Karin Erlandsson: Kuolonkielot
S&S 2016
Missdåd 2016
Suomentanut Taija Mård
Kansi Sanna Mander
263 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen rikosromaani
Ajatus autosta ei jättänyt häntä rauhaan. Olisi pitänyt tarttua kiikariin heti, kun ääni alkoi kuulua.
Mahtoiko hän olla ainoa, joka tiesi autosta? Pitäisikö hänen ilmoittaa siitä jonnekin? Kaupunki oli niin pieni, että varmasti joku tietäisi, mihin se oikein liittyi.
Kesäkuu 1992, ruotsinkielinen Pohjanmaa: Leskirouva Lean asunto on torin laidalla. Unettomina aamuöinä Lea kuuntelee usein musiikkia, kuten nytkin Chopinia, ja keittää teetä. Tällä kertaa rauhan rikkoo hurjasteleva auto. Pian joukko juhannusta viettäviä nuoria aikuisia löytää metsiköstä naisen ruumiin. Nuori toimittaja Sara on saanut ensimmäisen työpaikkansa paikkakunnan lehdestä, mutta todellinen syy muuttoon on hevostallia pitävä itsetietoinen Robert. Sara kuvittelee kesän aikana kirjoittavansa mukavista kesäjuhlista ja muista maaseudun tapahtumista, mutta toisin käy. Seudun ihmisillä on menneisyydessään monenlaista eikä Saran oma kotiutuminenkaan suju ongelmitta.
Onpa hyvä, että meillä on töissä työaikaliukumat. Karin Erlandssonin Kuolonkielot näet piti otteessaan niin, että minun oli luettava kirja loppuun eräänä aamuna ja lähdettävä töihin hieman myöhemmällä bussilla. En voinut jättää kirjaa kesken ja luettavaa oli jäljellä sen verran vähän, että minun olisi joka tapauksessa pitänyt ottaa bussikirjaksi toinenkin teos. Näin ollen istuin olohuoneessamme hieman kauemmin, perheen aamutohinoiden äänet vaipuivat jonnekin ja luin Kuolonkielot loppuun. Koin valtavaa iloa siitä, että tarina kantoi näin hyvin! Vetävän teksti on laadukkaasti suomentanut Taija Mård.
Ja heti otan hieman takaisin: Vaikka Kuolonkielojen tarina kantoi ja mysteeri viihdytti, ei Erlandssonin romaani ole mikään erityisen mieleenpainuva kotimaisen jännityskirjallisuuden merkkipaalu. Mutta ei sen tarvitse sellainen ollakaan. Se on kuin päivitetty versio ruotsalaisen Maria Langin dekkareista, joissa kuolema tapahtuu (yleensä!) pikkukaupungeissa ja kaupunkilaisten elämää seurataan laajemminkin. Myös kesä sekä tapahtuminen sijoittuminen reilun 20 vuoden taakse lisäävät nostalgian tuntua. Tämä kaikki sai tekstin tuntumaan alussa hieman pikkusievältä.
Pikkusievyys on kuitenkin vain pintaa. Erlandsson rakentaa koko ajan tiivistyvää jännitystä hienovaraisesti. Suomenruotsalaisen pikkukaupungin asukkaat osaavat kyllä rakentaa omat kulissinsa ja tästä syystä muutamat kohtaukset tulevat päin kasvoja, Kuolonkielojen henkilöiden kohdalla ihan konreettisestikin: rajusti ja julmasti. Erlandsson on taitava henkilökuvaaja, mikä näkyi myös hänen esikoisromaanissaan Minkkitarhassa. Hänen henkilöhahmonsa eivät mahdu yhteen muottiin, vaan kaikilla on salaisuuteensa, niin vainajalla kuin kaikkea tarkkailevalla vanhuksella Leallakin. Yhtä lailla Erlandsson taitaa ajankuvankin: 1990-luvun alun Suomi on monella tapaa erilainen kuin nykyinen maamme, mistä omaa kieltään kertovat niin naispapin postilaatikkoon tungetut koirankakat kuin tietenkin lankapuhelimiin paljolti pohjautuva tiedonkulku. Kettutytöistäkin puhutaan.
Vaikka Kuolonkielojen keskeisimmissä käänteissä on osin ennalta-arvattavuutta, on kokonaisuudessa yllätyksiäkin. Suosittelen kaunsikantista Kuolonkieloja lukemiseksi silloin, kun kaipaa aivoja kevyesti askarruttavaa perinteistä jännitysromaania. Kevääksi ja kesäksi, etenkin (tietenkin) kielojen aikaan, se käy myös vuodenaikaromaanista.
--
P.S. Kuolonkieloista ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja, Mari ja Ulla.
Korot kopisten -kirjamme ilmestyi reilu kuukausi sitten. Kirjassahan Aino-Maria ja minä vinkkaamme, opastamme ja rohkaisemmekin kokeilemaan uusia kulttuurilajeja tai syventämään entisiä - mieluiten sekä että! Olen monesti harrastamaan kulttuuria ajatuksissani kuin varsinaisesti lähtemään jonnekin, joten Korot kopistenin kirjoittaminen toimi myös eräänlaisena itseni haastamisena. Toki olen "aina" käynyt museoissa, konserteissa ja kirjallisuustapahtumissa, opiskeluaikana innokkaammin kuin nyt keski-ikäisenä. Viimeisen kuukauden aikana olen kuitenkin ollut liikkellä harvinaisen paljon - siis omaksi itsekseni.
