Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 221
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen, Vietnamiin ja Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani

Tiedän, että minun pitäisi olla iloinen, kun kuulen hänen olevan hengissä ja haluavan tavata minut. Minun pitäisi tuntea onnellisuutta tästä olemisestani: kun näen, että joulukuinen taivas yllättäen kirkastuu ja aurinko lämmittää polkuani. Ymmärrän, että minun pitäisi iloita nähdessäni rastaat hedelmätarhan kakipuissa ja kuullessani niiden raksutuksen. Ja näiden ihmeiden lisäksi minulla on yhteisö ja paikka maailmassa.
Enempää en voi pyytää.
Mutta minussa vain lepää raskaana tämä suru.

Suru, joka vyöryy ylitse ja jota ei voi muuttaa iloksi. Kertojana on Dung, 36-vuotias buddhalainen munkki, joka eli lapsuutensa Vietnamin sodan varjossa. Mutta kokijana voisi olla myös hänen äitinsä, muistojen piinaama 61-vuotias Lien. Tai sotakokemuksiaan yhä uudelleen ja uudelleen elävä Carver, Jacksonissa asuva keski-ikäistyvä veteraani. He kaikki ovat elossa, mutta kukaan ei pääse rauhaan Vietnamissa käydystä sodasta.

Kirjallisuuden kentällä monipuolisesti toimivan Tero Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylässä sota on päättynyt, mutta se ei ole mennyttä. Lien, Dung ja Carver kaikki elävät sitä. Heidän elämänsä on  vedensolinaa, lehtevää vihreyttä, aseiden pistimiä ja silpoutuvia ruumiita:

Se on kuva, jota en saa pois mielestäni. En unohda sitä koskaan. Näen sen yhtä elävänä kuin olisin uudelleen tuossa hetkessä. En jaksaisi palata menneeseen, mutta minun on pakko, päivä päivän jälkeen uudestaan. Kuvat vain tulevat ja polttavat minua sisältä käsin.

Liukkosen kirja on voimakas. Sen voima on toisaalta sen kauneudessa ja seesteissä tunnelmassa, joka kirjasta välittyy. Seesteisyyden takana - tai pikemminkin rinnalla, sen kaikissa kerroksissa - on raakuutta ja julmuutta, joka kuvastaa sodan aikaansaamaa kärsimystä rajusti, voimakkaita kuvia ja lukijan mieleen vyöryttäen. Tämä raakuuden ja kauneuden yhdistelmä mykistää ja ravistelee. Se myös ketjuuntuu: voiko (mielen)rauhaa kokea, jos ei ole kokenut päinvastaista, mieltä järkyttävää? Sota on tappamista ja kidutuksia - sodan aikana. Sodan jälkeenkään tapahtunut ei jätä rauhaan, eivät vuosikymmentenkään päässä, ei uusien sukupolvienkaan aikana. Pakolaisleirissä ihmiset itkevät samaa itkua. Sodan jälkeen amerikkalaiset sotilaat voivat vaipua huumeiden ja alkoholin vietäväksi - tai rauhoittavien lääkkeiden, huolellisesti rakennetun lääkevalimoiman varaan: satoja ja tuhansia milligrammoja.

Vihreän lohikäärmeen kylä rakentuu lyhyistä luvuista, joissa Lien, Dung ja Carver vuorottelevat kertojina. Heidän kokemuksensa rakentavat kokonaiskuvaa Vietnamista ja sodasta, mutta kuitenkin yksilön näkökulmasta, sillä vaikka historia on yhteinen, jokaisen kokemus on henkilökohtainen. Liukkonen rakentaa tiiviin, mutta monipolvisen kertomuksen ja mahduttaa lyhyisiin lukuihin paljon merkityksiä ja ajallisia kerroksia. Tapahtumat alkavat Vietnamista, jonne kaikki myös alati palaa. Kirja rakentaa polun tai sillan mantereelta ja ajalta toiselle.  Kieli on huolellista, tunnelmat välittyvät niin, että uskon kirjan porautuvan mieleeni pitkäksi aikaa.

Vihreän lohikäärmeen kylän ihmiset eivät ole onnellisia eivätkä sellaisiksi tule. Elämä ei aina ole edes siedettävää, mutta se on (ehkä) hyväksyttävää. Ihmiselo on haurasta ja menneen riivaamaa, mutta samalla väkevää ja kauneutta täynnä. Jotenkin. Sittenkin.

Katja Kallio: Syntikirja

Katja Kallio: Syntikirja
Kustantaja: Otava 2009
Kansi: Katja Kaskeala
Sivuja: 303
Mistä: Ostos
Kotimainen romaani

Synti? Tiedätkö, mitä minä ajattelen todellisesta synnistä? Perisynti on itsensä peittelyä ja etäisyyttä. Sitä se oli, ja on, eikä mitään muuta. Synti on sitä, että aletaan suojautua ja hävetä ja väistellä ja valehdella ja syytellä toinen toistaan, erkaantua, juuri niin kuin paratiisissa kävi. Se oli kaiken pahan alku ja juuri. Rakastavaiset voivat paljastaa, heidän pitää paljastaa, itsensä toiselle kokonaisuudessaan, ehdoin tahdoin, ilman verhoja ja valheita. Se on paratiisi. Ja siihen puutarhaan minä yritän päästä, nytkin, ymmärrätkö, rakkaani.

Tuulikki ja Henri ovat korkeasti koulutettu aviopari, jonka elämään kuuluu teatteria, akateemisia keskusteluja, Sofia-tytär sekä lapsenlapsi Kerttu. Tuulikki on hurmaava ja Henrin pitäisi olla kiitollinen vaimostaan. Kaikki alkaa kuitenkin siitä, kun Henri kolmenkymmenenviiden avioliittovuoden jälkeen jättää Tuulikin ja muuttaa asumaan tasapaksun Denisen luo. Tuulikilla on kuitenkin menneisyys, vuosia sitten tehty synti, joka ei olekaan painunut unholaan. Sofialla on omat syntinsä hänelläkin, ja eräänä päivänä hän löytää kainalostaan kyhmyn.

Katja Kallion Syntikirjan lieveteksti kysyy, miksi joskus rakkaus on synti, ja joskus se, ettei rakasta tarpeeksi? Syntikirja on kertomus perheestä, jonka jokainen jäsen joutuu miettimään kysymystä. Ketä rakastaa - puolisoaan, rakastettuaan, lastaan, vanhempaansa, vapauttaan - vai rakastaako ollenkaan?

"Millainen on huono tytär?" hän kysyi.
"Sellainen, joka ei rakasta äitiään."
"Eikö se ole että kunnioita isääsi ja äitiäsi", kysyi Tema.
"Minusta on suuremoi syntyi, ettei rakasta", vastasi Sofia.

Syntikirjassa Kallion ote on näennäisen kepeä, mutta pintansa alla viisaasti parhaimpiin arjen perhedraamoihin yltävä. Aluksi mukavalukuiselta vaikuttava romaani lisää kierroksiaan ja yllättää. Tuulikki, Henri ja Sofia ovat jokainen hankalia, mutta heille toivoo hyvää. Asioista katsotaan heidän kaikkien näkökulmasta vuorovedoin, mutta läheisimmiksi muodostuvat Tuulikki ja etenkin Sofia, Henri jää tarkoituksellakin kaukaisimmaksi. Hahmot ja teidän tekonsa eivät ole kaikilta osin uskottavia, mutta Kallio saa kokonaisuudesta paljon irti. Hän ujuttaa romaaniinsa monia teemoja ja keskiluokkaisen perheen kipupisteitä, muttei liikaa eikä väkinäisesti.

Vaikka koettaisi ja ennen kaikkea haluaisi olla analyyttinen kirjabloggaaja, ei voi mitään, että joskus huokailuttaa. Kallio nimittäin kirjoittaa ihanasti, ja kuitenkin yllättävän rankasti. Ensin sykähdyttävät nämä: miten vaikea on kestää pionien suurta kauneutta, vaikkei tuo kauneus kestäkään kauaa; Miten ilma on lämmin ja makea kuin omenapiiras; Ja miten on mahdollista elää onneton elämä. Helsinki-kuvaus suorastaan hivelee, Savo sen sijaan jää anonyymiyteen saakka vieraaksi. Sitten ihmisten teot ja puheet iskevät päin kasvoja, yllättävänkin rumasti ja loukkaavasti. Sanat sylkäistään, uhkaillaan niin, että lukijakin tuntee repliikin lausujan ajatukset - eikä välttämättä ole niiden kanssa samaa mieltä.

Rumuus, tai synnit, elää Syntikirjan ihmisissä syvällä. Ottaako Syntikirja kantaa perisyntiin? Ainakin se näyttää se, että jokainen ihminen on ilkeä ja loukkaa läheisiään tahallaan - ja juuri sen vuoksi kukaan ei pääse helpolla, mutta eräänlainen vapautuksen tunne kirjasta kuitenkin välittyy.

Syntikirja osoittaa, että Katja Kalliossa on ainesta suureksi perheen ja arjen kuvaajaksi. Hän on samalla kertaa hauska, vakava ja tarkkanäköinen.  Olen ihan myyty. Olen lukenut nyt kaikki Kallion romaanit, ja Syntikirja on niistä toistaiseksi paras.

