Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Gummerus 2015
H is for Hawk 2014
Suomentanut Irmeli Ruuska
376 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen elämäkerrallinen tietokirja

Tuuli liikuttelee ohdakkeenvarsia ja on poissa. Ja minä alan itkeä äänettömästi. Kyynelee vierivät kasvoilleni. Fasaanin vuoksi, haukan vuoksi, isän ja hänen kärsivällisyytensä vuoksi, sen pienen tytön vuoksi, joka seisoi aidan vieressä ja odotti, että haukat tulisivat.

Surua voi työstää monella tapaa. Brittiläinen Helen Macdonald on lapsesta saakka halunnut haukankasvattajaksi. Kun Helenin isä kuolee, suru nousee pintaan ja lapsuuden haaveen toteuttaminen tuntuu tärkeämmältä kuin koskaan. Helen hankkii itselleen Mabeliksi nimeämänsä nuoren haukkanaaraan, ottaa sen kotiinsa Cambridgeen ja sulkeutuu osin ulkomaailmalta. Helen yrittää kesyttää haukan tietoisena haukkojen koulutuksen kulttuurisista sidoksista. Mutta onko haukan kouluttaminen ja haukan kanssa eläminen oikea tie selvitä surusta ja masennuksesta?

Mitä sanoa kirjasta, joka ihastuttaa, mutta jätti samalla päällimmäiseksi kysymyksen miksi? Miksi ihminen haluaa omistaa luonnonkappaleen, kesyttää sen omiin tarkoituksiinsa? Saako niin tehdä? Onko se millään etiikalla oikein? Tätä pohdin eniten lukiessani Helen Macdonaldin kiehtovaa omaelämäkerrallista teosta H niin kuin haukka, jossa Macdonald elää Mabel-haukkansa kanssa. Ajatus lintujen kesyttämisestä on mielestäni julma, sillä minulle lintu on luotu lentämään. Toisaalta eroaako linnun kouluttaminen koiran, hevosen, kissan tai fretin omistamisesta? Ihminen on aina halunnut hallita luontoa, eläimet ovat kautta aikain olleet osa ihmisten maailmaa. Haukoilla ja ihmisillä on pitkä yhteinen historia, Macdonald tietää mistä haukkansa ottaa ja kunnioittaa Mabelia - usein enemmän kuin itseään.

Macdonaldin kehuttu teos on mitä tyypillisin lajinsa, kertovan tietokirjallisuuden, edustaja. Se opettaa, hetkittäin luennoikin, mutta tuo kerrontaan sellaisen henkilökohtaisen tason, että kirjaa lukee kuin romaania. Macdolandin kiukkuun, suruun, väsymykseen, pettymyksiin ja toivoon samastuu: Miten paljon voikaan haukan jalkanauhojen leikkaaminen symboloida. Hänen oppineisuuttaan ihailee, kokonaisuudeen kytkeytyviä historiallisia kerrostumia tarkastelee kiinnostuneena, ja luontokuvauksesta yksinomaan lumoutuu.

Haukkojen ja ihmisten kulttuurihistoriaa tarkastellessaan Macdonald nojaa paljon innoittajaansa, Terence Hanbury Whiten elämäkertaan, jonka kokee osin ristiriitaiseksi. Ymmärrän, että Macdonaldin on haettava itsensä vuoksi vertailukohtia ihmisen ja haukan välillä, surua ja erilaisuutta ymmärtääkseen. Hän kaipaa toisenlaisia tarinoita, ymmärrettäviä syitä haukan kasvattamiseen. Minulle lukijana olisi riittänyt Macdonaldin ja Mabelin oma tarina. Tällaisenaan teos on kuitenkin asiaproosana vankempi.  Macdonaldin onnistuu kytkeä omat ajatuksensa osaksi laajempaa kulttuurihistoriallista ja yhteiskunnallista kokonaisuutta. Sitä, miten asiat liittyvät toisiinsa: liettualaiset rakennusmiehet, brittimetsiin kotiutuneet suomalaiset kanahaukat sekä Göringin julmat suunnitelmat - kaikki ne kytkeytyvät maisemaan ja samaan mutkikkaaseen historiaan.

H niin kuin haukka on surumielinen, paikoin ristiriitainen ja silti ihana (!). Se on hidasta kirjallisuutta, joka kaipasi aikaa ja syventymistä. Menetyksen, itsensä etsimisen ja masennuksen paino on raskaana Macdonaldin hartioilla, haukan tekemien arpien lisäksi on muita, näkymättömiä arpia. Vastapainona on brittiläinen luonto, joka väistämättä saa kaltaiseni Englantia romantisoivan* ihmisen lukemaan tekstiä miltei hartaana: Kaikki ne muistot, rakkaus ja lumous jotka maisemaan kytkeytyvät. Osin ne ovat mielikuvaa, kuten Macdonald huomauttaa: tiedostettuja kuvitelmia "vanhasta iloisesta Englannista", Whiten aikakauteen kuuluvista pastoraalivimmaisista luontoretkistä.

Onko mitään olennaisinta edes olemassa? Kysymyksen esittää Macdonald ja saa lukijansakin sitä pohtimaan. Palaan haukkaan: minun on (tietenkin!) edelleen vaikea hyväksyä linnun kesyttämistä, mutta niin historiaa kuin Macdonaldin omia kokemuksia vasten ymmärrän sitä hieman paremmin. Kaikessa kyse on ihmisyydestä. Siitä, miten ihminen on ainoa inhimillinen olento: Kaiken muun elollisen inhimillistäminen lähtee sekin ihmisistä - ja luonnon kunnioittamisesta.

* Vaikka usein sanon romantisoivani Isoa-Britanniaa, olen tietoinen luokkayhteiskunnan ongelmista ym. Mutta kirjallisuudessa huomaan rakastavani mielikuvien peribrittiläisyyttä, sellaista MacDonaldin kirjastakin löysin.

Myös Tuija on lukenut Haukan.

