lauantai 21. toukokuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus


Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Tammi 2016, Keltainen kirjasto
Beckomberga 2015
Suomentanut Outi Menna
366 sivua
Kansi Tuija Kuusela
Ruotsalainen romaani

Kauan sitten kuvittelin että perhettämme oli siunattu erityislaatuisella valolla, ajattelin ettei meille tapahtuisi mitään pahaa. Jimillä oli taito kertoa maailmasta tavalla joka sai minut tuntemaan, että me olimme ylevöitettyjä ja valittuja, ja kun kuuntelin hänen tarinoitaan meidän elämästämme maailma ympärillä sai ikään kuin kultareunuksen. Kun tulin Beckombergaan ja tapasin vanhoja miehiä, jotka puhuivat itsestään kuninkaallisina ja majesteetteina, tunnitin heissä Jimin. Myös heidän elämänsä näytti kullatulta, ylevöitetyltä.

Beckomberga on vanha mielisairaala, josta tulee toinen koti 13-vuotiaalle Jackille. Jackien isä Jim on alkoholisti, jota kuolema viehättää, joka haluaa pois tästä maallisesta maailmasta. Jackie viettää paljon aikaa sairaalassa, joka on kuin toinen ulottuvuus ja todellisuus. Beckombergassa kaikki on erilaista kuin muualla: lääkäri kuljettaa muutamia potilaitaan salaisiin juhliin, sairaanhoitaja ylittää valtuutensa, eräs helminauha katkeaa, ja on myös sellaista jota nuoren tytön elämään ei pitäisi kuulua. Beckombergassa kaikki on kuitenkin kuin unta tai toden tuolla puolen, muuan Olof-niminen potilaskin.

Beckomberga on itseoikeutetusti Sara Stridsbergin romaanin Niin raskas on rakkaus alkukielinen nimi. Hyvä on Outi Mennan suomennoksen nimikin: Rakkaus on raskasta, oli se sitten poissaolevaa, pelottavaa, vääränlaista tai vaikeasti määriteltävää.

Se, että Strisberg omistaa romaaninsa kaikille joiden matka kulki Beckombergan sairaalan puiston ohi vuosien 1932 ja 1995 välillä, on kannanotto hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Stridsberg tietää, että Beckombergassakin hoidossa on epäonnistumisia, mutta kyseenalaistaa laitoshoidon purkamisen ja isompiin yksiköihin siirtymisen tavalla, jonka jälkeen lukija pakostakin pohtii onko hyvinvointivaltion aika ohi - ja mitä hyvinvointivaltio ylipäätään on. 

On selvää, etteivät Strindbergin romaanin ihmiset voi hyvin tai ole tasapainoisia silloinkaan, kun ovat Beckombergassa. Maailman reunan yli  on raskasta luiskahtaa. Silti: vaikka Edvard antaa potilaidensa nauttia (!) alkoholia ja sulkee silmänsä laittomuuksilta, on potilailla silti joku joka kuuntelee ja luultavasti ymmärtää enemmän kuin päättäjät. Ja silti, edelleen: sairaalan seinien sisällä tapahtuu asioita, joita ei koskaan saisi tapahtua kenellekään. Beckomberga on samanaikaisesti turvapaikka ja vaaroja täynnä.

Kaikesta Stridsberg kirjoittaa niin, että Niin raskas on rakkaus on kaunokirjallisuutena napakymppi. Tai: napakymppi on turhan lennokas ja arkinen sana luonnehtimaan romaania, joka on huikea sukellus eristyneeseen maailmaan ja omia polkujaan kulkeviin elämiin; Romaaniin, joka pitää sisällään riekaleina olevaa eloa ja toivottomia tapauksia, mutta myös musiikkia, kirkkaita kevätsateita, syttyviä tähtiä. Kansilievetekstissä Niin raskas on rakkautta luonnehditaan osin omaelämäkerralliseksi, mikä saa pakostakin vetämään yhtäläisyysmerkit Jackien ja Stridsbergin välille. Näin ei kuitenkaan (toivottavasti) ole, ja romaani onkin mitä vahvinta kaunokirjallisuutta, jossa Mannin Taikavuori ja Tsehovin "Sali n:o 6" ovat läsnä.  

En muuta pyydä kuin vapautta [--] Ja kun se kielletään minulta, niin kuin aina käy, otan sen silti. Rakkaus on vaikeaa ja monikasvoista, hulluakin. Raskas rakkaus kuvastaa ihmisyyden eri puolia. Kauneus ja kauheus asuvat samojen seinien sisällä, samoissa ihmisissä, erilaisissa teoissa - ja romaanikirjailijan vahvassa tekstissä. 


--
Myös Krista on lukenut Stridsbergin romaanin.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

John Irving: Ihmeiden tie


John Irving: Ihmeiden tie
Tammi 2016, Keltainen kirjasto
The Avenue of Mysteries 2015
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Timo Mänttäri
600 sivua
Yhdysvaltainen romaani


Oi, John!

Tai hei, John! Hi, John! Dear John? Olen ollut lukijasi jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Romaanisi Kaikki isäni hotellit oli ensimmäisiä Keltaisen kirjaston kirjoja, joita lukiolaisena luin ja ihastuin Berryn perheeseen koko lailla täysin. Romaani on kestänyt jo neljä lukukertaa! Kaikki ne elämän ilot ja tragediat, Wien, radikaalit, Susie-karhu ja neiti Keskenmeno, Franny, Johnny ja hullu, kielletty rakkaus. Ja sitten muut: Garpin maailma, Oman elämänsä sankari (paras kaikista!), Leski vuoden verran - hitot, minä pidin osin jopa Sirkuksen pojasta, vain Neljännen käden olisin voinut jättää lukematta (mutten tietenkään jättänyt).

Jokainen uutinen tulevasta romaanistasi on saanut minut miltei merkitsemään kirjan ilmestymispäivän kalenteriini. Edellistäsi, Minä olen montaa, odotin kauan ja vaikka löysin kirjasta paljon hyvää, petyin hieman. Nautittavaa luettavaa se silti oli.

Mutta nyt. Oi, John. En huudahda, vaan huokaan: Voi, John. Koska Minä olen monta -kirjan jälkeen odotin uutta romaaniasi Ihmeiden tie miltei peloissani (en tietenkään oikeasti, sillä eihän kirjan odottamisessa ole mitään pelkäämistä) enkä viime syksynä kustantajan esittelyä lukiessani täysin vaikuttunut: hauska, hillitön, Filippiinit... Olet nimittäin aina hauska, mutta samalla traaginen - minne traagisuus jäi tässä esittelyssä? Tai miksi Filippiinit? Intiaan sijoittuva Sirkuksen poika ei ollut mielestäni parasta sinulta, jotenkin Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin sijoittuvat teoksesi ovat osuneet parhaiten sydämeeni. 

Ennakkoaavistukseni osuivat osin oikeaan, mutta hauskuus ja hillittömyys tuntuivat Ihmeiden tiessä vähän liioitellulta, toisaalta traagisuutta ja kyynelten läpi hiipivää hymyilyä oli sitäkin onneksi luvassa.

