maanantai 20. lokakuuta 2014

David Grossman: Sinne missä maa päättyy



David Grossman: Sinne missä maa päättyy
Kustantaja: Otava 2011, Otavan kirjasto
Alkuteos: Isa borahat mi-besora
Suomennos englanninkielisestä käännöksestä: Markku Päkkilä
Sivuja: 677
Israelilainen romaani

Hän kääntyy katsomaan takana kiemurtelevaa autojonoa, joka näyttää miltei juhlavalta, sykähdyttävältä, väriä ja elämää kuhisevalta mahtavalta paraatilta: vanhempia, veljiä, tyttöystäviä, jopa isovanhempia saattamassa rakkaitaan operaatioon, kauden suurtapahtumaan. Jokaisessa autossa istuu nuorimies, ensihedelmä, osana tätä ihmisuhriin päättyvää kevätjuhlaa. Entä sinä itse? Ora kysyy itseltään pisteliäästi. Katso itseäsi, miten siististi ja rauhallisesti sinä saatat omaa poikaasi, melkein ainoaa poikaasi, suuresti rakastettua poikaasi yksityiskuljettajasi Ishmaelin kanssa.

Ora on sydämeltään pakana, joka uskoo pieniin ihmeisiin: jos kolmessa perättäisessä risteyksessä palaa vihreä, jos hän ehtii ottaa pyykit sisään ennen sadetta [--]. Niinpä hän uskoo, että jos äitiä ei voi tavoittaa, pojalle ei voi sattua mitään. Oran pojista toinen, Ofer, on astunut armeijan palvelukseen ja rintamalta on odotettavassa huonoja uutisia. Ora käskee ystäväänsä, arabitaustaista taksikuskia Samia ajamaan sinne missä maa loppuu. Sam puuskahtaa, että hänen maansa oli loppunut jo kauan sitten, mutta ajaa kuitenkin. Nuorena Ora on rakastanut kahta miestä, joista Ilan on poikien isä, mutta vaellukselleen -- pakoon mahdollista todellisuutta -- hän lähtee miehistä toisen, Avramin kanssa.

Israelilaisen David Grossmanin romaani Sinne missä maa päättyy on kertonut äidin ja tämän nuoruudenrakastetun vaelluksesta, ystävyksistä, äidin ja lasten suhteesta, rakkaudesta, sukupolvista sekä Israelista ja Palestiinasta. Romaanin lukemisen traagisuutta lisää se, että pasifistina tunnetun Grossmanin Israelin armeijassa palvellut poika Uri kuoli raketti-iskussa elokuussa 2006. Kuten Ilselän Minna vanhassa blogissaan Juuri tällaista toteaa, tuo fakta kääntää lukijan sydäntä koko romaanin keston ajan. Tai vieläkin kauemmin.

Nimittäin nyt luin kirjan, joka miltei mykistää. Luin Grossmanin romaania hitaasti ja lukemiseen meni liki pari viikkoa. Välissä luin muutakin, mutta Sinne missä maa päättyy ei päästänyt otteestaan. Elin Oran maailmassa, kannoin huolta ja pakenin. Hitaaksi lukemisen teki paitsi aiheen raskaus, ennen kaikkea Grossmanin tapa kertoa. Gossman liikuu eri ajoissa ja eri muistoissa. Hän kertoo, kenen luo joku käveli, mitä puhuttiin ja mitä sota teki ystävyksille. Hän kirjoittaa siitä, miten sanat virtaavat ja kuinka kirjoittaminen pitää turvassa. Hän pohtii Orassa asuvaa syyllisyyttä: mene kotiin, leivo piirakoitasi, odota uutisia. Grossman saa päähenkilönsä ja lukijansa pelkäämään pahinta.

Grossmannin teksti ei solju helposti eikä ole millään tavoin kepeää luettavaa. Kerronnassa on useita tasoja. Paikoin kerronta puuduttaakin, sillä Grossman kuvailee kaikkea laajasti ja vaikka romaanin kaari on yhtenäinen ja komea, mahtuu sivuille fragmentteja ja tyhjäkäyntiä. Ja kuitenkin hän kirjoittaa niin ymmärtävästi, lempeästikin maasta -- tai maista -- ja sen asukkaista. Israel vaikuttaa rehevältä, Oran, Ilanin ja Avramin suhteet muistelemisen arvoisilta.

Vaikutuin niin, etten taida osata sanoa mitään järkevää. Sen tiedän, että sodan mielettömyys, turhuus ja kauheus ovat päällimmäisenä lukijan mielessä ja silti Grossmanin tekstiin mahtuu myös kauneutta ja luottamusta ihmiseen: sotaa ei voi ymmärtää, mutta ihmistä voi. Sinne missä maa päättyy pitää sisällään yhden naisen kokonaisen maailman.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Syksy, vuodenaikarakkaani

Tässä kirjamessusuunnittelun ja romaanipostausten -- kirjoitan pian siitä tavattoman hienosta kirjapaksukaisesta -- välissä piehtaroin syksyn lehdissä, viipyilen ihmeellisessä valossa ja annan kuuraisen kirpeyden puraista poskiani. Satupäivän kunniaksi lehtikoirakin saa laukata vapaana. Illat tuoksuvat kynttilöiltä ja kirjoilta. Kaikki on niin melankolisella tavalla lempeää. Olen kevättalven lapsi, mutta rakastan syksyä enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa.










perjantai 17. lokakuuta 2014

Helsingin kirjamessut: tärppejä ja vinkkejä

Syyslomalainen on selvästi vaipunut kirjahorrokseen lukemansa loistavan tiiliskiven myötä. Tiiliskiveen palaan muutaman päivän sisällä, mutta nyt suuntaan katseeni vajaan viikon päähän ja Helsingin kirjamessuihin, jotka alkavat jo ensi torstaina 23.10. ja päättyvät vasta sunnuntaina 26.10. Vaikka Turun kirjamessuilla muutama viikko sitten oli taas kerran ihanaa kirjakiirettä, nautin Helsingin messujen tunnelmasta vielä monin verroin enemmän. Tämä johtuu varmastikin siitä, että Helsingissä ehdin yleensä fiilistellä paremmin, seurata kirjakeskusteluja, tavata ystäviä, olla sopivassa suhteessa kiireinen työihminen että onnellinen lukuharrastaja.