Philip Teir: Talvisota

Philip Teir: Talvisota. Avioliittoromaani
Otava 2013
Alkuteos Vinterkriger. En äktenskapsroman
Suomentanut Jaana Nikula
347 sivua
Kotimainen romaani

Avioliitto Maxin kanssa oli kuin kellumista lautalla miellyttävässä ilmastossa, toisinaan ajelehdittiin maihin, vaikkei toisenlaista elämänmuotoa oikeastaan osannut kaivatakaan. Max saattoi olla ihana ja antelias kun oli sillä tuulella, mutta viime vuosina Katrina oli myös oppinut arvostamaan yksinäisyyttä, tunnetta siitä ettei tarvinnut kaiken aikaa tähyillä kaipaillen satamaa vaan ajelehti vain ilman päämäärää.

Sivistyneistöperhe aviokriisin kourissa. Näin voisi lyhyesti kuvata Philip Teirin osin satiirisia mittoja saavaa "Avioliittoromaaniksi" alaotsikoitua Talvisotaa, mutta kuvaus ei tekisi oikeutta romaanille, joka on samalla kertaa sujuvalukuinen, moniulotteinen ja kylmänhauska. 

Sosiologian professori Max Paul on täyttämässä 60 vuotta. Elämään kuuluvat virka yliopistolla, tasainen, joskin väljähtynyt ja ajoittaista piikittelyä sisältävä avioliitto Katriinan kanssa sekä kaksi aikuista tytärtä: Helen on porvallista elämää viettävä kahden lapsen äiti, Eva itseään etsivä taideopiskelija Lontoossa. Paljon lunta ehtii sataa Helsingissä ja yksi hamsteri menettää henkensä ennen kuin Max huomaa, että henkilökohtainen katastrofi on tehnyt tuloaan jo kauan.

Jostain syystä jotkut hyvät, uudehkot kirjat antavat odotuttaa itseään niin kauan, että ihmettelen joskus sitä, miten kirjauutuuksia seuraan. Teirin Talvisota on sellainen, jonka olisin periaatteessa voinut lukea heti sen ilmestyttyä 2013, mutta syystä tai toisesta sivuutin kirjan silloin. Onneksi kyseinen romaani ei ole mikään tietyn hetken lapsi, vaan nyt oli yhtä hyvä aika lukea se kuin ilmestymisvuonnaan tai vaikka viiden vuoden kuluttua.

Teirin romaani onkin nautittavaa luettavaa. Se on kepeästi kirjoitettu, muttei tyhjänpäiväinen. Oletukseni mukaisesti se on hyvin suomenruotsalainen, mitä joihinkin tapoihin tulee. Samalla kertaa se on myös kaupunkilainen ja maalainen - monin kerroksin: on pohjalainen Helsingissä, suomalainen Lontoossa, ja ikääntyvä nuoren seurassa.  Kuka tahansa voi tunnistaa piirteitä itsestään. Esimerkiksi lämpimällä ironilla kirjoitettu kuvaus ruotsinlaivan Muumi-risteilystä on tuttu varmasti valtaosalle kaltaisistani keski-ikäisistä perheenäideistä, jotka ovat matkustaneet Tukholmaan ja ihmetelleet, mitä tekevät siellä buffetjonossa ja muumihuumassa (ja lähtevät samanlaiselle reissulle uudestaankin). Seksijoogaopinnot tai hamsteri-paran kohtalo saavat nekin aikaan kuivaa, hellänkipeää hymyilyä (vailla omakohtaisia syitä, se tässä kera silmäniskun huomautettakoon).

Vaikka henkilöhahmoja ja heidän kipupisteitään on useita, ei mitään ole liikaa. Asetelmat ovat tuttuja, ehkä kuluneitakin, mutta niin on elämäkin. Teir hallitsee tyylikkään, tarkkanäköisen ja paikon viiltävästi terävän kerronnan. Talvisota kytkeytyy hienosti parisuhteen aallokkoa, yksityisiä toiveita ja yhteiskunnallisia odotuksia kuvaavien romaanien jatkumoon. Ote on kepeähkö, kokonaisuus kulkee vaivattomasti.

Ei Talvisota elämää suurempi romaani ole. Mutta se on todennäköisesti aikaa kestävä, samalla kertaa hykerryttävä ja kylmäävä, hauska ja koskettava teos niistä elämänpoluista, jotka voivat osua kenen tahansa kohdalle. 


--
Talvisotaa on luettu paljon, tässä vaikkapa Kaisan mietteitä Teirin romaanista.

Pääsiäishetkiä

Ensimmäinen pääsiäineni Etelä-Suomessa koskaan. Kiireisen alkuvuoden, kirjoitushommien, monenlaisten pohdintojen ja kaiken sälän jälkeen tarpeellinen lepotauko. Miten hyvää tekee vain olla: lukea kirjoja, tehdä pieniä retkiä, herkutella, ottaa aikaa itselleen ja tietenkin omalle perheelle. 

Tämänkin viikon varrelle on mahtunut paljon. Korot kopisten tuli viimein painosta ja olin sen tiimoilta radiossakin, Ylen Kultakuume-ohjelmassa. En edes leikilläni miellä itseäni "kulttuurivalmentajaksi" enkä ole uskaltanut kuunnella ohjelmaa. Mutta jos te uskallatte, niin täältä se löytyy. 

Kirjaostoksille ehdin eilen, ensimmäisenä pääsiäislomapäivänäni. Ostin muutaman kirjan, pääsiäislukemiseni lie tässä (Melenderin ostin jo aiemmin). Naparetki vaikuttaa huikealta!

