Taiteilijakirjoja / terveisiä Instagramista

Terveisiä Instagramin puolelta! Suurin osa teistä varmasti seuraakin blogini (ja hieman enemmän myös minun omia) kuulumisia Instagramissa, jota olen käyttänyt jo kesästä 2012 saakka – ihan hyvän aikaa siis. Nyt korona-aikana olen huomannut, että Instagram on houkutellut yhä enemmän ja enemmän tekemään sinne myös kirjapostauksia, joista muutama ei ole päätynyt tänne blogiini saakka.

Joku aika sitten kerroin siellä pienestä taiteilijakirjaprojektistani. Näiden epävarmojen aikojen lohduksi kaipaan toisaalta hyvää eskapismia mm. erityisen suurta iloa tuottavien kirjojen ja elokuvien, toisaalta liikunnan merkeissä (etätyön ja kotikonttorin vastapainoksi ulkoilen päivittäin ja teen lisäksi kotitreeniä yhden nettipalvelun ohjeilla). Blogiini en ole nyt muutamaan viikkoon saanut tuotua oikein mitään, vaikka muutama luettu kirja odottelisi postausta. Instragamiin näistäkin kirjoista tullee juttua jo pääsiäisviikolla.

Esitänkin nyt kysymyksen teille Lumiomenan blogilukijoille: haluatteko, että tuon Instagramiin postaamiani lyhyitä kirjajuttuja myös tänne blogin puolelle? Vai onko parempi kirjoittaa tänne pitempiä tekstejä sitten, kun sellainen sattuu taas huvittamaan?

Esimerkki Insta-jutustani: Yllä olevan kuvan ja tämän tekstin julkaisin Instagram-tililläni torstaina.

♥ Prerafaeliittikirja oli muistutus tai alkusysäys, samoin näiden epävarmojen aikojen aiheuttama tarve lukea jotain erityisen ihanaa ja ehkä lohduttavaakin. Kuvassa sylissäni on yksi korona-ajan projekteistani: taiteilijakirjat. Joukossa on kirjoja, jotka odottavat lukemistaan, mutta myös sellaisia, jotka olen lukenut joko melko hiljattain tai vuosia sitten. Ainakin yksi puuttuu tästä pinosta, sillä sain sen käsiini vasta tänään, kun taas esikoiseni otti kuvan kirjoista ja minusta viime viikonloppuna.

♥ Aion esitellä näitä kirjoja (ainakin osan niistä) täällä Instassa ja muutamia pitemmin bloginkin puolella. Onko näissä tuttuja?

♥ Robert De La Sizeranne: Pre-Raphaelites. Matkamuisto Lontoon Tatesta. Kepeä kirja, mutta toimii johdantona ja sisältää paljon kuvia maalauksista. ♥ Susan Vreeland: The Forest Lover. Hieno romaani taiteilija Emily Carrista ja Kanadan alkuperäisasukkaista. ♥ Rakel Liehu: Helene. Upea kirja. Luin loppuun tänään ja tulen kirjoittamaan tästä blogiini. ♥ Krista Launonen: Ofelian suru. Työkirja, joka vie syviin vesiin, myös vaikuttava tarina surusta ja Lizzie Siddalista. ♥ Susan Vreeland: The Passion of Artemisia. Romaani Artemisia Gentileschistä. ♥ Pirkko Soininen: Ellen. Ihana romaani Ellen Thesleffistä, lämmin suositus. Tästä olen jo blogannutkin ♥ Sanna Ryynänen: Meri Genetz. Työkirja melko tuntemattomasta koloristista, joka eli uskomattoman elämän. ♥ Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Kirja Ellen Thesleffistä on minulla vielä lukematta.

Mitä mieltä? Ja jos et jo seuraa Lumiomenaa Instassa, niin klikkaa tästä tai sivupalkin pallukasta. Tervetuloa! ♥

Kirjavuosi 2019 summattuna

Luetun summaaminen tai arvottaminen vuoden päättyessä ei ole helppoa, mutta silti on aina mukava muistella vuoden mittaan luettuja. En ole tainnut ainakaan kovin usein laatia vuoden parhaimpien listaa ainakaan sellaisena, että sijoittaisin kirjat ikään kuin palkintosijoille. Suosikkejani olen listannut eri tavoin, joskus olen maininnut vaikkapa vuoden koskettavimman, kauneimman tai painokkaimman kirjan, toisinaan vuoden herkullisimman.

Nytkään en aio nimetä vuoden parasta lukukokemustani tai listata lukemiani paremmuusjärjestykseen, miten voisinkaan! En voisi, koska lukumieleni vaihtelee ja jo ensi viikolla saattaisin ajatella toisin.  Paljon jää poiskin: Työskentelen kirja-alalla, mutten tuo työkirjoja blogiini kuin poikkeustapauksissa. Tänäkin vuonna olen saanut tehdä töitä monipuolisten kirjojen parissa, joukossa on ollut mm. taiteilijaelämäkerta, lemmenmanauksia, rautakauden lapsia, selkokieltä, seksiopas nuorille, DDR-muistoja, autoilua Euroopassa, Italiaa (Vuoden matkakirja!), iskelmälaulajan ja muotitaiteilijan elämäntarinat, nalleja ja peikkoja, tiedonhankintaa, ja matkaopas lapsille.

