2018: Yhdeksän hyvää ja muitakin mainioita kirjoja

Kun kirjavuosi loppuu ja on aika jollain tapaa listata tai summata lukemiaan, on väistämättä ongelman edessä: periaatteessa kaikki blogatut kirjat voisivat saada jonkinlaisen maininnan. Vuoden paras. Huonoin. Yllättävin. Suurin pettymys. Iloisin yllättäjä. Vuoden matkakirja. Vetävin bussikirja. En nyt parempaakaan jaksanut lukea -kirja. No, näitä riittäisi.

Nyt päättyvänä vuonna Lumiomena täytti kymmenen vuotta ja sen kunniaksi perustin blogille julkisen Instagram-tilin (klikatkaa itsenne seuraajaksi!). Reilun kuukauden ikäisellä kuvatilillä ei vielä kovin paljon katsottavaa ole, mutta aiemmin laitoin blogini kirjakuvia yksityiselle Insta-tililleni. Olen poiminut yllä oleva kirjakuvat pääosin sieltä (samat kuvat ovat toki olleet täällä blogissakin – aina blogissa aiemmin kuin muualla sosiaalisessa mediassa, tottahan blogi on minulle edelleen se ykkösmedia tässä). Kun nyt tänä viikonloppuna pohdin vuoden aikana lukemaani, katselin luettua kuvien kautta, kuvien antamien tunnelmien välittämänä.

Siispä, yhdeksän hyvää vuonna 2018 lukemaani:

Molly McCloskey: When Light is Like Water

Tämä kirja palauttaa minut Irlantiin, josta sen kesällä ostin. Joskus lomalta ostettujen kirjojen kohdalle osuu romaani, joka tuntuu kaikin osin hyvältä: matkakohteeseen sopivalta (mikä ei tietenkään ole näiden matkaostosteni lähtökohta), omaan lukumakuun osuvalta – ja ennen kaikkea erinomaiselta kirjallisuudelta. McCloskeyta ei ole suomennettu, mutta voisin kuvitella hänen tuotantonsa vetoavan siihen lukevaan yleisöön, jonka lukumaku asettuu jonnekin Carol Shieldsin, Elizabeth Stroutin tai ehkä Julian Barnesinkin tuotannon väliin: tarkkaa, älykästä ja sopivan piikikästä kerrontaa, ihmismielen sisäisiä liikkeitä, suunnanmuutoksia ihmiselämässä. Ei suurta dramatiikkaa, mutta taidolla kirjoitettua.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, ihanasti (!), kuten aina. Kerronta on älykästä ja hienovaraista. Vieraat on yhdenpäivänromaani, jossa erilaiset tunteet, teot ja näkökulmat muljahtelevat kuin kaleidoskoopissa ikään. Kekkonen ei missään vaiheessa paljasta henkilöistään kaikkea, vaan lukijalla on tilaa tehdä omia päätelmiään. Kokonaisuus väreilee, tarjoaa kurkistuksia monenlaisiin maailmoihin: hetkiin, joista syntyy aikajatkumo – ja hetkiin, jotka pysäyttävät.

Maggie Nelson: Argonautit

Upea kirjoituskokoelma. En halua määritellä näitä esseiksi tai omaelämäkerraksi, vaikka bloggauksessani taisin niin tehdä. Nelsonin älykkään analyyttistä, mutta samalla tunteisiin menevää (mikä riemastuttava ja yhteen sovittuva ristiriita, muuten!) tekstiä on virkistävää lukea. Nelson kritisoi yhtäältä hetero-, toisaalta homonormatiivisuutta, valmiiksi annettuja malleja, vaikka hän sekä elää niiden mukaisesti että rikkoo niitä. Paitsi yhteiskunnallista, älykästä ja henkilökohtaista, on Nelsonin teksti myös hauskaa, vapauttavaa luettavaa. Argonautteja onkin ihana (!) lukea. Se on teos, joka katsoo moneen suuntaan – sisältä päin, rujosti ja kauniisti, varmasti mieleenpainuvasti.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Anderson kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin hyvin, että jos hän alkaisi romaanikirjailijaksi, lukisin takuulla hänen tuotantoaan. Hän voisi kirjoittaa myös kulttuuri- ja sosiaalishistoriallisen populaarin tietokirjan 1980- ja 90-lukujen Britanniasta. Anderson katsoo kaikkea tarkalla silmällä, mutta silti jokseenkin romanttisesti. Nuoren aikuisuuden keskiöön nousee itsensä etsimisen ja bändin muodostamisen ohella Lontoo, jonka paskainen puoli toimi Sueden kappaleiden innoittajana. Pääkaupungin nuhruisilla kulmilla Anderson loi oman fantasiansa, jossa vessakoppien seinäkirjoitukset, rähjäiset kadut ja kebabpaikat toimivat kuin muusat. Kaiken romantiikan keskellä Anderson toki huomaa, miten John Majorin ajan Lontoo oli köyhille kurja (ja eittämättä sellainen Lontoo on nytkin).

Hiilenmustat aamut on yksi viime aikojen suurimmista lukurakkauksistani. Se on kuin Sueden musiikki: rosoinen ja romanttinen, yhteiskunnallinen, eksentrinen, kulttuuri- ja luokkatietoinen, ja, ah, niin kaunis.

Katja Kettu: Rose on poissa

Tämän teoksen on kirjoittanut ihminen, jolla on hallussaan sanojen mahti, jonkinlainen taikavoima, jolla pyörittää sekä sanoja ja lauseita että tarinaa. Sellainen taika, joka saa yksityisen, kaikkein yksityisemmän, ja yhteiskunnallisen sovittumaan yhteen, joka saa kaiken tulemaan liki. Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus. Sanoillaan Kettu pyörittää myyttejä ja realismia, herättää Weendigon ja sudet, yhdistää vanhat maailmat uuteen. 

Rose on poissa kulki sieluni sopukoihin, muttei jäänyt sinne – ei, koska se lävisti sydämeni.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Juuri sellaista kirjallisuutta, jota rakastan. Nimeni on Lucy Barton on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen: läsnä ovat jostain menneisyydestä kumisevat lapsen hätä ja köyhyys, silloin ja nyt läsnä olevat avioliitto, tasa-arvo, vanhemmuus, sekä alati äidin ja tyttären suhde – viimeksi mainittu kytkeytyy kaikkeen.

Eikä mitään ole liikaa, ei liian vähääkään.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Ei täysin ristiriidaton, mutta:  Jotkut kirjat liikkuvat kaukana, ihan muissa paikoissa ja aikakausissa, mutta tulevat silti liki. Yksi tällainen jonnekin aivan muualle kuljettava, mutta omiin ajatuksiin jäävä kirja on Naiset joita ajattelen öisin. Tietokirjaksi luokiteltu, paikoin kaunokirjallisia kerroksia saava teos on uusin sydän(siis ♥-)kirjani. Kankimäen kirjasta löytyy, kuten hän itsekin viittaa, naisten Taikavuori. Naiset joita ajattelen öisin on muusien kirja, ihana (!) kirja, lohdullinen kirja:

Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Joskus parhaimmat lukuelämykset syntyvät kirjoista, jotka tarjoavat alkuun haasteita: kielen omalaatuisia rakenteita, painavaa asiaa, tajunnanvirtaa, runsautta tai niukkuutta, joskus yleistä vaikeutta päästä sisälle kirjan maailmaan. Mutta kun luettava alkuvaikeuksien jälkeen vie mukanaan, palkitsee kokonaisuus usein enemmän kuin kirja, jonka maailmaan solahtaa helposti. Taivaanpallo on romaani yksilön kasvamisesta ja toiveista, muiden odotuksista, yhteiskuntaa repivistä ristiriidoista, vanhasta ja uudesta. Se on romaani ihmisistä muutosten keskellä.