Monen muun bloggaajan tavoin sain messuilta bloggaajapassin, jonka ansiosta pääsen messuilemaan kaikkina päivinä. Kaunis kiitos passista! En ole vielä varma, olenko messuilla vielä torstaina, mutta perjantaista sunnuntaihin aion kiitää ja hidastella kirjojen keskellä.

Jos joku haluaa tulla tapaamaan, niin sunnuntaiaamuna klo 11-11.30 Wine Corner -lavalla juttelen Amman kanssa kirjastamme Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Meitä haastattelee Tiina Aalto. Tulkaa kuuntelemaan! Perjantaina klo 16-17 päivystän muutaman muun kirjabloggaajan kanssa Boknäsin osastolla (6g85). Sieltä on löydettävissä bloggaajia messujen jokaisena päivänä usean tunnin ajan. Tervetuloa siis sinne juttelemaan, hakemaan kirjavinkkejä ja vaihtamaan kuulumisia meidän bloggaajien kanssa.


Saatan olla muussakin työn touhussa, mutta muuten aion messujen aikana olla tyytyväinen kirjanörtti ja nauttia kaikesta. Messujen teemamaa Italiakin kiinnostaa muun muassa tästä johtuen. En yleensä suunnittele omaa messuohjelmaani kovinkaan tarkkaan, koska jään monesti suustani kiinni tai unohdun jonnekin antikvariaattiosastolle, ruokamessuille tai kahvilaan, mutta muistilistaksi itselleni merkitsen ainakin nämä (ja tämä lista tulee päivittymään / muuttumaan vielä):

Torstaina 23.10.

En ole varma, olenko messuilla torstaina, mutta jos olen, niin minua kiinnostavat ainakin

Klo 14-15 Kullervossa esikoiskirjapaneeli: Anni Kytömäen Kultarinta, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys samassa keskustelussa monien muiden ohella. Nämä kolme mainitsemaani romaania ovat suuria suosikkejani muutenkin kuin "vain" esikoisromaaneina.

Italia-teemaa on tarjolla jo torstaina, kun Stand Italialla klo 14.-14.30 Cristina De Stefano kertoo kirjastaan Oriana Fallaci – Nainen ristitulessaKlo 16-16.30 Stand Italialla Cristina De Stefano ja Linda Jokela keskustelevat Goliarda Sapienzan kohutusta romaanista Elämän ilo.


Perjantaina 24.10.

Perjantaina aion olla messuilla tiiviisti.

Heti aamupäivällä Kirjakahvilassa klo 11.30-12 politiikan nuoret supernimet Vasemmistoliiton Li Andersson ja Kokoomuksen Susanna Koski käyvät keskustelua kirjeisiin pohjautuvan kirjansa Punavihreä, sinivalkoinen perusteella.

Kalle Päätaloa en ole vielä lukenut, mutta koska häntä kutsutaan Selkosten Proustiksi, ei olisi yhtään hullumpi idea mennä klo 12-13 Kullervo-saliin kuuntelemaan, kun  Päätalo-fanit Annaleena Jalava, Esa Lilja, Kai Hirvasnoro ja Karoliina Timonen keskustelevat Mikko Aarnen johdolla.

Turun kirjamessuilla ehdin kuunnella pienen hetken ihastuttavaa Aulikki Oksasta. Jospa nyt Helsingissä ehtisin vielä enemmän klo 15.00 Kirjakahvilassa Oksasta haastattelee Touko Siltala. Mukana on myös niin ikään ihana Vuokko Hovatta, joka esittää Oksasen teksteihin tehtyjä lauluja. Oi!

Klo 18-19 Helsingin yliopiston osastolla 6d81 Kersti Juva ja Heta Pyrhönen etsivät maailman parhainta rakkausromaania. Voisiko se olla Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo?


Lauantaina 25.10.

Klo 10.30 en ehkä itse ehdi paikalle Aleksis Kivi -lavalle, kun Riikka Pulkkinen tutustuttaa yleisönsä Iiris Lempivaaran levottomaan ja painavaan sydämeen. Mutta ei hätää, Pulkkinen on Otavan osastolla klo 11 ja silloin saatan päästäkin kuuntelemaan häntä.

Silvia Avallonen Teräs on kerännyt blogikehuja. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta olen kirjasta kiinnostunut. Näin ollen vahva ehkä Aleksis Kivi -lavalle klo 11.30.

Perjantaina koetan kuunnella politiikkaa, lauantaina taas uskonto kiinnostaa ainakin sen verran, että koetan ehtiä seuraamaan Ainossa klo 14-15 käytävää keskustelua Usko, toivo, raskaus - ja Taivaan tähdet putoavat. Miten lestadiolaisuutta käsitellään kauno- ja tietokirjallisuudessa tänä vuonna? Sitä pohtivat Vuokko Ilola ja Maria Peura Raisa Rauhamaan kanssa.

Aleksis Kivellä on paljon muutakin kiinnostavaa juuri lauantaina. Mitä Paolo Giordano kertoo romaanistaan Ihmisruumis klo 14.30? Entä kuinka Vallan linnake taipuu romaaniksi? Jesper Malmose esittelee romaaniaan klo 15.30.

