torstai 29. syyskuuta 2016

Neljä miniarviota: Varis, Nesser, Wohlleben ja Birchall



Syyskiireet tahtovat viedä taas mukanaan: on töitä, työ- ja harrastusperäisiä kirjamessukiireitä, syksyn myötä lisääntynyttä liikuntainnostusta ja tietenkin kaikenlaista puuta puuhaa. Tästä vuodenajasta on myös helppo nauttia, sen vuoksi lisäsin alkukuvaksi Emily Brontëlta lainaamani sitaatin. Olen Instragamin (klik!) puolella ollut mukana hauskassa kuvahaasteessa ja tuo kuva oli yksi syyskuun kuvistani.

Mutta kiireistä ja kirjoista: lukemiseen on aina aikaa, mutta bloggaaminen ei ole ihan samantahtista juuri nyt. Jotta mahdollisimman moni hyvä kirja pääsisi esille melko tuoreen lukukokemuksen jälkeen, esittelen nyt neljä kirjaa ns. miniarvioina. Joukossa on kotimainen romaani, ruotsalainen dekkari, saksalainen tietokirja ja brittiläinen nuortenromaani.



Hieno kotimainen


Tuula-Liina Varis: Huvila. WSOY 2016. 245 sivua. Kotimainen romaani


Tuula-Liina Variksen Huvila on temaattisesti mitä kiehtovin romaani. Turkulaisen hyvän perheen tytär Raakel menee naimisiin omalaatuisen taiteilijan kanssa. Juhani Ahon ja Ilmari Kiannon piirteitä omaava taiteilija on vahvasti Eurooppaan suuntautuva, Hitlerin aatteista innostuva mies, joka lähtee rakentamaan ”uutta Eurooppaa”. Raakel jää karhuntaljojen keskelle hirsihuvilaan yhdessä pienen tyttärensä ja perheelle palkatun piian kanssa. Miksi näin kävi?

Varis on varmaotteinen kirjoittaja, joten Huvilaa on nautinto lukea. Varis herättää eloon yhden aikakauden, Turun seudun, naisten muuttuvan roolin ja kuohuntaa enteilevän Euroopan, jotka kaikki määrittelevät Raakelin elämää.

Huvilaa markkinoidaan kuvauksena kolmen naisen yhteisöstä. Yhteisöllinen ulottuvuus jää hieman etäiseksi, mutta politiikan kaikujen ja taidemaailman kuvaus on eläväistä ja kiehtovaa. Eurooppa, Turku ja maalla sijaitseva huvila muodostavat kolmikon, jonka maailmaa lukijan tulee ikävä – kuten myös Variksen rauhallisen taidokasta tekstiä.




Psykologista perhejännitystä


Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat. Tammi 2016. Maskarna i Carmine Street 2009. Suomentanut Aleksi Milonoff. 292 sivua. Ruotsalainen dekkari

Kirjailija Erik Steinbeck ja hänen taiteilijavaimonsa Winnie muuttavat New Yorkiin. He haluavat paeta kotimaassaan kokemaansa menetystä: pariskunnan pieni Sarah-tytär on siepattu eikä Erikillä ja Winniellä ole mitään havaintoja tyttärelleen tapahtuneesta. New York tarjoaa mahdollisuuden uuteen alkuun, mutta Winnie alkaa käydä salaperäisillä retkillä ja väittää, että Sarah on elossa. Erikille paljastuu myös uusia asioita Winnien menneisyydestä.

Luin Nesserin romaanin jo kesällä. Carmine Streetin sokeiden mysteeri, eräänlainen puolitrilleri, tarjosi koukuttavaa ja omassa genressään mukavan kirjallista luettavaa. New York elää melkein kuin Paul Austerin teoksissa, Nesserin luoma jännitys on samalla kertaa psykologista että haikeaa. Perheenäitinä luin tarinaa kadonneesta lapsesta myös sydän pamppaillen. Nopealukuinen romaani sopi erinomaisesti lomalukemiseksi, mutta miksei myös syksyn kiireisten hetkien vastapainoksi. Kaiken kukkuraksi Nesserin romaani on myös mainio taiteilijaelämän ja parisuhteen kuvaus.




Kiehtova tietokirja

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. Das Geheime Leben der Bäume. Gummerus 2016. Was sei fühlen, wie sie kommunizieren – die Entdeckung einer verborgenen Welt 2015. Suomentanut Pirkko Roinila. 257 sivua. Saksalainen tietokirja.


Puutkin viestivät ja tuntevat. Tämä on saksalaisen metsänhoitajan Peter Wohllebenin kirjan keskeisin sanoma. Wohlleben kirjoittaa puiden sosiaalisesta verkostosta ja siitä, miten puut jopa hoivaavat toisiaan. Nämä kaikki pohjautuvat hänen mukaansa tieteeseen ja ovat saaneet hänet näkemään metsät eri lailla kuin aiemmin. Ehkä lukijankin?

Puiden salattu elämä
on monilta osin viehättävä, joskin suomalaisnäkökulmasta kovin keskieurooppalainen teos. Wohlleben herättää metsät eloon ja saa (luultavasti) jokaisen lukijansa pohtimaan omaan suhdettaan kokonaisiin metsiin ja yksittäisiin puihin. Vaikka rakastan metsiä ja voimaannun puiden katveessa, on Wohllebenin kirja hieman hörhö omaan makuuni. Se, että näkisin kaikki puut - jotkut toki näenkin - yksilöinä, jää Wohllebenin kirjan lukemisen jälkeenkin vieraaksi. Mutta jos en jokaista puuta yksilönä näekään, niin erilaisina ja tärkeitä, ehdottomasti. Samoin kirjan viesti kestävästä metsienhoidosta on helppo allekirjoittaa.

Wohllebenin kirja on sujuvalukuinen ja ajatuksia antava. Parasta antia on mielestäni kuitenkin Anni Kytömäen kirjoittama esipuhe, joka on viisas, kaunis ja hienosti Puiden salatun elämän henkeä kannatteleva.



Lukunautinto varhaisteinille

Katy Birchall: It girl. Suosituksi yhdessä päivässä. Bazar 2016. The It girl 2015. Suomentanut Eija Hirvonen. 333 sivua. Brittiläinen nuortenromaani


Kukapa ei haluaisi olla koulun suosituin tyttö? Näin kysytään Katy Birchallin kirjassa It girl. Uuteen paikkaan muuttaminen on suosittu aihe nuortenkirjoissa eikä ihme, teema antaa mahdollisuuden monenlaisten aiheiden käsittelyyn. 14-vuotiaan Annen pitää sopeutua joukkoon, mutta kuten arvata saattaa, alku on aina hankalaa.