Omanlaisellaan, sekä kielen että kertomuksen, rytmillä hengittävä Taivaanpallo on Finlandiansa ansainnut.

Minna Rytisalo: Rouva C 

Tämä romaani on poikkeus tässä listauksessani, koska en kirjoittanut siitä varsinaista bloggausta, vaan sisällytin sen osaksi pieniä juhlia käsittelevää koontia. Syynä on se, että kirjailija on ystäväni ja luin Rouva C:n ensin käsikirjoitusvaiheessa ja myöhemmin tietenkin valmiina kirjana. Mutta vuoden parhaimpien listalleni romaani pääsisi joka tapauksessa: Romaani on rakkaustarina, vahvasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolella oleva romaani ja kirja, joka kertoo miten Minnasta tuli Minna Canth. Lisäksi Rouva C on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä. Tämä omaperäinen romaani jää pitkäksi aikaa mieleen väräjämään.

♥♥♥

Niin, moni jää listaamatta. Kunniamainintoja annan ainakin seuraaville: Rachel Cuskin Ääriviivat (hieno!), Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme (kiehtova), Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra -kirja (kuin sukellus osin omaankin nuoruuteeni), Pauliina Vanhatalon Toinen elämä (vuoden samastuttavin kirja) ja Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (ihana matkakirja). Nämä kaikki kirjat ovat sellaisia, jotka olisivat voineet olla Best nine -joukossa.

Lisäksi listaamatta jäivät työkirjani. Ensiksikään en juuri tuo työkirjoja blogiini, mutta toki aina satunnaisesti teen poikkeuksen. Ja toiseksi en halua arvottaa työkirjojani siten, että nostaisin jonkun suosikikseni ohi jonkun toisen. Arvostan kaikkia niitä kirjoja, joiden parissa teen töitä.

Mutta mikä sitten olisi vuoden huonoin kirja? Lähtökohtaisesti en lue kirjoja, joiden oletan olevan huonoja (tosin syksyllä 2012 pidin huonon kirjan viikon), mutta joka vuosi löytyy teos, jonka voi nimetä itselleni kehnoimmaksi lukukokemuksesi. Tänä vuonna minulle se oli Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (osa koontipostausta, jossa mukana myös erinomaisia kirjoja), josta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jonka nimikin oli aika höhlä. Anteeksi.

Huonon vastapainoksi voisin nostaa vielä iloisen yllättäjän: Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, joka minut tekemään bloggaukseni pastissina. Niin, ja tänäkin vuonna minua on ilahduttanut Elena Ferranten Napoli-sarja, jonka viimeistä osaa kuitenkin vielä säästelen. Napoli-sarja sai minut tilaamaan HBO:n ainakin kuukaudeksi: My Brilliant Friend -sarjasta olen nautiskellut nyt välipäivien aikaan. Miten pakahduttava, tyylikäs, juuri oikeanlainen se on.

No niin, yhdeksästä kirjasta tuli vähän enemmän. Nyt välipäivinä olen lukenut kolmea eri tavalla hyvää kirjaa, joista lisää ensi vuonna.

Toivotan jokaiselle Lumiomenan seuraajalle onnellista alkavaa vuotta 2019! ♥

Hyvää joulua

Amaryllis kukkii ikkunalla, vuoden ihanin joululevy soi, kuusi on koristeltu ja joulukirjoista päällimmäisestä on luettu tarinoita pitkin joulukuuta, keskimmäinen odottaa lukemistaan ja alimmainen on kesken.

On aika toivottaa hyvää joulun aikaa jokaiselle Lumiomenan seuraajalle! ♥

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat
S&S 2018
Outline 2014
Suomentanut Kaisa Kattelus
Kansi Jussi Karjalainen
Kanadalais-brittiläinen episodiromaani

[--] Hänen sanansa toivat mieleeni happinaamarit, jotka eivät tietenkään olleet viime tuntien aikana pudonneet katosta. Johtuu varmasti jonkinlaisesta yhteissopimuksesta, sanoin, että matkustajille tarjoaan happinaamareita, vaikka kaikki ääneen lausumatta olettavat ettei niitä koskaan tarvita. Vierustoverini totesi, että hänen kokemuksensa mukaan samaa voi sanoa monista elämänalueista, mutta että toisaalta omia odotuksiaan ei pidä laskea tilastollisten todennäköisyyksien varaan.

Englantilainen Faye matkustaa Ateenaan, jonne hän on menossa opettamaan luovaa kirjoittamista. Matkalla kaupunkiin ja perillä ollessaan hän kohtaa erilaisia henkilöitä, vanhoja tuttuja ja itselleen uusia ihmisiä: vierustoverin lentokoneesta, oppilaita, muita opettajia... Kohtaamiset ovat satunnaisia tai suunniteltuja, mutta jokaisessa niistä keskustellaan jostakin: elämän tapahtumista, parisuhteista, lapsista, työstä, kummallisuuksista ja arjestakin.

Rachel Cuskin Ääriviivat on niitä kirjoja, joita voi luonnehtia adjektiivilla kiinnostava ja tarkoittaa tällä kiinnostavaa hyvällä tavalla.

Kiinnostavaa teoksessa on kaikki: ensiksikin kirjan rakenne. Ääriviivat on alaotsikossaankin luokiteltu romaaniksi. Mutta ei se oikeastaan ole romaani, muttei missään nimessä novelli- tai kirjoituskokoelmakaan, vaan jotain episodiromaaniin päin kallellaan olevaa. Se on romaanin asuun puettu, sanojen mahdilla esiin tuotu joukko fiktiivisten ihmisten elämää, palasia - nimenomaan ääriviivoja - siitä, miten kanssaihmisistä välittyy toisille aina osa, se mitä heiltä kuulee tai miten heitä havainnoi.

Cuskin teos alkaa Fayesta, mutta kertoo hänestä vain vähän. Faye enemmänkin tarkkailee muita, on kuuntelija ja kyselijä, toki samalla teoksen eräs voima, minäkertoja. Faye käy keskusteluja, jotka kestävät toisinaan hetken, joskus hieman kauemmin. Osa ihmisistä suorastaan uskoutuu hänelle. Puheet kulkevat yksityisestä yhteiskunnalliseen, lapsen saamisesta olemassaoloon, feminismistä (karistettuihin) käsityksiin miesluonnosta, ja toisinaan ollaan pitkäänkin vaiti. Paitsi ihmisiä, Cusk kuvaa myös miljöötä tarkkanäköisesti: Clelia-nimisen naisen asuntoa, jossa Faye Ateenassa asuu, lentoemäntien sukkahousujen suhahtelua tai jyrkkää sivukatua.

