Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
Atena 2020
Notes to Self 2018
Suomentanut Karoliina Timonen
Kansi Anna Makkonen
207 sivua
Irlantilainen kirjoituskokoelma

Kirjoitan tämän, koska se on voimallisin asia, jonka voin keksiä tekeväni.

Mietin: häpeää, nuoruutta ja aikuisuutta ja pitkää aikaa siinä välissä, lapsettomuutta, perheen sisäisiä sidoksia ja niiden muuttumista, huumeita, kuukautisia ja ihan muista syistä johtuvaa verenvuotoa, ja monia muita asioita, jotka määrittävät sitä, millainen on ja millaisesta tekstistä pitää. Pohdin myös kirjoittamista itselleen – ja muille, yksityisen tekemistä julkiseksi. Pääsen taas häpeään, kipeisiin asioihin. Sellaisiin, jotka määrittävät naisia maailmanlaajuisesti (muttei välttämättä universaalisti, sillä käsillä on kuitenkin vahvasti eurooppalainen ja irlantilainen kirja). 

Pääsen asioihin, joista on vaikea puhua, asioihin jotka voivat kirjallisessa muodossa olla muistiinpanoja itselle.

Emilie Pinen teoksen suomenkielinen nimi on Tästä on vaikea puhua, englanniksi kirja on Notes to Self. Kyseessä on kokoelma omaelämäkerrallisia kirjoituksia, joita voisi nimittää esseiksi. Tekstit ovat hiottuja ja niiden aihepiirit kulkevat alkoholisoituneen kirjailijaisän sairaalavuoteelta raskaustoiveisiin ja edelleen siihen, miten pelottavaa on olla nainen ja kuinka siitä huolimatta voi yrittää aiheuttaa häiriötä (ja pohtia sitten, eikä se ole tarpeeksi vai liikaa). Kirjan takakansitekstissä mainittua autofiktiota en löydä, vaan Pinen tekstit kertovat nimenomaan syväluotaavia huomioita Pinen omasta elämästä – ja keskeiskysymystensä osalta samalla monen muunkin naisen elämästä. Ne ovat paljaita ja tosia, toki siinä määrin kuin apulaisprofessorina työskentelevä Pine itse on päättänyt. Karoliina Timosen suomennos on erinomainen.

Kirja on hieno, puhutteleva. Pinen esseissä miellyttää niiden sujuvuus sekä henkilökohtaisuudesta syntyvä rohkeus ja kyky katsoa asioita sisältä ja samalla ulos päin. HelmiKekkonen kirjoitti blogiinsa jotain, mitä itsekin pohdin: Joan Didion, tietenkin, ja myös Maggie Nelson (joiden molempien kirjoja rakastan) ovat jollain tapaa tehneet niin ison vaikutuksen, että lukiessa heidän tekstinsä kummittelevat taustalla.

Mutta edellä mainittu ei haittaa, Pinen kirja on omanlaisensa ja tärkeä. Se saa pohtimaan myös niitä asioita, joissa omassa elämässä on vaikea puhua – sellaisista, joista ei voi tai halua tehdä julkisia. Pine on tehnyt, vaikka se onkin häntä pelottanut – ja opiskelijoilleen hän myös opettaa, kuten tekee ja tuntee.

Tästä on vaikea puhua on avoin, rohkea ja lohdullinen kirjoituskokoelma.

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle
Bazar 2017
To the Bright Edge of the World 2016
Suomentanut Marja Helanen
Kannen suunnittelu Susanna Appel
553 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Nyt kun olen taitellut arkit kokoon ja ajattelen edessäni olevia päiviä, minusta on kaikki puhti ja into poissa. Miksi olen liehunut ympäri metsää aivan kuin jotain tärkeää olisi vaakalaudalla? Mieleeni tulee, että vaikka voisinkin saada aikaan jotain kaunista, taide on täysin tehotonta. Mihin valokuva pystyy? Ei mihinkään. [--] Se ei voi kantaa Allenia turvallisesti kotiin eikä taata hänen rakkauttaan.