Nopealukuinen kirja kulkee hyväntuulisesti chick lit -kirjojen jalanjäljillä. Brittikirjana siinä on enemmän potkua kuin amerikkalaisissa siskokirjoissaan – pyydän toki anteeksi ennakkoluulojani, mutta ihan samoin ajattelen useimmista brittiläisistä viihderomaaneista tai romanttisista komedioistakin, niissä on (usein) enemmän raikkautta ja asennetta kuin rapakon takaa tulevissa. Hyväntuulisen vastapainona on vakaviakin teemoja, mikä sekin sopii genreen. Kysymykset suosituimmuudesta ovat tietenkin moninaisia ja elämässä on erilaisia haasteita. Birchallin kirja naurattaa ja vakavoittaa. Oma viidesluokkalaisena piti kirjassa ”kaikesta”, etenkin koirasta, ja toivoo kirjalle jatkoa.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla


Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
WSOY 2016
320 sivua
Kotimainen tietokirja

-       On nähty, mitä maiden vieminen tekee ihmiselle. Se köyhdyttää ruokavalion, rapauttaa terveyden sekä vie itsetunnon ja toimeentulon.
-       Meidän kulttuurissamme on opetettu, ettei kehuskelu lahjoillaan tai osaamisellaan kannata. Silloin lahja otetaan sinulta pois.
-       Eilen opettelin metsästystä YouTube-videoista.
Arne Vainio suree sitä, miten intiaaneista on tehty monenlaisten tahojen maskotteja, vaikka heidän elämänsä on usein kamppailua jokapäiväisestä selviytymisestä. Lyz Jaakkolan kommentti muistuttaa suomalaista sanontaa siitä, miten kynttilää pidetään vakan alla. Tash Soukkala on kahdeksannella kuulla raskaana ja poseeraa talonsa edustalla hirvikiväärin kanssa. Vainio, Jaakkola ja Soukkala ovat fintiaaneja, suomalaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä. Ja on muitakin: Rebecca ja Jim Gowboy, jotka tarjoavat kodin hyväksikäytetyille intiaanilapsille, tai villiriisiä kasvattava Marcus Ammesmaki.
Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän upea Fintiaanien mailla -teos nimensä mukaisesti kuljettaa lukijansa fintiaanien jäljille: juurille ja nykypäivään. Suomalaisten ja intiaanien yhteinen historia perustuu pitkälti rämemailla asumiseen ja köyhyyteen. Siinä missä intiaaneja on alistettu siitä saakka kun Pohjois-Amerikkaan on saapunut siirtolaisia Euroopasta, ovat suomalaiset päätyneet eräänlaiseksi pohjoismaisten siirtolaisten pohjasakaksi. Sauna, alkoholi, metsä, samanlaiset työt ja kenties ainakin osin samankaltainen mielenmaisema ovat nivoneet suomalaisia ja ojibwoja yhteen.

Jos joku kirja tekee haikeaksi ja mietteliääksi, niin Fintiaanien mailla. Luin kirjaa tarkoituksella hitaasti, koska kaipasin sen maailmaan ja halusin viipyä niiden monien ihmisten kanssa, jotka lukukokemuksen aikana tulivat tavallaan tutuiksi. Kaipasin, vaikka fintiaanien maailma ei ole ihastuttava, vaan pikemminkin rankka ja tämän rankkuuden Kettu, Koutaniemi ja Seppälä tavoittavat tavalla, joka on samalla kertaa koskettava, antropologinen ja rujoudessaan kaunis.

Koskettavaa on tietenkin ihmisyksilöiden ja kokonaisen intiaanikansan kohtalo. Tekijäkolmikko kuvaa aiheellisesti intiaanien kokemia vääryyksiä, joiden suhteen historia tuntuu toistavan itseään. Fintiaanit ovat monella tapaa syrjitty ja osin syrjäytynyt kansanosa. Ketun, Koutaniemen ja Seppälän kirjassa tämä näkyy miltei kaikessa, mutta ongelmien rinnalla reservaateissa on myös toivoa, selviytymistarinoita ja iloa.
Antropologista on tietenkin fintiaanien arjen kuvaus. Kaikki sijoittuu myös mikrotasoa laajempaan kontekstiin: kysymyksiin ihmis-, vesi- ja maaoikeuksista, huumeiden kaltaisista ongelmista, selviytymisestäkin. Kaikkia lukijoita kiinnostaa takuulla myös se, minkä verran suomalaisuus on esillä fintiaanien arjessa ja juhlassa. Mukana myös folkloreaineksesta nousevia tarinoita.



Rujosti kaunista on – no, kaikki; kaikkein voimakkaimmin Koutaniemen kuvat, jotka ovat varmastikin lajissaan – fintiaanien elämää esittelevinä – ainutlaatuisia etnologisestikin. Niissä on valoa ja varjoa, surua niin että puolen maailman paino tuntuu, sekä eläväisyyttä. Kaikkea tätä tarkasti, mustavalkoisena ja värillisenä. Ilokseni huomasin, että Koutaniemen fintiaaneista ottamia ja muitakin kuvia on nähtävillä kuopiolaisessa VB-keskuksessa (jossa on aina jotain kiinnostavaa) lokakuun loppuun saakka. Koetan ehtiä näkemään Siirtymiä-näyttelyn.

Blogissani esittelemistä tietokirjoista Fintiaanien mailla nousee ihan sinne kaikkien aikojen kärkikastiin. Mitä muuta voisin nyt sanoa kuin että lukekaa tämä kirja: Fintiaanien mailla on paitsi hyvä, myös syvä teos, joka dokumentoi erään etnisen ryhmän elämää monivalotteisesti – ja suomalaisia lukijoita kiinnostaen.


P.S. Yläkuvassa näkyvän unensieppaajan on tehnyt Seattlen seudulla asuva kädentaitaja. En tiedä, onko ojibwoilla unensieppaajia, mutta se on ainoa ns. intiaaniesine, jonka omistan.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma


Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Otava 2016
Kansi Anna Lehtonen
358 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani
Seinä sanoo:
Me olimme sinä päivänä hyvin nälkäisiä ja janoisia, me leikimme länttä ja itää. Muistatko? Muistatko?
Mitä täällä tapahtuu? Kysymys sinkoilee Aureliassa. Hän päättää olla niin kuin ei olisi kuulevinaan. Kuka ikinä hänelle tai hänessä tai seinässä puhuukin, hän ei kuuntele, hän vain jatkaa kiipeämistä, nipistää sormensa aina uuteen pieneen kielekkeeseen, terävään, ja kiskoo itseään yhä ylemmäs, huipulle. No nyt. Keskity, keskity, hän komentaa itseään.
Nuori näyttelijä Aurelia on syntynyt päivänä, jolloin Berliinin muuri murtui. Hän työskentelee Berliniin muurille sijoittuvassa näytelmässä samaan aikaan, kun hänen isänsä makaa sairaalavuoteella. Moni asia helsinkiläisen Aurelian elämässä tuntuu liittyvän Berliiniin. Mitä isä ei koskaan kertonut, miksi isä on ollut läpi elämänsä niin surullinen? Mistä äiti soimaa itseään? Mitä Aurelia ei kykene muistamaan, vaikka muistilankoja on sotkussa siellä täällä?

