Näytetään tekstit, joissa on tunniste retket ja matkat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste retket ja matkat. Näytä kaikki tekstit

torstai 31. joulukuuta 2020

2020 summattuna

 

Vuosisummausten aika. Vuosi 2020 on ollut omituinen, kuten meillä kaikilla. Se on ollut monella tapaa ikävä, kasvomaskien täyttämä ja tylsä (olen onneksi hyvä sietämään tylsyyttä). Mukaan on mahtunut myös tässä ensimmäisessä kollaasissa näkyviä ihmeellisiä hetkiä, kuten auringonnousu Kolilla klo 3.30, tähtiöitä Sipoonkorvessa, muita retkiä kotimaassa ja hiihtolomamatka Berliiniin, juhlaakin.

Blogi on ollut tänä vuonna hiljaisempi jopa siinä määrin, että syksyllä pohdin hiljaa itsekseni jopa sen telakalle laittamista. Kirjoitin kirjoista enemmän Instagram-tililleni, jota suosittelen seuraamaan, koska näytän saavan kirjajuttuja sinne hieman nopeammin kuin tänne blogin puolelle. En kuitenkaan ole hylkäämässä blogia, toistakymmentä vuotta bloganneelle on ihan tavallista, että harrastusinto aaltoilee. Kommentteihin olen vastannut laiskanlaisesti, mutta jokaisen kommentin olen lukenut moneen kertaan, kiitos niistä kaikista!


Nyt joululomalla olen ilokseni saanut kirjoitettua jo pari kirjajuttua varastoonkin. Parhaillaan olen lukemassa kirjaa, joka olisi voinut mahtua vuoden suosikkieni joukkoon, mutta sillä on hyvä aloittaa blogin uusi vuosi.

Sitä odotellessa listaan nyt muutamia vuodelta 2020 mieleeni jääneitä lukuelämyksiä ja muutakin. Kirjojen kohdalla kyseessä ei ole varsinainen parhaimpien listaus, sillä en halua arvottaa lukemaani paremmuusjärjestyksessä. Näin moni hieno romaani jää pois. Myös työkirjat loistavat poissaolollaan, koska koen epäreiluna nostaa joitakin ohi muiden.


📚Vuonna 2020 erityisesti mieleen jääneet kirjat 📚


Max Porter: Lanny. Upea moniääninen romaani, mitä erikoisin ja kaunein kertomus (äänikirjaversiota on kehuttu, minä rakastin painettua kirjaa).

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Ah! 

Anu Kaaja: Katie-Kate. Valtasuhteet, raha, ulkonäkö, Kate Middleton, Katie Price, pornoistuminen. Tyylitajuista ja terävää satiiria. Huikea.

Marisha Rasi-Koskinen: REC. Eksyttävä romaani, jolla on valtava voima. Lukijana olen kiitollinen.

Iris Murdoch: Meri, meri. Hämmentävä, hieno.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. Pakolaiskriisiin syventyvä romaani on ravisteleva kannanotto ihmisyyden puolesta.

Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Melankolian ja valon kirjallisuutta.

Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation. Nyt tuntuu hullulta ajatella kirjaa, jossa nainen haluaa vetäytyä ja nukkua.

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat. Nelsonin teksti ruokkii älyä ja sydäntä.


Hyvää uutta vuotta, olkoot se mahdollisuuksia täynnä!


torstai 23. heinäkuuta 2020

Lomaa tähän saakka


Jos vuosi olisi toisenlainen, kirjoittaisin nyt varmaankin kuulumisia Italian-matkaltamme. Voisi myös ajatella, että matkan peruuntuminen harmittaa, mutta (ilman mitään itselle selittelyjä) niin ei käynyt, sillä loma tähän saakka on ollut muun muassa:

Auringonnousua Pielisellä (yllä olevan kuvan otin Kolilla hotellihuoneemme parvekkeelta, kello oli soimassa 3.15).



