Kirjakuulumisia: Bazarin kevät ja Pohjan akka

Eilen Kalevalan päivänä lumimyräkkä kiusasi eteläistä Suomea. Vaikka rakastankin talviaikaa ja pidän lumesta, niin viimeaikaiset lumimäärät ovat alkaneet tuntua jo liioittelulta. Onneksi eilisen kirjapainotteisissa tilaisuuksissa oli välitön, lämmin tunnelma. Kalevana päivä oli nimittäin omalla kohdallani kirjapainotteinen, kuten kunnon kirjabloggaajalla varmaan olla kuulukin. Ensin suuntasin Seurahuoneelle kuulemaan, mitä Bazarin kevääseen kuuluu; illalla taas sain olla mukana Seija Vilénin Pohjan akka-romaanin julkistamistilaisuudessa.

Bazarin tilaisuus alkoi kustantamon johtajan Ritva Holmströmin tervetulotoivotuksin. Herkullisen lounaan jälkeen oli kahden kirjailijavieraan aika esiintyä. Heistä ensimmäisenä ääneen pääsi englantilainen Victoria Hislop, jota hänen Saari-romaaninsa toinen kääntäjä Laura Jänisniemi haastatteli. Hislop puhui kirjansa synnystä, kirjoittamisprosessistaan sekä Kreikasta eläväisesti ja selkein sanoin. Saari sijoittuu toisen maailmansodan ajan Kreetalle. Se kertoo nuoresta englantilaisesta naisesta Alexisista, joka alkaa selvittää sukunsa historiaa. Hän saa kuulla isoisoäitinsä spitaalista sekä tämän elämästä Kreetan itäosan edustalla olevalla Spinalongan saarella, jota leprasaareksikin kutsuttiin. Ennen pitkää Alexis huomaa olevansa itsekin kytköksissä Spinalongaan, sairauden ja kuoleman saareen. Huhtikuussa ilmestyvä saari on kertomus kolmen sukupolven elämästä kreikkalaisella saarella sekä värikäs kuvaus kreikkalaisesta elämänmenosta. Luulen lukevani kirjan vielä kevään mittaan.

Bazarin kevään lehdistötilaisuuden toinen kirjailijavieras oli sipoolainen Christian Rönnbacka, jonka esikoisdekkari Operaatio Troijalainen on ilmestynyt nyt alkuvuonna. Operaatio Troijalainen aloittaa dekkarisarjan, jonka päähenkilönä on rikosylikonstaapeli Antti Hautalehto, Pohjanmaalta Etelä-Suomeen muuttanut yksinäinen susi. Selvittäessään kansainvälisen huumeliigan rikoksia Hautalehto soluttautuu pikkurikollisen rooliin peitetehtävässä, joka vie hänet lähelle hengenmenoa. Kirjan kustannustoimittaja Hilla Hautajoki haastatteli Rönnbackaa, joka kertoi hauskasti ja sujuvasanaisesti niin kirjailijuudestaan kuin työstään poliisina; poliisin ammatti on antanut teokselle paljon sellaista taustatietoa, jota kaikilla ei ole.

Hislopin ja Rönnbackan esiintymisten jälkeen Bazarin tiedotuspäällikkö Vilja Perttola sekä myyntipäällikkö Markus Lähdesniemi esittelivät kevään muuta kirja-antia. Bazar julkaisee tänä keväänä paljon jännityskirjallisuutta, kuten itseäni kiinnostavan Ann Rosmanin Noitavasaran. Mukaan mahtuu myös jo blogeissa paljon esillä ollut kuubalaissyntyisen Cecilia Samartinin Kaunis sydän, viime vuonna Krokotiilin keltaisilla silmillä monia ilahduttaneen ranskalaisen Katherine Pancolin Kilpikonnien hidas valssi sekä venäläisen Andrei Voloksen Animaattori, fantasiaa ja realismia yhdistelevä palkittu romaani kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta Moskovan teatterikaappauksesta. Voisin poimia Bazarin keväästä vaikka kuinka monta kirjavinkkiä erilaisille lukijoille, mutta mainitsen vielä kaksi: S.J. Watsonin Kun suljen silmäni tuntuu saavan palkintoja koko ajan enemmän ja enemmän. Ruotsalaisen Annica Wennströmin saamelainen sukutarina Lapinkylä taas vaikuttaa kirjalta, josta voisin pitää kovastikin.

Bazarin kirjasivuilta löydätte lisätietoa niin mainitsemistani kuin monista muistakin kevään 2012 kirjoista.

Bazarin tilaisuuden jälkeen minulla oli muutama tunti ihan omaa aikaa, mikä tuntui oikealta arjen luksukselta. Käytin sen tietenkin hyödyksi parhaalla mahdollisella tavalla: menin istumaan kahvilaan kera erään uutuuskirjan, josta kirjoittanen blogiini vielä tällä viikolla. Aika kahvilassa kului kuin siivillä ja ennen pitkää tuli aika suunnata juhlistamaan Seija Vilénin Pohjan akan (Avain) julkistamistilaisuutta - minnekäs muualle kuin taverna Pohjan Akkaan. Kalevalan päivälle hyvin sopiva kirja hienosti nimetyssä ravintolassa!

On vain Pohjola, taivaalla läikkyvä revontuli ja porojen karheat korvat, kertoo Avaimen nettisivuille pantu Vilénin kirjasta otettu lainaus. Vaikuttavaa. Vaikuttava on myös kirjan aihepiiri. Pohjan akka on maagisrealistinen kirja, joka kertoo Kalevalan Louhen tarinan. Romaanin kehyskertomuksessa Louhi viettää vanhuutensa päiviä dementiakodissa, toisten armoilla hoidettavana. Louhi kuitenkin kertoo tarinansa kirjailija Pertille, joka saa kuulla niin Pohjolasta  ja Kalevalasta, kateudesta kuin kuolemastakin. Jälleen kerran vanha folkloristi minussa odottaa pääsevänsä kirjaan käsiksi.

Pohjan Akan julkistamistilaisuudessa pääsimme kuulemaan myös sahan soittoa. Sahan soundi on varsin vangitseva, surumielinen, ihmeellinen ja sellainen, ettei sitä voi kuunnella taustamusiikkina. Sahaa kuuntelee aivan väistämättä keskittyneesti.

Näiden runsaiden kirjatunnelmien myötä toivotan kaikille aurinkoista karkauspäivää! Muistakaa nyt kaikki naimattomat naiset kosia jotakin sopivaa ihmistä - jos ei muuten, niin edes hamekankaan toivossa.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Kustantaja: Tammi 2005, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Never Let Me Go 2005
Suomentanut: Helene Bützow
Kannen kuva: Twentieth Century Fox (pokkariversio, elokuvakansi)
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 394

Niinpä ihminen odottaa, ehkä tietämättäänkin, odottaa hetkeä jolloin hän tajuaa että ulkomaailmassa on madamen kaltaisia ihmisiä, jotka eivät vihaa häntä eivätkä tahdo hänelle pahaa, mutta joita yhtä kaikki puistattaa jo häntä ajatellessaankin - ajatellessa, miten hänet on saatettu tähän maailmaan ja mitä varten, ihmisiä jotka kammoavat ajatusta, että hänen kätensä koskettaisi heidän kättään. Se hetki on hyytävä, kun näkee itsensä ensi kerran sellaisen henkilön silmin. Tuntuu siltä kuin ohittaisi peilin, jonka ohi on kävellyt joka päivä koko elämänsä ajan, ja siitä näkyisikin yhtäkkiä jotakin muuta, jotakin ahdistavaa ja pelottavaa.

Kathy H., sukunimeä vailla oleva kolmekymmentäyksivuotias nainen ajelee autollaan ympäri Iso-Britannian maaseutua. Kathy elää maailmassa, jossa ihmiset ovat aina jakaantuneet kasvattajiin, valvojiin ja luovuttajiin. Ajomatkojensa aikana hän muistelee lapsuuttaan Hailshamin hienossa sisäoppilaitoksessa, jossa lasten henkiselle ja fyysiselle kehitykselle annettin suuri painoarvo. Yhdessä ystäviensä Ruthin ja Tommyn kanssa Kathy pääsi keskustelemaan Thomas Hardysta ja Picassosta sekä samaan lapsena tekemiään töitä galleriaan. Ajat ovat muuttuneet, ystävykset erkaantuneet ja Kathyn oma tulevaisuus on vielä päätöstä vailla. Ajomatkojensa aikana Kathy oivaltaa, kuinka onnekkaita Tommy, Ruth ja hän olivat saaneet olla. Mutta miksi Hailshamin oppilaita varjeltiin ulkomaailmalta niin tarkoin?

Kazuo Ishiguron elokuvanakin tunnettu romaani Ole luonani aina (2005) kantaa sisällään isoja teemoja. Se kysyy niin moraalista ja etiikasta, rakkaudesta ja peloista kuin ihmisen oikeudesta omaan elämäänsäkin.

Ishiguron romaania on kuvailtu dystopiaksi tai scifiksi. Itse allekirjoitan teoksen dystooppisen roolin, vaikkei Ole luonani aina tulevaisuuteen sijoitukaan. Vuonna 2005 julkaistu teos sijoittuu itse asiassa lähimenneisyyteen. Se alkaa 1990-luvun lopun Englannissa, jossa hieman yli kolmekymppinen Kathy muistelee siihenastista elämäänsä. Scifiksi määriteltäviä aineksia on kuta kuinkin saman verran kuin tyylillisesti muuten tyystin erilaisessa Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimossa tai elokuvan puolelta vaikkapa Pedro Almodovarin hienossa Ihossa jossa elän - ei siis juuri lainkaan, vaikka tieteellä onkin kirjassa oma suuri roolinsa.

Ajaessani maaseudulla näen vieläkin paljon sellaista, mikä tuo mieleen Hailshamin. Kun ohitan jossain usvaisen pellon kulman, kun ajan alas laaksoon ja näen ison rakennuksen häämöttövän kaukaisuudessa tai kun huomaan vaikkapa poppelirivistön kukkulan rinteellä, ajattelen mielessäni: "Ehkä se on tuo! Minä olen löytänyt sen! Tuo on varmasti Hailsham!" Sitten tajuan sen mahdottomaksi, ajan eteenpäin, ja ajatukseni siirtyvät muihin asioihin.

Dystopiaa kirjassa on se, miksi Kathya, Ruthia ja Tommya odottaa jo ennaltamäärätty kohtalo; kyse on eräänlaisesta vaihtoehtohistoriasta, siitä mikä olisi voinut olla mahdollista. Ole luonani aina on kuitenkin vielä enemmän. Se on eräänlainen antiutopia, sisäoppilaitosmaailmaan pureutuva yhteisökuvaus, lojaalisuuden kysymyksiä nostava romaani sekä Englantilaista syysmaisemaa kauniisti hyväilevä teos. Tämän kaiken Ishiguro kirjoittaa realismin kuvastoa hyödyntäen. Hän tekee vaihtoehtohistoriastaan niin totta, että lukija alkaa uskoa siihen. Ishiguro ei maalaa tekstillään suuria linjoja, vaan luottaa hienovireiseen kerrontaan, jossa ihmiset elävät arkeaan - elävät elämäänsä niin hyvin kuin olosuhteisiinsa nähden pystyvät. Näitä olosuhteita lukija alkaa pakostakin pohtia, sillä Ishiguron teoksen kysyy, mitä on olla ihminen? Kuka saa päättää, kuka uskaltaa kapinoida, kenellä on oikeus?  Nämä ikuiset, eettis-moralistiset kysymykset nousevat esiin nimenomaan lukijan mielessä, Kathy on omaan kohtaloonsa kasvanut.

Joku voisi luonnehtia Ishiguron tyyliä pitkäveteiseksi, mutta minä en sitä tee, sillä viihdyin (!) Kathyn mielenliikkeitä ja muistoja lukien. Kathyn ja hänen kasvinkumppaniensa tarinan tuleekin kasvaa hiljakseen poukkoilleen lapsuudesta nykypäivään ja nuoruudesta tulevan odottamiseen. Kerronnan pienieleisyys tekee minulle saman kuin Ishiguron toisessa suosikissani, Pitkän päivän illassakin: hiljaisessa, aavistuksen sumuisella tavalla muistelevassa kerronnassa tunteet tuntuvat voimakkaammilta kuin mitä ne tekisivät suurten linjojen melodraamassa. Pieni ele, yksittäinen kosketus, sanomatta jäänyt asia, vanha C-kasetti tai haava kyynärpäässä ovat enemmän kuin miltä ne ulospäin näyttävät. Kun pelkää koko ympäröivää maailmaa, on helpompaa jutella ystävien kanssa runoudesta ja filosofiasta kuin siitä, kuka on maannut kenenkin kanssa tai kuka saa olla kenenkin perässä koulun ruokalan jonossa. Tässä suhteessa Ishiguron teos tuo mieleeni tammikuussa lukemani Haruki Murakamin Norwegian Woodin. Vaikka romaanien kehystarina on kokonaan erilainen, on teosten tunnelmassa paljon samaa: nuoruuden epätoivoa ja tarvetta hakea läheisyyttä toisista ihmisistä. Molemmissa romaaneissa kertojanääni on myös muisteleva, tunnelmassakin on kaikessa unenomaisessa realismissaan jotain samaa. Mutta Ishiguron Englantiin sijoittuva kirja on paljon ankarampi ja salaperäisempi.