On varmasti selvää, että kulttuurilajeista minulle rakkain on kirjallisuus, mutta myös kuvataide on aina ollut hyvin mieluisaa. Taidemuseoiden (ja gallerioidenkin, mutta enemmän museoiden) ilmapiirissä on jotain taianomaista: hiljaisuus, korkojen kopina (kyllä vaan) ja tietenkin maalaukset tai valokuvat, jotka puhuttelevat, ilahduttavat, saavat mielen haikeaksi, ehkä provosoivat, yleensä tuottavat esteettisiä elämyksiä. Viimeisen kuukauden aikana aivojani on askarruttanut Amos Andersonin Helsinki Noir -näyttely, mieltäni on ilahduttanut Vantaan Artsi ja eniten estetiikkaa on tuonut Ateneumin Japanomania.
Helsinki Noir -näyttely esittelee uudenlaisen näyttelykompleksin, jossa katsoja pääsee osaksi rikosdraamaa. Kaivopuiston rannasta löytyy nuoren naisen ruumis. Mitä on tapahtunut? 1930-luvun loppuun sijoittuva tarina vie ja joukko Helsinki-aiheisia maalauksia tulee tutuksi. Helsinki Noiriin aion kesällä uudelleen yhden läheiseni kanssa.
Olen asunut Vantaalla reilut kymmenen vuotta, mutta olen käynyt Myyrmäessä kaikkiaan vain kolmesti: kolmas kerta johdatti minut ja perheeni uusittuun taidemuseoon, joka on saanut nimekseen Artsi. Nykytaiteeseen keskittyvän museon Sinä & Minä muotokuvassa -näyttelyssä esillä on esimerkiksi Jasmin Anoschkinin, Ismo Höltän, Ville Juurikkalan, Aurora Reinhardin ja Tommi Toijan töitä. Artsi on pieni museo, jossa muuten saa syödä eväitä, valokuvata ja kulkea isonkin laukun kanssa. Suosittelen tutustumaan, Artsiin on aina vapaa pääsy!
Yksi rakkaimmista taidemuseoista minulle on tietenkin Ateneum, jossa käyn useamman kerran vuodessa. Nyt pari viikkoa sitten vierailin siellä muutaman ystäväni kanssa ja taisimme kaikki päästä Japanomanian lumoihin. Japanilaista taidetta ja siitä vaikutteita saanutta pohjoismaista taidetta oli esillä laajassa, hyvin rakennetussa ja jäsennellyssä näyttelyssä. Japanomaniaa voi ihailla 15.5. saakka, koetan ehtiä katsomaan näyttelyn vielä uudemman kerran.
Taikahuilu on yksi maailman kuuluisimmista oopperoista. Se on kovin tuttu minullekin. Tutuksi se tuli jo ala-asteaikaisestani musiikkikirjasta: Tie musiikkiin sisälsi Taikahuilun lisäksi maistiaisia muiden keskieurooppalaisten säveltäjämestareiden tuotannosta, muistan laulaneeni Mozartia ja Schubertia saksaksi kolmasluokkalaisena. Kansallisoopperassa tänä keväänä esitetty Taikahuilu pohjaa Berliinin Komische Operin esitykseen. Elämys oli huikea: animaatiot ja laulajat muodostivat ehjän kokonaisuuden, jossa satu- ja jopa kauhuelementit olivat kuin osa 1920-luvun mykkäelokuvista visuaalisesti vaikutteita saanutta kertomusta. Musiikillisesti ooppera oli tietenkin tuttu ja varma. Tuuli Takala oli huikea Yön kuningatar, Ville Rusasen Papagenossa oli kujeilua ja taituruutta. Taikahuilussa taitaa olla vielä kaksi esitystä tänä keväänä. En tiedä, ovatko molemmat esitykset jo loppuunmyytyjä, mutta siltä varalta jos lippuja vielä saa: kannattaa mennä katsomaan!
Musiikki liittyy usein myös kirjoihin, muun muassa Juha Itkosen kohdalla. Tämän viikon torstaina Tavastialla vietettiin Itkosen tuoreen romaanin kunniaksi Palatkaa perhoset -kevätfestivaaleja, joissa esiintymässä oli Itkosen lisäksi muun muassa Tuomo & Markus, ihana Aino Venna sekä Pimeys. Itkosen lukemat otteet romaanistaan olivat vaikuttavia. Ei siis ihme, että Palatkaa perhoset on yksi kevään kirjaostoksistani.
Muita kirjallisia menokohteitani hiljattain ovat olleet henkeäsalpaavan upea Kansalliskirjasto sekä tietenkin eilinen Kirjan ja ruusun päivä. Keskustan Akateemisessa oli paljon tapahtumia, Kirsin Book Clubista voitte lukea muun muassa Blogistanian kirjallisuuspalkintojen jaosta. Itse en Akateemiseen ehtinyt (= jaksanut lähteä keskustaan), vaan kävin ostoksilla hieman lähempänä. Onks noloo on naurattanut koko perhettämme ja saanut meidät myös miettimään kaikenlaisia nolouksia sekä sitä, onko kaikki nyt niin vakavaa.
Hmm - aina eivät kuitenkaan korot kopise, vaan usein lenkkarit tai vaelluskengät läpsyttelevät. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät pärjää ilman ulkoilmaa. Metsästä saan voimaa. Siksi kännykkäkuvissa on yksi otos Sipoonkorvesta. Ensi viikolla täällä on luvassa hieman lisää retkijuttuja kirjamuodossa.
Minne te olette kopistelleet viime aikoina?
Ella Kanninen: Ellan Toscana. Kyläelämää Italiassa
Tammi 2016
Kuvat: Ofer Amir
Ulkoasu: Satu Kontinen
208 sivua
Italiaan sijoittuva fiilistelykirja
Minun mielestäni Toscana tai oikeastaan koko Italia on sopiva sekoitus pysähtyneisyyttä ja arvaamatonta yllätyksellisyyttä. Juuri kun kiroan pikkukyläni paikallaan junnaavaa arkea, tapahtuu jotain - kuulen tarinan, tapaan ihmisen, luen uutisen tai joudun tilanteeseen - jonka myötä uskomukseni tai tähänastiset tietoni heittävät kuperkeikkaa. Italia pitää minut hereillä ja hyppysissään.