Uuden kirjan ensisivujen lukemista juhlallisesti Kolilla (ensisivujen... Ihan ensimmäisen sivun luin, jatkoin kirjaa myöhemmin samana iltana mukavasti sisätiloissa).




Visiittiä Porvooseen (ja tietenkin myös herkuttelua).



Esikoisen rippijuhlat.



Lumoutumista ja hiljentymistä Parikkalan patsaspuistossa (millainen olikaan yhden ihmisen elämäntyö).



Pyöräilyä Pyhäselän rannoilla.



Iltapäiväteetä läheisten pihalla.



Retkiä ja matkoja.


Ja: enimmäkseen joutenoloa kotona (yövalvomista ja pitkään nukkumista, kävelyjä, lepoa).

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Hiihtolomalla Berliinissä: tuulta, valoa ja paljoutta


On kaupunkeja, jotka heti tuntuvat omilta, joihin meno on kuin laskeutuisi turvalliseen syliin. Sitten on kaupunkeja, jotka ovat kiehtovia ja kauniita, mutta joissa on jotain vierasta. On myös kaupunkeja, joista ei saa selvää ensimmäisellä eikä toisellakaan matkalla: niissä on paljon sellaista, mikä on itselle sopivaa, mutta myös jotain sellaista, josta ei saa otetta. Lontoo on ehdottomasti ensin mainitun kaltainen: sellainen, jota en lakkaa rakastamasta. Pariisi  ihan vaan esimerkkinä  menee seuraavaan sarjaan: en päässyt sen kanssa sinuiksi, vaikka ihastelin sen monimuotoisuutta ja kevätiltoja.
Berliini kuuluu kolmanteen kategoriaan: voi, miten pidän siitä kaupungista. Pidän Berliinin yllätyksellisyydestä, rosoisen ja romanttisen vuorottelusta, kauniin ja ruman sekoittumisesta. Samalla kuitenkin: voi, miten kaupunki ei silti hahmotu päässäni muuten kuin julkisen liikenteen verkostoina. Berliini on kuin arvoitus, joka aukenee pikkuhiljaa, kuin fiilis, johon voi heittäytyä, mutta joka voi muuttua jo seuraavassa hetkessä.
Kävimme koko perheen voimin Berliinissä viime viikolla. Kaupunkiloma tarjosi hiihtolomaturisteille vaikka mitä:

♥ Maalauksia Eastside Galleryssa. Yli kilometrin mittainen pätkä muuria, Berliinin historiaa, ihmisoikeuskannanottoja taiteilijoiden näkemysten mukaisesti. Muurilla vietimme kauan aikaa innostuneita ja liikuttuneinakin.







♥ Lisää taidetta Gemäldegalerissa, vanhoja mestareita Rubensista Vermeeriin eksyttävissä saleissa (oikeasti eksyin, mutta pääsin toki uloskin). Gemäldegaleriessa kävin yksin. Rakastan taidemuseoiden tunnelmaa: vaimeina kaikuvia askeleita, salista toiseen vaihtuvia sävyjä, tiettyä turtumista maalaustaiteen merkkiteosten äärellä ja löytämisen riemua silloin, kun joku taulu erityisesti puhuttelee. 


♥ Korkeuksia. Rakastan taidemuseoiden lisäksi korkeita paikkoja, oli kyseessä sitten mäennyppylä, vuori tai torni. Vuosi sitten hiihtolomalla Lontoossa myöhästyimme varaamastamme ajasta Sky Gardenissa, mikä harmitti. Nyt otimme vahinkoa osin takaisin Berliinin TV-tornissa, josta aukesivat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin.




♥ DDR-arkkitehtuuria. Alexanderplatz, jossa torni sijaitsee, oli niin ruma, että se tuntui jo hienolta, maailmankello ja kaikki. Maailmankello muuten komeilee myös esikoiseni saksan kirjan kannessa.