Pääsin taas kerran tosifanituksen äärelle. Ole luonani on aika on niitä romaaneja, joiden edessä olen koko lailla myyty. Vaikkei kirja tuo lukijalleen helpotusta, mietin sen sateenharmailla vesiväreillä sävytettyä maailmaa, pohdin Kathyn ajomatkoja ympäri Englannin maaseutua enkä haluaa tietää hänen tulevaisuuttaan. Romaanin tunnelma kietoutuu ylleni ja olen huomannyt viipyeeni sen pauloissa viimeisen parin päivän ajan. Ishiguron teos kertoo julmasta ja pelottavasta maailmasta, joka on melko lohduton, mutta ei vailla hetken kauneutta ja ystävien välistä luottamusta. Voi olentoparkoja. Voi ihmisparkoja!

****½

P.S. Kirjassa Judy Bridgewaterin kappaleella Never Let Me Go on suuri symbolinen merkitys. Jos katsotte linkittämäni Youtube-videon, paljastaa videon infoteksti jotain Bridgewateristakin.

Ole luonani aina on puhuttanut muun muassa myös Ilselän Minnaa vanhassa blogissaan, Vielä yhden rivin Anna Elinaa, Booking It Some Moren Booksya, Kujerruksien Linneaa sekä Luettua-blogin Sannaa.

500.! Hiihtolomaa & arvontaa

Parasta juuri nyt:
- Hiihtoloma. Vain muutama päivä, mutta hiihtoloma kuitenkin. Tai ehkä ennemminkin luistelu-, kävelyretki-, nuotiollaistumis-, pullanleivonta- ja kirjanlukuloma.
- Mummolat. Mikään ei voi lupsakkaa savolaistunnelmaa eikä rantasaunaa, oman lapsuudenkodin vintin mahdollisia kirjalöytöjä tai lammen jäälle tehtyä luistinrataa.
- Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Se voitti blogini hiihtolomakirjaäänestyksen. Olen siitä iloinen ja voin paljastaa, että sille yksi annettu ääni oli tietenkin omani. Te, ihanat lukijani ja ystäväni siellä, annoitte kaikkiaan 80 ääntä. Kisa Ishiguron kirjan sekä Ketun Kätilön välillä oli tiukka ja eroa tuli vain kaksi ääntä. Hyvä näin. Kätilön luin jo ja nyt pääsen taas tosifanituksen äärelle, luulen.
- Carl Larsson, jonka ihania ja idyllisiä akvarelleja kävin perheeni kanssa ihailemassa Ateneumissa lauantaina.
- Ruotsin pikkuprinsessa. En tiedä, miten hyväksi tällaiselle keski-ikää kolkuttelevalle kirjabloggaajalle on mennä höpsöksi kuninkaallisista uutisista, mutta niin vain olen kyyneleet silmissäni.
- PJ Harveyn Let England Shake. Täydellinen levy. Konseptialbumi Britannian politiikan epäkohdista, mutta samalla kuitenkin rakkaudentunnustus laulajan kotimaalle. Kuunnella vaikka The Last Living Rose tai The Glorious Land. Voi sydän!
- 500.! Tämä on blogini viidessadas postaus. Jee.

Ja koska olette jaksaneet lukea ja kommentoidakin blogiani ahkerasti, pidän pienet kemut 500. sadannen postaukseni kunniaksi. Olen Swärdin kirjan, Larssonin näyttelyn ja aamun prinsessauutisten myötä vankasti ruotsalaistunnelmissa ja kaiken kukkuraksi ihkaensimmäisessä blogiini (silloin vielä kovin lyhyesti) arvioimassani kirjassakin ihaillaan ruotsalaisuutta  kovasti ja kyseenalaisesti. Näin ollen järjestän pienen arvonnan, jonka palkintona on ripaus ruotsalaisuutta:

Kuvassa vain osa palkinnoista, bloggaajan täytyy tehdä hieman lisää ostoksia.

Voittaja saa
- Carl Larsson-värityskirjan
- Pienen taideprintin akvarellityöstä Brita, kissa ja voileipä (1898)
- Laadukkaat puuvärikynät värityskirjahommia varten
- Ruotsalaista suklaata
- sekä vielä Rudolf Koivun kuvittaman kirjanmerkin, jottei kotimainen kuvitustaide unohtuisi

Arvon myös lohdutuspalkinnon
- Carl Larsson-aiheisia postikortteja
- Ruotsalaista suklaata
- sekä niin ikään Rudolf Koivu-kirjanmerkin

Arvon voittajan naistenpäivänä 8.3. Arvontaan osallistut, kun kommentoit tätä postaustani ja kerrot, että sinun mielestäsi on parasta juuri nyt.

Lycka till!

Anne Swärd: Kesällä kerran

Anne Swärd: Kesällä kerran
Kustantaja: Otava 2012, Otavan kirjasto
Alkuteos: Polarsommar 2003
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kannen kuva: Ulf Huett NIlsson/Johnér/Fennopress
Ulkomainen romaani, Ruotsi
Sivuja: 234

Meteori syöksyy meitä kohti pimeyden nopeudella. Juuri ennen kuin se hienontaa meidät, se väistää ja hipaisee niin läheltä että saa aikaan heikön tärähdyksen. Tämä toistuu kerta toisensa jälkeen. Joskus toivon että se iskisi täydellä voimalla sen sijaan että vain kerta toisensa jälkeen raapaisee ihoa. Sen sijaan että vain pitää levottomuuden avoimena.

Ingridin ja Jackin sekä heidän poikiensa Jensin ja Kristianin perhe alkoi hajota silloin, kun itkevä pikkusisko saapui taloon parikuisena keltaiseen vaatteeseen käärittynä myttynä. Kaj oli Jackin lapsi, jonka äidistä ei ollut tietoakaan. Nyt vuosien kuluttua Ingrid ja Kaj-sisko asuvat kahdestaan suuressa merenrantalossa komean ja hieman hulttiomaisen isän häivyttyä ja isoveljien Jensin ja Kristianin muutettua omilleen. Kaj on aivan omanlaisensa. Hän ei nuorena aikuisenaakaan tule toimeen yksinään, vaan keräilee kärpäsiä isänsä syntymäpäiväkakkua varten, pukeutuu kylmälläkin bikineihin ja puukenkiin ja rakastaa veljeään Kristiania varauksetta, mutta vailla hellyyttä. Kaj voittaa mainoslausekilpailun ja lahjoittaa palkintona saamansa Floridan-matkan äidilleen ja Jensille. Kristian saapuu merenrantakotiin huolehtimaan Kajsta ja mennyt kaikkine kipeine perhesalaisuuksineen alkaa nousta esiin.

Ruotsalaisen Anne Swärdin hieno romaani Kesällä kerran (2003/2012) pureutuu yhden keskiluokkaisen perheen kipupisteisiin. Se kertoo perheestä, jossa kaikki tuntuu olevan tavalla tai toisella sekaisin olipa kyse sitten vanhempien ja lasten välisistä suhteista, entisistä ja nykyisistä avioliitoista tai sisarussuhteista. Jokaisella on oma taakkansa kannettavanaan. Kaikki kuitenkin kiertyy aina Kajhin, joka samaan aikaan vetää ihmisiä ja asioita puoleensa työntäen niitä samalla kuitenkin pois.

Ehkä hän keräilee korvatakseen kaiken sen mikä hänen ympäriltään katoaa? Tavarat haihtuvat Kajn läheltä, niin on aina ollut. Useimmiten ne ovat sellaisia, joista ei missään tapauksessa haluaisi päästä eroon, ja mitä enemmän hän auttaa niiden etsimisessäm sitä kauemmin kestää ennen kuin ne löytyvät. Tuntuu kuin pelkkä hänen läsnäolonsa saisi tavarat vetäytymään piiloon.

Jos Katja Ketun Kätilö onkin väkevä kirja, niin samaa voi sanoa Swärdin perhekuvauksesta. En toki vertaa lähes tyystin erilaisia teoksia, mutta sanon vain että tällä kertaa väkevyys on vielä enemmän mieleeni. Swärd kirjoittaa ruotsalaisesta perheestä kuin kiertäen kehää ja tehden aina välillä täsmäiskun johonkin asiaan tai jonkun henkilön ajatuksiin. Kehä on ajallinen, kaikki kiertää sitä palaten aina yhteen ja samaan, palaten Kajhin. Kajssa henkilöityvät kaikki pelot ja pieleen menneet toiveet, mitään odotuksia häntä kohtaan ei ole koskaan ollutkaan. Mutta virheetön ei ole kukaan muukaan. Swärdin perheellä on kannettavanaan oikea murheen alho, niin paljon on vuosien aikana tapahtunut. Kaiken tekee erityisen murheelliseksi se, että Kajta lukuunottamatta kaikki tuntuvat tiedostavan, mistä he jäävät paitsi. Tunnelma on kärpäspaperin tahmeaa: kesä on paise - elämä ei täytykään pääskysten korkeasta leikistä, kesäradiosta ja naurusta, ruotsalaisesta kesäidyllistä. Sen sijaan merenrantatalossa on Kajn iänikuista kärpäspaperia sekä perheensisäisiä haavoja. Mutta mitä muutakaan voi odottaa, kun Kristian ja Jens tottuivat jo lapsena tapettiliisterin tuoksuun, joka kodissa leijaili. Ingridin ja Jackin oli helpompi tehdä remonttia kuin keskustella asioista. Jack oli hyvä vain nikkaroinnissa ja paneskelussa.

Swärd kirjoittaa rumistakin asioista tavalla, joka saa miltei huokailemaan ihastuksesta. Hän on selvästi lauseiden mestari, joka osaa asettaa sanansa niin, että kirja tuntuu samaan aikaan tunkkaiselta ja kuitenkin raikkaalta. Kirjan tunnelmassa on paljon samaa kuin Ingmar Bergmanin elokuvissa, joissa rankkuus ja kauneus vuorottelevat, muuttuvat erottamattomiksi. Pidän yleensäkin perhekuvauksista, ja Kesällä kerran on sellainen parhaasta päästä. Olen aina toisinaan saanut lukea eri blogeista, kuinka vihdoin on löytynyt kirja, josta ei blogin kirjoittaa ei muuttaisi lausettakaan. Swärdin romaani taitaa olla minulle sellainen kirja. Se ei päästä helpolla, ei todellakaan, mutta se kietoo pauloihinsa ja mikä parasta, jättää tilaa lukijan omalle tulkinnalle.

Jotkin asiat ovat niin raskaita että ne putoavat suoraan läpi. Kesällä kerran, jos toisenkin voi tapahtua monenlaista niin ajatuksen kuin käytännönkin tasolla, niin menneessä kuin nykyisyydessäkin. Anne Swärd sitoo kaiken hienosti yhteen. Ingridin, Jackin ja heidän perheensä tarina on taidokkaasti rakennettu kudelma menneestä tulevaan. Kesällä kerran on romaani, joka ei tuo hyvää mieltä, mutta joka ihastuttaa. Toivon kirjan pysyvän mielessäni vielä pitkään.

****½

Swärdin kirjat ovat lukeneet myös Minna, joka sai minut kiinnostumaan kirjasta, sekä Peikkoneito ja Sanna.

P.S. Olen ollut hieman ruotsalaistunnelmissa myös blogini ulkopuolella. Ja huomenna täällä on pienen juhlan paikka!

Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö
Kustantaja: Wsoy 2011
Kansi: Marjaana Virta
Kotimainen romaani
Sivuja: 348

Tämän mie otan. Toista en vaadi.
Ja vasta myöhemmin ymmärsin, ettei Jumalan kanssa tehdä tuollaisia sopimuksia. Eikä koskaan pitäisi koettaa väkisin ottaa sellaista, mitä Jumala hyvyydessään ei halua muille jakaa. Lainata korkeintaan, mutta siitäkin saa maksaa hinnan ja se hinta on elinikäinen kärsimys.

Kuinka lukea teos, joka on ehkä kotimaisen kirjablogihistorian puhutuin? Mitä sanoa kirjasta, josta kaikki muut ovat bloganneet? Kirjasta, jota on luonnehdittu väkevääkin väkevämmäksi; joka on vienyt lukijansa unien rauhan eikä ole päästänyt helpolla; kirjasta, joka ei sovi nukkaisille sieluille. Ja joka kuitenkin saa miettimään sitä, mitä on olla ihminen, mitä on kaikennielevä rakkaus. Miten voi lukea kirjaa, josta kirjoitettuja tekstejä on viimeisten kuukausien aikana lukenut lähestulkoon ahmien? Tartuin kirjaan sitä kauan kierrelleenä mieleni täynnä kaikenlaisia ennakko-odotuksia: pelkäsin kirjaa, pelkäsin sen olevan liian rankka ja visvainen minun kirjamielelleni. Samalla pelkäsin, että olen liian kylmäkiskoinen lukija tunteakseni sitä, mitä niin monet ovat Kätilön sivuja käännellessään kokeneet. Mietin jo ennakkoon, että tulenko lukemaan koko Kätilän aivan "väärin". No, tietenkin kirjan voi lukea ja vieläpä varsin mielellään eikä mitään voi koskaan lukea väärin.