Ääriviivat on kiinnostava siinäkin, että se on ihan omanlaisensa ja silti siinä on niin paljon tunnistettavaa. Kaikki varmasti saavat mieleensä tilanteita, joissa joistakin ihmisistä, esimerkiksi bussitutuista, kasvaa lyhyttä kohtaamista suurempia persoonia, miten he kulkevat ohi ja jatkavat matkaansa, mutta jäävät mieleen.

Toisinaan rakastan romaaneja, joissa henkilökuva kasvaa tai juonen kaari on täydellinen, mutta yhtä lailla rakastan kirjoja, jotka rakentuvat fragmenteista, tajunnanvirrasta tai kielellisestä yllättävyydestä. Sitten rakastan myös kirjoja, joissa kyse ei ole oikeastaan kummastakaan. Cuskin episodiromaanissa ei ole juonta, vaikka Fayelle kerrotuissa asioissa onkin paljon kiintopisteitä, mutta tajunnavirrastakaan ei ole kyse. Kokonaisuus on toisaalta yhtä unenomaisen painava kuin helteinen Kreikka, toisaalta särmikäs kuin vaikkapa taulujen kehykset. 

Cusk kirjoittaa hyvin ja Kaisa Katteluksen suomennos on laadukas. Onkin hauskasti ristiriitaista, että jotain näin laadukasta lukee näin vaivattomasti. Ja kuitenkin: vaikka vaivattomasti, niin silti hetkittäin eksyttävästi. Ei ole aina selvää, kuka kertoo ja mitä eikä sitä, onko teoksen henkilöillä sidoksia toisiinsa (joillakin on, toisilla ei, joistakin ei voi tietää). Cuskin kirjassa onkin paljon sellaista, mihin tekisi mieli palata, jotain mihin palaisin jos omistaisin kirjan. Nyt kirjaston pikalaina on jo palautettu. Cuskia muuten suomennetaan lisää, ensi keväänä ilmestyy Siirtymä, jossa Faye kohtaa taas erilaisia ihmisiä.

Kirjan nimi on erinomaisesti suomennettu: ääriviivat ovat osa siitä mitä tiedämme toisista ihmisistä, mutta joskus ääriviivat piirtyvät vahvemmin kuin luonnokset, toisinaan ääriviivat antavat enemmän tilaa tulkinnoille.

Cuskin Ääriviivat on unenomainen ja tarkka, ihmisen kokoinen ja silti kauemmas laveneva.

--

Muualla mm. Laura, Omppu ja Tiina.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Otava 2018
461 sivua
Kansi Anna Lehtonen
Kotimainen romaani

Muistaminen ei valoa tarvitse, eivät tarvitse ajatteleminen eivätkä unetkaan vaikka unissa voi olla sisällä päivänvalo. Sellaisia olen nähnyt laivan ruumassakin. Pilkkopimeässä ja silmät kiinni olen nähnyt unia ulkoa. Vaikka olen maannut peiteltyjen kangaspaalien päällä liikkumatta, olen nähnyt että olen juossut kovaa tai kiivennyt korkealle. Mitä silloin unet ovat jos ne eivät ole sitä missä on? En voi millään kiivetä puuhun jos lojun nukkumassa laivassa tai rappujen alla. Näin vaikeasta asiasta voisin kysyä herra Halleylta koska hän varmasti siihenkin tietää vastauksen.
Jos tämä vasta on koti-ikävää, jos aiempi olo ei ollutkaan, jos ei tästä pääse enää koskaan irti, olen ajatellut kun olen yrittänyt nukahtaa olkipatjalla, mutta vaikka kuinka olen ajatellut ja miettinyt niin silti olen alkanut itkeä pimeässä.

Angus-nimisellä pojalla on hyvät silmät, mutta hän haluaa vieläkin tarkemman näön. Hän viettää yönsä puussa ja merkitsee muistiin tähtien asentoa. Puoliorpo, äitinsä, siskonsa ja veljiensä kanssa Saint Helenan saarella 1600-luvun loppupuolella elävä Angus on tutustunut tähtitieteilijä Edmond Halleyn kanssa, ja juuri Halley tarvitsee Anguksen silmiä tähtitaivaan kartoittamiseen. Anguksen lapsuus on toisaalta turvallinen, toisaalta vaaroja täynnä. Äiti ja sisko huolehtivat hänestä, pastori huolehtii äidistä niin että he kuuluvat valvovan hyvin myöhään, mutta saari on monenlaisten levottomuuksien tyyssija: salakatolilaiset punovat juoniaan, kuvernööri taas omiaan. Saaren asioista on tärkeää saada viesti emämaahan Englantiin, minkä vuoksi Angus jättää tutun arjen taakseen ja matkaa Englantiin jäniksenä laivan märssykorissa. Koittaa aika, jolloin Minä-joka-on-kuolleenpuun-Angus on jo miltei toisella puolella maailmaa ja yksin.

Joskus parhaimmat lukuelämykset syntyvät kirjoista, jotka tarjoavat alkuun haasteita: kielen omalaatuisia rakenteita, painavaa asiaa, tajunnanvirtaa, runsautta tai niukkuutta, joskus yleistä vaikeutta päästä sisälle kirjan maailmaan. Mutta kun luettava alkuvaikeuksien jälkeen vie mukanaan, palkitsee kokonaisuus usein enemmän kuin kirja, jonka maailmaan solahtaa helposti. Yksi tällainen aluksi hankala, mutta lopulta lumovoimainen on tuore kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja, Olli Jalosen Taivaanpallo. Sen kanssa minulle kävi samoin kuin vaikkapa AS Byattin Riivaukselle: aloin lukea romaania ja oitis ymmärsin sen hienouden, mutta en osannut keskittyä lukemaani, kirja jäi kesken kahdesti, kolmannella (vai olikohan se peräti neljännellä) lukuyrityksellä pääsin vihdoin Byattin teksin maailmaan. Taivaanpalloa aloittelin jo keväällä, mutta ajatukseni harhailivat. Syyslomalla kävi samoin, en osannut rauhoittaa mieltäni lukemiseen, mutta nyt joulukuussa kaikki oli onneksi toisin.

Niin, romaanin alku voi olla vaikea, kuten se minulle oli, koska se on Anguksen maailmanymmärryksen näkökulmasta tajunnavirtaisesti kerrottu. Angus on herkkä ja silti vahva poika, älykäs niin tunteen kuin tiedon puolesta, mutta syrjäisellä saare kasvanut. Siksi Minä-joka-on-kuolleenpuun-Angus kertoo kokemastaan niin kuin kertoo: tajunnavirtaisesti, nuoren pojan – lapsen – kielellä. Ja siksi lukijalla saattaa mennä tovi ennen kuin hän pääsee Anguksen tasolle, Anguksen mieleen. Mutta kun hän (ehkä vihdoin) sinne pääsee, on hän mukana seikkailussa, joka koettelee sielua ja ruumista, kuljettaa kauas ja avartaa, kasvattaa.