Pitkän linjan lukijanasi, jonkinasteisena faninasi tunnen surua kirjoittaessani, että Ihmeiden tie oli minulle puolittain vastenmielinen kirja. Se on liian sekava - liikaa unia, liikaa viagraa, turhan paljon pippeleitä! Tai yksi kikkeli, paremminkin sanottuna. Viagran ja betasalpaajien yhteisvaikutukset eivät kohota (!) Ihmeiden tietä, pikemminkin päinvastoin. Kaikki se seksi Miriamin ja Dorothyn, äidin ja tyttären kanssa, alkaa puuduttaa lukijaa, puhumattakaan muusta peniksen toimimiseen liittyvistä yksityiskohdista.

No, ainahan sinä kirjoitat tiiliskiviä ja yhdistelet erilaisia teemoja, mutta nyt kokonaisuudesta tulee ähky. Tunnustan, että luin romaanisi harppoen. Menetin tästä syystä varmasti paljon, monenlaisia nyansseja. En vain viihtynyt Ihmeiden tiellä. Täysin vaille taikaa en sentään jäänyt. Osaat edelleen kuljettaa tarinaa, viihdytät, hauskuutat, suretat. Uusiutumaankin kykenet, nyt toit mukaan ripauksen maagista realismia. Myös kaatopaikkalapsista lukeminen, muistojen ja muistikuvien mahdollisuudet, ja Juan Diegon oma elämäntarina muistuttavat siitä, miksi kirjojasi niin rakastan. Ja kuten aina, taidat miltei täydelliset loput. Nytkin romaanin loppu sai liikuttumaan ja kokemaan sellaista kirjatäyttymystä, jota sinun romaanisi luettua saan usein tuntea. Silti olin pettynyt: kirjoitathan vielä yhden huikean romaanin, kirjoitathan?!

Tiedän kyllä, että kirjeen kirjoittaminen suomeksi ja blogiin on hassua. Kirjailijana varmasti tiedät, että tämä onkin silkkaa kuvitelmaa. En ajattele tai edes toivokaan, että luet tämän, mutta julkisena kirjeenä tämä kenties tavoittaa monia blogini lukijoita. Heille haluan sanoa, että jos ette ole vielä lukeneet Irvingiä, niin lukekaa! Mutta aloittakaa jostain 1980-luvulla suomennetusta.

Ja sinulle, John, suuri kiitos romaaneistasi. Jään odottamaan seuraavia mahdollisia teoksiasi, ehkä hieman varautuneesti mutta yhtä suurella innolla kuin tähänkin saakka.

With the best,

Katja

tiistai 10. toukokuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
334 sivua
Ulkoasu Jussi Karjalainen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Kerroin tarinan Saaralle. Hän on hiljainen olento, hänelle tulee koko ajan lörpöttäneeksi liikoja. Mutta hänellä on hyvät kädet ja silmä. Hän on oppinut pilkkomaan sipulin oikein. Niin että sipuli ensin puolitetaan ja siihen vedetään viillot pitäen siitä kiinni toisella kädellä, ja sitten se pilkotaan vastakkaiseen suuntaan pitäen terää hieman vinossa. Olen tarkka sipulin oikeaoppisesta leikkaamisesta.

Näin kirjoittaa Elisabeth kirjeessään salaperäiselle Izzylle. Vuokrakaksio Töölössä on pieni, mutta opintonsa keskeyttänyt Saara, hänen miehensä Juhani ja pariskunnan pieni poika ovat uuden edessä. On vuosi 1956 ja perhe on juuri muuttanut Helsinkiin. Saaran arki kuluu ruokaa laittaen ja Eliaksen kanssa puuhaillen. Elo on näennäisen tasaista, mutta öitä vasten Saara ottaa pienen sinisen pillerin. Perheen yläkerrassa asiat ovat toisin. Siellä asuu Elisabeth, joka järjestää kutsuja, kirjoittaa kirjeitä, valmistaa ruokaa ja tuntuu olevan maailmannainen, ehkä vakooja. Saara ja Elisabeth ystävystyvät - ja vielä paljon enemmänkin. Mitä kaikkea se vaatii, selvittää ja minne se johtaa?

Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa katsoo vuoden 1956 lisäksi toisiin hetkiin, kuten Tukholmaan muutamaa vuotta aiemmin sekä alkukesään 1941, jolloin porvoolaisella huvilalla emäntä Reetta Murros aikoo tarjota hummeria kustantamon vieraille, joiden joukossa on Herr Jungneriksi kutsuttu "kaksiosaisen poliittisen järkäleen" julkaissut mies.

Joissakin romaaneissa kaikki tuntuu olevan kohdillaan: juoni, tarina, henkilöhahmot, aikakausi, kieli ja ne näennäisen pienet mutta tuikitärkeät silaukset, jotka viimeistelevät lukunautinnon. Tästä kokonaisuudesta johtuen Säädyllisen ainesosan lukeminen oli niin antoisaa, että viivyttelin kirjan parissa enkä olisi halunnut sen päättyvän (mutta arvostin silti reilun 300 sivun mittaa).

Parkkisen romaanissa on paljon ihastuttavaa, etenkin ruoka. Kuten myös Sara kirjoittaa, ruoka merkitsee Säädyllisessä ainesosassa paljon. Lukujen nimeäminen ruokien nimillä tai ateriointihetkillä, kuten Kaviaarilla täytetyt viiriäisenmunat, Haukea valkoisessa kastikkeessa ja Rapuja August Strindbergin tyyliin, viehättää jo heti kirjan ensilehdillä sisällisluetteloa selatessa. Viehätys vain vahvistuu, sillä ruokaa tehdään, siitä puhutaan ja se edustaa valtaa, rakkautta, salaisuuksia, välinpitämättömyyttäkin. Kun emäntä Reetta Murros suunnittelee illallista, niin hän näyttää sekä ammattitaitonsa että yhteiskunnallisen asemansa ja tietämyksensä. Ikuisen ystävän voi saada kokista, joka rakastaa naisia jotka osaavat syödä. Itkeä voi monesta syystä, sipulistakin, mutta: Tulee uusia rakastettuja, iho paranee ja sipulin leikkamiseen auttaa, kun veitsi on terävä ja leikkuulaudan viereen sytyttää kynttilän.

Suurin osa paljon lukevista ihmisistä saa varmasti kulloinkin lukemastaan romaanista muistumia joistakin toisista kirjoista. Kyse ei ole vertailusta, jollainen olisikin epäreilua, vaan jonkinlaisesta fiilistelevästä ja mutuhuttuilevasta (!) rinnastamisesta. Osin aihepiirinsä - naisten välinen rakkaus, naapuruus - vuoksi en voinut lukiessani olla ajattelematta Sarah Watersin viime vuonna suomennettua romaania Parempaa väkeä, jossa niin ikään mennyt aikakausi herää hehkuun. Rinnastukseni menee kuitenkin Parkkisen eduksi, sillä siinä missä sinänsä ihailemani Watersin romaani muuttuu ylipitkäksi oikeussalidraamaksi, pysyy Parkkisen kerronta koko ajan kasassa. Parkkinen löytää onnen ja surun, kiihkon ja vaaran, sekä politiikan ja yhteiskunnallisuuden ja niiden vastapainoksi ihmisyyden, intiimiyden.

