sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu


Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
Otava 2017
Så här upphör världen 2017
Suomentanut Jaana Nikula
Kansi Sanna Mander
287 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän oli harkinnut jäävänsä kaupunkiin. Hän olisi voinut lähettää Julialle tekstiviestin ja pyytää tätä lähtemään ilman häntä, mutta istuessaan toisen kerroksen vessassa – minne oli piiloutunut lounaan jälkeen lukemaan työpaikkailmoituksia puhelimestaan – hän päätti lähteä kotiin. Hän ei halunnut tuottaa Julialle pettymystä, ja eikö Julia ollutkin ollut hieman etäinen viime aikoina?

Yksi kesä voi olla käännekohta. Sellainen se ainakin on Julian ja Erikin perheessä. Pariskunta lähtee lastensa kanssa suvun kesäpaikkaan Maitolahteen: meri, tutut maisemat ja Julian kohdalla toisen romaanin kirjoittaminen odottavat. Erikillä on kuitenkin salaisuutensa: hän on saanut potkut yt-neuvottelujen seurauksena, mutta ei saa kerrotuksi asiaa perheelleen. Maitolahti ei muutenkaan ole niin rauhallinen kuin mitä se on aiemmin ollut: naapuriin on asettunut maailmanloppua paasaava ekopessimistien yhteisö, jossa mukana on Julian lapsuudenystäväkin. Pariskunnan lapsilla Alicella ja Antonilla on omat kuvionsa, mutta onko kaiken alku tai loppu kuitenkin silloin, kun Anton näkee ukkosen armoilla kävelevän alastoman naisen…

Philip Teirin Tällä tavalla maailma loppuu on kesäinen sukellus moneen teemaan. Romaanin laaja henkilöjoukko riuhtoo itseään moneen suuntaan: yhtä lailla itseensä kuin toisiinsa, niin menneisyyteensä kuin alati epävarmana häämöttävään tulevaisuuteen.

Teir kirjoittaa kiinnostavasti, samalla kertaa realistisesti ja unenomaisesti. Monenlaisten käännekohtien kesä Maitolahdessa voisi olla kuin uni tai välisoitto yhden perheen kokonaisuudessa ja sen jokaisen henkilön yksilöllisissä haaveissa ja peloissa. Tiedättehän, sellainen kesä, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan, mutta ajan myötä kesän muisto haalenee yhdeksi kesäksi muiden joukossa. Toisaalta tapahtumat ovat realistisia, mitä myötäillen Teirin teksti on sujuvaa ja tarkkanäköistä, mutta samalla hyvin arkista. Kokonaisuus tuntuu hillityltä, vaikka miltei kaikilla on salattavaa.

Ehkä Teirin kohdalla jo kulunut sanonta porvariston hillitystä charmista pitää paikkansa, vaikkei kaikki niin hillittyä olekaan. Porvaristosta voi puhua kaikkien kohdalla, niin luokkanousun suorittaneen Erikin kuin ekohippienkin, sillä pessimistiyhteisön ihmisillä on kulttuurisesti varaa ja mahdollisuuksia noudattaa omia aatteitaan – ainakin tiettyyn, yksilön määrittelemään rajaan saakka. Tällä tavalla maailma loppuu -romaanin ihmiset jarruttelevat ja elävät silti: minnekään ei mennä suin päin, mutta hetkittäin menoa ei voi estää.

Tällainen kepeä ja samalla kipeä tyyli viehättää minua suuresti. Silti: Teirin romaaneista edellinen, Talvisota, tuli minua lähemmäksi ja tämä uudempi jää hieman vieraammaksi, vaikeammin hahmotettavaksi. Se ei millään muotoa tarkoita huonoa romaania, vaan Teir kirjoittaa hyvin ja luo henkilönsäkin huolella moniulotteisiksi. Kaikki tuntuu kuitenkin jokseenkin vetämättömältä - ehkä henkilöitä on liikaa, jotta heidän kaikkien pään sisälle pääsisi kunnolla. Vierauden verho ei täysin raotu, mutta vilauttaa silti elon kipukohtia.

Miten maailma sitten loppuu? Ehkei se lopukaan, täysin, mutta muuttuu: sulkeutuu toisaalle ja avautuu uuteen.


--


Teirin romaanista ovat kirjoittaneet myös mm. Suketus, Tuija ja Heidi.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja


Petina Gappah: Muistojen kirja
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
The Book of Memory 2015
Suomentanut Tero Valkonen
Kansi Eevaliina Rusanen
307 sivua
Zimbabwelainen romaani


Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästi rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Joskus voi puhua aloittamisen taidosta*, ja tässä tapauksessa kokonaisuus jatkuu yhtä vahvana. Memory on vastakohtien nainen. Hän on koulutettu ja ulkomailla asunut, mutta istuu Hararen pahamaineisessa vankilassa syytettynä kasvatti-isänsä Lloydin murhasta. Hän on mustaihoinen albiino, kaksinkertaisesti ulkopuolinen. Hän on syntynyt köyhänä, mutta elänyt vauraudessa. Hänellä on taitoa, mutta silti hän ei puolustaudu. Vankilassa Memory kirjoittaa elämäntarinaansa amerikkalaiselle toimittajalle, joka on hänen ainoa toivonsa tuomion purkamiseksi. Mitä kaikkea Memory muistaa ja mikä hänen muistoistaan on totta, mikä väärinkäsitystä? Onko sillä kaikella edes väliä? Onko sillä mitään muuta kuin väliä?

Zimbabwelaistaustainen Petina Gappah vieraili viime viikonloppuna Helsinki Litissä. En tänä vuonna päässyt seuraamaan suosikkifestivaaliani paikan päälle Savoy-teatteriin, joten lohdutukseksi marssin kirjakauppaan ja tämän Helsingin Sanomien artikkelin perusteella ostin itselleni Muistojen kirjan.

Muistojen kirjan englanninkielinen nimi on The Book of Memory: Tämä avaa romaanin sisältöä jo ennen sen lukemista. Kirja on paitsi muistojen ja muistelun, myös ja ennen kaikkea Memoryn kirja. Kirja on hänen tarinansa ja kertoo kaikesta sellaisena kuin hän kaiken kokee. Memoryn muistot ja arkipäivä vuorottelevat kuin vieterilelu: on vankilan arki, kaikki se lika, vähäinen ruoka ja säännöstellyt terveyssiteet. Muistoissakin on paljon konkretiaa, mutta myös epäselvyyksiä, haparointia, epätietoisuutta: kirouksia, haaveita, värien ja aistien voimaa. Kaikessa on vahva kaipuu olla hyväksytty, halu olla samanlainen kuin muut ja parempikin. Ja alati on läsnä tuskainen tieto siitä, miten juuret ja sattuma vaikuttaa siihen, millainen ihminen on ja miten hänet nähdään.