♥ Tuulta ja valoa. Käytöstä poistuneella Tempelhofin vanhalla lentokentällä oli tilaa välttää ihmismassoja. Rakastan hylättyjä paikkoja, vaikkei Tempelhof tietenkään ole hylätty, vaan suosittu ulkoilualue, jota ollaan käsittääkseni kehittämässä. Kävelin elämäni ensimmäistä kertaa kiitoradalla.








♥ Paljoutta. Berliini oli paljon. Paljon juna- ja metroasemia, paljon kekseliäitä karhupatsaita, paljon askeleita, paljon ruokaa (kuvakollaasissa koivurunkoinen sisustus on hampurilaisravintola Hans im Glückistä, jota suosittelen ja josta niin vegaanit kuin sekasyöjät löytävät runsaasti vaihtoehtoja), paljon kauppojakin (ostin itselleni mekon ja villapaidan, KaDeWe kuitenkin vain käveltiin läpi), liikaa suklaata, hurjan paljon ihmisiä Checkpoint Charliella (mutta tulipahan käveltyä sekin tienoo), ja vielä enemmän ihmisiä vanhassa Aquariumissa (mutta meduusojen seuraaminen oli aika lumoavaa ja rauhoittavaa, kuopus bongaili eri hailajeja). Oli myös paljon yllätyksiä; graffiteja, joulupukkinukke yksinään keinumassa, kirsikankukkia. Ennen kaikkea paljon askeleita, väsymyksen aikaansaamaa hyvää rentoutta.


♥ Kaihoa. Parasta oli tuuli ja valo, sekä mustarastaiden ihmeellisen voimakas ja kaihoisa laulu Charlottenburgin (alue, jossa hotellimme sijaitsi) puissa.






Berliini oli hyvä ja kaikkine turistijuttuineen juuri sopiva. Silti se ei (tietenkään) ole Lontoo, jonne kaipaan aina vaan. Ehkä taas joskus, kumpaankin kaupunkiin.



sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Kesän päätteeksi: Paavolan tammi, Tukholma, Nick Cave


Viimeisimmän IrisMurdoch -postaukseni yhteydessä pohdin sitä, miten hankalaa bloggaamisesta on nykyisin saada otetta. Ehkä syynä on kyllästyminen: toistakymmentä vuotta kirjabloggausta. Ehkä syynä on se, että olen töissä kirja-alalla ja vaikka en juuri teekään töitä romaanien kanssa, ei tietokoneen äärellä istuminen vapaa-aikana jaksa aina kiehtoa. Ehkä syytä ei voi edes tietää. Sen tiedän, että luen edelleen (tietenkin!) paljon, mutta en sitä, alanko jatkossa kirjoittaa tänne pienempiä kirjajuttuja, keskitänkö vapaa-ajan lukemisesta kertomisen Instagramiin (klik sivupalkista) vai lisäänkö tänne Lumiomenaan tällaisia muita juttuja kirjojen lomaan. Jonkinlaisen tuoreuden ja bloggaamisen ilon haluaisin säilyttää, mutta katsotaan.

Nyt siis tällaisen kyllästymisjohdannon jälkeen muutamia loppukesäisiä iloja.

Paavolan tammi



Täällä olen käynyt aiemminkin. En tiedä, onko järkevää autoilla katsomaan yhtä puuta. Puu on kaunis, vuosisatainen, majesteettinen, maaginen. Sitä pitää lähestyä varoen ja vaalien. Haluaisin vielä joskus käydä Paavolan tammella syyssumujen aikaan, mutta toisaalta kaikki puut ansaitsevat arvostusta.