Parkkinen myös herättää 1940- ja 50-luvut eloon tavalla vie mukanaan: käytösnormit, valehtelun helppous ja monikerroksisuus, maalaisuus ja kaupunkilaisuus, gramofonilla soitettu musiikki ja martinit, Doris Day elokuvateatterin hämärässä, jakkupuvut ja pitkät housut, pohdinta siitä saako pieni poikalapsi olla niin innoissaan leipomisesta, ja kaikki ne kehon kohdat joita ei tiennyt itsessään olemassa olevankaan.  Läsnä on kaikki se, mikä on muiden määrittelemää ja mitä voi rikkoa, jos uskallusta tai rakkautta riittää. Silti kyse ei ole itsestäänselvästä rakkausromaanista. Kaikkea on paljon, mutta mitään ei ole liikaa.

En sano, että Säädyllinen ainesosa on täydellinen romaani, sillä sellaista ei toivottavasti ole olemassakaan. Mutta sanon, että lukukokemuksena Parkkisen kirja on sellainen, jollaisesta eniten nautin ja voinkin täten julistaa: Nuivan lukemisen aika on ohi viimeistään nyt! Parkkisen Säädyllinen ainesosa hurmaa niin hyvin kuin romaani vaan voi.


sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Antti Ritvanen: Miten muistat minut


Antti Ritvanen: Miten muistat minut
Otava 2016
463 sivua
Kotimainen romaani

En vastannut. Ajattelin: tämä ei lopu ikinä. Saadessani Kun suljen silmäni käsiini kohta kaksi vuotta aiemmin olin lukenut sitä jonkinlaisena anteeksipyyntönä minulle, liikuttunut, eräällä tapaa puolustellut äitiä sen jälkeen, sekä itselleni että muille. Hiljalleen suhteeni romaaniin ja sen kirjoittajaan muuttui - kun kirjasta tuli julkisempi, luetumpi ja puhutumpi, se menetti henkilökohtaisen viestin luonteen.

Menestyskirjailija Marjatta Aalto ammentaa teoksiinsa aineksia omasta elämästään, myös oman poikansa ja entisen miehensä elämästä. Hän on levoton sielu, jonka asuinpaikat ja parisuhteet vaihtelevat, vaikka hän palaa aina kahteen: nuoruudenrakastettuunsa, muusikko Lindeen ja poikaansa Jesseen, jonka isä on Linden ystävä, Marjatan entinen aviomies. Nyt Marjattaa ei enää ole. Omia aikuisuuden kipujaan kantava Jesse saa puhelun, johon on varautunut tavallaan koko elämänsä ajan.

Antti Ritvasen esikoisromaani Miten muistat minut antaa äänensä sekä äidille että pojalle. Lopputulos on vahvaa, joskin rönsyilevää kirjallisuutta. Voisin sanoa, että Ritvasen romaaniin on kasattu liikaa teemoja, päähenkilön alituinen haahuilu ja alisuoriutuminen väsyttävät ja että näitä risaisen elämäntavan runtelemia kirjailijakuvauksiakin on kyllä kirjoitettu. En nyt kuitenkaan lähde tähän "tyypillinen esikoisromaani" -leikkiin varsinkaan, kun Ritvanen on niin hyvä. Miten muistat minut on komeasti kirjoitettu debyytti.

Kerronta on enimmäkseen vetävää ja koko ajan taitavaa. Ritvanen osaa kuvata ihmiselon iloja ja alhoa tavalla, joka naurattaa silloin kun syytä on ja surettaa silloin, kun elämä näyttää varjopuoliaan. Varjoja onkin paljon, niitä syntyy eri aikoina ja eri syistä, mutta kaiken takana on aina Marjatta ja Marjatan tekemiset, tekemättömyydet, ihmissuhteet ja -suhteettomuudet. Oidipaalisuus paikoin kylmää: on kauheaa ja oudosti huvittavaakin, miten yhdynnän koittaessa äiti tulee mieleen, mutta juuri tällaisesta kasvaa Jessen tarina. Äidistä ei pääse eroon koskaan ja iso osa romaanista onkin tempoilua irti äidistä ja takaisin - takaisin silloinkin, kun äiti on muualla ja etenkin silloin, kun äitiä ei enää ole. Huumori on hetkittäin absurdia, usein hirtehistä, kuten esimerkiksi Jessen tyttöystävän Annan ja Marjatan keskustelussa: - Mä olen Itävallasta, Anna sanoo murteellisella suomellaan. - Niin Hitlerkin, äiti innostuu. 

Sen verran ahdistavaa ja hetkittäin tarkoituksellisen alkoholinhuuruista ja tunkkaistakin kuvaus on, että romaanin lukeminen on hetkittäin raskasta. Riemuakin löytyy sekä jo mainitusta huumorista että ajankuvasta ja musiikki- ja kirjallisuusmaailman tuntemisesta. Ja paljon, paljon muuta: on maailmankansalaisuutta ulkomailla asumisen ja matkustelun puolesta, populaarikulttuuria, kuvitteellisia kirjallisia juoruja, oikeita ja fiktiivisiä kulttuurielämän julkkiksia, parrasvaloissa olemista ja niistä putoamista - ja rikkinäistä lapsuutta, siitähän Jessen tarina kumpuaa. Ritvasen romaanista ei niin sanotusti ääntä ja vimmaa puutu.

Minulla on nyt kaikki mitä tarvitaan sen tarinan kertomiseen. Loppu on tässä, tämä hetki. Kaikki palaa Jesseen ja Marjattaan, jotka piirtyvät tarkasti, ihmisinä rikkonaisina, henkilöhahmoina ehjinä. Miten muistat minut on taidokkaasti kirjoitettu kasvukertomus, jossa on runsaasti sivupolkuja, mutta myös paljon tarttumapintaa. 

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Nuivasti luettua




Joskus kirja ja lukija eivät vaan kohtaa. Kirjoja jää kesken tai ne lukee sisulla loppuun. Kyse ei välttämättä ole huonosta, vaan itselle vääränlaisesta kirjasta: huonoon aikaan luetusta, itsensä kannalta epäkiinnostavasta, taidokkaasti kirjoitetusta mutta muuten vaan tympeästä - onhan näitä syitä. Ja joskus syy on tietenkin se, että kirja on yksinkertaisesti huono.

Olen lukenut tänä vuonna joitakin erinomaisia kirjoja, mutta toistaiseksi vain muutama on lumonnut minut kunnolla. Niitä lumonneita ja loistavia listaan tarkemmin taas loppuvuonna. Nyt viime viikkoina olen ollut jokseenkin nuiva lukija. Mikään ei tunnu kelpaavan, kirjat jäävät kesken tai luen ne loppuun ihan periaatteen vuoksi. Löydän keskinkertaisista paljon huonoa ja periaatteessa hyvistäkin sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Nyt esittelemieni joukossa on kirjoja jotka ovat mielestäni ihan ylipäätään huonoja ja kirjoja, jotka ovat minulle vääränlaisia, mutta joita voisin suositella joillekin muille.