Kolme päivää kirjamessuilla

Tuntuu, että tämä aurinkoinen ja kiireetön sunnuntaiaamu on melkoinen kontrasti edelliselle kolmelle päivälle: kahvi tuoksuu keittiössä, Hesari odottaa vielä postilaatikossa, aurinko leikittelee pihan jo kuivuneissa hortensioissa ja täällä työhuoneessa vieressäni on - hups - kaikkiaan kymmenen uutta kirjaa. Vaikka aamu onkin ihan erilainen kuin edelliset päivät, niin juuri ne edelliset kolme pyörivät edelleen mielessäni. Ja millaisia päiviä ne olivatkaan!

Kirjamessut on ihmeellinen tapahtuma: toisaalta käsittämättömän rasittavat tuhansine ihmisineen, joka puolelta kuuluvine puheineen ja hetkisen tunnelmansa vuoksi. Toisaalta taas juuri siksi tunnelma on niin innostava: kaikki nuo ihmiset ovat tulleet paikalle kirjojen ja kirjallisten keskustelujen vuoksi! Kaikki ne haastattelut, toinen toistaan hienommin rakenntut osastot ja kirjapinot. Minä olin messuilla sekä töissä että vapaalla, mikä oli hyvä yhdistelmä.

Ensimmäinen messupäivä torstai oli minun ensimmäinen messupäiväni. Muutaman aamupalaverin jälkeen ehdin kierrellä siellä täällä: jäin usein suustani kiinni ja hahmotin messualuetta. Kaikkein komein kirjapino oli takuulla Bazarin osastolla (Hanna on kirjoittanut kirjapinoista enemmänkin).

Esikoiskirjailijapaneeleja messuilla oli kahtena päivänä, minä ehdin kuunnella ensimmäistä. Olin lukenut keskusteltavista kirjoista kaksi: Niina Miettisen Israel-tytön ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Kohtasin Rauhalan messuilla myöhemminkin ja kiittelin upeasta romaanista. Antti Heikkisen Pihkatappia aloittelin alkusyksystä, mutta syystä tai toisesta kirja jäi silloin pinoon odottelemaan. Heikkinen jutusteli kirjailijuudestaan ja kirjastaan niin mukavasti, että kyllä se Pihkatappi on vain luettava loppuun. Osa esikoiskirjailijapanelisteista on Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana. Voittaja julkistetaan 14.11., ehdokkaina ovat muun muassa Heikkinen, Tua Harno ja Pasi Pekkola.

Kolmen maissa esiinnyimme Hannan kanssa Ylen lavalla, jossa Mia Krause haastatteli meitä Rivien väleistä. Haastattelu on kuunneltavissa Puheen Iltapäivän nettisivulta. Heti haastattelun jälkeen ehdin kuin ehdinkin kuuntelemaan Chimamanda Ngozi Adichieta kahteen otteeseen, kuva on Akateemisen osastolta, jossa kirjailijaa haastatteli Sofi Oksanen. Olen lukenut Adichielta vain Puolikkaan keltaista aurinkoa, mutta aion lukea muutkin. Purppuranpunainen hibiskus on jo kauan odottanut hyllyssäni. Torstain ohjelma olisi jatkunut vielä joitakin tunteja, mutta päätin lähteä kotiin lepäämään.

Perjantain kuvat tulevat nyt ihan käänteisessä järjestyksessä, mutta en ala tapella Bloggerin kanssa. Vaikken arvioi työkirjoja blogissani, oli perjantaiaamupäivänä hyvin tiivis nimenomaan töiden osalta. Haastattelin itse mainion vintagehenkisen Lainattuja henkiä -kalenterin tehneitä kirjastolaisia ja heti sen jälkeen kiirehdin Akateemisen osastolle, jossa oli muutama Avaimen kirja esittelyssä. Juhani Sipilää, Jyrki Nummea ja Vesa Haapalaa kuunnellessa oli ihan erityisen helppo uskoa suomalaiseen romaaniin ja siihen, että kotimainen kirjallisuus voi hyvin.

Perjantaina tapasin monia ihania blogiystäviä lounaan ja viinilasillisen merkeissä, kohtasin yllättäen vanhoja tuttavia ja käväisin nopeasti ruokamessujenkin puolella. Koetin päästä kuuntelemaan Kari Hotakaista ja Märtä Tikkasta, mutta molemmat kirjailijat saivat niin mahtavan suuren yleisön, että luovutin. Illan viimeisenä haastatteluna kuuntelin aina yhtä ihanaa Pekka Hiltusta, joka kertoi uusimmasta romaanistaan Isosta. Ina Westman haastatteli Pekkaa, ja keskustelua niin romaanista kuin ihmisten kehonkuvastakin ilo seurata. Illaksi jäin vielä kaupunkiin, sillä edessä oli kertakaikkisen hauska illallinen nepalilaisen ruuan äärellä.

Miten sitä voikin vain kuuntelemalla kirjailijahaastattelua innostua niin monista uusista kirjoista? Olin aamulla kutsuttuna Bonnierin aamiaisella, jonka aikana muun muassa Tero Liukkonen ja Jyrki Kiiskinen puhuivat romaaneistaan kiehtovasti. Miina Supinen kertoi Säteestään, jonka luinkin nyt lokakuussa. Tove Jansson -fanina minun on kuitenkin todettava, että Tuula Karjalaisen Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta on kirja, jota kävin messuilla selaamassa jo monta kertaa. Kirja tullaan kääntämään monelle eri kielelle.

Aamiaisen jälkeen oli töiden vuoro. Aino-sali tuli ilokseni täyteen, kun keskustelin kriitikko ja toimittaja Suvi Aholan, Naistoimittajat ry:n lukupiirin puheenjohtajan Seija Nummijoen ja Kirjasfäärin Taikan kanssa "Jaetun lukemisen lumosta". Keskustelun aikana tuli todettua, että vaikka lukupiirit ja blogit ovat erilaisia, on niissä kummassakin kyse lukukokemuksen yhteisöllisestä jakamisesta.

Tiiviin aamupäivän jälkeen oli lounaan ja messuosastoilla kiertelemisen aika. Jos Bazarilla oli hienoimmat kirjapinot, niin Teoksen kotoisa osasto oli varmastikin kaunein. Siellä olisi voinut viettää aikaa vaikka kuinka, mutta tein vain muutaman kirjaostoksen. Kaikkein ihaninta oli kuitenkin nähdä monia blogikavereita, niin uusia tuttavuuksia kuin monia jo rakkaaksi käyneitä ystäviäkin.

Kohtalokas on sana, jolla voisin luonnehtia Atenan järjestämää keskustelutilaisuutta Pasi Ilmari Jääskeläisen ja bloggaajien kanssa. Pöytä, jolla oli tarjoilua, nimittäin rojahti ilmeisesti vesipöntön painosta ja vesi, viini ja osa juomalaseista rojahti maahan. Siivoja-paran ilme vaihteli huvituksen ja kauhistuksen välillä ja ennen kuin hän ryhtyi työhön, otti hän sotkusta kuvan kännykällään. Kaikkea voi sattua! Onneksi keskustelu oli kuitenkin hyvä: kustannustoimittaja Kanerva Eskola haastatteli ensin Jääskeläistä ja tämän jälkeen me bloggaajat osallistuimme hyvin vilkkaaseen keskusteluun. Pohdimme muun muassa kirjojen vastaanottoa blogeissa kuin kirja- ja kirjailijablogejakin. Muistoksi sain nimikirjoituksen Sielut kulkevat sateessa -teokseen.

Fanityttö on kuitenkin aina fanityttö. Blogiani seuranneet tietävät, että Joel Haahtela on eräs suurimmista kirjailijasuosikeistani. Iltapäivällä olisi ollut melkoinen Haahtela-maraton, sillä kirjailija esiintyi puolentoistatunnin sisällä kaikkiaan kolmesti. Ehdin kuuntelemaan esiintymisistä kaksi. Keskustelun kohteena oli kirjailijan tuorein romaani, Tähtikirkas, lumivalkea. Kirjailija kertoi paitsi romaaninsa teemoista, myös omasta lapsuudestaan, lukemistaan kirjoista ja matkoistaan kirjan tapahtumapaikoille.

Tänään en enää kirjamessuile, vaan juhlin kummityttöni kolmevuotissynttäreitä. Messuilta jäi varsin onnellinen olo: kaikki ne kirjat, kirjailijat ja ystävät. Ja tämä, voi ja oi että:

Kirjamessusuunnitelmia ja Cisionin top 10 -kirjablogit

Tänään Blogistania on ollut pullollaan toinen toistaan mainiompia vinkkejä huomenna alkavia Helsingin kirjamessuja ajatellen. Niistä kaikista innoittuneena minäkin julkaisen nyt paitsi omia messusuunnitelmiani, myös kuvan Messu-Katjasta. Huomatkaa asiaan kuuluvat kirja ja viinilasillinen (jälkimmäinen toki vasta työtehtävien jälkeen ;)). Kuvan minusta minulle on tehnyt Malla Ripatti, lämmin kiitos!

Kuten Turun kansainvälisilla kirjamessuilla, olen Helsingissä osin töissäkin. Työtapaamisten ja Avaimen esiintymisten kuvaamisen ohella esiinnyn muutaman kerran:

Torstaina 24.10. klo 15 olen Ylen lavalla Kirjainten virran Hannan kanssa puhumassa kirjasta Rivien välissä. Haastattelu tulee myös suorana lähetyksenä YlePuheessa.

Perjantaina 25.10. klo 10.30 Kullervossa haastattelen vintage-kalenterin Lainattuja hetkiä tehneitä kirjastolaisia Ylva Larsdotteria, Marjo Perälää ja Kitty Rönnbergiä. Ehkä silloin selviää, miksi kirjasto on uusi musta!

