2018: Yhdeksän hyvää ja muitakin mainioita kirjoja

Kun kirjavuosi loppuu ja on aika jollain tapaa listata tai summata lukemiaan, on väistämättä ongelman edessä: periaatteessa kaikki blogatut kirjat voisivat saada jonkinlaisen maininnan. Vuoden paras. Huonoin. Yllättävin. Suurin pettymys. Iloisin yllättäjä. Vuoden matkakirja. Vetävin bussikirja. En nyt parempaakaan jaksanut lukea -kirja. No, näitä riittäisi.

Nyt päättyvänä vuonna Lumiomena täytti kymmenen vuotta ja sen kunniaksi perustin blogille julkisen Instagram-tilin (klikatkaa itsenne seuraajaksi!). Reilun kuukauden ikäisellä kuvatilillä ei vielä kovin paljon katsottavaa ole, mutta aiemmin laitoin blogini kirjakuvia yksityiselle Insta-tililleni. Olen poiminut yllä oleva kirjakuvat pääosin sieltä (samat kuvat ovat toki olleet täällä blogissakin – aina blogissa aiemmin kuin muualla sosiaalisessa mediassa, tottahan blogi on minulle edelleen se ykkösmedia tässä). Kun nyt tänä viikonloppuna pohdin vuoden aikana lukemaani, katselin luettua kuvien kautta, kuvien antamien tunnelmien välittämänä.

Siispä, yhdeksän hyvää vuonna 2018 lukemaani:

Molly McCloskey: When Light is Like Water

Tämä kirja palauttaa minut Irlantiin, josta sen kesällä ostin. Joskus lomalta ostettujen kirjojen kohdalle osuu romaani, joka tuntuu kaikin osin hyvältä: matkakohteeseen sopivalta (mikä ei tietenkään ole näiden matkaostosteni lähtökohta), omaan lukumakuun osuvalta – ja ennen kaikkea erinomaiselta kirjallisuudelta. McCloskeyta ei ole suomennettu, mutta voisin kuvitella hänen tuotantonsa vetoavan siihen lukevaan yleisöön, jonka lukumaku asettuu jonnekin Carol Shieldsin, Elizabeth Stroutin tai ehkä Julian Barnesinkin tuotannon väliin: tarkkaa, älykästä ja sopivan piikikästä kerrontaa, ihmismielen sisäisiä liikkeitä, suunnanmuutoksia ihmiselämässä. Ei suurta dramatiikkaa, mutta taidolla kirjoitettua.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, ihanasti (!), kuten aina. Kerronta on älykästä ja hienovaraista. Vieraat on yhdenpäivänromaani, jossa erilaiset tunteet, teot ja näkökulmat muljahtelevat kuin kaleidoskoopissa ikään. Kekkonen ei missään vaiheessa paljasta henkilöistään kaikkea, vaan lukijalla on tilaa tehdä omia päätelmiään. Kokonaisuus väreilee, tarjoaa kurkistuksia monenlaisiin maailmoihin: hetkiin, joista syntyy aikajatkumo – ja hetkiin, jotka pysäyttävät.