Riikka Pulkkisen tuore Paras mahdollinen maailma on taiteilijaromaani, kertomus vanhempien ja lasten suhteesta, tarina siskoudesta ja ystävyydestä sekä kuvaus erilaisten maailmojen – valtioiden, sukupuoliroolien, aikakausien – murtumisesta ja rakentumisesta uudelleen.
Paras mahdollinen maailma on rakenteeltaan moniääninen, rikottu, ja Pulkkisen romaaneista arvoituksellisin. Kirjabloggaajamaisesti (!) harmittelenkin, että innostuin lukemaan Helsingin Sanomien kehuvan arvion. Helena Ruuskan kirjoittamiin kehuihin ja hyviin huomioihin on helppo yhtyä, mutta kritiikin perusteella tiesin jo ennen lukemisen aloittamista erään romaanin keskeisteeman, jonka olisin halunnut paljastuvan pikkuhiljaa, samaa tahtia kuin mitä se Aurelialle selviää.
Romaani käynnistyy hitaanlaisesti: uimahallikohtaukseen ja VMP-sanonnan moniin äänenpainoihin on hankala päästä sisälle eikä tyttömäinen, yhtä aikaa ikivanha mutta niin nuori Aurelia päästä heti liki, vaikka lukeekin Sarah Kanea ja Samuel Beckettiä ja häivyttää huolensa elokuvissa. Erilaiset juoniaihiot alkavat kuitenkin kypsyä, kertojanäänet kuljettavat Aurelian tarinaa kukin omalla tavallaan, mielikuvitus ja romaanitason todellisuus sekoittuvat kiehtovasti.

Moniteemaisuus kantaa romaania. Aluksi niin tyttömäinen Aurelia yllättää useita kertoja, hänen vanhempiensa rakkaustarina pitää sisällään uhmaa ja rohkeutta. Lisäksi romaani pitää sisällään ironiassaankin (oi suomalaista paremman väen joulua, opiskelijoiden kapinaa, Fanny ja Alexander -tunnelmaa ja joulukapinamusiikkina toimivaa Queenia!) yhden ihanimmista koskaan lukemistani joulukohtauksista. Vahvin on kuitenkin mielikuvituksen taso, niin saksalaissyntyisen ohjaajan ilmeisen omakohtaisessa näytelmässä kuin Aurelian ajatuksissa, joissa ikävästä syntyy herkkää kapinaa.
Pulkkisen kyky kirjoittaa lumovoimaisesti on tallella ja vahvasti onkin. Hän kirjoittaa, kuten aina, kauniisti ja ilmavasti, herkästi, hellästikin ja löytää hetkittäin myös vimmaa. Parhaassa mahdollisessa maailmassa pohjavire on surullinen, mutta valoisa: korkeinta nuottia ei tarvitse pelätä.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Sammalmetsästä kohti kirjamessukuuta + arvonta


Kuvaterveisiä sammaleisesta Sipoonkorvesta! Teki hyvää kävellä, kuunnella puiden huminaa ja lehtien kahinaa sekä aistia syystunnelmaa. Metsäretket ovat minulle yksi henkireikä, mutta ajatukset alkavat samalla suuntautua lokakuuhun, joka on oikea kirjamessukuu (vaikka nyt vielä haluan pysytellä siellä metsässä ♥).
Enää reilut puolitoista viikkoa ja on taas Turun kirjamessujen aika. Kävin Turun kirjamessuilla ensimmäisen kerran vasta syksyllä 2012 ja ihastuin messujen sympaattiseen tunnelmaan. Tänäkin vuonna suuntaan Turkuun osin työasioissa, mutta myös kirjabloggaajana. Odotan monia keskusteluja, joista joitakin tärppejä kokoan vinkiksi teille muillekin.
Kuinka moni muuten on menossa Turun kirjamessuille? Toivottavasti moni. Nyt voitte voittaa ilmaiset liput yhdelle messupäivälle. Arvon kaksi messulippua. Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen. Ja kommentoida saa toki muutenkin (kertoa vaikka omista metsäretkistä - tai kirjamessuista missä vain!), huomioin arvonnassa ne kommentit, joissa ilmaistaan kiinnostus lippuja kohtaan. Arvonta-aikaa on sunnuntaihin 25.9. saakka. HUOM! Arvon voittajat illalla ja ilmoitan heidän nimensä tässä samassa postauksessa sekä Lumiomenan Facebook-sivulla.

Hei! Arvonta on suoritettu nyt 25.9. illalla. Messulipun voittavat Tiina ja Elmiira. Onnea teille kummallekin! Lähetän teille pian sähköpostia.
Niin, mitä itse aion messuilla? Työn puolesta haastattelen kolmea kirjailijaa selkokirjallisuudesta. Marja-Leena Tiainen, Marita Hauhia ja Mimmu Tihinen keskustelevat vetämässäni paneelissa Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla lauantaina 1.10. klo . Tulkaa kuuntelemaan! Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla on aina monenlaista kiinnostavaa.
Messujen teemamaa on Saksa. Näin savolaisnäkökulmasta myös messujen toinen teema, Satakunta, on kiinnostava. Se on kiinnostava omakohtaisesti, sillä mieheni juuret ovat puoliksi satakuntalaiset, mutta teema kiinnostaa tietenkin myös kirjallisuuden vuoksi. Aion seurata Satakunnan osastolla ainakin Karoliina Suoniemen ja Pertti Rajalan keskustelua selkokirjoista sunnuntaina, olen tehnyt kummankin kanssa yhteistyötä kirjojen merkeissä.

Lisäksi ainakin nämä – kaiken sen yleisen messuhengailun ohella. Ihan kaikkia vinkkaamiani en itse ehdi kuunnella, koska olen kiinni toisaalla, mutta kaikenlaista kiinnostavaa messuilla on luvassa, eikö vain! Kuvaukset olen lainannut messujen sivuilta:

Perjantai
12.40-13.00
Runohuone
Juri Nummelin: Wild West Finland
Teos kartoittaa suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa ja esittelee sekä tunnettuja että unohdettuja kirjailijoita. Aikuisten viihderomaaneja menneiltä vuosikymmeniltä, kioskikirjallisuutta, klassisia poikakirjoja, matkakuvauksia ja parodioita. Haastattelijana Tiina Aalto. (Wild West Finland on työnantajani kustantama kirja.)

14.00-15.45
Jukola 2. krs
Tule keskustelemaan kirjastoista!
Kaikki kirjastojen ystävät ovat Kirjastopuoluetta – tervetuloa Suomen kirjastoseuran ja kirjastoalan järjestöjä edustavan Minerva-ryhmän kumppaneineen järjestämään kuntavaalistarttiin, Kirjastopuolueen paneelikeskusteluun: Kirjasto on kunnan sydän. Keskustelun vetää pj. Jukka Relander, alustukset kuullaan mm. Maija Perholta, Esa Silanderilta, Olavi Ala-Nissilältä ja Roda Hassanilta. Lisäksi tilaisuudessa jaetaan Kirjastolehden Jyvä-palkinto vuoden 2015 parhaasta artikkelista sekä palkitaan maailman paras kirjastokunta perustuen vuoden 2015 kirjastotilastoihin.