Nyt on ollut aika keskittyä retkeilyyn. Kävimme aamupäivällä Haltialan tilalla Helsingissä, mutta liekö Helsingin Sanomien aamuinen juttu ollut syynä, että tilalla oli melkoinen ruuhka. Karitsat jäivät nyt jonojen takia näkemättä, mutta joku sentään osasi ottaa oman tilansa:

Me jatkoimme Fallkullaan pikkukilejä katsomaan ja sieltä kotiin. Loma jatkuu, on aika toivottaa:

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar 2016
299 sivua
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Puistoon tuli ilta, katulyhdyt syttyivät, järveen pienet valot, vihreä nurmi värjäytyi siniseksi ja puut pitkine käsivarsineen mustiksi. Perheet kokosivat tavaransa, nuoriso liukeni kaupungin hulinaan, lapset ja vanhukset menivät nukkumaan, ja rakastavaiset romanttisiin ravintoloihin ja keski-ikäiset illallispöytien ääreen, mutta minä ja Julie jäimme. Ja minä vain itkin ja itkin. Se helpotukseen sekoittunut murhe, se ei vain loppunut. Se virtasi kuin Seine minusta ulos.

1884: Pariisissa asuva Albet Edelfelt on työnsä äärellä, mutta raskain ajatuksin. Häntä painostetaan luopumaan elämänkumppanistaan Virginiestä. 2015: Nuoren, Berliinissä asuvan dokumenttiohjaajan Salome Virran ja eläkeikäisen taiteenkerääjän A. S. Joenmaan ystävyys alkaa sähköposteista. Ulkoiselta olemukseltaan boheemi Salome arvelee, että Joenmaa omistaa Albert Edelteltin taulun Nainen parvekkeella. Aluksi Joenmaa suhtautuu Salomeen torjuen, mutta kummankin henkilökohtainen side tauluun murtaa jään. Salome matkustaa Pariisiin, jossa hän asettuu Joenmaan pojan Tuomaksen asuntoon. Niin Suomessa kuin Pariisissa alkaa tapahtua vaarallisia asioita. Taulu merkitsee monelle paljon, elämääkin enemmän.

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhdessä kirjoittama romaani Nainen parvekkeella tarjoaa lukijoilleen taidemaailman lumoa, pariisilaisia tunnelmia ja kevyttä jännitystä erilaisten arvoitusten ja verkkaisesti kiristyvän tunnelman muodossa.

Kummankin kirjailijan tuotanto on minulle entuudestaan ainakin osin tuttua. Nuotion Kingi-lastenkirjasarja on ilahduttanut ja koskettanut koko perhettämme, vuosi sitten ilmestynyt Mutta minä rakastan sinua puolestaan viehätti Turku-kuvauksellaan ja kepeästi helmeilevällä ja samalla täyteläisellä kerronnallaan. Soinisen runokokoelma Murretut päivät on eräs suosikkirunoteoksistani niin tunnelmansa kuin omaperäisten, hienojen kielikuviensa vuoksi. Kumpikin kirjailija on täten taitava sanankäyttäjä.

Tätä taustaa vasten odotin saavani luettavaksi sujuvasti, suorastaan kauniisti kirjoitetun taidemysteerin. Onkin hieman harmi, että Nainen parvekkeella on juuri kieleltään epätasainen. Siinä on paikoin ihastuttavia tuokiokuvia etenkin Ruissalosta ja Pariisista: Ajatus sateesta tanssimassa pisaroita parvekkeiden mustilla rautakaiteilla päivänä jolloin naiset kulkevat helmojaan nostellen, rotatkin yrittävät pelastautua kuiville on kertakaikkisen kuvaava, ja vastaavanlaisia löytyy romaanista paljon. Mutta teoksessa on myös kielellisiä kliseitä. Vahvimmin tämä näkyy, ehkä tarkoituksella vastenmielistä henkilöhahmoa luodessa, Tuomaksen kohdalla: muijat, tissit, Big Brotherit ja vertaus häkistään lentäneeseen lintuun ovat kokonaisuuteen nähden kankeita ja kuluneita etenkin, kun Edelfeltin innoittama taidemaailma määrittää kokonaisuutta. On tietenkin lukijakohtaista, miten tähän suhtautuu.

Tarina sen sijaan on koukuttava lukusukkula (terveisiä Kirjainten virtaan, josta termi on lähtöisin). Aikakaudet vaihtelevat, sähköpostit kulkevat, jännitys lisääntyy. Pientä ennalta-arvattavuutta tarinassa toki on ja loppupuolen toiminnallisuus ei täysin sovitu yhteen muun romaanin kanssa. Kokonaisuus on kuitenkin viihdyttävää, mukavaa luettavaa. Asetelma nuori ja boheemi taiteilijasielu ja vanha, arvokas ja sairasteleva asiantuntija on luettavissa jo eräänlaiseksi kirjallisuuden arkkityypiksi. Nuotion ja Soinisen romaanissa asetelma toimii: Salomen ja A. S. Joenmaan ystävyys muuttuu nopeasti uskottavaksi, heidän sähköpostivaihtoaan lukee mielellään. Sähköposteista muodostuu suloisesti vanhanaikainen kirjeromaani. Salomeen ja etenkin Joenmaahan kiintyy väistämättä: he kumpikin osaavat ilmaista omaa yksinäisyyttään ja sen syitä.

Mielenkiintoisinta Naisessa parvekkeella on Joenmaan ja Salomen ystävyyden lisäksi Edelfeltin maalauksen naiseen liittyvä arvoitus. Vaikka se on fiktiota, tulen luultavasti katsomaan Edelfeltin joitakin maalauksia uusin silmin.

Vaikka en kaikin osin vakuuttunutkaan Nuotion ja Soinisen teoksesta, en voinut kuin lukea ahmien. Taidemaailma, arvoitus, ahneus, rakkaus ja juuret, sekä kysymykset luottamuksesta pitävät jännitteitä yllä tavalla, joka on tuttu ja silti aina yhtä kiehtova. Lukemisen jälkeen tekee mieli syventyä taidehistoriaan - ja matkata Pariisiin tai Ruissaloon.