Päivä Tukholmassa





Vuosi sitten meiltä jäi yksi kesäperinne välistä: päivä Tukholmassa heinäkuun viimeisellä viikolla. Tänä vuonna oli jälleen aika käydä länsinaapurimme pääkaupungissa. Emme tehneet reissulla oikeastaan mitään. Kävelimme vain Gamla Stanin kujilla, huomasimme että Harry Potterin syntymäpäivä on sama kuin hääpäivämme, ihastelimme merta hytin ikkunasta, nautimme laivan aamiaisravintolan pöytään tarjoilluista pannukakuista. Kotiin ostimme uuden ovimaton. Nyt tuntuu, että ensi kesänä teemme perheen viimeisellä yhteisellä lomaviikolla jotain muuta, mutta oli toki ihanaa olla vielä tovi irti arjesta.


Conversations with Nick Cave, Musiikkitalo, Helsinki



Kirjoitin Instagramiin ja omalle yksityiselle Facebook-sivulleni suunnilleen, tässä hieman lyhentäen sillä juttuni oli aika pitkä, näin:

Reilut 22 vuotta sitten Ruisrockissa lavalla heilui mustiin pukeutunut, ruodonlaiha mies, joka oli (ehkä) päihtynyt/aineissa, mutta niin taitava. Olin löytänyt Nick Caven musiikin muutamaa vuotta aiemmin ja samalla löytänyt itselleni toisen musiikillisen kestosuosikin Tori Amosin rinnalle. Nämä rakkaudet ovat kestäneet.
Eilen illalla [27.8.] Musiikkitalon lavalla oli edelleen ruodonlaiha mies, mutta tällä kertaa hyväkuntoinen, hyväntuulinen. Conversations with Nick Cave tarjosi hienon illan. Yleisön joukosta kuului monenlaisia kommentteja ja kysymyksiä. Oli mm. Elisa Dayksi (!) esittäytynyt pieni (!) tyttö (jolle Cave lauloi Mermaidsin), keskusteluja häpeästä, unista, autossa työskentelemisestä, Caven jumalasuhteesta ja tylsyydestä. Oli valtava määrä biisejä, jotka muistuttivat miksi Cavesta niin pidän: vimmainen ja loistava Mercy Seat (en melkein kestänyt), ihana Into My Arms, hieno Jubilee Street, tietenkin Stagger Lee (tosin vasta sitten, kun Cave kysyi että halusiko yleisö kuulla sen), sydänkasvoinen West Country Girl jne. Joukossa oli myös The Boys Next Doorin, Caven ensimmäisen bändin, kappale The Shivers, jonka Cave esitti ensimmäistä kertaa koskaan soolona.
Kolmetuntinen meni kuin siivillä. Tällainen illan kuuluikin olla: yllättävä, intiimi, älykäs, melankolinen, lämmintunnelmainen ja osin myös hillittömän hauska. Parasta oli se, miten vahvasti läsnä Cave oli koko ajan, ikään kuin jokaiselle. ❤️

--
Niin, yllä olevan kirjoitin keskiviikkona. Caven konsertti piti sisällään keskustelua ja musiikkia ja Musiikkitalo oli konseptille erinomaisen toimiva paikka. Nyt sunnuntaina olen edelleen kiinni konsertin tunnelmassa. Haluan pitää siitä paljon itselläni ja silti jakaa kokemaani teille muillekin. Olen vajonnut jonnekin hyvän melankolian ja onnellisuuden rajamaille. Suosittelen kaikille, niillekin jotka eivät Caven musiikista välitä, sivustoa The Red Hand Files. Millä taidolla Cave vastailee ihmisten hänelle lähettämiin kysymyksiin. Hänen tekstinsä ovat kuin pienoisesseitä, vielä erinomaisesti kirjoitettuja. Spotify-soittolistallani viikon kuunnelluin kappale on ollut The Girl in Amber.



Koti, syksy





Suosikkivuodenaikani on alkanut. Ulkoilun, kotona olemisen, lukemisen, fiilistelyn aika.