Seikkailu ei ole kaukaa haettu luonnehdinta, sillä Jalosen romaanissa on hetkittäin (!) vanhojen seikkailuromaanien henkeä, etenkin laivalla on jopa vernemäisiä kaikuja. On hyviä ja pahoja ihmisiä, uutta tietoa ja oppimista, tekniikkaa ja omalla älykkyydellä pärjäämistä, ja vielä huikea matka syrjäiseltä saarelta erääseen maailman keskukseen. Mutta enemmän kuin seikkailukertomus Taivaanpallo on romaani yksilön kasvamisesta ja toiveista, muiden odotuksista, yhteiskuntaa repivistä ristiriidoista, vanhasta ja uudesta. Se on romaani ihmisistä muutosten keskellä.

Jalosen kieli, Anguksen kieli (vaikka muitakin näkökulmia valotetaan), sisältää oman rytminsä, joka ikään kuin lavenee sitä enemmän mitä suuremmaksi Anguksen maailma lavenee. Ajatusten virta kietoutuu kaikkeen Anguksen kokemaan. Näihin ajatuksiin kiteytyy tarkkoja havaintoja ja oivalluksia. Maailmankatsomus – usko ja tiede ottavat yhteen  ihmismieli omaksuu sen, minkä kykenee, ja Anguksen mieli pystyy enempään kuin monen muun. 

Voihan komeetta merkki olla mutta ei se ole, ei ollenkaan, eivät taivaankappaleet ihmssuvulle merkkeinä kierrä vaan kiertävät kuten kiertävät määränsä mukaan.

Yhteen eivät ota vain usko ja tiede sinänsä, jonkinlaisina yläkäsitteinä, vaan kansanuskomukset, katolilaisuus ja protestanttisuus. Angus imee oppia sekä pastorilta (lukeminen) että Halleylta (mittaaminen, käsitys maailmankaikkeudesta). Erilaisten ihmisten ja näiden aatteiden ristiriidat eivät jää vain Saint Helenan saarella, Lontoossa ongelmat ovat erilaisia. Kaikki aikuisten asiat ovat kiemuraisia ja varjoja täynnä. 

Vaikkei Angus sulata kaikkien kylmässä ja kosteassa suurkaupungissa tavattavien ihmisten sydäntä, niin lukijan sydämen hän saa väräjämään. Anguksen puolesta voi miltei pidättää hengitystään ja hänen ajatustensa lentoa ja myös niiden konkreettista tasoa, havainnointikykyä, voi ihailla. Samalla voi vain ihailla sitä, miten Jalosen romaani kasvaa kiinni lukijaansa.

Ihminen aina vain kaipaa vaikka kaikki olisi jo tässä. 

Omanlaisellaan, sekä kielen että kertomuksen, rytmillä hengittävä Taivaanpallo on Finlandiansa ansainnut.

--

Taivaanpallosta ovat pitäneet myös Arja, Elina, Mai ja Tuija.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Otava 2018
Kansi Stephen MacKay / Piia Aho
447 sivua
Kotimainen tietokirja

Yönaisten neuvoja:
Jos tiedät mitä haluat tehdä, tee se.
Jos olet kokenut nöyryytyksiä, vääryyttä tai kärsimystä, älä jää niihin jumittamaan. Mene eteenpäin. Lähde Firenzeen. Tai Roomaan. Tai Venetsiaan. Tai Napoliin.
Tee haavoistasi vahvuuksiasi. Maalaa ne helvetin isolle kankaalle kaikkien nähtäväksi.
Jos et osaa jotain, kuten nyt vaikka lukea, opettele.

Karen haluaa elää rakastuneena ja rakastettuna Afrikassa, mutta sairastuu ja masentuukin. Myöhemmin hän kirjoittaa. Mary pitää kiinni viktoriaanisista säännöistä, mutta matkustaa yksin ja on niin kiinnostunut niin kasveista kuin ihmisistä . Lavinia synnyttää 17 vuodessa 11 lasta, mutta maalaa silti. Mia Kankimäki istuu lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle. Hän innostuu vihtiläisellä vintillä tutkimusmatkailijanaisista, kulkee Bolognassa ja Firenzessä taiteen äärellä, vierailee Normandiassa, ja kirjoittaa kirjeitä. Hänen yönaisensa ovat uskaltaneet ja niin on hän itsekin naistensa jalanjäljillä liikkuen.

Jotkut kirjat liikkuvat kaukana, ihan muissa paikoissa ja aikakausissa, mutta tulevat silti liki. Yksi tällainen jonnekin aivan muualle kuljettava, mutta omiin ajatuksiin jäävä kirja on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Tietokirjaksi luokiteltu, paikoin kaunokirjallisia kerroksia saava teos on uusin sydän(siis ♥-)kirjani. Kankimäen muutama vuosi sitten ilmestynyt “koirankorvakirjani” Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on saanut arvoisensa, aivan ihastuttavan seuraajan.

Naiset joita ajattelen öisin koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen keskittyy Karen Blixeniin, tanskalaiseen, Keniassa asuneeseen kirjailijaan. Toisessa osassa esille pääsevät tutkimusmatkailijat, brittiläiset Isabella Bird ja Mary Kingsley, itävaltalainen Ida Pfeiffer, amerikkalainen Nellie Bly ja belgialais-ranskalainen Alexandra David-Néel. Kolmas, eniten rakastamani osa, on taiteilijoiden valtakuntaa, kun keskiöön nousevat italialaiset renessanssinaiset Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana (jota odotin ehkä eniten: Bologna) ja Artemisia Gentileschi (josta Susan Vreeland on kirjoittanut kelpo romaanin) sekä (edelleen elossa oleva) japanilainen Yayoi Kusama ja hieman muitakin taiteilijoita (mainintana esimerkiksi Georgia O’Keeffe, yhden suosikkini vuosien takaa). Ah, paljon eikä juuri mitään liikaa!

  

Kankimäen teos on kauttaaltaan ihastuttavaa luettavaa. Naiset joita ajattelen öisin sekä viihdyttää että sivistää, mikä on loistavan kerronnallisen tietokirjan merkki. Ristiriidaton kirja ei kuitenkaan ole, mutta eikö ristiriidaton olekin usein melkein yhtä tylsän kanssa? On vain etu, että jotkut teoksen osiot ovat itselle parempia kuin toiset. Tai kiinnostavat enemmän kuin toiset, mikä on ehkä oikeammin sanottu. Alun Karen Blixen -osuus on näet parhaiten kirjoitettu ja siinä on eniten Kankimäen omia tuntoja, mutta yhteen historian naiseen keskittyvänä se on kovin pitkä. Hetkittäin ainakin tämän lukijan mieli kaipasi jo tulevaan: tutkimusmatkailijoiden ja taiteilijoiden äärille. Hetkittäisyys osoittautui nimensä veroiseksi: ei Karenista voinut hypätä lausettakaan yli. Niin vangitsevaa lukeminen oli.

Ja Karen onkin tärkeä, keskeinen. Kankimäelle hän on mielikuvaa ja totta, kenties se Karen, jota Karen itsekin ajatteli öisin. Hänen esikuvallinen itsensä, se ihanne, johon hän koko elämänsä pyrki, siihen koskaan pääsemättä.

Yönaisten yönainen?