Katja Ketun Kätilö (2011) on Runeberg-palkinnon sekä Blogistanian Finlandian voittanut vahvaääniseksi kuvattu romaani. Petsamon kunnan Parkkinan kylään pitkälti sijoittuva teos kertoo suomalaisen kätilön ja saksalais-suomalaisen SS-upseerin rakkaustarinan. Tosipohjaiseksi kertomukseksi mainittu romaani kuljettaa lukijansa Petsamosta jäämerelle Kuolleen Miehen vuonolle, Titovkan vankileirille sekä muistojen kautta myös Ukrainan Babi Jarissa tapahtuneiden joukkotuhojen äärelle. Lapin sodan ajasta kertova tarina alkaa Helena Angelhurstin esipuheella, mutta rakentuu kokonaan kätilön ja upseerin vuoropuhelulle, päiväkirjamaisille merkinnöille sekä Kuolleen miehen tyttärelleen kirjoittamille kirjeille.

Villisilmäksi ja Vikasilmäksi kutsuttu kätilö on toisaalta arvostettu Fräulein Schwester, jolla on ammattitaitoa hoitaa niin synnytykset kuin abortitkin. Toisaalta hän on punikkiäpärä, hyljeksitty ja yhteisönsä ikuinen ulkopuolinen, vanhapiika ja neitsyt vielä korkeassa kolmenkymmenenkuuden vuoden iässäkin. Johann "Johannes" Angelhurst on suomalaisen äidin ja saksalaisen isän komea poika, SS-upseeri ja Leni Riefenstahlin urasta innostunut valokuvaaja, joka saa naiset haluamaan itseään. Hän kuitenkin huomaa vain kätilön, naisen jonka jälkeen hän ei aidosti halua ketään muuta. Johanneksen nähdessään Villisilmä päättää, että Jumalani, tuon mieheni mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi. Eikä hän toista koskaan vaadikaan, mutta rakkaus Johannekseen saa ennestäänkin moraalin rajoja venyttävän kätilön ajautumaan pimeälle puolelle, niin valtaan kuin epäröintiin, yhtä lailla hekumaan kuin häpeäänkin. Viimeistään Kuolleen Miehen vuonolla kaikkea on katsottava silmiin.

Voi Jumalani. Voi Johannes rakkaani rytökeittiöni, maallisen taipaleeni suosta nouseva räähkäläisen lupaus. Kinttupolkuni tuleva tallaaja, sorea siementäjäni. Piiskaa olisi ansainnut niin kuin saarnassa sanottiin. Mutta samalla tiesin, että turhaa se olisi ollut. Ei minuun mikään ruoska olisi pystynyt, eivät hehkuva rauta eivätkä taivaalta satavat perkeleet. Olit luvannut tehdä minulle seppeleen. Käärin itseni vuotaan hetekan viereen ja valvoin siinä untasi vartioiden. Hätistelin hittolaisia vuoteesi jalkopäästä ja kiitin Jumalaa.

Kun aloin lukea Kätilöä, iski Katja Ketun kieli heti ensimmäisenä vasten lukijankasvojani. Kätilön kieli on niin runsasta, runollista, kuvailevaa ja taianomaista, että kirjan äänikirjana kuunnellut Amma pohti kielen roolia romaanin kolmantena päähenkilönä. Tuo ajatus on helppo allekirjoittaa, sillä kieli on Kätilön suurin vahvuus. Ilman Ketun väkevää, roisin ja kauniin välillä vuorottelevaa kieltä Kätilö olisi vain yksi hyvä sota-aikaan sijoittuva raadollinen romaani muiden joukossa. Ei se turha olisi silloinkaan, koska Kätilön tarina on kiinnostava ja tärkeä, mutta kielensä ansiosta kirja nousee aivan omanlaisekseen, vereväksi ja eläväksi.

Erinomaisesti käytetty kieli on mielestäni kirjan suurin vahvuus, mutta paikoin se on myös heikkous. En sano, että kieli olisi missään kohtaan heikkoa, mutta ainakin minua äärimmäisen runsaat kielikuvat paikoin uuvuttivat. Koin, ettei tarinaan jää tarpeeksi ilmaa, vaan kaikki hukkuu virtsanlemun, suopursujen, turpeentuoksuisten sukkien tai kyrvällä täyteen survomisen alle. Yhtä lailla koin olevani hieman hukassa myös kirjan lukuisten henkilöhahmojen kanssa. Osin voin hyvikin allekirjoittaa Jennin ajatuksen romaanin kielihurjastelusta, vähemmälläkin tulisi toimeen. Etenkin alkupuolella olin suorastaan tuskastua kaiken runsauteen, mutta tarina imaisi kuitenkin mukaansa romaanin puolivälissä. Samalla kirjan henkilöistäkin alkoivat erottua ne kaikkein keskeisimmät: Näkkälän väki, korkea-arvoinen Herman Gödel ja kolttatyttö Masha. Kun totuin Ketun kieleen, huomasin että juuri kaikkien kielellisten äärimmäisyyksien vuoksi myös sodan kauheimmatkin teot olivat yllättän helposti luettavissa. Mitä runsaammin ja yksityiskohtaisemmin ihmisten hirviömäisestä käyttäytymisestä kerrottiin, sitä vieraannuttavampaa minun oli niistä lukea - sitä helpommaksi lukeminen kävi. Ketun käyttämä kieli siis sekä toi kaiken liki että vieraannutti sopivasti. Eikä sodasta voisi ehkä toisin kertoakaan, sen julmuutta ja kauheutta on turha peitellä sotilasromanssien alle.

Pidin kovasti myös kirjan tarinasta ja teemasta. Sota ja rakkaus ovat melkein ikuisiksi teemoiksi luokiteltavia tarinanaiheita. Suomen historiaan, Lapin sotaan sekä pohjoisen luonnon- ja ihmiskuvaukseen vahvasti pohjava Kätilö on kirjoitettu hyvin. Kettu nostaa esiin sellaisia asioita, joista vielä ainakin omina lukiovuosinani historiantunneilla vaiettiin tai korkeintaan ne mainittiin oppikirjan sivulauseissa. En usko, että Kätilö varsinaisesti uudistaa historiallisen romaanin genreä, mutta hän ehdottomasti tuo siihen oman intensiivisen naisnäkökulmansa. Kettu onnistuu mielessäni siinä, mitä jäin kaipaamaan Jenni Linturin sinänsä onnistuneesta romaanista Isänmaan tähden. Ketun teos on, kuten Salla toteaa, helppo liittää osaksi vahvan kotimaisen kertomusperinteen jatkumoa. Kätilö ei ole pelkästään Lapin sodan kauhujen kuvausta, vaan se on sekä rakkaustarina että moraalitutkielma. Villisilmän ja Johanneksen hullu rakkaus ajaa tekoihin, joilla on seuraamuksensa. Kettu saakin pohtimaan sitä, minkä verran ihminen itse määrää omaa kohtaloaan, minkä verran sitä määrää sota, minkä verran sodan mielipuolisiksi tekemät muut ihmiset. Kettu tavoittaa hyvin sen, mitä tapahtuu, kun kaikki tolkku tuntuu katoavan maailmasta.

Nostin Kätilön omalle Blogistanian Finlandia-ehdokaslistalle, vaikken ollut silloin kirjaa vielä lukenutkaan. Nostaisinko Ketun romaanin listalle edelleen? Ehdottomasti. Booksyn tavoin suhtauduin kirjaan hieman epäillen, mutta nyt olen ainakin osin myyty. Kätilö on niin rikas ja koskettava sekä kieleltään että tarinaltaan, että se on ehdottomasti palkintonsa ja blogisuosionsa ansainnut.

****+

P.S. Kätilöstä on kirjoitettu niin monissa blogeissa, että en nyt linkitä tänne loppuun niistä yhtään. Sen sijaan oman blogitekstini lomassa on linkkejä muutamiin sellaisiin arvioihin, jotka syystä tai toisesta ovat puhutelleet. Kiitos kaikille bloggaajakollegoilleni hienoista teksteistä elämyksen, rikkirevittynä olemisen sekä analyysin rajamailla. Itse taisin saada kirjasta irti vähän tuota kaikkea: pystyin sulkemaan Kätilön tyytyväisenä.

Holly Webb: Pörrö lumipyryssä

Holly Webb: Pörrö lumipyryssä
Alkuteos: Lost in The Storm 2007
Kustantaja: Karisto 2012
Suomentanut: Tuula Syvänperä
Kuvittanut: Sophy Williams
Ulkomainen lastenromaani, Iso-Britannia
Sivuja: 109

Pörrö käpertyi mukavasti koriinsa ja torkku vähän aikaa, mutta sen teki kovasti mieli ulos. Ellan varoittelusta huolimatta se halusi tutkia lunta. Se tassutteli kissanluukulle ja kurkisti ulos. Lumi oli upouutta ja houkuttelevaa. Pörrö ei nähnyt siinä yhtään jälkeä, vain narskuvan, kimaltelevan valkoisen peitteen. Se työnsä nenällään luukun varovasti auki ja nuuki. Lumi tuoksui niin raikkaalta, ja Pörrö kuuli tuulen puhaltavan puissa ja lumen tupsahtelevan pehmeästi oksilta maahan. Miten se voisi jäädä sisälle? Ei se menisi kauas...

Englantilaisen Holly Webbin lastenromaani Pörrö lumipyryssä (2007/2012) on tämän viikonloppuni toinen lumikirja. Lumipyry-aiheinen kirja sopiikin tämän laskiaissunnuntain tunnelmaan, kun uutta lunta tupruttaa taivaan täydeltä ja valkoisen peitteen pitäisi ennusteiden mukaan lisääntyä täällä eteläisessä Suomessa ainakin kahdenkymmen senttimetrin verran. Melkein tekee mieli pyytää anteeksi, en halua manata lisää lunta näillä lumikirjoillani. En vaikka, pidänkin tästä vuodenajasta ja siitä muumilaaksontalvimaisesta näkymästä, joka talomme ikkunoista aukeaa. Onneksi säätila ei ole kirjabloggaajan säädeltävissä, mutta varsin hyvään aikaan pienestä Pörrö-kissasta kertova kirja luettavakseni tuli.

Pörrö on äärettömän suloinen raidallinen kissanpentu, joka asuu pienessä englantilaiskylässä kouluikäisen Ellan ja tämän vanhempien kanssa. Helmikuussa tienoon peittää paksu lumipeite eikä lumentulo tunnu lakkaavan. Taloon on juuri asennettu kissanluukku, jonka ansiosta Pörrö pääsee kulkemaan vapaasti talosta ulos ja takaisin sisään. Eräänä lumisateisena päivänä se lähtee seuramaan lumihiutaleiden tanssia päätyen yhä kauemmas ja kauemmas kotoa. Se kulkee lumessa yli puutarhojen, ali aitojen ja halki pienten metsiköiden. Pian Pörrö huomaa olevansa eksyksissä ja hätä valtaa sen mielen. Yö saapuu eikä kotia näy. Onnekseen Pörrö päätyy metsän keskellä olevaan autioon taloon ja saa katon päänsä päälle. Kun se viluisena alkaa etsiä lämmintä paikkaa talosta, kuulee se hyvin vienon naukaisin. Kuka itkee talossa ja miksi sillä on niin pieni ääni? Ja löytääkö se koskaan takaisin kotiin Ellan luo?

Webb kertoo kirjassaan pienen kissan tarinan, jota Sophy Williamsin kuvitus tukee ihanasti - kaiken ihana-adjektiivin yliviljelemisen uhallakin. Sekä Webbin kerronta että Williamsin kuvitus on suloista ja takuulla pikkutyttöjen mieleistä. Lyijykynäpiirroksillaan Williamsin onnistuu tavoittaa valoja ja varjoja sellaiseen tyyliin, että moni aikuislukijakin varmasti ihastuu. Värillisenä Williamsin kuvittama maailma saattaisi olla hivenen liiankin suloinen, mutta nyt kirjaa lukiessa tulee sellainen olo kuin astuisi ihan oikeasti sisään Englantia harvoin koettelevaan lumitalveen. Parhaiten Williams onnistuu eläinten kuvituksessa tehden niistä ilmeikkäitä. Pörrö on vuoroin leikkisä, vuoroin pelokas, välistä väsynyt ja sitten taas ponteva. Myös Williamsin luontokuvat ovat hienoja: lumipyry, talvimyrskyssä heiluvat puut tai metsän keskellä oleva autiotalo ovat viehättäviä. Ihmiset ovat hieman sarjakuvamaisia, sellaisella nukkemaisella tavalla. Mutta heidänkin osaltaan kuvitus on varmasti pikkutyttöjen mieleen.