Gappahin romaani kysyy paljon. Se kysyy ensiksikin: miksi? Miksi nuori tyttö, olkoonkin että omassa yhteisössään hänet nähdään friikkinä, voidaan noin vain myydä ulkopuoliselle? Miksi tätä kauppaa ei uskota todeksi? Tässä maassa ei myydä lapsia. Miksi ihmeessä elämässään menestynyt voi joutua kokemaan kaiken sen, mitä Memory aikuisena kohtaa? Toiseksi Muistojen kirja kysyy: kuka, kenen? Kenellä on valta: vanhemmilla, ulkopuolisilla, yhteiskunnalla vai yksilöllä? Ja kuka kukin oikeastaan on? Kuka Memory itse on? Mistä kaikesta hän ihmisenä rakentuu? Kenen ansiosta – tai syystä?

Kaikki kysymykseni ovat teemoja, joita Gappah käsittelee taitavasti. Muistojen kirja on monisyinen romaani, joka menee syvälle lukijan tunteisiin. Se on perhetragedia, joka koskettaa, ärsyttääkin – miksi Memory ei heti puolustaudu, ihmettelee äkkinäinen lukija, mutta hyvässä kerronnassa kaikelle on aikansa. Gappahin romaani käsittelee moninkertaista ulkopuolisuutta, vihaa ja totuutta. Vaikka se on vahvasti Memoryn tarina, ovat Zimbabwen yhteiskunnalliset muutokset läsnä. Kolonialismi, omistajuus, uskomukset ja niiden myötä asenteet vaikuttavat jokaiseen romaanin henkilöön.

Tiivistäen: Muistojen kirja on samalla kertaa aistillinen ja poliittinen. Se on raskaista aiheistaan huolimatta vetävästi kerrottu teos muistamisesta ja toiveista, sekä ennen kaikkea ymmärryksestä. Memoryn muistoissa, ihmisten kohtaloissa ja Gappahin tavassa kertoa on voimaa: Muistojen kirja leimuaa kuin kolibrinkukat, nuo paratiisilinnut, ja tarjoaa silkkaa lukemisen juhlaa.


--

Muistojen kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirjaluotsi, Kirjavaras ja Mai.



*Aloittamisen taito on myös Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kirjan nimi. Se ei mitenkään liitty Gappahin kirjaan, mutta taidokas alku vie lukijan mukanaan.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Äitienpäiväretki Runebergin kotimuseoon



Tuoksupelargonin taimi odottaa vielä istuttamista ruukkuun. Toivon, että se jaksaa kasvaa ja tuoksua ikkunalla. En näet ole sisäkukkaihmisiä, mutta tänään kotiimme tuli taimi, jolla on historiaa. Ostin taimen Runebergin kotimuseosta Porvoosta, jossa kävimme äitienpäiväretkellä. Palsamipelargoni kuului olleen Fredrika Runebergin lempikasveja ja kuvassa näkyvä taimi on rouva Runebergin jonkun kukkasen "lapsi".







Kotimuseoissa on aina oma viehätyksensä. On kuin pääsisi kylään jonnekin ajan taa. Vaikka ikkunan takana kulkisivat bussit ja henkilöautot, leijailee talossa menneiden vuosien, vuosisatojenkin, tuoksu. Mitä lie talon asukkaat miettineet, millaisia keskusteluja käyneet, miten käyneet nukkumaan. Kirjailijat arjessaan, työssään, elämänsä iloissa ja suruissa…

Museo on kertakaikkisen hieno paikka. Suosittelen lämpimästi vierailua siellä jokaiselle, joka Porvoossa käy.







Runebergien kodin kevääseen jo herännyt puutarha ihastutti sekin scillamatoillaan, siellä täällä pörräävillä kimalaisillaan ja ensimmäisillä silmuillaan. 





Myös Porvoon vanhan keskustan kujilla väreili vihdoin kevät. Kun ajelimme takaisin kotiin Sipoon kautta, tuntui vihreys ympäröivän maantieden laidat jo ihan kunnolla. Nyt kun vain saisi sitä multaa muuallekin kuin Fredrika R:n tuoksupelargoniaan: ehkä ensi viikonloppuna voi istuttaa kesäkukat ulos.






Eläköön kevät ja äitienpäiväretket! ♥ 

perjantai 12. toukokuuta 2017

Elly Griffiths: Risteyskohdat


Elly Griffiths: Risteyskohdat
Tammi 2017
The Crossing Places 2009
Suomentanut Anna Lönnroth
Kansi Markko Taina
305 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen dekkari

Se [kaularengas] kimmeltää hänen kädessään himmeästi. Vääntynyt metalli näyttää yhtä aikaa kauniilta ja karmaisevalta. Miksi se laitettiin hautaan? Tytön aseman merkiksi vai uhriksi manalan ja risteyskohtien jumalille, jotka vartioivat marskimaille johtavia polkuja?

Ruth Galloway on tasaista elämää viettävä arkeologi, joka asuu Norfolkin marskimailla kissojensa kanssa. Hänen arkensa täyttyy työstä, satunnaisesta ystävien ja naapurien tapaamisesta sekä sopivasta tasapainottelusta uskovaisten vanhempiensa kanssa. Ruthilla on kuitenkin menneisyys, johon kuuluu hipahtava ex-miesystävä. Ruthin arki muuttuu, kun komisario Harry Nelson ottaa häneen yhteyttä. Muinaisen paalukehän lähettyviltä on löydetty ihmisen luita. Onko kyseessä löytö vuosituhansien takaa vai kuuluvatko luut kymmenen vuotta sitten kadonnelle tytölle? Nelson ja Ruth aloittavat yhteistyön, pian katoaa toinenkin tyttö.

Jos Elly Griffithsin dekkaria Risteyskohdat voisi luonnehtia yhdellä sanalla, olisi se mukava. Tai kotoisa, brittiläiseen cozy mystery -perinteeseen nojaava, perinteinen kuka sen teki -dekkari, joka tarjoaa laadukkaan lukuvälipalan ja aivoille kevyttä askaretta.

Missään vaiheessa Ruthin ja Nelsonin tutkimukset eivät muutu liian pelottavaksi tai jännittäväksi, vaikka aiheena ovat kadonneet lapset. Kirjassa koen tämän jopa pienenä puutteena, sillä jännityskirjan kuuluu nostattaa hiuksia, ainakin vähän. Poikkeuksina ovat toki vanhat klassikot, joiden ansiot ovat enemmän tunnelmassa, aikakaudessa, menneen maailman tuulissa. Vaikkei Risteyskohdat mitenkään pyöristytä jännityksellä, tarjoaa se juuri sellaista leppoisaa ja ennen kaikkea laadukasta jännitystä, jonka parissa työbussimatka vierähtää nopeasti.

