torstai 28. heinäkuuta 2016

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä


Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena 2016
Kansi Jussi Karjalainen
208 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Suljen Velin huoneen oven huolellisesti. Tarkistan, että se pysyy kiinni. Otan oman huoneeni yläkaapista makuupussin ja -alustan. Sullon vaatteista ja makuupussin suojapussista muhkuraisen tyynyn. Minä en ole oikeasti täällä. Minä olen retkellä.

Saanan isän kuolema on vedenjakaja. Isä, paikallinen autokauppias ja vuoden yrittäjä, menestyvä mies, juoppo. Käytännössä autokaupan takahuoneessa kasvanut Saana joutuu käymään läpi muistojaan ja kurottaa kohti uutta. Kaikkea määrittää hajonnut perhe: kuollut isä, erkaantunut äiti, kadonnut isoveli Veli.

Vantaalaisen Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä itkettää ja naurattaa, kuten todetaan Kirjasieppo-blogissa. Myös romaanissa itku ja nauru ovat yhtä, kun Saana muistelee isän sanontaa mökkireissujen jälkeen: Mukavampi se on posliinille paskantaa. Ehdottomasti.

Isän alkoholismi ja kuolema, Veli-veljen katoaminen, oma aikuistuminen... Käyttövehkeissä riittää teemoja. Voisin, kuten usein ja joskus epäoikeudenmukaisesti teenkin, valittaa tästä runsaudesta, mutta Pohjalaisen romaanin kohdalla ei ole mitään syytä olla kokonaisuuteen tyytymätön. Kyllä, teemoja, tapahtumia ja dialogiakin on paljon, mutta Pohjalaisen romaani on napakka ja ehjä. Se ei hajoa, vaan kulkee samaan tapaan kuin vanha Volvo: rämisten, mutta vakaasti.

Pohjalaisen teksti kulkee hauskuuden ja traagisuuden rajapinnoilla, ja hyvin kulkeekin. On hulluja humalaisia kohtauksia, mieleenpainuvia mökkivierailuja, roiseja sanailuja, laattalattialle rikki rysähtäviä muusilautasia. On myös lämpimiä hetkiä, lastenhuoneeseen tuotu oma pieni joulukuusi tai tulitikkumökkien rakentaminen, joka tosin saa omanlaisensa päätöksen sekin. Hyvä ja paha, kumpi vain: ihmisten reagointi tekee asioista oikeita. Mutta kun Veli ei keskeytä Saanan laulua tai sano mitään muutakaan, on maailma nyrjähtänyt erilaiselle raiteelle.

Jokainen 1980-luvun muistava löytää kirjasta paljon tuttua. On Ultima Thulet, Mirja Pyykön ohjelmat, Camping-makkara, tietenkin luonnehdinnat siitä, millaisia ovat Lada- tai Corolla-kuskit, ja Sabrinan Bois, bois, bois, luukking foor, luukking foor. Näille muistoille, sillä nyt voi todellakin puhua vähintäänkin puolta suomalaisista yhdistävistä muistoista, tulee pakostakin hymyiltyä hellästi. Paitsi kuljettaa nostalgista ajankuvaa, Pohjalainen myös rakentaa romaaninsa ajallisesti. Isän kuolema on eräänlainen aikakausien raja: aika ennen ja aika jälkeen. Nykyisyys ja mennyt ovat Saanassa läsnä.

Kun kirjoitan tätä, mietin että Pohjalainen hallitsee sen, mistä Kaisa Neimala ja edesmennyt Jarmo Papinniemi tekivät kirjan joitakin vuosia sitten: aloittamisen taidon. Lause Se käveli vessan kynnykselle ja kuoli on tyrmäävän tehokas aloituslause - ja yhtä tehokkaalla tavalla koskettavan tyrmäävä on koko Käyttövehkeitä, onnistunut esikoinen, kehitysromaani menetyksistä ja samanaikaisesta menneeseen ja uuteen kurottumisesta.

-
Myös Arja ja Tuija ovat lukeneet Käyttövehkeitä.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Deborah Levy: Uiden kotiin


Deborah Levy: Uiden kotiin
Fabriikki 2016
Swimming Home 2012
Suomentanut Laura Vesanto
Kansi Outi Vihlman
Kannen kuvat Galina Gallo
144 sivua
Brittiläinen pienoisromaani

Flittarilu katastrofin kanssa oli mahdotonta, mutta se oli jo tapahtunut, se tapahtui parhaillaan. Se oli tapahtunut ja se tapahtui jälleen, mutta hänen täytyi laittaa kampoihin viimeiseen asti. Hän tuijotti mustaa sadetta, jonka Kitty oli tatuoinut hänen käteensä, ja sanoi itselleen, että tekstin tarkoitus oli pehmittää hänen päättäväistä vastarintaansa. Kitty oli älykäs. Kitty tiesi mitä sade tekee.