Pikkutytöistä puhuminen Webbin kirjassa ei ole kaukaa haettua. Kirja vetoaa varmasti parhaiten juuri esikouluikäisiin sekä pikkukoululaisiin ja nimenomaan niihin tyttöihin, jotka haluavat leikata lehdistä kaikki söpöjen eläinten kuvat irti, nukkuvat kymmenien pehmolelujen kanssa, haaveilevat ratsastuskoulusta ja kärttävät omaa koiraa, kissaa, marsua, pupua tai mitä tahansa pörröistä eläintä harva se päivä. Näin ollen luin Pörrön lumipyryssä nimenomaan pikkutytön äidin roolissa, pienelle tytölleni ja siten valmiina ihastumaan kirjaan. Lukeminen on aina subjektiivista ja lastenkirjojen kohdalla tuo oma lukukokemus usein moninkertaistuu, koska jo ennakkoon tietää, mikä vetoaa omaan lapseen.

Niin subjektiivisesti en kuitenkaan lukenut, ettenkö olisi yrittänyt huomioida kirjan parhaita ja heikompiakin puolia aikuislukijan näkökulmasta. Webb kirjoittaa sujuvasti. Pörrön eksymistarina on vaivatonta luettavaa. Se ei kikkaile tai tunnelmoi liikaa, mutta tekee viehättävästi tiettäväksi sen, kuinka kylmiä englantilaiset talot voivat talviaikaan olla tai kertoo sydäntäriipaisevasti siitä huolesta, joka valtaa lapsen mielen rakkaan lemmikkieläimen kadottua. Vaikka Webbin teksti etenee vaivattomasti, jopa hyvin, olisi muutamiin sanankäänteisiin voitu kiinnittää enemmän huomiota. Koska en ole lukenut kirjaa alkukielisenä, en voi tietää, käyttääkö kirjailija kieltä yksipuolisesti vai onko yksipuolisuus vain suomenkielisen version ongelma: Pörrö nimittäin esimerkiksi sukeltaa lumeen harvinaisen paljon, vaikka se voisi yhtä hyvin mönkiä lumessa tai vaikkapa aurata sitä kissankuonollaan. Kirja ei olekaan kovin omaperäinen lastenkirja. Pörrön tarina on kerrottu monta kertaa aikaisemminkin, Webbin romaani on vain yksi suloinen eläinkirja lisää. Se on onneksi kuitenkin hyvä juuri sellaisena kuin se on.

Webbin kirja ei siis ole suurta taidetta eikä siitä varmastikaan tule tulevaisuuden lastenkirjaklassikkoa. Mutta ei tarvitsekaan: kirjassa on ajatonta viehätystä, se pitää aikuisenkin otteessaan, sopii pituutensa puolesta mainiosti luettavaksi ääneen ja on ylipäätään tavattoman rakastettava. Hyvänen aika, Pörrö on nimittäin niin söpö, että kaltaiseni vannoutunut koiraihminenkin alkaa potea kissakuumetta. Ja minut tuntevat tietävät, että en voi vastustaa englantilaisia puutarhoja lumenkaan peittäminä. Webbin kirja todellakin täytti tehtävänsä.

***½

Kuusivuotiaan tähdet *****
En mä oikeesti anna viittä tähteä, vaan kolmetuhatta! Tai ainakin seitsemänsataaviisikymmentä. Pörrö on niin ihana. Ja se Ella on kiva, mutta Maxissa [Webbin toinen kirja Max, pikku karkulainen] se tyttö on enemmän mun näköinen. Tää oli aika surullinen. Mutta sit kuitenkin iloinen. Parasta oli se, kun... [lapsi selostaa koko kirjan juonen]. Ilmeisesti siis koko kirja oli kuusivuotiaan mielestä huikea - parempaa suosittelua tuskin saa hakea.

Satu Grönroos: Lumen syli

Satu Grönroos: Lumen syli
Kustantaja: Atena 2012
Kansi: Nina Leino
Kotimainen romaani
Sivuja: 311

Sukseni luistavat, hiihto on huimaa. Iltaisin minut tuudittaa uneen koirien kumea haukku. Yöllä tuuli kasaa lunta, aamulla isot kinokset lepäävät teltan ympärillä. Jatkan matkaa. Lopulta löydän uuden vitilumen seudun. Maata halkovat vain minun suksieni jäljet, ei kenenkään muu. Karttaan kirjoitetaan Helmin maa, itse löytämä ja ikioma.

Pieni Helmi elää maailmassa, jossa mitä tahansa voi sattua: uusi isoveli syntyy yllättäen perheeseen, kun taas Helmi ja hänen aikaisemmat veljensä ovat isättömiä, äidin eräältä mieheltä lahjaksi saamia lapsia. Elsa-äidillä on aina kiire: täytyy ehtiä töihin pankkineidiksi tai toiseen työhön kauppaa siivoamaan, on kiire tansseihin, kiire saada kampaus valmiiksi, vain Helmille hänellä ei ole aikaa. Onneksi Helmillä on kuitenkin Mirjami, paras ystävä. Lisäksi koulunsa aloittavalla Helmillä on myös Kaarina, nuori uraansa aloitteleva kansakoulunopettaja, jolla on idealistinen käsitys työstään lasten rakastamana kansankynttilänä. Toisena koulupäivänä Mirjami jää auton alle ja kuolee. Helmi vetäytyy omaan mielikuvitusmaailmaansa, jossa kaikkialla vaanii Otus ja jossa Mirjami on läsnä aina läsnäolevana enkelinä.

Vaasalaisen, Jyväskylässä varttuneen Satu Grönroosin esikoisteos Lumen syli (2012) vie lukijansa 1960-luvun talviseen Keski-Suomeen, jossa elämä on ulkoisesti hyvinkin erilaista kuin nykyisin. On kansakoulu, Uusi matematiikka, juomapallo, klapeilla lämmitettävä uuni ja ahdas koti; puhutaan ryssistä ja naisten ja miesten roolit ovat selkeät. On aika, jolloin Kekkonen on aina ensimmäisenä. Tässä ajassa Helmi ja Kaarina yrittävät selviytyä menetysten keskellä ja varsin yksinäisinä. Elämää on yritettävä elää sellaisena kuin se on annettu, mutta se on kovin vaikeaa ilman ymmärtäjää.

Jos jokin alkaa huonosti, päättyykö se myös. Äiti sanoi, että vaikeudet kasaantuvat. Jos tämä oli ensimmäinen, kohta niitä tulisi lisää. Kasvaisiko niiden intensiteetti, pieni, isompi, isoin. Jos lapsen kuolema oli ensimmäinen, en halunnut kuvitella, mitä loput olisivat. Tähän asti kaikki oli mennyt hyvin. Koulu, opiskelut, Antero, työpaikka. Minusta piti tulla koulun paras opettaja, lasten rakastama ja kollegoiden ihailema. Mutta minusta tuli se, jonka luokalta oli kuollut lapsi.

Grönroosin romaani on taidokkaasti kirjoitettu ja juonensa osalta hienosti yhteensolmittu. Romaani on vahva etenkin, kun ottaa huomioon sen roolin esikoisteoksena - olkoonkin, että toimittajataustainen Grönroos on kirjoittamisen ammattilainen. Lumen sylissä ei ole mitään turhaa, kaikki sanottu on saumaton osa Helmin ja Kaarinan elämää ja kokemusmaailmaa. Lapsen pelot, nuoren opettajan toiveet tai mielikuvituksen ei-ihan-kaikkialle yltävä voima kannattelevat Lumen syliä. Aivan erityisen hyvää on Grönroosin luoma ajankuva: saunalimonadi, ulkohuussit ja ilta-aikainen sangolla käyminen, voimakashajuisella hiuslakalla kiinnitetty pallokampaus ja Paul Anka sekä Penan tuoman uuden ajan airueena The Doors. Myös jyväskyläläinen miljöö on kuvattu elävästi.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa kertojina toimivat vuoroin Helmi, vuoroin Kaarina aina luku tai kaksi kerrallaan. Kirjan alku ja loppu kiertyvät yhteen, mikä on kerrontateknisesti onnistunut ratkaisu. Grönroos myös kirjoittaa kauniisti, hänen kielensä on hiottua ja miltei virheetöntä, väliin ehkä suorastaan toteavaa. Ainoastaan paikoin turhankin lyhyet lauseet saivat minut toivomaan hieman laajempaa kuvailua nimenomaan Helmin ja Kaarinan mielenliikkeiden osalta. Harmikseni Kaarina jää hieman vieraaksi tai ulkokohtaiseksi hahmoksi, vaikka juuri hän olisi voinut tarjota ainakin minulle sen suurimman samaistumiskohteen. Häneen ainakin kiinnyin eniten, häntä ymmärsin. Helmin maailman Grönroos tavoittaa erinomaisesti, Helmi on uskottava pikkulapsi, jota kukaan ei huomaa tai osaa kohdata oikealla tavalla. Helmin maailma Otuksineen ja enkeli-Mirjamineen on kouriintuntuvan tosi. Elsa sen sijaan saakin jäädä itsekkään oloiseksi menijä-äidiksi, varmasti tarkoituksella.

Lumen syli sai minut ajattelemaan myös ulkokirjallisia asioita: onko omassa elinpiirissäni lapsia, jotka elävät kuin Helmi? Huomaako heitä edes? Mistä sen voi tietää? Voin ainakin oman tietämykseni mukaan huokaista, että onneksi ei. Onneksi ei, sillä Lumen sylin maailma kouraisee sielua varsin syvältä. Vaikka kirja sijoittuu yli neljänkymmenen vuoden takaiseen aikaan, on teoksen maailma edelleen jollain tasolla tosi. Siksi Grönroos haastaakin lukijansa pohtimaan sitä, mitä jokainen meistä voisi tehdä toisten ihmisten hyväksi. Se on muutenkin hyvän kirjan tärkein viesti.

Satu Grönroosin esikoinen kantaa mukanaan vahvaa kotimaisen realismin ja mielenmaisemien kuvailun perintöä. Lumen sylissä 1960-luvun loppu tuntuu elämänmakuiselta ja todelta. Pientä Helmiä haluaisi lohduttaa, mutta lopulta ainakin itse koin lukijana samanlaista neuvottomuutta kuin Kaarinakin. Kokonaisuudessaan Lumen syli on siinä määrin ehjä ja ennen kaikkea koskettava romaani, että se on mielestäni kuin pieni helmi (!) laadukkaiden kotimaisten romaanien jatkumoon. Niin lapset kuin aikuisetkin tarvitsevat ymmärtäjän, oikeaa läheisyyttä lumen kylmän sylin sijaan.

****-

Lumen sylissä ovat olleet myös Leena Lumi, Susa ja Kirsi Hietanen.

Maria Krüger: Punaruusun aikaan

Kuukauden tyttökirjaklassikko
Maria Krüger: Punaruusun aikaan
Kustantaja: Wsoy 1975 (Nuorten toivekirjasto-sarjassa)
Alkuteos: Godzina pasowej rõzy 1964
Lyhentäen suomentanut: Kirsti Siraste
Kansi: Pirjo Lausamo-Laine
Ulkomainen nuortenromaani, Puola
Sivuja: 149


- Sanoin että olit vähällä rikkoa kauniin kelloni kun siirsit aikaa taaksepäin, täti jatkaa. 
- Älä ole typerä. Siirsit ajan noin kahdeksankymmentä vuotta taaksepäin.
- Kahdeksankymmentä vuotta?
- Niin niin. Tärkeintä on kuitenkin se, että siirsit kellon punaruusun aikaan.
- Punaruusun aikaan? En tajua.
- Ruusuni on jälleen saanut alkuperäisen värinsä. Olet siirtänyt ajan siihen hetkeen, jolloin ruusu sai värinsä. Tajuatko?

Mitä samperin hassutusta tämä on? kyselee neljätoistavuotias puolainen koulutyttö Anda seistessään hedelmäpuutarhassa jalassaan röyhelöreunaiset puuvillahousut uusien harmaiden pitkistensä sijaan. Miksi kaikilla naisilla on korkkiruuvikiharat ja korsetti muhkeahelmaisen pukunsa alla, miehillä pukinparta ja silinterihattu? Eikä kukaan kutsu Andaakaan enää Andaksi, vaan Anusiaksi tai Anna Domicelaksi. 1960-luvun lapsi Anda on sattuman oikusta siirtänyt vanhan perintökellon osoittimia taaksepäin ja siirtynyt vuoteen 1880. Kaikki on vanhassa valokuvassa punaisen ruusun kanssa poseeraavan Eleonora-tädin oikkuja; Eleonora haluaa vielä kerran päästä takaisin oman kultaisen aikakautensa päiviin. Elämä 1880-luvulla on vaikeaa, etenkin naisiin kohdistuvat odotukset ovat jotain ihan toista kuin tasa-arvoon uskovassa Puolassa. Kuinka Anda selviää arvokkaan neidin elämästä ja pääseekö hän koskaan takaisin vanhaan elämäänsä? Voi kissan viikset!