Maggie Nelson: Argonautit

Upea kirjoituskokoelma. En halua määritellä näitä esseiksi tai omaelämäkerraksi, vaikka bloggauksessani taisin niin tehdä. Nelsonin älykkään analyyttistä, mutta samalla tunteisiin menevää (mikä riemastuttava ja yhteen sovittuva ristiriita, muuten!) tekstiä on virkistävää lukea. Nelson kritisoi yhtäältä hetero-, toisaalta homonormatiivisuutta, valmiiksi annettuja malleja, vaikka hän sekä elää niiden mukaisesti että rikkoo niitä. Paitsi yhteiskunnallista, älykästä ja henkilökohtaista, on Nelsonin teksti myös hauskaa, vapauttavaa luettavaa. Argonautteja onkin ihana (!) lukea. Se on teos, joka katsoo moneen suuntaan – sisältä päin, rujosti ja kauniisti, varmasti mieleenpainuvasti.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Anderson kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin hyvin, että jos hän alkaisi romaanikirjailijaksi, lukisin takuulla hänen tuotantoaan. Hän voisi kirjoittaa myös kulttuuri- ja sosiaalishistoriallisen populaarin tietokirjan 1980- ja 90-lukujen Britanniasta. Anderson katsoo kaikkea tarkalla silmällä, mutta silti jokseenkin romanttisesti. Nuoren aikuisuuden keskiöön nousee itsensä etsimisen ja bändin muodostamisen ohella Lontoo, jonka paskainen puoli toimi Sueden kappaleiden innoittajana. Pääkaupungin nuhruisilla kulmilla Anderson loi oman fantasiansa, jossa vessakoppien seinäkirjoitukset, rähjäiset kadut ja kebabpaikat toimivat kuin muusat. Kaiken romantiikan keskellä Anderson toki huomaa, miten John Majorin ajan Lontoo oli köyhille kurja (ja eittämättä sellainen Lontoo on nytkin).

Hiilenmustat aamut on yksi viime aikojen suurimmista lukurakkauksistani. Se on kuin Sueden musiikki: rosoinen ja romanttinen, yhteiskunnallinen, eksentrinen, kulttuuri- ja luokkatietoinen, ja, ah, niin kaunis.

Katja Kettu: Rose on poissa

Tämän teoksen on kirjoittanut ihminen, jolla on hallussaan sanojen mahti, jonkinlainen taikavoima, jolla pyörittää sekä sanoja ja lauseita että tarinaa. Sellainen taika, joka saa yksityisen, kaikkein yksityisemmän, ja yhteiskunnallisen sovittumaan yhteen, joka saa kaiken tulemaan liki. Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus. Sanoillaan Kettu pyörittää myyttejä ja realismia, herättää Weendigon ja sudet, yhdistää vanhat maailmat uuteen. 

Rose on poissa kulki sieluni sopukoihin, muttei jäänyt sinne – ei, koska se lävisti sydämeni.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Juuri sellaista kirjallisuutta, jota rakastan. Nimeni on Lucy Barton on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen: läsnä ovat jostain menneisyydestä kumisevat lapsen hätä ja köyhyys, silloin ja nyt läsnä olevat avioliitto, tasa-arvo, vanhemmuus, sekä alati äidin ja tyttären suhde – viimeksi mainittu kytkeytyy kaikkeen.

Eikä mitään ole liikaa, ei liian vähääkään.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Ei täysin ristiriidaton, mutta:  Jotkut kirjat liikkuvat kaukana, ihan muissa paikoissa ja aikakausissa, mutta tulevat silti liki. Yksi tällainen jonnekin aivan muualle kuljettava, mutta omiin ajatuksiin jäävä kirja on Naiset joita ajattelen öisin. Tietokirjaksi luokiteltu, paikoin kaunokirjallisia kerroksia saava teos on uusin sydän(siis ♥-)kirjani. Kankimäen kirjasta löytyy, kuten hän itsekin viittaa, naisten Taikavuori. Naiset joita ajattelen öisin on muusien kirja, ihana (!) kirja, lohdullinen kirja:

Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Joskus parhaimmat lukuelämykset syntyvät kirjoista, jotka tarjoavat alkuun haasteita: kielen omalaatuisia rakenteita, painavaa asiaa, tajunnanvirtaa, runsautta tai niukkuutta, joskus yleistä vaikeutta päästä sisälle kirjan maailmaan. Mutta kun luettava alkuvaikeuksien jälkeen vie mukanaan, palkitsee kokonaisuus usein enemmän kuin kirja, jonka maailmaan solahtaa helposti. Taivaanpallo on romaani yksilön kasvamisesta ja toiveista, muiden odotuksista, yhteiskuntaa repivistä ristiriidoista, vanhasta ja uudesta. Se on romaani ihmisistä muutosten keskellä.