Lauantaina 26.10. klo 11.30 Aino-salissa pohditaan jaetun lukemisen lumoa. Olen vetämässä keskustelua, jossa mukana ovat myös Suvi Ahola, Hanna Pudas sekä Seija Nummijoki. Keskustelua taustoittaa Suvin kirja Lukupiirien aika sekä tietenkin Rivien välissä.

Tulkaa kuuntelemaan ja/tai moikkaamaan!

Olen messuilla torstaista lauantaihin ja muusta ohjelmasta koetan ehtiä seuraamaan ainakin nämä:

Torstaina

12.30 Leena Parkkinen: Galtbystä länteen. Hieno romaani! (Katri Vala)

15.30 Chimamanda Ngozi Adichie Aleksis Kivi -lavalta. Olen lukenut vain Puolikkaan keltaista aurinkoa, mutta vaikutuin. Muutama Adichien vanhempi kirja odottaa jo hyllyssäni ja tuore Kotiinpalaajat kiinnostaa sekin, totta kai. (Tänne menen, jos Ylen lavalta ehdin.)

Perjantaina

13.00 Jane Austen -keskustelu. Leena Parkkinen ja Laura Kolbe keskustelevat Jane Austenin tuotannosta. (Katri Vala)

13.30 Katja Kallio ja Säkenöivät hetket (Mika Waltari)

14.00 Esikoiset Taukauma-lavalla (mm. Tua Harno)

18.00 Pekka Hiltunen ja ISO. En ole Isoa lukenut, mutta Hiltusen dekkareita kyllä ja sympaattista kirjailijaa kuuntelee aina mielellään (Katri Vala)

Lauantaina

11.00 Mimmit Hannamari Luukkanen ja Pauliina Lerche esiintyvät Tarinalaaksossa. Tämä enemmänkin vinkkinä omalle perheelleni, jos ehtivät paikalle jo aamupäivällä. Esikoiseni pitää kovasti Mimmeistä.

13.00 Kalevalaseuran kekrinpäivä. Tilaisuuden avaa "minun professorini" Seppo Knuuttila, joka aikoinaan toimi graduni ohjaajana. Lisäksi Johanna Venho ja Sirpa Kähkönen ovat hienoja kirjailijoita, kuten toki moni muukin paikalla olija. (seminaaritila 206)

Iltapäivä:  Joel Haahtela! Suosikkikirjailijani esiintyy lauantaina klo 15.30 Takaumassa, klo 16 Aleksis Kivi -lavalla ja klo 16.30 Otavan osastolla. Toivottavasti ehdin johonkin näistä.


Vinkkaan kaikkia seuraamaan myös lukupiirejä, joissa on mukana ihania bloggaajia. Heitä voi tavata myös Messukeskuksen Sports Barissa.

Odotan suurella innolla  myös muutamia bloggaajatapaamisia, kohtaamisia ystävien kanssa sekä tietenkin messutunnelmaa. Onhan se melkoista, että tuhannet ihmiset tulevat paikalle kirjojen vuoksi. Kirjoja ostan nyt maltillisesti, koska vietän älä osta mitään ylimääräistä -kuukautta. Tämä on tietenkin tulkintakysymys: voivatko kirjat olla "ylimääräistä"? ;)

Tähän loppuun itseni kannalta mukava uutinen on Cisionin tänään julkaisema listaus kirjallisuusblogien top10:sta. Mukana on laaja kattaus erilaisia kirjallisuusaiheisia blogeja, on kirjailijan blogi, kirjailijoiden yhteisblogi sekä lukuisia lukupäiväkirjamaisia blogeja. Listauksen ykkönen on Leena Lumi, oma blogini on sijalla 9.

Top 10 -kirjallisuusblogit Suomessa lokakuussa 2013 (Lähde: Cision Finland Oy)

1. Leena Lumi
2. Bokbabbel
3. Kirjamielellä
4. Antiaikalainen
5. Grafomania
6. Oota, mä luen tän eka loppuun
7. K-blogi koko lailla kirjallisesti
8. Sallan lukupäiväkirja
9. Lumiomena
10. P.S. Rakastan kirjoja
(http://news.cision.com/fi/cision-finland-oy/r/cisionin-lokakuun-top-blogilistauksen-aiheena-kirjallisuus,c9486217)


Kirjaisaa ja kiintoisaa kirjamessuviikonloppua kaikille!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja.
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: Min kamp. Tredje bok 2009
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 470
Mistä: Ostos
Norjalainen omaelämäkerrallinen romaani

Aika ei koskaan kulu niin nopeasti kuin lapsuudessa, koskaan ei tunti ole niin lyhyt kuin silloin. Kaikki on auki, lapsi juoksentelee milloin sinne, milloin tänne, tekee yhtä ja sitten toista, ja sitten aurinko on laskenut ja lapsi seisoo pilkkopimeässä, edessään aika joka on äkkiä laskettu kuin puomi hänen eteensä: voi ei, onko kello jo yhdeksän? Toisaalta aika ei koskaan kulu yhtä hitaasti kuin lapsuudessa, eikä tunti ole koskaan niin pitkä kuin silloin. Kun avoimuus katoaa, katoavat myös sinne tänne ryntäilyn mahdollisuudet, jokaisesta minuutista tulee kuin puomi, aika on tila johon lapsi on vangittu.

Karl Ove on pieni koululainen Etelä-Norjassa 1970-luvulla. Lapsuus voisi olla huoleton: on loputtomasti aikaa, musiikkia, jalkapalloa, ystäviä ja ensimmäiset ihastukset. On isoveli, on lempeä äiti ja sitten on isä: opettaja, joka vie uimakouluun - ja joka on ankara, väkivaltainen ja joka väijyy Karl Oven mielessä kuin musta pilvi. Isä, joka ärähtää joka kerta, kun lapsi vaihtaa asentoa automatkalla ja isä, joka liian usein tarraa kiinni poikansa korvasta.

Olen löytänyt tänä vuonna Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Luin sarjan Ensimmäisen kirjan talvella ja Toisen kirjan kesällä. Sarjaa tuntemattomille kerron saatesanoiksi, että Knausgårdin kirjasarja on kaikkiaan kuusiosainen ja jokaisessa osassa hän kirjoittaa omasta elämästään läheisiään säästelemättä. Jotain taikaa norjalaiskirjailijan tekstissä on, sillä luin käsillä olevan lapsuuteen sijoittuvan Kolmannen kirjan muutamassa päivässä.

Alan melkein itkeä kun kirjoitan tätä ja kuulen sen mielessäni.
Hänen raivonsa tuli aaltoina, se huuhtoi huoneiden läpi, se löi minua päin lyömästä päästyään, kunnes se vetäytyi takaisin. Sitten saattoi olla monta viikkoa rauhallista.

Knausgård kirjoittaa voimakkaasti, mutta onko sarjan kolmas kirja jonkinlainen välityö? Kirjahan palaa ajassa aiempia osia varhaisempaan aikaan. Sitä on vaikea sanoa: olisi helppoa todeta lapsuusmuistojen olevan vähemmän merkittäviä kuin nuoruus- tai avioliittokuvaukset. Lisäksi Knausgård on kirjoittanut jo lapsuudestaan, tosin teini-ikäisestä itsestään. Kolme osaa luettuani pidän avioliittoon ja kirjailijuuteen keskittyvää Toista kirjaa sarjan parhaimpana. Mikä siis on "kolmosen" merkitys sarjassa?

Tälläkin kertaa Knausgård osaa kirjoittaa. En varmaan koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka Knausgård voi jaaritella ja kirjoittaa pikkuseikoista niin yksityiskohtaisesti ilman, että lukija pitkästyy. Päinvastoin: Taisteluni-sarjan kolmas osa on aiempien tavoin koukuttavaa luettavaa. Ajankuva on vahvaa, 1970-lukulainen Norja on hieman samanlainen ja kuitenkin niin valtavan erilainen kuin sen ajan Suomi. (Miltei) luvuton kirja soljuu eteenpäin ja sen lukee ahmaisten. Knausgård saa lukijan tuntemaan kaiken: myötähäpeän vääränlaisesta uimalakista, tuskan siitä, kun ötökkä pistää pippeliin, koko mielen ja kehon valtaavan pelon isän arvaattomuudesta, kaveripiirissä viriävät toiveet ja ilon monista pienistä asioista, kuten hiihtoretkistä, kaatopaikkalöydöistä, hyvästä musiikista ja sarjakuvalehdistä.

Knausgård muistelee omaa lapsuuttaan aiemmista kirjoista tuttuun tapaan: hän tuntuu muistavan kaiken hyvin tarkkaan - ja rakentaa kuvauksestaan kauttaaltaan uskottavan. Hän ei säästele ketään, mutta ymmärtää joitakin paremmin kuin toisia. Ja lapsuus selittää osin sitä, millaiseksi teiniksi ja aikuiseksi, millaiseksi isäksi, puolisoksi ja kirjailijaksi, Karl Ove kasvaa. Parasta on kuitenkin se, ettei kirjasta tule tirkistelevän lukijan oloa, sillä kaiken keskiössä on Karl Ove itse.

Taisteluni. Kolmas kirja ei tuo mitään kirjallisesti uutta Knausgårdin omaelämäkerralliseen sarjaan, mutta kuten kaksi aiempaa osaa, on se kirjoitettu hyvin, koskettavasti, rehellisen oloisesti ja itseään säästelemättä. Se on väkevä lapsuuskuvaus pelosta, ahdistuksesta, ilosta ja ajoittaisesta huolettomuudestakin. Ennen kaikkea se saa odottamaan Neljännen kirjan suomennosta.