Mitä muihin ristiriitaisuuksiin tulee, niin aina voi tietenkin pohtia matkustamista, ympäristöä, eri kulttuurien keskinäistä asemaa jne. Nyt onkin sanottava, että Kankimäki on hyvin tietoinen asemastaan ja myös esimerkiksi Karenin asemasta, kolonialismin ja urheilumetsästyksen taakasta. Hän reflektoi itseään, pohtii syyllisyyttä, ja saa lukijan pohtimaan omaa asemaansa. Hienoa, tärkeää!

Yönaisten elämästä ja Kankimäen omista ajatuksista syntyy henkilökohtaisen ja historiallisen komea kohtaaminen. Kaiken ytimessä on tietty omapäisyys, omista periaatteista ja toiveista kiinni pitäminen. Tietty esikuvallisuus ja myös tietty herkkyys: kyky ymmärtää, että vahvoillakin on haurautensa. Usein tuo hauraus tekee vahvemmaksi.

Älä välitä muiden mielipiteistä.

Ole aivan saamarin reipas.

Minä en aina ole ja usein välitän muiden mielipiteistä, mutta olen onnellinen että on olemassa kirjailija Mia Kankimäki, joka on kirjoittanut tuon kehotuksen. Mikä parasta, Kankimäen voimaannuttava kirja ei ole yltiöpositiivista self help -kirjallisuutta, vaan pikemmin osoitus siitä että naiset (sulkeissa huomautus: tietenkin jossain määrin etuoikeutetut naiset) kautta historian ovat voineet toteuttaa itseään

Naiset joita ajattelen öisin saa lukijansa reflektoimaan itseään: onko minulla sellaisia toiveita tai haaveita, joita yönaiseni inspiroivat? Onko minulla edes yönaisia? Ehkä on, tietenkin on: visuaalisuuden ja sanojen haltijoita jokainen.

Kirjan nimi näkyy läpi koko teoksen. Kankimäki todellakin paitsi matkustelee itse ja tekee, kirjoittaa, itse, myös pohtii yönaisiaan ja tekee sen samalla jotenkin kaukokaipuisesti ja konkreettisesti. Naisten älykkyys ja taidokkuus sekä heidän ristiriitaisuutensa ja vaikeutensa ovat kaikki läsnä. Kirjoittaminen taas auttaa ymmärtämään sekä naisia että heidän asioitaan silloinkin, kun kirjoittaminen on vaikeaa: Silti jotenkin kummallisesti maailma muuttuu ihmeellisemmäksi ja merkityksellisemmäksi, kun siitä kirjoittaa. Lopun valokuvat ja päällyspaperin alta löytyvä tähtikartasto vain lisäävät kirjan viehätystä.

Kankimäen kirjasta löytyy, kuten hän itsekin viittaa, naisten Taikavuori. Naiset joita ajattelen öisin on muusien kirja, ihana (!) kirja, lohdullinen kirja:

Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.

--

Muualla mm. Kirsi, Laura, Tiina ja Tuija. 

Joulutunnelmaa Tallinnassa

Piparkakkukirjoja, -ihmisiä, -nuotio-, -maapallo, -susi ja -tuulimylly. Tallinnan vanhan kaupungin laitamilla tuoksui piparkakuilta, kun (ilmeisesti) vuosittaisessa PiparkoogiMaania-näyttelyssä oli saatu ihmeitä aikaan 300 kilogrammasta taikinaa.

Sateesta huolimatta lauantai joulutunnelmaisessa Tallinnassa oli muutenkin aisteja herättelevä. Raatihuoneen torilla tuoksui kuuselle ja erilaisille glögeille: kirsikalle, mustikalle, neilikalle ja kanelille. Siellä täällä soi ikivihreä amerikkalainen joulumusiikki, Rotermannin alueella taas juutalaiset laulut, kun satamaan palatessamme satuimme näkemään hanukan viettoon liittyvää ohjelmaa. Kirjakaupan kahvilassa maistui pulla, laivalla taas etenkin erilaiset kalat (muuten, saimme Megastarin buffetravintolasta pöydän ihan keulasta, merellä oli tosin jo pilkkopimeää, mutta kauniissa ravintolassa oli kiva istuskella ja herkutella melkein koko paluumatka).

Kaikkialla oli isoa ja pientä jouluista bongattavaa: portaikkoja, pienoismalleja, koristeita, satuhahmoja ja valoja. Tylystä kelistä huolimatta mieli oli lämmin.

Pieni irtiotto yhteen ihmemaahan. Keski-Euroopan joulutorien tunnelmaa etelänaapurissa. Melkein lähiretkisuositus teille muillekin! Ensi kerralla taas kirjoja.

P.S. Muistattehan, että Lumiomenan 10-vuotisarvontaan ehtii osallistua vielä tiistai-iltaan saakka. ♥

Lucinda Riley: Enkelipuu

Lucinda Riley: Enkelipuu

Bazar 2018

The Angerl Tree 2015
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kansi Laura Noponen

602 sivua
Arvostelukappale
Irlantilais-brittiläinen romaani

Tilannetta mutkisti entisestään se, että Gretan muistinmenetyksen jälkeen oli sattunut kaikenlaista sellaista, miltä David oli varjellut Gretaa, koska pelkäsi tapahtuneen vaikuttavan haitallisesti tämän tilaan. Kuinka Greta kykenisi käsittelemään lopputulosta, jos hän ei muistanut alkua?

Jouluaatto vuonna 1985. Greta palaa Walesiin Marchmont Halliin kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Kartano oli ollut hänen kotinsa muutaman vuoden ajan toisen maailmansodan jälkeen. Greta palaa tuttuihin maisemiin ystävänsä Davidin vieraaksi, muttei muista paikasta juuri mitään. Vuosia sitten tapahtunut onnettomuus on vienyt Gretalta kyvyn muistaa menneiden vuosikymmenten takaiset tapahtumat. Joulukävelyllä Greta löytää pienen pojan muistoksi pystytetyn hautakiven. Löytö pysäyttää Gretan ja saa tämän muistamaan ensin välähdyksiä, sitten enemmänkin. Mitä kaikkea vuoden 1945 jälkeen on tapahtunut?

Nyt olen todella ristiriitaisen lukukokemuksen äärellä. Suositun irlantilaissyntyisen Lucinda Rileyn romaanin nimi Enkelipuu työnsi pois. Sanon suoraan, että mielestäni enkeliasiat ovat lässytystä (enkä halua loukata ketään, joten anteeksi kaikki enkeli-ihmiset, teitä on varmasti paljon; kerubit vanhoissa mestarimaalauksissa, enkelit 1950-luvun kiiltokuvissa tai joulukorteissa ovat toki eri asia – maailmantaiteeseen nuo siivekkäät olennot kuuluvat), ja romaanin nimi on täten ihan superlässy. Mutta kirjan kansi näytti ihanan (!) jouluiselta. Ja muutama ystävä oli suositellut minulle Rileyn tuotantoa, joka mielessäni vertautui hieman Kate Mortoniin, jonka viihdyttävät lukuromaanit ovat aina toisinaan olleet minulle liki täydellistä uppoutumiskirjallisuutta. ”Katsotaan”, mietin, ja tartuin Enkelipuuhun.