Maria Krügerin nuortenromaani Punaruusun aikaan (1964/1975) on aikasiirtymäromaani, tyttökirjoja kunnioittava sattumusten- ja tapakulttuurin kuvaus sekä reipasotteinen satiiri 1960-lukulaisen nykyisyyden sekä menneen maailman hierarkisen yhteiskunnan yhteentörmäyksestä. Minulle kirja on myös lapsuudestani tuttu nostalgiakirja, eräänlainen iloinen jälleennäkeminen.

Luin Punaruusun aikaan ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä 1980-luvulla. Jotain taikaa kirjassa oli, koska muistelin mielessäni usein lukemaani puolalaista tai itäsaksalaista nuortenkirjaa, jossa siirryttiin ajassa taaksepäin ja jossa ihmisten pitkikset, kalsarit tai alushousut sekä voimistelun sopivuus nuoren tytön kehitykselle saivat paljon huomiota. Muuta en kirjasta muistanutkaan, en edes nimeä. Puolisen vuotta sitten eräs ystäväni mainitsi tämän kirjan Facebook-päivityksessään ja palautti täten Krügerin nuortenromaanin mieleeni. Aloin metsästää kirjaa ja pari kuukautta sitten onnistuin löytämään sen nettihuutokaupasta. Kirja oli kanttaan myöten se, jota olin kaipaillut, mutta miten on sisällön laita?

Tämähän on pyjama eikä voimistelupuku, ajatteli Anda. Mutta katsoessaan ympärilleen hän huomasi että kaikilla tytöillä oli samanlaiset puvut. Joillakin oli jopa kuminauhat housunlahkeissa. Samassa sietämätön Pilleri taputti käsiään ja alkoi hoputtaa tyttöjä parijonossa voimistelusaliin missä voimistelutunnit pidettiin.

Punaruusun aikaan etenee episodimaisesi ja tuntuu rakentuvan juuri tällä nyky- ja entisajan erojen ihmettelylle olipa kyse sitten "kehityksen kehittymisestä" tai sosiaalisista suhteista. Seurustelusäännöt, tyttöjen väliset suhteet koulussa sekä reipas Anda kirjan päähenkilönä tekevät Krügerin kirjasta melko puhdasoppisen tyttökirjan. Aikasiirtymä puolestaan tuo siihen ripauksen fantasiaa. Kerronta etenee ehkä hivenen liiankin vauhdikkaasti eikä suvantokohtia juurikaan ole. Krüger olisi voinut mielestäni saada enemmänkin irti Andan aikaseikkailusta, nyt keskiössä on kokoaikainen uuden vanhan maailman ihmettely ollaan sitten ruokapöydässä, koululuokassa, Andan siskon naimakauppojen äärellä tai uimarannalla. Romaani on suomennettu lyhentäen, mitä harmittelen. Mistä kaikesta mahdoinkaan jäädä paitsi kirjaa lukiessani? Ehkä niistä kaipaamistani yleensä ah-niin-ihanista suvannoista? Tai sitten puolalaista yhteiskuntaa koskevista ylistyksen tai kriitiikin paikoista?

Nyt aikuisena koetin nimittäin etsiä kirjasta viittauksia kirjan kirjoittamisaikaan. Pohdin, että näkyykö kirjassa mitään sellaista, mikä joko kertoisi kommunistisen Puolan ylivertaisuudesta tai sitten pilkkaisi sitä satiirin keinoin. Niin tarkan suurennuslasin kanssa en kirjaa lukenut, että olisin onnistunut löytämään yhteiskuntakritiikkiä suuntaan tai toiseen. Satiiria romaani toki tarjoaa: seurustelusuhteet, ihmisten ulkonäkö sekä käyttäytymisnormit kutsuilla tarjoavat useitakin hymynkareita kesken lukemisen. Se, mikä on hyväksi toiselle, voi olla kauhistuksen huipentuma jollekin toiselle. Puolalaiseen tapaan asioilla on aina puolensa ja puolensa. Hauskoja ovat myös tekniikasta käytävät keskustelut: Kun Andan Varsovassa on puhelin (miltei) joka kodissa ja sähkövaloakin riittämiin, tuntuvat sähkö- ja lennätinlaitoksen kattavuus tai rautatiet 1880-luvun ihmisille Jules Vernen tieteisfantasialta.

Vaikkei Punaruusun aikaan tarjonnutkaan minulle nostalgiatrippiä enempää, suosittelen sitä kaikille tyttökirjojen ystäville. Vanhan rautaesiripun takaa tulleita tyttökirjoja ei todellakaan ole liikaa (onko niitä ylipäätään suomennettu?), ja Krügerin teos on mainio myös aikasiirtymäkertomuksena sekä kahden eri aikakauden tapakuvauksena. Lisäksi se ihan ehdottomasti auttaa arvostamaan pitkiksiä - tai nykykielellä kaiketi legginsejä. Mitä vapautuksen aikaa saammekaan elää tässä korsettivapaassa maailmassa!

***½

Tällä kirjalla osallistun sekä Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat-haasteeseen että Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen.

Rakkauden tasavalta ja muita kirjarakkauksia

Sanotaan että rakkaus tekee ilkiöistäkin enkeleitä. Että rakastuneet ihmiset ovat ystävällisempiä, pysyvät lujemmin päätöksissään ja loistavat sisäistä valoa, joka on niin impulsiivista ja aulista, niin herkkää ja miltei viatonta, että muut ihmiset tulevat heitä tarkkaillessaan ajatelleeksi lapsia - satujen hyviä, rohkeita ja neuvokkaita lapsia.
-- Sanotaan että rakkaus vääristää arvostelukyvyn, niin että moraaliltaan vankinkin saattaa sortua pahuuteen ja paha yltää hyvyyteen.

Hyvää ystävänpäivää! Monissa maissa Valentinuksen päivä on omistettu rakkaudelle, minkä vuoksi höpöttelen hieman rakkauskirjoista - etenkin yhdestä ainoasta.

Nimittäin Carol Shieldsin Rakkauden tasavalta on mielestäni rakkauskirjoista kaikkein ihanin. Se ei ole romanttinen - ei kynttäläillallismielessä eikä melankolisen kaipuun ilmentäjänä - vaan pikemminkin arkinen. Merenneitoja tutkivan folkloristi Fayn ja radiojuontaja Tomin aikuinen rakkauskertomus syntyy yllätten, ensisilmäyksellä. Se on hullaannuttaa, tuntuu monimutkaiselta ja kuitenkin arkiselta, samaan aikaan luontevalta ja epävarmalta. Arkisuus on hyvä pohja parisuhteelle, sillä ainainen pää pilvissä ja sydän roihuten eläminen kuluttaa, vaikka antaa varmasti hetkellisesti paljon. Rakkauden tasavalta on arkisuudessaan kuitenkin yllättävä ja hauska. Samanlaisia pieniä elämän yllätyksiä tulee jokaisen eteen lähes väistämättä, hauskuus taas pelastaa paljon. Minulla on monia syitä rakastaa Carol Shieldsiä, ja Rakkauden tasavalta on hänen romaaneistaan minulle se kaikkein suurin.

En sano, että Shieldsin Rakkauden tasavalta on mielestäni kaikkien aikojen paras tai suurin rakkausromaani. En itse asiassa juurikaan lue varsinaisia rakkauskertomuksia ja monet suuret rakkauskirjaklassikotkaan, kuten Tuulen viemää tai Kamelianainen, eivät ole minun elämäni kirjoja. En ehkä edes tiedä, miten rakkauskirjat määritellään. Pidän eniten pienimuotoisista rakkautta pohtivista kertomuksista, kuten Joel Haahtelan ihmeellisestä Elenasta tai hieman höpsöistä, mutta yllätyksiä täynnä olevista kertomuksista, kuten Andrew Nichollin Rouva Agathen rakkaudesta, joka ei kuitenkaan millään muotoa ole edes oma suosikkikirjani, mutta rakkauskertomuksena se on makuuni suloisella tavalla sopivan omituinen. Kotimaisista omituisuudessaan ihanin on ehdottomasti Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Samoin pienimuotoiseksi kirjoitetut pohjimmiltaan suuret tragediat, kuten Haruki Murakamin Norwegian Wood, vetoavat minuun. Palaan kuitenkin Shieldsiin pienen, eikä edes niin kaukaisen, mutkan kautta: Jane Austen on minulle ehkä se suurin rakkauskirjojen kirjoittaja. Samaistun aina järkevään Ellinor Dashwoodiin, mutta kyllä Ylpeys ja ennakkoluulo-kirjan Elisabeth Bennettin nokkeluus sekä Herra Darcyn koppavuus ovat silkkaa iltapäiväteetä minun mielelleni. Kaiken kukkuraksi Jane Austen on toiminut suurena esikuvana Carol Shieldsille, mikä näkyy Shieldsin erinomaisessa kyvyssä kuvata arkea tarkkanäköisesti ja hellän satiirisesti.

Pääsin siis takaisin Shieldsiin. Rakkaus voi olla tässä ja nyt, pieninä tekoina ja pään sisäisenä myllerryksenä. Jos minun pitäisi suositella rakkauskirjaa ystävänpäiväksi, olisi valintani ehdottomasti Shieldsin Rakkauden tasavalta. Olen iloinen, jos joku ottaa vinkistäni vaarin ja näen pian tämän hienon kirjan jossain blogissa.

Rakkauden tasavallan kannessa on sydämenmuotoisia tomaatteja. Muistelen, että tomaatteja pidetään lemmenruokana. Niin tai näin, rakastan tomaatteja, Carol Shieldsin tuotantoa sekä tietenkin omia kaikkein läheisimpiäni.

Mikä on sinun suosikkirakkauskirjasi? Tai suurin kirjarakkautesi? Niin - ja miten määrittelet rakkauskirjan? Millainen se on?

Carol Shields: Rakkauden tasavalta.Otava 2002. Republic of Love. Suomentanut Hanna Tarkka.

Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtela: Katoamispiste
Kustantaja: Otava 2010
Kansi: Päivi Puustinen. Raija Siekkisen kuvat: Raimo Poutanen
Kotimainen romaani
Sivuja:160

Ajattelin saarta ja tunsin kuinka tuuli nousi, miten puut alkoivat äkisti taipua. Ehkä hän oli painautunut laverille, kääriytynyt peittoon ja koukistanut polvensa vasten rintaa. Oli elokuu ja silti kylmä. Näin hänet vuoteessa mökin nurkassa ja kuulin kuinka kaikki keinui hänen yllään, seinät narisivat, katolle kopsahteli käpyjä. Tulipesä oli sammunut jo tunteja sitten ja oven eteen oli kiilattu tuoli, miksi, kukaan ei tulisi siitä sisään.

Ihmiset väistelevät lätäköitä Bulevardilla. Jokin ohikulkevassa naisessa kiinnittää minäkertojana toimivan miehen huomion ja pian naisen sateenvarjo karkaa ilmavirtauksen seurauksena kohoten aina kattojen tasolle saakka. Nainen nauraa hämillään ja sateenvarjon pelastamista yrittänyt mies tarjoaa naiselle kahvit kahvila Ekbergissä. Nainen on ranskalainen, nimeltään Magda Roux. Hän on Suomessa etsimässä miestään Paulia, ainoana johtolankanaan edesmenneen Raija Siekkisen teos Une fissure dans le paysage, Häiriö maisemassa. Kertoja muistaa lukeneensa Siekkisen tuotantoa ja päättää auttaa naista. Pian Magda kuitenkin katoaa ja mies alkaa etsiä niin Magdaa ja Paulia kuin selvittää Raija Siekkisen traagiseen kuolemaan päättynyttä elämääkin.

Joel Haahtelan muutama vuosi sitten Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt romaani Katoamispiste (2010) on faktaa ja fiktiota onnistuneesti sekoitteleva sukellus kirjailijuuteen, Suomen ja Ranskan kaupunkeihin, Raija Siekkisen elämään sekä ennen kaikkea ihmismieleen. Minäkertoja etsii Paulin ja Madgan ohella myös itseään päättyneen parisuhteen ja kirjoittamistaan kohdanneen umpikujan aallokokoissa. Raija Siekkisen kohtalon selvittämisestä tulee hänelle miltei pakkomielle. Kun ihminen katoaa, niin onko kyse pikemminkin fyysisestä häviämisestä toiseen maahan vai pikemminkin hiljaisesta hiipumisesta; katoamista niin toisten silmistä kuin luopumista omasta elinpiiristään? Voivatko katoamispisteet piirtää kokonaisen mielenmaisemallisen kartan?