Tätä kirjoittaessani keittössämme tuoksuvat jauhelihakeitto ja kauralastut. Mieleni ei kuitenkaan ole arkisessa keskiviikossa, vaan Toscanan kumpuilevissa maisemissa, etenkin Fianon kylässä, jossa lukuisista TV-ohjelmista tuttu toimittaja Ella Kanninen perheensä kanssa asuu.
Kannisen tuore kirja, Ellan Toscana. Kyläelämää Italiassa on kauttaaltaan viehättävä. Toki se on perinteinen oman lajityyppinsä edustaja, jossa ulkomaille muuttanut suomalainen kertoo elämästään, luo nykyisen kotikylänsä asukkaista helliä karikatyyrejä, sirottelee joukkoon omakohtaisia kokemuksia sekä ruokaohjeita, ja kokonaisuus on tietenkin kuorrutettu viehättävillä valokuvilla. Tämä on toimiva konsepti ja Ella Kannisen kirjan kohdalla erityisen toimiva: kokonaisuus houkuttelee sukeltamaan Toscanaan ja toscanalaisuuteen.
Kanninen kertoo Toscanastaan eloisasti, suloinen pilke silmäkulmassaan. Kun hän kertoo liikuttuvansa suven ensimmäisistä tulikärpäsistä, lukijakin liikuttuu. Minä ainakin. Tai kun puskaradio - passare la parola - kertoo parhaimmat ravintolat, voi oikeasti tuntea olevansa tervetullut. Ja kun Kanninen nimeää yhden lukunsa "Oliiviöljyllä on väliä", voin vain hymähdellä. Olen näet kerran olla mukana illanvietossa, jossa eri paikkakunnilta, mutta samasta maakunnasta kotoisin olevat italialaiset alkoivat väitellä siitä, millaista on paras oliiviöljy ja mistä se mahtaa tulla. Me, muutama suomalainen ja kaksi hollantilaista, pyörittelimme päätämme.
Ellan Toscana on paitsi mukavasti kirjoitettu, myös kauniisti kuvitettu. Valokuvaaja Ofer Amir on vanginnut linssinsä läpi pehmeää valoa, värejä, hymyjä, maisemia ja yksityiskohtaisia ruokakuvia: miten kaunis voi esimerkiksi artisokan latva olla. Miten pehmeää valo Toscanan kukkuloilla. Satu Kontisen suunnittelema ulkoasu tekee teksteistä ja kuvista sujuvan kokonaisuuden.
Ja tietenkin teos innostaa monin tavoin. Se herättelee matkakuumetta ja houkuttelee ennen kaikkea kokkaamaan. Kirjan ruokaohjeissa on tuttua ja uutta bruschettasta tiramisuun ja kurpitsankukkarisotosta livornolaisittain valmistettuihin sinisimpukoihin. Kanninen pohjustaa ohjeita hauskasti, ikään kuin tempaa lukijansa osaksi omaa tuttavapiiriään ja näiltä saatuja ohjeita. Itse aion jo tulevana viikonloppuna kokeilla yksinkertaista, mutta klassista tomaattikeittoa, toisaalta vuohenjuusto-parsabruschetta voisi sekin upota omaan ruokamakuuni täydellisesti... Auringossa kypsyneet tomaatit ja lasissa oleva voimakas ja mausteinen chianti melkein tuoksuvat lukijan nenässä, vaikka edessä olisikin vain kupillinen suodatinkahvia - tai sitä iänikuista jauhelihakeittoa.
Äitini kysyi taannoin meillä ollessaan, näenkö vielä vuosien jälkeen tämän kaiken kauneuden ympärilläni. Hankalapa tähän on turtua. Voin kuvitella! Kauniita kuvia, mukavia tarinoita, arkea ja juhlaa, herkullista ruokaa ja sympaattinen ote. Mitä muuta voi tunnelmalliselta elämänmenoa ja käytännön vinkkejä kertovalta teokselta odottaa?
Jos joku kirja saa aikaan matkakuumeen ihmeelliseen, maagiseenkin Keski-Italiaan, niin juuri Ellan Toscana.
---
P.S. Lukemisen aikana ja nyt sen jälkeenkin mieleni on kaivannut Italiaan: Toscanaan, totta kai, mutta ennen kaikkea maakunnan naapuriin Emilia-Romagnaan ja sen isoimpaan kaupunkiin Bolognaan. Syyn Bolognan-kaipuuseeni löydette täältä.
Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous
Tammi 2015, Keltainen kirjasto (uudistettu laitos)
Tšernobylskaja molitva 1997, 2013
Suomentanut Marja-Leena Jaakkola
398 sivua
Kansi Markko Taina
Valkovenäläinen dokumenttiromaani
"Jos ryhdyt puheisiin jonkun kanssa, hän ryhtyy puhumaan ja on sinulle kiitollinen siitä että kuuntelet häntä. Vaikka et ymmärrä, niin edes kuuntelet. Sillä hän ei ole itsekään ymmärtänyt... Niin kuin et sinäkään... En lue enää mielelläni tieteiskirjallisuutta...
Siis kumpi on parempi: muistaa vai unohtaa?"
Näin pohtii Jevgeni Aleksandrovitš Brovkin, yliopisto-opettaja. Yhtä hyvin hän voisi olla tyttärensä menettänyt isä, Nikolai Fomitš Kakugin. Tai yksin rukoileva Katja P., jolla oli suuria haaveita ja joka haluaa rakastaa. Tai yksineläjä Anna Petrovna Badajeva, joka miettii keneltä voi kysyä, kun kukaan ei voi vastata. Tai hän voisi olla - niin, kuka tahansa erään aikamme suurimman kärsimyksen kokenut.
Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuonna voittanut Svetlana Aleksijevitš päästää teoksessaan Tšernobylistä nousee rukous ääneen ihmiset, joiden elämään ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut. Kirjassa mukana ovat ne ihmiset, joiden koko elämänpohja on kadonnut ja toivo mennyt, mutta myös ne, jotka jaksavat uskoa, joskus taikauskon, toisinaan rukouksen, usein ihmisyyden voimin.
Teoksessa puheenvuoron saavat naiset ja miehet, nuoret ja vanhat, paenneet ja jääneet, eri yhteiskuntaluokat, maalaiset, virkamiehet, kuolevat, paljon menettäneet... Ja heitä on syytä kuunnella. Näistä sirpaleista Aleksijevitš luo romaanin, joka on samalla kertaa rujo ja kauhea, kaunis ja kokonainen. Tosin se, että teoksesta on julkaistu uudistettu laitos, kertoo omaa karua tarinaansa siitä, ettei Tshernobylista kirjoitettu dokumentti voi olla koskaan niin kokonainen, että se olisi valmis. Teksti on sisältönsä puolesta vankkaa asiaproosaa ja kielellisen ilmaisunsa puolesta romaanitaidetta.
Mikroskooppisten hiukkasten, joita syntyi kun reaktoria koetettiin peittää lyijyllä ja hiekalla, polttamat keuhkot näyttävät tähtitaivaalta. Lemmikkejä koetaan salakuljettaa. Koti jää taakse, kun ihmiset pakenevat kuin sotaa. Kasvimaalla kaikki kasvaa kohisten, saastuneen voileivän syöminen on uhmakas teko. Lapsi, jolta puuttuu ruumiintoimintojen kannalta keskeisiä elimiä on vanhemmilleen rakkain ja kaunein koko maailmassa (tietenkin on). Voin sanoa, että oloni olisi kevyempi jos en olisi lukenut Aleksijevitšin romaania, niin paljon tieto lisää tuskaa. Samalla voin kuitenkin sanoa, että olen iloinen - jos tässä kontekstissa kyseistä adjektiivia voi käyttää - siitä että luin tämän kirjan. Aleksijevitš kirjoittaa koskettavasti, mutta mässäilemättä ja tyylikkäästi aiheesta, josta on syytäkin olla tietoinen. Eikä vain ydinvoimalaonnettomuudesta, vaan myös kansakunnasta ja kansoista, eräänlaisesta hajaannuksesta, selviytymisestä ja häpeästäkin.
Ja vaikka oma lukukokemukseni on vielä kovin tuore, olen varma ettei Tšernobylistä nousee rukous unohdu ihan heti. Kyse on romaanista, joka sekä herättelee että muistuttaa. Se on painava puheenvuoro ihmisyyden puolesta.
---
Aleksijevitšin kirjasta on ollut juttua monessa blogissa. Minuun vaikutuksen teki muun muassa Elinan kirjoitus.
Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Atena 2016
All That Is Solid Melts Into Air 2014
Suomentanut Ulla Lempinen
Kansi Tuomo Parikka
369 sivua
Irlantilainen, entiseen Neuvostoliittoon sijoittuva romaani
Aamuvirkut ulkoiluttavat koiriaan aamuauringosta nauttien. Heillä on raikas, terve, elinvoimainen ja jokseenkin tyytyväinen olo siitä, että aloittivat sunnuntaiaamunsa niin reippaasti.
Kaupunki jatkaa kaupunkina olemistaan, mutta pian siitä on tuleva muisto kaupungista, muinoin asutettu paikka, kaihotty, hylätty.
Sataa paperia.
Taivaalta putoilee pastellisia papereita.
Paperilappuset tiedottavat kaupungin asukkaille, että heidän lähdettävä kodeistaan kolmen tunnin sisällä. Mukaan saa ottaa vain yhden kassin, kaikki muu takavarikoidaan. Tšernobylin ydinvoimalassa on tapahtunut onnettomuus, jonka seurauksena Artjom-niminen poika on yksi niistä monista, joiden elämä muuttuu. Toisaalla, Moskovassa, Jevgeni on koulukiusattu, pianoa taivaallisen hyvin soittava poika. Jevgenin täti Maria, entinen toimittaja, työskentelee tehtaassa ja suunnittelee konsertti-iltaa, joka tulisi muuttamaan paljon. Marian entinen mies Grigori puolestaan on kirurgi, joka lähetetään Tšernobyliin auttamaan onnettomuuden jälkitöissä.
Monet tarinalinjat lomittuvat irlantilaisen Darragh McKeonin esikoisromaanissa Kaikki pysyväinen haihtuu pois, joka lainaa nimeään Karl Marxin Kommunistisesta manifestista. Romaanin nimi on tietenkin monella tapaa symbolinen - ja konkreettinen. Kaikki pysyväinen haihtuu pois kertoo niin Tšernobylin katastrofin seurauksista kuin kommunistisen Neuvostoliiton viimeisistä vuosista. Yhtä paljon se kertoo myös ihmisissä asuvasta muutoksesta: päätöksistä, sattumasta, ennen ja jälkeen -elämästä.
Kaikki pysyväinen haihtuu pois pitää sisällään useita tarinapolkuja. Lukiessani mietin, ovatko ne kaikki tarpeen. Tulin siihen tulokseen, että ovat. Romaani ei kerro vain Tšernobylistä, vaan myös niistä mullistuksista, joita Neuvostoliiton politiikka ja tavat toimia kokivat perestroikaa edeltävinä vuosina. Nämä tavat: lahjonta, vaikeneminen, rivien välissä puhuminen vaikuttivat myös siihen, miten ydinvoimalaonnettomuuteen suhtauduttiin ja miten asioita hoidettiin - ja siihen, miten ihmisten kärsimystä vähäteltiin. Ollaakseen alle nelikymppinen irlantilainen McKeon tavoittaa (ainakin minun mielikuvieni mukaisesti) neuvostoyhteiskunnasta jotain keskeistä. Kyse ei ole vain rajoituksista tai ovelista keinoista saavuttaa itselleen erilaisia hyödykkeitä, vaan kokonaisvaltaisesta olemisesta. On kuin lukisi nimenomaan venäläistä nykyromaania.