Lukiessani ajattelin, että Griffithsin dekkari toimisi mainiosti televisiossa. Pieni googlettelu paljasti, että Isossa-Britanniassa sarjaa on ainakin suunniteltu. Toivottavasti se toteutuu, minä näet rakastan brittidekkareita tv-sarjoina, kirjoina luen niitä satunnaisesti. Voisin hyvin kuvitella Ruthin vähän nuoremmaksi ja akateemisemmaksi – totta kai, koska hän ei ole poliisi – Vera Stanhopeksi, josta kertovia kirjoja en muuten ole koskaan lukenut, mutta josta pidän kovasti televisiossa.

Kovin persoonalliseksi ensimmäistä Ruth Galloway -mysteeriä ei voi kutsua, mutta voiko kaikkia nordic noir -dekkareitakaan, jotka tuntuvat usein toistensa kopioilta, jopa tylsiltä. Risteyskohdat onkin lajissaan juuri oikeanlainen: se on hyvin kirjoitettu jännitysromaani, joka askarruttaa mieltä koko kestonsa ajan. Koska se sijoittuu kiehtoviin, syrjäisiin brittimaisemiin, taidan jo odottaa sarjan seuraavaa osaa.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Laura Ertimo ja Satu Kontinen: Vesi




Laura Ertimo ja Satu Kontinen: Vesi. Kirja maailman tärkeimmästä aineesta
Myllylahti 2017
154 sivua
Kustantamosta
Kotimainen, koko perheen tietokirja



Ensin lumosi Laura Ertimon ja Satu Kontisen , koko perheelle suunnattu tietokirja, joka miellytti minua niin että sijoitin sen kirjahyllyssäni taidekirjojen joukkoon sen sijaan, että olisin vienyt teoksen jommankumman lapseni hyllyyn. Ja nyt ihastuttaa Vesi, joka on alaotsikkonsa mukaisesti Kirja maailman tärkeimmästä aineesta.

Pilvistä merten syvyyksiin ja mystisestä Atlantiksesta autiomaahan lukijansa kuljettava Vesi on kauttaaltaan viehättävä tietokirja. Se on ensiksikin niin kaunis, että se sopii luettavaksi kaikille aikuisillekin ja päätynee meillä Yön kaveriksi taidekirjojen joukkoon. No, potentiaali äskeisessä lauseessa on turha: kun tämä blogijuttu ilmestyy, Vedellä on jo oma paikkansa kirjahyllyssäni.

Kokonaisuus on jaettu neljään osaan: Planeetta, Luonto, Ihminen ja Sukellus. Ne kertovat vedestä niin luonnontieteen, tarinoiden kuin ympäristötietoisuuden osalta. Vedessä tutkitaan sateen olomuotoja, kurkataan Pariisin viemäreihin ja sukelletaan alkumereen. Ertimo kirjoittaa tavalla, joka on havainnollista ja eläväistä. Kaikki alkaa tietenkin perusteista: mitä vesi ylipäätään on? Kuinka tärkeä johdatus aiheeseen, atomit ja molekyylit vertautuvat legoihin, veden olomuodot näkyvät myös kuvissa. Ertimo tarinoi ja informoi juuri sopivassa suhteessa, tekstit ovat pituudeltaankin mukavan mittaisia, sivun tai kahden pituisia ja ajattelemaan herätteleviä.

Seikkailuun, jollainen tietokirjaan mahtuu, lukijan johdattavat supersankaritar Aallotar, joka haluaa että asiat maapallolla sujuvat elävän luonnon ehdoilla, ja hänen työtään aina toisinaan häiritsevä Olomuotoprinsessa, joka on tasapuolisuuden asialla. Sankarittaret tuntuvat olevan erimielisiä, mutta he molemmat taistelevat luonnon ehdoilla. Onko esimerkiksi Olomuotoprinsessalla edes vaihtoehtoja vaikkapa ilmastonmuutoksen suhteen?



Aallottaren ja Olomuotoprinsessan on piirtänyt Satu Kontinen, jonka käsialaa koko kirjan ulkoasu on. Olen ihastellut Kontisen töitä useassakin kirjassa tai kirjan kannessa (miten monipuolisia ne ovatkaan, kuvat ovat toki kuvapankista tai taideteoksista, mutta kannen suunnittelu tavoittaa aina kirjan hengen: klik, klik, klik ja klik) eikä Vesikään petä, vaan vakuuttaa entistäkin vanhemmin Kontisen monipuolisudesta kuvittajana ja graafikkona. Kontinen on kekseliäs, hän luo kuvituksen, joka on samalla kertaa tietoa välittävä ja kaunis. Vesi-kirjan maailma on sininen tavalla, joka tuo mieleen upottavan meren – kuin pääsisi sukeltamaan jonnekin pinnan alle, syvälle sineen. Kirjassa on myös joitakin kuvituksellisia jippoja: Löysin ainakin yhden kiehtovan kuvallisen jatkuvuuteen liittyvän asian, josta ilahduin kovin.

Kaiken hyvän vastapainoksi jäin kuitenkin kaipaamaan hakemistoa, jonka avulla voisi nopeasti etsiä vaikkapa erilaisia pilviä tai veteen liittyviä uskomusolentoja koskevat kohdat. Kovin suurta hakemiston kaipuuni ei kuitenkaan ole, asiat erottuvat hyvin otsikoista ja kirjaa selaamalla.

Ertimon ja Kontisen Vesi on oikea aarre kirjaksi. Se muistuttaa, että vesi on elämää niin biologisesti kuin kulttuurisesti. Kannesta kanteen informatiivinen, persoonallinen ja kaunis kirja sopii yhtä hyvin lapsille kuin aikuisille.



Myös Kia on kirjoittanut Vedestä.


P.S. Ertimon ja Kontisen kirja avaa silmiä monella tapaa. Itse vaikutuin etenkin vesijalanjäljestä. Pääsin testaamaan omaa vesijalanjälkeäni muutama viikko sitten kirjan julkkareissa Helsingin Annantalolla. Kahvi ja etenkin suklaa, suuri herkkuni, ovat melkoisia veden tuhlaajia. Onneksi en syö juurikaan lihaa, sillä 100 gramman painoisen pihvin tuottamiseen käytetään maailmalla noin 1540 litraa vettä. Se on hurja määrä.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina


Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
WSOY 2017
Storia del nuovo cognome 2012
Suomentanut Helinä Kangas
Kansi Martti Ruokonen
508 sivua
Italialainen romaani

Silti, pakko myöntää, koin myös jonkinlaista mielihyvää. Olin tyytyväinen huomatessani että Lila tarvitsi apua, ehkä myös suojelua, ja olin otettu, että hän näytti haurautensa minulle eikä korttelin muille ihmisille. Tunsin, että etäisyys välillämme oli odottamatta jälleen lyhentynyt [--].

En tiedä, miten salanimen taakse kätkeytyvä Elena Ferrante tekee sen: kirjoittaa lukuromaanin tavoin vetävää tarinaa, mutta sisällyttää tuotantoonsa sellaisia yhteiskunnallisia ja yksityisiä tasoja, että kokonaisuudesta tulee laadukasta ja omaperäistä proosaa, joka ei vain viihdytä, vaan herättelee lukijansa, houkuttelee tämän sisälle keskeishenkilöidensä maailmaan, tyttöyteen ja naiseuteen, italialaisen arjen ihanuuteen ja kauheuteen.