P.S. Huomenna jatkan yhdellä kirjajutulla Instagramissa. Kirja on niin huono, etten ole varma, tuonko siitä rippeitäkään tänne blogiini. Katsellaan! 

torstai 1. elokuuta 2019

Näyttelyvinkkejä ja yöajeluja




Kesäloman päättyminen on aina hieman haikeaa. Itse palasin töihin eilen, toki ihan mukavissa merkeissä. Silti paluu arkeen on kuin jonkinlaisen jetlagin kourissa olemista ainakin kaltaiselleni, joka valvoi lomayöt pikkutunneille. Lomalla tuntui olevan aikaa vaikka mihin!

Oli myös aikaa retkeillä Suomessa mm. erilaisissa museoissa. Koska nämä paikat ovat auki ympäri vuoden ja koska seuraavat näyttelyt ovat yhtä lukuun ottamatta edelleen katsottavissa ja koettavissa, vinkkaan muutaman kohteen vaikka mahdollista elokuista retkeä ajatellen. Onko joukossa tuttuja paikkoja?


Joensuun taidemuseo Onni


Joensuun taidemuseon nimi on Onni eikä ihme, on onni käydä siellä, vaellella salista saliin, kulkea portaikoissa, tehdä heräteostoksia museokaupassa (olen heikkona museokauppoihin, nytkin hankin uudet korvikset).

Tänä kesänä ja aina lokakuun 27. päivään saakka Onnin vaihtuvassa näyttelyssä on nähtävillä Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin Blue and Red – Kaksi matkaa, johon liittyy myös dokumenttielokuva naisten matkoista Kiinan ja Suomen halki. Suosittelen!

Omia suosikkejani museosta ovat tietenkin Albert Edelfeltin Lukeva pariisitar (Virginie), jonka pyrin näkemään ainakin kerran vuodessa, sekä portaikko ja siellä olevat Oscar Parvaisen maalaukset, ja vielä Berghemin ikonikokoelma, jossa teosten asettelu pysäyttää. Uskonnollisten kuvien kohdalla ei ehkä pitäisi puhua lumoutumisesta, mutta ainakin minä lumouduin.



VB-valokuvakeskus, Kuopio


”If you believed they put a man on the Moon...” Tänä kesänä ihmisen ensiaskelista Kuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta. Kuopion VB-valokuvakeskuksessa on esillä sympaattinen näyttely Man on the Moon – Matka Kuuhun. Näyttelyn materiaali on koottu NASAn Apollo-kuuohjelman arkistoista: Apollo 11, astronautit, hieno kuva laskuvarjoista, Kuun pinta...

VB:lla on katsottavissa myös Georges Méliès’n elokuva Matka kuuhun, jonka ikoninen kuva on muuten yksi lapsuudesta vahvimmin mieleeni jääneistä kuvista (Disneyn ”Lumikin” pahan äitipuolen, Napoleon-kirjan kannen, Mauri Mäyräkoiran ja kuvitteellisen planeetta Pluto-näkymän ohella).

VB-valokuvakeskus on yksi suosikkipaikoistani Kuopiossa. Man on the Moon -näyttely menee 1.9. saakka.


Botania, Joensuu
Luomus, Helsinki


Kasvihuoneita ja enemmänkin, mutta erilaisesti.


Joensuun
Botania on tapahtumapuutarha, jota on viime vuosien aikana uudistettu voimakkaasti. Aiemmin Joensuun / Itä-Suomen yliopiston kasvitieteellisenä puutarhana tunnetussa Botaniassa voi paitsi tutustua kasvihuoneiden ja ulkopuutarhan kasveihin ja perhosiin myös nauttia kulttuurista sekä hengailla muuten vaan, hengähtää hetki kaukana arjesta. 

Nykyisin Botanian omistaa valotaiteilija Kari Kola, joka on tiiminsä kanssa saanut Botaniassa aikaan vaikka mitä hienoa! Esimerkiksi pihalla järjestetään konsertteja, nyt kesällä siellä on myös upea hiekkaveistosnäyttely, Botanian ravintolaakin on kehuttu.