Alkujaan puolalaisen englantilaisrunoilija Joe Jacobsin perheen loma Etelä-Ranskassa muuttuu kerralla, kun heidän lomahuvilansa uima-altaassa kelluu punahiuksinen tyttö. Joen vaimo Isabelle kutsuu nuoren naisen perheen vieraaksi. Epävakaan oloinen nuori nainen, kasvitieteilijä Kitty Finch houkuttaa, kiehtoo, työntää pois ja sekoittaa monen ihmisen elämänjärjestystä. Jacobsin perheen teini-ikäinen tytär Nina kokee asiat omalla tavallaan. Helteinen Nizzan tietoo väreilee, mutta myrsky ja sade ovat tulossa.

Deborah Levyn Booker-ehdokkaaksi noussut Uiden kotiin on turkulaisen osuuskuntakustantamo Fabriikin ensimmäisiä julkaisuja. Keväällä suomeksi ilmestynyt pienoisromaani on kanneltaan kaunis ja suomennokseltaan laadukas. Muutamat pienet taitolliset heitot osuivat silmiini, mutta kokonaisuudessaan Levyn romaani vakuuttelee minua siitä, että Fabriikki kustannuksen tuotantoa kannattaa seurata.

Uiden kotiin sijoittuu reilun kahdenkymmenen vuoden takaiseen aikaan. Kurt Cobain on tappanut itsensä samana keväänä, edellisen vuosikymmenen menestyselokuvaa E.T. muistellaan. Nizzan seutu on lämmin, muttei pilvetön. Sadetta kuvataan monin sanankääntein, visuaalisestikin, apollinairelaisittain:
S
 A
  T
   A
    A

Viikon ajanjaksolle sijoittuvat tapahtumat etenevät sekä kronologisesti että henkilöiden oman mikromaailman näkökulmasta. Kitty on kaiken keskiössä, mutta samalla ulkopuolinen ja outo. Hänen kauttaan Jacobsin perheenjäsenten ja heidän läheistensä pelot ja toiveet valottuvat. Silti kukaan henkilöhahmoista ei tule erityisen lähelle Ninaa lukuun ottamatta.

Pienoisromaanin kontekstissa Levyn teos on raskaslukuinen. Olen (myös) pienoisromaanien ystävä: Pidän siitä, millaisia merkityksiä esimerkiksi Joel Haahtela, Helmi Kekkonen tai Patrick Modiano tuotantoonsa lataavat ja kuinka usein tunnelmallinen kerronta pitää sisällään paljon enemmän kuin teoksen sivumäärästä voisi päätellä. 

Samoin on Levyn kerronnan laita: Uiden kotiin on tiivis, mutta merkityksiä täynnä. Nyt merkityksiä on kuitenkin niin paljon, että teksti uuvuttaa hetkittäin, samoin henkilöiden lukumäärä. Osa merkityksistä katoaa kaiken alle - tai ehkä tarkoituksella. Vaikkei Uiden kotiin ole varsinaisesti nautittavaa luettavaa siinä mielessä, että kirjan pariin voisi heittäytyä, sanon että hyvä näin. Lukijan ei ehkä olekaan tarkoitus päästä liian helpolla. Tarina on sinänsä hyvä ja yllättävänkin ehjä, mutta se on täynnä aukkoja. Teksti kulkee tunnelma ja sanat edellä, kertomus on niiden palvelija.

Jos Uiden kotiin olisi elokuva, olisi se leikattu henkilöstä toiseen siirtymillä. Useiden, joskaan ei kaikkien, alalukujen päättyessä ja seuraavan alkaessa Levy siirtää näkökulmavuoroa kuin viestikapulaa. Tämä valottaa tapahtumia ja etenkin niiden taustoja sekä suhtautumista Kittyn persoonaan. Kerronta on tyylikästä ja oudosti, raskaasta poljennosta huolimatta, puoleensa vetävää, kuin tahmeaa mutta maukasta hunajaa tai kuin kärpäspaperia, joka heiluu kesätuulessa.

Levyn romaania ei voi ahnehtia, mutta se sopii hyvin luettavaksi yhtenä kesäisenä päivänä: sellaisena päivänä, jolloin ilmassa väreilee orastava helle, mutta aurinkoa ei näy; Päivänä, jolloin väsymys painaa jalkoja, mutta raukea mieli kaipaa jotain älyllistä. 