Onpas paljon päällekkäistä, kiinnostavaa ohjelmaa! Mahdanko ehtiä kuuntelemaan Vera Valaa, joka olisi klo 14-14.30 Mika Waltari -lavalla Jyrki Urbinin haastattelussa ja tämän jälkeen Akateemisen kirjakaupan osastolla klo 15 Karoliina Timosen kanssa keskustelemassa.

Tietokirjaraati kokoontuu Kullervossa klo 15-16. Millaisia ajankohtaiset tietokirjat ovat?

Illan päätteeksi Katri Vala -lavalla klo 17.30 Pauliina Rauhala ja piispa Juha Pihkala keskustelevat hienosta Taivaslaulusta.


Sunnuntaina 26.10. 

Olen itse tosiaan heti aamusta lavalla ja iltapäivällä valokuvaan töiden puolesta Komisario Palmun jäljillä -kirjasta käytävää keskustelua, mutta haluan kuunnella myös nämä:

Mika Waltari -lava kutsuu klo 12.30, kun Pihkatapillaan savolaisuutta komeasti kuvaillut Antti Heikkinen pohtii Juice Leskistä ja Risaista elämää. Aleksi Siltala haastattelee.

Mitkä esikoiset ovat ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajiksi? Se selviää Aleksis Kivi -lavalla klo 13.30. Jännittävää! Mainitsin omat suosikkini jo perjantain kohdalla, toivon niille kaikille ehdokkuutta.

Juha Itkonen on yksi ikisuosikeistani ja Ajon aion lukea mitä pikimmin. Itkonen kertoo Ajosta Mika Waltari -lavalla klo 15.30-16. Samalla lavalla mennään loppupäivä: Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä odottelee vielä lukemistaan, mutta jos vain suinkin jaksan, voisin mennä kuuntelemaan Jalosta klo 16. Ja voi, Hannu-Pekka Björkmanin Välähdyksiä peilissä, kirjoituksia on esillä vasta klo 17 Mika Waltari -lavalla. Pelkään, että olen jo uuvahtanut messuihin, mutta Björkmanin esseekokoelma voisi olla ihana joululahjakirja itselleni...


Tässä vaiheessa luultavasti olen kyllästetty messuhulinalla, kirjoilla, kiinnostavilla keskusteluilla ja alan kaivata kotiin ja lenkkipoluille. Messuraportti seuraa sitten aikanaan!

Mitä te odotatte kirjamessuilta?

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Michael Cunningham: Lumikuningatar
Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: The Snow Queen 2014
Suomennos: Raimo Salminen
Sivuja: 289
Kansi: Eevaliina Rusanen
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani


Barrett Meeks näki Central Parkin yllä taivaallisen valon neljä päivää sen jälkeen kun rakkaus oli jälleen kerran kohdellut häntä kaltoin. Tämä ei kuitenkaan ollut hänelle ensimmäinen kolaus lemmen saralla, mutta se oli ensimmäinen joka välittyi hänelle viisirivisen tekstiviestin muodossa [--]

Kaikki alkaa ilmestyksestä. On marraskuinen ilta. Barrett Meeksin on tullut taas kerran jätetyksi ja hän kävelee New Yorkin keskuspuiston halki ja huomaa taivaalla erikoisen valoilmiön, joka tuntuu jumalalliselta ilmestykseltä. Valon nähdessään Barrett on matkalla kotiinsa, jonka jakaa veljensä ja tämän tyttöystävän kanssa. Barrettin veli Tyler on lahjakas muusikko, joka elää köyhyydessä ja koettaa kirjoittaa laulun tyttöystävälleen Bethille, joka on vakavasti sairas. Kokaiini vetää Tyleria puoleensa, Beth taas koettaa elää uljaasti, vaikka sairaus vie voimia.

Michael Cunnighamin tuore, kauniskantinen Lumikuningatar kuvailee newyorkilaiskolmikon ja näiden ystävien kipuilua taiteen, rakkauden, huumeiden ja lumisen kaupungin pyörteissä. Muista romaaneistaan tuttuun tapaan Cunningham katsoo syvälle päähenkilöidensä ajatusmaailmaan ja antaa heille kaikille oman äänen. Lumikuningatar oli minulle eräs koko syksyn eniten odottamistani romaaneista, sillä Tunnit aikoinaan ja Illan tullen muutama vuosi sitten tekivät sopen sydämeeni. Sen sijaan esimerkiksi Koti maailman laidalla ei vakuuttanut.

Olin siis osannut varautunua siihen, että Cunninghamin tuotanto on laadukasta, joskin epätasaista ja Lumikuningatar näyttää, että jatkossakin on syytä varautua. Romaanissa on paljon hyvää. Cunningham kirjoittaa tälläkin kertaa niin kauniisti, että pakahduttaa. New York on huikea ja rosoinen. Amerikkalaisten -- ja muidenkin -- liberaalien trauma George W. Bushin toisesta presidenttikaudesta sekä Obaman ja McCainin vaalitaisto myöhemmin ovat kiinnostavaa, joskin melko tuttua luettavaa. Ironiaakin romaanissa on: He eivät luojan kiitos ole menettäneet kykyään puhua latteuksia.