15.10-15.30
Fiore A-halli
Peter Sandström: Laudatur
Sandströmin tekstissä yhdistyvät realismi ja absurdius, melankolia ja huumori. Haastattelijana Mari Koli.

16.00-16.30
Tieto B-halli
Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
Fintiaanien mailla avaa koskettavan näkymän unohdetun kansanosan, intiaanien ja suomalaisten jälkeläisten elämään. Menestyskirjailija, huippuvalokuvaaja ja rautainen dokumentaristi yhteistyössä.


Lauantai 
12.00-13.00
Fiore A-halli
Kirja-ala murroksessa
Mitä kirja-alan murros tarkoittaa? Kirja-alan muutoksista keskustelemassa Tiina Raevaara, J-P Koskinen ja Joni Pyysalo.

13.40-14.10
Jukola 2. krs
Minna Rytisalo: Lempi & Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Lempi kertoo intohimoisesta, mustasukkaisesta ja kaikki rajat ylittävästä, lojaalista rakkaudesta. Kaksi ihmistä minuutissa on traaginen, mutta toiveikas tarina malariatutkijasta, joka päättää antaa elämälle vielä toisen mahdollisuuden. Haastattelijana Katja Leino.

15.00-15.20
Agricola A-halli
Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Missä ovat Anna minun rakastaa enemmän –romaanin Suvi Vaahtera ja Antti Salokoski kymmenen vuotta myöhemmin? Haastattelijana Kaisu-Maria Toiskallio.

15.20-15.45
Agricola A-halli
Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Nuotion ja Soinisen tiheätunnelmaisessa taidemysteerissä kaikki tapahtumat kiertyvät yhden taulun ympärille. Albert Edelfeltin maalaukseen Nainen parvekkeella liittyy arvoituksia, joiden ratkaisemiseen tarvitaan monta kohtaloa. Haastattelijana Anna Kortelainen.

15.40-16.10
Jukola 2. krs
Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä & Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Kirjailijat pohtivat suhdetta kuolleeseen läheiseen. Voiko menneisyyden antaa anteeksi?


16.00-16.30
Fiore A-halli
Lähikuvassa Tomi Kontio
Kirjailija Tomi Kontio on myös ammattivalokuvaaja, jonka kuvia on nähty muun muassa Kirjailija-lehdessä. Syntyvätkö myös kirjailijan tekstit visuaalisista lähtökohdista? Mikä on kuvan suhde tekstiin? Haastattelijana Markku Kaskela.

Sunnuntai
11.30-12.10
Auditorio
Kirjailija ja hänen kustantamonsa
Keskustelijoina Riikka Pulkkinen, Tommi Kinnunen ja Raija Oranen. Moderaattorina Antti Kasper Otavasta.
Ohjelmatuottaja: Suomen kustannusyhdistys

12.10-12.30
Runohuone
Roald Dahl 100 vuotta!
Rakastetun lastenkirjailijan Roald Dahlin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Dahlin anarkistisetkin klassikot Iso kiltti jätti, Kuka pelkää noitia ja Ilmarin ihmelääke viehättävät lukijoita sukupolvesta toiseen. Dahlin jatkuvasta suosiosta ja merkityksestä lastenkirjallisuudelle keskustelevat tutkija ja kriitikko Merja Leppälahti ja kustannuspäällikkö Urpu Strellman.

 12.55-13.15
Agricola A-halli
Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Väkevä romaani äidistä, joka on tehnyt peruuttamattoman virheen, isästä, joka ei löydä tietä ulos surustaan ja tyttärestä, jolle muistaminen on liian kipeää. Haastattelijana Kaisu-Maria Toiskallio.


Toivottavasti nähdään Turun messuilla - ja lokakuun lopussa Helsingissä!

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Yasunari Kawabata: Kioto


Yasunari Kawabata: Kioto
Tammi 1968, Keltainen kirjasto
Alkuteos Koto 1962
Suomentanut saksasta Eeva-Liisa Manner
193 sivua
Japanilainen romaani

Iltajuhlassa, kun vaunut alkavat loistaa tiheään ripustettujen lyhtyjen valossa, soi musiikki ylimmillään.
Neljännen puistokadun Ohashi-sillalta itään ei enää näy pertuskavaunuja, mutta sanotaan että juhlallinen kulkue aikaisemmin jatkui Yasaka-temppeliin saakka.
Kun Chieko tuli Ohashi-sillalle, hän oli tungoksessa jäänyt Naekosta vähän jälkeen.
Kolme kertaa oli Naeko sanonut ”näkemiin”, mutta Chieko ei tiennyt erotako hänestä vai kulkea hänen kanssaan kotiin saakka, tai niin pitkälle että voisi näyttää hänelle missä asui. Sisimmässään hän tunsi lämmintä kiintymystä Naekoon.


Kangaskauppias Saton tytär Chieko tietää olevansa löytölapsi. Hän kasvaa rakastettuna ainokaisena, jolle kerrotaan erilaisia tarinoita hänen alkuperästään: milloin hänet on löydetty, milloin rakkaudentekona siepattu. Kiotoa ympäröivällä maaseudulla, vuoristossa, hän sattumalta kohtaa tytön joka on tismalleen hänen näköisensä. On selvää, että Chieko ja maalaistyttö Naeko ovat kaksoset. Aiemmin kaksosuus on koettu häpeälliseksi, mutta modernistuvassa Japanissa tyttö voi pukeutua housuihin – maailma muuttuu. Tytöt löytävät heti yhteyden, mutta samalla kulttuurin ja estetiikan parissa kasvaneella Chiekolla ja maatyöläistyttö Naekolla on kokonainen maailma välissään.
Kioto on eräs Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet japanilaisen Yasunari Kawabatan tunnetuimmista teoksista Lumen maan ja Tuhannen kurkea ohella. Näiden kahden aiemmin lukemani romaanien tavoin Kiotokin on ilmaisultaan niukka, mutta luonnon ja ihmisten kuvailussaan aistivoimainen tarina. Tarinallisesti Kioto lie näistä kolmesta selkein, sillä tyttöjen tutustuminen, kaksosuus ja monenlaiset ihmissuhteet kulkevat kronologisesti keväästä syystalveen.
Vaikka Kioto on kaksostyttöjen tarina, jäävät sekä Chieko että Naeko kaukaisiksi. On kuin katsoisi heitä valokuvista tai kauniisti kuvatusta elokuvasta, joka ei aivan kurkota henkilöidensä sisäiseen maailmaan. Taiteellisena tyylikeinona tämä etäisyys toimii, vaikkei se mikä on silmän, mikä sydämen erehdystä tulekaan kovin liki.
Kawabatan romaania voi pitää ainakin osin yhteiskunnallisena, kenties jopa murrosromaanina. Ilmeisesti kuta kuinkin kirjoitusaikaansa, 1950-60-lukujen taitteeseen sijoittuvassa Kiotossa Japani toipuu toisesta maailmansodasta ja naisten alkaa olla mahdollista suunnitella omaa elämäänsä, joskin avioliitto on keskeinen tavoite. Luokkarajat ovat vahvat ja uskonnollisuus näkyy, mutta ylemmällä keskiluokalla uskonto on enemmänkin juhliin keskittyvää tapauskonnollisuutta. Toisin on maaseudun asukkaiden laita; monet uskomukset elävät. Luokkayhteiskunnassa ylempi on valmis toivottamaan alemman tervetulleeksi kotiinsa: Chiekon äiti miltei olettaa vieraan tulevan taloon, mutta Naoko ei ole valmis astumaan kaksoissiskonsa kotiin. Myös keinot selvitä elämän kriiseistä ovat erilaiset: köyhälistön on tultava toimeen eikä niin sanottu itsensä kehittäminen ole mahdollista, mutta Chiekon isä voi vetäytyä kalligrafian pariin. Pieniä piikkejäkin Kawabata tekstiinsä heittelee, etenkin kirsikankukat ja vaahteraruskan löytäneitä (amerikkalais)turisteja kohtaan.