Paikka on kiehtova ja monipuolinen käyntikohde kaiken ikäisille, mutta hinnoittelussa on parantamisen varaa turistin näkökulmasta, sillä 25 euroa kertalipusta on paljon eikä edullinenkaan vuosikortti kiinnosta, jos Joensuussa käy esimerkiksi kerran vuodessa. (Kiitos siis ystävälle, jonka kanssa pääsin hänen kaverikortillaan ilmaiseksi sisälle.)



Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha Helsingissä on osa Luonnontieteellistä keskusmuseota Luomusta. Sinne pääsee Museokortilla, joka on yksi suosikkikeksinnöistäni. Sydän! Jo 1820-luvun lopulta saakka Helsingin keskustassa sijainnut paikka sykähdyttää kasvihuoneillaan – niin rakennuksina kuin toki kasviensa osalta.

On kuin astuisi jonnekin taianomaiseen, ihan omanlaiseensa maailmaan, jossa on tropiikin lämpöä, savannien ja aavikoiden kuivuutta ja Välimeren raikkautta. On kaunista valoa, ihmeellinen Palmusali, Lummehuoneen jättilumpeet… On paljon tietoa, elämyksiä, rauhaa.

Kaisaniemen kasvitieteellisen ulkopuutarhassa kannattaa sielläkin käydä. 


 Kiasma, Helsinki


Kiasmaan ehdin tänä kesänä kahdesti.

Ensimmäisellä kerralla ehdin nähdä myös Iiu Susirajan Kuivakka ilo -näyttelyn, joka nimensä mukaisesti tarjosi hyvällä tavalla kuivaa huumoria, mutta myös paljon enemmän: oivalluksia, kohdalle osuvia ja ohi meneviä tunteita, suoria ja puhuttelevia. Susirajan näyttely Kiasmassa päättyi viime viikon loppuun, mutta suosittelen ehdottomasti Susirajan valokuvia, joita näkee esimerkiksi taiteilijan omilla nettisivuilla.

Kaksi kertaa kävin silittelemässä karvoja islantilaisen Shoplifterinä tunnetun Hrafnhildur Arnardóttirin näyttelyssä Nervescape VIII. Eri paikoissa aina hieman erilaisen muodon ottava näyttely lävähtää verkkokalvoille oikeana väri-iloitteluna. Synteettisten, kosketeltavien karvojensa tai hiustensa vuoksi aistivoimaisuus korostuu, sillä näitä karvoja saa silitellä ja vaikka halata. Hauskaa!

Viiden taiteilijan näyttely Astu lavalle mahdollistaa monenlaisia kohtaamisia. Voi esimerkiksi keskustella vaatteiden korjaajan kanssa sillä aikaa, kun tämä korjaa tai koristelee vaatteita (Lee Mingwei, Taiwan). On myös mahdollista ottaa yhteyttä kaveriin lankapurkkipuhelimella (Amalia Pica, Argentiina) – onko tällainen tuttua lapsuudestanne? Ihastuin myös museokävijöiden taituruuteen Brittiläisen David Shrigleyn “mallipiirustusluokassa”. Tanskalaisen Christian Falsnaesin esiintymislava näytti hauskalta, sitä en kokeillut. Venäläisen Sasha Pirogovan videoteoksessa mikrofonin ja viiden esiintyjän performanssi vangitsi katsomaan.

Kiasmassa on nyt menossa myös ihmistä, eläintä ja luontoa käsittelevä yhteisnäyttely, nykytaiteen museon tulevat näyttelyt lupaavat nekin kiinnostavia elämyksiä.


Bonus: Yöajelut




Joku ehkä muistaa minun kirjoittaneen Linnunradan etsimisestä viime syksynä. Odotankin jo tähtikirkkaita öitä, mutta kesälläkin on ollut ihanaa ajella ja kävellä iltamyöhällä.
Kuinka maagisia nämä alkuyön hetket ovatkaan, miten mieli rauhoittuu. Yöajelukuvat otin lapsuuteni kotipaikkakunnalla Suonenjoella.