Bloggaaminen on kuitenkin eri asia, harrastus, ja blogissa esittelen sellaisia kirjoja, joita luen vapaa-ajallani. Nyt päättyvänä vuonna olen kipuillut blogini kanssa ehkä enemmän kuin aiemmin. Innostus on ollut usein poissa, mutta hiipinyt jostain takaisin. Jossain vaiheessa pohdin jopa, että kirjoittaisin tiiviitä kirjajuttuja vain Instagramiin eikä ajatus ole mahdoton ensi vuonnakaan, mutta toistaiseksi olen pääosin postannut lukemastani sekä tänne blogin että Instan puolelle.

Tuon blogiini enimmäkseen sellaisia kirjoja, joista pidän. Pettymyksiäkin kirjavuoteeni mahtuu, mutta koska olen hyvä jättämään kirjat kesken, on moni itselleni huonolta tuntunut jäänyt joko ns. vaiheeseen tai sitten ihan lopullisesti kesken. Näiden kirjojen joukossa on useita laadukkaita romaaneja, joten ne ovat kyllä löytäneet yleisönsä.

Osa hienoista lukemistani jää tästä listauksesta pois, pidin paljon esimerkiksi Monika Fagerholmin, Maija Muinosen, Omar Pamukin ja Johanna Venhon uusimmista. Niille lämmin suositus, samoin ystäväni Karoliina Timosen Kirjeitä Iijoelle -kirjalle, jonka erinomaiset kirjeet valottavat naisia Kalle Päätalon kirjoissa (Päätaloa en ole koskaan lukenut). Tammikuussa blogiini tuoma Michelle Obaman omaelämäkerta voisi sekin olla mukana listauksessani, Katja Kallion Valkokangastuksia ihastutti sekin.

Kokonaisuudessaan 2019 oli mainio lukuvuosi, jonka aikana luetuista nämä jäivät nyt kirkkaimpana mieleeni – eri syistä ja satunnaisessa järjestyksessä:

Maggie Nelson: Sinelmiä

Sinelmiä on tiivis kirja: 240 lyhyttä tekstiä mahtuu alle sataan sivuun. Kirjan pienen koon ei kuitenkaan kannata antaa millään muotoa hämätä, vaan teos on täynnä kulttuurisia merkityksiä kantavia viittauksia. Sinelmiä kurkottelee ja yltää moneen suuntaan. Lyhyet tekstit ovat luettavissa miniesseinä, joissa on toisaalta lyyrisyyttä ja toisaalta viiltävää realismia (eivätkä nuo kaksi välttämättä sulje toisinaan pois). Säilytän kirjaa kotini työhuoneessa lähellä työpöytääni, jotta voin tarvittaessa lukea pätkän sieltä tai toisen täältä, ja jotta voin saavuttaa rippeitä Nelsonin oivallisesta ajattelusta.

Pajtim Statovci: Bolla

Statovcilla on hallussaan sanojen mahti. Hän käyttää kieltä upeasti, luo sillä uusia maailmoja, muttei kikkaile turhanaikaisia. Bollan erinomaisuus ei tietenkään jää vain kieleen, vaan niin romaanin tematiikka kuin sen rakennekin toimivat. Lukija kokee hämmästystä, kauneutta, inhoa, epätietoisuutta ja ennen kaikkea ihastusta siitä, että käsillä on näin taitavasti kirjoitettu kirja. Bollassa kaikki on kohdillaan: kielen kauneus, rujous, rumuus, vakuuttavuus. Kun kirjan kannet sulkee, jäävät mieleen suru ja ajatus siitä, miten hetki onnea on saavutettavissa muttei pidettävissä.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys 

Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta Adèlen kysymys osoittautui ensin vaikeaksi palaksi, koska romaanihenkilön itsensä ja samalla jonkun suuremman etsintä vieroksutti kaltaistani ikuista epäilijää. Haahtela ei kuitenkaan olisi Haahtela, jos hänen tekstinsä ei lopulta kietoisi pauloihinsa. Kuten suurin osa Haahtelan tuotannosta, kulkee Adèlen kysymyskin ajatuksissa lukemisen jälkeenkin. Ennen kaikkea se käännyttää puolelleen, lohduttaa, haastaa pohtimaan ihmeitä – tuo valoa. Teos on mielessäni kasvanut koko ajan, se on oikea helmi kirjaksi.

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Viime vuona Stroutin Nimeni Lucy Barton ihastutti suuresti ja nyt Kaikki on mahdollista ehkä vieläkin enemmän. En voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen. Hänen henkilönsä ovat kaikessa rikkonaisuudessaan niin ehjiä, oikeanlaisia. Jos kirjoittaisin fiktiota, haluaisin osata kirjoittaa kuin Strout: hänen tekstissään Amgashin asukkaat piirtyvät älykkäästi, sopivan tunteikkaasti, piikikkäästi ja silti omalla tavallaan kauniisti pientä maailmaa avartaen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Jotkut – lopulta aika harvat – kirjat ovat koirankorvakirjoja. Sellaisia, joiden sivuja taittelen lukiessani, jotta löytäisin erityisen merkitykseltä tuntuvia kohtia uudelleen. Teen näin korkeintaan muutaman kerran vuodessa, totta kai vain omistamilleni kirjoille. Hakkaraisen Dioraama on eittämättä yksi koirankorvakirjoistani. Arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen, romaani on temaattisesti runsaudensarvi, muttei sisällä kuitenkaan mitään liikaa. Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi kuin sanojen illusionisti. Moneen suuntaan kurottavassa romaanissa on paljon kerroksia. Hakkarainen luo uusia maailmoja, jotka ikään kuin rikkovat dioraaman tai lumisadepallon. Ihmeellistä romaania ei voi kirjablogissa selittää, vaan Dioraama täytyy kokea.