Omanlaisellaan, sekä kielen että kertomuksen, rytmillä hengittävä Taivaanpallo on Finlandiansa ansainnut.

Minna Rytisalo: Rouva C 

Tämä romaani on poikkeus tässä listauksessani, koska en kirjoittanut siitä varsinaista bloggausta, vaan sisällytin sen osaksi pieniä juhlia käsittelevää koontia. Syynä on se, että kirjailija on ystäväni ja luin Rouva C:n ensin käsikirjoitusvaiheessa ja myöhemmin tietenkin valmiina kirjana. Mutta vuoden parhaimpien listalleni romaani pääsisi joka tapauksessa: Romaani on rakkaustarina, vahvasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolella oleva romaani ja kirja, joka kertoo miten Minnasta tuli Minna Canth. Lisäksi Rouva C on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä. Tämä omaperäinen romaani jää pitkäksi aikaa mieleen väräjämään.

♥♥♥

Niin, moni jää listaamatta. Kunniamainintoja annan ainakin seuraaville: Rachel Cuskin Ääriviivat (hieno!), Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme (kiehtova), Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra -kirja (kuin sukellus osin omaankin nuoruuteeni), Pauliina Vanhatalon Toinen elämä (vuoden samastuttavin kirja) ja Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (ihana matkakirja). Nämä kaikki kirjat ovat sellaisia, jotka olisivat voineet olla Best nine -joukossa.

Lisäksi listaamatta jäivät työkirjani. Ensiksikään en juuri tuo työkirjoja blogiini, mutta toki aina satunnaisesti teen poikkeuksen. Ja toiseksi en halua arvottaa työkirjojani siten, että nostaisin jonkun suosikikseni ohi jonkun toisen. Arvostan kaikkia niitä kirjoja, joiden parissa teen töitä.

Mutta mikä sitten olisi vuoden huonoin kirja? Lähtökohtaisesti en lue kirjoja, joiden oletan olevan huonoja (tosin syksyllä 2012 pidin huonon kirjan viikon), mutta joka vuosi löytyy teos, jonka voi nimetä itselleni kehnoimmaksi lukukokemuksesi. Tänä vuonna minulle se oli Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (osa koontipostausta, jossa mukana myös erinomaisia kirjoja), josta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jonka nimikin oli aika höhlä. Anteeksi.

Huonon vastapainoksi voisin nostaa vielä iloisen yllättäjän: Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, joka minut tekemään bloggaukseni pastissina. Niin, ja tänäkin vuonna minua on ilahduttanut Elena Ferranten Napoli-sarja, jonka viimeistä osaa kuitenkin vielä säästelen. Napoli-sarja sai minut tilaamaan HBO:n ainakin kuukaudeksi: My Brilliant Friend -sarjasta olen nautiskellut nyt välipäivien aikaan. Miten pakahduttava, tyylikäs, juuri oikeanlainen se on.

No niin, yhdeksästä kirjasta tuli vähän enemmän. Nyt välipäivinä olen lukenut kolmea eri tavalla hyvää kirjaa, joista lisää ensi vuonna.

Toivotan jokaiselle Lumiomenan seuraajalle onnellista alkavaa vuotta 2019! ♥

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Otava 2018
461 sivua
Kansi Anna Lehtonen
Kotimainen romaani