Ferranten Napolilaissarjan toinen osa Uuden nimen tarina on melkoinen lukunautinto. Se syventää Loistavasta ystävästäni tuttujen Lenún, eli Elenan, ja Lilan, Raffaellan, maailmaa. Tyttöys on muuttumassa naiseudeksi, lapsuudenkoti aviopuolison asunnoksi tai opiskelijaelämäksi. Elämän aallokoissa ystävyys pysyy, mutta ei muuttumattomana eikä välttämättä edes kovin läheisenä.

Kaiken kertojana toimii edelleen Lenú, jonka muistoista kokonaiskuva syntyy. Hän kertoo tarinaa myös Lilan puolesta. Lukija saa tehdä oman tulkintansa siitä, onko Lenú epäluotettava kertoja vai objektiivisuuteen pyrkivä ystävä. Lenú kertoo niin itsestään kuin Lilasta elävästi ja tunteikkaasti, mutta vailla liiallista nostalgiaa tai kaihomieltä. Kaiken Ferrante on kirjoittanut taidokkaasti. Hän hiljentää ja kiihdyttää, valottaa nykyhetkeä ja uppoaa menneeseen. Helinä Kankaan suomennos on sujuvaa luettavaa sekin.

Keskiössä on edelleen ystävyys. Siinä missä Loistava ystäväni syventyi Lilan ja Lenún tyttöyteen, lapsuuden ja nuoruuden maailman rajapintoihin, hiipuviin leikkeihin ja orastavaan seksuaalisuuteen, kuljettaa Uuden nimen tarina ystävysten elämää entistä syvemmälle naiseuden maailmaan. Roolit kääntyvät, ainakin osin. Leikki muuttuu siksi todeksi, joka raottui jo lapsuuden naapurustossa. Hienojen vaatteiden ja itsevarmuuden ylväys muuttuu aurinkolasien verhoamiksi kasvoiksi. Sanat ja haaveet muuttuvat teoiksi, jotka saavat puntaroimaan luottamusta ja läheisyyttä. Maailma ei ole lempeä, mutta kasvattaako sen julmuuskaan?

Vaikka Uuden nimen tarinan keskeisjuonne jatkaa Lenún ja Lilan ristiriitaisen ystävyyden kuvausta, on Ferranten romaani myös mitä yhteiskunnallisin. Poliittisuus kulkee romaanissa sekä avoimesti että rivien välissä, siinä millainen naisen osa on niin seinien sisällä kuin niiden ulkopuolella; miten ulkoisesti vahva voi olla alistettu ja miten sille kaikelle annetaan ei-niin-hiljainen hyväksyntä. Sukupuolinenkin valta on kaikkialla läsnä. Kenellä valta sitten on? Sillä, joka pahoinpitelee vai sillä jolla on nokkela äly? Sillä joka sivaltaa sanoilla vai joka hakkaa nyrkeillä?

Myös Italia näyttää kaksipuoleiset kasvonsa: köyhän etelän ja vauraan pohjoisen, hävettävän Napolin murteen, kirkkaat rantapäivät ja ahtaat kadut ja porttikäytävät. Politiikka on mukana myös Lenún elämässä, opiskeluajan liikehdinnässä. Politiikka yhdistää ja erottaa yhtä lailla kuin elämä itse: joku jää ja joku lähtee, havahtumista voi tapahtua niin yhteiskunnan suurten linjojen kuin pienten yksittäisten valintojen suhteen. Lenún sanoin: annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä.

Uuden nimen tarina jatkaa komeasti sitä, minkä Loistava ystäväni aloitti. Se on vahvasti otteessaan pitävää, suorastaan säkenöivää kertomakirjallisuutta, jossa viihdyttävyys ja älyllisyys sovittuvat saumattomasti yhteen.

Nyt en oikeastaan voi juuri muuta sanoa kuin että odotan innokkaasti kvartologian kolmannen osan ilmestymistä. Mihin suuntaan Lilan ja Lenún ystävyys kehittyy? Miten he muuttuvat? Miten Italia? Naiseus? Ja – elämä?  


--

Uuden nimen tarinasta ovat kirjoittaneet muun muassa Riitta K, Omppu, Kirjaluotsi ja Leena.

P.S. Huomasin, että syksyllä ilmestyy uusi laitos Avaimen aikoinaan julkaisemasta Hylkäämisen päivistä. Hurraa!

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Muistojeni kirjavuodet 2: Teini-ikä


On melkein ironista, miten oma elämän kirjavuosia muisteleva, aikaan kytkeytyvä juttusarja, viivästyy suunnitellusta aikataulusta. Kello käy, tässä vaiheessa vuotta arki on kilpajuoksua kalenterin kanssa ja bloggaaminen saa odottaa. Onneksi muistot eivät heti katoa. Helmikuussa lupailin, että Muistojeni kirjavuodet -sarjani saa jatkoa pian. Blogimietteissä kaksi kuukautta ei ole ihan pian, mutta ehkä 1980-90-lukujen taitteeseen ajoittuva postaus sopii hyvin vappuviikonloppuun. Eläköön viivyttely!

Blogiini satunnaisesti sattuville: Tässä postaussarjassa käsittelen elämäni kirjavuosia. Helmikuussa postasin varhaislapsuuteni ja ala-astevuosieni suosikki- ja hieman inhokkikirjoistakin. Nyt siirryn yläaste- ja lukiovuosiin. Nuo kuusi vuotta 1980-luvun lopulla ja 90-luvun alussa kenties näyttävät, miten pitkä aika muutama vuosi voi teinin elämässä olla. Kirjojen ohella muistelen vielä muutamia muita kyseisinä vuosina koettuja elämyksiä: musiikkia, karkkeja, tv-sarjoja, meikkejäkin.
  
Nyt käsittelemäni postaus käsittää ajanjakson kesästä 1986 kevääseen 1992. Aikakausi on varmaan sellainen, jonka suhteen tunnen suloista nostalgiaa, kammottavaa myötähäpeää ja hyvää unohdustakin, jota tässä koetan muuttaa muistiksi. Eipä siis muuta kuin menoksi.



Sergeanne Golon: Angelikat

Voi kyllä. Olin aika nuori, elin ala- ja yläasteen välistä kesää, kun televisiossa näytettiin viiden elokuvan sarja ranskalaisia Angelika-elokuvia. Nyt jälkeenpäin en muista niistä oikein muuta kuin kaakaokutsut, näyttelijättären kullanväriset kutrit ja kummallisen romantiikkanäkemyksen. Mutta 13-vuotiaan sydäntä Angelikat kyllä kutkuttivat. Elokuvat katsottuani marssin kirjastoon ja lainasin useamman Angelika-kirjan, joskaan en enää muista, montako mahdoin lukea. Veikkaan, että Angelikat on paras jättää jonnekin muistojen pumpulipilviin.