Joan Didion: The Year of Magical Thinking 

The Year of Magical Thinking (ilmestynyt myös suomeksi, nimellä Maagisen ajattelun aika) on surukirja, mutta samalla se on myös lohtukirja. Analyyttisyys ja tunteikkuus kohtaavat kirjassa, mikä sopii kaltaiselleni lukijalle (olen analyyttinen itkupilli). Suru on koko teoksen lähtökohta, mutta mukaan mahtuu valoa ja lohtua, henkilökohtaisia muistoja ja yleistä pohdintaa. Lukeminen ei ole raskasta, vaan jotenkin niin hurjan sivistävää ja samalla liki tulevaa. Didion kirjoittaa tyylikkäästi, samalla kertaa toteavasti ja kuitenkin tunteikkaasti. Ihailen tällaista kirjoittamisen tapaa. Tämä kirja minut pohtimaan myös sitä, miten tiiviisti alan joitakin asioita, etenkin ihmisiä, ajatella. Siitäkin enemmän bloggauksessa.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys 

Hosseinin kirja ei ole täydellinen enkä nyökyttele teoksen jokaisen esseen kohdalla, mutta: Kaiken kaikkiaan Pölyn ylistys on innostavaa luettavaa. Hosseinin esseet ovat nopealukuisia, niihin pääsee helposti kiinni. Pölyn ylistystä lukiessaan voi ikään kuin pinota omia kulttuurisia ja yksityisiä kokemuksiaan ja peilata niitä kirjasta löytyviin. Hosseinin onnistuu välittää ”pölystä” – niistä huonoista, rumista tai vähemmän yleviksi määritellyistä kulttuurikokemuksista – valon hiukkasia. Kaikessa voi nähdä puolensa ja puolensa, kokea suoranaista riemua. Pölyn ylistyksen lukeminen itkettää (liikutuksesta) ja naurattaa (vapauttavasti).

Iris Murdoch: Hiekkalinna

Rakastin Hiekkalinnassa kaikkea. Siinäpä se tulikin, lisää pitkässä bloggauksessa.

Niina Mero: Englantilainen romanssi 

Meron romaani on sellaista kirjallisuutta, jollaista olen kaivannut Suomeen: romanttista viihdettä niille, jotka kavahtavat romanttista viihdettä. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein romanttinen viihde on joko sophiakinsellamaisesti puhtaasti vain hauskaa tai sitten se tahtoo mennä imelän puolelle. Joskus romanttinen viihde lähenee mysteeriä, kuten Kate Mortonin teoksissa, mutta silloin taas hauskuus on piilossa. Meron romaani onnistuu olemaan hauska ja jännittävä. Meron esikoisromaani toisaalta ironisoi ja toisaalta herättää henkiin kaikki romantiikan sankarit ja Lontoon palolta tuoksuvat, viktoriaanisten piknikkien punaviinitahrojen täplittämät kirjat. Tämä synkänsuloinen romanssi puri minuun. Mikä oivallisesti kirjoitettu, aidosti viihdyttävä kirja!

Luin vuoden 2019 aikana paljon muutakin hyvää ja toki myös paljon sellaista, joka unohtuu nopeasti. Uusi lukuvuosi lienee tässä suhteessa samanlainen – tässä vaiheessa on tietenkin vain lukumahdollisuuksia.

♥

Iloista alkavaa 20-lukua!

♥

2018: Yhdeksän hyvää ja muitakin mainioita kirjoja

Kun kirjavuosi loppuu ja on aika jollain tapaa listata tai summata lukemiaan, on väistämättä ongelman edessä: periaatteessa kaikki blogatut kirjat voisivat saada jonkinlaisen maininnan. Vuoden paras. Huonoin. Yllättävin. Suurin pettymys. Iloisin yllättäjä. Vuoden matkakirja. Vetävin bussikirja. En nyt parempaakaan jaksanut lukea -kirja. No, näitä riittäisi.

Nyt päättyvänä vuonna Lumiomena täytti kymmenen vuotta ja sen kunniaksi perustin blogille julkisen Instagram-tilin (klikatkaa itsenne seuraajaksi!). Reilun kuukauden ikäisellä kuvatilillä ei vielä kovin paljon katsottavaa ole, mutta aiemmin laitoin blogini kirjakuvia yksityiselle Insta-tililleni. Olen poiminut yllä oleva kirjakuvat pääosin sieltä (samat kuvat ovat toki olleet täällä blogissakin – aina blogissa aiemmin kuin muualla sosiaalisessa mediassa, tottahan blogi on minulle edelleen se ykkösmedia tässä). Kun nyt tänä viikonloppuna pohdin vuoden aikana lukemaani, katselin luettua kuvien kautta, kuvien antamien tunnelmien välittämänä.

Siispä, yhdeksän hyvää vuonna 2018 lukemaani:

Molly McCloskey: When Light is Like Water

Tämä kirja palauttaa minut Irlantiin, josta sen kesällä ostin. Joskus lomalta ostettujen kirjojen kohdalle osuu romaani, joka tuntuu kaikin osin hyvältä: matkakohteeseen sopivalta (mikä ei tietenkään ole näiden matkaostosteni lähtökohta), omaan lukumakuun osuvalta – ja ennen kaikkea erinomaiselta kirjallisuudelta. McCloskeyta ei ole suomennettu, mutta voisin kuvitella hänen tuotantonsa vetoavan siihen lukevaan yleisöön, jonka lukumaku asettuu jonnekin Carol Shieldsin, Elizabeth Stroutin tai ehkä Julian Barnesinkin tuotannon väliin: tarkkaa, älykästä ja sopivan piikikästä kerrontaa, ihmismielen sisäisiä liikkeitä, suunnanmuutoksia ihmiselämässä. Ei suurta dramatiikkaa, mutta taidolla kirjoitettua.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, ihanasti (!), kuten aina. Kerronta on älykästä ja hienovaraista. Vieraat on yhdenpäivänromaani, jossa erilaiset tunteet, teot ja näkökulmat muljahtelevat kuin kaleidoskoopissa ikään. Kekkonen ei missään vaiheessa paljasta henkilöistään kaikkea, vaan lukijalla on tilaa tehdä omia päätelmiään. Kokonaisuus väreilee, tarjoaa kurkistuksia monenlaisiin maailmoihin: hetkiin, joista syntyy aikajatkumo – ja hetkiin, jotka pysäyttävät.