Olin siis viimeisen vuoden aikana tehnyt kaikkeni palatakseni tähän maailmaan ja unohtaakseni miten kirjoja kirjoitetaan, miten sanat muodostavat lauseita, lauseet tarinoita. Olin yrittänyt kirjoittamisen sijasta keskittyä toiseen ammatiini, jatkanut lääkärin vastaanottoa, joka sekin toisin toimi vain puoliteholla, koska en kaikesta huolimatta uskaltanut tehdä lopullista päätöstä; pelkäsin, että jos nyt ottaisin liikaa potilaita, he veisivät pian kaiken aikani, ja salaa odotin sittenkin uuden tarinan alkua.

Otavan kevätkauden esittelyssä pari viikkoa sitten Haahtela kertoi uusimman kirjansa Traumbachin teemoista sekä synnystä. Hän kertoi halunneensa kirjoittaa jotain lempeää ja humoristakin, koska hän oli huomannut hauskuuden kadonneen hänen teoksistaan. Juuri Katoamispiste on Traumbachia edeltävä teos. Sen luettuani ymmärrän hyvin, mitä Haahtela tarkoitti. Katoamispiste ei ole hauska kirja, vaan sen melankolinen tunnelma on miltei käsinkosketeltava. Mitä Katoamispisteeseen ja Traumbachiin tulee, niin näin tuoreeltaan luulen pitäväni enemmän jälkimmäisestä, mutta edellinen on kuitenkin parempi romaani. Pidän Traumbachin suloisesta hellyydestä. Mutta myös Katoamispiste on kaikessa salaperäisyydessään ja surumielisyydessäänkin lohduttava. Teoksen lohduttavuus johtuu ennen kaikkea Haahtelan kyvystä kirjoittaa niin ihmeellistä tekstiä. Haahtela on - anteeksi vain kaikki hehkutukseni, mutta joidenkin kirjailijoiden kohdalla taidan muuttua höperöksi - niitä kirjailijoita, jotka kirjoittavat taikakynällä. Hän kuljettaa lukijansa moniin paikkoihin: Raija Siekkisen Kotkaan, tunkkaiseen hostelliin ja Ekbergille, minäkertojan Lauttasaareen ja Otavan toimitaloon Uudenmaankadulle, Pigallen alueelle Pariisissa, Abesses'n metroasemalle, Rue des Martyrsin varrella olevaan pieneen leipäkauppaan. Teksti sukeltaa yhtä lailla moniin tunnelmiin: raitiovaunun kolinaan Uninionkadulla, nopeaan rakasteluun kivitalon porttikongissa, saarimökillä nähtäviin taivaan halki vyöryviin pilviin.

Katoamispisteen ydin ei mielestäni ole kuitenkaan aiheuttaa ihastuksen huokailuja, vaikkei niitä voi välttää. Katoamispiste on ehkä vakavin ja jollakin tavalla konkreettisin lukemistani Haahtelan teoksista. Konkretian tunnetta lisäävät tietenkin Haahtelan käyttämän minäkertojan käynnit Otavan ja SKS.n arkistossa, Raija Siekkisen (kuvitteellisten, sitä en voi tietää) tuttavien haastattelut sekä katuosoitteen tarkkuudella mainitut paikat. Silti romaani on myös Haahtelalle ominaiseen tapaan suuri mysteeri. Ihminen on viimeiseen saakka arvoitus. Mysteeriä on kaikki se, mitä ei voi koskaan tavoittaa, mutta yhtä lailla myös kaikki konkreettiset todisteet ihmisen, taiteilijan, elämästä: arkistoaineistot, keskeneräiset kirjeet, valokuvat ja muistot. En varmasti ole ainoa, joka Katoamispisteen luettuaan tuntee halua, tai ehkä miltei pakottavaa tarvetta, tutustua Raija Siekkisen tuotantoon. Luin Haahtelan romaanin eilen ja illalla vietin aikaa lukien Raija Siekkisestä kirjoitettuja nettitekstejä sekä hänen muistokirjoituksensa. Sitä, mikä Katoamispisteessä kerrottu Siekkisen elämää sivuava kohta on totta, mikä fiktiota, en tässä tietenkään paljasta. Itse asiassa en sitä edes tiedä, sillä asiat tai niiden olemattomuus kaikki sulavat yhdeksi.

Katoamispiste nousee korkealle muutenkin suuresti arvostamani Haahtelan tuotannossa. Nyt ensimmäisellä lukukerralla sain kirjalta paljon, mutta siinä on paljon sellaista, jota en ymmärtänyt tai jonka haluan yrittää itselleni selvittää. Siksi olen varma siitä, että tulen lukemaan kirjan uudelleen hyvinkin pian. Uudelleenluenta tulee olemaan mieleinen tehtävä, sillä Katoamispiste on taidokas, tiivistunnelmainen, kokonainen ja varmaotteisesti kirjoitettu teos. Se jättää rauhallisen olon ja paljon kysymyksiä. Katoamispiste on jälleen kerran yksi helmi oman kirjahyllyni parhaimpien romaanien joukkoon. Ja kukapa voisi vastustaa kirjaa, jossa kaikki alkaa sateenvarjosta? En ainakaan minä.

*****

Katoamispisteen ovat lukeneet myös Hanna, Naakku ja Pihi nainen. Lyhyesti siitä on kirjoittanut Pekka ja juuri tänään aamulla huomasin Saran tuoreen blogiarvion.

Claire Castillon: Kuplissa

Claire Castillon: Kuplissa
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Les bulles 2010
Suomentanut: Lotta Toivanen
Kannen kuva: Christine Tamalet
Ulkomainen novellikokoelma, Ranska
Sivuja: 167

On hankalaa olla sadisti, kun ei ole tottunut sellaiseen. Lempeästä liittolaisesta muutuin siis eräänlaiseksi kiduttajaksi. Lakkasin pesemästä hänen pyykkejään, ja aina kun hän aloitti yhden Ai-alkuisista lauseistaan, minä vastasin Ai ai.
Jos hän valitti asunnon kylmyyttä ja lähti sängystä, minä en syöksynyt viemään aamutakkia hänen harteilleen, vaan huudahdin: Niinpä, nyt on talvi!

Taiteilijapariskunta ei anna lapselleen värikyniä, jottei lapsi aikanaan päihittäisi heitä. Madeleleinen miesystävä meneekin naimisiin tämän sisaren kanssa ja synnyttää Madeleinelle sisarenpojan. Työ, koti ja rääkki sängyssä tuntuu yksitotiselta, minkä vuoksi voi illallisella hyvin istua puolisonsa parhaan ystävän sormet emättimessään. Hugues pyytää lastaan kiinnittämään huomiota leiriltä lähetettyjen korttien oikeinkirjoitukseen. Laurent, Florient tai Florent - ihan sama, koska naisen kaikilla kumppaneilla on erektiohäiriöitä, ei sen väliä. Jos ei varaa hotellia ajoissa, saa  nukkua sillan alla. Mutta samapa tuo, kun se hotelli kuitenkin olisi vain keskikertainen ja keskiluokkainen majapaikka. Haloo!

Ranskalaisen Claire Castillonin novellikokoelma Kuplissa (2012/2010) jatkaa käsittääkseni samalla tyylillä kuin hänen suosittu Äidin pikku pyövelinsäkin. Näkökulma maailmaan on omintakeinen, jokaisella kertojalla täysin subjektiivinen ja itsekeskeinen sekä ennen kaikkea mustaakin mustemmalla huumorilla sävytetty tapa laukoa oman elämänsä totuuksia. Castillonin ihmiset puhelevat (itsekseen) niin puolisoilleen, rakastajilleen, lapsilleen kuin itselleenkin. He sivaltavat, kuiskaavat, vihaavat ja samalla myös naurattavat. Mutta mitä sanottavaa näiden totuudentorvien monologeissa tai ajatelmissa oikein on?

Minä toivon hänen epäonnistumistaan, hän odottaa minun romahtamistani. Vaimoni ja minä panemme kapuloita toistemme rattaisiin. Hän nauttii katsellessaan päänuppini kaljuuntumista, ja minä haaveilen, miten hänen makkaroihinsa kertyy rasvaa. Toivomme puolin ja toisin, että toisen imusolmukkeet jonain päivänä muuttuvat pahalaatuiseksi lymfoomaksi. Emme sano toisillemme mitään avoimesta ja jopa nautimme kierosti suudellessamme sairaana toinen toistamme suulle. On sanomattakin selvää, että olemme toistemme vihollisia. Hän tekee minun elämäni vaikeaksi, ja minä puukotan häntä selkään.

Sitä sanottavaa löytyy paljonkin. Kuplien ihmiset tuntuvat tosiaankin elävän ihan omassa kuplassaan vailla empatian häivääkään. Suloisuus tuntuu olevan kaukana, herttaisuuden rippeitäkään ei näy. Luin kirjan hyvin nopeasti ahmien kaikki tekstit kerralla. Se oli väärä ratkaisu, sillä sorruin jonkinlaiseen lukuahmimiseen, josta seurasi ähky. Ähkyn seurauksena en erottanut sinänsä mainioita ja reipasotteisuudessaan hyvin raikkaita tarinoita toisistaan. Kaikki ihania ranskalaisia nimiä - Armande, Virginie, Célestine, Ondine, Dominique, tiedättehän nämä - vilisevät pikkukuplat sekoittuivat mielessän niin, että mieleeni jäi vain väläyksiä sieltä täältä: kuka ei välitä hampaiden rei'istä? Kenen pitää jo mennä, antaa laputtaa? Kenelle riittää jo? En muista. Nautin  kuitenkin tavattomasti Castillonin kirjoitustyylistä. Hän on tarkkanäköinen ja ennen kaikkea hauska. Hänen tekstinsä vahvistaa mielikuvaani siitä, että nimenomaan ranskalaiset hallitsevat tämän tyylilajin. Miten he osaavatkin olla samalla kertaa niin roiseja, yhteiskunnallisia ja kuitenkin kepeitä? Myös Lotta Toivasen suomennos tuntuu erinomaisen onnistuneelta.

Kaiken ilotulituksen kaltaisen tylytyksen lomassa jäin pohtimaan Castillonin  kertomusten luokittelua novelleiksi. Ovatko ne novelleja? Perinteinen haukkanovellin kaari ei täyty läheskään aika ja lyhyimmillään puolentoista sivun tarinat lähestyvät pakinaa tai kolumnia. Castillonin tekstit ovatkin ehkä pikemminkin monologeja, ajatusryöppyjä tai koskaan lähettämättömiä kirjeitä. Niin tai näin, Castillonin teksti puhuttelee, naurattaa ja pöyristyttää hyvällä tavalla. Castillon myös hallitsee tiivistämisen taidon: miksi kirjoittaakaan rönsyillyn, kun voi tiiviisti ilmaista sen mitä haluaa? Itselleni teos tuli vastaan niin tervetulleena ja fiksunkepeänä kirjallisuutena, että tunnen oloni virkistyneeksi kaikkien Kuplien jälkeen.

Castillonia lukee mielellään, vaikkei yhdestäkään hänen henkilöhahmostaan voi oikein pitää. Heistä ei voi pitää, koska he ovat karikatyyrisyydestään huolimatta aivan kuin sinä tai minä huonona päivänä. Monologeissaan ja ajatuksissaan he sanovat juuri sen, mitä itse kukin haluaa joskus laukoa. Kuplissa on ihanan tyly ja roisi meininki, kuten pitääkin. Suosittelen Castillonia ihan jokaiselle, mutta pieninä päivittäisannoksina.

-----
Ja ne tähdet? Niin, annan sovittelevat ***½. Jos olisin lukenut kirjan pienempinä annoksina, antaisin varmaankin neljä tähteä. Sen verran hyvin viihdyin näissä Kuplissa.

Kuplissa ovat leijailleet myös Minna, Jenni, Sonja ja Marissa.

Johanna Holmström: Camera Obscura

Johanna Holmström: Camera Obscura
Kustantaja: Teos & Söderströms 2011
Alkuteos: Camera Obscura 2009
Suomentanut: Asko Sahlberg
Kansi: Helena Kajander. Kannen kuva: Hannu Ahonen
Kotimainen novellikokoelma tai episodimainen romaani
Sivuja: 347


Hän suunnistaa Haukkavuorta kohti, väistelee kumarrellen kuusenoksia, löytää polun mustikanvarpujen joukosta ja kulkee. Metsä on päästään pimeän huohottavan valon tunneli. Tunneli, jossa on havunneulasista piikikkäät syrjät ja lattia sammalen riekaleista. Kaikenlaista tarttuu hänen jalkoihinsa. Havunneulasia, kaarnaa, lehtiä, sammalta, hiekkaa, oksia, maata ja savea. Kypsiä puolukoita ja ylikypsia mustikoita. Eläinten paskaa ja sorkanjälkiä.
Ajatuksia, muistoja, käsi hännällä. Pienet sormet, jotka tarttuvat karkeisiin karvoihin. Hänen lapsuutensa Idan kanssa. Tunnelin seinät punamultamaalausten peitossa.