Rauha S. Virtanen Seljan tytöt -sarja

Nyt en ole varma, luinko Seljan tyttöjä ala-asteen loppuaikoina vai yläasteen alussa, ja huomasin kirjoittaneeni Virtasen kirjoista jo tämän sarjan edellisessä postauksessa, mutta tiedän että olen lukenut Virtasen tuotantoa kaikkina elämäni vuosikymmeninä. Ne kestävät aikaa ja mainitsen ne ilolla uudellenkin. Nuorempana pidin eniten kahdesta ensimmäisestä Selja-kirjasta ja olisin halunnut olla kuin pirteä Kris, joka ihastuu amerikansuomalaiseen Jerryyn. Sitten hoksasin, että olen ehkä enemmän Virva, joka ei kirjassakaan saa aina katsettaan irti Parnassosta.

Tuija Lehtinen: Enkelinkuvia hiekassa

Jos 15-vuotiaalta minulta olisi kysytty, mikä oli kaikkien aikojen suurin kirjasuosikkini, olisin tuona yhtenä kesänä vastannut että tietenkin Enkelinkuvia hiekassa. Tuija Lehtisen romaani ilmestyi jo 1986, mutta muistelen lukeneeni sen rippikesänäni vuonna 1988. Silloin ihmettelin, miten joku kirjoitti niin vetävästi – ja niin rohkeasti! Kirjan vanavedessä luin myös ensimmäiset Mirkka-kirjat, joiden päähenkilöön samastuinkin aika lailla.


Taru Mäkinen: Tinka-kirjat

Nykyisin Taru Väyrysenä tunnetun kirjailijan Tinka-sarja oli mielestäni parasta kirjallisuutta yläasteikäisenä. Tinka ja unelmien aika sekä Tinka ja Tiikeri toivat eteeni paljon tuntematonta, mutta yhteiskunnallisesti kiinnostavaa ja puhuttelevaa: koulukotiarkea, syrjäytymisvaarassa olevien puolesta puhumista, homoutta, ihastumisia, mustalaiskulttuuria ja tietenkin tutummin myös kuvauksia Tinkan omasta kodista, ajan musiikista jne. Kissan kuoleman (julkaistu Taru Väyrysen nimellä) ilmestyessä olin jo aloittanut lukion, mutta romaani puhutteli ja vetosi tunteisiin.





Anu Jaantila: Jenkkivuosi

Anu Jaantilan Jenkkivuosi on ilmestynyt jo vuonna 1979, joten se ei ajoittunut suoraan omaan nuoruuteeni, mutta sisällöltään kirja avasi uudenlaisia maailmoja: elämää Amerikassa. Muistelen lainanneeni Sannan vaihto-oppilasvuodesta kertovan kirjan useamman kerran ja luin toki myös jatko-osat, joissa syvennytään Sannan ja amerikkalaisen Samin suhteeseen. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu kirja teki rapakon takaista kouluarkea eläväksi ja herätti halun päästä vaihto-oppilaaksi, mitä haavetta en oikeasti olisi varmaan koskaan uskaltanut toteuttaa.



Tuntematon: Ruohoa, lunta ja Deborah Spungen: Nancy

Niputan nämä kaksi kirjaa yhteen, koska molemmissa on samanlaista huumehuuruisuutta enkä kumpaankaan halua sen kummemmin palata. Molemmat puhuttelivat: Ruohoa, lunta muka-anonymiteetillään – että se tyttö koukuttui huumeisiin ja lopulta kuoli. Pyöristyttävää, kauheaa, ja jotenkin tirkistelevää lukemisen kannalta. Niin paljon kirja puhutteli, että lainasin sen kirjastosta useamman kerran. Sittemmin minulle selvisi, että kirja ei ole tosipohjainen nuoren oman päiväkirjan perusteella julkaistavaksi toimitettu teos, vaan se on kirjoitettu valistustarkoituksessa. Tästä lisää Järjellä ja tunteella -blogissa. Nancy puolestaan vetosi äidin raastavana kertomuksena tyttärestään. Lukioaikainen äidinkielen opettajani avasi silmiäni Nancyn suhteen: miksi Deborah Spungen kirjoitti kirjan? Hyötyäkseen tyttärestään, saadakseen rahaa tai terapiaksi itselleen? Ehkä sitä kaikkea, kannessakin oli Sex Pistolsin kuva tyttären sijasta. Nancy tuntui voimakkaalta kirjalta: miten kauhea lapsi, millainen romanssi ja kohtalo. Jostain syystä juuri Nancyn lapsuus on iskonut mieleeni voimakkaimmin, mikä kertonee siitä että elämäkerta on juuri hänen äitinsä kirjoittama.


Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Tai oikeastaan Hevosten laakso, jonka luin ennen Luolakarhun klaania. Aika viihteellistä roskaahan koko Maan lapset -kirjasarja on, mutta miten ihmeellinen Aylan tarina olikaan 16-vuotiaan mielestä. Esihistoriallista romantiikkaa, ennakkoluuloja, suuria tunteita ja erotiikkaakin. Miten paljon sarjan kolme ensimmäistä osaa sykähdyttivätkään! Tasangon vaeltajat jäi minulta jo kesken. Ei kai kukaan lue näitä enää? (Tai lukee varmaan, koska Maalattujen luolien maa julkaistiin vuonna 2012.) Kiinnostavaa on se, että kirjailijalla on suomalaiset juuret.


Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini

Uinu, uinu lemmikkini ei ehkä ole Kingin parhaimmistoa, mutta se oli ensimmäinen Kingiltä lukemani kirjan. Muistan lukekeeni sen yhdeksäsluokkalaisena samoihin aikoihin, jolloin meillä oli TET-harjoittelua. Makaaberi tarina kuolleesta lapsesta ja micmac-intiaanien hautausmaasta tempaisi mukaansa ja kauhistutti. Kirjan myötä innostuin Kingistä useaksi vuodeksi ja luin niin klassiset Carrien ja Hohdon kuin (silloin) uudemman Piinan, jotka kaikki ovat erinomaisia romaaneja. Viime vuosina olen lukenut Kingiä vain harvakseltaan, mutta voisinpa lukea jonkun kirjailijan uudemman teoksenkin. Suosituksia? (Muita kuin Tervetuloa Joylandiin.)




Marion Zimmer Braley: Avalonin usvat

Päästiinhän sentään Brittilään tässäkin postauksessa, vaikka kirjailija olikin amerikkalainen. Avalonin usvat kertoo kuningas Arthurin ajasta naisnäkökulmasta. Muinainen tarujen Englanti, pyhä Avalonin saari, vahvat naishahmot ja naisnäkökulmaiset tulkinnat folkloresta kietoivat pauloihinsa kuin sumu myyttisen saaren ympärillä. Avalonin usvat oli lempikirjojani lukiossa ja kauan ajattelin palaavani siihen, mutta en aio sitä tehdä. Tätä postausta kirjoittaessani olen näet googlaillut kirjailijoiden elämäkertoja ja Zimmer Bradleysta kerrottu pöyristytti niin, että mietin jo Avalonin usvien jättämistä pois tältä listaltani. Googlatkaa itse. Voi sentään, olen melkein sanaton.


Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Jatketaan brittitunnelmissa, nyt voin seistä kirjailijan persoonankin takana. Brontën sisarusten teoksista olisin voinut nostaa myös Emilyn Humiseva harjun, jonka senkin luin ensimmäisen kerran lukiolaisena, mutta Kotiopettajattaren romaani ui silloin kiinni sieluuni. Jane Eyren tarina, kummallinen herra Rochester, koko ”hullu nainen ullakolla” -käsite ja tietenkin romaanin tunnelma ovat unohtumattomat. Kotiopettajattaren romaani on niitä teoksia, jonka aion lukea uudelleen ja johon palaan vielä paremmin täällä blogissakin.



John Irving: Kaikki isäni hotellit

No nyt: kirja, joka teki minusta sekä John Irvingin tuotannon että Keltaisen kirjaston ystävän. Oi, traaginen Berryn perhe. Oi, Yhdysvaltain keskilänsi, itärannikko ja Wien. Oi, neiti Keskenmeno-raukka. Oi, wieniläinen poliittinen vastarintaliike. Oi sentään, John ja Franny ja hullu, hullu, ehdottoman kielletty rakkaus. Ja voi poloista Lillyä. Hieno, hieno romaani: moniulotteinen, koskettava, hauska ja niin ehjä, kultakauden Irvingiä.



  
--

Sattumia

Kirjojen lisäksi muutakin kulttuuria. Onko teillä samoja suosikkeja tai inhokkeja? Onko tässä listauksessa nostalgiaa tai jotain ihan vierasta?


Musiikki

Musiikkimakukin eli, vai mitä tuumaatte tällaisesta listasta – kaikki suosikit kuuden vuoden sisällä.

Kylie Minogue & Jason Donovan (Sealed with a Kiss)
Pet Shop Boys (It’s a Siniä enemmän pidin Being Boringista ja sen vaahtokylpyvideosta)
Sinitta (Kaikkea sitä tuli kuunneltua)
Mel & Kim (Tanssiminen, vaatteet)
Sandra (Saksalaista poppia, onkohan sellaiselle sellaista nykyvastinetta, jota kuunnellaan aktiivisesti Suomessa?)
T’Pau (Ah, China in your hand)
Heart (Alone)
Whitesnake (tai vain kappale Here I Go Again, se oli ainoa Whitesnaken biisi, josta pidin)
Guns N’ Roses (Appetite for Destruction kestää vieläkin kuuntelua, hyvä levy!)
Madonna (Elettiin Like a Prayerin aikoja – se video! Ja levykin jaksaa olla hieno edelleen. Ensimmäinen ostamani CD-levy oli muuten Madonnan Immaculate Collection)
The Doors (Kohdallani kaikki alkoi People are Strange -kappaleesta ja tämä musiikkirakkaus on kestänyt)
Nirvana (♥ joskin Nirvan löysin vasta ihan lukion loppuaikoina, kuuntelin sitä enemmän yliopistovuosina)
22 Pistepirkko (Birdy, autoajelut poikaystävän kanssa)
Queen (Freddy Mercury kuoli, kun olin lukiolainen. Show Must Go On soi useammin kuin kerran minunkin CD-soittimessani)



Elokuvat ja tv-sarjat

Poliisiopisto (Just, sen Miami-osan kävin katsomassa ihan elokuvateatterissa)
Kolmoskanava (alkoi näkyä Keski-Suomessa ennen kuin Pohjois-Savossa, joten isäni osti vahvistimen ja käänsi antennin kohti Jyväskylää)
Kasvu (punkkaritytön tarina teki minulle tv-sarjana saman kuin Taru Mäkisen / Väyrysen kirjat: puhutteli)
No Tv (Baba Lybeck, Frank Pappa)
Hittimittari (ja Mikko Alatalon sinisankaiset silmälasit)
Dirty Dancing (jonka kävin katsomassa elokuvissa kahdesti)
Uhrilampaat (edelleen toimiva leffa, ja miten pelottava se oli!)
The Lost Boys (vampyyrileffa, jossa soi se The Doorsin People Are Strange)
Terminator (tai oikeammin kakkososa, jonka kävin katsomassa poikakaverini, nykyisen mieheni kanssa)
Alf (tämä kummallinen possukärsäinen avaruusolento oli minun ja saksalaisen kirjekaverini yhteinen suosikki)
Konnankoukkuja kahdelle (tuntui niin raikkaalta ja hyvin käsikirjoitetulta)
Edelleenkin Dallas & Dynastia (olen varmaan ikuisesti Dallas-fani, tulette huomaamaan, Dynastia saa jäädä sinne menneeseen)


Kaikenlaisia juttuja

Burger Park (Kuopiossa, josta sai ihan parhaat hampurilaiset, muualla en niitä silloin saanutkaan)
IYS-kirjekaverit (edelleen, mutta muisteleltava on nytkin, koska soitimme saksalaisen kirjekaverini kanssa puolentoista tunnin mittaisia puheluja. En edes tiedä, paljonko niistä tuli laskua)
Suonenjoen mansikkamaja (kaikenlaisia kotimaisia bändejä ja disco, en ollut kovin ahkera kävijä, mutta varmaan melkein kaikki paikkakuntani nuoret viettivät siellä aikaansa)
Naispappeus (niin oikein! Kävin rippikoulun samana vuonna jolloin naisia alettiin vihkiä papiksi ja lähetänkin nyt rakkaita terveisiä papillemme Sari the Herolle, jos satut tätä lukemaan)
Bravo, Popcorn ja muut saksalaiset nuortenlehdet (kaikki ne julisteet!)
Mic Mac -farkut (mustat stretchit yläasteella)
Levi’s 501 (lukiossa, lisäksi ruutusukat, kauluspaita ja jakku)
Kuopion Rock Circus (elämäni ensimmäinen ja ainoa ”Ampiainen”)
Berliinin muurin murtuminen (yksi luokkakaveri toi historian tunnille palasen muuriakin)
Sanoista tekoihin -kirja (herätys ympäristöasioihin, kirjan opit vaikuttavat minussa edelleen)
The Body Shop (omenasuihkugeeli, banaanihoitoaine! Jälkimmäistä käytän edelleen)
80-lätkä auton takaikkunassa (ja ensimmäisiä vuosikertoja, jotka joutuivat ajamaan ajokortin kaksivaiheisena)

Kasaritunnelmaista vappua!

