Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: Sweetness at The Bottom of The Pie 2009
Suomennos: Maija Paavilainen
Sivuja: 385 (ennakkokappale)
Kustantamosta
Kanadalainen, Iso-Britanniaan sijoittuva mysteeri

Kunpa voisin sanoa, että olin ytimiäni myöten järkyttynyt, mutta en ollut. Kunpa voisin sanoa, että vaisto käski minun juosta pois, mutta se ei olisi totta. Sen sijaan katsoin tuota näkyä lumoutuneena ja yritin huomata kaikki yksityiskohdat: vapisevat sormet, ihon joka muuttui lähes huomaamattomasti pronssisen himmeäksi, aivan kuin kuolema itse olisi hengittänyt siihen siinä silmieni edessä.
Huomasin myös täydellisen hiljaisuuden.
Kunpa voisin sanoa että minua pelotti, mutta ei minua pelottanut. Oikeastaan päinvastoin. Tämä oli ilman muuta mielenkiintoisin asia mitä minulle oli koskaan tapahtunut.

Buckshaw, Englannin maaseutu vuonna 1950. 11-vuotias Flavia de Luce asuu isänsä ja ärsyttävien siskojensa kanssa suvun vanhassa kartanossa ja keskittyy mieluummin keittäjän, rouva Mulletin, kiusaamiseen sekä kotilaboratoriossaan tekemiin kemian kokeisiinsa kuin hyvään käytökseen ja kasvamiseen. Eräänä päivänä kartanon alueelta löytyy kuollut lintu, jolla on nokassaan arvokas postimerkki. Pian tämän jälkeen Flavia kohtaa kuolemaa tekevän miehen, joka ennen pitkää muuttuu murhatuksi ruumiiksi kartanon kukkapenkissä. Kuka on tuo vainaja, tuo punatukkainen muukalainen? Miksi isä on niin outo ja kenen kanssa hän riiteli aiemmin? Ja kuka ihme on haukannut palasen rouva Mulletin vaniljapiirakasta? Tarvitaan Flavian nokkeluutta ja kemian tuntemusta ennen kuin monimutkaisen murhamysteerin palaset loksavat kohdilleen.

Luen harvoin samaa kirjaa kahteen kertaan. Teen sen tavallisesti vain silloin, kun kirja on itselleni rakas klassikko, kuten vaikkapa monet Jane Austenin teokset tai silloin, kun kirja puhuttelee ja kantaa mukanaan ihmeellistä valoa, kuten Joel Haahtelan romaanit. Nyt tartuin teokseen, jonka kuuntelin äänikirjana pari vuotta sitten. Kanadalaisen Alan Bradleyn Sweetness at The Bottom of The Pie on julkaistu suomeksi nimellä Piiraan maku makea ja se kolahti postilaatikkooni ennakkokappaleena. Flavian seikkailut murhamysteerin parissa olivat jääneet mieleeni kohtalaisen näppäränä tarinana, jossa oli hieman höttöinen juoni, mutta tismalleen oikeanlaista brittitunnelmaa. Kotoisten dekkarien ystävänä halusin rentoutua Bradleyn kirjan parissa viimeinkin suomeksi - ja viimeinkin painetun kirjan sivuilla, sillä en ole suuri e- tai äänikirjojen ystävä.

Voisin kirjoittaa vertailun siitä, millaista on kuunnella ja lukea samaa kirjaa kahdella eri kielellä. En kuitenkaan tee sitä, vaan totean, että kuten Piiraan maku makeaa äänikirjana kuunnellessani, ihastuin nytkin hyvään tarinan kuljetukseen, nokkelan Flavian persoonaan ja täydelliseen tunnelmaan. Bradley hallitsee miljöökuvauksen ja kaltaiseni puolianglofiili ei voi olla kuin ihastunut siihen. Periaatteessa Bradley tuntuu suorastaan leikittelevän kliseillä. Hän kirjoittaa brittiläisestä ruuasta, rouva Mulletin valmistamista de Lucen perheelle kelpaamattomista piiraista, lämmöllä ja hartaudella, mutta pieni pilke silmäkulmassa: leipäkin käy pullasta, kun sille levittää paljon voita ja fariinisokeria. Sama ironia on tunnistettavissa vaikkapa Greyminsterin koulun nurmikenttien kuvauksessa. Kampusalue on kuin valtavaksi suurennettu Agfacolor-valokuva, jotain sellaista kuin kirjassa Kuvankaunis Britannia.

Bradley kirjoittaa sujuvasti, mutta Flavian tarina on paikoin epäuskottava: kuinka moni 11-vuotias toimii niin fiksusti kuin Flavia? Tarinassa on myös jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta toisaalta se sopii brittiläiseen kartanomiljööseen eikä murhakaan heti ratkea, vaan sen selvittely vaatii vääriä johtopäätöksiä ja paljon odottelua. Onneksi Flavia on nokkela tyttö eikä mitään söpöliini, hän osaa käyttää fiksuuttaan hyödyksi silloin, kun se on tarpeen oman ja läheistensä nahkan pelastamiseksi: Joka valheen suusta luikauttaa, sen äiti henkensä menettää saa. Entä sitten, kun äiti on jo kuollut? Flavia voi hyvin valehdella hieman ja Piiraan maku makea pitääkin sisällään aimo annoksen veijaritarinaa. Lisäksi Flavian mieltymys luonnontieteisiin, kemiaan, on hauskaa vaihtelua. Tässä yhteydessä voisin vinkata toisestakin luonnontieteilijätytöstä, tyttökirjaperinteeseen nojaavasta Luonnonlapsi Calpurnia Tatesta. Flavia De Luce on kuitenkin nuoresta iästään huolimatta oikean murhamysteerin äärellä, minkä vuoksi nämä tiedemaailmasta viehättyneet tytöt saavuttavat varmasti osin eri yleisön.