Muistaminen ei valoa tarvitse, eivät tarvitse ajatteleminen eivätkä unetkaan vaikka unissa voi olla sisällä päivänvalo. Sellaisia olen nähnyt laivan ruumassakin. Pilkkopimeässä ja silmät kiinni olen nähnyt unia ulkoa. Vaikka olen maannut peiteltyjen kangaspaalien päällä liikkumatta, olen nähnyt että olen juossut kovaa tai kiivennyt korkealle. Mitä silloin unet ovat jos ne eivät ole sitä missä on? En voi millään kiivetä puuhun jos lojun nukkumassa laivassa tai rappujen alla. Näin vaikeasta asiasta voisin kysyä herra Halleylta koska hän varmasti siihenkin tietää vastauksen.
Jos tämä vasta on koti-ikävää, jos aiempi olo ei ollutkaan, jos ei tästä pääse enää koskaan irti, olen ajatellut kun olen yrittänyt nukahtaa olkipatjalla, mutta vaikka kuinka olen ajatellut ja miettinyt niin silti olen alkanut itkeä pimeässä.

Angus-nimisellä pojalla on hyvät silmät, mutta hän haluaa vieläkin tarkemman näön. Hän viettää yönsä puussa ja merkitsee muistiin tähtien asentoa. Puoliorpo, äitinsä, siskonsa ja veljiensä kanssa Saint Helenan saarella 1600-luvun loppupuolella elävä Angus on tutustunut tähtitieteilijä Edmond Halleyn kanssa, ja juuri Halley tarvitsee Anguksen silmiä tähtitaivaan kartoittamiseen. Anguksen lapsuus on toisaalta turvallinen, toisaalta vaaroja täynnä. Äiti ja sisko huolehtivat hänestä, pastori huolehtii äidistä niin että he kuuluvat valvovan hyvin myöhään, mutta saari on monenlaisten levottomuuksien tyyssija: salakatolilaiset punovat juoniaan, kuvernööri taas omiaan. Saaren asioista on tärkeää saada viesti emämaahan Englantiin, minkä vuoksi Angus jättää tutun arjen taakseen ja matkaa Englantiin jäniksenä laivan märssykorissa. Koittaa aika, jolloin Minä-joka-on-kuolleenpuun-Angus on jo miltei toisella puolella maailmaa ja yksin.

Joskus parhaimmat lukuelämykset syntyvät kirjoista, jotka tarjoavat alkuun haasteita: kielen omalaatuisia rakenteita, painavaa asiaa, tajunnanvirtaa, runsautta tai niukkuutta, joskus yleistä vaikeutta päästä sisälle kirjan maailmaan. Mutta kun luettava alkuvaikeuksien jälkeen vie mukanaan, palkitsee kokonaisuus usein enemmän kuin kirja, jonka maailmaan solahtaa helposti. Yksi tällainen aluksi hankala, mutta lopulta lumovoimainen on tuore kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja, Olli Jalosen Taivaanpallo. Sen kanssa minulle kävi samoin kuin vaikkapa AS Byattin Riivaukselle: aloin lukea romaania ja oitis ymmärsin sen hienouden, mutta en osannut keskittyä lukemaani, kirja jäi kesken kahdesti, kolmannella (vai olikohan se peräti neljännellä) lukuyrityksellä pääsin vihdoin Byattin teksin maailmaan. Taivaanpalloa aloittelin jo keväällä, mutta ajatukseni harhailivat. Syyslomalla kävi samoin, en osannut rauhoittaa mieltäni lukemiseen, mutta nyt joulukuussa kaikki oli onneksi toisin.

Niin, romaanin alku voi olla vaikea, kuten se minulle oli, koska se on Anguksen maailmanymmärryksen näkökulmasta tajunnavirtaisesti kerrottu. Angus on herkkä ja silti vahva poika, älykäs niin tunteen kuin tiedon puolesta, mutta syrjäisellä saare kasvanut. Siksi Minä-joka-on-kuolleenpuun-Angus kertoo kokemastaan niin kuin kertoo: tajunnavirtaisesti, nuoren pojan – lapsen – kielellä. Ja siksi lukijalla saattaa mennä tovi ennen kuin hän pääsee Anguksen tasolle, Anguksen mieleen. Mutta kun hän (ehkä vihdoin) sinne pääsee, on hän mukana seikkailussa, joka koettelee sielua ja ruumista, kuljettaa kauas ja avartaa, kasvattaa.