Päivänvarjojen, joita Tokiossa ei romaanin tapahtuma-aikana käytetä, Kioto on myös tietynlainen rakkaudentunnustus tuhatvuotiselle kaupungille ja japanilaiselle juhlakulttuurille, jota Kawabata antaumuksella kuvaa. Romaanina Kioto on hallittu ja hiottu, hieman etäiseksi jäävä kokonaisuus, jossa ihmissuhteiden ohella suhde luontoon nousee keskiöön. Alun herkät orvokit ovat kuin neitoikään ehtineitä, ja perhosten tanssiva valkoisuus antaa hohtoa silmujaan availevalle puulle. Syksyllä sakella maustettu kilpikonnapata lämmittää ja sasanka-puu on heleänpunainen. Tyttöjen elämässä on kääntynyt monenlaisia uusia sivuja.
Kiotossa, kuten näemmä Kawabatan koko tuotannossa, joku mielikuvien japanilainen ikiaikaisuus sulaa moderniin. Ihmisen etsikkoaikaa leimaa vuodenkierto, joka jää päällimmäiseksi mieleen kirjan kansien sulkeuduttua. Juuri se tekee Kioton kaltaisissa kirjoissa hyvää: Puiden oma laulu liikuttaa Chiekon sydäntä, kevät on orvokeissa ja kirsikoissa, kauneus vitilumessa, onni – ehkä – sateen helinän säestämissä hetkissä. Kawabatan luomiin tunnelmiin voisi pysähtyä – ainakin hetkeksi, juuri tällaisena syyspäivänä.
--
Myös Jokke on lukenut Kioton.

P.S. Kiitos kaikista kommenteista. Koetan ryhdistäytyä niihin vastaamisen kanssa. Jokaisesta olen ilahtunut! ♥

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia


Maja Lunde: Mehiläisten historia
Tammi 2016
Bienes historie 2015
Suomentanut Katriina Huttunen
Kannen kuva iStockphoto
431 sivua
Kustantamosta
Norjalainen romaani

Pohjalta löysin kuningattaren, se oli merkitty muiden kuningatarten tavoin turkoosilla maalitäplällä. Sen ympärille kerääntyi lisää nuoria mehiläisiä, lapsia. Ne eivät tanssineet vaan olivat raukeita. Yksin. Hylättyjä. Äiti ja lapset olivat työläislauman hylkäämiä. Sen jonka olisi pitänyt huolehtia niistä. Hylättyjä kuolemaan.

Vuodesta 1852 on pitkälti vuoteen 2098, mutta tuo vuosisatojen ylittävä aikakausi kattaa mehiläiskasvatuksen historian käännekohtia alusta spekulatiiviseen loppuun. 1800-luvun puolivälin Englannissa suurperheen isä William on hukassa itsensä ja perheensä kanssa. Hän keksii tavan kasvattaa mehiläisiä, mikä herättää hänessä innostusta, mutta myös ottaa paljon. Vuonna 2007 amerikkalainen mehiläistarhaaja George suree sitä, ettei hänen työlleen löydy jatkajaa. Samoihin aikoihin mehiläisiä joukkokuolee ympäri maailmaa. 2098 mehiläisiä ei enää ole. Kiinalainen Tao työskentelee hedelmäpuiden pölyttäjänä ja viettää vapaa-aikansa perheensä kanssa. Eräällä retkellä hänen pieni poikansa katoaa. Pojan katoaminen voi olla avain siihen, mikä sai alkunsa 1800-luvun Englannissa.
Norjalaisen Maja Lunden romaanin takaliepeen tekstissä luvataan, että lukijan käsissä on arvoitus, joka "kiertyy spiraalina kohti menneisyyttä, missä erään mehiläishoitajan käsissä lepää koko ihmiskunnan kohtalo". Kunpa näin olisikin romaanin tasolla, sillä Mehiläisten historian esittelytekstit ja niitä tukevat kritiikkilainaukset – ”loisteliasta kaunokirjallisuutta” – antavat odottaa historiallisen romaanin ja dystopian kiehtovaa sekoittumista: syitä ja seurauksia maailmasta, jossa mehiläisiä ei enää ole. Pelottavaa, kiinnostavaa, tärkeää.

Mutta. Mehiläisten historia voisi mennä kuvitteellisen mutta-kirjojen kategoriaan. Kas näin:

Mehiläisten historia on kiehtova romaani, joka kulkee kolmessa ajassa ja pitää lukijan otteessaan. Mutta se ei pidä. Lunden teoksessa on paljon hyvää, kuten omaperäinen aihe ja alkuasetelmaltaan kiinnostava juoni, mutta kokonaisuus jää etäiseksi, juoni löyhäksi. Yhteyttä Williamin, Georgen, Taon ja mehiläisten välillä ei löydy kirjallisessa mielessä, vaikka lankoja yhteen solmitaankin. Arvoitusta ei oikeastaan ole ainakaan sikäli, että luettu askarruttaisi.
Lunden romaani yrittää antaa selityksen, miksei maapallolla ole enää kunnolla elämisen edellytyksiä ensi vuosisadalla. Mehiläisten kuolema saa aikaan tuhoja ympäristössä ja myös digitaalisessa kehityksessä, mutta ikävä kyllä mehiläisten merkitys jää ohueksi. Lunde kyllä spekuloi, että mehiläisten katoamisen myötä digitaaliset verkostot luhistuvat täydellisesti kolmessa vuodessa. Kiinnostava ja pelottava ajatus, jota Lunde ei perustele. Miksi mehiläisten kuolema aiheuttaisi digitaalisten verkostojen kaatumisen? Etenkin jos muita pölyttäjiä, vaikka sitten ihmisiä, Taon ja muiden työn tuloksena kukkia on runsaasti, löytyy? Ajatus siitä, että digitaalisuus katoaa, mutta puhelinlangat jäävät, tuntuu kokonaisuudessaan epäuskottavalta, vaikka analoginen tekniikka saattaa kestääkin paremmin. Tao myös matkustaa ihmeen sujuvasti kaikkeen nähden. Kirjasto näyttää kirjastolta, hotelli hotellilta, raha on rahaa. Uskoisiko tuota, edes fiktiossa?
Mehiläisten historia on pitää sisällään sukupolvesta toiseen kulkevaa surua, mutta romaanin surullisetkaan tapahtumat eivät kosketa, iloiset eivät tuo hymyä lukijan huulille. Lunde kirjoittaa sinänsä sujuvasti, mutta vähän lakonisesti. Lukuromaanissa, jollainen Mehiläisten historia selvästi on, kaikki tuo on puutetta, jossain toisenlaisessa romaanissa tietynlainen toteava kerronta tietenkin toimii. Lukuromaanin täytyy paitsi kantaa, mitä Lunden kirja kaikesta huolimatta jotenkin tekee, myös viihdytää, koskettaa ja upottaa tarinaansa.
Norjalaiset kirjakauppiaat ovat valinneet Mehiläisten historian vuoden 2015 parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi, mutta sehän johtuu varmasti siitä että kirja on myynyt niin hyvin. (Miksi se sitten on myynyt hyvin, syitä lie monia ja onhan Lunden romaanin kehys kertakaikkisen kiinnostava. Minäkin tartuin siihen pitkälti houkuttelevien markkinointikansitekstien innoittamana.)
Kuten selvää on, en saanut romaanista kovinkaan paljon irti, mutta moni muu ehkä saa. Siispä: siitä vain lukemaan. Jos pidätte, tulkaa kehumaan minullekin.

--
Laurakaan ei vaikuttunut. 

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Syksy


Karl Ove Knausgård: Syksy
Like 2016
Om h
østen 2015
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
217 sivua
Norjalainen kertomuskokoelma

Haluan näyttää sinulle tämän maailman sellaisena kuin se on tällä hetkellä: oven, lattian, hanan ja pesualtaan, puutarhatuolin tiiliseinän vieressä keittiön ikkunan alla, auringon, veden, puut. Koska sinä näet sen omalla tavallasi, hankit omia kokemuksia ja elät omaa elämääsi, teen tämän tietysti ennen muuta itseni vuoksi: maailman näyttäminen sinulle, pikkuinen, tekee minun elämästäni elämisen arvoista.

Kenelläpä ei olisi mielikuvaa ruotsalaistuneen norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta. Toisille Knausgårdin tuotannon kuuluisin osa, tai pääteos, on aikamme klassikko, jonkinlaista autofiktiivistä avainkirjallisuutta, toisille taas tylsää omanapaista jaarittelua. Moni ei ole ”Knasua” lukenut, mutta on ehkä kiinnostunut ilmiöstä. Mielipiteitä moneen lähtöön. Olen itse lukenut Taisteluni-sarjan neljä ensimmäistä osaa ja pitänyt teossarjan tavasta sekoittaa autenttisuuden tunnetta fiktioon. Aion lukea sarjan kaksi viimeistäkin kirjaa, mutta vasta myöhemmin.

Jos oikein muistan, Knausgårdin ei pitänyt enää kirjoittaa (mitään?). Toisin kävi, viime vuonna norjaksi ilmestyneen ”vuodenaika-sarjan” ensimmäinen teos Syksy on ilmestynyt hiljattain suomeksi. Syksy on kokoelma pieniä havaintoja maailmasta ja se on alaotsikoitu "Kirjeeksi syntymättömälle tyttärelle".
Syksyn, ja koko vuodenaikasarjan, eräs idea on sisällyttää lyhyt tarina vuoden jokaiselle päivälle. Pikemminkin kuin tarinoita, Knausgård tallentaa hetkiä. Hän kulkee kuulaan syysilman ja omenapuiden alla syömisen ihanuudesta täiden aiheuttamaan häpeään ja anteeksiannon merkityksestä yksinäisyyden eri ulottuvuuksiin. Osa teksteistä on pohdiskelevuudessaan onnistuneita miniesseitä, toiset aiheuttavat myötähäpeää; häpyhuulia ja oksennusta käsittelevät luvut myönnän lukeneeni silmäillen. Häpyhuuli-luvun yhteydessä linkitän Helsingin Sanomien kritiikin*, jossa Sanna Kangasniemi kokee että teoksen suuntaaminen omalle lapselle on epäuskottavaa. Kieltämättä.
Onkin selvää, että Knausgård kirjoittaa taas osin itselleen sekä tietenkin aikuiselle lukijayleisölleen. Syksyssä on kyllä muutama alaotsikon lisäksi vielä erikseen Kirjeeksi syntymättömälle tyttärelle nimetty osio, joissa kirjailija-isä puhuttelee vielä vaimonsa kohdussa kasvavaa vauvaa hellästi, mutta etäisesti. Jos unohtaa, että kirjan eräs fokus on suunnata pienet kirjoitukset lapselle ja lukee niitä niin sanotusti muuten vain, pääsee paremmin sisälle kokonaisuuteen, joka on osin kaunis ja syvä, paikoin kuulas ja hetkittäin niljakas, osin pinnallinen ja tyhjänpäiväinenkin – kuten elämä itsessään.
Koska halusin tuoda Syksyn blogiini vuodenaikakirjallisuutena, luin sen nopeasti muutaman bussimatkan aikana. Talven aion myös lukea, koska Knausgårdin teksteissä on parhaimmillaan paljasta viehätystä, arkisten asioiden katsomista uusin silmin, hetkittäin melakolista romantiikkaakin. Myöhemmin tänä vuonna ilmestyvän Talven kanssa en aio pitää kiirettä, vaan lukea siitä tekstin päivässä. Sellaisena Knausgårdin vuodenaika saattaa toimia parhaiten, pieninä annoksina, vain itselle luettuna.
 *Kangasniemi ei vaikuttunut teossarjan ulkoasusta, koska katsoo kansien visuaalisen ilmeen muistuttavan liikaa Taisteluni-kirjojen ulkoasua. Omasta mielestäni Syksy on ulkoasultaan erinomaisen onnistunut: Sen oranssi hehkuu ruskaa ja Taisteluni-kirjoista tuttu fontti taas muistuttaa kirjailijasta, siitä että käsissä on uusi Knasu.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Leila Lindholm: Herkullisen tuoretta ruokaa


Leila Lindholm: Herkullisen tuoretta ruokaa
Kustannus-Mäkelä 2016
The Fresh Foodie 2015
Suomentanut Laura Beck
Valokuvat David Loftus
Arvostelukappale
Ruotsalainen keittokirja
Kirjabloggaajan kootut selitykset: olen lukenut ja kuunnellut romaaneja, mutta poden armotonta blogilaiskuutta enkä keksi mitään uutta tai järkevää sanottavaa lukemastani. Koneella istumisen sijaan saa lempivuodenaikani alkusyksy minut puuhastelemaan kaikkea: siivoamaan vaatekaappeja, lenkkeilemään jopa kaatosateessa (voin sanoa, että eiliseniltainen viiden kilometrin mittainen hölkkälenkki toi täydellisen uitettu koira -olon :)) – ja leipomaan ja kokkailemaan.