Satuja Onnellista ja Annelista Peippometsään (ja hieman Suonenjokeakin)

Perjantaina oli satupäivä. Kaksi vuotta sitten juhlistin satupäivääni pienellä haasteella ja tänä vuonna tulin itse haastetuksi, kun Sinisen keskitien Bleue pyysi minua lukemaan satuja. Haaste oli enemmän kuin mieluinen, sillä meillä luetaan paljon satuja ja saturomaaneja. Satujen lukeminen on tietenkin luontevaa lapsiperheessä, mutta jo ennen lasteni syntymää ostin itselleni kauniita satukirjoja. En ole koskaan kadonnut taitoa lukea satuja, mistä olen hieman ylpeäkin.

Koska olen satupäivän suhteen maijamyöhänen täällä blogissani, esittelen nyt muutamia viime viikkojen aikana perheessäni luettuja satukirjoja.

Marjatta Kurenniemi: Onneli, Anneli ja orpolapset. Kuvittanut Maija Karma. WSOY 1971.
Onneli- ja Anneli-sarjan kolmannessa kirjassa tyttöjen taloa vastapäätä ilmestyy iloton orpokoti, jonka asfaltoidulla pihalla on elämää vain silloin, kun alistetun oloinen lapsijoukko ulkoilee johtatar Minna Pinnan määräyksestä. Minna Pinna onkin Annelin vanha tuttu. Miten lapsia voisi auttaa? Seuraa suuri seikkailu, johon tarvitaan neuvokkuutta, Putti Vaaksanheimon rohkeutta ja koko Ruusukujan väkeä. Olen kirjoittanut aiemmin Kurenniemen Oli onnen Onnimannista sekä nuortenromaani Kesälinnusta. Onneli ja Anneli -kirjat ovat minulle lastenkirjoista rakkaimpia, pidän niistä melkein yhtä paljon kuin Astrid Lindgrenin Marikeista. Sen vuoksi en osaa arvottaa Orpolapsia ollenkaan. Totean vain, että olen enemmän kuin iloinen siitä, että esikoiseni on innostunut kirjasarjasta. Luimme Onneli ja Anneli -yhteisniteen ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, nyt tyttö luki kirjat yksin. Orpolapset sain kuulla hänen ääneen lukemanaan. Tarina tempaisi mukaansa tälläkin kertaa ja suosittelen kirjaa ihan kaikille.

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia. Kuvittanut Quentin Blake. Art House 2008 (The Witches 1983).
Tämä ei olekaan satua, vaan tarina oikeista noidista. Näin kertoo kirjan takakansi ja kun kirjailijana on Roald Dahl, yksi omaperäisimmistä tarinaniskijöistä, on takakansitekstiä pakko usko. Kuka pelkää noitia kertoo pienestä pojasta, joka menettää vanhempansa kolarissa ja muuttaa asumaan norjalaisen isoäitinsä kanssa. Isoäiti kertoo lapsista, jotka ovat yhtäkkiä vain kadonneet maan päältä. Katoamisten taustalla ovat oikeat noidat. Noitia pitää varoa, mutta mitä sitten, kun eteen tulee Mahtava Ylinoita? Kuka pelkää noitia on hillitön ja pelottavakin kirja. Se tempaisee mukaansa, naurattaa ja aavistuksen kauhistuttaakin. Kirjan alkupuoli, jossa pojan vanhemmat kuolevat, pelotti esikoistani, mutta itse tarina ja noidat veivät mukanaan. Kirjan lopusta voi varmasti olla montaakin mieltä, mutta olen iloinen, ettei Dahl tyydy tavanomaiseen. Suomennoksessa tapahtumat on sijoitettu osin Suomeen, mikä häiritsi omaa lukukokemustani aavistuksen, mutta vahva kertomus vei kuitenkin mukanaan. Saturomaani on syystäkin klassikko, mutta en suosittele sitä alle kouluikäisille.


Marjatta Kurenniemi: Pilvipaimen. Kuvittanut Maija Karma. WSOY 1976.
Pilvipaimen on kirja, jota olen lukenut lapsuudessani ja jota mieheni kanssa luimme toisillemme ääneen silloin, kun odotin esikoistamme. Kirjan alaotsikko kertoo kyseessä olevan Marjatta Kurenniemen kauneimmat sadut. Satujen kirjo onkin runsas, sillä kirja kertoo niin hassuja satuja, iltasatuja, luonnonsatuja kuin totisia satujakin. Satuja on kymmeniä ja ne on kirjoitettu 1940-1970-lukujen aikana. Pidin kovasti luontosaduista, mutta Alli Ylösalaisin-maassa taisi nousta tämän lukukerran suosikikseni, sillä mikä voikaan olla kiehtovampaa kuin ajatus siitä, että jossain kaikki on toisin: luokassa meluavat lapset saavat kehuja ja koululaisilla on lomaa talvella. Illa-tyttö opastaa Allia ihmeellisessä maailmassa, jossa nykylukija tyrskähtää kerran jos toisenkin: onhan se hassua, että perheen isä hoitaa taloustyöt. Kokonaisuudessaan Pilvipaimen on erinomainen iltasatukirja. Sen tarinat ovat hyvän mittaisia ja satuja jaksavat kuunnella kaikenikäiset.


Nora Surojegin ja Pirkko Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus. Otava 2012.
Untu Willi, kyhmyräinen käppänä, ei ole suurinsuuri eikä pienenpieni, vaan oikein sopiva. Hän löytää rannalta postikortin, jossa toivotetaan Joulun valoa! Joulu herättää Untun kiinnostuksen ja hän päättää matkata kaunas pohjoiseen etsimään tuota valoa. Väsyttävällä matkallaan hän kohtaa monenlaisia avuliaita eläimiä sekä pahamaineisen Rautamadon. Miten Untu pääsee perille? Ja mikä on joulun salaisuus? Äidin (kuvitus) ja tyttären (satu) yhteistyönä syntynyt saturomaani nojaa vahvasti suomalaiseen luontoon. Se tuo myös tuntumia minulle rakkaasta hollantilaisesta Suuresta tonttukirjasta, onneksi onnistuneesti. Untu ja sydäntalven salaisuus lähtee liikkeelle niin hitaasti, että lukijana niin lapseni kuin minä olimme jättää kirjan kesken. Olin kuitenkin saanut kirjasta niin vahvan suosituksen, että jatkoin sitkeästi ja se palkitsi. Kaunis kirja kantaa kiireettömän sadunkerronnan, suomalaisen folkloren ja vahvan luontokuvauksen perinnettä. Hyvä kirja lukea nyt, kun joulu alkaa lähestyä (alkaa se, kaivoin jo muutaman joulukirjankin esille ;)).


Missä mangusti luuraa? Gummerus 2012.
Missä mangusti luuraa? ei ole satukirja ja siinä on niin monta tekijääkin, etten tällaisten pienesittelyjen yhteydessä jaksa luetella koko rimpsua. Mutta kirja on kertakaikkiaan mainio. Meillä on mennyt ilta jos toinenkin mangusteja bongaillessa. Kirjan ideana on etsiä kymmenen mangustia jokaiselta aukeamalta, jotka sijoittuvat eri puolille maapalloa aina Lontoosta Kiinan muurille ja Pääsiäissaarilta Egyptin pyramideille. Koukuttava kirja tarjoaa sopivasti haasteitakin.


Meri Savonen: Peippometsän bändikilpailu. Kuvittanut Johanna Lumme. Robustos 2013.
Peippometsässä on bändikilpailu, johon myös Metsämarjat-yhtye osallistuu. Kilpailusta on tulossa kova, sillä mukaan on ilmoittautunut myös supersuosittu Ilvespojat. Millä hinnalla voittoa kannattaa tavoitella? Meri Savosen Tonttulapset ja seikkailujen joulu piti koko perhettäni otteessaan viime joulun aikaan. Peippometsän bändikilpailu on tarinaltaan perinteinen kehityskertomus, joka ei tarjoa aikuisille lukijalle suuria yllätyksiä, mutta kuitenkin hauskaa ja svengaavaa luettavaa. Kieli on simppeliä, mutta sujuvaa, ja pienet lukijat pysyivät hyvin tarinan imussa. Johanna Lumpeen kuvitus ihastuttaa. Kiitän erityisesti lopussa olevaa bändisanastoa. Kaltaiseni epämusikaalinen ihminen oppi siitä paljon.

Kirjoista Peippometsän bändikoulun olen saanut kustantajalta, muut ovat lahjoja, ostoksia tai muistoja omasta lapsuudestani. Miksi vastaan satupäivän haasteeseen nyt enkä jo perjantaina? Ihan sen vuoksi, että syyslomailimme loppuviikon lapsuuteni kotipaikkakunnalla Suonenjoella. Kävimme perheeni ja isovanhempien kanssa sienimetsässä, jossa ihmettelimme supikoiran pesää. Ihastelimme ensilunta ja jääkiteitä, ja lumouduin myös vanhoista valokuvista, joista saatan joskus kirjoittaa lisää.

Alkava viikko tulee osin sujumaan Helsingin kirjamessujen merkeissä. Palaan vielä messuihin, mutta nyt toivotan hyvää alkavaa viikkoa suonenjokelaisten syyslomatunnelmien kera.

Tähän on pakko panna kuvateksti: Sammalselän vanha ala-aste, entinen kouluni. Koulun yläkerrassa oli huone, jossa kummitteli!