--

Naisen parvekkeella ovat lukeneet myös Tuija, Krista ja Hemuli.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY 2016
Sivuja 178
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Kun rekka sukeltaa tunnelista ulos, on tullut yö. Taivas on kirkas, tähdet näkyvät kuin hohtavat reiät kankaassa. Tomas rullaa ikkunan auki, pimeässä tuoksuu sypressi ja makea maan haju. Hän ei pysty katsomaan Johannesta, olo tuntuu hauraalta, kuin olisi astunut ulos elokuvateatterista eikä haluaisia puhua kenenkään, ei kenenkään kanssa elokuvasta ettei se menisi rikki.

Toma on nuori tšekkiläinen rekkakuski, joka ottaa kyytinsä ruotsalaisen liftarin Johanneksen. Samana vuonna, 1980, muuan tuuheaviiksinen mies hyppää lakkoilijoiden puolelle puolalaisella telakalla. Vuonna 1990 erilaiset työkoneet saapuvat Bernauer Strasselle ja alkavat repiä muuria. 2010 Eyjafjallajökul purkautuu eivätkä lentokoneet nouse Euroopan taivaalle muutamaan päivään. Palataan vuoteen 1980: Silloin Toma ja Johannes todistavat matkallaan jotain erikoista, jotain unohtumatonta. Vuosia myöhemmin sairasvuoteella Johannes huomaa näkevänsä minne ikinä haluaakin.

Kuinka kiehtovaa! Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on monella tapaa viehättävä, mielikuvitusta ruokkiva romaani. Teos koostuu episodeista, jotka sijoittuvat pitkin Eurooppaa, eri vuosiin, erilaisiin kokemuksiin ja monenkirjaviin tunnelmiin.

Puikkonen on taitava sanankäyttäjä, jonka lauseita lukee ilokseen, ne ovat hiottuja ja paljon sanovia. Jotkut lauseet ovat niin hienoja, että niihin voisi pysähtyä, niistä voisi pakahtua. Teksti on kauttaaltaan mietittyä ja huolellista. Tapahtumat ovat mikrotasolla koskettavia, suurella tasolla historiasta tuttuja. Kokonaisuuden tarinapolut ovat yllätyksiä täynnä. 

Nautin siis lukemastani, mutta minun mielessäni (haluan nyt korostaa tätä subjektiivisuutta, sillä tunnistan kyllä lukeneeni hienon kirjan) Eurooppalaisten unien palaset pirstaloituvat turhankin pieniksi. Tarinapolkuja ja näkökulmavaihdoksia on niin paljon. Jatkuva näkökulmien, ajan ja paikan muuttaminen on tietenkin tyylikeino, jota Puikkonen käyttää onnistuneesti, mutta hieman uuvuttavaa se lukijan kannalta on. Moni kiinnostava teema jää ja uusi tulee tilalle. On lukijakohtaista, pitääkö tästä ratkaisusta vaiko ei. Mieleeni tuli, että tietty pirstaleisuus onkin ehkä eräs koko teoksen pointeista, onhan kyseessä on liki koko Euroopan kattava romaani. 

Huomaan, että takerrun helposti joihin vertauskuviin lukemaani luonnehtiessani. Ajatus kaleidoskoopista on eräs sellainen, jota käytän paljon. Eurooppalaisten unien kohdalla vertaus tuohon kiikarimaiseen,  moneen suuntaan ihmeellisiä näkyjä tarjoavaan leikkikaluun on kohdallaan ehkä paremmin kuin monen muun kirjan kohdalla. Tässä kaleidoskoopissa näkyy varjojen ja rikkonaisuuden rinnalla myös valoa, toivoa.

Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
Kansi Tuija Kuusela
Sivuja 232
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Lina oli aina ollut nainen, josta oli puhuttu. Eikö sekin ollut saavutus? Useimmille Liina oli ollut liikaa, hänen äänensä, hänen kokonsa, hänen tahtonsa, mutta kenellekään ei liian vähän.
Hän raapaisi ensimmäisen tulitikun.

Vuodet ovat vierineet, mutta Lina Mannisen yöt toistuvat samanlaisina. Hän on taas Lina Heydrich, Reinhardin vaimo, jolla on aina aikaa kuunnella miehensä harjoittelua puhetta varten. Paitsi että Reinhard on kuollut Prahassa vuonna 1942, nyt eletään vuotta 1984 Fehmarin saarella Pohjois-Saksassa. Kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut menneistä ajoista, paitsi Erich Richter -niminen, keltaisia ruusuja tuova älykäs toimittaja, joka haluaa kuulla Linan elämäntarinan. Minä en tunne syyllisyyttä mistään. En absoluuttisesti mistään. Syytä olisi.

Terhi Rannelan romaani Frau tarkastelee natsipyövelinä tunnetun Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa ja tämän kautta myös vallanhimoa sekä toisen maailmansodan järkyttäviä tapahtumia, jotka eivät ole koskaan jättäneet Eurooppaa rauhaan - eivätkä saakaan jättää.

Kauniskantinen Frau on tiivis romaani laajoista teemoista. Lina Manninen-Heydrichin (os. von Osten) elämä on yksi, toki keskeisin, juoniaihio moneen suuntaan kulkevassa tarinassa, jossa Operaatio Anthropoidina tunnettu Heydrichin salamurhahanke käynnistää tapahtumien verkoston, jonka kokijoiksi Rannela kirjoittaa paitsi Linan, myös fiktiiviset hahmot, kuten Prahan liepeillä sijaitsevassa Lidicen kylässä asuvan Marta-tytön perheineen, attentaattipaikalta pakenevan Jarekin sekä raitiovaunussa räjähdyksen kokevan Franz Vargan.

Mitään katumattoman, mutta menneisyytensä vangiksi jäävän Linan Rannela kuvaa toisaalta teräksenvahvana, toisaalta kuolemansairaana vanhuksena, joka kattaa pöytään parhaimmat kuppinsa. Lina kokee olevansa uhri, hän on periksiantamaton, hän on toisinajattelija, eikä nykyaika hyväksy ajattelijoita. Miten kiinnostavaa, puistattavaa - ja oudolla tavalla haurasta.