Maggie Nelson: Argonautit

Upea kirjoituskokoelma. En halua määritellä näitä esseiksi tai omaelämäkerraksi, vaikka bloggauksessani taisin niin tehdä. Nelsonin älykkään analyyttistä, mutta samalla tunteisiin menevää (mikä riemastuttava ja yhteen sovittuva ristiriita, muuten!) tekstiä on virkistävää lukea. Nelson kritisoi yhtäältä hetero-, toisaalta homonormatiivisuutta, valmiiksi annettuja malleja, vaikka hän sekä elää niiden mukaisesti että rikkoo niitä. Paitsi yhteiskunnallista, älykästä ja henkilökohtaista, on Nelsonin teksti myös hauskaa, vapauttavaa luettavaa. Argonautteja onkin ihana (!) lukea. Se on teos, joka katsoo moneen suuntaan – sisältä päin, rujosti ja kauniisti, varmasti mieleenpainuvasti.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Anderson kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin hyvin, että jos hän alkaisi romaanikirjailijaksi, lukisin takuulla hänen tuotantoaan. Hän voisi kirjoittaa myös kulttuuri- ja sosiaalishistoriallisen populaarin tietokirjan 1980- ja 90-lukujen Britanniasta. Anderson katsoo kaikkea tarkalla silmällä, mutta silti jokseenkin romanttisesti. Nuoren aikuisuuden keskiöön nousee itsensä etsimisen ja bändin muodostamisen ohella Lontoo, jonka paskainen puoli toimi Sueden kappaleiden innoittajana. Pääkaupungin nuhruisilla kulmilla Anderson loi oman fantasiansa, jossa vessakoppien seinäkirjoitukset, rähjäiset kadut ja kebabpaikat toimivat kuin muusat. Kaiken romantiikan keskellä Anderson toki huomaa, miten John Majorin ajan Lontoo oli köyhille kurja (ja eittämättä sellainen Lontoo on nytkin).

Hiilenmustat aamut on yksi viime aikojen suurimmista lukurakkauksistani. Se on kuin Sueden musiikki: rosoinen ja romanttinen, yhteiskunnallinen, eksentrinen, kulttuuri- ja luokkatietoinen, ja, ah, niin kaunis.

Katja Kettu: Rose on poissa

Tämän teoksen on kirjoittanut ihminen, jolla on hallussaan sanojen mahti, jonkinlainen taikavoima, jolla pyörittää sekä sanoja ja lauseita että tarinaa. Sellainen taika, joka saa yksityisen, kaikkein yksityisemmän, ja yhteiskunnallisen sovittumaan yhteen, joka saa kaiken tulemaan liki. Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus. Sanoillaan Kettu pyörittää myyttejä ja realismia, herättää Weendigon ja sudet, yhdistää vanhat maailmat uuteen. 

Rose on poissa kulki sieluni sopukoihin, muttei jäänyt sinne – ei, koska se lävisti sydämeni.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Juuri sellaista kirjallisuutta, jota rakastan. Nimeni on Lucy Barton on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen: läsnä ovat jostain menneisyydestä kumisevat lapsen hätä ja köyhyys, silloin ja nyt läsnä olevat avioliitto, tasa-arvo, vanhemmuus, sekä alati äidin ja tyttären suhde – viimeksi mainittu kytkeytyy kaikkeen.

Eikä mitään ole liikaa, ei liian vähääkään.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Ei täysin ristiriidaton, mutta:  Jotkut kirjat liikkuvat kaukana, ihan muissa paikoissa ja aikakausissa, mutta tulevat silti liki. Yksi tällainen jonnekin aivan muualle kuljettava, mutta omiin ajatuksiin jäävä kirja on Naiset joita ajattelen öisin. Tietokirjaksi luokiteltu, paikoin kaunokirjallisia kerroksia saava teos on uusin sydän(siis ♥-)kirjani. Kankimäen kirjasta löytyy, kuten hän itsekin viittaa, naisten Taikavuori. Naiset joita ajattelen öisin on muusien kirja, ihana (!) kirja, lohdullinen kirja:

Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Joskus parhaimmat lukuelämykset syntyvät kirjoista, jotka tarjoavat alkuun haasteita: kielen omalaatuisia rakenteita, painavaa asiaa, tajunnanvirtaa, runsautta tai niukkuutta, joskus yleistä vaikeutta päästä sisälle kirjan maailmaan. Mutta kun luettava alkuvaikeuksien jälkeen vie mukanaan, palkitsee kokonaisuus usein enemmän kuin kirja, jonka maailmaan solahtaa helposti. Taivaanpallo on romaani yksilön kasvamisesta ja toiveista, muiden odotuksista, yhteiskuntaa repivistä ristiriidoista, vanhasta ja uudesta. Se on romaani ihmisistä muutosten keskellä.

Omanlaisellaan, sekä kielen että kertomuksen, rytmillä hengittävä Taivaanpallo on Finlandiansa ansainnut.