Kun haluaa suojella luontoa ja eläimiä sekä ehkäistä ihmisten maapallolle tekemää tuhoa, voi tehdä radikaaleimman mahdollisen teon ja kadota kokonaan tästä elämästä. Niin tekee nuori Ida Rosendal ja jättää taakseen niin isänsä Erkin, omanlaistaan elämää viettävän äitinsä Tessan sekä joukon eläinaktivistiystäviään, Annan, Lotan, Sebben ja Markuksen. He kaikki koettavat luovia oman olemisensä epätoivossa. Idan ystävät esimerkiksi muuttavat asumaan pieneen korpimetsämökkiin ollakseen yhtä luonnon kanssa ja suojellakseen susia. Pieni polku johdattaa erään heistä toiselle mökille, jossa asuu pelottavien tarinoiden kohteena olleen nukentekijän noitamainen, ikääntynyt tytär. Toisaalla valokuvaaja Laura koettaa arvioida menestyksensä seuraamuksia. Kirjan jokainen tummasävyinen novelli tai tarina kysyy, että tiedämmekö kaikilla teoillamme olevan seurauksensa?

Sipoolaissyntyisen Johanna Holmströmin romaanimainen novellikokoelma, Ruotsin kirjallisuussäätiön sekä Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnot voittanut Camera Obscura (2009/2011) koostuu seitsemästä pitkähköstä kertomuksesta, jotka kaikki kiertyvät menetyn Idan ja tämän lähipiirin ympärille.

Camera Obscura on pimeä huone tai laatikko, jonne tehdystä reiästä heijastuu optisesti vastakkaisen tai himmeän kuvan kohteesta. Holmströmin kirjassa näkökulmat vaihtelevat kertojasta riippuen ja kerrottava asia näkyy aina hieman eri tavoin, aina vastakkaisesti tai rinnakkaisesti edelliseen kertojaan - ja edelliseen novelliin - verrattuna. Uhka tai suoranainen paha vaanii kaikkialla, eniten kuitenkin ihmismielessä. Holmströmin kirjan jännitys on psykologista, mutta mikään dekkari kirja ei ole. Se on ennemminkin olemassaolon vaikeimpia kysymyksiä pohtiva kertomusten kokoelma, joka jättää paljon lukijan tulkittavaksi.

Pimeys sakenee. Porkkanat, perunat, nauriit ja punajuuret odottavat. Paholaisenpata kiehuu. Hän kohottaa katseensa ja tuijottaa ulos kohti metsän mustaa vatsaa. Tuntee ajan vyöryn läpi ruumiin, joka on käynyt heikoksi ja riutuu nyt kaukana tuntemattomassa, takamailla, joilla kukaan ei kulje ohi, ei yhteen eikä toiseen suuntaan. Unohdus laskeutuu hänen ylleen kuin puuterintomun kevyt, tuskin havaittava peite.
Pian.
Sitten hän kohottaa käden ja tarttuu kynään. Kirjoittaa.

Camera Obscuraa voi lukea joko novellikokoelmana tai eräänlaisena mosaiikkiromaanina, koska kaikki teoksen novellit ovat osa samaa, isompaa tarinaa. Minä valitsin jälkimmäisen näkökulman, mikä koko teoksen luettuani tuntuukin  oikealta. Nimittäin vaikka kirjan kaikki novellit tai luvut ovat luettavissa itsenäisinä tarinoina, nivoutuvat ne keskenään yhteen. Rakenne muistuttaa hieman maatuskanukkea: kun avaat yhden, sen sisältä tulee toinen, kolmas, neljäs ja niin edelleen. Holmströmin maatuskat eivät kuitenkaan ole kokoaan lukuunottamatta identtisiä, vaan aina syvemmälle ja syvemmälle samaan teemaan pureutuvia. Uusi maatuskanukke sisältää aina jotain enemmän kuin edellinen. Camera Obscuran rakenne on harvinaisen toimiva. Ainakin itse saatan usein lukea novellikokolmia hitaasti, novellin sieltä, toisen täältä, mutta Camera Obscuraa ei voi jättää kesken.

Teoksen ainoa ongelma on mielestäni sen aavistuksen liiallinen rönsyilevyys niin novellien pituudessa kuin kielessäkin. Holmström kirjoittaa taitavasti ja rönsyilevyys kyllä sopiikin tuomaan tiettyä sadunomaisuutta realismin joukkoon. Mutta etenkin alkupuolella minun oli vaikea päästä sisälle Idan ja hänen ystäviensä maailmaan, Camera Obscuran tunnelma tuntui liiankin tiheältä, miltei liian käsinkosketeltavalta ja hivenen pelottavalta. Totuttuani Holmströmin kieleen ja Asko Sahlbergin pääosin onnistuneeseen suomennokseen (kirjan suomentaminen ei varmastikaan ollut käännöstöistä helpoimpia), nautin kirjasta. Holmströmin teksti pitää otteessaan ja johdattaa ihmeelliseen maailmaan, josta ei ole helppoa palata takaisin; kuin metsään hiipivä halla, kietoutuu kerronta lukijansa ympärille. Jokainen tarina on kerrottu eri näkökulmasta ja erilaisella tyylillä, mutta siitä huolimatta teos onnistuu muodostamaan yhtenäisen kokonaisuuden. Mikään välipala Camera Obscura ei ole, vaan sen tiheä tunnelma kietoutuu lopulta lukijankin ympärille eikä jätä hevillä rauhaan.

Camera Obscura on osin sadunomainen, mutta ehdottomasti lapsilta kielletty. Tunnelmansa puolesta Holmströmin teos on kuin Stockmannilla käynyt suomenruotsalainen Punahilkka kohtaisi joukon ekoanarkisteja puolukkakankailla ja sammalen sylissä. Mukana on aavistus Sudenmorsianta, paljon Hannua ja Kerttua sekä uutisia villin luonnon ja ihmisten kohtaamisista - mieleeni tuli esimerkiksi muutaman vuoden takainen uutinen kanadalaisesta folklaulajasta, joka luonnonrakastajana päätyi kojoottien raatelemaksi. Sadunomaisuus on kuitenkin vain yksi mauste, sillä Holmström hallitsee myös realismin perinteen. Kaikki kiertyy kohti Lucian päivän lumisadetta ja lähiössä käytyjä kahvipöytäkeskusteluja. Näkökulma vaihtuu, mutta tietyt kiintopisteet pysyvät. Lukijana en itse saanut rauhaa ennen kuin olin lukenut koko kirjan loppuun. Luin suorastaan ahmien, vaikkei Camera Obscura ole lähelläkään helppoa lukuromaania. En tosin tiedä, sainko varsinaista rauhaa vieläkään, vaan huomaan pohtivani sitä, miten ihminen ja luonto asettuvat vastakkain, ja miten ihminen ja ihminen asettuvat vastakkain vielä enemmän. Onko ihminen ihmiselle susi?

En ole huomannut Holmströmin kirjaa käsitteleviä arvioita muissa blogeissa. Nyt toivon blogisavuja ehkä enemmän kuin koskaan, sillä tämä hieno, julma ja moraalikysymyksiä ajattelemaan paneva kirja totta tosiaan niitä ansaitsisi.

****½

Yläkuvassa kirjan alla näkyvä piirustus ei harmillisesti ole omani, vaan ote Brian Froudin hurjasta kuvakirjasta Good Faeries - Bad Faeries. Camera Obscuralla osallistun myös Kirjavan kammarin Underbara finlandssvenskor vid papper-haasteeseen.

Colm Tóibín: Brooklyn

Colm Tóibín: Brooklyn
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2011
Alkuteos: Brooklyn 2009
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Ulkomainen romaani, Irlanti
Sivuja: 313

Kaikki puhuivat kovalla äänellä, ja hetkittäin hänen mielessään väikähti lokakuinen alkuilta, kun he äidin kanssa kävelivät kadulla Enniscorthyssa, kun Slaneyjoki virtasi vuolaana ja lasinkirkkaana, jostain läheltä kantautui lehtien polttamisen tuoksu ja päivänvalo hiipui hitaasti ja lempeästi. Se näkymä nousi hänen mieleensä useasti kun hän tunki seteleitä ja kolikoita pussiinsa ja kaikenlaiset naiset lähestyivät häntä kysyäkseen, mistä mitäkin vaatekappaletta löytyisi ja voisivatko he palauttaa ostamansa vaatteet ja vaihtaa ne muuhun kauppatavaraan, tai ostaakseen sen, mitä heillä oli jo käsissään.

Vuoden 1951 Irlanti on köyhä maa. Monet työikäiset lähtevät Englantiin, osa Yhdysvaltoihin saakka. Lähtijöihin kuuluu myös nuori kauppa-apulainen Eilis Lacey, joka rakkaan Rose-siskonsa sekä New Yorkissa vaikuttavan isä Floodin rohkaisemana matkustaa matkapahoinvoivana laivan kolmannessa luokassa yli Atlantin ja löytää paikkansa Brooklynista. Eilis saa töitä myyjättärenä ja koti-ikävänsä peittääkseen hän alkaa opiskella kirjapitoa iltaopiskeluna. Hän on kunnollinen vuokralainen ja tunnollinen työntekijä, joka löytää italialaistaustaisesta Tonysta itselleen sopivan seurustelukumppanin. Elämän ollessa päällisin puolin kunnossa saa Eilis viestin Irlannista ja hän joutuu palaamaan vanhaan kotimaahansa. Tämä kaikki ajaa Eilisin myös hänen elämänsä suurimman ratkaisun ääreen.

Irlantilaisen Colm Tóibínin Brooklyn (2009/2011) on pelkistettyyn tarinaan ja hyvään kerrontaan luottava romaani siirtolaisuudesta, entisen ikävästä, uusien juurien muodostumisesta sekä elämässä vääjäättömästi tehtävistä vaikeista päätöksistä. Brooklyn sukeltaa syvälle nuoren Eilisin elämään tarkastellen kaikkea hieman ulkopuolisena - tismalleen samanlaisin ulkopuolisin silmin Eilis itse näkee ja kokee elämänsä Yhdysvalloissa. Tóibínin teos on samaan aikaan ehjä romaani, yhteiskunnallinen tutkielma niin siirtolaisuudesta, naisiin kohdistuvista odotuksista kuin yhteiskuntaluokista sekä kaiken lisäksi vielä sydämeenkäyvä tarina erään nuoren naisen valinnoista osin pakon edessä.

Ehtoolliselta palatessaan Eilis yritti rukoilla ja huomasi vastaavansa itse siihen kysymykseen, jonka oli aikoinut rukouksissaan esittää. Vastaus oli se, ettei vastausta ollut, että mikään mitä hän voisi tehdä ei olisi oikein.

Lukuisten myönteisten blogi- ja lehtiarvioiden perusteella osasin odottaa hyvää ja vähäeleistä kirjaa. Sellaisen sainkin. Tóibin kirjoittaa uskottavasti kuljettaen tekstissään vahvaa realismin perintöä. Tóibín ei ota kantaa, vaan luottaa henkilöhahmoihinsa, joiden antaa kasvaa näennäisen eleettömästi, pienin sanoin ja teoin. Jos Tóibínin teksti kantaakin, niin sinänsä suorastaan erinomaisesti suomennettu teos sisältää muutamia huolimattomuusvirheitä, minkä vuoksi pohdin lukevani seuraavan Tóibínin kirjani englanniksi - aion nimittäin Brooklynin perusteella lukea ehdottomasti lisää miehen teoksia.

Yleisesti ottaen pienieleisyys kirjassa on minulle pelkkää plussaa. Kammoan hieman kirjoja, joihin sekoitetaan pursuava keitos vähän sitä sun tätä: suuria tunteita, mystiikkaa ja dramaattisia vetäviä juonenkäänteitä. Brooklynissa, kuten monissa muissakin hienovaraiseksi luonnehdituissa romaaneissa, rauhallisuus on vain pintaa ja rivien välistä löytyy monenlaisia merkityksiä ja usein se kaikkein arkisin onkin miltei elämää suurempaa. Nyt joudunkin pian perumaan puheitani siitä, että en itke kirjoja lukiessani. Tai sitten Keltaisen kirjaston kirjat osaavat osua johonkin ytimeen minussa. Vuodatin pari kyyneltä lukiessami Murakamin Norwegian Woodia; en toki muuten vertaa täysin erilaisia Tóibínin ja Murakamin kirjoja, mutta myös Brooklyn sai silmäkulmani kostumaan. Olen siitä vain iloinen, sillä Tóibínin romaani todistaa jälleen kerran upeasti sen, ettei ihmismielen kiirastulen tarvitse olla suuren tragedian seuraus.

Vaikka lähtökohtaisesti rakastankin hillittyä kerrontaa runsaan rönsyilyn sijaan, olisi Tóibín voinut luoda Eilisistä aavistuksen voimakkaamman persoonan. Hän olisi voinut mennä hieman enemmän Eilisin pään sisälle ja päästää meidät lukijansa kokemaan Eilisin mielenliikkeet nykyistä vahvemmin. Kyse on kuitenkin vain pienestä puutteesta. Toteamukseni on kaino toive saada hieman pintasäröjä Eilisin nyt niin tasaiseen ulkokuoreen. Toisaalta tuo tasaisuus on vain näennäistä. Ollakseen keski-iän ylittänyt mies kuvaaTóibín naisen elämää erittäin uskottavasti; Eilisin teot - esimerkiksi kirjeiden piilottaminen, yritys pitäytyä käytösnormeissa sekä jatkuva ahkeruus - kertovat sisimmiltään epävarmasta nuoresta naisesta, jonka pitää oppia juurtumaan uuteen, palata taas vanhaan ja lopulta tehdä oma ratkaisunsa.