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Margaret Atwood: Herran tarhurit
Kustantaja: Otava 2010
Alkuteos: The Year of the Flood 2009
Suomennos: Kristiina Drews
Kannen kuva: Corbis / SKOY
Mistä: Ostos
Kanadalainen romaani


Toby nielaisee yhden tuoksuvan lusikallisen, sitten toisen. Hunajan kerääminen oli raskasta työtä: pesien savustaminen, kennojen työläs irrottaminen, hunajan linkoaminen. Siinä vaadittiin herkkyyttä ja hienotunteisuutta. Mehiläisille piti puhua, niitä piti suostutella ja silloin tällöin myös kaasuttaa, ja joskus ne pistivät, mutta Tobyn muistoissa koko prosessi oli yhtä rikkumatonta onnea. Hän tietää pettävänsä itseään, mutta hän haluaakin pettää itseään. Hän tuntee kiihkeää tarvetta uskoa, että sellainen puhdas ilo on vielä mahdollista.

Maailmassa on tapahtunut luonnonkatastrofi, Vedetön tulva on pyyhkäissyt kaiken yli eikä eloon ole jäänyt juuri kukaan. Vain ikääntyvä Toby ja nuorempi Ren tietävät selvinneensä. Kummankin naisen elämä on jossain vaiheessa kietoutunut Herran tarhurit -nimiseen uskonlahkoon. Lahko on opettanut seuraajiaan elämään askeettisesti ja luontoa kunnoittaen, mistä syystä lahko on eristäytynyt muista, riettauteen kiintyneistä ihmisistä - valtaväestöstä.

Kanadalaisen Margaret Atwoodin romaani Herran tarhurit kuvaa maailmaa eräänlaisen ihmiskunnan tuhon jälkeen. Oryx ja Crake -kirjan eräänlainen sisarteos on kuvaus siitä, millainen tulevaisuus voisi mahdollisesti - ja ehkä pahimmillaan - olla. Ostin kirjan hyllyyni jo muutama vuosi sitten ja vaikka olen pitänyt kaikista lukemistani Atwoodin kirjoista, muistin romaanin vasta nyt.

Opeta meitä pahimman puutteen aikana ottamaan vastaan mitä kohtalo tarjoaa; ja kuiskaa meidän sisäiseen, hengelliseen korvaamme kasvien nimet, niiden kasvuajat ja kasvupaikat.
Sillä Vedetön tulva nousee, ja silloin tulee loppu kaikelle ostamiselle ja myymiselle, ja meidän on taas turvattava omaan apuumme täällä Jumalan rehevässä Puutarhassa. Joka oli myös sinun puutarhasi.

Herran tarhurit on tyylipuhdas dystopia. Ekokatastofin ja ihmisten himojen ja tarpeiden sovittaminen yhteen on tuttua monista kirjoista, mutta lahjakkaana kirjailijana Atwood tuo kirjaan moniulotteisuutta niin henkilöhahmojen, yhteiskunnallisuuden ja (eko)uskonnollisuuden kuin sukupuoliroolienkin osalta. Tulevaisuuskuvauksena Atwoodin kirja on nykynäkökulmasta varsin taitavasti kirjoitettu: pikkubioneereineen, BioKelmuineen ja SuperOnnineen (seksiä ilman jälkiseuraamuksia) romaani herättelee mielikuvitusta ja luo omanlaisensa maailman, mutta toisaalta ihmisten perustarpeet, eritteet ja sosiaaliset suhteet rakentuvat nykytodellisuudellemme tutulla tavalla. Lukija saa siis niin ruokaa mielikuvitukselleen kuin maata jalkojensa alle.

Vain muutama kohta dystopiassa ontuu ja tässä haluan tietenkin huomauttaa, että kirjailija saa kirjoittaa dystopiansa sellaiseksi kuin haluaa. Teknistä kehitystä on mahdoton arvailla ja Atwood maalaa pelottavan ja ahdistavan, mutta silti miltei leikittelevän maailman tulevaisuuden bordelleilla ja pikaruokaloilla. Keinoiho ja geenien muokkaus ja/tai geenimanipulaatiovapaus ovat arkipäivää, ja silti ihmiset soittavat tavallisilla, hieman vanhentuneen oloisilla kännyköillä. Tämä pikkuseikka ei häiritse lukukokemusta, mutta mielikuvituksellisessa maailmassa se tuntuu miltei nostalgiselta ja sympaattisen kotikutoiselta jäänteeltä.

Romaanina taitavasti rakennettu Herran tarhurit pitää otteessaan: eri ikäiset Toby ja Ren ovat päähenkilöinä onnistuneet ja katsovat kaikkea erilaisin silmin ja siten, että lukija pidättää paikoin hengitystään. Maailma on monin paikoin ankara ja rietas, mutta toivon pilkahduksiakin on. Lukiessaan saa olla tarkkana, sillä romaani rakentuu takaumien ja nykyhetken, virsien, saarnojen ja toiminnallisuuden varaan. Koska Atwood taitava kirjoittaja, pysyy kokonaisuus kasassa ja hyvin pysyykin. Atwoodin tyyliä voi luonnehtia paikoin saarnaavaksi, mutta teoksen aihepiiriin paasaaminenkin sopii etenkin, kun romaanin kuljetus ei juurikaan kärsi.

Sillä kun vedetön tulva tulee, ei luonnon voimia sovi vähätellä. Heti alusta saakka on selvää, ettei ihmislajille käy hyvin. Oppia voisi ottaa vaikka mehiläisiltä, joiden symbolinen rooli Atwoodin romaanissa on merkittävä. Herran tarhurit on kaiken kaikkiaan palkitseva lukukokemus ja suosittelen sitä myös heille, jotka eivät ihan ensimmäisinä ole dystopioihin tarttumassa.

Gunnar Widegren: Pörri - se olen minä

Gunnar Widegren: Pörri - se olen minä
Kustantantaja: WSOY 1938 tai 1939; vuoden 1960 painos, Riksin sarja 33
Alkuteos: Raggen - det är jag 1934
Suomennos: Laila Järvinen
Kansi?
Sivuja: 236
Mistä: Mummolan vintiltä
Ruotsalainen viihderomaani

Pörri. - Kukako? - Minä! Pörrin nimestä saan kiittää kaameaa tukkaani. Se ei ole musta, ei ruskea eikä punainen. Siinä on kaikkia näitä värejä ja vähän vielä muitakin. Sileäksi sitä ei saa millään ja kiharaikseksikaan sitä ei voi kehua. Se on vain yhtä pörröä, ja pääni muistuttaa totta totisesti pientä karkeakarvaista terrieriä.

Pörri, pörrötukkainen Maria, on sievä ruotsalaisneito, jonka oikeaa nimeä ei muista kukaan. Konttorityttönä työskentelevä Pörri asuu yhdessä vanhempiensa ja kahdeksan siskonsa kanssa, mutta viettää aikaa ystäviensä Purjon, Penun - joka ei ole mikään kaunotar - sekä Josephine Bakerin kanssa. Josephine Baker ei tietenkään ole tumma, vaan pohjoismaisen vaalea. Heidän pomonsa on monokkelia kantava tukkukauppias. Pörri ystävineen haaveilee siitä oikeasta, mutta liian usein korteista ei vedetä "ainoatakaan miestä". Arpajaisvoittokin olisi ihan kiva.

Mummolan vintti* se on sitten ihmeellinen paikka. Sieltä löytyy rikkinäisiä hiihtomonoja ja heikkoteräisiä luistimia, 1970- ja 80-lukujen Seuroja ja Me Naisia, vanhoja koulukirjoja, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston kuvat, pölyisiä vanhoja vaatteita ja tietenkin isot kasat kirjoja. Niistä yksi on Gunnar Widegrenin 1930-luvulla kirjoittama viihdekirja Pörri - se olen minä. Luin kirjan Riksin sarjassa vuonna 1960 julkaistuna painoksena. Kirja on äitini vanha ja hän oli 15-vuotiaana maksanut kirjasta kaikkiaan 150 silloista markkaa.

Eikö hän voi ymmärtää, ettei mies koskaan saa ottaa naista sananmukaisesti, jollei aio tehdä itsesään sekä häntä onnettomaksi. Hän oli lukemattomia kertoja saarnannut sitä tyhmissä pakinoissaan - ja sitten hän itse käyttäytyy niin hölmösti! Tosin omasta puolestani olin parkunut ja pälpättänyt silmittömästä ruoanlaittokauhustani ja taitamattomuudestani talousaskareissa, ja ettei neulasta ja minusta koskaan voi tulla ystävyksiä, ja että se mies, joka minut ottaa, saa myöskin valmistautua ottamaan sekä sisäkön että keittäjättären, jos talossa pitää olla jonkinlaista järjestystä.

Olen useammin kuin kerran todennut, etten viihdy viihdekirjallisuuden maailmassa. Luen viihteen mieluummin naistenlehdistä, kirjoista haen jotain muuta. No, nyt luin silkkaa höpönlöpöä, mutta raikkaassa ja hauskassa muodossa.

Pörrin, hänen perheensä ja ystäviensä maailma on samalla kertaa viehättävän vanhanaikainen, moderniin kurkottava ja hillitön. Vanhanaikaista on tietenkin perheen malli: tupakkaa kaikkialle sirotteleva isä, Lehtori, on perheen patriarkka ja hänen vaimonsa ja kaikki yhdeksän tytärtään kunnioittavat häntä. Kaikki tytöt haluavat tietenkin myös naimisiin, tai ainakin heidän pitäisi sitä tahtoa. Kuitenkin isä on etäinen ja naurettavakin: perheen tytöt ovat nokkelia, itsenäisiä ja kipakasti sanailevia. Pörri itse on jo selvästi uuden ajan airut: hän käy töissä konttorissa, polttelee tupakkaa eikä epäröi nauttia likööriä tai samppanjaa aina kun tilaisuus tulee. Ystävillä on keskeinen rooli hieman samaan tapaan kuin vanhoissa tyttökirjoissa - tai nykyisissä chick liteissä, joissa niissäkin ystäväpiiri on päähenkilölle tuikitärkeä. Jotain nykylukijalle tuttua on myös siinä, että Pörri ystävineen pohtii seurustelusuhteita ja "Salaperäinen ihailija, joka sotkee kaiken" mainitaan jo kirjan alkulehdillä, jossa kirjan henkilöt esitetään.