Kevät on kovin keikkuva tänä vuonna. Yllä olevan kirjakuvan otin pari viikkoa sitten, mutta myös tänä aamuna maa oli valkea ja toisaalta ensimmäiset tulppaanit pihallamme ovat auenneet. Muutama viikko sitten huhtikuinen lumi sai minut tarttumaan kirjahyllyssäni jo kauan majailleeseen romaaniin, Eowyn Iveyn kirjaan Maailman kirkkaalle laidalle. Iveyn esikoisromaani Lumilapsi lumosi minut joitakin vuosia sitten – romaani sekoitti venäläisen kansansadun Alaskan luontoon ja edelleen kuvaukseen parisuhteesta ja lapsettomuudesta. Kokonaisuudessa oli jotain maagisrealistista, kuulasta ja sieluun porautuvaa.

Odotin jotain samaa myös Iveyn toiselta romaanilta. Osin sellaista sainkin, mutta onneksi Maailman kirkkaalle laidalle on osin ihan erilainen. Sekin sijoittuu Alaskaan, Iveyn omaan kotiosavaltioon, ja keskiössä ovat nytkin luonto ja parisuhde, mutta osansa saavat myös retkikunnan ankara elämä, maaoikeudet, alkuperäisasukkaat, ortodoksisuus ja valokuvaus. Päähenkilöinä ovat everstiluutnantti Allen Forrester, joka johtaa retkikuntaansa Wolverinejoen yläjuoksulle, ja raskaana oleva Sophie Forrester, joka osoittautuu lahjakkaaksi valokuvaajaksi. Allenin vaarallisen tutkimusretken vuoksi pariskunta on erossa toisistaan (Sophie Vancourissa) ja vuoden aikana elämä heittää vastoinkäymisiä kummankin eteen. Romaanilla on myös (melko) nykyaikainen kehys, sillä tarina valottuu lisää Allenin veljen lapsenlapsen Walterin ja alaskalaisen museon kuraattorin Joshua Sloanin kirjeissä. Joshua on intiaani, mikä tuo tärkeän lisänsä kirjaan.

Maailman kirkkaalle laidalle – ja tämä yllätti minut – kertoo todellisuudessa eläneistä ihmisistä. Ehkä osin tästä syystä lumilapsimainen maagisuus tuntuu ainakin aluksi olevan poissa. 1880-luvun puoliväliin sijoittuvan romaanin kerronta etenee kirjeiden, päiväkirjojen, raporttien ja lehtiuutisten keinoin – suuri osa on tietenkin kirjailijan luomaa fiktiota, mutta Ivey on tutkinut todellisia lähteitään tarkoin. Lopputulos on retkikunnan elämän suhteen paikoin raportoiva, mikä tuo mieleen Bea Uusman Naparetken. Iveyn romaani sisältää myös kuvausta luontovalokuvauksen kehittymisestä ja 1800-luvun naisesta valokuvaajana, mikä on kiehtovaa luettavaa. Ja onhan Maailman kirkkaalle laidalle myös vahva ja kaunis romaani, joka onnistuu pitämään otteessaan ja koskettamaan.

Ja niin, nyt toukokuun puolivälissäkin luminen kuva on oikeastaan mitä sopivin kuvittamaan Iveyn romaania, jonka hyinen Alaska ja kasarmi Vancouverissa saavat katsomaan kaikkea Sophien silmin: …mitä oikein näin?

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana
HarperCollins 2020
My Life as a Rat 2019
Suomentanut Kira Poutanen
Kannen suunnittelu Rebecca Lown
414 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Näin se alkoi. Ja kun se kerran oli alkanut, sitä oli mahdoton pysäyttää.
Siitä tuli julkista tietoa. South Niagaran poliisi sai epäiltyjen miesten kaksitoistavuotiaalta sisarelta täysin spontaanisti ja pyytämättä lisätietoa Hadrian Johnsonin taposta.
Näin päätettiin minun loppuelämästäni.