Vaikken vertailekaan englanninkielistä äänikirjaa ja suomennettua painettua kirjaa, sanon että nautin tietenkin enemmän lukemisesta kuin kuuntelemisesta. Olen huolimaton äänikirjan kuuntelija ja nyt lukiessani kirjan monet nyanssit nousivat paremmin esille. Piiraan maku makea ei ole täydellinen dekkari eikä se ole kirja, joka jää ikuisiksi ajoiksi mieleen. Se on vain nokkela ja kestonsa verran viihdyttävä tarina. 

Mutta se on pahuksen hauska, juuri oikealla tavalla peribrittiläinen - kanadalaisen kirjoittamanakin! - ja viehättävästi vanhanaikainen lajityyppinsä edustaja. Se edustaa juuri sitä kotoisten dekkarien perinnettä, josta Neiti Marple ja Midsomerin murhatkin ovat peräisin ja juuri siksi suosittelen tätä postimerkkeihin ja myrkkyihin keskittyvää romaania kaikille vanhanaikaisten dekkarien ja Englannin ystäville.

Olipa kerran... Haastattelussa Pirjo Suvilehto ja Karoliina Pertamo

Missä se nyt olikaan, se oikea kolo, jonne mahtuisi tämä polo?
On mulla Minervan muisti ja puinen kuisti --

Ote tekstistä "Pöllö" / Eläinaakkoset

Lapsosen lähellä, Otso ja soiton salaisuus, Eläinaakkoset, Anni ja loistokoirat... Ihania, värikylläisiä kuvia, suloisia, hauskoja ja riemukkaita loruja ja tarinoita, joista etenkin Eläinaakkoset ja Anni ja loistokoirat ovat meillä rakkaita ja paljon luettuja. Kuusivuotias poikani on alkanut kiinnostua kirjaimista ja Eläinaakkosista hän tavaa eläinten nimiä, nauttii loruista ja saa hyvää tietoa eläimistäkin. Anni ja loistokoirat puolestaan on koirakuumeisen tyttäreni mieleen. Tokaluokkalainen suorastaan riemastui, kun bongasi kirjasta koiramaailman hyvää tekevän julkkisenkin: lukukoira Börjen!

Olen jo joitakin vuosia ihaillut Karoliina Pertamon värikylläistä kuvitusta eri lastenkirjoissa ja tänä keväänä tutustuin työyhteyksissä Pirjo Suvilehtoon. Yhdessä Suvilehto ja Pertamo ovat saaneet aikaan monta lastenkirjaa. Millaista kirjailijan ja kuvittajan yhteistyö oikein on? Otetaan selvää siitä ja yhteistyöparin muistakin kirjojen tekoa koskevista mietteistä. Blogien lastenkirjaviikon sunnuntaina Olipa kerran -teemalla haastattelussa ihanat Pirjo Suvilehto ja Karoliina Pertamo.

Olette tehneet useita kirjoja yhdessä. Miten yhteistyönne lähti käyntiin?
- Tammen kautta, muistelee Karoliina. - Pirjo oli ehdottanut vauvarunokirjoja ja minua pyydettiin kuvittajaksi. Pirjo puolestaan muistelee, kuinka oli nähnyt Karoliinan kuvituksia kustantamon pöydällä: - Ihastuin välittömästi Karoliinan tyyliin ja sanoin suoraan, että "Saanko tämän kuvittajan".

Tästä alkoi naisten yhteistyö, joka on sujunut koko ajan hienosti.

- Yhteistyö on varsin helppoa, kertoo Karoliina. Pirjo on samoilla linjoilla: - Mielestäni kertaakaan en ole joutunut tekemään mitään kompromissia Karoliinan kanssa. Teemme hyvin itsenäisesti osuutemme, hän tuumaa.

Mistä kirjaideat tulevat? Kumpi syntyy ensin, teksti vai kuvat?

Pirjo kertoo ideoivansa kirjaa, yleensä tarina tai lorut syntyvät ensin. Joskus idea tulee kuitenkin muualta: - Puuhakirjaan minua pyydettiin, ja oli ihana tehdä käsikirjoitus ja kuvitussuunnitelma valmiiseen konseptiin Oppi ja ilo -sarjassa, jossa ovat ihastuttavat hahmot, kuten Taikakissa ja Yrre-orava. 

Karoliinan mukaan: -  Kaikki muut ovat tuleet Pirjon ideoista, niin kirjoja tehdessä yleensä on. Mutta Ötökkäloruja oli minun ideani ja kuvat oli piirretty ensin, Pirjo kirjoitti tekstit valmiisiin kuviin.

Miten aikataulutatte työnne?

- Aikataulutan työni siten, että kiireiset hoidan tiiviillä tahdilla ja pidemmän ajan töiden annan muhia rauhassa. Usein myös joudun laittamaan heränneet ideat hyllylle odottelemaan. Kyllä ne sieltä löytyvät, sanoo Pirjo, joka yleensä lähettää valmiin käsikirjoituksen Karoliinalle.

- Arvioin kuinka kauan kuvittamiseen menee, lasken aukeamia ja kuvia. Koetan miettiä kuinka kauan edellisiin on mennyt. Sitten varaan kalenteriin n. 1-3 kuukautta kirjaa kohti, kertoo Karoliina.

Karoliina työskentelee päiväaikaa silloin, kun hänen lapsensa ovat koulussa. Työ ei kuitenkaan ole mekaanista, vaan vaatii paljon ajattelemista ja suunnittelua: 

- Teen töitä niin säntillisesti kuin voin, mutta aina ei piirtämistä voi pakottaa. Myös miettiminen ja vaikka rannalla käveleminen voi olla työtä. Ei voi ryhtyä koneeksi.

Myös Pirjo työskentelee valoisan aikaan, hän ei ole yöihmisiä, vaan menee aikaisin nukkumaan. Hän kertoo: - Kirjoitankin sitten missä vain. Intensiivityö on parasta aamun tunteina. Muutoin teen hahmotelmia ja katkelmia eläinpuistossa, uimarannalla, autossa, reissun päällä ja vaikka uimahallissa. 

Mistä tarina tai loru lähtee liikkeelle, Pirjo? 
- Sysäys voi tulla vaikka lapsen lausumasta, unesta, luetusta tekstistä tai putkahtaa yhtäkkiä mieleen. Se voi olla myös pidemmän harkinnan ja kypsyttelyn tulos.

Entä Karoliina, käytätkö töissäsi malleja vai syntyvätkö kuvat tarinasta ja/tai omasta mielikuvituksestasi?

- Teksti kertoo minulle mitä piirrän. Usein kuva on minulle aivan selvä luettuani tekstin. Joskus se vaatii enemmän pohtimista. Jos kuvissa on tarkoitus olla esimerkiksi tunnistettavia eläinhahmoja tai kasveja, etsin ilman muuta tietoa, jotta saan tärkeät tuntomerkit oikein. 

Ketkä ovat omia esikuvianne kirjailijoina ja kuvittajina?

- Tämä ei ole minulle helppo kysymys, pohtii Karoliina ja jatkaa: - Luen, kuuntelen musiikkia, katselen luontoa ja kaikesta siitä voi löytyä jotain, joka auttaa ymmärtämään omia kuvia. Muistan oman lapsuuteni kirjoja, joissa kuvat olivat kauniita ja syviä, niihin saattoi uppoutua ja tuntea tarinan tunnelman.

- En tiedä varsinaisista esikuvista, sillä lastenkirjallisuus on aivan valtava, hieno kenttä, jossa työskentelee intohimoisia ihmisiä, miettii Pirjo. - Olen aina ihaillut esimerkiksi Markus Majaluoman,  Ilpo Tiihosen, Nopoloiden ja Kari Hotakaisen humoristista ajatuksenjuoksua. 

Mikä on yhteistyönne rakkain kirja?

- Minulle ehdottomasti rakkain on Otso ja soiton salaisuus, kertoo Pirjo. Otson tarinaan liittyy minulle henkilökohtaisesti kovin paljon. Se on rakkaussatu esikoiselleni Otsolle, ja siksi kirjan valmistuinen oli minulle merkittävä asia.

Karoliina puolestaan nostaa esiin kaksi varhaisempaa kirjaa: -  Minulle rakkaimmat ovat samaan aikaa tehdyt ja ilmestyneet kaksi kirjaa: Lapsosen loruja ja Lapsosen lähellä. Ne olivat aivan ensimmäisiä kuvittamiani kirjoja ja olin niistä niin iloinen. 

Olipa kerran... Mitä sitten, mitä siitä voisi alkaa - juuri tällä hetkellä? 

- Olipa kerran puutarha, jossa kasvoi ihmeellisiä kasveja ja kiemurteli salaperäisiä polkuja. Kasveissa lepatteli kaikenvärisiä perhosia ja pensaista pyrähteli pieniä ujoja lintuja, aloittaa Karoliina. 

Pirjo taas lähtee kuljettamaan sadun aloitusta seuraavasti:

- Olipa kerran pieni shetlanninponi, jolla oli suuri suunnitelma. Poni vain ei tiennyt, kuinka aloittaisi. Niinpä poni vain seisoksi karsinassaan, katseli ikkunasta pihamaalle ja aloitteli mielessään: Olipa kerran pieni poni, jolla oli suuri suunnitelma, ja sen poni tulisi eräänä päivänä vielä toteuttamaan...

Ja nyt minä ajattelen kesää, pihallamme villiintyvää perhoshoukutinta omenaminttua ja suloisia, ehkä hieman ujoja punarintoja sekä pientä shetlanninponia ja sitä, millainen sen suunnitelma voisi ollakaan. Maailmaan mahtuu ihmeellisiä tarinoita ja riemukkaita kuvia! Pirjo Suvilehdon ja Karoliina Pertamon seuraava yhteinen kirjansa Anni ja hurmaava pentu ilmestyy syksyllä WSOY:n kustantamana.

Lämmin kiitos haastattelusta, Karoliina ja Pirjo!

--
Kuvat Pirjo Suvilehdon ja Karoliina Pertamon kirjoista Anni ja loistokoirat, Ötökkäloruja ja Eläinaakkoset.

P.S. Jostain syytä Bloggerin fontti heittelee enkä saa sitä korjattua.

Astrid Lindgren: Meidän Marikki (Blogien lastenkirjaviikko)

Blogien lastenkirjaviikko: Rakkain lastenkirjamme
Astrid Lindgren: Meidän Marikki, WSOY 1986
- yhteisnide kirjoista Marikki 1962 (suomentanut Laila Järvinen)
ja Marikki ja Kesäkummun Tuikku 1977 (suomentanut Kristiina Rikman)
Kuvitus Ilon Wikland
Sivuja 373

- Sinä olet ihan hassu, Marikki, sanoo Liisa.
- Nukut aina vaan, vaikka minä kuinka hakkaan vasaralla. Sinä et varmaan kuulisi vaikka tänne tulisi...
Liisa miettii, mitä kamalaa keksisi.
- Vaikka tänne tulisi kannibaali, hän sanoo aikansa mietittyään.

Astrid Lindgren on kirjailija, jonka tuotantoa ihailen enemmän kuin kenenkään toisen lastenkirjailijan - tai voisin varmaan sanoa, että enemmän kuin kenenkään muun kirjailijan. Se on paljon sanottu, mutta Lindgrenin kirjat ovat kulkeneet mukanani lapsuudesta aikuisuuteen ja surusta iloon. Olen kirjoittanut blogiini useista Lindgrenin kirjoista, niistä ihanimmista, siitä ainoasta ärsyttävästä ja yhdestä kauniista, mutta itselleni ristiriitaisestakin. Olen usein kertonut, että oma suursuosikkini on Marikki - tai kaksi Marikki-kirjaa, Marikki sekä Marikki ja Kesäkummin Tuikku, joiden yhteisniteestä Meidän Marikki nyt kirjoitan.

Marikki on alakouluikäinen tyttö, joka asuu perheensä kanssa pienessä ruotsalaisessa kaupungissa 1900-luvun alkupuolella. Marikilla on Liisa-niminen pikkusisko, jonka kanssa hän keksii kaikenlaisia hassutuksia ja ajautuu usein pieniin vaikeuksiin. Hän esimerkiksi hyppää sateenvarjon avulla katolta, myy Liisan orjana ja kiipeää koulun katolle. Marikin isä on paikallislehden toimittaja ja äiti nokkela kotirouva. Perheeseen kuuluu myös Alva-piika sekä kissa ja koira. Marikin oma elämä on turvattua ja mukavaa, mutta naapureidensa ja koulutoveriensa elämää seuratessaan Marikki oppii yhtä sun toista erilaisesta arjesta. Marikin on kuvittanut Ilon Wikland, jota parempaa kuvittaja en Lindgrenin kirjoille keksi. Wiklandin ilmeikkäät hahmot ja idyllisyydessäänkin reippaat miljöö- ja tuokiokuvat tuovat lisää ilmeikkyyttää alkujaankin eloisaan tekstiin:

Marikkia voi pitää koko perheemme yhteisenä kirjasuosikkina silläkin uhalla, että vain tyttäreni ja minä olemme täysverisiä faneja. Mieheni suosikki olisi varmastikin Vaahteramäen Eemeli tai Ronja Ryövärintytär, joka on itsellenikin rakas. Poikani taas pitää melko tasaisesti kaikista, hän on oivaltanut lindgrenläisyyden ytimen ja tuntuu samastuvan kirjojen tapahtumiin. Marikki on se Lindgrenin kirja, jonka olemme lukeneet kaikkein useimmin. Kun automatkalle valitsemme äänikirjaa, on voittaja melko tasaisesti Eemeli tai Marikki, vaikka tarjolla olisi niin Peppi Pitkätossu kuin Andersenin Kauneimmat sadut, Norosen Supermarsu tai Disneyn versioita satuklassikoista.

Miksi Marikki? Voi hyvänen aika, tietenkin Marikki! Aloitanko siitä, miksi Marikki on oma suosikkini vai siitä, miksi se on eräs koko perheemme yhteisistä suosikeista? Nämä kaksi lähtökohtaa toki liittyvät toisiinsa, sillä lapsiperheessähän kirjat ovat usein vanhempien valintoja ja minulle oli itsestäänselvää, että Marikki on yksi niistä kirjoista, jonka tarinan haluan siirtää omille lapsilleni.

Marikki on tyypillinen Lindgrenin realistisen vaiheen kirja. Se koostuu pienistä arkisista episodeista, kuvaa pienen perhetytön elämää eri vuodenaikoina, kurkistaa kodin ja koulun arkeen, vie tappeluihin ja eväsretkille, kertoo toisaalta uusista sannikkaista ja toisaalta toivottomasta köyhyydestä. Se on tunnelmaltaan lämmin ja herttainen olematta lälly tai ylikiltti. Lindgrenin kerronnassa on mukana sopivasti huumoria ja pienesti vakavuutta. Jos Marikki olisi tuoksu, se olisi sekoitus syreenejä, omenia, täimyrkkyä ja joululahjapakettien lakkasinettejä. Mutta Marikki on myös paljon enemmän:

Kun Marikki iloisena ja kiihdyksissään juoksee kohti Rauhalaa, hän törmää portilla Nilssonin setään. Tämä tulee kotiin yhtä selvänä ja happamana kuin lähtikin. Marikki ei ainakaan huomaa mitään eroa.
- Elämä on taistelua, sanoo setä. - Mutta siitä sinä et tiedä vielä mitän, pikku Marikki. Ja ihmiset ovat armottomia. Tässä kaupungissa ei ole ketään, joka lainaisi köyhälle piruparalle kaksisataa markkaa vaikka hän polvillaan rukoilisi.

Lindgren on monissa kirjoissaan varsin yhteiskunnallinen. Vaikka Lindgrenin kirjojen lasten maailma on usein huoleton ja aurinkoinen, monenlaisista sattumuksista koostuva, kuvailee kirjailija usein köyhyyttä, yksinäisyyttä ja kuolemaakin. Kuka voisi unohtaa Eemelin pitämät kestit vaivaistalon asukkaille tai olla myötäelämättä Mio, poikani Mion yksinäisyydessä? Marikki on mielestäni Lindgrenin kirjoista yhteiskunnallisin, sillä Marikissa Lindgren näyttää köyhyyden ja alkoholismin kasvot varsin suoraan, kuitenkin niitä kauhistelematta. Marikin oman perheen elämä on toki suojattua ja turvattua: Kesäkumpu on ihana talo ja kotiarjessa kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Marikissa yhteiskunnan epäkohdat tulevat liki monelta suunnalta: naapurista, jossa Nilssonin setä on alvariinsa juovuksissa ja jossa täti myy sisäelimensä perheen talouden hyväksi, vaikka Abbe-poika leipookin rinkeleitä sen sijaan, että kävisi koulua; koulusta, jossa pöpö-Miian perheellä ei ole varaa isään; pyykki-Maijalta, jonka pienen kodin seinällä taulut varoittavat viinavirrasta ja Alvalta, joka ei kelpaa pormestarin tanssiaisiin, mutta pääsee sittenkin valssaamaan ihastuksensa, naimisissa olevan nuohoojan kanssa. Isäkin ilmoittaa töissään sanomalehdessä taistelevansa "ihmiskunnan vapauden ja totuuden ja oikeuden puolesta".

Idyllin ja yhteiskunnallisen liitto toimii. Marikki puhuttelee niin lapsia kuin aikuisiakin, muttei kadota lindgrenmäistä uskoa ihmisiin. Marikki tarttuu reippaasti toimeen, mutta kuten kenen tahansa lapsen, hänen on etsittävä oma tiensä toimia oikein. Se ei ole aina helppoa eivätkä kaikki ongelmat koskaan ratkea. Marikki ja Liisa saavat silti koko ajan olla lapsia. He voivat liukua jäätä pitkin Omenakumpuun, pelätä naapurissa asuvaa kummitusta ja harmitella päänsä menettäneen suklaapojan kohtaloa.