Seikkailu ei ole kaukaa haettu luonnehdinta, sillä Jalosen romaanissa on hetkittäin (!) vanhojen seikkailuromaanien henkeä, etenkin laivalla on jopa vernemäisiä kaikuja. On hyviä ja pahoja ihmisiä, uutta tietoa ja oppimista, tekniikkaa ja omalla älykkyydellä pärjäämistä, ja vielä huikea matka syrjäiseltä saarelta erääseen maailman keskukseen. Mutta enemmän kuin seikkailukertomus Taivaanpallo on romaani yksilön kasvamisesta ja toiveista, muiden odotuksista, yhteiskuntaa repivistä ristiriidoista, vanhasta ja uudesta. Se on romaani ihmisistä muutosten keskellä.

Jalosen kieli, Anguksen kieli (vaikka muitakin näkökulmia valotetaan), sisältää oman rytminsä, joka ikään kuin lavenee sitä enemmän mitä suuremmaksi Anguksen maailma lavenee. Ajatusten virta kietoutuu kaikkeen Anguksen kokemaan. Näihin ajatuksiin kiteytyy tarkkoja havaintoja ja oivalluksia. Maailmankatsomus – usko ja tiede ottavat yhteen  ihmismieli omaksuu sen, minkä kykenee, ja Anguksen mieli pystyy enempään kuin monen muun. 

Voihan komeetta merkki olla mutta ei se ole, ei ollenkaan, eivät taivaankappaleet ihmssuvulle merkkeinä kierrä vaan kiertävät kuten kiertävät määränsä mukaan.

Yhteen eivät ota vain usko ja tiede sinänsä, jonkinlaisina yläkäsitteinä, vaan kansanuskomukset, katolilaisuus ja protestanttisuus. Angus imee oppia sekä pastorilta (lukeminen) että Halleylta (mittaaminen, käsitys maailmankaikkeudesta). Erilaisten ihmisten ja näiden aatteiden ristiriidat eivät jää vain Saint Helenan saarella, Lontoossa ongelmat ovat erilaisia. Kaikki aikuisten asiat ovat kiemuraisia ja varjoja täynnä. 

Vaikkei Angus sulata kaikkien kylmässä ja kosteassa suurkaupungissa tavattavien ihmisten sydäntä, niin lukijan sydämen hän saa väräjämään. Anguksen puolesta voi miltei pidättää hengitystään ja hänen ajatustensa lentoa ja myös niiden konkreettista tasoa, havainnointikykyä, voi ihailla. Samalla voi vain ihailla sitä, miten Jalosen romaani kasvaa kiinni lukijaansa.

Ihminen aina vain kaipaa vaikka kaikki olisi jo tässä. 

Omanlaisellaan, sekä kielen että kertomuksen, rytmillä hengittävä Taivaanpallo on Finlandiansa ansainnut.

--

Taivaanpallosta ovat pitäneet myös Arja, Elina, Mai ja Tuija.

Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalonen: Poikakirja
Kustantaja: Otava 2010
Kannen suunnittelu: Maija Vallinoja
Kotimainen romaani
Sivuja: 256

Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.
Se ei ole nurkassa eikä keskellä. Siinä on enemmän omaa kuin muitten määräämää mutta enemmän siinä on muitten vuoksi.