Tiivistäen: Uiden kotiin on unenomainen ja veitsenterävä.


torstai 21. heinäkuuta 2016

Margaret Trudeau: Kadun aurinkoisella puolella


Margaret Trudeau: Kadun aurinkoisella puolella
Femi, Suuri naistenkerho 1979 (alkuperäinen julkaisija WSOY)
Beyond Reason 1979
Suomentanut Risto Mäenpää
218 sivua
Kanadalainen muistelmateos

Sinä hetkenä kun minusta tuli rouva Pierre Elliot Trudeau, lasikaappi laskeutui ympärilleni; olin kuin mielisairaalan potilas, joka ei saanut tehdä itsenäisiä päätöksiä ja jota oli suojeltava kirkkaalta valolta. Tulos oli että viiden vuoden ajan elin kuin pumpulissa yrittäen kasvaa, kehittää omaa elämääni, tietämättä ketä vastaan taistelin mutta yhä varmempana siitä keinotekoinen elämä oli kuristamassa minut kuoliaaksi. Kaikenhan piti olla hyvin, kuinka uskalsin valittaa?

Monet (meistä) ihailevat Kanadan pääministeriä Justin Trudeauta, tuota ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta toimivaa miestä. Ja jos eivät ihaile, niin ovat varmasti lukeneet uutisia Trudeausta. Justin Trudeau ei kuitenkaan ole sukunsa ensimmäinen poliitikko eikä edes ensimmäinen pääministeri. Hänen isänsä Pierre Trudeau toimi Kanadan pääministerinä vuosina 1968-1979 ja 1980-1984. Justin Trudeaun äiti Margaret Trudeau oli oman aikansa superjulkkis, skandaalienkin värittämä maan ensimmäinen nainen.

Kadun aurinkoisella puolella -teosta luonnehditaan Margaret Trudeaun muistelmiksi. Kirjoitusajankohtana, vuonna 1979, kolmekymppinen Trudeau oli kuitenkin kovin nuori muistelmia ajatellen ja ajallisesti kirja sijoittuukin tapahtumiin noin kymmenen vuoden aikana, vaikkka Trudeau sivuaa lyhyesti myös omaa lapsuuttaan. Pääpaino on kuitenkin, ja tietenkin, avioelämässä, vaikeuksissa sopeutua poliitikon vaimon rooliin sekä äitiydessä.

Trudeaun kirja on enemmän mielenkiintoinen kuin hyvä. Lukaisin vanhempieni kirjahyllystä löytyneen kirjan yhden päivän aikana. Teksti on simppeliä eikä sitä voi hyvällä tahdollakaan kutsua syvälliseksi. Trudeau luo itsestään eräänlaisen Tuhkimon ja kertoo tarinaa siitä miten tavallisesta tytöstä tuli pääministerin vaimo. Ihan tavallinen, mitä se ikinä tarkoittaakin, tyttö hän ei kuitenkaan ollut, sillä hänkin kasvoi poliitikkoperheessä ja Pierre Trudeau oli ainakin jonkinasteinen perhetuttu jo aiemmin. Silti on tietenkin selvää, miten nuoren naisen pää menee pyörälle, kun hauska ja viehättävä Pierre - joka oli voittanut jopa maailman kauneimpien miessäärten kilpailin - tulee hakemaan Margaretia treffeille. Margaret tuntee kuin olisi muuttunut kukkakansan lapsesta Barbie-nukeksi. Intoa ei puutu kummaltakaan, ei supersuositulta pääministeriltä eikä hänen tulevalta vaimoltaan. Ikäeroa pariskunnalla on kolmisenkymmentä vuotta.

Rakenteellisesti Kadun aurinkoisella puolella on samalla kertaa kronologinen ja mukavan poukkoileva: suuret linjat kerrotaan ajallisesti edeten, mutta monissa kohdissa mennään teemojen mukaan. Esimerkiksi valtiovierailut ja lapsenhoito teemoittuvat ja paikoin myös toistuvat. Politiikalla on luonnollisestikin suuri rooli, mutta Margaret Trudeau kuvaa kaikkea enemmän seuraelämän ja etiketin kuin poliittisten päätösten kautta. Tämä johtuu osin siitä, että hän oli päättänyt olla osallistumatta politiikkaan eikä päätöksestään johtuen noudattanut niitä tapoja joita edellisten pääministerien puolisot olivat pitäneet yllä. Sinänsä valtiovierailujen kuvaukset ovat kiinnostavia ja hauskojakin: Neuvostoliitossa esimerkiksi tunnuttiin vakoilevan vieraita. Prinssi Charlesin kanssa Margaret tuli loistavasti toimeen, Castrolla oli katseessaan isällistä lämpöä. Pääministerin suosion nousut ja laskut vaikuttivat nekin moneen. Myös teekattaukset ja pukeutumismokat käydään läpi.