Millaisia huonoja tai itsellenne vääränlaisia kirjoja te olette viime aikoina lukeneet? Tässä neljä omaa väärää valintaani.



Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa. Bazar 2016. Das Lavendelzimmer 2013. Suomentanut Veera Kaski. Arvostelukappale. Saksa.

Kaunokirjallisuuden parantava voima, pariisilainen kirjakauppalaiva ja kaunokirjallisuusapteekki. Tämä kaikki kuulostaa täydelliseltä välipalakirjalta etenkin kun kustantajana on lajityyppiä hienosti hallitseva Bazar (lukekaapa vaikkapa Kate Mortonin Hylätty puutarha tai Jessica Brockmolen Kirjeitä saarelta, joissa ollaan ihan viihdyttävän lukuromaanin ytimessä). Mutta ei: Saksalaisen Nina Georgen romaani on sekava, typerä, imelä ja kliseinen. Olisi pitänyt hoksata jo romaanin saksankielisestä nimestä: laventelit ovat ihastuttavia, mutta Laventelihuone... Tai Haluan tuntea, miten painat pienen takamuksesi lämmintä mahaani vasten tai Me kaikki elämämme toiveellisuudessa. Juu, niin elämme ja sen tiedän ilman puolifilosofista kirjaakin. 

Kaikessa on aina jotain hyvääkin: Pariisi on ihana, Ranskan maaseutu on kaunis, rakkaus tietenkin koskettaa. Jotain Georgen kirjasta kuitenkin kertonee se, että parasta ovat lopun kirjallisuuslistat ja ruokaohjeet. Kirjaluotsi täällä kirjoittaa Pienestä laivalla keinuvasta kirjapuodista tismalleen niitä ajatuksia, joita minunkin mielessäni risteilee. Kun ei, niin ei. Tämän kirjan luin peräti loppuun, mikä oli silkkaa ajanhukkaa.



Chris Riddel: Aga Gootti ja kuoloa kamalammat kestit. Gummerus 2016. Goth Girl and the Fete Worse Than Death 2014. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Arvostelukappale. Iso-Britannia.

Voi, tätä kirjaa en haluaisi moittia. Mainion - niin uskon - Ada Gootti -sarjan ensimmäinen osa viehätti tytärtäni ja minua. Tämä toinen osa jäi mieltä molemmilta kesken. Jäi, vaikka Kalmatollon kartanossa olisi suuret leipojaiset, ilkeä Nurjamaa juonii jotain ja mukana menossa ovat myös Ruby Kipling, Mona Lucy ja karhu nimeltä Marylebone sekä edellisestä osasta tutut Jane Korva ja Lucy Borgia. Jaana Kapari-Jatan suomennos on viehättävä, kirjan ulkoasu upea niin kuvituksen kuin folioinnin ja lukunauhan ansiosta. Brittiläinen kauhukirjoja herttaisesti mukaileva kartanomaailma viehättää sekin.  Juonenkuljetus ei nyt kuitenkaan toiminut. Kymmenvuotias tiivistää: "No kun ne vaan harjoitteli ensimmäiset 60 sivua savupiippujen päällä eikä siinä tapahtunut mitään." 

No, seuraava Ada Gootti -kirja ilmestyy pian ja sen nimi on Ada Gootti ja Humisevan karju, mukana seikkailussa ovat pappilan sisarukset Charlotte, Emily ja Anna. Kuulostaa lupaavalta, joten ehkä Ada Gootti tästä piristyy - tai kauhuistuu.



Marie Kondo: KonMari. Bazar 2015. Jinsei ga tokimeku katazuke no maho 2011. Englannista suomentanut Päivi Rekiaro. Japanilainen siivousopas.

"Siivouksen elämänmullistava taika!" Oi, miten paljon sanottu - ja kuinka paljon kohuttu ja kehuttu kirja. Kun Marie Kondon KonMarin vaaleanpunainen etukansi miltei hohti kirjaston Vippi-hyllyssä, oli minun ihan pakko lainata kirja. Arvelin kyllä, etten tule lämpenemään millekään siivouskirjalle, mutta uteliaana oli pakko ottaa selvää, mistä viimeisen vuoden aikana on kohkattu niinkin paljon.

No, siivoamisesta ja ennen kaikkea karsimisesta. Marie Kondo korostaa, että minimalistisen siisti koti on seesteinen. Se on varmasti totta, mutta Kondon karsimisvimma on aika uskomaton. En ole ainoa, joka on jäänyt miettimään, että minne ne kaikki pois heitettävät tavarat pannaan? Ja jos (ja kun!) joskus alkaa kaivata sitä isoäidiltä saatua joululiinaa tai haluaa uppoutua 1980-luvulta Uudesta-Seelannista tulleeseen kirjeeseen (muistatteko IYS:n kirjakaverit?), niin eihän niitä saa enää mistään. Tuleeko poisheitettyjen tavaroiden tilalle ostettua kuitenkin uusia? Alkaako pelkistetty koti ahdistaa? Ja tietenkin: Kotivaatteeksi alentaminen on kielletty. Tuskin kukaan haluaa rumia vaatteita, mutta jos alkaa maalata räystäitä tai kaivaa perunoita, saattaa "kotivaatteiden" eli rytkyjen omistaminen olla hyödyllistä. No, allekirjoitan kyllä sen että jos joku tavara ei tuo ollenkaan iloa, on se parempi kierrättää pois. Kierrättämisessä ja poisheittämisessäkin on kirjassa ongelmansa: Kondo ei neuvo, minne kaikki pitäisi heittää pois. Roskikseen? Ei kai. Kierrätyskeskukseen? Hieman parempi, mutta tuleeko silloin vain sysättyä omaa roinaa jonkun toisen vastuulle?

Myönnän kuitenkin, että KonMarissa on jotain kummaa viehätystä. Marie Kondo kirjoittaa mukavasti ja teksti kyllä koukuttaa. Vaikka luin koko kirjaa niin sanotusti vastakarvaan, nautin lukemastani. Tunnustan, että kirjan luettuani siivosin vaatekaappiani. Ja vaikka olen edelleen vankasti sitä mieltä, ettei siivoamiseen ja raivaamiseen tarvita mitään kirjaa ja että jos ihminen ei hoksaa heittää viisi vuotta vanhoja puoliksi palaneita synttärikakkukynttilöitä pois omasta aloitteestaan, niin silloin tarvitaan jotain muutakin kuin kirjaa.



Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Otava 2016. También esto passará 2015. Suomentanut Tarja Härkönen. Espanjalainen romaani.