1960-luvun koulupojan elämässä maailma on mallillaan - hyvin maskuliinisella mallillaan. Eletään aikaa, jolloin lauantaikin on työpäivä sekä tietenkin saunapäivä ja jolloin miehen tulee olla yhtä kovana kuin sulhasen kyrpä häissä, ei se muuten mies ole. Poliittiset mielipiteet määräävät, mitä lehtiä tilataan ja mistä kaupasta ruoka ostetaan. Olli-niminen minä-kertoja asuu keskikokoisessa kaupungissa yhdessä vanhempiensa ja neljän siskonsa kanssa. Siskoista isoimmat osoittavat vahvoja teini-ikäistymisen merkkejä ja Pieni on autistityttö, joka oppii mitä vain, mutta uppoutuu täysin omaan maailmaansa. Kodin sisäinen elämä on turvallista, mutta koulumaailmaa värittävät persoonalliset opettajat sekä koulutovereiden julmuus Elefanttia, Läskipersettä, kohtaan. Olli on osallistuja ja tarkkailija, poika joka jää väliin toisten ihmisten riitojen ulkopuolelle, niin kotona siskojensa keskellä kuin koulussakin, osana rinkiä, mutta aina sen ulkoreunalla.

Olli Jalosen hieno Poikakirja (2010) on kuvaus muutamasta lukuvuodesta lapsuuden viimeisinä vuosina ennen teini-iän saapumista. Nimensä kirja on saanut suojeluskuntalaisten käyttämästä oppikirjasta, minkä Helsingin Sanomat hyvin selvittää. 1960-luvun kouluopetuksessa suojeluskunnat on siivottu opetuksesta pois ja käytössä on 1950-luvun lopun painos, mutta poikien opettaja uskoo kirjan vanhempaan versioon. Poikakirja rakentaakin kuvaa sodanjälkeisestä Suomesta. Vaikka sodasta on kulunut noin 20 vuotta, ovat sen arvet syvät ja ihmisten arvo rakentuu osin sota-aikana tehdyn ja koetun mukaisesti. Ennen kaikkea Poikakirja on kuitenkin Ollin kirja, ja koko ajan hän oppii maailmasta jotain uutta.

Eikä nyt tarvitse pelätä yhtään mitään enempää kuin ennen, eikä kenenkään, isä sanoo ja katsoo ensin Anna-Liisaa ja sitten Outia.
Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.

Moni on verrannut Poikakirjaa Peter Franzénin osin omaelämäkerralliseen romaaniin Tumman veden päällä ja ajankuvauksesta itselleni tuli mieleen myös Satu Grönroosin tuore Lumen syli. Kaikissa kolmessa romaanissa piirtyy tarkkanäköinen kuva 1960- ja 70-lukujen suomalaisesta pikkukaupungista lapsen silmin nähtynä. Kirjoissa on kuitenkin valtavia eroja: Tumman veden isäpuolen väkivalta leimahtaa päälle, Lumen sylin pienen Helmin tarina ottaa vahvasti kantaa lastensuojeluun, mutta Poikakirjassa maailman kovuus tulee enemmän oman perheen ulkopuolelta. Niin hienoja kuin Franzénin ja Grönroosin kirjat ovatkin, olen aivan myyty vasta Jalosen romaanin edessä. Tämä johtuu siitä, että Jalonen kuljettaa tekstiään hienovireisesti ja taiturimaisesti, hänen kirjailijakokemuksensa näkyy niin, että minä haltioiduin kokonaisvaltaisesti. Jalonen osoittaa, ettei asioiden tarvitse tulla silmille eikä iskujen tarvitse osua vasten kasvoja, vaan omaa elämänpiiriiä järkyttäviä kohtaloita voi tulla lapsen tietoisuuteen myös oman kodin seinien ulkopuolelta.