Toki Lumikuningatar on paitsi kaunis, myös koskettava, surullinen ja oudolla tapaa valoisa ja vapauttavakin kirja, mutta kaikessa kauneudessaan ja koskettavuudessaankin romaani jää ontoksi, sen jännitteet eivät kanna, vaan kokonaisuus ajelehtii samalla tavalla kuin romaanihenkilötkin. Mietinkin, että kuinka monta romaania nuorehkoista aikuisista, taiteilijoista, huumeista ja New Yorkista onkaan kirjoitettu ja kuinka monta vielä tarvitaan? Lumikuningatar on romaani, joka on kirjoitettu monesti aiemminkin eikä se ole kaareltaakaan erityisen vahva, vaan luultavasti romaani, jonka ikävä kyllä tulen melko pian unohtamaan. Kirja nimikään ei täysin aukea, vaikka siinä onkin lunta niin paljon peittävänä sääilmiönä kuin kokaiinina -- toki kirjan naishahmot tai jopa New Yorkin voi nähdä lumikuningattarina, mutta en täysin vakuuttunut.

Lumikuningatar ei kuitenkaan missään nimessä ole huono romaani. Päinvastoin, se on uljaasti kirjoitettu teos, jonka tunnelmissa viipyilee mielellään. Cunningham on tunnelman tallentamisen taituri: taivaalta putoavat lumihiutaleet viivähtävät hetken Barrettin takilla ja kuinka herkkäuskoisuuden sumu voi olla se kaikkein mieleisin tila. Vaikka tunnustan olevani jossain määrin pettynyt Cunninghamin tuoreimpaan romaani, on minun -- tietenkin! -- todettava, että jos Lumikuningatar olisi ensimmäinen lukemani Cunninghamin teos, olisin varmastikin haltioissani ja hehkuttaisin löytäneeni uuden lempikirjailijan. Nyt tulin lukeneeksi yhden suosikkikirjailijani keskinkertaisen, mutta kauniin romaanin.

--
Karoliinakaan ei täysin vakuuttunut, mutta löysi kirjasta hapuilevaa viisautta. Leenan mielestä romaani on yhtä uniikki kuin lumihiutale. Ulla sai upean lukukokemuksen.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Weed that Strings the Hangman's Bag 2010
Suomennos: Laura Beck
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 383
Kustantamosta
Kanadalainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva dekkari

Sydämeni melkein pysähtyi rinnassani! Oliko hän nähnyt minut?
Paras pysytellä aivan hiljaa, minä päätin. Älä liikauta lihastakaan. Jos jään kiinni, teeskentelen että tulin etsimään Rupertia ja eksyin metsään kuin Kultakutri. Ihmiset aina uskovat sadunomaisiin selityksiin, koska saduissa on jotain todelta kuulostavaa.

Bishop's Laceyssa tapahtuu, kun kiertävän nukketeatteriseurueen auto hajoaa hautaumaan nurkilla ja seurakuntatalolla järjestään kaksi nukketeatteriesitystä. Esityksistä ensimmäinen sujuu hienosti, mutta toinen tuo mukanaan kuolemaa. Tarvitaan taas Flavia de Lucen nokkeluutta, kun nukkemestarin kuolema juuri Bishop's Laceyssä ei ollutkaan sattumaa. Joku tuntuu vetelevän kaikkea naruista kuin marionetteja ikään eikä murha ole ehkä ainoa alueella sattunut.

Tutustuin mainioon varhaisteiniin Flavia de Luceen ensin äänikirjan, sitten suomennetun dekkarin myötä. Piiraan maku makea tuntui ihan pahuksen hauskalta ja peribrittiläiseltä, vaikka kanadalaisen kirjoittama onkin. Eläkkeelle jäätyään kirjailijaksi ryhtynyt Alan Bradley jatkaa nuoren kemistiharrastajan suorittamien murhatutkimusten sarjaa Kuolema ei ole lastenleikkiä -dekkarillaan ja lisää on kuulemma luvassa.

Flavia on mainio hahmo ja koko kirjan suola tälläkin kertaa. Luonnontieteellisiä kokeita suorittava tyttö on sopivasti tulta ja tappuraa. Bradleyn romaani on tälläkin kertaa tunnelmallinen ja viehättävä, joskaan ei aivan yhtä raikas kuin sarjan esikoinen - tämä johtuu tietenkin siitä, että Flavia metkuineen on jo tuttu. Dekkari ei tarjoakaan suuria yllätyksiä, mutta Bradleyn kerronta on varmaa ja romaanihenkilöt mainioita, tunnelmakin on sopivan jännittävä ja kotoisa. Teetä nautitaan kirjastossa korinttiskonssien kera ja kurkkuvoileipiäkin on eväänä. Vähättelyä  -- nukkuma-aikasi taitaa olla jo ohi -- kokiessaan Flavia tuntee suuttumusta aikuisia kohtaan. Kokonaisuus on tarpeeksi monimutkainen eikä ratkaisuja anneta ilman, että pähkinää täytyy hieman purrakin. Jännitteitä syntyy paitsi rikostarinasta, myös Flavian nuoruudesta: lapsen nokkeluutta ei aina oivalleta eikä Flavian tekemiä tutkimuksia arvosteta. Toisaalta Flavia näkee ja kuulee enemmän, koska häntä ei pelätä samalla tavalla kuin aikuisia.