En muista, että olisin aiemmin moittinut Otavan kirjaston kirjaa. Hieno sarjakirjasto on tasaisen varmasti julkaissut kirjallisuutta, joka on alati laadukasta oli kyseessä sitten norjalaisen keski-ikäisen miehen tilitystä, amerikkalaisen älykkönaisen taidepohdintaa tai kasvukipuja Nigerian poliittisen muutoksen aikana. Ja juuri tästä syytä Milena Busquetsin romaani oli minulle pettymys. Otavan kirjasto antoi odottaa jotain enemmän, mutta sainkin kevyen ja höpöttelevän kirjan. Kuvittelin, että samastuisin hyvin nelikymppiseen naiseen, mutta jo alku petti - jotenkin. Romaanin aiheet, äidin menetys ja ihmissuhdekiemurat, ovat osin painaviakin, mutta preesensissä kerrottu helppolukuinen teos ei tarjonnut välipalakirjaa enempää.

Busquetsin kirja on periaatteessa ihan hyvä ja kiva. Jos matkustaisin Espanjaan, nauttisin sen lukemisesta varmasti ihan eri tavoin. Arvostamassani Otavan kirjastossa se nyt vain sattuu olemaan itseään kovemmassa seurassa.


--

Jos joku ihmettelee, miksi luin tällaisia, niin olen aina ollut sitä mieltä että toisinaan on oudolla tavalla piristävää ärsyyntyä keskinkertaisista kirjoista. Sitten osaa taas paremmin arvostaa niitä oikeasti hyviä. Eivätkä nämä hieman niuhosti lukemani kirjat ole ainoita tänä vuonna minulta kesken jääneitä tai minulle syystä tai toisesta "kehnoja" kirjoja. 

Ilokseni olen parhaillaan lukemassa sellaista kotimaista romaania, joka saattaa olla minulle yksi vuoden parhaimmista. Lisäksi bloggaustaan odottaa hyvä kotimainen esikoinen ja lukemistaan amerikkalaisen suosikkini uutuus. Nuivan lukemisen aika on toistaiseksi ohi.

Heleää helatorstaita huomiseksi!

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Retkipaikka. Seikkailuja Suomen luonnossa


Retkipaikka. Seikkailuja Suomen luonnossa
Toim. Antti Huttunen ja Touko Kauppinen
Karttakeskus 2016
176 sivua
Kotimainen retkeilyopas

[--] Se on lähiseudun komein luola, ehkäpä jopa koko Pohjois-Savon.
Vaikka Haavikkolehdon seutu sijaitsee hyvien kulkuyhteyksien varrella Kuopion ja Jyväskylän puolivälissä, se on pysynyt tuntemattomana helmenä. Se on pinta-alaltaan vain alle sadan hehtaarin läntti, mutta maisema- ja luontoarvoiltaan se on verrattavissa hienoimpiin suomalaisiin kansallispuistoihin.

Joskus täytyy vetää hieman kotiin päin - tai ainakin syntymäseudulle. Kuulin Suonenjoella sijaitsevasta Haavikkolehdon luolasta vasta muutama vuosi sitten, mutta vaikka koetin kysellä paikkakuntalaisilta tuttaviltani, ei kukaan tuntunut tietävän luolan tarkkaa sijaintia. Nyt tiedän luolan sijainnin, kiitos Antti Huttusen ja Touko Kauppisen toimittaman Retkipaikka-kirjan, ja suunnittelen jo seuraavalla Suonenjoen-reissullani käyväni luolalla - tai ainakin sitä seuraavalla.

Karttakeskuksen julkaiseman Retkipaikan retkipaikka(!)esittelyt pohjautuvat samanimisen, suositun blogin juttuihin, mutta mukana on myös aiemmin julkaisemattomia kohdevinkkejä. Kirjoittajina on 22 aktiiviseksi luonnehdittua retkeilijää.

Kirja kattaa Suomea laajasti etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Nykyisen asuinpaikan ja vanhojen kotiseutujen vuoksi oma mielenkiintoni kirjaa lukiessani ja vinkkejä poimiessani pohjautui nyt tietenkin Etelä-Suomeen sekä Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan alueelle. Toisaalta kirjassa esitellään paikkoja niin houkuttelevasti, että aloin haaveilla niin Ahvenanmaan kuin Kuusamonkin maisemista. Uskonkin, että Retkipaikka tarjoaa tuttuja ja ihkauusia paikkavinkkejä jokaiselle. Itse aion tulevana kesänä käydä ainakin nyt yleisölle avautuvassa Vallisaaressa, mutta myös esimerkiksi Häntälän notkot Somerolla ja lapsiperheillekin suositeltava Paavolan tammi houkuttelevat. Nämä kaikki kohteet ovat melko helppoja, mikä sopii kaltaiselleni alakouluikäisten kanssa retkeilevälle. 

Haastavammista kohteista haluan ihan erityisesti nostaa itselleni rakkaan Kolvananuuron Enon (joka kuuluu nykyisin Joensuuhun) ja Kontiolahden rajalla Pohjois-Karjalassa. Kolvananuuron rotkolaakso on kivenlohkareineen ja korkeuseroineen melko vaikeakulkuinen, saniaisine ja suurine puineen salaperäinenkin paikka. Joensuussa asuessani kävin Kolvananuurossa joitakin kertoja ja olen jo kauan kaivannut sinne uudelleen. Nyt aloinkin pohtia, että mahtaako Kolvananuuro olla vielä turhan työläs retkeiltävä lastemme kannalta vai jokohan sinne pääsisi vaikkapa tulevana kesänä. Retkipaikassa Kolvananuurosta kirjoitetaan muun muassa näin: [--] yksi Suomen hienoimmista rotkoista. Paikka on ihanteellinen niille, joita kiinnostavat jylhät, ihmisen pieneksi piirtävät mittasuhteet tai rotkolaakson erityinen luonto monine kasvoineen. Kyllä vaan!

Retkipaikka-kirjasta on helppo innostua. Teokset lyhyet tekstit houkuttelevat retkeilemään, kuvat ovat kiitettävän vaihtelevia ja sisäsivuilla on hauskaa, tunnelmallistakin otsikointia. Sisällysluettelossa otsikoissa näkyvät vain paikat, sisäsivuilla on täsmentäviä otsikoita - tai nostoja ne pikemminkin ovat, kuten Huutavat ja tuijottavat paholaiskivet tai Tuhannen seikkailun kalliosokkeloKiitän vielä kirjan kokoa: pehmeäkantisena se on helppo ottaa mukaan retkelle ja melko pienikokoisena mahtuu hyvin vaikkapa repun taskuun. Kuvat kartasta ja koordinaatit johdattavat perille.  

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin tarkempia osoitetietoja. Korpimaisemilla ei tietenkään katuosoitteita ole, mutta vaikkapa valta- ja kyläteiden lähimmät risteykset tai parkkipaikat olisivat niin sanotusti olleet kiva etenkin, kun kirjan tekijät käyttävät suomalaisia, Kansalaisen karttapalvelun käyttämiä ETRS-TM35FIN-koordinaatteja, jotka eroavat monille tutuksi käyneistä WGS-koordinaateista, joita GPS-laitteetkin käyttävät.* Toisaalta ETRS-koordinaattien avulla suunnistaminen käy tällaiselle sunnuntairetkeilijälle mukavasta haasteestakin, kun ensin täytyy selvittää miten muuntaa koordinaatit oman puhelimen tai autonavigaattorin kanssa sopiviksi.