Elämään mahtuu myös skandaaleja, juoruja ja oikeasti koettuja. On huumeita, irto-ottoja, huhuja pariskunnan kummankin osapuolen rakkaussuhteista. Kadun aurinkoisella puolella ei ajallisesti yllä Trudeauden viralliseen eroon saakka, mutta asumisero on jo ajankohtainen.

Vaikka nuoren naisen elämässä tapahtuu niin paljon ettei tällainen maatiainen tahto perässä pysyä, on kirjan tahti on rauhallinen ja kirjoitustyyli toteava. Rauhalliseen tahtiin sopii se, että Trudeau kuvaa omaa elämäänsä ylipäätään hiljaisempana kuin lehtijutut antoivat ymmärtää. Hän kertoo olleensa onnellisin maaseututalossa, omana itsenään. Avioliiton tulevaa kariutumista hän ennakoi pohtien, miten yritti liikaa, koetti olla erilainen.

Mitä kirjasta jää nykylukijan käteen? Ennen kaikkea hauska pieni kesään niin sopiva välipalakirja; kiinnostava hyppäys satuun, josta tuli totta. Lisäksi kepeästi kerrottu osittainen elämäntarina tunnetun poliitikon vaimosta, ja nykynäkökulmasta toisen tunnetun poliitikon äidin vuosista nuorena aikuisena. Margaret Trudeau ei anna itsestään kovin sympaattista kuvaa ja hän tietää sen itsekin, kirjoittaa ajatuksen auki ja antaa sen lukijalle: Kokemukseni ei puolla minua, mutta olen ainakin yrittänyt olla rehellinen. Rehellisyys tai avoimuus olisi voinut olla vallalla enemmänkin, avioliittonsa aikana kokemaansa masennusta Trudeau käsittelee vain maininnalla.

Olipa Trudeausta mitä mieltä tahansa, on hän nainen, joka ei mahtunut siihen muottiin, jota hänen asemansa edellytti. Ehkä hän koki liian paljon liian varhain tai oli levoton sielu? Luultavasti molempia. Elämänsä aikana hän on toiminut näyttelijänä, talk show -juontajana, valokuvaajana ja lisäksi hän on tehnyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä tunnetummaksi. Viimeksi mainitusta työstä hänet on palkittukin.

--



Entä Justin Trudeau? Vuonna 1971 syntyneenä Kanadan nykyinen pääministeri on äitinsä kirjassa tietenkin kovin pieni - ja suloinen. Margaret Trudeau kokee esikoisensa aika lailla isänsä kaltaiseksi. Isomman roolin saa kolmesta pojasta keskimmäinen Sascha, joka kulkee vanhempiensa mukana vaalijunassa pitkin Kanadaa. Ulkokirjallisena huomautuksena sanon olevani ihastuksissani siitä, että sekä Justin että Sascha ovat syntyneet joulupäivänä (olen itse joululapsen äiti).

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Irlannissa perheen kanssa 5: Dalkey ja Killiney, rakkaimmat

Irlanti-viikon päätteeksi.* Tätä kaikkea jään kaipaamaan eniten: Dalkey ja Killiney, nuo kaksi kylää Killiney Hillin molemmin puolin. Kylien rannat ja simpukoiden kerääminen, satumetsät, ravintolat joista jokaisessa kuuluu olevan tarjolla vain hyvää ruokaa, pittoreskit satamat, kiltit ja irrallaan juoksevat koirat, ja suloiset pienet kaupat joista yhdessä iäkäs myyjätär tuumi ostoksiaan pitkään miettineelle lapselle, että "This is Dalkey, dear! Take your time, no hurry".












Kuvia, kuvia vain. Koen suurta haikeutta ja onnea. 









Sen vielä sanon, että olen aina ollut suuri Englannin ystävä ja voisin nytkin matkustaa Englantiin milloin vain. Tällaista kaipuuta, joten koen Irlantiin, en ole aiemmin tuntenut. Voi olla, että puhun tuoreeltaan ja pian matkan jälkeen. Mutta: Irlannilla on taianomaista vetovoimaa ja minusta tuntuu, että tunnen niin suurta rakkautta kuin turisti vain voi.



* Yhden Dublinista ostamani romaanin tulen vielä esittelemään, kunhan saan luettua kirjan loppuun. Väliin kuitenkin jotain muuta.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Irlannissa 4: Ylistyslaulu hotellille


Tällaista postausta en ole aiemmin tehnytkään (edit.: Ja näinä maailmanaikoina tuntuu nyt jopa epäsopivalta kirjoittaa tällaista kevyttä, jotenkin, ajatukset ovat muualla.). Minusta on näet tullut yhden hotellin fani. Hotelli ei ole hienoin, jossa olen vieraillut (sellainen on tietenkin The Goring, jossa herttuatar Catherinekin oli viettänyt häitään edeltävän yönsä; itsekin olin siellä kerran hääpäiväreissulla). Se ei ole kaunein (joka on taas Goring, tai ehkä oslolainen Grand Hotel) eikä siisteinkään (ehdottomasti berliiniläinen Otto, jota suosittelen perhematkailijoille Berliinissä muutenkin). Mutta siellä on hyvä palvelu, kiehtova historia, kaunis ympäristö ja ihan omanlaistaan vanhanmaailman charmia.