Flavia de Luce -sarjan toinen osa tarjoaa tyylipuhtaan jännityskirjan, jossa murhamysteeriä tarjotaan agathachristiemäisessä hengessä. 1950-lukulainen miljöö on suorastaan viehättävä. Keskinkertaista dekkaria kummemmaksi Kuolema ei ole lasten leikkiä ei missään vaiheessa tarvitsekaan ylly, mutta miksi sen pitäisikään. Vanhanaikainen, aivonystyröitä herättelevä teos tarjoaa rentouttavan lukukokemuksen. Lisäksi se on kirjoitettu elokuvakäsikirjoitusmaisen sujuvasti ja se on tulvillaan vanhanaikaista brittitunnelmaa ja hyvää ilkikurisuutta.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kate Atkinson: Museon kulisseissa



Kate Atkinson: Museon kulisseissa
Kustantaja: WSOY 1997
Alkuteos: Behind the Scenes at the Museum 1995
Suomennos: Leena Tamminen
Kansi: Kirsikka Mänty
Sivuja: 333
Brittiläinen romaani

Vielä elävät naispuoliset Lennoxit hoippuvat viattomuuden maailman ja kokemuksen maailman rajamailla. Minulle sen vertauskuvana on keskikoulun pääsytutkinto, jonka kohta suoritan ja joka määrää kohtaloni ikiajoiksi. Nellille vertauskuva on siirtyminen elämästä kuolemaan ja Bunty saattaa sortua uskottomuuden houkutuksiin, tai sitten ei, ja Patricia... Patricia tulee minun huoneeseeni eräänä tammikuisena iltana ja julistaa ylpeästä että hän kohta "hukkaa neitsyytensä".
"Haluatko että minä autan etsimään sitä?" kysyn hajamielisesti
 [--].

Millaisesta romaanista teidän muiden on vaikea saada kiinni? Onko romaani liian abstrakti, turhan paljon tunnelmissa viipyilevä tai rakenteeltaan haastava? Onko se mukahauska hupailu, onko se liian ankea, turhan satumainen vai jostain vaikeasti määriteltävästä syystä hankala? Minulle liika runsaus on usein vaikeaa. Kate Atkinsonin Museon kulisseissa on romaani, josta en missään välissä saanut oikein kiinni. Se oli sellainen jopa siinä määrin, että romaanin kehyksen lyhytkin selostus on vaikeaa. Silti tunnistan sen varsin hyväksi romaaniksi.

Tartuin romaaniin suurin odotuksin. Atkinsonin tuore Elämä elämältä on yksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani käännösromaaneista ja pidin kesällä lukemastani Jackson Brodie -dekkaristakin. Whitbread-palkittu Museon kulisseissa tuntui esittelytekstinsä perusteella kiehtovalta: kyseessä on vuosikymmenten läpi kulkeva tarina Ruby Lennoxista ja hänen perheestään. Kaikki alkaa jo vuosikymmeniä ennen Rubyn syntymää 1800-luvulla, kun Rubyn isoisoäiti jättää perheensä ranskalaisen valokuvaajan vuoksi. Suku kasvaa, mutta sille ei kerry onnea. Rubyn äiti Buntykin nai itselleen väärän miehen: Rubyn isän. Kun Ruby syntyy, perheen ja suvun asiat ovat jo solmussa. Ja yhä enemmän ne sotkeutuvat sitä mukaan, kun Ruby kasvaa ja aikuistuu.

Kulkevan sijasta pitäisi ehkä puhua laukkaavasta tarinasta, joka poukkoilee ajassa, esittelee koko ajan uusia ja uusia ihmisiä ja sivuaa historian tapahtumia hyvämakuista ironiaa osoittaen. Atkinsonin tekstiä on sinänsä hauska lukea, hän kirjoittaa älykkäästi ja samalla kepeästi, muttei tyhjänpäiväisesti. Paikoin romaani tuo mieleen Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat, joka alkaa päähenkilön syntymästä, mutta Museon kulisseissa kaikkea on paljon runsaammin, kuin jonkinlaisena ilotulitteena ammuttuna. Ilotulitteeseen toki mahtuu aimo annos tragediaakin. Atkinson kuljettaa tarinaa eteen- ja taaksepäin, antaa enteitä ja yllättääkin. Kaikkea on vain liikaa, etenkin henkilöitä ja tapahtumia. Tästä syystä luin romaanin hieman hammasta purren, vaikka Ruby Lennox perheineen on sellainen, johon voisin kiinnittyä.

Atkinsonin romaani on lopulta varsin ahdas. Näin rönsyilevään ja täyteen kirjaan ei mahdu tunteita, vaikka väkeä syntyy, kuolee, rakastaa, vihaa, tylsistyy ja menee koko ajan eteenpäin. Museon kuliseissa on koko ajan käynnissä eikä menossa ehdi oikein vetää happea: minä uuvuin vuoristoratamaisen romaanin äärellä.

Olen joko huono lukemaan vauhdikasta ja henkilögallerialtaan pökerryttäviä romaaneja tai sitten Atkinson on kehittynyt kirjailijana. Luultavasti molempia - eikä Atkinson toki ole huono tässä varhaisemmassakaan romaanissaan. Ihailen Atkinsonin tapaa katsoa kaikkea peribrittiläisen ironian silmälasien läpi. Suuresti.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Turun kirjamessut: töitä ja kohtaamisia

Aino-Maria Savolainen (oik.) ja minä Tiina Aallon haastateltavana. Kuva: Juri Leskinen
Kirjamessut niin Turussa kuin myöhemmin tässä kuussa Helsingissäkin ovat aina yhdistelmä ihmismassoja, kirjallisia keskusteluja, tapaamisia ja kokouksia, satunnaisia kohtaamisia tuttavien kanssa, lisää tungosta, sorinaksi muuttuvaa puhetta, innostusta, väsymystä ja onnellisuutta siitä, että tuo kaikki kokoaa ihmiset yhteen nimenomaan kirjojen vuoksi.