Nyt sitten istun koneella, tietenkin, ja mistä kirjoitan: keittokirjasta. Ruotsalainen Leila Lindholm on Suomessakin tuttu tv-kokki. Hänen kirjansa Pala kakkua on jo jonkinlainen kakkuleipureiden pikkuklassikko, ja ihana kirja se onkin. Myös Vielä yksi pala hurmaa leivontaohjeillaan. Nyt Lindholmilta on suomennettu puhtaisiin raaka-aineisiin perustuva Herkullisen tuoretta ruokaa, jossa on ohjeita aamupalaherkuista pääruokiin ja arkisapuskasta makeisiin herkkuihin.

Herkullisen tuoretta ruokaa on lindholmaisen kaunis kirja. Se jatkaa samaa keittokirjojen hyväntuulisuutta kuin vaikkapa brittiläisen suosikin Jamie Oliverin kirjat: kuvia on runsaasti, taitto on samalla kertaa tyylikäs ja lifestyle-blogimainen ja tietenkin selailemaan houkutteleva. Kuvat sekä ruoka-ohjeita alustavat lyhyet tekstit tempaisevat ikään kuin mukaansa huolettomaan ja rentoon perhe-elämään ja sadonkorjuuajan tunnelmiin. On kuin kirjassa olisi ikuinen elokuu, letkeä meininki, oikea nykyistetty ruotsalainen maalaisidylli – sellainen, johon väistämättä haluaa mukaan.

Pääosassa on totta kai ruoka. Lindholmin ohjeissa on jokaiselle jotakin. On kasviksia, kalaa ja lihaa, on gluteenitonta ja vegaanistakin ruokaa. Pastelliset lippusymbolit näyttävät pikaiselle selaajallekin, kenelle kaikille kyseinen ruoka sopii. Osa ruoista on yksinkertaisia, kuten tänään lounaaksi kokkaamani paistettu kesäkurpitsa pastan kera, mutta joissakin ruoka-aineet saattavat vaatia hieman hakemista. Voi olla, että olen vanhanaikainen ja ennen kaikkea laiska googlettaja, mutta mitä ihmettä on psyllium, jota on useammassa ohjeessa (edit. Kiitos Bleuelle, nyt tiedän! ♥ ). Entä millainen on mandoliiniraastin? Onneksi ohjeita voi soveltaa omaan käyttöön, mandoliiniraastinta en ole nähnytkään, mutta juustohöylällä sai vuoltua ohuita ja pitkiä siivuja kesäkurpitsasta. Kokonaisuudessaan ohjeissa on paljon kokeilemisen arvoisia, esimerkiksi paistettu kuha ja sitrus-risonisalaatti tai paahdettu myskikurpitsa chevren kanssa kuulostavat mieleisiltäni ruoilta.

Herkullisen tuoretta ruokaa on rakennettu selkeästi, mutta jos jotain jäin kaipaamaan, niin ruoka-ainepohjaista hakemistoa. Nyt hakemisto on vain reseptien nimellä ja jos haluan tehdä jotain vaikka punajuuresta, en punajuuren kohdalta löydä kuin yhden graavilohiohjeen, vaikka kirjassa punajuurta käytetään muuallakin. Muuten kokonaisuus on huoliteltu ja hauska. Kirja kelpaa paitsi kokkauskäyttöön, myös mukavaksi selailukirjaksi.
Lindholmin aiemmasta kirjasta, Pala kakkua (josta on tullut eräs leivontakirjasuosikeistani), innostuin samalla leipomaan amerikkalaista omenapiirakkaa, oikeaa Mummon Ankan piirakkaa. Meilläkin omenapuut notkuvat, vaikka puumme eivät ole edes kovin vanhoja. Loppukesän ja alkusyksyn ihanuutta on sekin, että voi tuoksutella omenahilloa ja haaveilla olevansa leipurimestari vaikkapa juuri Lindholmin kirjojen myötä.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa


Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa
Gummerus 2016

Everyone Brave is Forgiven 2016
Suomentanut Irmeli Ruuska
392 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Melko varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin päivien välähtely hidastui ja ne alkoivat lipua normaalilla arkisella taajuudella, Mary päätti, ettei ikinä puhuisi siitä, miltä hänestä tuntui. Sitä voi vain raahustaa pois sieltä minne oli alussa suurin toivein kiiruhtanut. Voi vain aloittaa alusta, vuotta vanhempana, ja päättää käyttäytyä niin, että murhenäytelmän synnyttämä paineaalto pysyisi omassa sisimmässä eikä leviäisi hitustakaan kaeummas.

Eletään vuotta 1939. Toinen maailmansota syttyy ja Britannia on sodassa. Hyväosaisen perheen 18-vuotias tytär Mary North on heti vapaaehtoinen auttamaan. Hän toivoo pääsevänsä tekemään jotain merkittävää, mutta toiveet vakoojan hommista vaihtuvat pommitusten jalkoihin jätettyjen lasten, Lontoon rippeiden, opettamiseen. Tom Shaw -niminen nuorukainen haluaa jättää koko sodan väliin, mutta hänen paras ystävänsä Alistair ilmoittautuu vapaaehtoiseksi eikä mieletöntä sotaa voi välttää missään.
Englantilainen Chris Cleave kirjoittaa sydämeenkäyviä lukuromaaneja. Sellainen on esimerkiksi hänen tuotannostaan ensin suomennettu Little Been tarina, josta pidin suuresti ja jonka tiimoilta pääsin haastattelemaan kirjailijaa itseään. Ja sentimentaalinen on myös tänä vuonna ilmestynyt Sodassa ja rakkaudessa, joka kysyy, miten ihmiset voivat selvitä sodan järjettömyydestä.
Joskus kaltaiseni puolianalyyttisen bloggaajan täytyy heittäytyä henkilökohtaiseksi. Chris Cleave on yllä linkitetystä syystä niitä kirjailijoita, joille minulla on aina tietynlainen paikka sydämessäni. Sen vuoksi olen lähtökohtaisesti päättänyt lukea hänen tuotantoaan myönteisin odotuksin ja nauttia lukemastani. Onneksi se on melko helppoa muutenkin, sillä Cleave osaa kietoa lukijan tarinansa pauloihin. Hän kuljettaa tekstiä vaivattomasti, upottaa kerrontaan sopivasti suvantoja ja dramatiikkaa, ristiriitoja ja sulavuutta. Sodassa ja rakkaudessa on kuvailemani kaltainen, joskin paikoin ennalta-arvattava. Toisaalta etenkin Mary pääsee yllättämään.