McKeon kirjoittaa sujuvaa ja kaunista proosaa. Hän kuvaa pakahduttavasti sitä, miten poissaoleva isä on tanssiva varjo, sulautuneena osaksi ympäröivää elämää, sekä tietenkin siitä miten tuli levitti tulta, joka levitti tulta, joka kiisi eteenpäin pitkin bitumia ja betonia, kun alkuaineet raivoavat nyt silmittömästi mahtavassa tilassa. Myös musiikilla on oma roolinsa, vaikeina aikoina Jevgeni tuntee sointusekvenssien ropisevan hartioilleen. McKeon kertoo ihmisistä, jotka jaksavat haaveilla, vaikka sitten maitolasillisesta, joka onkin melkoinen haave, kun säteilymittari mittaa lukemia, jotka ovat satakertaisesti normaalia suurempia ja evakuoituja ihmisiä kehotetaan painumaan vittuun. Toisille ei jää mitään, ja sitä lukijankin on vaikea kestää.
Mitä tulee ihmisistä, joilta kaikki, mitä oli joskus ollut, oli pyyhkäisty pois yhdessä päivässä? Parannusta tai tietä takaisin ei ole, ei aina vastauksiakaan, mutta joillakin sentään muistot ja hitunen toivoa. McKeonin romaani on kaunis, surumielinen ja sujuvalukuinen kuvaus monen aikakauden lopusta.
P.S. Kirjankansikuvan taustalla uusimmassa Tekniikan maailmassa oleva Tšernobyl-juttu.
Uudet mintunvihreät (!) kenkäni olivat ihanat: niissä oli solmimisnauhat ja nahkassa pitsikuviointi. Niillä oli hyvä kävelläkin. Minulla oli myös mintunvihreä Mikki Hiiri -kuvioinen collegepaita. Luontokin oli juuri alkanut vihertää keväisenä iltana (huhti-toukokuun taitteessa) 1986, kun kävelin yhdessä luokkakaverini kanssa Suonenjoen Purolassa. Lenkki oli minulle melko pitkä, sillä en asunut Purolan suunnalla ja olin vasta ala-asteella. Mutta meillä oli paljon juteltavaa: kesäloman alku, ystäväni toukokuiset syntymäpäiväjuhlat, luokan pojatkin olivat alkaneet kiinnostaa - varovaisesti.
Parhaiten muistan kuitenkin illan valon, joka oli keväiseen tapaan suora, jopa armoton. Ja sen, että meidän kummankin mieltä painoivat uutiset, joita Suomeen oli kuin varkain saapunut. Kyllä, ripotellen saapuneet uutiset kertoivat Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Ystäväni kanssa emme tarkkaan tienneet, mistä oli kyse, mutta tajusimme onnettomuuden vakavuuden ja mietimme, että uskaltaako leskenlehtiäkään poimia tai menisivätkö uudet kenkäni pilalle, jos ne pitäisi pestä lenkillä mahdollisesti tulleen säteilyn vuoksi.
Tšernobyl ja muutamaa kuukautta aiemmin tapahtunut Olof Palmen murha ovat ensimmäiset järkyttävällä tavalla pysäyttäneet uutiset, jotka muistan. Muistan toki Urho Kekkosen kuoleman ja jopa Brežnevin hautajaiset, mutta murha ja maailman vakavin ydinvoimalaonnettomuus olivat uutisia, jotka jotenkin rikkoivat lapsen maailmaani ja toivat minua lähemmäs teini-ikää, joka oli tuolloin pikkuhiljaa alkamassa. (Kävely ystävän kanssa oli sinänsä merkki uudesta sekin, sillä aiemmin emme harrastaneet kävelyjä, vaan olimme hyppineet narua, tehneet puroja, leikkineet tai pelanneet elektroniikkapeliä.)
Nyt olen lukenut kahta Tšernobylista kertovaa romaania. Irlantilaisen kirjailijan esikoisromaanin luin loppuun maanantaina, ja nyt olen lukemassa nobelistin dokumenttiromaaniksi luokiteltavaa teosta. Kumpikin kirja on tehnyt niin suuren vaikutuksen, että bloggaan molemmista erikseen. Kummaltakaan en saa heti rauhaa - ja kumpikin kertoo paljon muustakin kuin ydinvoimalassa tapahtuneen onnettomuuden tuhoista. Olen googlettanut Tšernobyliä, katsellut kuvia kaupungista ennen ja jälkeen ydintuhon, pysähtynyt epämuodostuneiden ja sairaiden ihmisten kuvien äärelle, katsellut sitäkin miten luonto on vallannut ihmisen muovaamaa. Olen ollut surullinen ja järkyttynyt, hakenut lisää ja lisää tietoa. Enkä voi millään tavalla ymmärtää, miksi ydinvoimaa rakennetaan lisää. Ymmärrän kyllä, että teollisuus ja me tavalliset kuluttajatkin tarvitsemme sähköä ja että monet vaihtoehtoiset energiamuodot voivat olla kalliita tai vaikeita varastoida, kuten esimerkiksi aurinkoenergia. Mutta silti: onko meillä varaa ottaa riski, entä jos tulee uusi turma, katastrofi? Fukushimasta ei ole montaakaan vuotta. Idealismin uhallakin uskon, että ydinvoimalle on oltava vaihtoehtoja - ja onkin, mutta niitä on kehitettävä voimakkaammin.
No, kevät on yhtä kirkas kuin liki 30 vuotta sitten. Kimalaiset pörräävät jo pihallamme, punarinta on palannut takapihan pensasaitaan, minä jatkan "Tšernobylista nousee rukouksen" parissa ja toivon niin paljon.
Mitä te muistatte Tšernobyl-uutisista? Tai mikä oli uutinen, joka hetkeksi pysäytti oman lapsuutenne?
Niina With: Lähettäjä tuntematon
Myllylahti 2016
282 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen rikosromaani
Laura epäröi hiiren kursori lähetä-näppäimellä väristen. Valmiimpia käsikirjoituksia saapui päivittäin, mutta tässä oli jotain erityistä. Ainakin hän halusi tietää, mitä Markon ja Siljan kuolemien taustalla piili. Leikisti.
Kustannustoimittaja Laura Sirola saa luettavakseen käsikirjoituksen, joka on osoitettu suoraan hänelle eikä koko kustantamolle. Käsikirjoituksen lähettäjä jää tuntemattomaksi. Samaan aikaan seinäjokelaisen paikallislehden toimittaja Sami Vilén saa erikoisia toimeksiantoja, joihin hän tarttuu hankalan perhetilanteensa vuoksi. Käsikirjoitus ja paikallislehteen Samin kirjoittamat jutut alkavat muistuttaa toisiaan. Kaiken kukkuraksi sanomalehdessä julkaistaan kaksi kuolinilmoitusta, joissa vainajien nimet ja syntymä- ja kuolinajan muistuttavat Lauran saaman käsikirjoituksen henkilöistä...
Jos jotain jännitysromaania voisi kutsua perinteiseksi, tiheätunnelmaiseksi arvoitusdekkariksi, niin Niina Within teosta Lähettäjä tuntematon. Myllylahti-kustantamon kustannuspäällikkönä työskentelevä With on kirjoittanut jännärin, joka ei konstaile liikaa, mutta kietoo lukijan koko lailla pauloihinsa.
Se, että päähenkilö on kustannustoimittaja, kollegani siis, on samalla kertaa sekä kutkuttavaa että hivenen kiusallista. Laura näet työskentelee keskisuuressa kustantamossa, jossa ei ole samoja markkinointi- tai mediatyömahdollisuuksia kuin keskustan kivilinnoissa. Tämä tuntuu tietenkin todelta. Kustantamotyön - samoin Samin työn paikallislehden toimituksessa - kuvaus onkin osin karikatyyrisenäkin tarkkanäköistä, rivien välissä on monia totuuksia, hetkittäin jopa hykerryttävissä määrin. Myös Samin perhe-elämän kuvaus on eloisaa, samoin Lauran tempolu tuoreen sinkkuutensa kanssa.
Romaanin heikkoudet ovat pieniä, enemmänkin tyyliseikkoja kuin lukukokemusta häiritseviä. Kokonaisuudessaan Within teksti kulkee vaivattomasti ja nautittavasti, mutta paikoin kielikuvat ovat kuluneita, kuten se miten Sami olisi mieluusti valunut itsekin ruskeana likavetenä viemäriin. Tapahtumien keskeispaikan Etelä-Pohjanmaan olisin suonut näkyvän hieman omaleimaisemmin esimerkiksi nimistön suhteen. Nyt ainakin minä lähinnä ihmettelin sitä miten Seinäjoella sukunimet ovat Markkasia ja Tikkasia, joista ensimmäinen on hyvin sisä- ja jälkimmäinen yläsavolainen nimi. Laura on toki Sirola ja kaupungin virkamiehistössä mellastaa Halla-aro, mutta Markkasen tilalla olisi voinut olla Ala-Könni tai Hautakorpi. No, kyllähän lakeuksillekin savolaisia mahtuu. Yhden muistamiseen liittyvän asian koin epäuskottavana, mutta toisaalta tarinan jännitteiden rakentamisen kannalta ratkaisu on ymmärrettävä.
Kovin pelottava tai ahdistava Within jännäri ei ole, mutta aikoina jolloin monet pohjoismaiset dekkarit alkavat toistaa itseään mässäilevillä ja shokeeraavilla raakuuksilla, tuntuu perinteinen arvoitusdekkari ihan erityisen raikkaalta. Lähettäjä tuntematon onkin dekkari, jollaisia arvostan ehkä eniten. Siinä jännitys rakentuu pikkuhiljaa, koko ajan tiivistyen, sopivasti peläten. Lukija saa tehdä aivotyötä ja olla askeleen edellä Lauraa ja Samia.
Summaten: Lähettäjä tuntematon on page turner ilmaisun täydessä merkityksessä. Se pitää otteessaan alusta loppuun saakka. Within toivottavasti jatkuvaa dekkaristin uraa kannattaa seurata.
--
Kirjallisia-blogissa on myös viihdytty Within dekkarin äärellä.
Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani
Like 2015
Expeditionen. Min kärlekshistoria 2013
Suomentanut Petri Stenman
300 sivua
Ruotsalainen tietokirja
Minä olen kaivannut tänne rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle.
1897: Kolme ruotsalaismiestä, Salomon August Andreé, Knut Fraenkel ja Nils Strindbeg, lähtevät vetypallolla Huippuvuorille tarkoituksenaan saavuttaa Pohjoisnapa. Miehet katoavat, kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän ruumiinsa löydetään. 15 vuotta 1990- ja 2000-lukujen molemmin puolin: lääkäri, kuvittaja kirjailija Bea Uusma ei saa rauhaa miesten kohtalolta. Mitä heille tapahtui? Miksi he kuolivat? Hän alkaa tutkia tapahtunutta, hänen on päästävä Huippuvuorten Valkosaarelle.
Tällaisena kevätviikonloppuna on enemmän kuin hieman hassua ajatella valkoisena hohtavaa jäätä, mutta luin ruotsalaisen Bea Uusman teoksen Naparetki jo pääsiäisenä, jolloin pihallamme oli vielä kunnon kinokset, ja pääsin hyvin sen kirkkaankylmään tunnelmaan.