Jos ennakkoaavistukseni kirjasta oli ristiriitaisuudessaan oudolla tavalla kiinnostunut, niin sellainen oli lukukokemuskin. Rileyn romaanissa on valtavasti asioita, jotka enimmäkseen huvittavat kyynistä lukijaa: on muutamakin yllätysraskaus, on käsittämätöntä naiiviutta nuorten tyttöjen taholta, on riepoltavia ihmiskohtaloita ja on – totta kai – selviytyjiä. Ja sitten on myös niin koukuttavaa kerrontaa, että kirjaa haluaa lukea ahmien. On sellaista uppoamista, jollaista kaipaakin aina toisinaan, etenkin pimeänä vuodenaikana: voi vaan vetää villasukat jalkaan ja antaa höttöisen tarinan viedä.

Riley on siis niin sanotusti (ja enkeliteemaan sopien, hahaa) armoitettu tarinankertoja. Hän osaa kietoa osin kyynisenkin lukijan pauloihinsa, vaikka itse taisin koko ajan etsiäkin erilaisia ristiriitaisuuksia. Keskeishenkilöksi luotu Greta osin ärsyttää ratkaisuissaan, mutta silti on pakko tietää mitä kaikkea hänen taustallaan on. Harmillisesti Greta, joka on selvästi tarkoitettu romaanin keskeishahmoksi, jää melko vieraaksi eikä häntä voi oikein aina ymmärtääkään. Gretaa kiinnostavampi henkilö on hänen tyttärensä Cheska. Hieman epäselväksi jää, miksi Riley on ainakin osin kirjoittanut Cheskasta eräänlaisen pahattaren. Toki romaanin dynamiikan kannalta on hyvä, että joku tekee pahoja tekoja ja Riley kyllä kertoo Cheskan taustoista hyvin. Silti syyt Cheskan hukassa oloon johtuvat tietyistä syistä hukassa ja lukija (minä ainakin) alkaa sympatiseerata häntä – ehkä jopa vahvemmin kuin Gretaa, ainakin osin; Cheskaa, joka näkee aina samaa painajaista pienestä pojasta. Syyt siihen, että Cheska on sellainen kuin on, löytyvät kyllä romaanista.

Paitsi kuljettaa tarinaa, Riley osaa asettaa miljööt oikeanlaiseen romanttisten mielikuvien brittiläisyysasentoon. Walesissa sijaitseva Marchmont Hall vierastaloineen, eläimineen ja puroineen on paikka, jonne haluaisin matkustaa. Sota-ajan Lontoo teattereineen ja seuraavan vuosikymmenen suurkaupunki toiveikkaine ilmapiireineen sekä tavarataloineen ovat ilmeikkäästi kuvailtuja.

Nopealukuisessa romaanissa parasta on se, ettei siinä ole enkeleitä. Hyvä! Enkelipuu on sujuvalukuinen romaani, jonka parissa aika lentää (en voi nyt välttää näitä viittauksia siivekkäisiin olentoihin). Se alkaa joulusta, mutta siihen mahtuu monia vuodenaikoja. Se on suuri perhetarina, joskin perhe on omalla tavallaan epätyypillinen, ainakin biologisesti. Tottahan toki se on myös rakkaustarina, jossa ei lopulta yllätyksiä ole.

Enkelipuu on uusvanha romaani. Sen taustalla on Rileyn vuonna 1995 ilmestynyt romaani Not Quite an Angel, jonka kirjailija on kirjoittanut nyt uusiksi. Suosittelen romaania jo mainitsemani Kate Mortonin kirjojen ystäville, joskin Enkelipuussa saisi olla enemmänkin twistiä ja vähemmän kliseisiä juonenkäänteitä. Olisin halunnut viihtyä tämän parissa enemmän kuin mitä lopulta tein – viihdyin toki nytkin.

Jouluisesti tiivistäen: jos tämä olisi joulusuklaata, olisi tämä yksi kerros Juhlapöydän konvehdeista.

Teatterissa: Kaasua, komisario Palmu

Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Kari Väänänen, Sara Paasikoski, Eero Saarinen – Kuva © Harri Hinkka

Teatterissa

Kaasua, komisario Palmu
Helsingin kaupunginteatteri, ensi-ilta 29.11.2018
Dramatisointi Joel Elstelä Mika Waltarin romaaniin pohjautuen
Esitysdramaturgia & ohjaus Heikki Kujanpää
Rooleissa mm. Kari Väänänen, Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Sara Paasikoski, Tuukka Leppänen, Jouko Kemettilä, Vuokko Hovatta, Eero Saarinen.
Koko roolitus, lavastus, valaistus, maskeeraus jne. luettavissa teatterin sivulta.
*Medialiput

Alkuasetelma on monille tuttu, joidenkin elokuvan ystävien mielessä ehkä jopa palvottu: vanha ja varakas rouva Skrof on kuollut kaasumyrkytykseen. On selvää, ettei rouva ole vain unohtanut hellan kaasua päälle, sillä hänen pienen koiransa niskat on murrettu. Rikosta alkaa selvittää omalaatuinen komisario Palmu etsivineen.

Helsingin kaupunginteatterissa viime torstaina ensi-iltansa saanut Kaasua, komisario Palmu perustuu Mika Waltarin romaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin? Monelle on varmasti tuttu etenkin Matti Kassilan ohjaama elokuva, jolla on sama nimi kuin näytelmällä. Nyt onkin kerrottava, etten ole lukenut Waltarin romaania enkä nähnyt Matti Kassilan ohjaamaa elokuvaa. Toki teoksen – tai teosten – sisältö ja kulttuurinen merkitys ovat minulle tuttuja töiden kautta. Katsoin näytelmän ainakin melkein ns. puhtaalta pöydältä, ajatus esimerkiksi Joel Rinteestä Palmuna oli mielessäni pikemminkin still- kuin elokuvana. Ja kerrottakoot vielä, että ensi tammikuussa jo 95 vuotta täyttävä Matti Kassila oli teatteriyleisön joukossa ja sai osakseen illan suurimmat aplodit.

Sara Paasikoski – Kuva © Harri Hinkka

Mitä itse näytelmään tulee, niin se on otteessaan vaivatta pitävä viihdenäytelmä. Heikki Kujanpään ohjaus rullaa hyvin, vaikka kärsiikin hetkittäisestä sekavuudesta. Ainakin kaltaiseni alkuteoksen vain pääpiirteittäin tunteva katsoja alkoi kaivata parempaa pohjustusta joillekin juonen aukoille. Mutta iso ongelma tämä ei ollut, simppelin juonen perässä on helppo pysyä. 

Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus toimii mukavasti. Pyörivä näyttämö toimii mainiosti niin kohtausten ja lavasteiden vaihtumisessa kuin ihan alussa tapahtuvassa näyttelijöiden esittelemisessä. Mennyt Helsinki vilahtaa taustalla, ja poliisiasema, rouva Skrofin asunto, nuoren taiteilijan Kurt Kuurnan ateljee ym. paikat liittyvät saumattomasti kokonaisuuteen.