En kiellä, etteikö Sodassa ja rakkaudessa olisi hetkittäin romantisoitu, mutta lukuromaaniin tietty tunteikkuus istuu paremmin kuin hyvin ja Cleave kirjoittaa tyylillä, lukijaansa arvostaen. Sodassa ja rakkaudessa onkin oikea lukusukkula, joka sopii luettavaksi silloin kun kirjamieli kaipaa laatuvälipalaa. Sitä, miten sotaa pitäisikö kuvata, voi tietenkin jokainen pohtia itse. Cleaven romaani toimii viihteen keinoin, muttei kohota tai ihaile sotaa, vaan on ihmisten puolella. Vaikka Lontooseen mahtuu mantelileivosten kepeyttä, on ihmisten huolettomuus huolettavaa. Ihmisyyden kunnioittaminen silloinkin kun ratkaisut ovat syystä tai toisesta kyseenalaisia tai vääriä, on keskiössä. Tämä tekee Sodasta ja rakkaudesta ihmisen kokoisen romaanin.

Brittiläisyyden, etenkin brittiläisten tv-sarjojen ja elokuvien ystäville Sodassa ja rakkaudessa on sujuvuudessaan tietenkin silkkaa herkkua. On tuulen lenttämät keltaiset lehdet Regent’s Parkissa, pähkinöitä kerjäävät oravat, lauantainen Serpentine, pommitusten jälkeenkin heidän ikivanha kaupunkinsa - nämä ja muut vastaavat kuvaukset Lontoosta saavat sukat sykkyrälle. Kannullinen teetä, kasa tuoreita skonsseja ja Cleaven romaani tv-sarjaksi mahdollisimman pian, kiitos!


--

Tuija ihastui romaaniin, Arjan kanssa olen kokonaisuudesta aika lailla samaa mieltä, Krista löysi suuren lukuromaanin, Katri ei pitänyt.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Emma Cline: Tytöt


Emma Cline: Tytöt
Otava 2016, Otavan kirjasto
The Girls 2016
Suomentanut Kaijamari Sivill
297 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

En sanonut toivovani, etten olisi koskaan tavannut Suzannea. Toivovani, että olisin pysynyt turvallisesti Petaluman kuivilla kukkuloilla omassa huoneessani, jonka kirjahylly oli täpötäynnä kultaselkäisiä lapsuuden suosikkikirjoja. Sillä sitä minä toivoin. Mutta joinain iltoina, kun en saanut unta, kuorin omenaa hitaasti tiskialtaan ääressä ja annoin kuorensuikaleen venyä kiiltävän veitsenterän alla. Ympärillä pimeä talo. Toisinaan tunne ei ollut katumusta. Se oli ikävöintiä.

Hippikesä 1969. Neljätoistavuotias Evie on kiltti perhetyttö, jonka elämässä myllertää: hänen vanhempansa ovat eronneet, paras ystävä Connie tuntuu koko ajan etäisemmältä, kultaselkäiset lastenkirjat jäävät taakse ja mutta seksuaalisuus alkaa enemmän kuin orastaa. Elämä tuntuu tylsältä, jotenkin vääränlaiselta. Sattumalta Evie tutustuu jännittävän oloiseen Suzanneen, joka asuu kiehtovassa kommuunissa, jonka johtajana toimii karismaattinen Russel. Kommuuni vetää Evietä puoleensa, mutta hippimäinen pinta ja näennäinen säännöistä piittamattomuus johtaa hurjiin tapahtumiin. Niin hurjiin, ettei aikuinen Evie löydä sijojaan.

Emma Clinen Tytöt on noussut ilmiöksi maailmalla. Syitä tähän on varmastikin 27-vuotiaan kirjailijan nuoruus sekä romaanin taustatarinan raflaavuus: Tytöt-romaanin tarinan juuret ovat Charles Mansonin johtamassa kultissa ja Mansonin ”perheen” toteuttamissa hirmuteoissa. Nuoruus ja raflaavuus eivät yksi riitä selittämään romaanin mainetta, Clinen esikoinen onkin kelpo kaunokirjallisuutta, joka pitää tiukasti otteessaan.

Vaikka Tytöt on vangitseva ja eittämättä vahva romaani, ei se kuitenkaan ole täydellinen. Clinen kerronta lumoaa kokonaisvaltaisesti, mutta moni seikka jää etäälle, perustelemattomaksi. Aikuinen Evie on keskeinen, hänestä kaikki alkaakin, mutta Cline ei saa keski-ikäisestä hahmostaan kovin paljoa irti. Nuoruuden kokemukset selittävät paljon, mutta kaikki väliin mahtunut katoaa. Myös teini-Evien osallistuminen kommuunin tai kultin toimintaan jää ohueksi. Vaikka romaanissa sanotaan ja minkä Maijakin on bloggauksessaan esiin nostanut, että
moni nuori karkasi kotoa: siihen aikaan karkaamisen syyksi saattoi riittää ihan vain pitkästyminen. Ei siihen mitään tragediaa tarvittu, niin harva nuori kuitenkaan sekaantui kulttiin olematta jonkinlaisissa hankaluuksissa jo aiemmin. Järkevä ja analyyttinenkin Evie tuntuu ajautuvan kaikkeen sattumalta, myös Russelin karismaattisuus jää etäiseksi. Toisaalta Cline kuvailee hyvin Suzannen vaikutusta, huumeiden käyttöä ja Evien halua olla vapaana kaikesta määräysvallasta.

Mielenkiintoista, itselleni arvoituksellista, onkin se että olisiko romaani samanlaisen hypen kohteena jos sen olisi kirjoittanut viisikymppinen useita teoksia julkaissut kirjailija tai jos sen taustalla ei olisi tarinaa Cielo Driven tapahtumista. Olisinko itse kiinnostunut romaanista, jos se ei olisi arvostamani Otavan kirjaston kirjoja? Ehkä olisi ja kenties olisin, sillä kyllä kokonaisuus tekee vaikutuksen siitäkin huolimatta, että moni seikka jää pintaraapaisuksi. Koskettava ja vahva romaani on hyvin kirjoitettu ja hienosti suomennettu. Teoksesta välittyy onnistuneesti myös, miten hukassa oleva ihminen voi pysyä hukassa läpi elämänsä – halutakin pysyä.

Unenomaisena nuoruuskuvauksena sekä kertomuksesta viettelyksestä ja vaarasta toimiva Tytöt on vahva kirjallinen debyytti. Kokonaisuus kiinnostaa, yököttää ja viehättää. 
Siinä on ajelehtimista sekä muistojen ja nykyisyyden sekoittamaa surua, jotka jäävät mieleen väreilemään kuin iltapäivän ohuessa valossa tanssiva sääskiparvi ränsistyneellä kalifornialaistilalla.
--
Annika ihastui Clinen romaaniin ja luonnehtii sitä vuoden, vuosikymmenen parhaimmaksi kirjaksi.