Poikakirjassa ei ole varsinaista alusta-loppuun -juonta, vaan kirjassa kyse on kasvuvuosista sekä äärettömän hienosti kirjoitetusta aikalaiskuvauksesta, jonka jännitteet pysyvät koko ajan. Romaani kasvaakin yhteiskunnalliseksi kuvaukseksi, mutta tekee sen onnistuneella tavalla melkein salaa, kuin vaivihkaa. Ennen kaikkea Jalonen kirjoittaa niin hyvin, että hänen tekstinsä äärellä lukija alkaa elää 1960-lukua, lukija muuttuu koululaiseksi, on pienen Ollin nahoissa tai hänen päänsä sisällä. Poikakirja on herkkä, intensiivinen, turhia selittelemätön, paljon ymmärtävä ja yhtä paljon ihmettelevä - osin jopa olkiaan kohautteleva. Se on kuin lapsuuden ja teini-iän rajavuosia elävän pojan mieli. Jalonen tavoittaa niin paljon. Vaikka olen itse käynyt koulua 80-luvulla, pystyn silti "muistamaan" monia kirjan kuusikymmenlukulaisia asioita: tillilihan ja lantturaasteen kouluruokana, urkuharmoonin sekä sen, miten luokassa täytyi nousta seisomaan opettajan tullessa luokkaan - piti olla kunnioitusta. Jalonen myös saa kiinni tunnelmasta kuin tunnelmasta: maailman yleisen hämmentävyyden ja koulupoikien keskinäisen julmuuden lisäksi sen, miten keittiön ikkunalasi kuplii raitoja, kuinka jossain soi Laila Kinnunen ja Beatles tai miten uusien perunoiden kanssa kuuluu tarjota nötköttiä - sitä parempaa juhannusherkkua ei olekaan.

Poikakirja on niitä romaaneja, jotka lähenevät mielessäni täydellistä. Kun suljin kirjan kannet, tunsin samanaikaisesti iloa ja surua, kaihoa ja jonkinlaista vapautta. Jos jotain romaania voi sanoa tiheäksi ja koskettavaksi, niin Poikakirjaa. Ja kaiken lisäksi niin fiksuksi.

****½

Poikakirjan ovat lukeneet monien muiden muassa Sara, Hanna, Ilse, Jori ja Booksy.

P.S. Kiitos kaikille, jotka osallistuitte gallupiini tähtien merkityksestä blogiarvioissa. Teistä 30 on sitä mieltä, että tähdillä on lisäarvoa. 16 katsoo, ettei niillä ole merkitystä ja 7 mielestä asia on ihan sama. Mennään siis enemmistön mukaan! Sen verran muutan tähtiarvioitani, etten enää anna plussia ja miinuksia, puolikkaat kuitenkin haluan säilyttää. :)

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Kustantaja: Otava 2009
Kansi: Aino-Maija Metsola
Kotimainen romaani
Sivuja: 381


Meille kolmelle yhteistä tämä tietenkin on. Välillä kävelee oikein mielellään. Kävelee vain, on rauhallista kaikki eikä enää väsy kuin oikealla tavalla niin että ruumis väsyy iltaa kohti, sitten nukkuu tukevan ruoan ja viinin jälkeen kuin lapsi. Niin nukkuu Islakin nyt aina ilman unipillereitään.
Keskenään heillä on riitoja mutta niistä ei kannata välittää. Minä kävelen ja kannan, siinä on tarpeeksi. Liike on tärkeämpää kuin päämäärä, sanoin tänään, mutta Graham sanoi että käveleminen on päämäärän palasten kokoamista täydelliseksi ympyräksi.

Suomalainen Petr Järvi saa opiskeluaikaiselta ystävältään, brittiläiseltä Grahamilta pyynnön osallistua rankkaan, mutta kiehtovaan kilpailuun. Kilpailun ideana on tähtitieteilijä Edmund Halleyn juhlavuoden kunniaksi matkustaa maapallon ympäri Greenwichin pituuspiiriä pitkin ja kisan sääntöjen mukaisesti käyttää matkan apuvälineinä vain Halleyn aikaisia, 1700-luvulta peräisin olevia kulkuneuvoja ja apuvälineitä. Kilpailussa on paljon muitakin sääntöjä sekä tarkkaan määriteltyjä etappeja, joissa saa lisäohjeita. Petrin ja Grahamin mukaan lähtee myös Grahamin vaimo Isla sekä myöhemmin Petrin pikkuveli Kari, joka toimii romaanin minä-kertojana. Veljesten isä on juuri kuollut.