Rotta! Huora! Minä tapan sinut! Violet Kerrigan on suuren irlantilaistaustaisen perheen kuopus, isän suosikki, isoveljienkin lellikki. Eräänä onnettomana iltana hurjapäiset isoveljet pahoinpitelevät ja tappavat tummaihoisen koulupojan. 12-vuotias Violet tietää totuuden pojan kuolemasta ja paljastaa sen kouluterveydenhoitajalle. Kun veljet tuomitaan vankeuteen, muuttuu Violet perheensä silmissä petturiksi. Hänelle ei ole enää sijaa lapsuudenkodissaan, ei edes vanhempiensa silmissä. Hänestä tulee olematon persoona, rotta, jonka olisi parempi kuolla.

Joyce Carol Oates osaa – osaa kirjoittaa tarinaa, joka kauhistuttaa, koskettaa, tulee lukijaa lähelle ja kulkee kuin kunnon lukusukkulan pitääkin. Kira Poutasen ansiokkaasti suomentama Elämäni rottana on temaattisesti tuttu kaikille, jotka ovat lukeneet Oatesilta vaikkapa Haudankaivajan tyttären tai Koston: Elämä on yhtä murheiden soittoa. Violetin elämää seurataan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Vastassa on vaikeuksia toistensa perään. Niin paljon, että heikomman kirjailijan kynästä lopputulos saattaisi olla keskikertaista huonompaa misery litiä, mutta Oates on taitava, feministinen kirjailija, joka luo moniulotteisia henkilöhahmoja ja sitoo yksityisen ja yhteiskunnallisen yhteen.

Elämäni rottana on hieno romaani. Ei yhtä mestarillinen kuin Blondi, mutta vaikuttava. Kokonaisuus on toisteinen, koska toisaalta Violet itse kertoo samoista tapahtumista eri aikoina. Romaani on myös tunteikas, sekä kauhistuttavalla että sydämeen käyvällä tavalla. Lukiessaan tekee mieli parahtaa: miksi Violet ajautuu tilanteisiin, joihin joutuu. Miksi taas!  Tehokas romaani on edellä mainituista syistä ja myös siksi, että Oates osaa syventyä siihen, miten vaikeaa olla olla toinen: tyttö ja nainen, rodullistettu (tosin valkoisen Violetin näkökulmasta) – joku, jonka paikkaa muut määrittävät ja määräävät.

Ja vielä, kuten Oatesin tuotannossa usein (muttei suinkaan aina), kaikessa versoo myös parempi maailma.

Kirsikankukkia ja paluuta

Kirsikankukat ovat joka vuosi yhtä suuri ihme. Ihastelen niitä naapurustossa ja naapurikaupungissa Keravalla, jossa olen tänäkin vuonna käynyt pariin otteeseen kukkaiskävelyllä.

Tämän pinkin runsauden myötä toivotan hyvää äitienpäivän aikaa kaikille äideille ja kaikkien äitien lapsille. 

Koetan myös näiden kuvien siivittämänä tehdä pientä paluuta blogin puolelle – en toki ole ollut niin sanotusti poissakaan, en vain ole saanut kirjoitettua tänne mitään. Instagramin puolelle (klikkaa itsesi seuraajaksi sivupalkin pallerosta. Pidän tiliäni usein yksityisenä Instan suuren roskapostiseuraajamäärän vuoksi, mutta hyväksyn kyllä kaikki luotettavalta vaikuttavat seuraamispyynnöt) olen vienyt viimeisen kuukauden aikana jo seitsemän kirjajuttua, joita alan pian siirtää bloginkin puolelle. Olen lukenut ihan huikeita kirjoja, kuten Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktiksen ja Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana.

Siihen saakka: