Prideviikko: 10 kirjasuositusta

Prideviikko jatkuu ainakin pääkaupunkiseudulla. Kirjabloggaajat ovat mukana viettämässä tätä tärkeää viikkoa, lisätietoja löytyy Yöpöydän kirjat -blogista.

Minun oli tällä viikolla tarkoitus lukea enemmänkin teemaan sopivia kirjoja, mutta kuten niin usein, nytkin työ haittaa harrastusta – ja se on tietenkin ihan ok, koska olemme töissä saaneet useita kirjoja painoon ennen lomaa. Maanantaina bloggasin viikon teemaan mainiosti sopivasta Miranda Julyn Avokämmenestä, sitten ehdin Ylen Kirjojen Suomen sivuille vinkkaamaan hömppäkirjoista. Nyt on aika katsoa blogini arkistoihin, kun vinkkaan teille joukon ns. sateenkaarikirjallisuutta.

Vinkkaamiani kirjoja yhdistää varmasti monikin asia. Ne kaikki sisältävät tietenkin HLBTQ-teemoja, ja ne kaikki ovat viehättäneet minua kerrontansa, miljöönsä, tarinansa tai tunnelmansa vuoksi. HLBTQ-teema voi näissä romaaneissa olla keskeinen tai sivujuonne. Suosittelen näitä romaaneja painavasti ennen kaikkea siksi, että ne kaikki ovat hyvää kirjallisuutta: viisi kotimaista, viisi ulkomaista mainiota kirjaa, olkaa hyvät.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vaikka Kudottujen kujien kaupunki ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja, on se upea ja rihmastoinen kirja, joka kuljettaa lukijansa jonkinlaiseen ihmisyyden ytimeen, maailman hukuttamiseen ja rakentamiseen sekä siihen mitä toisten puolesta voi tehdä: rakkauteen, uniin.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Minä en ollut kumpikaan, en etu enkä oikeus. Markkula käsittelee taidolla kysymyksiä vanhemmuudesta sekä juridisesta ja henkisestä epäoikeudenmukaisuudesta: miten ensin Alinan keho ei koskaan saa kantaa lasta, ja miten puolison kuoltua ulkopuoliset määrittävät oikeutta olla vanhempi. Kaipuu on ikuista. Kaksi ihmistä minuutissa on rauhallinen, viisas ja sykähdyttävä romaani, joka saa paikkansa lukijan sydämessä. 

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 

Joissakin romaaneissa kaikki tuntuu olevan kohdillaan: juoni, tarina, henkilöhahmot, aikakausi, kieli ja ne näennäisen pienet mutta tuikitärkeät silaukset, jotka viimeistelevät lukunautinnon. Parkkisen romaanissa läsnä on kaikki se, mikä on muiden määrittelemää ja mitä voi rikkoa, jos uskallusta tai rakkautta riittää. Silti kyse ei ole itsestäänselvästä rakkausromaanista. Kaikkea on paljon, mutta mitään ei ole liikaa.

Iida Rauma: Katoamisten kirja

Katoamisen kirja on ehyt romaani, vaikka siinä panettaa aika lailla. Se onkin samaan aikaan ruma ja paljas sekä kaunis ja täyteläinen kirja. Rauman onnistuu kirjoittaa arkisen likainen yhteen jonkun elämää suuremman kanssa, sovittaa kotimainen yleismaailmallisuuteen. Ja nyt pitää oikeasti lukea se Seksistä ja matematiikasta!

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslaviassa(kin) teemoja on paljon: on maasta- ja maahanmuuttajuutta, ennakkoluuloja, irrallisuutta, lasten ja vanhempien suhteen kuvausta, homoseksualisuutta, kulttuurien ja uskontojen erilaisuutta, kapinaa sekä ripauksen maagisuutta tuovat käärme ja kissa, jonka lausahduksista heijastuu monenlaista. Statovcin romaani on silti tasapainoinen ja vahva esikoinen. Se kertoo juurista ja juurettomuudesta, siitä millaista on elää eristyksissä kahdessa erilaisessa maailmassa, jotka jollain tavalla muistuttavat toisiaan, mutta joihin kumpaankaan eivät kuulu. 

♥

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Amerikankreikkalaiseen perheeseen syntyy intersukupuolinen lapsi. Middlesex on romaanina melkoinen runsaudensarvi, mutta millainen! Loistelias teos, joka tempaisee mukaansa, mutta ei tarjoa mitään tyhjänpäiväistä tai valmiiksi pureskeltua. Kun biologian kreikkalaiset jumalat pelleilevät, muuttuu tuttujen asioiden, oman ruumiin, selittäminen toisaalta hyvin helpoksi ja toisaalta niin vaikeaksi. Middlesex on romaani, joka kiehtoo, koukuttaa, viihdyttää, sivistää ja koskettaa. (Äh, Bloggerin fontti heittää tässä enkä saa korjattua sitä, vaikka olen välillä vienyt tekstin WordPadiinkin.)

Stephen Fry: Koppava kloppi

Koppava kloppi on mielestäni tavattoman hurmaavan Stephen Fryn omaelämäkerran ensimmäinen osa. Siinä Fry kertoo lapsuudestaan, perheestään, kouluvuosistaan ja opiskeluaikojensa alusta, kirjan ajallinen kaari päättyy Fryn ollessa noin parikymppinen.  Kaiken taustalla kulkee kuitenkin herkän ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen rakkaudenkaipuu. 1960- ja 70-lukujen koululaismaailmassa homoseksuaalisen identiteettinsä oivaltanut Fry ei koskaan tunne kuuluvansa muiden joukkoon.Vaikkei Fry ole koskaan täysin sisäpiiriläinen omassa kouluyhteisössään, ei hän ole mikään säälittävä reppanakaan. Hän on kaikkea muuta! Koppava kloppi osoittaa - toki muistelmien myötä ajallisen etäisyyden turvin - kuinka Fry katsoo kaikkea ironisesti ja itseään piiskaten.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi 

  

Vaikka Hollinhghurstin romaani on osin jaaritteleva, rakastin sen lukemista. Selitykseksi riittäisi yksi sana, Englanti, mutta jatkan hieman: Brittiläisen yläluokan, osin jo kadonneen elämänmuodon, kuvaajana Hollinghurst on taitava, eräänlaisen kaunokirjallisen homoseksuaalisen historian kirjoittajana pätevä, romaanikirjailijana selvästi akateemisesti oppinut. Vieraan lapsi on kuin matka jonnekin saavuttamattomaan - se on ajallisesti hyppelehtivä, mutta kaunokirjallisesti kiehtova.

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Listaukseni ainoa kirja, jota ei löydy blogistani. Luin kirjan nimittäin 2000-luvun alussa. Monella tapaa kiehtova teos katsoo Vita Sackville-Westin ja tämän aviomiehen, kirjailija Harold Nicholsonin parisuhdetta puolisoiden pojan kirjoittamana. Kiinnostavaksi kirjan tekee paitsi loistavasti kirjoitettu ajankuva 1900-luvun alkupuolen Britanniasta, myös Vita Sackville-Westin suhde Virginia Woolfiin. Samassa yhteydessä suosittelen myös Woolfin Orlandoa, joka on omistettu Sackville-Westille.

Sarah Waters: Yövartio

Watersin ylivoimaisesti paras romaani (ainakin suomennetuista). Rakenteellisesti kiinnostava, kronologisesti taaksepäin kulkeva teos kuvaa Lontoon pommitusten aikaa sekä myös sitä, miten sota pakottaa ihmiset peittelemään ja vaikenemaan, omaan sukupuoleen rakastuminen, ihastuminen tai vain halu ja kaipuu pakottavat ihmiset piiloutumaan varjoihin, oman elämänsä yövartioon myös sota-ajan ulkopuolella. 1940-luku avautuu epookkimaisena, kokonaisuus on sotakirja, rakkauskertomus, eräänlainen ihmismielen liikkeitä koskeva arvoitus.

(Apua, miten brittipainotteinen ulkomaisten kirjojen listastani tuli. I can’t help myself jne.!)

Sateenkaaren kaikissa väreissä loistavaa viikon jatkoa ja hyviä lukuhetkiä!

Miranda July: Avokämmen

Miranda July: Avokämmen

Siltala 2016

The First Bad Man 2015

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Ulkoasu Aleksi Salokannel

346 sivua

Yhdysvaltalainen romaani

Heijastuksia, varjoja, savua - kaikki ne olivat parhaimmillaankin vain synkeitä ja etäisiä sukulaisia. Ei, sateenkaaret ovat omaa luokkaansa ainutlaatuisuudessaan, jokainen niistä on vaikuttava, ei ole ainuttakaan valjua sateenkaarta, ei ainuttakaan, jossa olisi vain muutama väri. Aina kaikki värit ja aina oikeassa järjestyksessä. Clee ei soittanut.

Hieman yli nelikymppinen Cheryl Glickman markkinoi naisten itsepuolustusvideoita Avokämmen-nimisessä yrityksessä, jonka johtoryhmään hän kuuluu. Sinkkuna elävä Cheryl viettää säntillistä elämää, joskin haaveilee eroottisesti itseään parikymmentä vuotta vanhemmasta Philipistä. Cherylin arki särkyy, kun kollegoiden oikukas lapsi, parikymppinen nuori nainen nimeltään Clee, muuttaa tilapäisesti hänen luokseen. Siitä alkaa taistelu kummankin omasta reviiristä, oikea läheisyyden ja etäisyyden kisa: eipä aikaakaan, kun Cheryl makaa lattialla pitkät, rennot kivun väristykset raajoissaan. Elämässä kääntyy uusi lehti, kun Cheryl aloittaa omalaatuisen ihmissuhteen Cleen kanssa. Suhde on kaikkien odotusten vastainen ja kaikin osin hankala, mutta varsinainen yllätys on vasta tulossa eikä mikään voi enää koskaan palata ennalleen.

Nyt on Pride-viikko. Muistin kyllä viikon, mutten Miranda Julyn romaania aloittaessani ajatellut ollenkaan, että Avokämmen sopisi niin hyvin luettavakseni juuri nyt. Hyllynlämmittäjäkirjoistani tuoreimmasta päästä oleva romaani pitää sisällään naisten välisen suhteen kuvausta. Teemoiltaan Julyn romaani on monipaikkainen.

Avokämmen on, tietenkin, ihmissuhderomaani. Se kuvaa Cherylin vaikeutta olla sinut oman ruumiillisuutensa kanssa ja myöhemmin tuon ruumiillisuuden löytymistä hätkähdyttävällä tavalla. En muista päähenkilöä, jonka seksuaalisia fantasioita kuvataan yhtä paljon kuin Julyn romaanissa. Fantasiat ovat luonnollisestikin vain yksi osa kokonaisuutta, yksi osa ihmistä. Avokämmen kuvaa myös yhteiskunnan odotuksia yksin asuvaa keski-ikäistä naista kohtaan sekä työyhteisössä lankeavia rooleja.

Avokämmen on hyvin kirjoitettu romaani. Julyn teksti on sujuvaa, kepeys ja paino vuorottelevat onnistuneesti. Kerronta on raikkaasti hauskaa, sen seksuaalisuus on hetkittäin hämmentävää (avoimuutensa vuoksi), muttei missään vaiheessa tunkkaista. Se on paikoin napakkaa, rajuakin: Sinä iltana antaisin paukkua. Perhonen. Puraisu. Potku; ja osin runollista: Cheryl pohtii, miten voi esimerkiksi maata samalla kertaa ikuisesti, ikuisesti hyvästellen, milloinkaan eroamatta.

Kaikki tämä – ja silti: en tiedä, pidinkö Avokämmenestä. Pidin siitä, miten virkistävältä tuntui lukea romaania, joka kulkee ihan omilla ehdoillaan (tai toki kirjailijan laatimilla ehdoilla); romaania, joka ei ota moralisoi, mutta joka ottaa kuitenkin kantaa yhteen tärkeimpään asiaan: välittämiseen. Kiinnostavaa on myös se, miten väkivaltaisuus ja hellyys kiertyvät toistensa ympärille. Tietenkin pidin siitä, että Julyn romaani on laadukasta kirjallisuutta, jossa yksityinen ja yleinen kohtaavat ja jonka kieli on eläväistä ja hyvää. Viimeksi mainitusta myös kiitos suomentaja Hilkka Pekkaselle. 

Mistä sitten en pitänyt? Sitä onkin vaikeampi sanoa. Suoraviivaisista fantasian kuvauksista kaikine meloneineen ja eritteineen, ehkä. Joku lukukokemuksessa työnsi pois, kenties väkivaltaisuus, vaikka Julyn romaanin rajuus on oudosti kiehtovaa. Cleen ja Cherylin välisen suhde on jännitteinen kuin ukkosta enteilevä sää (tätä kirjoittaessani ukkonen jyrisee jossain kaukana, joten en voinut välttää tätä mielikuvaa nyt). Avokämmen ei tule nousemaan suosikkikirjakseni ja silti olen tavattoman iloinen että luin sen, ja luin mielelläni.

Kaikki tämä tietenkin vain vahvistaa sitä, miten Julyn romaani kulkee omia polkujaan. Vaikeasti määriteltävä kirjallisuus on aina raikasta ja tuoretta. Se ei jää yhdentekeväksi ajanvietteeksi, vaan saa lukijan pohtimaan omaa lukijuuttaan: miksi pidin? Miksi en? Mitä kestän lukijana, mitä ihmisenä? Ristiriitainen lukukokemus pitää lukijansa virkeänä.

P.S. Kirjabloggaajien Pride-viikon lukutempauksesta lisää Yöpöydän kirjoissa.

Hyllynlämmittäjiä ja juhannusruusuja

Ruusuista juhannusta! Tai koivuista, soista, festaripainotteista, luonnonrauhaisaa, kaupunkimaista – miten vain juhannusta vietättekin. Minun juhannukseeni kuuluvat tietenkin kirjat. Lisäksi toivon vastasaunaa, vanamoiden tuoksua ja muutaman päivän vapaata ennen uutta työviikkoa ja myöhemmin koittavaa, oikeaa kesälomaa.

Mitä te aiotte juhannuksen aikaan lukea? Minulla valinta on nyt vaikea, sillä kiitos maailman parhaimman podcastin Sivumennenin, olen erittäin myöhäsyntyisenä osallistumassa Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Palaan haasteeseen ihan tuota pikaa, mutta ensin muutama sana Sivumennen-podcastista, jota olen sivusilmin tai toisella korvalla seurannut heti alusta saakka, mutta kunnollisesti hurahdin vasta joskus puolisen vuotta sitten.

Kuunnellessani olen nyökytellyt: juuri noin, miten hyvä huomio, nyt haluan lukea tämän tai tämän kirjan (ah, Hararin Sapiens tai Julyn Avokämmen, joista ensimmäisen muuten ostin odottamaan yhtä lomalle suunnittelemaani ajanjaksoa ajatellen). Olen myös halunnut väittää vastaan (älkää nyt kertoko ihan kaikkea Yanagiharan Pienestä elämästä!) ja olen saanut valtavasti uusia oivalluksia (feminismistä, etenkin Gayn Bad Feministin käsittely) tai ihan vaan nauttinut sellaisesta fiksusta fanituksesta (Obama, Knausgård, Ferrante - ja minä fanitan nyt teitä, Sivumennenin naiset. Sydän!). 

Sivumennen on ollut lenkkieni ilo. Nyt minulla on enää puolitoista jaksoa kuuntelematta, joten Jonna ja Johanna: tehkää pian uusi Sivumennen-jakso – ja jatkakaa, oi jatkakaa, podcastianne kauan! Mitä minä sitten kuuntelen, kun jaksot loppuvat minulta?

Takaisin hyllynlämmittäjiin. Koska hyppään haasteeseen mukaan vasta nyt, aion hieman oikoa: valitsin toki 12 hyllynlämmittäjää, mutta koska vuotta on enää reilu puolet jäljellä, olen enemmän kuin tyytyväinen, jos luen alla olevasta valikoimasta kuusi kirjaa, yhden jokaiselle kuukaudelle.

Lumiomenan 12 hyllynlämmittäjää aakkosissa

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. No, tämän olen tietenkin lukenut. Monta kertaa, englanniksikin. Arvostamani Kersti Juvan suomennosta en ole lukenut, olisikohan tänä vuonna senkin aika.

Susanna Clarke: Jonathan Strange ja herra Norrell. Tämän sain mieheni kanssa yhteiseksi joululahjaksi silloin, kun tämä oli jonkinlainen hittikirja. Ehkä syksyllä?

Joan Didion: Iltojen sinessä. Rakas ystävä on painokkaasti suositellut tätä kirjaa. Ensin pitää kuitenkin etsiä käsiini Maagisen ajattelun aika.

Elizabeth Gilbert: Eat, pray, love. Tämähän on jo jonkinlainen self help -klassikko. Matkakirja-ainesta?

Miranda July: Avokämmen. Moni ystäväni on kehunut tätä, mutta piti saada vielä yksi Sivumennen vakuuttamaan lisää.

Iris Murdoch: Hiekkalinna. Tämänkin ostin jo kesällä 2013 Lontoon-matkaani odottamaan. Aika rientää!

Joyce Carol Oates: Blondi. Ehdottomasti luettava, mutta pokkarissa fontti on tuskastuttavan pientä – jopa lukulaseilla silmäiltynä.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta. Kehuttu, kauniskantinen romaani, jolta odotan paljon.

Henry Thoreau: Kävelemisen taito. Voisikohan tätä lukea kävellessään? Tosin en osaa kävellä ja lukea yhtä aikaa.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja. Voiko tämän nimistä kirjaa vastustaa?

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran. Miten – siis MITEN – en ole tätä lukenut?

Oscar Wilde: The picture of Dorian Gray. Klassikko (ja kuvassa aakkosia sekoittanut kirja, kujeileva teos?) on odottanut hyllyssäni toistakymmentä vuotta, Anna-Kaari Hakkaraisen ihana (!) romaani muistutti, että Wilden romaanin voisi lukeakin.

 Mistä aloittaisin? Mikä toimisi täydellisenä juhannuskirjana?

P.S. Uudella kameralla voi leikkiä, huomasin. Juhannuksena riittää opeteltavaa.

Paavolan tammi ja kameramietintöjä

Jykevä puu sijaitsee erikoisella paikalla: pystyynkuivuneen näreikön keskellä omassa rauhassaan isolla aukolla, elinvoimaisena ja tähän aikaan vuodesta niin vehreänä. Ikää puulla on 400-500 vuotta, ympärysmitta 472 cm. Paavolan tammi tuli tietoisuuteeni Antti Huttusen ja Touko Kauppisen toimittamasta Retkipaikka-kirjasta ja viime kesänä televisiosta tulleesta Metsien kätkemästä, jossa Huttunen ja Reetta Ranta retkeilivät ympäri Suomea. Miltei itkettävän kauniisti kuvattu ohjelma lumosi (ja nyt mietin, että samanniminen kirja pitäisi kyllä hankkia).

Minä pääsin Paavolan tammelle viikko sitten. Lasten kesäloman alkamisen kunniaksi teimme sinne perheen yhteisen retken. Jo ajomatka Lohjansaareen lumosi: kaikki ne matkalla nähdy omenatarhat ja pellolla ruokaillut pieni kauris. Kävelymatka vanhan koulun pihalta tammelle oli sekin viehättävä: kurjenpolvia, pitkospuut, näreikkö ja sen keskellä jo kaukaa häämöttävä tammi paksuine juurineen, komeine latvoineen. Kaikki puun uurteet ja oksat, vaikuttava hiljaisuus – satuimme paikalle hetkenä, jolloin olimme ainoat puun katsojat; olen kuullut, että Paavolan tammi on suosittu retkikohde, joten tuo rauha ja hiljaisuus oli kuin suoranainen puun suoma lahja retkeilijälle.

Joskus, tai miksei useinkin, yksi ainoa puu voi olla oman retkensä arvoinen.

Aion vielä joskus palata Paavolan tammelle. Syksy voisi olla oivallista, taianomaista aikaa käydä tervehtimässä tuota uljasta puuta. Kuulin, että lähistöllä on vielä isompi tammi. Onkohan muuallakin? Vinkatkaa oman retkensä arvoisista puista Uudellamaalla (tai Pohjois-Savossa; puu voi olla muukin kuin tammi!).

--

Nyt kyselen myös kameravinkkejä. Olen viimeiset 16-17 vuotta kuvannut erilaisilla Canoneilla Ixuksesta G9:ään ja satasarjalaisiin järkkäreihin, mutta viimeisen vuoden aikana olen ollut kyllästynyt kuvaamiseen. Canon on pölyttynyt ja olen kuvannut etupäässä puhelimella. Haluan kuvausinnostuksen takaisin, ja haluan hieman pienempikokoisen kameran, jotta kamera kulkisi mukana. Järjestämäkameran, kuitenkin, nopeuden, kuvien laadun, monien mahdollisuuksien vuoksi. En siis etsi kompaktikameraa. Onko teissä Lumiompun lukijoissa mikrojärkkärillä kuvaajia? Etenkin Olympuksella kuvaajat: suositteletteko merkkiä? Vai olisiko kuitenkin parempi pysyttäytyä Canonissa. Kokemuksia, vinkkejä jne. otetaan kiitollisena vastaan. Niin, ja: etsin on must.

Zadie Smith: Swing Time

Zadie Smith: Swing Time
WSOY 2017
Swing Time 2016
Suomentanut Irmeli Ruuska
464 sivua
Brittiläinen romaani

Oliko kaikissa ystävyyssuhteissa – kaikissa suhteissa – samaa peitettyä, salaperäistä ominaisuuksien, ja vallan, vaihtokauppaa? Ulottuiko se myös kansoihin ja kansakuntiin, vai tapahtuiko sitä vain yksilöiden kesken?

Kaksi pientä kullan- tai maitokahvinruskeaa tyttöä asuvat lontoolaisella vuokrataloalueella ja käyvät samaa koulua. Toinen, Tracey, on usein esillä, hän tanssii ja loistaa, mutta hänen lähtökohtansa eivät mahdollista kovinkaan hyvää tulevaisuutta. Toinen, nimettömäksi jäävä minäkertoja, ei loista tanssitunneilla, mutta hänellä on luokka- ja rotutietoisesta kodista peräisin olevaa sivistystä ja mahdollisuus ponnistaa ulos lähiöstä, minkä hän tekeekin, mutta valitsee silti eräänlaisen varjoelämän poptähti Aimeen avustajana. Aimeen myötä kertoja on perustamassa tyttöjen koulua Gambiaan. Mennyt Traceyn kanssa on kuitenkin aina läsnä: miksi?

Tässä blogissa ei tarvitsisi edes mainita, että lukeminen on enimmäkseen suuri ilo. Se on jonkinlainen välttämättömyys, ehkä jopa arjen rytmittäjä. Parhainta lukeminen on silloin, kun se viehättää kauttaaltaan joko uusien oivallusten tai joskus jopa antamiensa ärsytysten vuoksi. Ihaninta lukeminen on tietenkin silloin, kun se on erityisen nautittavaa. Zadie Smithin Swing Timen lukeminen on ilo sekä oivallusten että nautinnon vuoksi.

Smithin romaanissa on vain yksi mutta, sellainen joka on yhteistä niin monen muun hienon kirjan kanssa. Swing Time on aavistuksen liian pitkä. Jossain keskivaiheilla tekisi mieli lukea silmäillen tai harppoen, mutta Smithin teksti kyllä kantaa senkin, eikä notkahdus ole kuin pienen pieni rikkanen muuten niin vaikuttavassa kokonaisuudessa. Swing Time on runsaudensarvi, joka ei läiky yli.

Miksi Swing Time sitten on niin vaikuttava? No, tietenkin Smithin taidokkaan kerronnan ja Helena Ruuskan oivallisen suomennoksen ansiosta, mutta myös kiehtovien teemojensa vuoksi. Smith kirjoittaa tyttöydestä ja ystävyydestä tavalla, joka rinnastuu pakostakin Elena Ferranten kerrontaan (kuten myös muun muassa Kirjaluotsi ja Omppu huomioivat): yhteistä ovat köyhissä oloissa syntyvä ystävyys, tytöistä vain toiselle aukeava maailma, vahvuus ja heikkous, ja näiden roolien jonkinlainen kääntyminen. Silti Smith ja Ferrante ovat tietenkin erilaisia kirjailijoita eikä tyttöjen, sittemmin naisten, tarina ole sama.

Swing Time on myös yhteiskunnallinen romaani. Se kulkee nykyajassa ja lähihistoriassa, luokkarajoissa ja populaarikulttuurissa, Britanniassa ja Gambiassa, kertojan äidin aktivismissa (ja äitien ja tytärten maailmoissa) sekä moninkertaiseen vähemmistöön kuuluvan ihmisen tarinana. Teos pohtii rotua, sukupuolta ja tietenkin ystävyyttä. Moraalikysymysten sekaan mahtuu 1980-lukulaisten musiikkivideoiden kaltaisia nostalgian kaikuja, kipeään kasvamiseen kuuluvaa kömpelöä ihastumista ja aikuisten ihmisen tietoisuutta siitä, että hyvän tekeminen ei ole aina pyyteetöntä.

Kaiken kruunaa tietenkin hyvä juoni: mitä ja miksi kertoja on paennut? Romaanihan alkaa hänen nöyryytyksensä ensimmäisestä päivästä. Alun ja lopun väliin mahtuu tarina, jonka lukemista rakastin (kuta kuinkin samanlaista lukemisen iloa tämän kirjan kanssa on kokenut myös Bleue). Ehkä parasta ovat Smithin tarkat havainnot, armottoman tarkkanäköiset ja kuitenkin kauniit, kuten: se tarkka hetki, jolloin peilistä katsoo nainen eikä tyttö enää ja edessä on kynnys astuttavana; tai miten se oli ehdottomasti totta ja samalla ilmeisen paikkansapitämätöntä; ja se, miten kaikki ne Tracyt kurkottuivat salissa vuosien yli.

Smith, jolta olen aiemmin lukenut vain Valkoiset hampaat, on mieletön kertoja. Hän kirjoittaa vetävästi ja älykkäästi, mikä on sellainen kirjallinen yhtälö, jota arvostan. Palaan lukemisen iloon: on jotain erityistä uppoutua kirjaan ja lukea sitä nimenomaan lukemisen ilosta, mutta saada siltä paljon muutakin – ihmisen kokoisen suurromaanin.

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

WSOY 2015

Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier 2014

Suomentanut Lotta Toivanen

Kansi Martti Ruokonen

136 sivua

Ranskalainen romaani

Hän istahti penkille ja otti osoitekirjan taskustaan. Valmistautui repimään sen ja pudottamaan palasen penkin vierustan muoviseen roskalaatikkoon. Hän kuitenkin empi. Ei, hän tekisi sen hetken kuluttua kotona, kaikessa rauhassa. Hän lehteili kirjasta hajamielisesti. Puhelinnumeroissa ei ollut yhtä ainutta, johon hän olisi halunnut soittaa. Ja toisaalta, niissä puuttuvissa parissa kolmessa numerossa, joilla oli ollut hänelle merkitystä ja jotka hän yhä osasi ulkoa, ei enää vastattaisi.

Jean Daragne -niminen kirjailija on kadottanut osoitekirjansa vuosia sitten ja vaikka hän toisinaan pohtii kirjasessa olevia nimiä, ei hän koe kaipaavansa kirjaa. Muistikirja kuitenkin löytyy ja sen löytäjä soittaa Daragnelle. Käy ilmi, että Daragnen esikoisromaanissa on henkilö, jolla on sama nimi kuin osoitekirjan todellisella henkilöllä. Daragne ei kuitenkaan muista kyseistä henkilöä: onko hän unohtanut sen vai eikö haluakaan muistaa? Erinäiset paperit, valokuvat ja kohtaamiset johdattavat Daragnen nykyisyyden ja menneisyyden rajamaille.

Olen kuullut puhuttavan siitä, miten joku kirjailija tuntuu ikään kuin kirjoittavan aina samaa romaania uudelleen ja uudelleen. Patrick Modianon kohdalla, ainakin muutaman lukemani romaanin perusteella, väite tuntuu pitävän paikkansa. Jotta et eksyisi näillä kulmilla on tuttua Modianoa, eksyttäähän se – nimestään huolimatta tai ehkä juuri sen mukaisesti – lukijansa kirjailijan tuotannolle uskolliseen tapaan. Pienen romaanin kehystarina kuljettaa muistin ja muistamisen, arvoituksen ja ehkä oman itsenkin äärelle. Modiano kirjoittaa niukasti, mutta lataa rivien välit merkityksillä.

Mitä kirjassa tapahtuu ei ole niin tärkeää kuin se, millaisen tunnelman kokonaisuus lukiajssa herättää – näin käy ainakin omalla kohdallani Modianon lukijana. Modiano vastaa tarpeeseeni lukea jotain sellaista, joka on samalla kertaa hämärää ja ilmavaa. Jotain, joka hämää, muttei jätä tyhjää oloa; jotain, mitä lukee vain siksi, että nauttii tekstistä. Ja miksei nauttisi, kun pääsee kulkemaan romantikon Pariisissa, Pigalleen ja Moulin-Rougelle, istahtamaan kahvilassa Boulevard Haussmanilla. On myös terassin sammutetut neonvalot, sohvan selkänojalle jätetty musta pääskysmekko, ja Pariisin ulkopuolella syksyn, lehtien ja kostean mullan tuoksu – muistojen tuoksu. Ah.

Modiano aloittaa romaaninsa sanoin TUSKIN MITÄÄN. Kuin hyönteisenpisto, joka tuntuu ensin hyvin kevyeltä. Kuten saatte arvata, sellainen on aluksi myös Modinon romaani: löytynyt muistikirja, miten pientä ja vähäpätöistä, mutta samalla koko ajan kasvavaa. Modiano osaakin olla paitsi romanttinen, myös ivallinen, melkein kuin härnäävä hyttynen. Modianon romaanin on kaunis, muttei välttämättä kovin lempeä. Jotta et eksyisi näillä kulmilla on monikerroksinen romaani. Luulen, että uudelleenluenta tekisi hyvää, sillä loppujen lopuksi romaanista saa irti yllättävän vähän, vaikka lukeminen onkin miellyttävää, jonkinlaista älykästä fiiliskirjallisuutta.

Sen verran Että et eksyisi näillä kulmilla mieltäni vaivaa, että koen lukemisen jälkeen olevani jonkinlainen tyytyväinen eksyjä. Romaanin tunnelma ja lauseet - hyvä käännös - kannattavat silloinkin, kun rivien väliset merkitykset hämärtyvät ja lukukokemus muuttuu taas yhdeksi uudeksi muistoksi kansien välissä.

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Otava 2017
In a Dark, Dark Wood 2015
Suomentanut Oona Nyström
364 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen jännitysromaani

Minä makasin valveilla ja yritin saada unta, mutta mietin sen sijaan illan tapahtumia ja sitä, miksi Clare oli kerännyt ympärilleen täksi viikonlopuksi juuri nämä ihmiset. Halusin pois niin kovasti, että se teki kipeää – ollapa kotona, omassa sängyssä, omien tavaroitten keskellä, jumalaisessa rauhassa ja hiljaisuudessa.

Nora on nuori lontoolaiskirjailija, joka elää sinkkuelämää. Ei mitään levotonta tai irrottelevaa sinkkuelämää, vaan varsin säntillistä. Hänellä on oma pieni asuntonsa ja päiväjärjestyksensä, kirjoittamisensa ja aamukahvinsa. Noran rauha rikkoutuu, kun saa kutsun entisen koulukaverinsa Claren polttareihin. Hän empii lähtemistä, mutta päätyy kuitenkin polttariporukkaan kauas maaseudulle marraskuisen metsän keskelle. Jokin menee vikaan ja Nora herää sairaalassa muistinsa menettäneenä.

Englantilaisen Ruth Waren esikoisjännäri Synkän metsän siimeksessä alkaa kummitusjuttumaisella lastenlorulla: Synkän metsän siimeksessä oli synkkääkin synkempi talo. / Ja siinä synkkääkin synkemmässä talossa oli synkkääkin synkempi huone. [--] Alusta saakka lukijalle tehdään siis selväksi, että Noran ja tämän tuttavien mökkiviikonlopun aikana tapahtuu jotain lopullista.

Mutta mitä ja kenelle? Romaanissa Nora, tai Lee, Leonora, on klassinen epäluotettava kertoja, mutta ei luonteensa, vaan päävammansa vuoksi. Nora ei muista, mitä polttari- ja mökkiviikonlopun aikana tapahtui. Murhattiinko joku? Ja jos murhattiin, niin kuka on syyllinen. Voiko se olla Nora itse? Epäluotettava kertoja jännityskirjoissa alkaa olla jokakesäinen tuttavuus, esimerkiksi toissa kesänä lukemassani Nainen junassa -jännärissä päähenkilön ajatukset olivat solmussa juoppouden vuoksi. Muutamassa jännärissä tällainen unohduksen kautta syntyvä epäluotettavuus toimii, kuten Warenkin kohdalla, mutta en voi olla pohtimatta, että kuinka kauan.

No, Nora on ihan hyvä päähenkilö. Hän on erilainen kuin ystävänsä, kirjailijana enemmänkin tarkkailija kuin kaiken keskipiste. Jonkinlaista oman tiensä kulkijan asemaa kuvaa myös se, että Nora juoksee yksin – mökkiviikonloppunakin. Hän on nuori, 26-vuotias, mutta tarpeeksi vanha omatakseen etäisyyttä kouluvuosiin, jolloin oli ikään kuin määrättä Claren parhaan ystävän asemaan. Ware keskittyy kokonaan Noran näkökulmaan, mikä toimii koko jännitysromaanin tukirankana. Muu henkilökuvaus jää ohueksi, mutta ystävyyden ja tuttavuuden ristiriitaisuudet sekä erilaiset ihmistyypit tulevat kyllä kuvatuksi.

Jännitys rakentuu verkkaisesti. Aluksi, runoa ja prologia lukuun ottamatta, tunnelma on miltei chicklitmäinen. Pian lukija kuitenkin tempaistaan marraskuiseen koleuteen, menneisyyden kipukohtiin ja jopa jonkinlaisen spiritismin äärelle. Kyse on arvoitusdekkarista: mitä tapahtui, kuka sen teki, mitä Nora muistaa. Kovin yllättävä Synkän metsän siimeksessä ei ole muutamasta onnistuneesta käänteestä huolimatta, mutta otteessaan pitävä ja tunnelmaltaan nimensä mukainen: metsäinen ja kohtalaisen tiheä, osin surullinen ja kauniskin.

Kokonaisuus on niin tarinaltaan kuin Waren kirjoitustyylin puolesta keskinkertaisen viihdyttävä. Nopealukuisen jännärin lukee helposti päivässä tai parissa, minkä vuoksi se on kelpo valinta vaikkapa kesäiselle viikonloppumatkalle. Vaikka kirjassa synkän metsän siimekseen sukelletaan alkutalvisissa tunnelmissa, niin kyllä se kesäksikin sopii. Kuvitelkaa vaikka: kymmenen astetta lämmintä (toivon tietenkin lämmintä, mutta ei tämäkään kovin epärealistista ole), mökin takassa tuli, kuusikossa humisee ja joku oksa hakkaa tuulessa ikkunaan... Kädessä romaani Synkän metsän siimeksessä – voi sitä viikonloppua hullumminkin viettää.