökirjailija, jonka joku hahmo on kasvanut rakkaaksi ja tärkeäksi. Minulle tämä hahmo on ehdottomasti punapäinen Anna, monille varmasti myös runotyttönä tunnettu Emilia. Nyt viikonloppuna tarkoitukseni oli kirjoittaa yhdestä lukemastani romaanista, mutta kyllä juuri tänään on Montgomeryn aika. Sara Tarinatyttöä en ollut aiemmin lukenutkaan, vaikka Sisko Ylimartimon tuoreehko suomennos oli odottanut hyllyssäni jo parin vuoden ajan.

Sara Tarinatyttö kuljettaa Montgomeryn muista kirjoista tutulle Prinssi Edwardin saarelle ja 1800-luvun lapsuuden kesiin. Kirja koostuu tarinoista kehystarinan sisällä, joten kirjaa voi hyvin lueskella silloin tällöin, esimerkiksi yhden episodin vaikkapa hyvän yön iltasaduksi itselleen. Nyt alkaneen adventtiajan kunniaksi kirjan lukuja voisi hyvin lukea myös joulukalenterin tapaan yhden päivässä.

Lukukokemuksena tämä Montgomeryn varhaisteos on samalla kertaa ihastuttava ja hieman pliisu. Kokonaisuus keikkuu imelyyden rajalla: Tarinatytön äänessä on kasteen kristallihohtoa, mikä on melkein liikaa. Mutta toisaalta Prinssi Edwardin saari jos mikä on paikka, jossa laventelin tuoksuisille lakanoille, olkihatuille ja auringonlaskussa hehkuvalle puutarhalle on sijaa enemmän kuin missään muualla. Kyynisyys kannattaakin lukiessa unohtaa ja antaa sydämellisten sattumusten kuljettaa. Ja ainakin minä kuulun niihin, joita omenapuut, värikylläinen taivas ja huurteen suloisuus viehättävät - ainakin yksityisesti ja täällä blogimaailmassa.

Vaikken ole kyynikko, saivat muutamat kohdat aavistuksen nikottelemaan. Sara Tarinatytössä uskonnolla on suuri rooli. Kirjan uskonnollisuus miltei yllättää, vaikka tiedossa totta kai on ollut se, että Montgomeryn puoliso oli pappi ja esimerkiksi Anna-kirjoissa eri protestanttiset kirkkokunnat ovat tiukasti, joskin pääosin hyvähenkisesti, omissa leireissään. Sara Tarinatytössä uskonto on samalla kertaa ankara - lapset keksivät itselleen rangaistuksia ja elävät Herran pelossa - että lempeä, paikoin humoristinenkin. Toiseksi nimihenkilö, Tarinatyttö Sara, jää hieman etäiseksi, sillä hänet kuvataan Beverleyn silmin. Toisaalta tällaisena hänet on tarkoitettukin esittää. Ylimartimo kirjoittaa käännöksensä loppusanoissa, miten tällainen etäisempi päähenkilö on poikkeuksellinen Montgomeryn tuotannossa. Teoksen fokus onkin Carlislen kylän asukkaiden pulppuilevassa elämässä ja runollisen ja hauskan välimaastossa liikkuvissa sattumissa. Ylimartimoa kiitän vielä onnistuneesta suomennoksesta, jossa välittyy hyvä montgomerylainen, lapsia kunnioittava ja kyläidylliä korostava henki.

Kokonaisuutena Sara Tarinatyttö kasvaa ihastuttavaksi kirjaksi saarelaisista, lapsista ja aikuisista. Se sisältää kommelluksia, arjen taikaa, elinvoimaista ja värikylläistä luontokuvausta ja kaiken näkemistä satusilmin. Kirja tarjoaakin ihastuttavaa luettavaa kaikille, joiden korvat ovat auki tarinoille ja joiden sielu janoaa kauneutta, jossa on ripaus reippautta ja suurempi määrä omenantuoksuista taikaa. Se on kirja jokaiselle, joka haluaa viivähtää hetken Prinssi Edwardin saarella.

torstai 27. marraskuuta 2014

Kuusivuotiskekkerit: arvontaa ja kakkukuvia

Jussi Valtonen sai kirjallisuuden Finlandian ja Lumiomena-blogi täyttää tänään kuusi vuotta. Blogin syntymäpäivä oli mennä minulta kokonaan ohi ja piti ihan tarkastaa, että kyllä, kuusi vuotta sitten kirjoitin tänne tällaista. On siis pienen juhlan aika.

Vuosien varrelle on mahtunut monenlaisia juhlia ja meillä kotona juhlitaan huomennakin, kun jouluna synttäreitään viettävä esikoiseni ottaa varaslähdön merkkipäiväänsä. Bloggaaminen on (tietenkin!) ollut eräänlaista kirjajuhlaa. Olen blogivuosinani lukenut ihania, loistavia ja joskus kehnojakin kirjoja, olen fiilistellyt lukemaani, olen analysoinut ja pohtinut. Olen löytänyt uusia lempikirjailijoita. Olen keskustellut kirjoista, innostunut ja väsynyt messuhulinassa, laatinut kirjankansirunoja, osallistunut haasteisiin, istunut lukupiirissä ja siivoillut kirjahyllyjäni. Olen tutustunut mukaviin ihmisiin joko kasvokkain tai virtuaalisesti. Kiitos, että olette siellä!

Blogissa voi juhlia myös kuvien kera, siksi tarjoilen teille kakkuja ja muuta makeaa, joita tässä talossa on viimeisten vuosien aikana leivottu. Perinteinen juhlimistapa blogimaailmassa lie arvonta ja sellainen on täälläkin luvassa.