Ja sen ratkaisunsa Eilis totta tosiaan tekeekin! Eilisin ratkaisu, josta en tietenkään enempää kerro enkä paljasta edes sitä, mihin se liittyy, on herättänyt ristiriitaisen vastaanoton kirjablogeissa. Minun mielestäni Eilisin tarina saa arvoisensa ja ainoan oikean lopun.

Vähäeleisyydessään Brooklyn on pieni helmi kirjaksi. Tóibínin kikkailematon ja kirkas teksti vakuuttaa, vaikuttaa ja koskettaa. Hänen henkilöhahmonsa ovat enemmän kuin tyyniä kuoria, he ovat oikeita ihmisiä, joille toivoo kaikkea hyvää myös kirjan kansien sulkeuduttua.

****½

Kirjablogeissa Brooklyn on ollut erittäin luettu ja rakastettu. Kirjan ovat lukeneet ainakin Arja, Leena Lumi, Karoliina, Maria, Anna Elina, Zephyr, Sara, Maija sekä Liisa. Jos unohdin mainita jonkun, niin nykäiskää virtuaalisesta hihastani!

P.S. Brooklynilla nappaan myös pisteen Ikkunat auki Eurooppaan-haasteesta. Ja aloin nyt tagata myös Keltaisen ja "Sinisen" kirjaston kirjat blogissani.

Milloin luet eniten, milloin vähiten?

Tänään syödään runebergintorttuja, äänestetään, pidellään pakkasia ja aletaan odotella jo hiihtolomaa, joka täällä eteläisessä Suomessa alkaa kahden viikon kuluttua. Hiihtoloman ajankohta yllättää minut aina, koska savolaistyttönä olen tottunut viettämään sitä oman syntymäpäiväni aikaan maaliskuun alussa. Mielikuvissani hiihtolomaan kuuluvat hohtavat hanget, auringon osin sulattamat jääpuikot, kuuma kaakao sekä pino kirjoja.

Tästä mieleeni heräsikin kysymys siitä, että milloin itse kukin lukee eniten? Ovatko lomat - olipa kyse sitten hiihtolomasta, pääsiäisestä, ihanasta kesästä tai suloisesta joulusta - parasta lukuaikaa juuri sinulle? Vai luetko tasaisesti niin arkisin kuin sunnuntaisin? Onko sinulla joku suosikkivuorokaudenaika lukemiselle? Tosin "suosikkivuorokaudenaikaa" taitaa usein sanella kellon määräämä pakko, koska työaikaan, lasten vaatiessa leikkiseuraa tai ruuhkassa istuessa voi olla hankala lukea. Toisaalta ruuhkissa voi kuunnella äänikirjaa, bussissa lukea ja lasten leikkien "alkuorganisoinnin" jälkeen voi hyvässä lykyssä uppoutua tarinaan. Onko joku ajankohta mahdoton lukemiseen? Ja onko ajankohta ihan arkisidonnainen vai etkö ehdi lukea lomalla niin paljon kuin haluaisit?

Mutta miten on omalla kohdallani? Huomasin nimittäin, vaikka varaan lomille vinon pinon kirjoja, saatan lukea vähemmän kuin arkisin. Lomailemme usein Savossa mummoloissa, joissa on aina kaikenlaista mukavaa touhua ja iloista sosialiseeraamista. Sen vuoksi lukeminen lomalla jää usein ilta-aikaan. Ulkomaanmatkat ovat asia erikseen. Aikuisten lomille, jotka mieheni ja minun ollessa kyseessä ovat yleensä lyhyitä museo- ja kahvilapainotteisia kaupunkiviikonloppuna, otan mukaani aina useamman kirjan, jotka yleensä ehdin lukea. Esimerkiksi lentokoneessa ei mielestäni parempaakaan tekemistä ole. Perheen matkoilla taas lukuaikaa jää ruhtinaallisesti lasten mentyä nukkumaan viimeistään yhdekseltä. Hiljainen laivan hytti tai hotellihuone on aika tunnelmallinen lukupaikka.

Pääosin lukemiseni sijoittuu tietenkin arkeen. Vuorokausisidonnaista lukuaikaa en osaa itselleni määritellä. Teen töitä kotoa käsin (ja sen vuoksi urakriiseilen varmaan hamaan ikuisuuteen saakka) ja koetan päiväsaikaan istua innokkaasti tietokoneen äärellä niin työasioiden kuin sitä rytmittävien blogitaukojenkin merkeissä. Jos päivän työt ovat edenneet hyvin, annan itselleni lukuaikaa iltapäivisin. Sallin sen, koska minullahan ei mene aikaa työmatkoihin. Parasta lukuaikaa itselleni on kuitenkin ilta ja joskus iltayö. Myöhään lukeminen kostautuu, koska meillä herätään viimeistään puoli seitsemältä niin arkisin kuin viikonloppuisin. Viime yönä esimerkiksi luin Colm Tóibínin Brooklynia liki kahteen saakka. Kuopus tuli ennen seitsemää  pyytämään, että "tee mulle tilaa". Ei siinä auttanut sitten kun päästää nelivuotias viereen loruttelemaan. Ilmankos olen ollut niin väsynyt - ja lukematon - nyt iltapäivällä!

Hiihtolomalukemisia suunnittelen sen verran, että laadin tuonne sivupalkkiin pienen kyselyn hiihtolomakirjastani. Äänestäkää siis minulle lomalukemista! Otan eniten ääniä saaneen mukaani sitten parin viikon kuluttua, mutta kirjamonnina (ystävältä lainattu hauska sana) en tietenkään malta olla pakkaamatta mukaani muutakin. :)

Mukavaa sunnuntaita kaikille! En tee nyt vaalityötä sen enempää, mutta tämä toi kyllä kyyneleen silmäkulmaani.

Tuula Korolainen (toim.): Värssyveturi

Tuula Korolainen (toim.): Värssyveturi
Kustantaja: Tammi 2012 yhteistyössä VR:n kanssa
Kuvitus: Marjo Nygård
Kotimainen lastenrunokirja
Sivuja: 39

Mennään mutkaista Runorataa.
Vauhti lähellä on jo kahtasataa. Heikkoja kyyti hirvittää,
me vaan hihkumme "Jippijuuta!"
Uuniin lämmittäjä heittelee puuta.
Satujunan savu vain maisemaan jää!
(ote Jukka Virtasen runosta Junalla runorataa 1994)

Junassa on hauska matkustaa siitäkin huolimatta, että talvipakkasilla ja lumikeleillä ei aikatauluihin ole luottamista ja radalla on kaikenlaisia ongelmia. Juna on ekologinen, mukava, lupsakkatunnelmallinen ja turvallinen kulkuväline, jolla matkuessa matkanteko tuntuu matkalta. On melko huoletonta istahtaa junaan, leikkiä leikkivaunussa, nauttia omia eväitä (mikäpä voittaisi kerrosvoileivän väliin liiskautuneet kurkut?) tai jututtaa kanssamatkustajia ravintolavaunussa. Olen itse suuri junien ystävä, mutta minua paljon, paljon suurempi rautateiden arvostaja on nelivuotias Junamuseomieheni.

Valtion Rautatiet, VR Group, VR täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 150-vuotta. Sitä juhlistaakseen VR on yhteistyössä Tammen kanssa julkaissut riemastuttavan lapsille suunnatun runokirjan Värssyveturi (2012),  joka on Tuija Korolaisen toimittama ja Marjo Nygårdin kuvittama.

Värssyveturi puksuttaa eteenpäin vetäen perässään monelaisten runojen, lorujen ja leikkien vaunuja. Mukana on säkeitä monilta tutuilta kirjailijoilta ja riimittelijöiltä, kuten Elina Karjalaiselta, Mikko Perkoilalta, Eppu Nuotiolta, Kirsi Kunnakselta, Jukka Virtaselta tai itseltään Zachris Topeliukselta. On laulujen sanoja, kuten Ellasta ja Aleksista tuttu Markus Koskisen Yöjuna Rovaniemelle tai Reino Helismaan suomeksi sanoittama jo klassikosta käyvä Meksikon pikajuna, jonka tunnelma on edelleen miltei hiuksianostattavan jännittävä (molemmat linkit ko. kappaleiden Youtube-videoihin). Runojen lomassa on leikkejä, kuten vaikkapa Matkatekkoo-loru perheen pienimmille tai Junatarkastaja-leikki isoille päiväkoti-ikäisille tai pienille koululaisille. Kaiken lomaan on siroteltu infolaatikoita kertomaan VR:n historiasta, huvipuistojen kummitusjunista tai esimerkiksi oikeista suurista junaryöstöistä. Kuvakirja on näin ollen oikea aarreaitta junanystäville!

Marjo Nygårdin kuvitus tukee runoja oivalvasti ollen välillä miltei tovejanssomaista, kuten Perkoilan Kummitusjunaa kuvittaessaan ja toisinaan sitten kotimaisille lastenkirjoille ominaisen riehakasta ja värikylläistä, kuten alemmassa kuvassa:

Värssyveturi on kirja, jota on vaikea arvioida sen vuoksi, että se on hyvin tyypillinen loruantologia. Se on hauska, mikä on itsestäänselvää, sillä tuskinpa lastenrunokirjasta voisi tylsää tai vakavaa saada etenkään, kun kaikki riimit ovat nimekkäiden ja arvostettujen tekstintekijöiden aikaansaannosta. Riimit ovat riimejä, ne ovat mukavaa äänenluettavaa tai jopa laulettavaa. Ylipäätään on hienoa, kuinka paljon juna-aiheisia runoja onkaan olemassa. Eivätkä Värssyveturin riimit ole mitään "ylipäätään-loruja", vaan tunnelmasta toiseen johdattelevaa laadukasta lastenlyriikkaa. Mukana on niin nostalgiaa kuin uusiakin runoja.

Sen kuitenkin sanon, että kirjaa olisi toki voitu rytmittää tai jäntevöittää toisin. Nyt runot ovat vähän siellä täällä ilman kronologista tai temaattista järjestystä. En toki haluakaan lastenkirjaan minkäänlaista vuosilukujärjestystä, mutta kokonaisuudesta tuli vähän sellainen tuntuma, että kirja on täynnä hienoja loruja, mutta ne nyt on vain laitettu niille paikoille, joille ne ovat mahtuneet. Tämä ei tietenkään lukemista haittaa, sillä vajaaseen neljäänkymmeneen sivuun ei ehkä voikaan vaatia liikaa jäntevyyttä. Kirjan koko on sinänsä mainio, mutta olisin toki voinut lukea junarunoja toisenkin mokoman. Samoin tietoiskuja vaikkapa junista populaarikulttuurissa tai junien ympäristöystävällisyydestä olisi voinut olla enemmänkin. Lapsiyleisö meillä kotona on tyytyväistä, mikä kertonee parhaiten siitä, että Värssyveturi kyllä täyttää tehtävänsä.

Vaikka kirjassa on (hyvin) pientä parannettavaa, suosittelen kirjaa kaikkien pienten junafanien perheeseen, mutta myös kaikille muillekin lastenrunoista pitäville. Uskoisin kirjan olevan mainio lisä myös päiväkotien kirjahyllyyn. Värssyveturi nimittäin tuskin sinne hyllyyn jää, vaan houkuttelee hyppäämään kyytiin.


Nelivuotias junamuseomies arvioi kirjaa keskustelussamme näin:
Katja: No, mitäs tykkäsit? Oliko se hyvä kirja vai oliko ihan huono?
Poika: Oli hyvä! Oli kiva! Jeejeejee!
K: Ai, niinkö hyvä? Muistatko, miten isosisko antaa joskus kirjalle tähtiä? Yksi tähti on tosi huono, kolme on aika hyvä ja viisi on ihan paras? Monta tähteä sinä antaisit?
P: Mä annan kuusi tähteä! Eikun seitsemän! Mäpä annan seitsemän!
K: Ahaa, no se oli sitten hyvä. Mikä siinä oli parasta?
P: Se herra Piipoo, mut miks se kuoli? Kummitusjunakin oli hyvä. Mä tykkään kummituksista. En pelkää niitä yhtään!
K: Kiva, että et yhtään. No, olikos kirjassa mitään huonoa?
P: Se rosvojuttu [Meksikon pikajuna] oli ihan tyhmä. Rosvot viedään vankilaan! Sit tulee poliiseja ja hämähäkkejä.
*******

Äitikin antaa kirjalle tähtiä ****
ja harmittelee, että kaiken riemastuttavan aineiston joukosta puuttui tämä lupsakka juttu.