Monipuolinen kokonaisuus on tarkastelee tapahtumia ajallisten kerrostumien kautta. Rannela kirjoittaa kiinnostavasti. Toisaalta hän kertoo kaikesta kuin raportoiden, toisaalta hän pysähtyy yksityiskohtiin: Martan pitämiin pieniin asioihin, kuten kipittävään oravaan; Franz Vargan ajattelemaan perunavelliin; Linan pohdintaan muistoista merenpohjan kalmistona. Rannela ei tuhlaa sanoja, mutta kertoo paljon. Kuvaukset etenkin Lidicen kylän tapahtumista puristavat sydänalaa.

Toinen maailmansota ja sen tapahtumat ovat kiinnostaneet minua jo kauan, kuten monia, monia muitakin. Tiedän että tuoreeltaan lukemisen jälkeen on vaikea ennustaa, millaisen jäljen luettu jättää, mitä ajattelen kirjasta vaikkapa puolen vuoden kuluttua. Juuri nyt Frau synnyttää nälän tarkastella lisää Heydrichin ja tämän lähipiirin elämää sekä kaikki niitä hirvittäviä toimenpiteitä, joita Heydrichien aika- tai valtakausi jätti jälkeensä.  

Rannelan romaani on samalla kertaa vähäeleinen ja väkevä, sekä koko ajan mieltä askarruttava.

Terveiset Jyväskylän kirjamessuilta

Kännykkäkuvaterveisiä Jyväskylän kirjamessuilta!

Jyväskylä on minulle jännästi puolituttu ja silti vieras kaupunki. Olen kotoisin vain 90 kilometrin päästä, mutta lapsuuteni kotikulmilta kulku on aina suuntautunut enemmän Kuopioon. Ja toisaalta minulla asuu Jyväskylässä muutama hyvä ystävä, joiden luona olen totta kai vieraillut, ja asuu kaupungissa sukuakin. Olen käynyt Jyväskylässä toistakymmentä kertaa, tiedän Harjun ja kirjaston, yliopiston ja jopa Kortepohjan opiskelija-asuntolat. Silti en voi sanoa tuntevani kaupunkia. Tässäkin mielessä, maakuntamatkailun hengessä, oli ilo vierailla kaupungissa. Olimme yötä Sokoksen Solo-sarjan hotellissa Paviljongissa, jota voin lämmöllä suositella, samoin ruokapaikaksemme valikoitunutta Figaro Wine Bistroa, joka on joskus valittu vuoden viiniravintolaksikin.

Keskiössä olivat tietenkin hienot kirjat ja kirjailijat. Hienolla en tarkoita vain Aino-Marian ja minun Korot kopisten -kirjaa (kuvitelkaa tähän silmänisku), vaan ne lukuisat keskustelut joita ilokseni ehdin seurata. Minun messuni alkoivat lauantaina kahden maissa, kunhan olin ensin saapunut Onnibussilla kaupunkiiin. Ehdin seuraamaan Tapper-lavalla käytävää keskustelua kirjallisuuskritiikistä ja kirjablogeista. Kustantaja Pasi Luhtaniemi oli mainio paneelikeskustelun vetäjä, sekä Aino-Maria, Krista ja kirjailija Karo Hämäläinen kaikki loistavia keskustelijoita. Keskustelijat esittelivät myös kirjavinkkejään: kevään eräs kirjatapaus taitaa olla Jukka Viikilän kaunis Akvarelleja Engelin kaupungista, jonka useampikin nosti keskustelussa esille.

Paneelin jälkeen istahdimme Aino-Marian kanssa kahville ennen kuin oli aika panna korot kopisemaan. Nisula-lavalla kerroimme kirjastamme vuoropuheluna. Kirjaa oli messuilla myynnissä pieni erä Rosebudin osastolla, mutta varsinaisesti kirja ilmestyy tämän viikon lopulla. Keskustelumme jälkeen suuntasimme vielä Minna Canth -lavalle kuuntelemaan Jyri Paretskoita, joka keskusteli Taija Tuomisen kanssa Shell's Angles -sarjastaan.

Sunnuntaina hotelliaamaisen jälkeen oli mieli täynnä puhtia uuteen messupäivään, joka oli työpainotteinen. Ennen töitä ehdin kuunnella Terhi Rannelaa, joka Taija Tuomisen haastateltavana kertoi tuoreesta romaanistaan Frau. Lina Heydrich-Mannisesta kertova romaani on aiheeltaan erittäin kiinnostava; Olen parhaillaan lukemassa kirjaa, joten siitä lisää myöhemmin. Terhi Rannela kertoi kiehtovasti tutkimusmatkoistaan pohjoissaksalaiselle saarelle sekä Prahan lähettyvillä sijaitsevaan Heyrichien asuttamaan linnaan, jonne pääsi kurkistamaan vain aidan yli toisen olkapäillä seisten.

Rannelan haastattelun jälkeen Nisula-lavalla keskusteltiin Axel Munthen salaperäisistä elämänpoluista. Maria Salosen tällä viikolla ilmestyvä kirja Axel Munthen jäljillä on eräs omista työkirjoistani. Tiina Aallon haastattelema Salonen kertoi teoksesta synnystä ja teemoista niin hyvin ja eläväisesti, että toivon monien löytävän kirjan, jossa muistojaan ja melkoisia tarinoitaan kertoo myös Munthen poika Malcolm, peribrittiläinen ja hyvin originelli herrasmies.

Jos aamupäivä oli historian havinaa Lina Heydrichista Axel Muntheen, oli iltapäivällä toisenlaisten sfäärien vuoro. Markku Soikkeli jutteli tieteiselokuvista ja -kirjallisuudesta ensin Yle-lavalla ja sitten minun kanssani Nisula-lavalla. Tieteiselokuvien maailma on laaja, se kattaa niin b-luokan filmit kuin blockbusterit, taide-elokuvat kuin monet tutut tv-sarjat.

Kirjaostokset kuuluvat messuiluun, itse olin nyt hyvin maltillinen ja kotiini lähti vain kaksi tuliaiskirjaa: Terhi Rannelan edellinen, Punaisten kyynelten talo, sekä Tommi Melenderin esseekokoelma Onnellisuudesta. Varmasti keskenään hyvin erilaiset kirjat, joiden kummankin erinomaisuuteen uskon vankasti.

Niin - ja ehdin messuilla tavata tärkeitä ihmisiä, niin rakkaita ystäviä kuin ihania kirjabloggaajiakin.

Nyt maanantaisena alkuiltana messuviikonloppua seuranneen työpäivän jälkeen olo on hieman hyytynyt (muttei näköjään liiaksi, kun tämän postauksenkin sain aikaiseksi). Onneksi ainakin hetkeksi luvassa on niin keväisiä tuulia, että suunnittelen vaihtavani ulko-ovellamme olevat kulahtaneet kanervat ruukkunarsisseihin. Kirjapostausten kera palaan pian, nyt toivottelen aurinkoista viikkoa!

John Williams: Butcher's Crossing

John Williams: Butcher's Crossing
Bazar 2016
Butcher's Crossing 1960
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kansikuva Getty Images
334 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen lännenromaani

Mutta Andrews tiesi, että sanoisi hän mitä tahansa, se olisi pelkkä toinen nimi hänen etsimälleen villille luonnolle. Hän etsi vapautta ja hyvyyttä, toivoa ja alkuvoimaa, joiden aavisti vaikuttavan elämänsä kaikkien tuttujen asioiden alla, asioiden jotka eivät olleet vapaita eivätkä hyviä eivätkä toiveikkaita eivätkä alkuvoimaisia.

Nuori Will Andrews jättää taakseen itärannikon tasaisen kaupunkilaiselämän, yliopisto-opinnot ja häneen kohdistuvat odotukset. Ralph Waldo Emersonin ideat alkuperäisestä luontosuhteesta ovat muodissa 1870-luvulla, ja villi luonto, säikeiset juurensa maahan ulottava preeriaruoho ja rajattomilta tuntuvat mahdollisuudet houkuttavat nuorukaista. Pieni kansaslainen Butcher's Crossingin kylä on kuitenkin kovien miesten, onnenonkijoiden ja huorien asuinpaikka. Andrews ei näytä mahdollista ikäväänsä, vaan lähtee neljän miehen porukalla kohti Coloradon vuoristoa etsimään valtavaa biisonilaumaa, josta liikkuu vain tarinoita.

Stonerillaan monet lukijat ja kriitikot lumonnut John Williams liikkuu nyt kaukana hiljaisen yliopistomiehen maailmasta. Siinä missä Stoner kulkee läpi miltei kokonaisen elämäntarinan, on Butcher's Crossingin ajallinen kaari melko lyhyt. Ja kun Stonerin maailma tuoksuu kirjoilta, paperilta, luentosaleilta ja keskiluokkaisilta kodeilta, haisevat Bucther's Crossingissa hiki, pöly, lika ja biisoneiden veri. Aikakaudetkin ovat erilaiset. Uutta Stoneria odottavat lukijat saattavat yllättyä, mutta tuttuakin on.

Tuttua ovat muun muassa vähäeläinen ja tarkkanäköinen kerronta, tietty pysähtyneisyyden tuntu, yhden miehen tuntojen läpikäyminen, maailman paino surumielisyyden valottamana ja lopulta, kuitenkin, lukijaan asettuva levollisuus.

Vaikka Butcher's Crossingissa on kauneuttakin, on se hyvin miehinen, raakakin kirja. Se on tyylipuhdas lännenromaani mitä ihmisten ja luonnonolojen karuuteen tulee, mutta omana aikanaan, 1960-luvulla, akateemisen miehen kirjoittama. Niinpä Andrews on idealisti, joka etsii itseään. Butcher's Crossingiin saapuminen ja armottomiakin mittasuhteita saava metsästysretki vuorille ovat hänen oman minuutensa etsimistä.  Henkilöhahmot Andrewsia lukuun ottamatta ovat selkeitä western-pastisseja: on rahaa havittelevia tyyppejä, Raamattua siteeraava tuomitsija, hyvä prostituoitu - ja tietenkin monia muita. Mielenkiintoinen pieni huomio on se, että huorana työskentelevä Francine esiintyy koko ajan etunimellään, kun taas miehiä kutsutaan sukunimellä, myös päähenkilöä. Tämä voi olla osin miehisen maailman korostamista, mutta varmasti vahva tyylikeino: vaikka Andrewsin kanssa kärsitään vilua ja nälkääkin, pysyy hän vähintään kädenmitan päässä lukijasta. Lukija tarkkailee, lukija on (tietenkin) täysin eri kokemusmaailman edustaja.

Butcher's Crossing on hetkittäin pitkästyttävä, kuvaukset biisoninmetsästyksestä ovat syystäkin raskasta, rujoa luettavaa. Kieleltään ja käännökseltään romaani on kuitenkin niin hieno, että tekstiä lukee mielellään - on myös todettava, että pitkällä vaelluksella ei iloja ja vaihteluja voikaan kertyä paljoa, ja tämänkin Williams tavoittaa onnistuneesti: Tasanko huojuu ratsastajien alla, maiseman väri vaihtelee harmaasta kirkkaanvihreään ja sinertävästä keltaiseen vivahdukseen. Maisema muuttuu kumpuilevaksi, tiedostaminen kaikkoaa. Tasaisuus muuttuu taisteluksi oman olemassaolon puolesta ja viha nousee kurkkuun, uupumus painaa. Biisonien kohtalo on tietenkin julma ja eritteinen: on paksua limaista suolta, biisonin sisällä ollutta puoliksi sulanutta mädäntynyttä ravintoa. Mutta koska tämä etsikkotarina on moderni romaani, tulee Andrews pohtineeksi biisonin minuutta. Sitä, miten eläin on ensin ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta, sitten alaston, avuton, untelo riippuva ruho - kuin häväistys, tietoisuus siitä mitä on tehnyt.

Kun luonto ja ihminen ovat vastakkain ihmisestä johtuvista syistä, on lopputulos melankolinen muttei toivoton. Yhdellä sanalla: vangitseva.

--

Myös Krista ja Ulla ovat lukeneet kirjan.

Korot kopisten Jyväskylän kirjamessuille

Eilen naistenpäivänä olin suunnittelemassa bloggausta, mutta sitten huomasin että olisin voinut uusia tämän viimevuotisen tekstini. Olen ihan samoin ajatuksin, vuodesta toiseen: Jokainen päivä voi olla naistenpäivä - toivottavasti onkin, sillä mikä onkaan tärkeämpää kuin rauha ja ihmisoikeudet.

Nyt sitten käännän kirjamietteeni jo Jyväskylään, jonne lähden messuilemaan lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Lauantaina esiinnyn Amman kanssa Korot kopisten -kirjan merkeissä klo 15.30-15.55. Nisula-lavalla. Messut järjestetään Jyväskylän paviljongissa. Tulen messujen aikaan hengailemaan Nisula-lavan luona myös sunnuntaina, jolloin 11.30 haastattelussa on Maria Salonen kirjansa Axel Munthen jäljillä kanssa. Teos on yksi työkirjoistani, joten kuuntelen keskustelua mielenkiinnolla. Lisäksi haastattelen Markku Soikkelia Tieteiselokuvan käsikirjasta sunnuntaina klo 14.30. Muuten messuohjelmani on vielä auki, mutta kirjamessujen tunnelmaa odotan innolla: hyviä keskusteluja, tuttujen tapaamista, kirjabongauksia.

Tulkaa kuuntelemaan ainakin Ammaa ja minua! Kirjamme ilmestyy varsinaisesti pääsiäisen alla, eli pian. Tässä postauksessa esittelen kirjaa enemmän. Muistuttelen samalla, että kirjaa voi tilata kauttani hieman myyntihintaa edullisempaan 25 euron hintaan (sis. postikulut). Jos Korot kopisten kuuluu kevään kirjahankintoihisi, ota yhteyttä yksityisviestillä.

P.S. Ennen Jyväskylän-reissua koetan vielä blogata biisonikantisesta kirjasta.

(Kuvien koira ei liity kirjamessuihin, mutta se on muuten mukava tyttö.)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
Kansi Jussi Kaakinen
557 sivua
Kotimainen romaani

Joe istui pitkälle aamuyöhön olohuoneessa ja tuijotti pimeään. Ikkunasta heijastui vain hänen kuvansa, jonka ääriviivat olivat pehmeät, kaksinkertaiset ja epätarkat. Näytti siltä kuin hänen sisällään ei olisi ollut mitään.

Joe Chayefski on baltimorelainen neurotieteen professori, joka elää mukavaa ylemmän keskiluokan elämää vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa. Vuosia aiemmin hän ollut naimisissa suomalaisen Alina Heinosen kanssa, ja äitinsä kanssa asumaan jäänyt Samuel-poika on isälleen käytännössä tuntematon. Nyt Alina soittaa ja kertoo, että Samuel on Yhdysvalloissa. Samoihin aikoihin Joen perhe joutuu häirinnän ja hyökkäysten kohteeksi. Pala palalta Joe yhdistelee mennyttä ja nykyisyyttä, mutta mikä on totuus - ja mikä kenenkin totuutta?

Jussi Valtosen Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät on kansainvälinen suomalainen romaani. Tällä tarkoitan sitä, että teos olisi voinut julkaista oikeastaan missä tahansa Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. Vanhempien ja lasten suhteet, eläinaktivismi, tekniikka ja parisuhteiden kipukohdat ovat kaikki kansainvälisiä aiheita, mutta henkilöiden taustojen vuoksi ne ovat sidoksissa niinhin kulttuureihin, joihin kussakin romaanissa sattuvat olemaan: nyt suomalaiseen ja amerikanjuutalaiseen.

He eivät tiedä mitä tekevät on laaja-alainen tiiliskivi. Valtosen teksti rinnastuu mielessäni toisaalta Jonathan Franzenin Purityyn, toisaalta Karen Joy Fowlerin romaaniin Olimme ihan suunniltamme, ja osin Valtosen teoksen aihepiirit tuovat mieleeni Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen. Näistä Purity on julkaistu myöhemmin ja Fowler lie kirjoittanut romaaniaan melko samaan aikaan Valtosen kanssa. En sinänsä haluakaan etsiä suoria samankaltaisuuksia tai yhtäläisyyksiä eri kirjojen välillä, vaan totean että Valtonen kirjoittaa kansainvälistä kotimaista fiktiota, joka valottaa maailmaa yksilöistä käsin. Ja tietenkin Valtonen kirjoittaa omanlaistaan proosaa.

Toki romaania olisi voinut lyhentää paljonkin, ainakin alun parisuhdekuvauksesta. Alinan ja Joen seurustelusuhteen pohjustaminen ottaa tilaa melko paljon, mutta antaa suhteellisen vähän. Juuri alussa teos onkin tavallisimmillaan; Alku hapuilee ja tunnustelee, loppu vetää niin ettei lukemista malttaisi keskeyttää. Teemoja Valtosen romaanissa on niin, että runsaudensarvesta puhuminen on oikeutettua, pieni lyhentäminen olisi jäntevöittänyt kokonaisuutta, joka on kuitenkin onnistunut.

Teemoista haluan nostaa esiin ainakin raamatullisuuden, jota romaanin saa nimi väistämättä pohtimaan. Uskonto ihmisten elämän taustoittajana tai jonkinlaisena varjona näkyy niin luterilaisessa Suomessa kuin Joen amerikanjuutalaisen perheen elämässä, sanoissa ja isovanhemmilta tulevissa odotuksissa. Varsin kuvaava on kohtaus, jossa saapuvat tuhannet ja tuhannet kaskaat, suoraan taivaasta. Tämä kuin maailmanlopun pasuuna on rinnastettavissa raamatulliseen katastrofiin - tosin nyt trauma ja pelko syntyy ihmisten toimista, kaskaat ovat konkreettisinakin vain vertauskuva tai väline.