Jos retkeily kiinnostaa, tarjoaa Retkipaikka riemastuttavan valikoiman erilaisia kohteita, joissa voi piipahtaa helposti ja nopeasti tai seikkailla ihan kunnolla vaativakulkuisissa maastoissa. Kokonaisuudessaan Retkipaikka on helposti lähestyttävä ja innostava kirja.

--
* Kuten huomaatte, en ole kovin perehtynyt koordinaatteihin ja silläkin TM35FIN-koordinaatit yllättivät minut. Mietin myös, että onkohan Retkipaikka-sovelluksesta apua. iOS-versio on ilmeisesti tulollaan.


keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Karin Erlandsson: Kuolonkielot


Karin Erlandsson: Kuolonkielot
S&S 2016
Missdåd 2016
Suomentanut Taija Mård
Kansi Sanna Mander
263 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen rikosromaani

Ajatus autosta ei jättänyt häntä rauhaan. Olisi pitänyt tarttua kiikariin heti, kun ääni alkoi kuulua.
Mahtoiko hän olla ainoa, joka tiesi autosta? Pitäisikö hänen ilmoittaa siitä jonnekin? Kaupunki oli niin pieni, että varmasti joku tietäisi, mihin se oikein liittyi.

Kesäkuu 1992, ruotsinkielinen Pohjanmaa: Leskirouva Lean asunto on torin laidalla. Unettomina aamuöinä Lea kuuntelee usein musiikkia, kuten nytkin Chopinia, ja keittää teetä. Tällä kertaa rauhan rikkoo hurjasteleva auto. Pian joukko juhannusta viettäviä nuoria aikuisia löytää metsiköstä naisen ruumiin. Nuori toimittaja Sara on saanut ensimmäisen työpaikkansa paikkakunnan lehdestä, mutta todellinen syy muuttoon on hevostallia pitävä itsetietoinen Robert. Sara kuvittelee kesän aikana kirjoittavansa mukavista kesäjuhlista ja muista maaseudun tapahtumista, mutta toisin käy. Seudun ihmisillä on menneisyydessään monenlaista eikä Saran oma kotiutuminenkaan suju ongelmitta.

Onpa hyvä, että meillä on töissä työaikaliukumat. Karin Erlandssonin Kuolonkielot näet piti otteessaan niin, että minun oli luettava kirja loppuun eräänä aamuna ja lähdettävä töihin hieman myöhemmällä bussilla. En voinut jättää kirjaa kesken ja luettavaa oli jäljellä sen verran vähän, että minun olisi joka tapauksessa pitänyt ottaa bussikirjaksi toinenkin teos. Näin ollen istuin olohuoneessamme hieman kauemmin, perheen aamutohinoiden äänet vaipuivat jonnekin ja luin Kuolonkielot loppuun. Koin valtavaa iloa siitä, että tarina kantoi näin hyvin! Vetävän teksti on laadukkaasti suomentanut Taija Mård.

Ja heti otan hieman takaisin: Vaikka Kuolonkielojen tarina kantoi ja mysteeri viihdytti, ei Erlandssonin romaani ole mikään erityisen mieleenpainuva kotimaisen jännityskirjallisuuden merkkipaalu. Mutta ei sen tarvitse sellainen ollakaan. Se on kuin päivitetty versio ruotsalaisen Maria Langin dekkareista, joissa kuolema tapahtuu (yleensä!) pikkukaupungeissa ja kaupunkilaisten elämää seurataan laajemminkin. Myös kesä sekä tapahtuminen sijoittuminen reilun 20 vuoden taakse lisäävät nostalgian tuntua. Tämä kaikki sai tekstin tuntumaan alussa hieman pikkusievältä.

Pikkusievyys on kuitenkin vain pintaa. Erlandsson rakentaa koko ajan tiivistyvää jännitystä hienovaraisesti. Suomenruotsalaisen pikkukaupungin asukkaat osaavat kyllä rakentaa omat kulissinsa ja tästä syystä muutamat kohtaukset tulevat päin kasvoja, Kuolonkielojen henkilöiden kohdalla ihan konreettisestikin: rajusti ja julmasti. Erlandsson on taitava henkilökuvaaja, mikä näkyi myös hänen esikoisromaanissaan Minkkitarhassa. Hänen henkilöhahmonsa eivät mahdu yhteen muottiin, vaan kaikilla on salaisuuteensa, niin vainajalla kuin kaikkea tarkkailevalla vanhuksella Leallakin. Yhtä lailla Erlandsson taitaa ajankuvankin: 1990-luvun alun Suomi on monella tapaa erilainen kuin nykyinen maamme, mistä omaa kieltään kertovat niin naispapin postilaatikkoon tungetut koirankakat kuin tietenkin lankapuhelimiin paljolti pohjautuva tiedonkulku. Kettutytöistäkin puhutaan.

Vaikka Kuolonkielojen keskeisimmissä käänteissä on osin ennalta-arvattavuutta, on kokonaisuudessa yllätyksiäkin. Suosittelen kaunsikantista Kuolonkieloja lukemiseksi silloin, kun kaipaa aivoja kevyesti askarruttavaa perinteistä jännitysromaania. Kevääksi ja kesäksi, etenkin (tietenkin) kielojen aikaan, se käy myös vuodenaikaromaanista.

--
P.S. Kuolonkieloista ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja, Mari ja Ulla.


sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Kulttuurimenoja eli omien korkojen kopinaa

Korot kopisten -kirjamme ilmestyi reilu kuukausi sitten. Kirjassahan Aino-Maria ja minä vinkkaamme, opastamme ja rohkaisemmekin kokeilemaan uusia kulttuurilajeja tai syventämään entisiä - mieluiten sekä että! Olen monesti harrastamaan kulttuuria ajatuksissani kuin varsinaisesti lähtemään jonnekin, joten Korot kopistenin kirjoittaminen toimi myös eräänlaisena itseni haastamisena. Toki olen "aina" käynyt museoissa, konserteissa ja kirjallisuustapahtumissa, opiskeluaikana innokkaammin kuin nyt keski-ikäisenä. Viimeisen kuukauden aikana olen kuitenkin ollut liikkellä harvinaisen paljon - siis omaksi itsekseni.

On varmasti selvää, että kulttuurilajeista minulle rakkain on kirjallisuus, mutta myös kuvataide on aina ollut hyvin mieluisaa. Taidemuseoiden (ja gallerioidenkin, mutta enemmän museoiden) ilmapiirissä on jotain taianomaista: hiljaisuus, korkojen kopina (kyllä vaan) ja tietenkin maalaukset tai valokuvat, jotka puhuttelevat, ilahduttavat, saavat mielen haikeaksi, ehkä provosoivat, yleensä tuottavat esteettisiä elämyksiä.  Viimeisen kuukauden aikana aivojani on askarruttanut Amos Andersonin Helsinki Noir -näyttely, mieltäni on ilahduttanut Vantaan Artsi ja eniten estetiikkaa on tuonut Ateneumin Japanomania. 