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla


Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen
680 sivua
Kotimainen romaani

Heiska kykeni aistimaan, että ympäröivä metsä oli vanhaa. He olivat tulleet pois aavalta järveltä ja astuneet kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Täällä oli lihaa, kalaa, marjoja, sieniä ja muita syötäviä kasveja, mutta täällä oli myös haltijoita, maahisia ja monia muita metsän olentoja. Heiskasta tuntui kuin he olisivat olleet tunkeilijoita, kuin ympäröivien puiden oksat olisivat syyttävinä kurottautuneet heidän ylleen peittääkseen metsään kuulumattomat hahmot näkyvistä vihreällä neulaspeitteellä.
”Nämä ovat ikimetsiä.
[--]

Etelä-Savosta Juvalta on pitkä matka pohjoisempaan Leppävirralle – etenkin jos elää 1400-luvulla, kuten Juko Rautaparta perheineen. Juko on uudisraivaaja, joka on asettunut uuden vaimonsa Matelin ja lastensa, teini-ikäisen Varpun, aikuistuvan Heiskan ja kymmenen korvilla olevan Tenhon kanssa, uudemmille metsäisille seuduille hyvien vesiyhteyksien äärelle. Myös Jukon äiti Mallu asuu perheen kanssa. Perheen elämä muuttuu täysin, kun lappilaisnoidan manaama karhu hyökkää perheen kimppuun ja vie mukanaan vauvaikäisen Mielo-tytön. Tuoko Jukon vannoma kosto avun? Onko vanha Mökkö, haltija, tarpeeksi voimakas suojaamaan perhettä? Tenholla on muita parempi kyky vuoropuheluun yliluonnollisen kanssa, mutta elämä on täynnä haasteita ja välimatkat pitkiä.

Kaikki kirjablogeja seuraavat ovat varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että lukeminen on usein nautinto. Sanon "usein", koska aina se ei sellaista ole: kirja voi olla hyvä, mutta tarjota silti tuskaisaa luettavaa (joskus tämä voi toki olla melkein parasta mahdollista lukemista: haastaa itsensä kirjan äärellä!); toisinaan taas lukuhetki tuntuu väärältä; joskus käy niin, että kirja on valittu oikein ja lukuhetkikin on ihan mainio, mutta jotain täydellisestä nautinnosta jää silti puuttumaan. Parhaimmassa tapauksessa luettava kirja ja lukuhetki – tai monet lukuhetket – sovittuvat yhteen, kaikki loksahtaa paikoilleen. Näin minulle kävi Mikko Kamulan esikoisromaanin Ikimetsien sydänmailla kanssa.

Kamulan esikoinen on mielenkiintoinen tuttavuus monellakin tapaa. Ensiksikin se hyödyntää laajasti suomalaista folklorea: ikiaikaisia juhlia, metsän haltioita, maahisia ja tietäjiä. Olen lukenut pääaineenani perinteentutkimusta (folkloristiikkaa), ja vaikka keskityin nykykulttuurin tarkasteluun, kiinnosti Kamulan romaani jo lähtökohdiltaan. Kiinnostavaa on myös, että Ikimetsien sydänmailla aloittaa Metsän kansa -sarjan, joka on muistini mukaan suunniteltu kaikkiaan kuusiosaiseksi. Ajatus laajahkosta romaanisarjasta on samalla kertaa viehättävä ja pelottava. En ole sarjakirjallisuuden ystävä, mutta parhaimmillaan, kuten nyt viime aikoina vaikkapa Knausgårdin ja Ferranten tuotanto on osoittanut, hyvä sarja osaa koukuttaa. Erityisen kiinnostavaksi minulle muodostui kuitenkin romaanin sijoittuminen Savon sydänmaille. Juko Rautaparran perhe asuu Leppävirralla, itse olen syntyisin naapurikunnasta Suonenjoelta ja mikä (kannaltani) hauskinta, isäni suku on asunut Suonenjoen ja Lempyyn Sydänmaaksi kutsuttuja seutuja vähintään 1500-luvulta alkaen (terveisiä kaikille Paavo Kärsä-Laitisen jälkeläisille, jos tätä satutte lukemaan). Kamulan hahmot ovat kuvitteellisia, ja sydänmaa taitaa viitata enemmänkin syviin metsiin, mutta omakohtaisia lukutulkintoja on hauska tehdä etenkin, kun satuin lukemaan kirjaa pääsiäisen aikaan Savossa. Voisin sanoa sanasen myös Sianjalka-Sihvosta, sillä mieheni suvun Jalkasten alkunimi oli ollut Sianjalka, muttei sentään Sihvon sukua. Nimeäminen on kuitenkin hauskaa noin ylipäätään. No, se suku- ja paikkahistoriasta.

Kamulan monin kerroin kiinnostava romaani on varsin onnistunut. Se viihdyttää ja koukuttaa, vaikka paikoin kokonaisuutta olisi toki voinut lyhentääkin. Alku ei tempaise mukaansa niin hyvin kuin toivoisi, mutta ennen pitkää kokonaisuus kietoo pauloihinsa eikä lukemista malttaisi lopettaa. Kieleltään Ikimetsien sydänmailla on lukuromaanimaisen sujuvaa. Kamula ei kikkaile lauseilla tai kiedo lukijaansa tajunnanvirtaan, mutta tällaisen historiallisen romaanin tarkoitus onkin pitää lukija otteessaan tarinan keinoin. Tarina ja ennen kaikkea myyttien ja historian sekoittuminen Rautaparran perheen kuvaukseen ovat Kamulan esikoisromaanin suurimmat vahvuudet.

Henkilökuvaus on nykyaikaista, mikä on lukijoita palveleva ratkaisu. Henkilöhahmot ovat kompleksisia, turhamaisia, omahyväisiä, pelkääviä, pohdiskelevia ja toimivia. Ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia varmasti historian kaikkina aikakausina ja erityisesti naisten omatoimisuus romaanissa miellyttää minua. Ja omatoimisia heidän on oltavakin, kun miesväki lähtee metsästämään kauas salomaille tai kaupoille etäisiin kyliin, esimerkiksi Juvalle saakka. Kovin syvälle Metsän kansan aloitusosa ei henkilöidensä pään sisälle mene, mikä sekin on useita keskeishenkilöitä sisältävässä romaanissa kelpo ratkaisu. Ihmisten rinnalla keskiöön nousee metsä, upeasti nouseekin. Henkilöistä lähimmäs tulee nuori Tenho, jonka rooli romaanisarjan myöhemmissä osissa kasvanee entisestään. Toivoisin, että suuren menetyksen kokeneen Matelin mielenliikkeistä pääsisi jatkossa lukemaan enemmän. Ja tietenkin Varpun, Heiskan ja Jukon hahmoissa kaikissa on kasvunvaraa romaanihenkilöinä, monista sivuhahmoista puhumattakaan. Henkiolennot ovat syystäkin kaukaisempia, kunnioitettavia ja maailmojen välisyyttä kuljettavia, mutta Jukon perheelle tosia.