Minna Rytisalo: Rouva C 

Tämä romaani on poikkeus tässä listauksessani, koska en kirjoittanut siitä varsinaista bloggausta, vaan sisällytin sen osaksi pieniä juhlia käsittelevää koontia. Syynä on se, että kirjailija on ystäväni ja luin Rouva C:n ensin käsikirjoitusvaiheessa ja myöhemmin tietenkin valmiina kirjana. Mutta vuoden parhaimpien listalleni romaani pääsisi joka tapauksessa: Romaani on rakkaustarina, vahvasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolella oleva romaani ja kirja, joka kertoo miten Minnasta tuli Minna Canth. Lisäksi Rouva C on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä. Tämä omaperäinen romaani jää pitkäksi aikaa mieleen väräjämään.

♥♥♥

Niin, moni jää listaamatta. Kunniamainintoja annan ainakin seuraaville: Rachel Cuskin Ääriviivat (hieno!), Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme (kiehtova), Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra -kirja (kuin sukellus osin omaankin nuoruuteeni), Pauliina Vanhatalon Toinen elämä (vuoden samastuttavin kirja) ja Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (ihana matkakirja). Nämä kaikki kirjat ovat sellaisia, jotka olisivat voineet olla Best nine -joukossa.

Lisäksi listaamatta jäivät työkirjani. Ensiksikään en juuri tuo työkirjoja blogiini, mutta toki aina satunnaisesti teen poikkeuksen. Ja toiseksi en halua arvottaa työkirjojani siten, että nostaisin jonkun suosikikseni ohi jonkun toisen. Arvostan kaikkia niitä kirjoja, joiden parissa teen töitä.

Mutta mikä sitten olisi vuoden huonoin kirja? Lähtökohtaisesti en lue kirjoja, joiden oletan olevan huonoja (tosin syksyllä 2012 pidin huonon kirjan viikon), mutta joka vuosi löytyy teos, jonka voi nimetä itselleni kehnoimmaksi lukukokemuksesi. Tänä vuonna minulle se oli Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (osa koontipostausta, jossa mukana myös erinomaisia kirjoja), josta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jonka nimikin oli aika höhlä. Anteeksi.

Huonon vastapainoksi voisin nostaa vielä iloisen yllättäjän: Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, joka minut tekemään bloggaukseni pastissina. Niin, ja tänäkin vuonna minua on ilahduttanut Elena Ferranten Napoli-sarja, jonka viimeistä osaa kuitenkin vielä säästelen. Napoli-sarja sai minut tilaamaan HBO:n ainakin kuukaudeksi: My Brilliant Friend -sarjasta olen nautiskellut nyt välipäivien aikaan. Miten pakahduttava, tyylikäs, juuri oikeanlainen se on.

No niin, yhdeksästä kirjasta tuli vähän enemmän. Nyt välipäivinä olen lukenut kolmea eri tavalla hyvää kirjaa, joista lisää ensi vuonna.

Toivotan jokaiselle Lumiomenan seuraajalle onnellista alkavaa vuotta 2019! ♥

Blogistanian palkinnot: ehdokkaani

Blogistanian palkinnot ovat taas täällä! Tai ei nyt suoraan täällä Lumiompussa, vaan eri puolilla kirjablogistaniaa, kun monet bloggaajat pistävät viime vuonna ilmestyneitä kirjoja paremmuusjärjestykseen. Hurraa! Tänään on äänestyspäivä, voittajat julkaistaan eri kategorioiden emäntäblogeissa huomenna maanantaina 5.2. klo 10.

Kirjavuoden parhaimpien valitseminen on tietenkin vaikeaa, muttei mahdotonta. Siksi sanon – jälleen kerran – että tänään Blogistania-listani näyttävät tältä, viikon kuluttua sijat saattaisivat olla toisenlaisia:

Blogistanian Finlandia

Vuoden parhaimmat kotimaiset. Finlandiaa emännöi Hurja Hassu Lukija -blogi, joten klikatkaa tuloslaskennan jälkeen sinne.

3 pistettä

Rosa Likson: Everstinna (Like)

Kovan luokan romaani. Kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarinaa fiktiona kertova teos vie mukanaan, asettaa ihmisen pienuuden ja suuruuden vastakkain ja saa väistämättä lukijan asettumaan ristiriitaisen ihmisen nahkoihin silloinkin, kun keskeishenkilön aatemaailma ja kokemukset ovat kaukana omista. Tämä jos mikä kertoo Everstinnan voimasta. Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.

2 pistettä

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena)

Kallandin kerronta ei notkahda hetkeksikään. Draaman kaari on täyteläinen. Lauseet kulkevat vaivatta, juoni vetää lukijan mukaansa. Haikea ja kipeä tunnelma lepattelee sydänalassa. Kertojana toimiva Markus muistelee niitä hetkiä, jotka nyt tuntuvat merkityksellisiltä. Markuksen elämän fragmenteista muodostuu ehjä ja kaunis romaani.

1 piste

Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus)

Lahtarit ei päästä lukijaansa helpolla. Ei rakenteeltaan, ei kieleltään eikä varsinkaan teemaltaan. Ottaa oman aikansa päästä sisälle Lahtarien maailmaan, mutta kun sinne pääsee, kokee jotain pysäyttävää ja ravistelevaa. Sota on aina raakaa ja kaoottista, voittajatkaan eivät ehjinä säily.

Blogistanian Globalia

Parhaat ulkomaiset kaunokirjat. Globaliaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi.