Naparetkeä voi omalla tavallaan pitää eräänlaisena lukujatkumona muutama viikko sitten esittelemälleni Helen Macdonaldin H niin kuin haukalle. Kummassakin jonkinlainen pakko ajaa keski-ikäisen naisen kiinnostumaan jostain erikoiseksi luonnehdittavasta asiasta: Macdonald saa pakkomielteen haukasta, Uusma Andreé-retkikunnan kohtalosta. Ymmärrän muuten Uusmaa paremmin, koska ihmiskohtaloiden selvittäminen on jotenkin järkevämpää ja ennen kaikkea eettisempää kuin haukan kouluttaminen, mutta pakkomielteensä itse kullakin - ja kummankin kirjat ovat kiehtovaa luettavaa.
Se rinnastuksista. Uusma rakentaa teoksensa monesta palasesta: on dokumentteja, kuten retkikunnan päiväkirjoja, kirjeitä ja valokuvia, on omaa pohdintaa, omia tutkimusmatkoja ja asiantuntijoilta saatua tietoa. Spekuloinnillekin on paikkansa, sillä kaikki tässä kirjassa on totta. Paitsi sivut 253 ja 254.
Kaiken kokoaa yhteen tarina, jota Uusma kirjoittaa: tarina siitä, miten Uusman oma vimmaisuus lisääntyy mitä lähemmäksi ratkaisu mahdollisesti (!) tulee. Kokonaisuus on toisaalta raporttimainen, suorastaan lakoninen, ja toisaalta mukaansa tempaiseva kertomus, joka pitää otteessaan ja koskettaa. Millaista elämää retkikunnan jäsenten päiväkirjakirjat Valkosaarelta välittävätkään, kuinka paljon jääkarhunlihaa - munuaisia, aivoja, veripannukakkua -, jäälautalla ajelehtimista, huonoa vointia ja toivonpilkahduksia yhä lyhyemmiksi käyvissä merkinnöissä ilmeneekään. Ja kuinka paljon Uusma tekeekään töitä miesten kohtalon selvittämiseksi. Minulle Naparetki oli kirja, joka piti lukea niin sanotusti siltä istumalta. Toki pidin taukoja, mutta mieleni teki palata kirjan hyytävään kylmyyteen mahdollisimman pian.
Ulkoasultaan Naparetki on kaunis tavalla, joka miellyttää esteetikon silmää ja tekee teoksesta myös tyylikkään lahjakirjan. Layout on tyylikkäällä tavalla vaihteleva: eriväriset sivupohjat kertovat nekin siitä, kuka on äänessä tai mistä kerrotaan. Retkikunnan tai Uusman omat kuvat tuovat autenttisuuden tuntua, mattapintainen paksu paperi on laadukasta. Ulkoasun tekijää ei mainita, mutta oletan hänen olevan Bea Uusma itse, sillä kirjailija on myös kuvittaja.
Tiivistäen: Blogistanian Tieto 2015 -palkinnon voittanut Naparetki on hyytävä, koskettava ja ennen kaikkea viihdyttävä kertomus Andreé-retkikunnasta, jonka arvoituksellinen kohtalo on jää kutkuttamaan paitsi Bea Uusman, myös lukijan mieltä - lukemisen jälkeenkin.
Elena Ferrante: Loistava ystäväni
WSOY 2016
L'amica geniale 2011
Suomentanut Helinä Kangas
362 sivua (ennakkolukukappale)
Italialainen romaani
Minusta oli hauskaa löytää sen kaltaisia yhteyksiä, etenkin jos ne koskivat Lilaa. Vedin linjoja kaukaisten hetkien ja tapahtumien välillä, määrittelin yhtenevyyksiä ja eroavuuksia. Vähitellen siitä tuli minulle päivittäin harjoitus: mitä paremmin minä olin voinut Ischialla, sitä huonommin Lila oli voinut korttelimme ankeudessa; mitä enemmän minä olin kärsinyt lähdettyäni saarelta, sitä onnellisemmaksi hänen elämänsä naapurustossa oli muuttunut.
Lila, Raffaella, ja Lenù, Elena, ovat napolilaiset ystävykset. Romaani alkaa siitä, kun Lila on kadonnut ja hänen poikansa soittaa asiasta Elenalle, minäkertojalle. Mutta oikeasti kaikki alkaa vuosikymmeniä aiemmin, kun pienet tytöt leikkivät osin todeksi koettuja kauhuja Napolin köyhimmillä kulmilla eivätkä luottaneet valoon, joka lankesi kiviin, kerrostaloihin, kauempana avautuvalle joutomaalle - eivätkä kaikkiin ihmisiin. Aluksi toisinaan kyräilevistä tytöistä kasvaa toisiinsa luottavat ystävykset, vaikka elämä johdattaa heitä pienestä saakka eri teille napolilaisesta loukosta.
Elena Ferranten Loistava ystäväni aloittaa napolilaissarjaksi kutsutun romaanikvartologian. Luen kirjasarjoja (tai sarjakirjoja) vain valikoidusti. En yleensä erityisemmin pidä jatko-osista. Poikkeukset ovatkin sitten todella hyviä. Viimeksi olen innostunut Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan tunnustuksellisuudesta ja pohjoismaisesta angstista. Ferranten romaanisarja ei ole miehisen angstinen tai rikkirevityllä tavalla paljas, mutta vahva ja väkevä se on, ja teki heti suuren vaikutuksen.