Kun olin lapsi, lainasin Marikin kirjastosta niin monta kertaa, että äitini ihmetteli luenko minä mitään muuta. Luin kyllä, varmaan puolet lastenosaston tarjonnasta. Jos minun pitäisi valita maailman paras lastenkirja, valintani olisi selvä. Ja jos Marikin leikkisyys ja yhteiskunnallinen omatunto säilyvät lasteni tulevaisuudessa edes hitusen, koen olevani onnistunut kasvattaja.

Mikä on teidän Lumiomenan lukijoiden oma Lindgren-suosikki?

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Petri Vartiainen: Isäasentoja
Kustantaja: Otava 2014
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 159
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Kulttuurikodin lapsi ei eksy sanojen maailmassa.
Leikitään piilosta. Sohvan takaa kuuluu Simon huuto: "Olen vessassa!"
Etsijä-Lassi paikantaa huudon, kääntyy katsomaan olohuoneen suuntaan, mutta lauseen merkitys pakottaa hänet kävelemään toisaalle, kurkistamaan vessan ovelta.

Isyydellä on monet kasvot: on niitä, joita kutsutaan iskäksi ja niitä, jotka ovat selvästi faijoja. Lapsen saaminen muuttaa miestä, ennen vaikkapa Jussina, Jannena tai Petrinä tunnettu mies muuttuu isäksi. Millaista isyys on? Miten rooliodotukset ja arkitodellisuus kohtaavat? Mitä tehdä, kun vaimo haaveilee vielä kolmannesta tai ehkä neljännestäkin lapsesta? Millainen on isä, joka ei itse rakenna omaa taloaan? Tai isä, jolla on piilokirjoja joka paikassa? Tuntuu, että isältä "edellytetään kaikkea", muttei "odoteta ammattitaitoa".

Onpa lystikäs ja ilahduttava kansi, ajattelin kun posti toi minulle yllättäen Petri Vartiaisen kirjan Isäasentoja. Varmasti ihanaa, kepeää luettavaa ja juuri sopivaa flunssaiseen olotilaani, ajattelin. Arvelin, että nuorehkon isän tunnoista kertova kirja sopisi hyvin myös oman perheeni arkeen, jossa parhaillaan odottelemme kuopuksen koulupaikkapäätöstä. Olin oikeassa – ja osin väärässäkin.

Olin oikeassa, koska Isäasennoissa on jotain hyvin sydämellistä ja paljon hauskaa. Vartiainen kuvaa päähenkilönsä tuntoja selvällä kokemuksen äänellä. Hän antaa isälle määritelmiä ja tyypittelee isää: hän pohtii muun muassa sitä, miksi isä ei ole kokonaisuus, vaan rakentuu muistoista, hakee omaa paikkaasa ja yrittää toimia kuten isän pitää. Vartiainen kuljettaa lukijansa arjen pieniin sattumuksiin, huvittaviin ja traagisiinkin tapahtumiin. Kirjassa on myös lukuisia viittauksia kirjallisuuteen. Nämä viittaukset ovat kekseliäitä ja kauttaaltaan hyvää tilannetajua noudattavia. Kirjallisuuden ystävä nauttii paitsi Vartiaisen piilokirjoista ja miltei kokoaikaisesta lukemisesta, myös viittauksista muun muassa Carpelaniin, Rasaan, Leinoon ja Saarikoskeen.

Pienen kirjan kaikki neljä osaa pitävät sisällään erilaisia sävyjä ja se, mikä alkaa yhden perheen kaoottisenhauskana arkikuvauksena muuttuu käsittelemään isyyttä sukupolvikokemuksina – tuttua "murheellisten laulujen maata" unohtamatta. Tässä hauskuus katoaa ja traagisuus astuu tilalle. Isäasentoja ei olekaan yksinomaan kepeänhumoristista luettavaa, vaan yritys näyttää, ettei isää ole olemassakaan jonkinlaisena arkkityyppinä. Vartiaisen isähahmo ei edes yritä ymmärtää kaikkea, vaan on kenen tahansa tavoin ymmällään kaiken tuntemansa elämän edessä.

Isäasentoja tuli kolmanneksi vuonna 2012 järjestetyssä Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailussa. Kilpailun voitti Tua Harnon hieno Ne jotka jäävät ja toiseksi tuli Meri Kuusiston Amerikkalainen. Vartiaisen romaani on siis varsin kelvollisessa seurassa ja hyvä niin. Kaunokirjallisuutena Isäasentoja on mielenkiintoinen teos. Se ei ole kertomuskokoelma, ei suoraviivainen romaani eikä onneksi yleistä isyysfilosofiaakaan. Sitä on vaikea lokeroida, mikä häiritsi hieman omaa lukukokemustani, mutta Vartiainen kirjoittaa sellaisella hellällä ihmettelyn ja rehellisyyden vuorottelulla, että lopulta annoin muodoille piut paut ja hyppäsin mukaan hieman yli kolmekymppisen miehen tuntoihin. Hyppäsin siihen tuttuun maailmaan, jossa räkää ei pidä syödä, mutta se sattuu olemaan lapsen herkkua; maailmaan, jossa on kuurankarheita sanoja ja jossa voi katsoa, kuinka omat lapset uneksivat.

Isäasentoja voi lukea romaanina tai kokoelmana ajatuksia. Vaikka Vartiainen kirjoittaa fragmentaarisesti ja paikoin luonnosmaisesti, peilaa hän isän tuntoja ja isyyden monia muotoja tavalla, josta tällainen äiti-ihminenkin saa hyvin kiinni. Vartiaisen isähahmo on usein hukassa, mutta silti koko ajan mies paikallaan. Siksi Isäasentoja on tavattoman sympaattinen kirja.