3 pistettä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (Tammi)

Yanagirahan romaanin suuri tarina on järkyttävä, mutta elämä on järkytystä moniulotteisempaa. Keskeishenkilöistä alkaa välittää, heistä kantaa huolta, heidän puolestaan toivoo parasta. Pieni elämä osoittaa, että rakastaminen voi olla helpompaa kuin rakkauden vastaanottaminen. Mammuttimainen romaani sukeltaa syviin vesiin, joista ei ole poispääsyä, mutta kun veden pintaa katsoo, siellä väreilee myös kohti kurottavaa valoa.

2 pistettä

Zadie Smith: Swing Time (WSOY)

Swing Time on silkkaa lukemisen iloa. Smith kirjoittaa vetävästi ja älykkäästi ja antaa lukijalle ihmisen kokoisen suurromaanin. Ehkä parasta ovat Smithin havainnot, armottoman tarkkanäköiset ja kuitenkin kauniit.

1 piste

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki)

Kaldmaan kokeellinen romaani on kiehtova, omalaatuinen. Islannissa ei ole perhosia vaatii, jos ei kärsivällisyyttä, niin ainakin tarinaan ja kielellä leikittelyyn heittäytymistä. Kaldmaan teksti etenee, riippuu ja pysähtyy, kiihdyttää. Ja sitten se taas pysähtyy, pysähtyy tekstinä, vaikka tarina itse saa painoa. Kaiken Kaldmaa nivoo taianomaisella tavalla romaaniksi, jonka tahdissa lukija paitsi sulkeutuu romaanin ihmeelliseen maaperään, myös hengittää kielen rytmiä, tässä ja nyt, silloin ja kohta.

♥

Blogistanian palkinnoissa on myös Kuopus- ja Tieto-kategoriat. Itse en äänestä kummassakaan, koska työni puolesta toimitan tietokirjallisuutta ja satunnaisesti lastenkirjojakin. Kehotan tietenkin kaikkia lukemaan niin tietoa kuin lasten- ja nuortenkirjallisuutta: millaisia maailmoja niistä löytyykään!

Blogistanian Kuopusta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi ja Tietoa Hannan kirjokansi -blogi.

Kirjamessut 2017: rakkaudentunnustus kuvina

Sunnuntai-iltana kirjoitin henkilökohtaiselle Facebook-sivulleni kuta kuinkin näin: "Melkein viisi päivää - keskiviikkoisesta rakentamispäivästä puolikkaaseen sunnuntaihin - kirjamessuja takana ja vaikka nyt täällä kotona omenahillotäytteisten joulutorttujen paistuessa hieman hyydyttää, niin vielä jaksaisin päivän tai pari. Kaikesta ihmispaljoudesta, hälinästä ja seisomisen määrästä huolimatta rakastan Helsingin kirjamessuja (enemmän kuin mitään muita messuja). Rakastan: kirjoja ja kirjaihmisiä, lavalta toiselle kiirehtimisen ja keskustelujen äärelle pysähtymisen vuorottelua, viinimessujen samppanjaa, rakkaiden ystävien, mukavien tuttavien, suosikkikirjailijoiden ja kollegoiden tapaamista. Rakastan myös bloggaaja-aamiaista, messulauantai-iltaista ravintolaa ja keskusteluja siellä, ja rakastan sitä miten sunnuntaisin oma perhe tulee messuille. Vaikka edessä oleva viikko on oletettavasti arkinen ja tavallinen ja tarpeellinen, poden jo hieman kirjamessuikävää. ♥"

Näin, tällainen rakkaudentunnustus. Taisin kiteyttää olennaisimmat. Messuväsymys painaa edelleen nyt tiistainakin ja siksi pitkän messuraportin sijaan saatte kuvia. Pienenä saatteena kerrottakoot, että edellisvuosien tapaan olin messuilla kaksoisroolissa: töissä ja bloggaajana. Töiden puolesta hengailin paljon Avain-kustantamon osastolla ja haastattelin muutamia kirjailijoita. Bloggaajana osallistuin Bonnierin järjestämälle aamiaiselle ja Teoksen drinksuille. Aikataulujen sallimissa puitteissa nappasin itselleni myös joitakin hetkiä, jolloin istuin kuuntelemassa lavoilla olleita keskusteluja. Voi, miten niistä nautin! 

Kirjamessuilla bongasin muun muassa viisaita, lahjakkaita naisia:

Kuten Anneli Kannon, joka Anna Kortelaisen haastattelussa puhui "Lahtarit"-romaanistaan. Kirjalle muuten lämmin sukusuositus!

Venla Hiidensalon, Katja Kallion ja Anna Kortelaisen, jotka keskustelivat siitä miten arkistoista on apua romaanihenkilön luomisessa. Katja Kallion "Yön kantaja" on muuten romaani, jonka haluaisin lukea uudelleen.

Maarit Leskelä-Kärjen, jonka kanssa keskustelin "Toisten elämät" -kirjasta Avaimen osastolla. Elämäkertakirjoittamista käsittelevä tietokirja keräsi osastolle kiinnostunutta yleisöä. Eikö muuten ole ihana sohva!

Messujen lasten alue olisi voinut parempi - taas! - mutta oli ilo kuunnella Maria Kuutin lukevan ääneen uusinta Anna ja Elvis -kirjaansa.

Bonnierin bloggaaja-aamiaisella Marianna Kurtto puhui romaanistaan "Tristania", joka teki minuun(kin) syvän vaikutuksen.

Haastattelin messutorstaina Sisko Ylimartimoa, jonka kirja taiteilija Aleksander Lindebergistä sai taiteilijan tyttäret vierailemaan Avaimen osastolla.