Fitzpatrick Castle Hotel on kahden loman perusteella noussut suosikkihotellikseni ilmapiirinsä, miljöönsä ja viehättävän tunnelmansa vuoksi. Kun vuosi sitten Aircoach-bussin ikkunasta näin hotellin ensimmäistä kertaa, koin miltei rakkautta ensisilmäyksellä.

Hotellia voisi kutsua vanhaksi ladyksi. Se on ehkä nähnyt parhaat päivänsä, mutta täytyy ajatella historiaa: 1740-luvulla rakennettu linna (huoneet toki ovat uudemmassa lisäsiivessä sviittejä lukuun ottamatta), joka on ollut niin Irlannin hallituksen kuin IRA:nkin hallussa ennen kuin Fitzpatrickien perhe osti sen 1971 ja perusti hotellinsa. 

Vanha lady ei ole kaikin osin kuosissaan. Se on ulkoa päin kummallisen värinen eikä lisäsiipi istu ihan täysin maisemaan, koska se näyttää - no, 1970-lukulaiselta lisukkeelta (kuva linnasta ennen lisäsiipeä ja uutta väriä löytyy täältä). Hotellia kuitenkin uudistetaan koko ajan ja esimerkiksi meillä on ollut hyvä huoneonni. Viime vuonna perhehuoneestamme oli upeat näkymät Dun Laoghairen aallonmurtajille. Tänäkin vuonna olin varannut meille perhehuoneen, mutta saimmekin kaksi tyylikkäästi sisustettua vierekkäistä huonetta, jotka saimme yhdistettyä avaamalla huoneiden välissä olevat ovet. Huoneissa oli parvekkeetkin. Tunnelma oli sopivan puoliylellinen ja lämmin. Parvekkeilta näimme niin vehreälle pihalle kuin osin Dun Laoghairen suuntaan.

Hotellissa on muutama ravintola. Me söimme The Grill -ravintolassa, minä sienikeittoa ja kasvispastaa, mieheni miekkakalaa, lapset pihvejä. Kaikkien mielestä ruoka oli maukasta ja henkilökunta ystävällistä. Aamiainen PJ's-ravintolassa oli pohjoismaiseen aamiaisrunsauteen tottuneelle aika perustasoa, tosin irlantilaisen aamiaisen ystäville oli kyllä munia, pekonia ja puuroa tarjolla. Minä olen paahtoleipien ystävä, joten paahtoleivät, tuore (hyvä) kahvi ja paksu irlantilainen jogurtti kuivattujen karpaloiden kera upposivat minuun. Pekonit jätin muille.

Itse linnassa riitti myös paljon tutkittavaa! Sieltä löytyi esimerkiksi haarniska, jollainen on kellarissa. Kuulemma jossain on kirjastohuonekin, mutta siitä kuulin vasta matkamme jälkeen. Kirjastobaarissa on lainattavia kirjoja noin 500 niteen verran sielläkin. Kirjat sopivat tietenkin joka paikkaan, mutta hienosti myös Dalkeyn ja Killineyn kylien puolivälissä sijaitsevaan hotelliin, sillä Dalkeyssa vietetään vuosittain kirjallisuusfestivaalia ja kirjailijoista muun muassa Maeve Binchy ja näytelmäkirjailija Hugh Leonard ovat asuneet alueella. James Joyce oli asunut vieressä kylässä Sandycovessa.

Parasta oli tunnelman ohella henkilökunta, joka oli ystävällistä ja joustavaa, mutta hienotunteista ja tunkeilematonta. Myös se, että paikalliset (eläkeläiset! Asiakkaiden joukossa oli paljon lapsiperheitäkin) suosivat hotellia iltapäivädrinkkipaikkanaan kertonee jotain - ainakin siitä, että maailmassa pitää olla jotain pysyvää ja Killiney Hillillä seisova linnahotelli on kestänyt kaikenlaisia maailman tuulia. 

Luulen, että meidän pitää joskus majoittua muuallekin Irlannissa, olen kuullut että B&B-paikat ovat vieraanvaraisia ja laadukkaita ja Dublinin rannikolla on useita houkuttelevan oloisia hotellejakin. Silti uskon, että palaamme vielä Fitzpatrick Castle -hotelliin, tuo vanha lady on aika uniikki.

Onko teillä muilla suosikkihotelleja? Tai muita mieluisia tapoja majoittua? Kertokaa omia suosikkejanne ja majoitusmuistojanne.