Widegrenin romaanin juoni on sekava sarja erilaisia sattumuksia. Seurustelusuhteiden ja juhlien kuvailu vie valtaosan eikä varsinaisesta kertomuksesta tai keskeistarinasta voi puhua. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kepeä hupaisuus ottaa ylivallan ja reipasotteista kirjaa lukee ainakin ajankuvaa hämmästellen. Nykylukijalle kirja kieliikin totta kai ihan toisenlaisesta ajasta: 1930-luvun Ruotsi näyttäytyy varsin vauraana, mutta koko perheen on kannettava roposensa yhteisen hyvän eteen. Nuori nainen ei muuta yksiöön, vaan jakaa huoneen siskojensa kanssa. Laila Järvisen suomennos on metkaa luettavaa biolippuineen kaikkineen, joskin laulussa vitsinä esitetyt neeker'pusut hieman hätkähdyttivätkin.

Kokonaisuutena Pörri on ehtaa esi-chick litiä - suoraan 1930-luvun Ruotsista. Kuten nykyiset chick lit -kirjat, on Widegrenin romaani on varsin tyhjänpäiväinen ja kepeä. Mutta Pörri - se olen minässä on sellaista suloa ja vanhanaikaista eleganssia, että pian koittavan syysloman aikana pitänee kiivetä taas sinne mummolan vintille*.

--
* mummolan vintti on kuvitteellinen paikka, josta löytyy kaikkea kivaa. Tosin omassa lapsuudenkodissani on vintti - minun mummolanihan se ei ole, vaan se oma kotikotini, mutta lasten mummolan vintti kuitenkin.

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 328
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Säde varsinkin oli sitä mieltä. Säde. Minun auringonsäteeni.
Nyt tietysti herää kysymys: miksi olen vielä tässä? Miksi mietin mennyttä elämääni, enkä siirry kunnolla tuonpuoleiseen?
Suoraan sanottuna en ole aivan varma. Uskon tämän liittyvän Säteeeen. Haluan yrittää kertoa minusta ja Säteestä. Haluaisin kertoa rakkaudesta. Meidän rakkautemme oli vääränlaista, mutta toisaalta oikeanlaista.

Vic Allcock (!) on brittiläinen arkeologi, joka työskentelee Suomessa Kahdeksaisen yhteisössä. Yhteisö nojaa luonnon kunnioittamiseen ja uskoo vanhoihin suomalaisiin luonnonhenkiin. Säde on elämään näennäisen mutkattomasti suhtautuva nuori nainen, joka on aikoinaan työskennellyt ja etenkin rakastellut Vicin kanssa Kreikassa. Kalevalaa Lönnrotin kirjoittamana fanifiktiona pitävä Säde päätyy Kahdeksaiseen töihin. Kahdeksaista johtaa pelottava ja valovoimainen suomalais-kreikkalainen Voula, jonka kanssa Säde ei tule toimeen. Kotona Sädettä taas odottaa pelejä koodaava arkinen Antti. Ihmissuhteet ja maailmankatsomukset kohtaavat samalla, kun kaivaustyöt Kahdeksaisella etenevät. Kaiken kukkuraksi kirjan minä-kertoja Vic jo heti ensisivuilla ilmoittaa olevansa kuollut.

Miina Supinen on niitä kirjailijoita, joilta odotan paljon. Liha tottelee kuria oli mielestäni raikas, roisi ja hulvaton. Orvokki Leukaluun urakirjaa olen lukenut sieltä täältä välipaloina ja nauranut ääneen. Supisen tuorein romaani Säde enteilee Supisen olevan vielä paljon muutakin kuin kirjallisesti taitava (ja tarkkanäköinen!) humoristi. Omalaatuisen pari- tai kolmoissuhteen rinnalla on arkeologiaa ja Kalevalasta ammentavan uskonnollisen yhteisön kuvausta.

Tavallaan, jos sitä ajatteli, maailma on täynnä ennusmerkkejä, merkittäviä sattumia ja symboleita. Askel totaaliseksi hörhöksi ei ollut mitenkään kauhean suuri vaan oikeastaan melko lyhyt. Lyhyt, mutta tietysti hänelle mahdoton.
Koska olihan Säde nyt tietenkin ateisti. Hänen maailmankuvansa perustui tieteen todistukseen. Ateisti, kuten vanhempansa, isosiskonsa ja Antti. Heistä kukaan ei tarvinnut jumalia, Joulupukkia tai muita mielikuvituskavereita. Älyllinen rehellisyys, suoraselkäisyys, terve kriittisyys ja Occamin partaveitsi, joka oli sellainen viiltävän looginen päättelyketju, joka teki ufoista ja homeopatiasta silppua.

Säde pitää sisällään paljon. Romaanin uskonto- ja tavallaan myös ympäristöteemat antavat ajatuksia, mutta loppujen lopuksi tarjoavat kirjalle vain kehyksen. Keskiössä ovat ihmissuhteet niin hörhön Kahdeksaisen yhteisön sisällä kuin ennen kaikkea Säteen elämässä lapsuudesta nykypäivään. Etenkin Säteen, Antin ja Vicin suhde on erikoinen, sillä Säde on sen kummemmin miettimättä molempien kanssa. Vaitonainen Antti on hänen poikaystävänsä, nelikymppisen Vicin kanssa hän taas "panee" tuon tuostakin ja haaveilee joskus enemmästäkin. Säde tekee tämän ilman tunnontuskia, minkä molemmat miehet tietävät. Tämä omatunnottomuus on melkeinpä virkistävää ja Säde on muutenkin mainio romaanihahmo. Hän on ehkä hieman paperinen, mutta samalla tyttömäisen herttainen ja hänen kauttaan moni asia valottuu uudella tavalla. Säde on myös korostetusti toimijuuteen  tähtäävä hahmo - niin seksuaalisesti kuin maailmankatsomustaan pohtiessaan. Kaikki muut jäävät Säteen varjoon, joten kirjan nimi kantaa hyvin päähenkilönsä moniulottuvuutta tai -merkityksellisyyttä.

Supinen kirjoittaa sujuvasti ja Säteen parissa viihtyy erinomaisesti. Aiemmin lukemieni Supisen kirjojen huumori on kaukana, mutta kirja tuo tarjoilee muutamia hymyilyttäviä oivalluksia. Vanhana korosteisen epähörhönä folkloristina tunsin miltei lämminhenkisyyttä ajatellessani Kahdeksaisen yhteisön jäseniä, jotka niin kovasti haluavat olla osa luontoa ja uskoa kuvittelemiinsa vanhoihin suomalaisiin uskomusolentoihin. Kirjan luontokuvaukset ovat hienoja ja huvittaviakin: suopursun seksikäs tuoksu tai Helsingin ja Sipoon rajaseudun metsät tulevat hyvin kuvailluksi.

Kirjassa on kuitenkin muutama mutta, ja olen Helmi-Maaria Pisaran kanssa samaa mieltä kahdesta asiasta. Ensiksikin romaanin pääpointti katoaa jonnekin ja toiseksi kirjaan on jäänyt jonkin verran kielellistä huolimattomuutta (tai painovirheitä). Vaikka jälkimmäinen huomio ei kuitenkaan vaikuttanut omaan lukukokemukseeni, panin asian kuitenkin merkille. Mitä Säteen päällimmäiseen merkitykseen tulee, niin se hukkuu ainesten runsauteen. Säde on uskontokriittinen, mutta välittää silti yhteisöllisyyden houkuttavuutta. Säde on rakkausromaani, ja vaikka romanttinen rakkaus onkin siinä perustellusti kaukana, ei rakkauteen kuuluva välittäminenkään aina oikein näy tai kosketa. Kokonaisuus tuntuu sekavalta, joskin sujuvasti kirjoitetulta ja - kuitenkin - hyvin rakennetulta. Tästä syystä Säde jää vain hyväksi ja omalaatuiseksi romaaniksi.

Mutta onneksi Supinen ja Supinen. Luulen, että hän voisi kirjoittaa mitä tahansa ja viihtyisin silti: Grantassa ollut Luovan myrskyn ruokalista osoittaa, että Supinen voi vain listata asioita ja minä nautin hänen tekstistään. Säteenkin vahvuus on Supisen kerrontatavassa. Yhdessä sopivasti erikoisen aihepiirin kanssa se tekee Säteestä hyvällä tavalla harvinaislaatuisen romaanin.

---

Säde sädehtii myös Taikan ja Minnan blogeissa. Assyriologin lifestyle-blogissa kirjaa on tarkasteltu arkeologin näkökulmasta.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Kustantaja: Bazar 2013
Alkuteos: The Snow Child 2012
Suomennos: Marja Helanen
Kansi: Susanna Appel / Kannen kuva: Alessandro Gottardo
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 415
Yhdysvaltalainen romaani

Mabel oli tiennyt, että olisi hiljaista. Sehän se tärkeää olikin. Ei pienokaisia kujertamassa tai parkumassa. Ei naapurin lapsia kiljumassa leikkiessään kujalla. Ei pienten jalkojen tepsutusta sukupolvien sileiksi kuluttamissa puurappusissa, ei lelujen pauketta keittiön lattialla. Kaikki nuo hänen epäonnistumisensa ja kaihonsa äänet jäisivät taakse, ja niiden paikalla olisi hiljaisuus.