--
P.S. Isäasentoja on jo luonut yhden merkittävän kohdan oman perheeni muistoihin: kuusivuotiaani on jo jonkin aikaa tuntenut kaikki kirjaimet ja tunnistanut alkuäänteitä, mutta Vartiaisen kirjan kannesta hän ihan itse luki sanat "isä" ja "ase". Sanapari on tietysti melkoinen, mutta tästä se lukeminen lähtee!

Isäasentoja ovat tutkailleet myös Kirsi, Tuija ja Minna.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (eli miten löytää hyvää viihdettä)

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kustantaja: Otava 2014
Ostos
Kotimainen viihderomaani

Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusia kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksi. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä, Minulla päiviä.
Kukaan ei tiedä, miten monta alkua ihmisellä on.

Riikka Pulkkisen tuoreesta romaanista Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on kirjoitettu blogeissa jo niin paljon, että minä tyydyn linkittämään kaksi tuoretta bloggausta: Liisa ja Taru ovat molemmat kirjoittaneet kirjasta kertakaikkisen hienosti ja molempien naisten blogit ovat muutenkin erittäin suositeltavia. En nyt avaa kirjan juonta tai kehystä. Sanon vain sen verran, että romaani viihdytti minua jo yli kuukausi sitten lennolla Helsingistä Berliiniin ja miksei olisi viihdyttänyt. Pulkkinen kirjoittaa napakasti ja hauskasti, Iiriksen levoton ja painava sydän johdattelee päähenkilön erilaisten sattumusten äärelle, muttei koskaan aiheuta myötähäpeää, sillä kirja, jossa nauretaan Paulo Coelho -tytölle ja jossa (ironisesti) astutaan paljaalla jalalla nakkipaperiin ei voi olla kuin hauska ja oikealla tavalla sydämellinen. Toki Pulkkisen kirjaan mahtuu kliseitä, mutta se kuuluu käsillä olevaan lajityyppiin. Genreen, josta haluaisin pitää, mutta jonka kanssa käyn ikuista karhuttarenpainia.

Esitin äsken kysymyksen, johon jo vastasin: Miksen pitäisi? Niin, Pulkkisen kirja on se, jollaista olen jo kauan etsinyt. Olen halunnut löytää hyvän kotimaisen viihderomaanin, joka naurattaa ja viihdyttää aidosti ja on fiksulla tavalla nokkela. Ei mitään baaripissisten touhua, ei liikashoppailua ja turhia LV-laukkuja eikä missään nimessä noloa teinikieltä kolmekymppisen päähenkilön suusta, LOL ja niin edelleen. Alkaa puistattaa, kun ajattelenkin. Olen yrittänyt etsiä itselleni hyvää tai edes kelvollista kotimaista chick litiä jo kauan. Jos en laske mukaan Hilja Valtosen hurmaavia romaaneja, olen löytänyt vain myötähäpeää ja ärtymystä aiheuttavia kirjoja sekä yhden kohtalaisen, mutta kuitenkin vain keskinkertaisen teoksen. Yksi linkittämistäni kirjoista voittaa melkeinpä marraskuussa 2012 esittelemäni huonon kirjan viikon teokset, niin paljon sitä inhosin. Pulkkisen kirja osoittaa, että hyvää kotimaista chick litiä on ainakin silloin, kun kirjailija on riittävän taitava. Ja silloin, kun Vuittonin sijaan ostellaan kenkiä.

Miksi sitten olen etsinyt suomalaista viihderomaania tai chick litiä? Minun kirjamakuni tuntevat tietävät, että se on kallellaan enemmänkin Haruki Murakamin, Joel Haahtelan, Carol Shieldsin, Juha Itkosen ja John Irvingin suuntaan. Siksi, että joskus haluan viihtyä - silloin, kun mieli kaipaa värikästä kynsilakkaa, maitosuklaata ja halpaa kuohuviiniä (ok, Pulkkisen kirjaa lukiessani minulla oli Finnairin tarjoamaa sämpylää, teetä ja tuoremehua). Ja siksi, että viihdekirjojen parissa viihtyminen on minulle pieni haaste. Lisäksi pidän aika tavalla joistakin ulkomaisista viihdekirjoista: esimerkiksi Helen Fieldingin Bridget Jonesit ovat lajityypin aatelia, Allison Pearson Kate Reddy nauratti minua silloin, kun odotin esikoistani, ja Marian Keysiltakin löytyy pari kohtalaisen nokkelaa romaania. Miksei sitten hyvää suomalaista ole ollut tarjolla? Tai minun makuni kanssa yksiin osuvaa kotimaista, pitäisi ehkä sanoa. Iiris Lempivaaran kanssa tulin hyvin juttuun eikä minun tarvitse antaa kirjaa kiertoon, vaan pidän sen itse.

Siispä kiitos, Riikka Pulkkinen, jos satut tämän bloggauksen lukemaan. En uskalla vielä luottaa täysin suomalaisen chick litin voimaan yleisellä tasolla, mutta jos Iiris Lempivaaran tarina joskus jatkuu, niin tiedän kyllä, milloin poiketa kirjastoon tai kirjakauppaan. Sillä minullakin on pohjimmiltaan, jos ei levoton, niin ainakin painava sydän - ja laatikossa salasuklaata.

--

Onko teillä blogini lukijoilla vastaavia kokemuksia genreistä, joista ette periaatteessa erityisemmin pidä, mutta johon kuuluvia kirjoja luette aina toisinaan? Mitä ne ovat?

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä.

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä
Kustantaja: Books North 2014
Sivuja: 30
Arvostelukappale
Kotimainen satukirja

Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta. Vain jokunen ohihaviseva satokausi. Samasta syystä puiden tarinat, useimmat niistä, ovat meille liian pitkiä, liian hitaita, liian tapahtumaköyhiä kokonaan ymmärrettäviksi. Me emme ehdi kuulla niitä loppuun asti.

Puilla on myös lyhyempiäkin tarinoita, sellaisia jotka kertovat meistä ihmisistä, sinusta ja minusta. Tässä tarinassa on puuseppä, keisarin suosikki ja ystävä, joka elää perheensä kanssa ja luo puusta niin ihmeellisiä esineitä, että materiaali tuntuu muuttuvan kullaksi hänen käsissään. Arkisen tapahtuman seurauksena ilo kuitenkin katsoaa ja valo häviää puusepän silmistä. Keisari on ystävästään huolissaan ja kokee, että koko valtakunta on jotain velkaa puusepälle. Puusepppä saakin luoda puusta mitä vain ja hänelle annetaan rajattomasti aikaa. Puuseppä tietää heti, mitä haluaa saada valmiiksi.

Anni Kytömäen Kultarinnan jälkeen sopii esitellä Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen tuoreen Puiden tarinoita -sarjan ensimmäinen kirja, Puuseppä. Kirjat ovat keskenään erilaisia, mutta molemmista välittyy rakkaus puuhun: toisessa metsäluontoon, toisessa rakkaus käsillä tekemiseen. Kumpikin teos pitää sisällään tarinan, joka ottaa sijansa lukijan mielen sopukoista. Kerron vielä, että puut ovat aina kiehtoneet minua: joku ihminen on meri-ihminen, toinen tuntee olonsa kotoisaksi metsässä, joku kaipaa vuorille. Kuten monet muut, minäkin viehätyn erilaisista maisemista, mutta puuton maisema ahdistaa, tuntuu oudolta (silti matkustaisin mielelläni Islantiin). Eivätkä puut jää vain metsään, vaan ihastun helposti puita esittäviin valokuviin ja yksi rakkaimmista kaulakoruistani on medaljonki, jossa on puun kuva. Kun piirrän, piirrän usein puita. Puu on materiaalinakin ihana, lämmönlähteenä tärkeä. Oli sanomattakin selvää, että kun Puiden tarinoita -sarjasta alkoi tulla blogi- ja lehtijuttuja, pyysin saada kirjan luettavaksi.

Puuseppä on lupaava aloitus kirjasarjalle. Aalto-yliopiston käsikirjoittamisen professori Iiro Küttner tietää, miten luodaan tarina, joka pitää otteessaan ja puhuttelee lukijaansa. Puusepän tarina kunnioittaa klassisimpia satuja, mutta sadun ihmeet elävät puun syissä ja siirtyvät lukijaan itseensä. Ihailemani, Näkymättömistä käsistä ja Vain pahasta unesta, tuttu Ville Tietäväinen on luonut komeat kuvat, jotka eivät vain tue tarinaa, vaan ovat osa sitä.

Puuseppä kantaa mukanaan niin vahvaa surua, että luettuani kirjan kahdeksanvuotiaalleni aloimme keskustella kirjan teemoista. Kirjabloggaajana joutuu olemaan aina hieman kieli keskellä suuta, mutta kerron sen, että teema liittyy kirjan alkupuolella esitettyyn viisaaseen ajatukseen: Ei saa rikkoa sellaista, mitä ei osaa itse rakentaa.

Helsingin Sanomien haastattelussa Iiro Küttner sanoo, ettei usko kohderyhmäajatteluun, vaan parasta elokuvaakin voivat katsoa niin isoäiti kuin lapsenlapsi. Puuseppä ei olekaan vain lastenkirja, vaan se on kirja kaikille: kaikille, jotka uskovat tarinoiden voimaan; niille, jotka nauttivat kuvista, joissa puu herää eloon; ja ennen kaikkea niille, joiden mielestä arkisestakin voi versoa jotain uutta. Uskon, että aikuiset saavat Küttnerin ja Tietäväisen kirjasta irti lapsiakin enemmän, sillä tarina on paitsi hyvällä, mukaansa tempaisevalla tavalla helppolukuinen ja ikiaikainen, myös yhtä monikerroksinen kuin kauan kasvanut puu.

Puuseppä on paitsi tarinansa ja kuviensa osalta kaunis, myös esineenä kertakaikkisen upea. Se on painettu hyvälle paperille, siinä on mukana lehdenvihreä lukunauha ja katsokaa sen sisäkansia!

-
Puusepän ovat lukeneet myös Sara ja Mari A.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta
Kustantaja: Gummerus 2013
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 644
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

- Missä nukuit?
Totuudet sumenevat. Pysähdyn metsän saartamalle aukiolle enkä keksi mitään. Mökki odottaa ovi auki, paljastanko sen. Suuri kuusi levittää oksansa katon päälle. Puu oli iso jo silloin kun rakentajat saapuivat, havusormet ovat hyväilleet jokaista pärekertaa. Se ottaa tuulen vastaan rehellisesti, yltyy tanssiin oksanhaara kerrallaan, kokonaan, mitään salaamatta, kuten kuusten tapana on. Niiden ansiosta maailmassa ei tarvitsisi valehdella, sen kun vain liikkuu tuulessa, ymmärtää kuka ymmärtää.
- Kuusen alla.

Keväällä 1917 metsänomistajan poika tutustuu uudelleen Lidiaan, korpimökistä kaupunkiin muuttaneeseen työläistyttöön He ovat tavanneet aiemmin lapsina, jolloin Lidia oli jäkälätukkainen otus. Nyt Erik uskoo metsään ja Lidia työväenaatteeseen. Aika ja kaikki Suomessa tapahtuva yhdistää ja erottaa heidät. Vuosia myöhemmin Erik elää tyttärensä Mallan kanssa. Heillä on paljon koettavaa ja jaettavaa, mutta polut risteilevät enemmän kuin kukaan osaa aluksi aavistaa.

"Isä, tytär ja metsästä nouseva voima", kiteyttää Anni Kytömäen Kultarinnan takakansiteksti romaanin, jonka lukemista olin odottanut jo viime syksystä saakka. Odotin kirjaa, koska olin kuullut siitä paljon jo ennakkoon ja koska sen teemat - metsäluonto, omaa tietään kulkevat ihmiset, väkevyys ja runollisuus - ovat sellaisia, joista jatkuvasti viehätyn. 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin sijoittuva tarina tarjosikin metsässä risteileviä polkuja ja temaattisesti laajan kertomuksen, josta voi aistia niin sammaleen pehmeyden kuin ihmisten hyvyyden ja raadollisuudenkin.