Minulle kirjamessut yhdistävät aina työn ja huvin. Olin mukana niin kirjailijana, kustannustoimittajana kuin kirjabloggaajanakin. Kirjailijana olin heti perjantaiaamusta haastateltavana yhdessä Aino-Maria Savolaisen kanssa. Kustannuspäällikkö Tiina Aalto jututti meitä kirjastamme Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Oli ihanaa, että melkoinen yleisömäärä löysi tiensä Kuisti-lavalle jo ennen yhtätoista aamulla. Kiitos, että tulitte paikalle! Keskustelun jälkeen pääsimme Amman kanssa vielä Sisuradion haastateltavaksi. Perjantai sujui kaikkinensa kokousten merkeissä ja poimin messutarjontaa sieltä täältä pikaisesti. Ihastelin antikvariaattien tarjontaa, mutta päätin tehdä ostokset vasta Helsingissä. Belovedin ja Finariinan yhteistyössä syntyneet metkat kirjanmerkitkin kiinnittivät huomioni. Muutaman Turun seudulla asuvan kirjabloggaajan kohtasin ihan sattumalta, oli hauska nähdä pikaisestikin.



Juri Nummelin

Merja Mäki ja Kirsi Haapamatti
Lauantaina ja sunnuntaina omat messuni sujuivat koko lailla samoissa merkeissä. Töiden puolesta seurasin lauantaina muun muassa Juri Nummelinin, Merja Mäen ja Kirsi Haapamatin sekä Niina Mälkiän esiintymisiä. Keskustelut vaihtelivat suomalaisesta kioskikirjallisuudesta rakkaisiin romaanihenkilöihin ja selkokieliseen gurmeeseen. Agricola-lavalla sain olla messuyleisönä ja lumouduin hetkeksi aina niin ihanan Aulikki Oksasen esiintymisestä ja kuuntelin tovin myös Paavolais-keskustelua, jossa H.K. Riikonen ja Panu Rajala kertoivat uutuuskirjoistaan.
Hauskoja bongauksia olivat myös Jyri Paretskoin farkkuliivi (jota sain luvan kanssa kuvata), Juha Itkosen nauru (niin valloittava!) ja Haamu-kustannuksen osasto (olisiko ollut messujen sympaattisin). Sunnuntaina haastattelin Tommi Parkkoa Runohuoneessa ja yhdessä Tiina Aallon kanssa vedimme keskustelua suomalaisesta kirjaviennistä: Jukka Koskelainen kertoi yhdessä Markku Kaskelan kanssa kirjoittamastaan kirjasta Maailmalle. Kirjaviennin uusi aika. Tämän jälkeen aina yhtä sympaattinen Pekka Hiltunen keskusteli Leena Majanderin kanssa. Kirjavientiä koskevat aiheet olivatkin messujen ehkä ajankohtaisinta antia, sillä tällä viikolla Suomi on Frankfurtissa cool.

Messujen jälkeen pää on aina hieman pyörällä. Annan kuvien puhua puolestaan.

Jyri Paretskoin liivi

Saimi Hoyer sekä Petri Salmela ja Aki Wahlman

Ihana Aulikki Oksanen ja Touko Siltala


Leena Majander ja Pekka Hiltunen

Tiina Hietikko-Hautala ja sympaattinen Haamu

Juha Itkonen

Ja Turku, kyllä se vaan on kaunis etenkin jokivarreltaan. Kaltaiseni savolainen on liikkuu siellä tyytyväisenä turistina.


tiistai 30. syyskuuta 2014

Kruunuvuoren huvilat ja lokakuisia kirjamenoja


Aurinkoinen syyssunnuntai ja kummistalomaiset, autiot puuhuvilat ovat melkoinen yhdistelmä. Kontrasti on kiehtova. Kävin muutaman kirjabloggaavan ystäväni kanssa retkellä Helsingin Kruunuvuoressa, jonka puuhuviloista on kirjoitettu paljon. Villojen kohtalo on surullinen ja olen retken jälkeen jälkeen pohtinut paljon minulle tuntematonta mennyttä.

Jätän teidät pian kuvapaljouden pariin, mutta tähän vielä pari sanaa lokakuun kirjatapahtumista. Kirjamessuthan ovat kaikille kynnelle kykeneville kirjanystäville herkkua enemmänkin kuin messulipun edestä. Tänä viikonloppuna messuillaan Turussa, jossa esiinnyn ihanan Amman kanssa perjantaina 3.10. Kuisti-lavalla klo 10.50-11.10. Juttelemme tietenkin kirjastamme Linnasta huvisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Kirja on keskustelun kohteena myös Helsingin kirjamessuilla kuun lopussa, siitä vinkkaan tarkemmin sitten aikanaan. Messujen lisäksi aion osallistua lukupiiriin, jossa saa kohdata kirjailijan. Ei ole mikään salaisuus, että Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani. Lastenkirjailijanakin tunnettu Meri Savonen on perustanut Kirjailijan kanssa -lukupiirin ja Haahtelan Tähtikirjas, lumivalkeasta keskustellaan Kallion kirjastossa 28.10. Ilmoittautukaa mukaan!

Kirjamessumaailma tuntuu olevan miltei valovuosien päässä hylätystä Kruunuvuoresta. Mutta melkoisia tarinoita tännekin mahtuu, vai mitä? En tiedä, milloin huvilat rapistuvat, lahoavat tai puretaan kokonaan. Melankolinen kauneus vetoaa minuun ja tiedänkin, että haluan nähdä Kruunuvuoren villat vielä edes kertaalleen ennen kuin ne katoavat. Iso kiitos retkiseuralle!



















maanantai 29. syyskuuta 2014

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Kustantaja: Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 330
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Ne neljä kiinnostavat minua henkilökohtaisesti. Haluaisin tietää heistä enemmän. Ihmisistä joita et vieläkään ole saanut karistetuksi harteiltasi. Saran sanat pitivät luultavasti paikkansa, Tsukuru ajatteli käytyään kyljelleen vuoteelle. Nuo neljä olivat yhä kiinni hänessä. Luultavasti tiekemmin kuin Sara arvelikaan.
Mister Red.
Mister Blue.
Miss White.
Miss Black.