P.S. Tämä ei ollut sitten mikään yhteistyö- tai mainospostaus.  ;)

torstai 14. heinäkuuta 2016

Colm Tóibín: Nora Webster


Colm Tóibín: Nora Webster
Tammi 2016, Keltainen kirjasto
Nora Webster 2014
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Markko Taina
410 sivua
Irlantilainen romaani

Vasta kuukauden päästä, käytyään neljällä tai viidellä tunnilla, Nora tajusi, että musiikki johdatti häntä kauemmas Mauricesta, kauemmas heidän elämästään yhdessä, hänen elämästään lasten kanssa. Se ei johtunut yksinomaan siitä, että Mauricelta oli puuttunut sävelkorva kokonaan, eikä siitä, etteivät he olleet kuunnelleet musiikkia yhdessä. Se johtui laulutuntien intensiivisyydestä: hän oli yksin ja omillaan paikassa, johon Maurice ei olisi seurannut häntä koskaan, ei edes kuolemassa.

Eletään 1960-luvun pikkukaupungissa eteläisessä Irlannissa. Nelikymppinen perheenäiti Nora Webster jää leskeksi, kun hänen miehensä Maurice kuolee sairauden jälkeen. Mauricen kuoltua Noran täytyy luopua paljosta, jotta hän voi taata toimeentulon ja koulutuksen neljälle lapselleen. Rakas kesäpaikka on myytävä ja paluu nuoruuden työpaikkaan on sekin vaikea. Pahinta on suru ja se, ettei Nora tunnu koskaan saavan olla yksin, vain oma itsensä.

Colm Tóibín on ihmeellinen kirjailija. Hän, keski-iän reippaasti ylittänyt mies, tuntuu pääsevän erityisen hyvin naishahmojensa pään sisälle. Näin kävi Brooklynin Eilisin kanssa, samoin monessa Äitejä ja poikia -novellikokoelmankin kertomuksessa. Ja nyt Nora Websterissä, joka on mielestäni Tóibínin paras suomennettu kirja - hienoja ovat toki olleet kaikki. 

Kuten kaikki tiedämme, lukuhetki vaikuttaa kirjaelämykseen. Minulla oli onni lukea Nora Websteriä Irlannissa ja kaiken lisäksi matkustaa Dubliniin osin samaa rannikkorataa, jota Norakin kirjassa kulkee, hän toki paljon pitemmän matkan aina Enniscorthysta saakka. Lukumiljöö ei olisi juuri parempi voinut olla, mutta olisin varmasti pitänyt Nora Websteristä missä tahansa, vaikka sitten savolaisen mansikkapellon reunalla tai lauttasaarelaisen toimiston kahvihuoneessa.

Tóibínin kerronnasta on helppo pitää. Romaani etenee rauhallisesti ja vähäeleisesti, mutta samalla tullen niin liki, että Noran kamppailua on seurattava kuin olisi osa hänen maailmaansa, hänen tuttavansa - tai ehkä jopa hän itse siinä mielessä kuin fiktiiviseen hahmoon voi samastua. Ja kamppailuksi Noran leskenelämää voi kutsua, hiljaiseksi ja huomaamattomaksi, mutta selvästi selviytymistaisteluksi, oman tien löytämiseksi. Paikkakunnalla, jossa leski saa vieraita koko ajan ja hiusvärin pienikin muutos herättää huomiota, ei ole helppoa olla.

Hän tiesi, ettei ihan pian saisi nauttia tällaisesta aamusta, kun varhainen valo oli niin kaunis ja rauhallinen, meri niin kutsuva ja edessä niin lupaava pitkä päivä ja ilta, jonka hän saisi viettää taas yksinään ja kenenkään häiritsemättä, saisi nukkua. Tóibín tavoittaa paljon. Nora Websterin suruun, jonkinlaiseen käpertymisen ja ulospäin avautumisen väliin mahtuu meritunnelmia, hotellivierailuja ja musiikkia. Musiikin rooli on tärkeä: Laulutunneilla Nora löytää itseään ja musiikin välityksellä hän aistii muiden ihmisten tunnetiloja.

Arjen rinnalla kulkee Irlannin politiikka. Se on sivujuonne, joka vaikuttaa kaikkeen, ennen kaikkea Noran surukokemuksiin: miten Mauricen konservatiivisuus on muovannut perheen arvoja, kuinka Pohjois-Irlannissa alkaneet levottomuudet uutisoidaan ja ennen kaikkea koetaan Irlannin tasavallassa, millaisina englantilaisia pidetään, ja miten mielenosoitukset ja liikehdintä synnyttävät uutta epävarmuutta. Kokonainen kansakunta järkyttyy ja suree, kuten Norakin - sekä yhteisöllisesti että niin yksin.