Sitten tulee syksy. Se kitisee vaaransyrjää kahden renkaan varassa ja heiluttaa valkoista lippua, vaikka rauhanviestistä ei ole tietoakaan.

Kultarinta nivoo komeasti yhteen mahdottoman rakkauden miehen ja naisen välillä, se pohtii isän ja tyttären välisiä kipupisteitä, ja kiertää kaupungissa sekä kulkee metsissä - samoaa soilla ja saloilla, tutkii sammaleita. Se käsittelee myös edelleenkin vaikeaa historiallista ajanjaksoa, Suomen sisällissotaa. Kaiken lisäksi Kultarinta kirjoittaa jonkinlaista fiktiivistä historiaa suomalaiselle luonnonsuojelulle. Kirjassa on muutamia kohtia, joiden uskottavuutta jäin pohtimaan, mutta pohdinnat unohtuivat nopeasti hyvän tarinan viedessä mukanaan.

Kytömäki osaa yhdistää ihmismielen ja luonnon: ihminen rakastaa, kaipaa, epäröi, kokee ja vetäytyy maailmasta. Luonto tarjoaa suojan, mutta se on samaan aikaan alati tuntematon, yrityksistä huolimatta mahdoton kesyttää. Kytömäki luo metsältä tuoksuvia kielikuvia: metsä on joskus arka villieläin; toisinaan se painaa selkää maailmansuurena reppuna. On myös se viimeinen kultarintainen karhu, johon aseet eivät pysty. Jonkun toisen kynästä lopputuloksesta voisi tulla tukahtunut ja imelä, mutta Kytömäen kielessä on keijun kepeyttä, kevätillan raikkautta ja lumisateen painoa. Kokonaisuus on onnistunut yhdistelmä Suomen historiaa, folklorea ja sukutarinaa.

Pääsääntöisesti en ole tiiliskivien ystävä, mutta hyvä kirjapaksukainen pitää monesti sisällään oikean aarteen. Juuri sellainen on Kultarinta. Se ei ole täydellinen romaani, sillä makuuni se on paikoin turhan pitkä ja verkkainen, mutta kun luettuani aloin pohtia, mistä kirjaa voisi lyhentää, en keksinyt mitään pois leikattavaa tai tiivistettävää. Lopulta huomasin ajattelevani, että vaikka epämääräisesti kaipasin jonkinlaista tiivistämistä, en sittenkään muuttaisi kirjasta sanaakaan. Luin Kultarintaa hitaasti, kirja otti minulta puolitoista viikkoa enkä tuskastunut kertaakaan. Halusin viipyillä Erikin, Mallan ja metsän maisemissa, josta oli miltei vaikea palata arkeen.

Kirjan luettuani minun tuli ikävä metsään. Kultarinnasta välittyy rakkaus metsäluontoon. Sellainen rakkaus ja kokonaisvaltainen kunnioitus tuohon vihreään vapauttavaan voimaan, jonka soisi elävän meissä jokaisessa.

--

Minnalle kirja oli täydellinen, Maijan mielestä huikean hieno. Maria löysi Kultarinnasta jotain taianomaista. Kuten Maria, minäkin uskon että kirja kestää aikaa. Kirjailijan veli Pekka siirtää viestikapulan meille muille lukijoille.

Paluuta

Liki kuukausi poissa blogimaailmasta ja olo on hämmentynyt. En kuukauden mittaan lukenut muitakaan blogeja kuin satunnaisesti, mutta toisaalta kun eilen kävin muutamassa kommentoimassa, huomasin että kyllä tätä suosikkiharrastusta ehti tulla jo pienesti ikävä. Nyt teen paluuta: Amman ja minun yhteinen kirja Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa on vihdoin luovutettu kustantamoon ja on toivottavasti pelkkää viimeistelyä vailla. Näillä näkymin kirja ilmestyy tänä keväänä.

Blogitaukoni sujui siis tiiviisti kirjoittamisen merkeissä eikä minulla ollut juurikaan vapaa-aikaa. Siitä huolimatta ehdin lukea melko paljon - kirjajuttuja on siis luvassa jo tällä viikolla, mahdollisesti heti huomenna! Luin muun muassa kertakaikkisen komean esikoisen, viimeinkin hyvän suomalaisen viihderomaanin, rankan sukutarinan ja joukon lastenkirjoja. Lukemisen lisäksi vietin yhteissynttäreitä, kun maaliskuun alussa juhlin nelivuotiaan sukulaispojan kanssa. Ehdin myös lenkkeillä, kertoa harrastuksestani Vantaan Laurissa, tehdä paljon töitä ja tavoistani poiketen katsoa useampaakin telkkarisarjaa. Minähän katson televisiota vain vähän, mutta nyt seurannassani on kaikkiaan kolme sarjaa: brittidekkarit Midsomerin murhat, joka on ollut suosikkini jo kauan, ja Broadchurch sekä kotimainen, nyt uusintana lähetettävä Kimmo, jota tähdittää ihana Jussi Vatanen. Olen tästä televisiopaljoudesta - joku varmaan nauraa, kaikkiaan kolme sarjaa seurannassa! - ihan hämmentynyt.

Mutta nyt tuntuu kuin olisin uuden alussa bloggaamisessakin. Tauko teki hyvää ja toivottavasti kirjajuttuni saivat siitä hieman terävyyttä. Haaveilun osuutta saatan lisätä sitäkin, koska lukemisen vastapainoksi kaikenlainen fiilistely sopii minulle. Mitään isoja muutoksia tänne ei ole kuitenkaan tulossa. Ai niin, tauon aikana päivitin blogini banneria ja muutin taustavärin sinisestä harmaaksi.

Lopuksi haluan muistuttaa vielä Saran kirjoituskutsusta: mitkä ovat ulkomaisia tyttökirjasuosikkejanne?

P.S. Kuninkaallisin vilkutuksin on pakko esitellä saamistani synttärilahjoista parhain. Mitä tykkäätte?