Tsukuru Tazaki on yksinäinen mies. Hänen elämänsä on periaatteessa ihan hyvää. Hän on hyväkuntoinen 36-vuotias mies, joka työskentelee asemarakennussuunnittelijana ja seurustelee fiksun Saran kanssa. Menneisyys ei kuitenkaan koskaan päästä Tsukurua otteestaan. Hän oli nuoruudessaan osa tiivistä viiden nuoren porukkaa, mutta aivan yhtäkkiä ja ilman selityksiä ystävät hylkäsivät hänet, hänet suljettiin pois porukasta. Tämä hylkääminen on varjostanut Tsukurun elämää, hän on ikuisesti vailla persoonallisuutta, hän on oman elämänsä väritön mies. Saran kehotuksesta Tsukuru alkaa selvittää, miksi hänet hylättiin. Hän lähtee entisten ystäviensä jäljille - aina Suomeen saakka - kohdatakseen menneisyytensä.

Joitakin vuosia sitten lukemani Kafka rannalla teki minusta kertaheitolla Haruki Murakamin fanin ja olen ollut jossain määrin ihastunut kirjailijan jokaiseen teokseen, vaikka jotkut ovat hämmentäneetkin. Murakami kirjoittaa vetäviä romaania, joissa on yleensä enemmän tai vähemmän outoa twistiä. Värittömän miehen vaellusvuosissa tätä twistiä on vähemmän. Murakamin romaaniksi teos suorastaan henkii realismia, vaikka paljon tuttuakin on jäljellä. Kyseessä on ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännetty Murakamin romaani, Raisa Porrasmaa tavoittaa käännöksessään hienosti murakamilaisen hengen.

Tuttuun tapaansa Murakamin päähenkilö on jonkinlainen oman elämänsä matkailija, etsijä tai haahuilija, muttei kuitenkaan vailla päämärää. Tsukurun päämääränähän on selvittää, miksi hänet jätettiin ystäväjoukon ulkopuolelle. Jälleen kerran Murakami sukeltaa nuoruuteen, musiikkiin - nyt kuunnellaan teoksen henkeen sopivasti Lisztin Vaellusvuosia, niin tokiolaisessa kerrostalossa  kuin suomalaisen järven rannallakin - seksuaalisiin uniin ja ajatukseen identiteetistä. Mahdollisuutta toiseen todellisuuteenkin vilautetaan, mutta keskiössä on värittömän Tsukurun matka, joka henkii tietynlaista ulkopuolisuutta, pohdinnoissaankin ehkä tarkoitushakuista hengettömyyttä. Murakamin toinen suomennettu realistissävytteinen romaani Norwegian Wood sai itkuttomankin lukijan kyynelkanavat auki, tällä kertaa siltä säästytään. Tämä kytkeytyy irrallisuuden tunteeseen: lukija on vähintään yhtä irrallaan Tsukurusta kuin Tsukuru itse. Kaikkea katsotaan jostain kaukaa, mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono kerronnallinen ratkaisu. Murakamille tyypillisesti kerronta vetää koko ajan ja kirjan lukaiseekin varsin nopeaan.

Entä sitten Suomi? Onhan se toki monin osin tunnistettava: Tsukurun mielestä suomalaiset ovat melko iloisia ja juttelevat vilkkaasti ja äänekkäästi. Tämä tietenkin tuntuu hupaisalta suomalaisesta lukijasta, sillä olemmehan tottuneet ajatukseen hiljaisista suomalaisista. Mutta jos suomalaisia vertaa (mielikuvien) japanilaisiin, niin ehkäpä me olemmekin hilpeitä ja puheliaita? Sen sijaan haitarinsoittajaa pienen koiransa kanssa tuskin tapaa kovinkaan monessa ravintolassa ja se, että ravintolassa poltetaan tupakkaa sisällä on tietenkin selkeä virhe, sillä googleineen ja prepaid-liittyminen romaani sijoittuu kuta kuinkin nykyaikaan. En oikein usko siihenkään, että taksi olisi vanhanmallinen Mercedes. Joka tapauksessa Suomessa talvi on pitkä, mutta ehtiipä lukea kirjoja. Suomi erään Tsukurun entisen ystävän uutena kotimaana on hauskaa eksotiikkaa tuova lisämauste, mutta Suomen sijasta kaikki voisi tapahtua missä tahansa Tsukurulle vieraassa maassa.

1Q84:n ja Kafkan rannalla omituisuuksista viehättyneet eivät välttämättä ihastu Tsukurun kohtaamiseen menneisyytensä kanssa, sillä nimensä mukaisesti romaanikin on melko väritön. Tapahtumia vailla se ei kuitenkaan ole ja juonessa on aineksia jonkinasteiseksi jännityskirjaksi, vaikka osa arvoituksia ratkeaa heti, osa jää lukijan tulkittavaksi. Luin kirjan jo kolmisen viikkoa sitten ja luulen, että Värittömän miehen vaellusvuodet on salaviisas kirja, jonka merkitys kasvaa pikkuhiljaa. Siinä on paljon filosofiaa, joka ei onneksi painotu coelhomaisesti valmiiksi pureskeltuihin vastauksiin, vaan jättää (ei niin omaperäisiä, mutta alati kiinnostavia) kysymyksiä: onko jokaisessa ihmisessä pimeä ja valoisa puoli? Ihmisen rehellisyys itseään kohtaa nousee niin ikään keskiöön. Minua puhutteli erityisesti tämä: Paljonko elämän ajasta katoaa, kun se riistetään tuohon (ilmeisesti) merkityksettömään paikasta toiseen siirtymiseen? Miten paljon se kuluttaa ja hiertääkään ihmistä? Kysymykset tuntuivat puhuttelevan sen vuoksi, että matkustan itse miltei päivittäin 30 kilometriä suuntaansa kotini ja työpaikkani väliä. Toisaalta juuri työmatkan ansiosta minulla on ruhtinaallisesti lukuaikaa.