Vaikka kehys on arkinen, on Nora Websterissä ripaus mystiikkaakin. Tämänkin Tóibín kirjoittaa taidolla, Noran persoonaan ja romaanin tapahtumiin sopivasti. Kokonaisuus on tyylikkään vähäeläinen, haikea ja arjen selviytymistä painottava. Ja juuri siihen, arkeen, mahtuu se koko maailma, joka yhden naisen elämässä tarpeen on.

P.S. Muuten, Nora Webster viittaa Brooklyniin. Kirjat lukeneet, huomasitteko?

--

Nora Websterin ovat lukeneet myös mm. Leena, Omppu ja Sara.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Irlannissa perheen kanssa 3: Giant's Causeway ja Carrick-a-Rede


Nyt enemmän kuvia kuin tarinaa. Unescon maailmaperintökohde ja brittiläisen National Trustin ylläpitämä Giant's Causeway on kuin hyppäys seikkailuun. Antriminin kreivikunnassa sijaitseva noin 40 000 basalttipylväästä koostuva luonnonihme jylhine kallioineen tarjosi henkeäsalpaavia maisemia, joiden syvyyttä en ikävä kyllä saanut vangittua kuviin toivomallani tavalla. Kiersimme Giant's Causewaylla hieman pitempää, kallioiden yllä kulkevaa reittiä. Lapsille kävelyä saattoi tulla turhankin paljon, mutta aika hienosti he jaksoivat reitin kulkea.








No, yksin ei tarvinnut jättiläisen jäljillä kulkea. Giant's Causeway on suosittu retkikohde. Mekin olimme retkellä bussilla. Wild Rover Tours kuljetti edestakaisin ja bussikuski Richard oli kertakaikkisen hauska mies, joka viljeni omaan makuuni niin hyvin osuvaa, kuivaa ja samalla herttaista irlantilaishuumoria, josta tuli mieleeni pohjoiskarjalainen jutuniskentä. Perillä sai onneksi kulkea omia reittejään, eli ryhmä kokoontui vain bussilla.




Antrimin rannikko tarjosi myös tuttuja maisemia Games of Thronesin ystäville. En itse katso sarjaa, mutta ainakin nuo yhdet linnanrauniot toimivat sarjan kuvauspaikkana. 

Erittäin hauska oli myös Carrick-a-Rede-riippusilta, jolla kulkeminen saattaa pelottaakin. Minusta silta oli suorastaan ihana: pelkään ja voin usein huonosti huvipuistolaitteissa, mutta sillalla kulkemisesta nautin. Silta johdatti saarille, joilla tuntui pesivän jos jonkinlaisia lintuja.







Toivottavasti nautitte näistä maisemista! Seuraava Irlanti-postaus käsittelee kirjaa, mutta sitten taas matkaillaan.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Irlannissa 2: Belfastin muraalit


Merelliseltä Dublinin seudulta siirrymme nyt toisenlaisiin tunnelmiin ja toisen valtion alueelle, Isoon-Britanniaan Belfastiin ja huomenna muuallekin Pohjois-Irlantiin. Pohjois-Irlannissa kävimme muutamassa eri paikassa, mutta koska kohteet ovat todella erilaisia, teen niistä kaksi erillistä postausta.

Belfastiin en voi sanoa tutustuneeni kovin hyvin, koska muutaman tunnin aikainen vierailu oli todellinen pikavisiitti. Perheemme pojat, mieheni ja 8-vuotias poikamme, suuntasivat Titanic Belfastiin, joka oli tarjonnut kiehtovan aikamatkan legendaarisen laivan syövereihin (!). Haluan itsekin käydä tuossa museossa joskus. Ystäväni Sara on reilu vuosi sitten esitellyt Titanic-museota ja Belfastia kiehtovasti, kurkatkaapa hänen blogiinsa.



Oma ensivisiittini Belfastiin sujui pääosin taksin kyydissä. Osallistuin tyttäreni kanssa Black Taxi Tourille, joka kuljetti Pohjois-Irlannin levottomuuksien tunnetuimmille paikoille protestanttien Shankill- ja katolisten Falls-katujen alueelle. Alueet ovat edelleenkin vahvasti eriytyneitä, joskin yllättävän lähellä toisiaan. Protestanttien puolella liehuivat Union Jackit ja alueen omat vaakunat, katolisten puolella nationalismi ei ollut niin näkyvää. Mielestäni protestanttien puoli oli myös rähjäisemmän ja kurjemman - ahdistavankin - näköistä, joskin kummallakin seudulla on nykyisin ainakin päiväaikaan hyvin rauhallista. Sinne tänne oli koottu lautakasoja ja muita romuja odottamaan polttamista: nyt alkavalla viikolla alueilla vietetään muistojuhlia, joiden aikana poltetaan kokkoja ja ilmeisesti myös rettelöidään aika tavalla.