Tuukka Leppänen – Kuva © Harri Hinkka

Myös roolitus on tasaisen varmaa työtä. Jokainen näyttelijä ansaitsisi tulla mainituksi, mutta nostan nyt esiin pari itseeni suurimman vaikutuksen tehnyttä. Kari Väänäsen hahmo on mainio. Hänen Palmunsa on äreä vanhempi herra, ehkei kovin moniulotteinen, mutta sarkastisessa huumorissaan onnistunut: minulle Väänänen muuttui täysin Palmuksi. Heikki Ranta ja Petrus Kähönen ovat kelpoja nuoria etsiviä; Miiko Toiviaisen Kurt Kuurna kasvaa hahmona koko ajan ja on mielestäni näytelmän parasta antia eikä Tuukka Leppäsen Kaarle Lankela juuri jälkeen jää. Sara Paasikosken neiti Kirsti Skrof ihmetytti minua aluksi, mutta muuttui sitten kiinnostavaksi ja omanlaisekseen, hyvä! Ja tietenkin on mainittava laulajar Iiri Salmiaa (ja rouva Hallamaata) esittävä Vuokko Hovatta, jonka laulu on esityksen parasta antia (sulkeissa mainitsen myös jazzyhtyeen, soittajille aplodit täältä!). Kuten sanottu, näyttelijät tekevät ylipäätään hyvää työtä.

 Vuokko Hovatta – Kuva © Harri Hinkka

Kovin mieleenpainuva näytelmä ei lie ole. Sanon ”lie”, koska muutama päivä ensi-illan jälkeen kaikki on luonnollisestikin kirkkaana mielessäni, mutta epäilen asianlaidan olevan toinen muutaman muun näytelmän katsomisen jälkeen. Mutta eipä teatterissa nähdyn tarvitse aina ollakaan suurta taidetta (vaikka sellaista tietenkin eniten rakastan); sujuvuus, pienestä sekavuudesta huolimatta, riittää kyllä.

Ja nimenomaan viihdyttävyydessä Kaasua, komisario Palmu onnistuu loistavasti. Näytelmä naurattaa ja – jos tarina ei ole ennestään tuttu – antaa myös aivoille pienen murhapähkinän purtavaksi. Vähän samaan tapaan kuin monet kepeät ja kotoisat tv-dekkarit. Tosin tietenkin kaiken näkeminen teatterin lavalla tuo seuraamiseen oman raikkautensa, oman jännityksensäkin. Se on teatterin taikaa.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Minerva 2014 (elokuvakantinen pokkaripainos 2018)
Au revoir là-haut 2013
Suomentanut Sirkka Aulanko
544 sivua
Ranskalainen romaani


Hän tiesi, että aika parantaa haavat, mutta siitä lähtien kun hän oli voittanut sodan, hänestä tuntui kuin hän joka päivä häviäisi vähän kerrassaan.

Ensimmäinen maailmansota muuttaa kaiken: karttojen rajat, maiden väliset suhteet, osin yhteiskuntaluokatkin. Se saa onnenonkijat ja pyrkyrit nousemaan, ihmissuhteet kariutumaan tai vahvistumaan. Se tuo valtavia menetyksiä, mutta sodan raunioista versoaa uuttakin. Albert Maillard ja Edouard Péricoult ovat erilaisista lähtökohdista ponnistavia nuoria ranskalaissotilaita, joiden kohtalot kietoutuvat lopullisesti yhteen, kun Edouard ensin pelastaa Albertin, jonka luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle on koettanut haudata elävältä. Pelastamisen yhteydessä Edouard haavoittuu vakavasti, kun kranaatinsirpale murskaa osan hänen kasvoistaan. Sodan päätyttyä kaikkien kolmen täytyy rakentaa elämäänsä uusiksi.

Joskus lukusuositusten perille meno ottaa aikansa. Pierre Lemaitren romaania Näkemiin taivaassa on minulle suositellut monikin, kaikkein vahvimmin Leena Lumi sekä yksi kollegani. Ja usein, kuten nytkin, ihmettelen että miksi tartuin suositeltuun vasta muutaman vuoden jälkeen. Parempi myöhään jne., Prix de Goncourtilla palkittu ja elokuvaksikin muokattu romaani on lukuromaanien aatelia.

Mietin, että onko vähättelyä kutsua upeaa kirjaa lukuromaaniksi. Ei, sillä Näkemiin taivaassa on ehdottomasti lukuromaani, mitä tällä kiistellyllä termillä sitten ikinä tarkoitetaankin. Minulle lukuromaani on yhtä kuin vetävä, sujuvalukuinen fiktio, joka on konstailematon, mutta jossa on jotain pelkkää viihdettä enemmän. Tästä saa olla toki eri mieltä ja ymmärrän hyvin heitä, joita lukuromaani-sana kammottaa. Mieleni tekisi sanoa, että Lemaitren romaani on kiistattoman sujuva-, joskaan ei helppolukuinen, mutta toki siitäkin voi olla eri mieltä (silmäniskuhymiö!).

Erinomaisen romaanin heikointa antia on sen alku, vaikka alku sellaisena kuin tässä romaanissa on, on perusteltu. Sotanner kaikkine kauheuksineen pohjustaa sitä, mitä tuleman pitää. Ilman sotaa ei olisi koko tarinaa. Alku esittelee myös heti ainakin Pradellen luonteen omaa etuaan tavoittelevana pahana miehenä. Ristiriidaton ei ole kukaan, eivät edes Albert ja Edouard, mikä tekeekin kokonaisuudesta entistäkin kiinnostavamman. Lemaitren romaani on osin tutkielma ihmismielestä: mihin kaikkeen mieli ja teot taipuvat, milloin henkiinjäämisestä tulee muiden hyödyntämistä, miksi nuoruuden kirkasotsaisuus muuttuu joksikin muuksi.

Huomenna sitten, ehkä. Sota on kuitenkin vain alku. Painava, raskas alku, joka vaikuttaa kaikkeen eikä jalosta ihmistä. Näkemiin taivaassa pitää sisällään paljon. Lemaitre kuvaa ihmisten tempoilua tilanteessa, jossa kaikki on muuttunut. Elämään kuuluvat rakkaussuhteet ja avioliitot, köyhyys ja vauraus, suru ja ilo, bisnekset, kepeys ja raadollisuus. Nämä elämän eri puolet risteilevät jokaisen luona, kukaan ei voi elää vailla menneestä tullutta taakkaa. Toisista tämä taakka tekee jopa huijareita, minkä vuoksi Näkemiin taivaassa pitää sisällään myös jännityselementtejä sisältävän veijaritarinan.

Nälkä, voitonriemu, ylpeys, romahdus, riipuvuus, salaisuudet, uusi elämä… Lemaitren henkilökuvaus on vahvaa: jokainen sodassa sirpaloitunut on hyvä ja paha – tai Pradelle lähinnä paha, mutta erilaisia vaihtoehtoja tulee hänenkin punnita. Ystävyyden, vanhemmuuden ja sisaruuden kipupisteet kulkevat jokaisessa läpi sodanjälkeisen elämän. Kaikkein vahvimmin koskettaa Edouardin isä. Eräs joutsenlaulu pysäyttää, on tekstinäkin elokuvallista, visuaalista. (En muuten aio katsoa tätä elokuvana, koska en ehkä kestäisi kaikkea mitä vastaan tulee.)