Helsinki Noir -näyttely esittelee uudenlaisen näyttelykompleksin, jossa katsoja pääsee osaksi rikosdraamaa. Kaivopuiston rannasta löytyy nuoren naisen ruumis. Mitä on tapahtunut? 1930-luvun loppuun sijoittuva tarina vie ja joukko Helsinki-aiheisia maalauksia tulee tutuksi. Helsinki Noiriin aion kesällä uudelleen yhden läheiseni kanssa.

Olen asunut Vantaalla reilut kymmenen vuotta, mutta olen käynyt Myyrmäessä kaikkiaan vain kolmesti: kolmas kerta johdatti minut ja perheeni uusittuun taidemuseoon, joka on saanut nimekseen Artsi. Nykytaiteeseen keskittyvän museon Sinä & Minä muotokuvassa -näyttelyssä esillä on esimerkiksi Jasmin Anoschkinin, Ismo Höltän, Ville Juurikkalan, Aurora Reinhardin ja Tommi Toijan töitä. Artsi on pieni museo, jossa muuten saa syödä eväitä, valokuvata ja kulkea isonkin laukun kanssa. Suosittelen tutustumaan, Artsiin on aina vapaa pääsy!

Yksi rakkaimmista taidemuseoista minulle on tietenkin Ateneum, jossa käyn useamman kerran vuodessa. Nyt pari viikkoa sitten vierailin siellä muutaman ystäväni kanssa ja taisimme kaikki päästä Japanomanian lumoihin. Japanilaista taidetta ja siitä vaikutteita saanutta pohjoismaista taidetta oli esillä laajassa, hyvin rakennetussa ja jäsennellyssä näyttelyssä. Japanomaniaa voi ihailla 15.5. saakka, koetan ehtiä katsomaan näyttelyn vielä uudemman kerran.

Taikahuilu on yksi maailman kuuluisimmista oopperoista. Se on kovin tuttu minullekin. Tutuksi se tuli jo ala-asteaikaisestani musiikkikirjasta: Tie musiikkiin sisälsi Taikahuilun lisäksi maistiaisia muiden keskieurooppalaisten säveltäjämestareiden tuotannosta, muistan laulaneeni Mozartia ja Schubertia saksaksi kolmasluokkalaisena. Kansallisoopperassa tänä keväänä esitetty Taikahuilu pohjaa Berliinin Komische Operin esitykseen. Elämys oli huikea: animaatiot ja laulajat muodostivat ehjän kokonaisuuden, jossa satu- ja jopa kauhuelementit olivat kuin osa 1920-luvun mykkäelokuvista visuaalisesti vaikutteita saanutta kertomusta. Musiikillisesti ooppera oli tietenkin tuttu ja varma. Tuuli Takala oli huikea Yön kuningatar, Ville Rusasen Papagenossa oli kujeilua ja taituruutta. Taikahuilussa taitaa olla vielä kaksi esitystä tänä keväänä. En tiedä, ovatko molemmat esitykset jo loppuunmyytyjä, mutta siltä varalta jos lippuja vielä saa: kannattaa mennä katsomaan!

Musiikki liittyy usein myös kirjoihin, muun muassa Juha Itkosen kohdalla. Tämän viikon torstaina Tavastialla vietettiin Itkosen tuoreen romaanin kunniaksi Palatkaa perhoset -kevätfestivaaleja, joissa esiintymässä oli Itkosen lisäksi muun muassa Tuomo & Markus, ihana Aino Venna sekä Pimeys. Itkosen lukemat otteet romaanistaan olivat vaikuttavia. Ei siis ihme, että Palatkaa perhoset on yksi kevään kirjaostoksistani. 

Muita kirjallisia menokohteitani hiljattain ovat olleet henkeäsalpaavan upea Kansalliskirjasto sekä tietenkin eilinen Kirjan ja ruusun päivä. Keskustan Akateemisessa oli paljon tapahtumia, Kirsin Book Clubista voitte lukea muun muassa Blogistanian kirjallisuuspalkintojen jaosta. Itse en Akateemiseen ehtinyt (= jaksanut lähteä keskustaan), vaan kävin ostoksilla hieman lähempänä. Onks noloo on naurattanut koko perhettämme ja saanut meidät myös miettimään kaikenlaisia nolouksia sekä sitä, onko kaikki nyt niin vakavaa.

Hmm - aina eivät kuitenkaan korot kopise, vaan usein lenkkarit tai vaelluskengät läpsyttelevät. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät pärjää ilman ulkoilmaa. Metsästä saan voimaa. Siksi kännykkäkuvissa on yksi otos Sipoonkorvesta. Ensi viikolla täällä on luvassa hieman lisää retkijuttuja kirjamuodossa.

Minne te olette kopistelleet viime aikoina?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Ella Kanninen: Ellan Toscana



Ella Kanninen: Ellan Toscana. Kyläelämää Italiassa
Tammi 2016
Kuvat: Ofer Amir
Ulkoasu: Satu Kontinen
208 sivua
Italiaan sijoittuva fiilistelykirja

Minun mielestäni Toscana tai oikeastaan koko Italia on sopiva sekoitus pysähtyneisyyttä ja arvaamatonta yllätyksellisyyttä. Juuri kun kiroan pikkukyläni paikallaan junnaavaa arkea, tapahtuu jotain - kuulen tarinan, tapaan ihmisen, luen uutisen tai joudun tilanteeseen - jonka myötä uskomukseni tai tähänastiset tietoni heittävät kuperkeikkaa. Italia pitää minut hereillä ja hyppysissään.

Tätä kirjoittaessani keittössämme tuoksuvat jauhelihakeitto ja kauralastut. Mieleni ei kuitenkaan ole arkisessa keskiviikossa, vaan Toscanan kumpuilevissa maisemissa, etenkin Fianon kylässä, jossa lukuisista TV-ohjelmista tuttu toimittaja Ella Kanninen perheensä kanssa asuu.

Kannisen tuore kirja, Ellan Toscana. Kyläelämää Italiassa on kauttaaltaan viehättävä. Toki se on perinteinen oman lajityyppinsä edustaja, jossa ulkomaille muuttanut suomalainen kertoo elämästään, luo nykyisen kotikylänsä asukkaista helliä karikatyyrejä, sirottelee joukkoon omakohtaisia kokemuksia sekä ruokaohjeita, ja kokonaisuus on tietenkin kuorrutettu viehättävillä valokuvilla. Tämä on toimiva konsepti ja Ella Kannisen kirjan kohdalla erityisen toimiva: kokonaisuus houkuttelee sukeltamaan Toscanaan ja toscanalaisuuteen.