Olli Jalosen romaani 14 solmua Greenwichiin (2009) on veljeskuvaus, seikkailukertomus, merenkäynninkuvaus sekä kiehtova ja tunteisiinkin vetoava tutkielma ihmisistä, jotka ovat koko ajan fyysisesti lähellä toisiaan. Kokonaisen vuoden kestoiseksi arvioitu matka paljastaa uusia puolia tutuistakin ihmisistä. Eikä matka ole lähtökohdiltaankaan helppo, sillä heti kansilehden jälkeisessä ajatelmassa sekä romaanissa ensimmäisessä Karin kertomassa lauseessa sanotaan:

Maailma huuhtoo ihmiset erilleen.

14 solmua Greenwichiin on haastavaa luettavaa ja kirjasta on myös yllättän vaikea kirjoittaa, vaikka voin heti sanoa pitäneeni kirjasta ihan hurjasti. Jalosen  teksti on välillä hyvin teknistä, välillä tajunnanvirtaista, usein muistelevaa ja sitten se onkin äkkiä lyhyitä lokimerkintöjä. Kaunista se on ihan koko ajan. Lukijan täytyy - ainakin minun piti - olla tarkkana sen suhteen, milloin kertojana on kirjan varsinainen minä-kertoja Kari, milloin kirjoittava kertoja Petr. Erotukseksi Jalonen käyttää Petrin päiväkirjamerkintöjen kohdalla hakasulkeita, mutta merkinnät ovat pitkiä. Jalosen tekstissä on paljon vastapareja: on tietenkin veljekset, jotka peilaavat ajatuksissaan toisiaan, on lapsuuskuvauksia Pohjois-Karjalasta ja ristiriitaisia mietteitä seikkailumatkan aikana, on irrallisuuden tuntua ja voimakasta halua kuulua, on lähentymistä ja välttelyä. Kerronnallisesti merenkäyntiin kuuluu pitkiä, hieman uuvuttaviakin kuvauksia pohjapressun kiinnityksestä tai lisäohjeiden odottelusta. Toisaalta matkanteossa on taukoja, joiden aikana juodaan viiniä ja vältellään muistelemasta menneitä liikaa.

Vaikeudestaan huolimatta - tai ehkä sen ansiosta - kirja palkitsee lukijansa, sillä Jalonen osaa pukea sanoiksi niin satelliittiyhteydet kuin merenkäynnin terminologian sekä yhtä lailla Petrin päiväkirjoista ja lokimerkinnöistä sekä Karin ajatuksista kumpuavat ihmismielen sisimmät tunnot. Samalla tavalla huikeasti Jalonen kuvaa maisemaa, joka avautuu kaiken kilpailun keskellä: Kuvitelkaa vaikka tyrskyt Irlannin Mayossa, perhehotelli Lontoossa, loputtoman oloinen kävely Ranskan maaseudulla, vieraaksi muuttuva tähtitaivas Kauriin kääntöpiirin jälkeen. Vaikka romaanin alussa on muutama vahva tulevaa ennakoiva viittaus, osaa Jalonen yllättää ihan aidosti.

14 solmua Greenwichiin on paitsi kertomus eräästä kilpailusta ja siihen johtaneista sekä sitä seuranneista asioista, myös kuvaus rakkaudesta, luottamuksesta, järjestä ja tunteesta sekä niistä asioista, jotka meitä erottavat tai yhdistävät. Kaiken kovan merenkulun, kylmyyden ja maailman sattumanvaraisuuden rinnalla Jalosen kirja tarjoaa jotain uskomattoman kaunista. Jotain sellaista, minkä vuoksi suljin kirjankannet haikein mielin.

****

Ilselän Minna on myös lukenut kirjan ja kirjoittanut siitä Juuri tällaista tekstiä.