Niin Mabel kuvitteli, kun he Jackin kanssa jättivät Yhdysvaltain itärannikon vauraat tienoot ja lähtivät rakentamaan omaa elämäänsä uudisraivaajina Alaskaan. Samalla he lähtivät pakoon: pakoon lapsettomuuttaan. Vuonna 1920 elämä Wolverine-joella ei ole täysin asettunut omiin uomiinsa: Jack raataa peltotöissä, Mabel puolestaan turhautuu erämaamökissä: kirjallisesti ja taiteellisesti lahjakkaan itärannikon kasvatin on vaikea hengittää alaskalaista ilmaa. Pariskunta ikääntyy tai ainakin keski-ikäistyy, ja Alaskan hiljaisuus muistuttaa koko ajan siitä, että heidän mökistään puuttuvat lasten äänet. Talvi tuo mukanaan ensilumen, josta Mabel ja Jack muovaavat tytön. Seuraavana aamuna lumityttö on poissa, mutta metsässä liikkuu oikea pieni tyttö, Faina nimeltään. Fainan ainoa seuralainen tuntuu olevan kettu. Mikä tai kuka tuo tyttö on ja mitä annettavaa hänellä sekä Mabelilla ja Jackilla voi olla toisilleen?

Alaskalaisen Eowyn Iveyn esikoisromaani Lumilapsi on ollut maailmalla pieni ilmiö. Kirja ylsi Pulizer-ehdokkaaksi ja kustantajan markkinointitekstien mukaan monet kriitikotkin ovat teosta kiitelleet. Itse olisin lukenut kirjan ilman mainoslauseitakin, sillä lumi, erämaa, aikuisten sadut ja parisuhde ovat kaikki sellaisia teemoja, joihin helposti kiinnyn.

Aivan kuin aika olisi hidastunut. Mabel ei voinut enää hengittää eikä tuntea oman sydämensä sykettä. Mitä hän näki, ei voinut olla totta, eikä näky kuitenkaan himmentynyt. Tuossa lapsen kädellä. Yksi ainut lumihiutale, loistava ja läpikuultava, Teräväreunainen ihme.
Piirtäisitkö tämän?
Lapsen silmät olivat suuret ja kuuran reunustamat.

Lumilapsessa on paljon sadunomaista: taianomaisesti leijailevat lumihiutaleet, ketun kanssa kulkeva tyttö ja vanha venäläinen kansansatu, jota Mabel lukee. Onko Lumilapsi sitten aikuisten satu vai jotain muuta? Lumilapsi on siitä mielenkiintoinen romaani, että sen voi lukea joko realistisena kertomuksena lapsen kaipuusta, parisuhteesta ja elämästä pohjoisen luonnon ehdoilla, tai jonkinlaista maagista realismia sisältävänä aikuisten satuna siitä, miten venäläinen kansantarina herää eloon - ainakin jollain tasolla, Fainahan näyttäytyy lukijalle hyvinkin konkreettisesti. Itselleni kirjan molemmat tasot sovittuivat yhteen saumattomasti. Olen lukijana enemmän realismiin päin kallellaan, ja tapa jolla Ivey romaaniaan kuljettaa on mielestäni varsin onnistunut.

Lumilapsen vahvuus on ehdottomasti sen tarina. Kerronta on verkkaista: töitä pellolla, metsässä ja mökissä, metsästystä, luonnon ja ihmisten kohtaamista monien erämaaromaanien tapaan, kyläläisten arkea, kasvamista ja vanhenemista. Luonnon kiertokulku, etenkin talvi ja lumentulo, säätelee kaikkea elämää aina arkisimmista askareista Fainan läsnäoloon. On toisaalta pimeää ja koleaa, toisaalta lumenvaloisaa ja paikoin hauskaakin. Hitaassa kerronnassa on yksi Iveyn romaanin vahvuuksista: hän kirjoittaa kaikesta niin vangitsevasti, että romaania on vaikea laskea käsistään. Myös romaanin henkilöhahmot ovat onnistuneita. Ensin pidin Mabelia epäuskottavana osin sadunomaisenkin romaanin kehyksessä: kuka professoriperheen tytär nyt jättäisi Philadelphian ja lähtisi miehen mukana Alaskaan? Tämä saa kuitenkin selityksensä. Jack tasapainottaa Mabelin ajatusmaailmaa, naapurit tuovat kirjaan eloa ja valoa. Faina on toki tarumainen hahmo, jokainen lukija saa tulkita hänet siten kuin haluaa.

Kokonaisuudessaan Lumilapsi on otteessaan pitävä ja hyvin kirjoitettu romaani. Myös sen suomennos on kauttaaltaan hyvää työtä, huomasin vain muutaman pienen lapsuksen, jollaisia löytyy kirjasta kuin kirjasta. Lumilapsen alku ja keskiosa ovat loppupuolta vahvempia, mutta viimeisimmät sanat onnistuvat kohottamaan kirjan uudelleen siten, että romaani porautuu lukijan sieluun, mutta on kaukana imelästä.

Jotain ainutlaatuista Lumilapsessa on: jotain, joka koskettaa, tulee liki ja kuljettaa niin luonnon kuin ihmismielenkin äärelle. Jos antaisin vielä kirjoille tähtiä, saisi Lumilapsi niitä vähintään neljä ja puoli. Vaikka romaanin kaari ei ole koko ajan yhtä uljas, on siinä sellaista taikaa, joka pitää otteessaan. Lumilapsi saattaa hyvinkin olla oman kirjavuoteni suurimpia yllättäjiä. Iveyn romaani lumosi pohjoisella tunnelmallaan ja teki koko kertomuksellaan sopen sydämeeni.

---

Lumilapsesta ovat kirjoittaneet myös Raija, Sonja, Laura, Zephyr ja Sara. Kirjailijan oma blogi, Letters from Alaska, on kiehtovaa luettavaa.

Turun kirjamessut: töitä ja ihmeellisiä kohtaamisia

Turun kansainväliset kirjamessut ovat tältä vuodelta ohi ja kylläpä kolmeen päivään mahtuikin paljon: tietenkin kirjoja ja tungosta ja töitä: haastatteluja, esiintymisiä, valokuvaamista. Mutta myös ihmeellisiä kohtaamisia, mukavia iltoja, kävelyä ja kaltaiselleni savolaistytölle myös aika ripaus eksotiikkaa: Turku on varmastikin Suomen tyylikkäin kaupunki - kaunis se ainakin oli aurinkoisina päivinä, kun syysruska hehkui vaahteroissa.

Minun messureissuni oli ensisijaisesti työmatka, kertakaikkisen hieno sellainen. Matkasin Turkuun muutaman kollegani kanssa ja ehdimme paikalle juuri sopivasti kuuntelemaan, kun eräs oman työpaikkani kirjoista oli esillä: kirjailijat Hannu Hirvonen ja Tuija Lehtinen kertoivat lämminhenkisessä haastattelussa siitä, miten heistä tuli lukijoita. Heti yhdeltätoista oli oma vuoroni olla lavalla: sain ilon haastatella Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat -kirjan kirjoittanutta Sara Kokkosta. Perjantain aikana minulla oli myös muutamia työtapaamisia ja iltapäivällä olin haastateltavana Ylen Kultakuume-ohjelmassa, jonka voi kuunnella täältä.

Kultakuumeen ja koko messujen ehkä hauskin ja ihanin hetki minulle oli Runo-Kaarina-kilpailun voittajan Pirkko Soinisen tapaaminen suorassa lähetyksessä. Olemme nimittäin blogiystäviä jo muutaman vuoden ajalta ja nyt vihdoin kohtasimme. Tuulen naapurina on yksi suurimmista blogisuosikeistani. Luin Murretut päivät -kokoelmaa hotellihuoneessani ja olen vaikuttunut. Millaisia säkeitä ja tunnelmia voikaan sanoilla välittää! Kudon päivistä seittiä, johon pyydän sokean miehen tai Muuan vinopäinen nainen ja sodista selvinnyt suoraryhtinen puu. Kohtasivat kuutamolla ja näin siinä kävi: [--]
Miten siinä kävi, sitä en teille kerro, vaan suosittelen Murrettuja päiviä lämpimästi. Kiitos, Kirjailijatar!

Lauantai oli kiireinen: tapaamisia, työpalavereja ja lisää tapaamisia. Oli onnellista tavata yllä olevan kirjan kirjoittaja uudelleen, lisäksi kolmevuotias kummityttöni suorastaan juoksi syliini Lukukeskuksen osastolla, jossa olin Hannan kanssa kertomassa kirjablogikirjastamme Rivien välissä. Rivien välissä olimme pitempään iltapäivällä, kun Hannan kanssa haastattelimme toisiamme. Olen iloinen, että moni bloggaaja pääsi paikalle meitä kuuntelemaan. Kiitos kaikille! Sallan ja Kirsin blogeissa on hieman enemmän tästäkin sessiosta, itse laitan nyt muutaman kuvan, jotka ovat esimieheni ja bloggaajaystäväni ottamia. Seurasin lauantaina myös bloggaajien ja kustantamoiden edustajien yhteistä paneelikeskustelua, joka oli mielenkiintoinen.