Kanninen kertoo Toscanastaan eloisasti, suloinen pilke silmäkulmassaan. Kun hän kertoo liikuttuvansa suven ensimmäisistä tulikärpäsistä, lukijakin liikuttuu. Minä ainakin. Tai kun puskaradio - passare la parola - kertoo parhaimmat ravintolat, voi oikeasti tuntea olevansa tervetullut. Ja kun Kanninen nimeää yhden lukunsa "Oliiviöljyllä on väliä", voin vain hymähdellä. Olen näet kerran olla mukana illanvietossa, jossa eri paikkakunnilta, mutta samasta maakunnasta kotoisin olevat italialaiset alkoivat väitellä siitä, millaista on paras oliiviöljy ja mistä se mahtaa tulla. Me, muutama suomalainen ja kaksi hollantilaista, pyörittelimme päätämme.

Ellan Toscana on paitsi mukavasti kirjoitettu, myös kauniisti kuvitettu. Valokuvaaja Ofer Amir on vanginnut linssinsä läpi pehmeää valoa, värejä, hymyjä, maisemia ja yksityiskohtaisia ruokakuvia: miten kaunis voi esimerkiksi artisokan latva olla. Miten pehmeää valo Toscanan kukkuloilla. Satu Kontisen suunnittelema ulkoasu tekee teksteistä ja kuvista sujuvan kokonaisuuden.


Ja tietenkin teos innostaa monin tavoin. Se herättelee matkakuumetta ja houkuttelee ennen kaikkea kokkaamaan. Kirjan ruokaohjeissa on tuttua ja uutta bruschettasta tiramisuun ja kurpitsankukkarisotosta livornolaisittain valmistettuihin sinisimpukoihin. Kanninen pohjustaa ohjeita hauskasti, ikään kuin tempaa lukijansa osaksi omaa tuttavapiiriään ja näiltä saatuja ohjeita. Itse aion jo tulevana viikonloppuna kokeilla yksinkertaista, mutta klassista tomaattikeittoa, toisaalta vuohenjuusto-parsabruschetta voisi sekin upota omaan ruokamakuuni täydellisesti... Auringossa kypsyneet tomaatit ja lasissa oleva voimakas ja mausteinen chianti melkein tuoksuvat lukijan nenässä, vaikka edessä olisikin vain kupillinen suodatinkahvia - tai sitä iänikuista jauhelihakeittoa.

Äitini kysyi taannoin meillä ollessaan, näenkö vielä vuosien jälkeen tämän kaiken kauneuden ympärilläni. Hankalapa tähän on turtua. Voin kuvitella! Kauniita kuvia, mukavia tarinoita, arkea ja juhlaa, herkullista ruokaa ja sympaattinen ote. Mitä muuta voi tunnelmalliselta elämänmenoa ja käytännön vinkkejä kertovalta teokselta odottaa? 

Jos joku kirja saa aikaan matkakuumeen ihmeelliseen, maagiseenkin Keski-Italiaan, niin juuri Ellan Toscana. 


---
P.S. Lukemisen aikana ja nyt sen jälkeenkin mieleni on kaivannut Italiaan: Toscanaan, totta kai, mutta ennen kaikkea maakunnan naapuriin Emilia-Romagnaan ja sen isoimpaan kaupunkiin Bolognaan. Syyn Bolognan-kaipuuseeni löydette täältä.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous



Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous
Tammi 2015, Keltainen kirjasto (uudistettu laitos)
Tšernobylskaja molitva 1997, 2013
Suomentanut Marja-Leena Jaakkola
398 sivua
Kansi Markko Taina
Valkovenäläinen dokumenttiromaani

"Jos ryhdyt puheisiin jonkun kanssa, hän ryhtyy puhumaan ja on sinulle kiitollinen siitä että kuuntelet häntä. Vaikka et ymmärrä, niin edes kuuntelet. Sillä hän ei ole itsekään ymmärtänyt... Niin kuin et sinäkään... En lue enää mielelläni tieteiskirjallisuutta...
Siis kumpi on parempi: muistaa vai unohtaa?"

Näin pohtii Jevgeni Aleksandrovitš Brovkin, yliopisto-opettaja. Yhtä hyvin hän voisi olla tyttärensä menettänyt isä, Nikolai Fomitš Kakugin. Tai yksin rukoileva Katja P., jolla oli suuria haaveita ja joka haluaa rakastaa. Tai yksineläjä Anna Petrovna Badajeva, joka miettii keneltä voi kysyä, kun kukaan ei voi vastata. Tai hän voisi olla - niin, kuka tahansa erään aikamme suurimman kärsimyksen kokenut.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuonna voittanut Svetlana Aleksijevitš päästää teoksessaan Tšernobylistä nousee rukous ääneen ihmiset, joiden elämään ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut. Kirjassa mukana ovat ne ihmiset, joiden koko elämänpohja on kadonnut ja toivo mennyt, mutta myös ne, jotka jaksavat uskoa, joskus taikauskon, toisinaan rukouksen, usein ihmisyyden voimin.

Teoksessa puheenvuoron saavat naiset ja miehet, nuoret ja vanhat, paenneet ja jääneet, eri yhteiskuntaluokat, maalaiset, virkamiehet, kuolevat, paljon menettäneet... Ja heitä on syytä kuunnella. Näistä sirpaleista Aleksijevitš luo romaanin,  joka on samalla kertaa rujo ja kauhea, kaunis ja kokonainen. Tosin se, että teoksesta on julkaistu uudistettu laitos, kertoo omaa karua tarinaansa siitä, ettei Tshernobylista kirjoitettu dokumentti voi olla koskaan niin kokonainen, että se olisi valmis. Teksti on sisältönsä puolesta vankkaa asiaproosaa ja kielellisen ilmaisunsa puolesta romaanitaidetta. 

Mikroskooppisten hiukkasten, joita syntyi kun reaktoria koetettiin peittää lyijyllä ja hiekalla, polttamat keuhkot näyttävät tähtitaivaalta. Lemmikkejä koetaan salakuljettaa. Koti jää taakse, kun ihmiset pakenevat kuin sotaa. Kasvimaalla kaikki kasvaa kohisten, saastuneen voileivän syöminen on uhmakas teko. Lapsi, jolta puuttuu ruumiintoimintojen kannalta keskeisiä elimiä on vanhemmilleen rakkain ja kaunein koko maailmassa (tietenkin on). Voin sanoa, että oloni olisi kevyempi jos en olisi lukenut Aleksijevitšin romaania, niin paljon tieto lisää tuskaa. Samalla voin kuitenkin sanoa, että olen iloinen - jos tässä kontekstissa kyseistä adjektiivia voi käyttää - siitä että luin tämän kirjan. Aleksijevitš kirjoittaa koskettavasti, mutta mässäilemättä ja tyylikkäästi aiheesta, josta on syytäkin olla tietoinen. Eikä vain ydinvoimalaonnettomuudesta, vaan myös kansakunnasta ja kansoista, eräänlaisesta hajaannuksesta, selviytymisestä ja häpeästäkin.

Ja vaikka oma lukukokemukseni on vielä kovin tuore, olen varma ettei Tšernobylistä nousee rukous unohdu ihan heti. Kyse on romaanista, joka sekä herättelee että muistuttaa. Se on painava puheenvuoro ihmisyyden puolesta.

---
Aleksijevitšin kirjasta on ollut juttua monessa blogissa. Minuun vaikutuksen teki muun muassa Elinan kirjoitus.