Näkyvä ja kiehtova osa Länsi-Belfastia ovat suuret seinämaalaukset. Niihin on kuvattu aktivisteja, tapahtumia ja kannanottoja. Jotkut ovat melko hätkähdyttäviä. Stevie "Top Gun" McKeag esimerkiksi oli protestantti lojalisti, joka oli aloittanut skinheadien joukossa, ollut erinäisten mutkien jälkeen aktiivisesti osallinen monenlaisissa UDA:n väkivallanteoissa ja syyllinen 12-14 ihmisen, myös siviilien, tappamiseen. Epäselvissä oloissa (tappo? murha? huumeet?) kuollutta McKeagia muistellaan joissakin piireissä sankarina ja idolina, minkä vuoksi hänelle on omistettu yksi Belfastin kuuluisista muraaleista. 




Helpommin ymmärrettävä muraaliesimerkki on omistettu Robert "Bobby" Sandsille, joka oli katolinen tasavaltalainen IRA:n aktivisti ja runoilija, joka pääsi Ison-Britannian parlamenttiin. Sands tuomittiin vankilaan osallisuudesta pommi-iskuun ja ampumiseen, epäselvistä syistä ja vailla vahvaa näyttöä. Hän kuoli nälkälakon seurauksena. Monissa maissa oltiin Sandsin puolella, vaikka ristiriitaisiakin äänenpainoja kuultiin, ja nykyisin hän on tunnustettu kansalaisoikeustaistelija.



Meidän taksikuskimme oli vahvasti katolisten puolella. Hän kertoi olleensa itsekin mukana IRA:n toiminnassa ja tulleensa nuorena pidätetyksi ja tuomituksikin. Hän oli lähtenyt toimintaan veljensä innoittamana, kuten moni muukin. Tämä lempeän oloinen isoisä kertoi myös, ettei lojalistien ja tasavaltalaisten välinen epäluulo ole vieläkään ohi: hänen lapsenlapsensa oli saanut osakseen huutelua, koska oli pukeutunut katolisen jalkapallojoukkueen asuun. Täytyy sanoa, että rauhan muurilla (Peace wall) käyminen oli kiinnostavaa, mutta suorastaan hurjaa oli ajatella sitä, miten muuri jakaa edelleen myös protestanttien ja katolisten hautausmaan. Kuolema(kin) erottaa, monella tapaa.

Mustien taksien kuskeista osa on katolisia ja osa protestantteja. Nyt saimme yhden näkökulman historiaan ja hieman nykypäiväänkin. Olisi kiinnostavaa lähteä samalle matkalle uudestaan protestanttikuskin kanssa. Näkökulma olisi varmasti erilainen. Mietin, että onko tähän asiaan ollenkaan oikeaa näkemystä. On kauhistuttavaa historiaa, nyt rauhaa ja silti avoimia kysymyksiä tulevaisuuden suhteen, etenkin Brexit-äänestyksen jälkeen.







Suosittelen Black Taxi Touria kaikille Belfastissa vieraileville. Shankill- ja Falls Roadien alueille voi toki mennä omin päinkin, mutta paikallishistorian omakohtaisina tuntijoina taksikuskit ovat vertaansa vailla.

Näkemäni ja kuulemani teki minuun syvän vaikutuksen ja olen nyt googlaillut Pohjois-Irlannin tapahtumia, vihanpidon pitkää historiaa ja kaunokirjallisia lukuvinkkejä. Omana kirjavinkkinäni muistutan eräästä kaikkien aikojen suurimmasta kirjasuosikistani: Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfastista, joka on rujo ja kaunis romaani levottomuuksien valtaamasta kaupungista: Belfast. Hauras ja herkkä paikka, rykelmä taloja, katuja ja parkkipaikkoja. Entä ihmiset? He ovat heräilemässä tai sitten eivät. Hellyys on vähäpätöinen sana kuvailemaan tunteitani tätä kaupunkia kohtaan. Lukekaa tämä kirja!

Tuo hauras ja herkkä kaupunki alkoi kiinnostaa minua niin, että voisin kuvitella viettäväni pitkän viikonlopun siellä. Haluaisin tutustua Belfastin keskustaan paremmin ja käydä uudestaan Länsi-Belfastissakin. 

P.S. Aika komealta näytti jo mainitsemani Titanic-museokin! Pohjoisen-retki jatkuu huomisessa postauksessa.




P.S. En tajua, miksi Blogger heitti kuvat vasempaan laitaan. Tarkastin asetukset ja tekstiluonnoksen, olen asettanut ne keskelle kuten haluaisin.