Lumiomenan synttäreitä juhlivien kesken arvon itse tekemäni kirja-aiheisen medaljonkikorun tai pienen kirjapaketin. Lisään pakettiin mukaan jotain jouluista. Voittaja saa itse päättää, haluaako korun vai kirjoja. Kirjapaketin sisältöä en ole vielä päättänyt, mutta kuulostelen hieman voittajan makua. Kirjat ovat kertaalleen luettuja. Koru puolestaan ihan uusi, koska se ei ole vielä valmis. Se on kustomoitu, ts. suunnittelen sen yhdessä voittajan kanssa ja korun kuva tai korussa oleva teksti liittyy voittajalle mieleiseen kirjaan.


Arvontaan osallistuminen on helppoa:
- kerro terveisesi Lumiomenalle tämän postauksen kommenttiboksissa: miksi luet tätä blogia, mikä ilahduttaa, mikä voisi olla toisin?
- kommentoi perjantai-iltaan 5.12. mennessä. Suoritan arvonnan saman päivän iltana itsenäisyyspäivänä.
- jokainen saa yhden arvan. Halutessaan tätä arvontaa saa toki mainostaa vaikkapa omassa blogissaan tai oman bloginsa FB-sivulla.

Lumiompullakin on Facebook-sivu. Tervetuloa tykkääjäksi!

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu


Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
Kustantaja: WSOY 1970
Alkuteos: Sent i november, 1970
Suomennos: Kaarina Helakisa
Kotimainen saturomaani

On marraskuu. Sataa. Kesä on äkkiä niin etäällä kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Silloin alkaa kaivata muutosta elämään, päiviä joina heräsi aamulla ja oli iloinen, alkaa kaivata onnellista perhettä. Kaivata Muumilaaksoon.

Syksy on ankea. Sataa jatkuvasti ja ilo on kadoksissa. Vaikka ilo on poissa, tuo mielikuva aurinkoisesta Muumilaaksosta valoa. Hemuli, Homssu, Mymmeli ja Vilijonkka kaipaavat kesää kesää ja kaikkea sitä, mitä tapahtui Muumilaaksossa. Ruttuvaari kaipailee jo kunnon kekkereitä. Nuuskamuikkunen palaa takaisin, vaikka  on syksy, ja Mymmelikin poikkeaa kylään. Joukkio päättää vierailla muumiperheen luona, mutta muumitalo on kuitenkin tyhjä. Kaikkialla on pölyistä, nurkissa pelottavia asioita: on tyhjilleen jätetyn talon kolea tuoksu ja talveksi teljetyn kesäkodin liikkumaton vilu.

Muumilaakson marraskuu on viimeinen Tove Janssonin kirjoittama muumiromaani. Kaarina Helakisan suomentamaa romaania pidetään valontuojana erityisesti heille, joita marraskuun pimeys ahdistaa, sillä jokainen löytä oman paikkansa muumitalosta, jokaisella on oma ristinsä kannettavanaan.

Muumilaakson marraskuuta voi pitää muita muumiromaaneja runollisempana, ehkä synkempänä ja kuitenkin niin lohdullisena ja kauniina. Enemmän kuin tapahtumia ja seikkailuja Jansson kuvailee hahmojen mielenliikkeitä, tunnelmia ja ympäristöä. Kuvitus on tälläkin kertaa tarkkaa ja herkkää sekä niin maisema- kuin hahmokuviensa puolesta ilmeikästä: luminen Muumilaakso kääriytyy valkeaan peittoon, Viljonkan ilme on tutun huolestunut, Nuuskamuikkunen on aina yhtä tyynen filosofinen silloinkin, kun on aihetta huoleen (tai sitten se johtuu piipusta!).

Vaikka tunnelma on keskiössä, kyllä Muumilaakson marraskuussa tapahtuukin, vaikka talo koliseekin tyhjyyttään ja peittyy pölyyn. Ilman muumeja muut olennot koettavat elää niin hyvin kuin mahdollista: Hemuli rakentaa majaa Muumipapalle ja Vilijonkka ottaa keittön haltuunsa. Jokaisen on myös kohdattava omat vastoinkäymisensä: Vilijonkan on päästävä irti peloistaan, Hemulin ajateltava muitakin kuin vain itseään ja Nuuskamuikkusen on löydettävä kadonneet sävelensä.

Olen aina pitänyt Taikatalvea itselleni rakkaimpana muumikirjana. Se on edelleen sitä, mutta tänä vuonna Muumilaakson marraskuu on kiilannut vähintäänkin kylkeen. Olen myös aina pitänyt Janssonin muumiromaaneja ehkä enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattuina, vaikka kaikenikäiset voivat totta kai teoksista nauttia. Muumilaakson marraskuun sanoma puhutellee voimakkaimmin nuoria ja aikuisia lukijoita. Se pitää sisällään paljon kaipuuta ja melankoliaa.

Pian saapuva talvi antaa kuitenkin lupauksen lohdusta, sillä talven jälkeen koittaa taas kevät ja sitä seuraa ihana kesä. Hienovireinen kirja suorastaan soittaa lohtua marrashämärään.

--

Muumilaakson marraskuusta on blogattu paljon, esimerkiksi Sara on kirjoittanut siitä ja  viimeksi eilen Leena. Tällä tekstillä osallistun kahteen blogitempaukseen: Kirjabloggaajien Tove Jansson -juhlavuoteen ja Opuscolo-blogin Janssonin kirjakiusaus- / Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.

(Kirjoitin Muumilaakson marraskuusta myös Amman ja minun kirjaan Linnasta humisevalle harjulle. Tässä blogitekstissäni on yhtäläisyyksiä omaan jo julkaistuun tekstiini.)