Historiallisesti Ikimetsien sydänmailla sijoittuu erääseen menneisyyden käännekohtaan, 1400-luvulle, jolloin kristinusko on saapumassa myös metsä-Suomeen. Vanhat uskomukset ovat kuitenkin toistaiseksi vahvempia eikä kristityiksi kääntyneiden kuoleman jälkeisestä kohtalosta olla oikein varmoja Kiehtovaa onkin lukea kuvauksia kansanuskosta, muun muassa haaveiden kohteena olevasta metsänneidosta ja suhtautumisesta otsoon, metsän kultaiseseen kuninkaaseen, kuin Ukon vakkajuhlien odottamisesta tai kohtaamisesta Mökkö-haltijan kanssa. Monin paikoin kerronta saa fantastisia ulottuvuuksia. Uskontojen rinnalla yhteiskunnan muukin murros näkyy: verottajalla on oma roolinsa, eri maakunnista tulevat ihmiset, eri heimot, kyräilevät toisiaan. Karjalaisilla ja savolaisilla ei niin sanotusti synkkaa, ennakkoluulot istuvat ja samoista saaliista käydään melkoista vääntöä.

Summaten: Kokonaisuus on raikas kuin sateen jälkeinen pihkalta ja sammalelta tuoksuva metsä – aavistuksen eksyttävä ja poluiltaan hetkittäin pitkämatkainen, mutta yhä syvemmälle houkutteleva. Kohti uusia polkuja ja Metsän kansa -sarjan jatko-osaa, siis!


--
Ikimetsien sydänmailla on ollut paljon esillä blogeissa, esimerkiksi Amman, Arjan ja Kirsin kirjoitukset kannattaa lukea.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Toivotus


Kuva on muualta, mutta ajatuksissani metsä humisee, kun kävelen siellä. Olen nyt pääsiäisviikonlopun aluksi lukenut Mikko Kamulan romaania Ikimetsien sydänmailla ja miettinyt puita ja polkuja, niitä itselleni rakkaita, mutta muitakin kuljettuja - niitä parhaimpia paikkoja kävellä. Pääsiäisen aikaan mietin toki myös kevättä, valoa, kesääkin jo. 

Hyviä kirjoja ja kevätkävelyjä teille kaikille! ♥

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Minna Eväsoja: Melkein geisha


Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani
Gummerus 2016
Kannen suunnittelu Jenni Noponen
239 sivua
Kotimainen omaelämäkerrallinen tietokirja


Japanissa heittäydyin elämänvirtaan kuin juureton vesiheinä tunnetussa vanhassa runossa ja otin avoimin mielin vastaan sen, mitä elämä eteen toi. Tarinani Japanista kertovat arjen sattumuksista ja ohikiitävistä hetkistä, jotka saivat minut pysähtymään ja pohtimaan elämän eriskummallisuutta ja kulttuurisen rikkauden tuomia elämyksiä. Muodit ja virtaukset voivat muuttua Japanissa nopeasti mutta asenteet eivät.

Kirsikankukkien terälehtien sade, froteiset WC-istuimet, niskafetissit, karun kauneuden käsite wabi, Sensei. Japanilaisen estetiikan dosentti Minna Eväsoja on viettänyt pitkiä aikoja Japanissa. 1990-luvun alussa Eväsoja pääsi teekouluun ja opiskeli myös Koben yliopistossa. Myöhemmin hän työskenteli Takarazukan yliopistossa post doc -tutkijana. Japanin aikoinaan hankkimiensa kokemusten perusteella Eväsoja on kirjoittanut lumovoimaisen omaelämäkerrallisen teoksen Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Mainiosti nimettyä kirjaa aloittaessani ihmettelin hieman, että minkä ihmeen vuoksi geisha-sana on nostettu esiin, sillä sana toi mieleeni tietenkin monenlaista. Geisha saa selityksensä, samoin sen esimääreenä oleva melkein. Hurmaava ja hullu ovat molemmat kirjan pienissä, anekdoottimaisissa tarinoissa vahvasti läsnä.

Eväsojan Japani on toisaalta äärimmäisen kurinalainen, toisaalta yllättävän villi. Tulen ulos kyläilykaapista, kun kerron pitäväni kyllä niin meillä kotona järjestetyistä vierailuista kuin muiden luona kyläilemisestäkin, mutta toivon aina että kyläilyaika päättyy säälliseen aikaan. En nauti ns. pikkutunneille jatkuvista vierailuista (joskin aina on poikkeuksia). Japanilaisilla tuntuu Eväsojan mukaan olevan mitä mainioin käytäntö: kutsuissa ilmoitetaan tilaisuuden alkamisajan lisäksi sen kesto, joten vieraat poistuvat aina ajallaan. Säntillistä! Vielä kurinalaisempaa ovat naisille määrätyt erilaiset asemat, joita määrittävät yhteiskuntaluokan lisäksi avioituminen ja ikä. Lukuisia sääntöjä pitävät sisällään etenkin estetiikkaan liittyvät asiat, kuten teemestarin oppiin pääseminen, mikä on tietenkin harvinaista ja mihin Eväsojalla oli mahdollisuus. Jos tämä kaikki antaa kuvan japanilaisista kurinalaisina, niin vastapainoksi Eväsoja kirjoittaa esimerkiksi tavoista lähestyä raskaana olevia naisia sekä rakastajatarkulttuurista, joka tuntuu suomalaisittain hyvinkin villiltä tai hullulta, ainakin hätkähdyttävän avoimelta (toki säädellyltäkin).

Edellä mainittuja ja monia muita yksityiskohtia Eväsoja kuvailee kirjansa 45 luvussa, jotka ovat mukavan napakoita luettavaksi lyhyinäkin hetkinä, mutta niin kiehtovia, että koko kirjan tekisi mieli lukea miltei yhdeltä istumalta. Teksti on sujuvaa, aihepiiri kiehtova ja aiheiden käsittely sen verran monipuolista, ettei kukaan takuulla pääse pitkästymään: sumon käsittelyä seuraa palvelukulttuuri, melkein geisha -merkityksiä avaavan luvun jälkeen päästään lukemaan kalanruodon kauneudesta, ruokailun siisteydestä.

Melkein geisha kuuluu niihin kirjoihin, joiden kanteen tai takasivulle voisi lyödä pienen ihana kirja -leiman. Eväsojan muistot, pienet arkiset sattumat tai havaintojen kautta laajemminkin kulttuuria pohtivat kirjoitukset valottavat Japania ja japanilaisuutta samalla kertaa sisäpiiristä ja ulkopuolelta käsin. Lopputulos on viehko, hauska, koskettava ja yllättäväkin kirja, jonka teksteihin voinee palata useasti.

Tiivistäen: Melkein geisha vahvistaa käsityksiä Japanin yllätyksellisyydestä, monenlaisista vastakohdista ja miltei ikiaikaisesta kulttuurista. Teos kasvattaa Japanin-matkakuumetta, halua päästä vierailemaan maassa, jonka suurkaupungit eksyttävät ja taksikuskit ovat ihan omanlaisiaan, mutta jossa aurinko nousee punaisena pallona.