Kuten jokaisessa Murakamin romaanissa, myös Värittömän miehen vaellusvuosissa melankolinen perusvire viehättää minua. Kaikki on jotenkin etäännytettyä ja kuin vesiväreillä huuhdottua tai sumuisen lasin läpi suodatettua ja silti oudolla tavalla selkeää. Omaksi Murakami-suosikseni tämä uutuus ei vielä nouse, mutta en ehkä osaa vielä sijoittaa sitä kirjailijan muihin teoksiin. Sen tiedän, että pidin kirjasta kovasti. Kokonaisuus on haikeankirpeä, ja sellaisen luomisessa Murakami onnistuu melkein yhtä hyvin kuin reaalifantasiankin parissa.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Jari Järvelä: Särkyvää


Jari Järvelä: Särkyvää
Kustantaja: Tammi 2014
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 219
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Yhden ihmisen paskaisen kengännauhat ovat toisen kultakääty.
Yhden karu, palanut ruohikko on toiselle miljoonien lajien astuttama viidakko jossa seikkailla.
Jos hengitän nyt, vedänkö keuhkoihini hiilidioksidia vai happea?


Teemulla ei mene hyvin. Hän on lihava, keski-ikäinen ja perheensä hylkäämä. Hän on yrittänyt polttaa kotitalonsa. Hän näkee itsemurhan ainoana ratkaisunaan, mutta ei halua jättää elämäänsä miten vain, vaan aikoo päättää päivänsä Pamplonan härkäjuoksussa Lasse Virénin kulta-ajoilta peräisin olevat shortsit jalassaan. Teemu ajaa Euroopan halki vuoden 1977 vuosimallia olevalla Lada 1200L:llä. Matkaseurakseen  hän saa suomalaisen liftaritytön Agnesin, jolla on asennetta ja Lähiökuningatar-tekstillä varustettu t-paita. Ladan takakontissa on pahvilaatikossa Teemun elämän merkityksellisimmät asiat, 41 erilaista esinettä.

Jari Järvelän tuotanto on kutkuttanut mieltäni pitkään, ehkä kaikkein eniten eräässä suosikkiblogissani Ilselässä julkaistun kirjeen jälkeen. Olen aikonut lukea Järvelän tuotantoa siitä saakka, kun luin Minnan tekstin. Tänä syksynä ilmestynyt Särkyvää tavoitti minut kuitenkin ensin. Myönnän, että vaikka olin kuullut Järvelän teoksista paljon hyvää, kuvittelin aluksi lukevani huumoriromaania suomalaisesta surkimuksesta.

Osin sitäkin, toki, mutta lopulta niin paljon enemmän. Ensisijaisesti Särkyvää on kertomus miehestä, jolta on viety kaikki: tippaleipäaivoinen  ja ammeessa kirjoja lukeva opettajavaimo on mennyt ja vienyt lapset (Haista Heli vittu), lihavuus osin terveyden, elämänmeno omanarvontunnon. Tietynlainen luuseriuden kaari tuntuu alkaneen jo lapsuudessa, kun isän pankkiura otti askeleita taaksepäin ja Omppopompoksi nimetty Lada ei houkuttanut tyttöjä. Teemu ja Agnes kertovat matkasta vuorovedoin, mutta vain Teemun sielunelämää avataan lukijalle. Teemun Särkyvää-blogissa kommentoijan roolissa ääneen pääsevät muun muassa Teemun täydellinen sisko, tupajumeja ja hevosmuurahaisia pohtivat satunnaiset kommentaattorit ja Helikin.

Järvelä kirjoittaa vauhdikkaasti, ironisesti, viiltävästi ja hellästi. Hän liioittelee, esimerkiksi Teemun pakkomielle suojella perhettään osoittaa miehisen ylilyönnin varsin osuvasti. Hän tunnelmoi; lasinsiruissakin voi nähdä tuikkivia tähtiä. Koko ajan Järvelä kuljettaa tarinaa samalla vauhdilla kuin mitä Lada kiitää saksalaisilla teillä, nyrjähtyneesti ja silti varmasti, rämänäkin kohti määränpäätä. Lukijan on pakko samalla kertaa sääliä ja ylenkatsoa sekä ihailla Teemua, kantaa tästä huoltakin.

Särkyvää kytkeytyy vahvasti siihen kylmän naurun perinteeseen, johon ovat liitettävissä myös muun muassa jo mainitsemani Arto Paasilinnan Hurmaava joukkoitsemurha ja Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie - nämä kaikki kolme romaania naurattavat lukijaansa ja luotaavat samalla jonnekin syvälle suomalaisen miehen sielun ytimiin. Järvelä vie kaiken kuitenkin vielä aivan uusille kierroksille, Särkyvää on paljon enemmän. En ole huumorikirjojen ystävä, vaan kaipaan aina jotain kylmänkin naurun rinnalle. Särkyvää-romaanissa on useita tasoja, jotka avautuvat lukijalle sitä mukaa, kun tarinan kierrokset lisääntyvät. Kaiken muun hyvän lisäksi Järvelä kirjoittaa hyvää kieltä.

Teemun ja Agnesin on the road -kertomus on tragikomediaa parhaimmillaan. Se on samalla kertaa hullu, absurdi ja lähestulkoon runollinen. Kokonaisuus naurattaa ja hirvittää, loppu saa täydellisyydessään miltei kyyneliin. Jos oppisin joskus jotain kiteyttämään, sanoisin että Särkyvää on ihan helkkarin hieno romaani.