Tänään sunnuntaina ohjelmassa oli vielä Pekka Vartaisen haastattelu. Keskustelu Postmodernista kirjallisuudesta piti otteessaan ja antoi myös hyviä lukuvinkkejä. Koetin ennen kotimatkaa etsiä perjantaina bongaamaani hienoa lumihiutale-piparkakkumuottia, mutta se oli myyty loppuun. Palasin siis kotiin ilman muottia, mutta monta hyvää kirjallista kokemusta rikkaampana. Kirjojen, kirjailijoiden ja ystävien kohtaamisten lisäksi mielessäni ovat hienon romaanin lukeminen hotellissa sekä iltakävelyt Aurajoen rannoilla. Miten voikaan olla kaunista!

P.S. Tämä ei ole kauneusblogi, mutta Turussa huomasin, että verille saakka halkeileviin kantapäihin auttaa parhaiten vanha kunnon Vitalis.

Ne messukuvat, joissa näyn, ovat muiden ottamia. Kiitos kuvista!

"Uutiskatsaus": Vale-arvioita! Kirjamessuja! Luettuja! Merirosvopiparkakkuja!

Blogin uutiskatsaus. Tai jotain. Näin uuden kuun alkajaisiksi riittäisi pientä uutis-, ilmoitus- ja koosteasiaa, joten ymppään kaiken nyt samaan syssyyn ja tarjoilen siinä sivussa (valitettavasti vain valokuvien muodossa) kuopukseni kuusivuotiskekkereiden rääppiäisherkkuja.

Vuosi valearvio-flashmobista

Eilen lokakuun ensimmäisenä päivänä tuli vuosi täyteen siitä, kun kirjabloggaajat julkaisivat virheitä täynnä olevia arvioita kirjoista. Joukossa oli valheellisia selostuksia niin Juhani Ahon Rautatiestä ja Pentti Haanpään Noitaympyrästä kuin F. Scott Fitzgeraldin Kultahatusta ja Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanista. Itse kirjoitin Minna Canthin Anna Liisasta. Tempauksen taustoista voitte lukea flashmobin tiedotteesta sekä Hannan ja minun Rivien välissä -kirjablogikirjasta, mutta sen tarkoituksena oli vääntää rautalangasta mallia lähdekriitiikin ja medialukutaidon puolesta: osoittaa ettei nettikirjoituksia saa kopioida ja myös opastaa (joitakin) oppilaita lukemaan ja kirjoittamaan ihan itse. Lisäksi tarkoitus oli herätellä opettajia huomaamaan, kuinka ikävän yleistä ja helppoa netistä kopioiminen on - useimmat opettajat tämän toki tiedostavatkin.

Miten oma Anna Liisani on otettu vastaan? Millaista palautetta olen saanut niin lukijoilta, oppilailta kuin opettajiltakin? Ensiksi on kerrottava, että Anna Liisa on koko liki viisivuotisen blogiaikani toiseksi luetuin teksti heti Pauliina Rauhalan Taivaslaulun jälkeen. Lukuvuosien aikana, etenkin viime toukokuussa, mutta nyt syksyllä uudelleen blogiini tullaan hakusanoilla 'anna liisa analyysi'; 'canth anna liisa'; 'anna liisa juoni'; 'anna liisa referaatti'; 'anna liisa teema'; 'anna liisa' jne. Helppoa tietä esseen kirjoittamiseen siis haetaan ahkerasti! Suoraa palautetta oppilailta olen saanut vähän, muutamaa kommenttia en ole julkaissut, koska blogiini kommentoitiin esimerkiksi erään nimeltä mainitun koulun toisen oppilaan nimellä (mietin, että onko tässä ollut kyse koulukiusaamisesta: googletin oppilaan nimen ja vaikuttaa siltä, että kyseisessä koulussa tosiaankin on saman niminen oppilas) ja lisäksi hyvin roisia alatyylin sanastoa tuli aika lailla.

Opettajilta olen saanut vain hyvää palautetta, mutta olen toki kuullut toisilta bloggaajilta, ettei tempaus ollut kaikkien mieleen. Parhaiten mieleeni on jäänyt yhden äidinkielen opettajan kertoma: hän oli luetuttanut oppilaillaan Anna Liisan sekä minun valearvioni kirjasta. Oppilaat olivat siis alusta saakka olleet tietoisia, että blogiteksti huijaa pahan kerran. Tehtävänä oppilailla oli ollut vertailla oikeaa ja valheellista Anna Liisaa. Ilahduin tästä suuresti, koska oppilaat oppivat näin sekä lähdekritiikkiä että lukivat erilaisia tekstilajeja. Hienoa!

Mitä mieltä te blogini lukijat olitte valearvioista vuosi sitten? Tai nyt?

Sata parasta kirjaa

Syyskuun aikana kirjabloggaajat osallistuvat hauskaan ja sivistävään tempaukseen, kun noin viisikymmentä bloggaajaa luki kukin kaksi kirjaa HS:n lukijoiden parhaaksi listaamistaan sadasta kirjasta. Tempaus onnistui hyvin ja bloggaajat tosiaankin saivat syyskuun aikana luettua koko satasen. Lisätietoa tempauksesta saa Hannan blogista. Itse luin Mikko Rimmisen mainion Nenäpäivän sekä Katri Lipsonin kauniin ja tunteikkaan Kosmonautin.

Kirjamessut

Lokakuu on kirjamessujen aikaa. Odotan messuja innolla: ruuhkaistakin tunnelmaa, kirjapaljoutta, kirjailijoita, hyviä keskusteluja ja ystävien tapaamista. Tänä vuonna olen sekä Turun että Helsingin messuilla myös esiintyjänä ja/tai haastattelijana.

Turussa olen mukana seuraavasti:
- Perjantaina haastattelen Sara Kokkosta ihanasta "Rasavillejä ja romantikkoja" -kirjasta Vinski-lavalla klo 11-11.20
- Perjantaina olen haastateltavana Ylen radion Kultakuume-ohjelmassa
- Lauantaina olen yhdessä Hanna Pudaksen kanssa kertomassa kirjastamme "Rivien välissä" ensin Lukukeskuksen osastolla klo 14.30-15.00 ja sitten meillä on vielä kirjan isompi esittely Seminaaritilassa 3 klo 15.45-16.15.

Helsingissä taas
- Torstaina 24.10. iltapäivällä (kellonaika varmistuu myöhemmin) Ylen lavalla puhumassa "Rivien välissä" -kirjasta yhdessä Hannan kanssa
- Perjantaina 25.10. klo 10.30 haastattelen erilaisen, glamouria ja vintagea tihkuvan kirjastokalenterin "Lainattuja hetkiä" tekijöitä Kullervo-lavalla
- Lauantaina 26.10 klo 11.30 johdan keskustelua Jaetun lukemisen lumo: yhteisöllisestä lukemisesta, lukupiireistä ja kirjablogeista. Kanssani keskustelemassa ovat Suvi Ahola, Hanna Pudas ja Seija Nummijoki. Aino-lava

Syyskuun luetut

Syyskuussa työ piti minut kiireisenä ja kuvittelin, etten ehtinyt lukea juuri mitään. Mutta sain kuitenkin luettua 11 sellaista kirjaa, joista kirjoitin blogiini. 30km työmatka, jonka istun pääosin bussissa, antaa hyvää lukuaikaa! Kirjoista tosin yksi on lastenkirja ja yksi ei ole oikeastaan kirja, vaan aikakauskirja. Kävin hieman ennen kuun puoliväliä suomen Grantan julkistamistilaisuudessa ja ruoka-teeman tekstit tempaisivat minut mukaansa.

Näistä kirjoista kirjoitin

Katri Lipson: Kosmonautti (2008)
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen (2013)
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (2013)
Mikko Rimminen: Nenäpäivä (2010)
Katri Kirkkopelto: Molli (2013)
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (2013)
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (2009)
Kathleen MacMahon: Näin se päättyy (2012/2013)
Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja (2013)
Niina With: Taisit narrata, Stella (2013)


Lyhyet ei-ihan-erikoiset

Syyskuun alussa osallistuin bloggaajien Osta kirja -päivään ja tulin kotiin Haahtelan Tähtikirkkaan, lumivalkean kanssa. Ja syyskuussa olin mukana myös Suomen pakolaisavun lukutaito-kampajassa. Pidin novelliviikon ja lupasin lahjoittaa kampanjaan viisi euroa jokaisesta lukemastani novellikokoelmasta.

Heinä- ja elokuussa olin mukana Indiedays Inspiration -portaalissa, mutta jättäydyin siitä pois nyt syyskuussa. Asiaan ei liity mitään dramatiikkaa, haluan vain blogata Bloggerissa ilman mainoksia enkä kirjabloggaajana muutenkaan tuntenut kuuluvani sinänsä ihanien lifestyle-blogien joukkoon. Luen niitä toki erittäin mielelläni. Näin on hyvä!

Pahoittelen sitä, että kommentteihin vastaaminen on hieman laahannut. Luen kaikki kommentit ilolla ja periaatteeni on vastata jokaiseen, joten ajan myötä niitä vastauksiakin tulee. :)

Nyt lokakuussa en aio pitää teemaviikkoja, vaikka viime vuonna pitämäni huonon kirjan viikko hieman houkuttaisi taas... No, kuka tietää, ehkä innostun. Sen sijaan aion lukea paljon hyvää. Suunnittelen myös Kuukauden tyttökirjaklassikon paluuta ja syksyyn sopiva kirja onkin jo hyllyssäni odottamassa.

Nyt on syyskuu paketissa. Huh, jaksoiko kukaan lukea? Hyvää alkanutta lokakuuta!