Vaikka kerronta on sinänsä monitasoista ja moniäänistä, on se kronologisesti suoraviivaista, mikä tuntuu virkistävältä ja osaltaan lisää romaanin vetoa. Näkemiin taivaassa on ovela romaani. Tarina on monin osin uskomaton, muttei missään vaiheessa mahdoton, mukana on makaaberia, eettisiä kysymyksiä ja toki romanssiakin. Lemaitre onnistuu tässä kerronnan monipuolisuudessaan, hän osaa olla syvällinen ja viihdyttävä. Romaani on siis melkoinen teemojen kaleidoskooppi, kokonaisuus jäänee mieleeni pitkäksi aikaa.

Jokainen tarina on saatettava päätökseensä, se kuuluu elämän järjestykseen.

Pierre Lemaitre tunnetaan myös jännityskirjailijana. Näkemiin taivaassa -romaanin perusteella voisinkin tarttua hänen rikoskirjoihinsa.

Täysi kymppi! Arvontaa! Uusi Insta-tili!

Lumiomena 10 vuotta! Päivä meinasi mennä minulta itseltäni ohi! No, ei ihmekään, koska kymmenvuotispäivä on periaatteellinen. Kirjoitin blogin alkusanat 27.11.2008, mutta enemmän tekstejä alkoi tulla 4.1.2009. Täten voisi viettää tällaista blogin synnytyksen kymmenvuotisjuhlaa ainakin pian alkavan joulukuun ajan.

Mutta: alku on syntymä ja Lumiompun syntymäpäivää vietetään tänään.

Kymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaista: kirjoja ja lisää kirjoja, haaveilua ja fiilistelyä, alkuaikoina arkisia kuulumisia, harvakseltaan muita kulttuurijuttuja, ja aina valokuvia (kollaasin kuvat blogista vuosien varrelta). Matkoista ja retkistä olen kirjoittanut sen verran, että joku aika sitten laadin niille ihan oman tunnistepalluran tuonne sivupalkkiin (seuratkaa vain punarintaa!). Olen kirjoittanut satoja kirjajuttuja, ellen enemmänkin. Tämä olisi varmasti helppo laskea, mutta olen niin laiska, etten sitä tee. Näiden kymmenen vuoden aikana olen ollut mukana monissa blogitempauksissa, kuten erilaisissa haasteissa ja flashmobeissa, Kotimaiset kirjablogit -sivustoa perustamassa yhdessä muutaman muun silloisen blogiaktiivin kanssa (en ole enää sivuston taustalla, mutta linkitän sinne toki Lumiomena-juttuni ja innolla seuraan muiden linkityksiä) ja päässyt tapaamaan kirjailijoita (esim. Chris Cleavea). Olen pitänyt teemaviikkoja Keltaisista kirjoista huonoihin kirjoihin (löytyvät blogiarkistosta syksyltä 2012), kirjoittanut “kirjablogikirjan” yhdessä Hannan kanssa, sekä kirjeitä kirjailijoille ja kirjan hahmoille, pitänyt muutaman kirjamatsin (esim. jouluisista tyttökirjoista), laatinut erään suosikkikirjailijani tuotantoon liittyvän bingonkin. Luulen, että olen myös yksi ensimmäisistä (en tiedä, kuka oli ensimmäinen) bloggaajista Suomessa, jotka alkoivat ottaa itse kuvia lukemistaan kirjoista (ensimmäinen kirjakuvittamani postaus on päivätty 10.2.2011). Nythän moni tekee tätä ja esimerkiksi Instagram on täynnä hurmaavia kirjapainotteisia tilejä, joita aina vaan ihailen.

Kuvista pääsenkin Instragramiin. Aloitin Lumiomena-nimeä kantavan Insta-tilini jo kesällä 2012. Tili on ns. yksityinen, koska postailen sinne enemmän fiilis- kuin kirjakuvia, vaikka ilmoittelen kyllä tililläni aina uusista blogipostauksistakin. Hyväksyn seuraajia aika laajasti, mutta haluan jotenkin tunnistaa tuon tilini seuraajat. Tästä syystä päätin nyt Lumiomenan kymmenvuotiskekkereiden kunniaksi avata toisenkin Insta-tilin. Sinne – ta-daa – tulee pääasiassa vain kirjoja ja muuta kulttuuria. Ja se on kaikille avoin. Liittykää seuraajiksi! Jos seuraatte jo yksityistä tiliäni, niin liittykää silti, koska kirjakuvien määrä tulee (toivottavasti) lisääntymään. Ja sille yksyistilillekin voi lähettää seuraamispyyntöjä.

Klik: Lumiomena Reads (Instagram)

Ja muistakaa myös Lumiomenan Facebook: toinen klik!

Osin tämä uusi Insta-tili liittyy siihen, että kaipaan jotain muutosta bloggaukseeni. Rakastan kirjabloggaamista, joka on aina vaan suosikkiharrastukseni, mutta olen viimeisen vuoden aikana ollut hieman kyllästynyt koko juttuun, eniten bloggausten kirjoittamiseen. Tiedän, että tämä kyllästyminen menee ohi ja uusi innostus löytyy taas jostain. Samalla kaipaan hieman vanhaa Lumiomenaa, kaikkia niitä alkuaikojen haaveilujuttuja. No, aika näyttää, minne suuntaan blogi ja nyt perustettu julkinen Instagram jaksavat kulkea.

Juhlan kunniaksi ja pitkästä aikaa: arvonta! Ja mikä jännempää: yllätysarvonta! En näet itsekään tiedä kuin osin, mitä voittaja tulee saamaan. Palkinto on 30 euron suuruinen lahjakortti joko verkkokirjakauppaan tai lukuaikapalveluun, voittaja saa valita itse, että kumman haluaa. Voiton kustannan itse.

Arvonnan säännöt:

1. Kerro kommenteissa milloin aloit seurata Lumiomena-blogia.

2. Kerro joku juttu, joka on ehkä jäänyt täältä mieleesi. "Juttu" voi olla kirjajuttu, valokuva, yhteinen asia jossain, kohtaamisemme vaikka kirjamessuilla... Mikä vain Lumiomppuun liittyvä asia.

3. Kerro kolmanneksi vielä kirjasuosituksesi minulle.

3. Arvonta on kaikille avoin. Lisäpisteitä ei saa mistään some- tai muusta seuraamisesta, koska en kuitenkaan jaksa tarkastaa, että kuka on kirjautunut minnekin.

4. Arvonta päättyy veronpalautuspäivänä 11.12. Ilmoitan voittajan tämän saman postauksen lopussa 12.12. Laiskuuttani arpojana toimii lahjomaton random-sivusto.

Onnea arvontaan!

Loppuun vielä se kaikkein tärkein: lämpimät kiitokseni kaikille teille, jotka olette tavalla tai toisella kulkeneet Lumiompun mukana. Toivottavasti tämä lukumatka jatkuu! Sydän!



Lisäys 12.12. Voittaja on...

... 13. kommentin kirjoittanut Arja. Onnea! ♥