Botnia-palkittu ystäväni, kirjailija Minna Rytisalo. Jos ette ole jo lukeneet, niin "Lempin" pariin kaikki!

Susanna Makaroff puhui "Homeäidin päiväkirjastaan", joka on yksi työkirjoistani. Vetävä ja koskettava kirja yhden perheen kokemuksista homekotikriisin pyörteissä.

Avaimen kustannuspäällikkö Tiina Aalto ja minä. Avain sai selkokirjallisuuden Seesam-palkinnon, joka lämmittää mieltäni.

Bongasin myös yhtä lailla viisaita ja lahjakkaita miehiä:

Kuten Jarno Alastalon, jonka uutuus "Pimeä netti" kertoo nimensä mukaisesti netin pimeän puolen väestä - mukaan mahtuu myös valoa ja iloa.

KirjaKalliolaisten taidolla tehdyt haastattelut ovat aina elämys. Jarno Alastalo lukiolaisten jututettavana.

Lisää parrakkaita miehiä: A. W. Yrjänä Bonnierin aamiaisella. "Joonaanmäen valaat" on esineenä mitä kaunein kirja. Aion sen toki lukeakin.

Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani. "Mistä maailmat alkavat" on minulle "Bologna-kirja".

Kirjamessut saivat minut lukemaan Juha Nurmeen "Niemeä", jonka aloitin eilen. Nyt ihmettelen, miksi en ole aiemmin Hurmetta lukenut. Teoksen bloggaajille järjestämässä kirjailijatapaamisessa Hurme puhui viisaita kulttuurista ja "niemestä".

Juhani Känkäsen laulu ja soitto ilahduttivat, kiitos tästä!

Bongailin toki kaikenlaista muutakin:

Viisaat ja lahjakkaat tässäkin: Kjell Westö ja Rosa Liksom sekä kirjailijuus 80-luvulta nykypäivään. Kumpaakin olisin kuunnellut vaikka kuinka kauan.

Mörkö! Tämän Kansallisteatterin Mörön sisälle olen muuten kerran päässyt. Nyt Mörkö kiisi - tai sitä kiidätettiin - lasten alueelle. Kuva on otettu keskiviikkona, jolloin oli messuosastojen rakentamispäivä. Tässä siis samalla pieni kurkistus kulissien taakse!

Harry Potter -bussi.

Potter-bussi oli tavallinen vanha double-decker, jonka yläkerrassa olisi voinut istuskella pitempäänkin: messujen hälinä oli äänten puolesta jossain kaukana, vaikka ihan äärellä oltiinkin.

Se aamiainen. Bonnierille kiitos tästä. 

Ja kun kaikki oli samalla kertaa ihanaa ja väsyttävää, saattoi sunnuntaina poistua kotiin väsyneenä ja onnellisena. Ei tosiaankaan balettimaisen kepein askelin, mutta kuin jostain toisesta maailmasta poistuneena:

Minä ja tyttäreni. Kuva: Ooppera ja baletti ♥

Prideviikko: 10 kirjasuositusta

Prideviikko jatkuu ainakin pääkaupunkiseudulla. Kirjabloggaajat ovat mukana viettämässä tätä tärkeää viikkoa, lisätietoja löytyy Yöpöydän kirjat -blogista.

Minun oli tällä viikolla tarkoitus lukea enemmänkin teemaan sopivia kirjoja, mutta kuten niin usein, nytkin työ haittaa harrastusta – ja se on tietenkin ihan ok, koska olemme töissä saaneet useita kirjoja painoon ennen lomaa. Maanantaina bloggasin viikon teemaan mainiosti sopivasta Miranda Julyn Avokämmenestä, sitten ehdin Ylen Kirjojen Suomen sivuille vinkkaamaan hömppäkirjoista. Nyt on aika katsoa blogini arkistoihin, kun vinkkaan teille joukon ns. sateenkaarikirjallisuutta.

Vinkkaamiani kirjoja yhdistää varmasti monikin asia. Ne kaikki sisältävät tietenkin HLBTQ-teemoja, ja ne kaikki ovat viehättäneet minua kerrontansa, miljöönsä, tarinansa tai tunnelmansa vuoksi. HLBTQ-teema voi näissä romaaneissa olla keskeinen tai sivujuonne. Suosittelen näitä romaaneja painavasti ennen kaikkea siksi, että ne kaikki ovat hyvää kirjallisuutta: viisi kotimaista, viisi ulkomaista mainiota kirjaa, olkaa hyvät.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vaikka Kudottujen kujien kaupunki ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja, on se upea ja rihmastoinen kirja, joka kuljettaa lukijansa jonkinlaiseen ihmisyyden ytimeen, maailman hukuttamiseen ja rakentamiseen sekä siihen mitä toisten puolesta voi tehdä: rakkauteen, uniin.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Minä en ollut kumpikaan, en etu enkä oikeus. Markkula käsittelee taidolla kysymyksiä vanhemmuudesta sekä juridisesta ja henkisestä epäoikeudenmukaisuudesta: miten ensin Alinan keho ei koskaan saa kantaa lasta, ja miten puolison kuoltua ulkopuoliset määrittävät oikeutta olla vanhempi. Kaipuu on ikuista. Kaksi ihmistä minuutissa on rauhallinen, viisas ja sykähdyttävä romaani, joka saa paikkansa lukijan sydämessä. 