Tekniikkaa Valtonen käyttää viisaasti, joskin Alinan intenet-innostus vaivaannuttaa: Ei kai korkeasti koulutettu, 1990-luvulla opiskellut nainen löytäisi netin syövereihin vasta (ilmeisesti) vuosituhannen taitteen ylityttyä jo joillakin vuosilla? Sen sijaan iAm-viestintäväline, ei todellakaan puhelin, on kiehtova. Se leijuu ilmassa kuin tyhjän päällä. Valta jolla kone tunkeutuu ihmisen tunteisiin on realistista ja pelottavaa - ja onneksi vain sivujuonne.

Huumoriakin romaanissa on, hillitysti, rivien välissä. Kuvaus rippukoululaista kalliolla juomassa kaljaa ja laulamassa Juice Leskistä sen jälkeen kun aiemmin kirkossa on laulettu "Minä tahtoisin isä jo kotiin", on Samuelin kokemuksen mukaan niin suomalaisittain luterilaista kuin olla voi. Ehkäpä! Populaarikulttuuriin perehtynyt rovaniemeläisdosentti, pelkkä maininta runsaassa romaanissa, hymyilyttää sekin kaltaistani kulttuurintutkimusta aikoinaan opiskellutta.

Vanhempien ja lasten suhdetta, sekä jonkinlaista epäsuhdetta, Valtonen käsittelee taidolla. Hänen henkilönsä ovat hukassa itsensä kanssa. Kokonaisuus on niin surullinen, että rintaa puristaa. Suruun mahtuu kaihoa ja kauneutta, mutta myös terävyyttä. Heinäkuun auringon tuoksu saa uskomaan siihen että elämä jatkuu vapaampana, täydellisempänä. Mutta eihän se jatku, ei. Entä pienen pojan tunteet: minne hän tuon kaiken laittaa? Väkevintä on isänkaipuu: isä on epätarkka kuin puolittain tilanteesta poistunut, mitä sellaisen kanssa tai suhteen voi tehdä?

Romaanit, jotka ovat samalla kertaa analyyttisia ja tunteellisia ovat usein eniten mieleeni. Juuri tällainen on synkkiä ja vimmaisiakin sävyjä saava He eivät tiedä mitä tekevät, joka on Finlandiansa ansainnut. Valtosen teos saa pohtimaan etiikkaa ja ihmisyyttä, tarkkanäköisesti ja hallitusti.

--
Valtosen romaanista on tietenkin blogattu paljon. Seuraamistani blogeista siitä on viimeksi kirjoittanut Linnea.

Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon - Ilmestyy pian!

Pieni tiedote tai mainos. Tai siis ihan hillitön omakehu mahtavasta kirjasta, jee!

Yhteisprojektini ihanan Amman lukuhetken Aino-Marian kanssa, Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon on nyt painossa. Kirja ilmestyy ennen pääsiäistä, mutta olemme sen tiimoilta jo Jyväskylän kirjamessuilla lauantaina 12.3. Jos liikutte Keski-Suomessa, tulkaa kuuntelemaan meitä Jyväskylän Paviljonkiin Nisula-lavalle klo 15.30.

Korot kopisten -kirjaa voi pian ostaa hyvistä kirjakaupoista kautta Suomen, ja nyt ennakkoon se näkyy monien nettikirjakauppojen valikoimissa. Akateemistakin kirjaa tulee saamaan, toivottavasti myös pienemmistä kirjakaupoista. Ilokseni huomasin, että monet kirjastot ovat ottaneet teostamme mukavasti valikoimiinsa ja esimerkiksi Helmetissä siitä on jo muutama varaus.

Kirjaa voi ostaa myös meidän tekijöiden kautta hieman edullisempaan hintaan. Jos haluat ostaa kirjaa minun kauttani 25 euron hintaan (sis. postikulut), ota yhteyttä joko sähköpostitse osoitteeseen lumi . omena @ yahoo . com (välilyönnit pois) tai laita yksityisviesti Lumiomenan Facebook-sivun meililaatikkoon.

Mistä kirja kertoo? Baletista, kirjallisuudesta, oopperasta, kuvataiteista. "Kevyestä" musiikista, matkailusta, museoista ja lastenkulttuuristakin. Kaikesta kevyesti ja hieman hurlumhei-asenteella. Ajatuksemme on, että jos korot puristavat, voi aina vaihtaa tennareihin. Jos ei kokeile uutta kulttuurilajia, ei voi tietää pitääkö siitä vaiko ei.

"Koroissa" on sekä asiaa että leikkiä: on ooppera- ja elokuvaesittelyjä, neuvoja lippujen ostamiseen ja vinkkejä ilmaistapahtumiin, mutta myös tyylilyyli-testi, hevonkakkabingo ja jopa värityskuva. Mukana on myös lapsuuden Ystäväni-kirjoja mukailevia osioita, joissa kysymyksiimme vastaa 12 kulttuuriystävää: Atso Almila, Hannu-Pekka Björkman, Marco Hietala, Pekka Hiltunen, Jaakko Hämeen-Anttila, Katja Kettu, Siri Kolu, Markku Pölönen, Miina Savolainen, Paola Suhonen, Minna Tervamäki ja Ville Tietäväinen. 

Kirjan ulkoasun - selkeän kannen ja leikkisän taiton - on toteuttanut Avaimen graafinen suunnittelija Tarja Kettunen. 

Kiitän kaikkia kirjahankkeeseemme iloisella innolla suhtautuneita.

Viime viikolla jo hieman kopistelimme korkoja Kuopion musiikkikeskuksella. Nyt odotamme valmista kirjaa!