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 

Joissakin romaaneissa kaikki tuntuu olevan kohdillaan: juoni, tarina, henkilöhahmot, aikakausi, kieli ja ne näennäisen pienet mutta tuikitärkeät silaukset, jotka viimeistelevät lukunautinnon. Parkkisen romaanissa läsnä on kaikki se, mikä on muiden määrittelemää ja mitä voi rikkoa, jos uskallusta tai rakkautta riittää. Silti kyse ei ole itsestäänselvästä rakkausromaanista. Kaikkea on paljon, mutta mitään ei ole liikaa.

Iida Rauma: Katoamisten kirja

Katoamisen kirja on ehyt romaani, vaikka siinä panettaa aika lailla. Se onkin samaan aikaan ruma ja paljas sekä kaunis ja täyteläinen kirja. Rauman onnistuu kirjoittaa arkisen likainen yhteen jonkun elämää suuremman kanssa, sovittaa kotimainen yleismaailmallisuuteen. Ja nyt pitää oikeasti lukea se Seksistä ja matematiikasta!

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslaviassa(kin) teemoja on paljon: on maasta- ja maahanmuuttajuutta, ennakkoluuloja, irrallisuutta, lasten ja vanhempien suhteen kuvausta, homoseksualisuutta, kulttuurien ja uskontojen erilaisuutta, kapinaa sekä ripauksen maagisuutta tuovat käärme ja kissa, jonka lausahduksista heijastuu monenlaista. Statovcin romaani on silti tasapainoinen ja vahva esikoinen. Se kertoo juurista ja juurettomuudesta, siitä millaista on elää eristyksissä kahdessa erilaisessa maailmassa, jotka jollain tavalla muistuttavat toisiaan, mutta joihin kumpaankaan eivät kuulu. 

♥

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Amerikankreikkalaiseen perheeseen syntyy intersukupuolinen lapsi. Middlesex on romaanina melkoinen runsaudensarvi, mutta millainen! Loistelias teos, joka tempaisee mukaansa, mutta ei tarjoa mitään tyhjänpäiväistä tai valmiiksi pureskeltua. Kun biologian kreikkalaiset jumalat pelleilevät, muuttuu tuttujen asioiden, oman ruumiin, selittäminen toisaalta hyvin helpoksi ja toisaalta niin vaikeaksi. Middlesex on romaani, joka kiehtoo, koukuttaa, viihdyttää, sivistää ja koskettaa. (Äh, Bloggerin fontti heittää tässä enkä saa korjattua sitä, vaikka olen välillä vienyt tekstin WordPadiinkin.)

Stephen Fry: Koppava kloppi

Koppava kloppi on mielestäni tavattoman hurmaavan Stephen Fryn omaelämäkerran ensimmäinen osa. Siinä Fry kertoo lapsuudestaan, perheestään, kouluvuosistaan ja opiskeluaikojensa alusta, kirjan ajallinen kaari päättyy Fryn ollessa noin parikymppinen.  Kaiken taustalla kulkee kuitenkin herkän ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen rakkaudenkaipuu. 1960- ja 70-lukujen koululaismaailmassa homoseksuaalisen identiteettinsä oivaltanut Fry ei koskaan tunne kuuluvansa muiden joukkoon.Vaikkei Fry ole koskaan täysin sisäpiiriläinen omassa kouluyhteisössään, ei hän ole mikään säälittävä reppanakaan. Hän on kaikkea muuta! Koppava kloppi osoittaa - toki muistelmien myötä ajallisen etäisyyden turvin - kuinka Fry katsoo kaikkea ironisesti ja itseään piiskaten.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi 

  

Vaikka Hollinhghurstin romaani on osin jaaritteleva, rakastin sen lukemista. Selitykseksi riittäisi yksi sana, Englanti, mutta jatkan hieman: Brittiläisen yläluokan, osin jo kadonneen elämänmuodon, kuvaajana Hollinghurst on taitava, eräänlaisen kaunokirjallisen homoseksuaalisen historian kirjoittajana pätevä, romaanikirjailijana selvästi akateemisesti oppinut. Vieraan lapsi on kuin matka jonnekin saavuttamattomaan - se on ajallisesti hyppelehtivä, mutta kaunokirjallisesti kiehtova.

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Listaukseni ainoa kirja, jota ei löydy blogistani. Luin kirjan nimittäin 2000-luvun alussa. Monella tapaa kiehtova teos katsoo Vita Sackville-Westin ja tämän aviomiehen, kirjailija Harold Nicholsonin parisuhdetta puolisoiden pojan kirjoittamana. Kiinnostavaksi kirjan tekee paitsi loistavasti kirjoitettu ajankuva 1900-luvun alkupuolen Britanniasta, myös Vita Sackville-Westin suhde Virginia Woolfiin. Samassa yhteydessä suosittelen myös Woolfin Orlandoa, joka on omistettu Sackville-Westille.

Sarah Waters: Yövartio

Watersin ylivoimaisesti paras romaani (ainakin suomennetuista). Rakenteellisesti kiinnostava, kronologisesti taaksepäin kulkeva teos kuvaa Lontoon pommitusten aikaa sekä myös sitä, miten sota pakottaa ihmiset peittelemään ja vaikenemaan, omaan sukupuoleen rakastuminen, ihastuminen tai vain halu ja kaipuu pakottavat ihmiset piiloutumaan varjoihin, oman elämänsä yövartioon myös sota-ajan ulkopuolella. 1940-luku avautuu epookkimaisena, kokonaisuus on sotakirja, rakkauskertomus, eräänlainen ihmismielen liikkeitä koskeva arvoitus.

(Apua, miten brittipainotteinen ulkomaisten kirjojen listastani tuli. I can’t help myself jne.!)

Sateenkaaren kaikissa väreissä loistavaa viikon jatkoa ja hyviä lukuhetkiä!