Sitä, mikä Ferranten romaanissa niin vaikuttavaa on, on vaikea pukea sanoiksi. Kyllähän näitä vahvasti kirjoitettuja, tarinavetoisia kirjoja, joissa yhtä keskeishenkilöä katsoo toinen päähenkilö, on runsaasti. Loistavassa ystävässä loistava ystävä Lila on se, josta Elena kertoo. Lila on luonnonlahjakkuus kaikessa, mutta olosuhteet eivät anna hänelle mahdollisuutta kukoistaa tavalla johon hän pystyisi. Lila myös kokee ääriviivojen hälvenemistä, jonka uumoilen sarjan jatko-osissa voimistuvan. Elena pääsee lukioon, hänkin on hyvä oppimaan, mutta joutuu koulussa pänttäämään. Tämä on yksi ristiriidoista ja samalla myös sidoksista tyttöjen välillä. Aika näyttää, millaiseksi Elenan kertojanääni muodostuu kvartologian muissa osissa. Onko Elena muisteleva kertoja, ratkooko hän arvoitusta tai onko hän kenties epäluotettava kertoja? Tätä en voi tietää, spekuloin vain. Ensimmäisessä osassa hän muistelee tyttöjen lapsuus- ja nuoruusvuosia.
Sarjan ensimmäisessä romaanissa kuva Elenan ja Lilan ystävyydestä muodostuu vahvaksi, mutta ristiriitaiseksi: Lila on Elenan mielestä paha, joka levittää ympärilleen jotakin vielä häijympää. Toisaalta Lila on se, joka rohkaisee ja auttaa vaatimuksillaan, mutta joskus myös pelkällä läsnäolollaan. Tytöt ovat kuin magneetit, jotka vetävät toisiaan puoleensa ja saavat toisistaan voimaa. Ja kuitenkin, kuin taikaiskusta, magneetin samat navat kääntyvät toisiaan kohti ja siinä missä toinen kukoistaa, toinen lakastuu, kuten alun lainaus osoittaa.
Loistava ystäväni on paljon muutakin kuin ystävyyden kuvausta. Ferrante kertoo monenlaisen vastakkainasettelun ajan Italiasta, jonka mikrokosmoksena Napoli toimii erinomaisesti. Elena ja Lila elävät köyhyydessä, mutteivät toivottomuudessa. Kurjuus, väkivalta, pelot, häpeä ja seksismi ovat heidän arkeaan. Mutta toisaalta arkea ovat myös kirjat, etenkin ihana Pikku naiset ja naapuruston runoileva rautatieläinen, pastellinvärisenä hahmona kohoava Vesuvius, sekä aurinkoiset päivät, jäätelö ja orastavat seurustelusuhteet. Lyhyt, Ischialla vietetty aika on Elenalle hetkellisesti vahvistava irtiotto toisenlaiseen maailmaan.
Ferrante mahduttaa romaaniinsa paljon, muttei uuvuta lukijaansa. Loistava ystäväni on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta, sekä sodanjälkeisestä Italiasta. Ferrante saa sekä romaanihenkilönsä että Napolin elämään tavalla, että jatko-osaa odottaa uteliaana ja ennen kaikkea innokkaana.
--
Elenan ja Lilan kanssa Napolin kujilla ovat vaeltaneet ainakin Leena, Krista ja Laura. Myös blogissa Yökyöpeli hapankorppu lukee on hieno teksti Ferranten romaanista.
Sieluni hymyt -haaste on kiertänyt ilahduttamassa kirjaabloggaajia. Kuten moni muukin haasteen saanut, pohdin minäkin sitä mitä onni tai onnellisuus on: mikä saa sieluni hymyilemään? Onko onni kokonaisvaltainen olotila? Onko onnellisuus jotain, johon täytyy pyrkiä? Eihän se ole vain jotain suoritettavaa? Toivottavasti ei.
Onneen voi mahtua myös haikeutta, melankoliaakin. Sanon usein leikilläni usein, että olen pessimisti, silläkin kuluneen lausahduksen uhalla, pessimisti ei pety. Mutta se ei pidä paikkaansa, enkä usko tuohon sanontaan. Saatan tupsahdella, olla kiukkuinen ja omata turhanpäiväisen marttyyriasenteenkin, mutta en oikeasti ajattele mistään kovin pessimistisesti tai kielteisesti. Enimmäkseen siis hymyilen (sisäisesti!) ja odotan mukavia asioita tapahtuvan, mutta kaikkeen liittyy aina pieni annos melankoliaa. Tämä lempeä melankolia on hyvä asia, sellainen joka ei tee ihmisestä duracelpupua, vaan saa käpertymään omaan hyvään oloonsa ja viipymään siinä, ikään kuin samalla kertaa pitämään hetken rippeistä kiinni, vaikka hetki on jo ohi ja uusi koittamassa - uusi, hyvä hetki. En ole mikään kaikkeen tyytyvä Pollyanna, vaan ajattelen, että ilman väsymystä, ärtymystä, surua tai maailman painoa ei voi tuntea onneakaan.
Mutta niihin omakohtaisiin sieluni hymyilen tajunnanvirtaisesti isoja pieniä asioita luetellen. Tänä vuonna olen hymyillyt, joko hiljaa itsekseksi tai monellekin ihmisille iloa pulputen. Olen iloinnut arjesta ja juhlasta: illallisista ystävien kanssa, museokortista, sukulaisten kesken vietetyistä juhlista, metsäretkistä ja raikkaasta ulkoilmasta, sumuisista aamuista, brittiläisistä tv-dekkareista, pakastemansikoista ja ratkaistuista ristiriidoista.
Kaikki isot ja tärkeät asiat ovat elämäni perusta: perhe, lapset ja puoliso. Hyvät suhteen omiin vanhempiini ja sisareeni, appivanhempiini ja muihin suku- ja lähipiirin ihmisiin. Rakkaat ystävät ilahduttavat aina, olin heidän kanssaan yhteyksissä sitten päivittäin tai harvemmin. Ja niin, elämä itse on ihmeellistä. Kiitollisuuden paikkoja, monestakin syystä.
Kirjabloggaajana on selvää, että kirjallisuus saa minut onnelliseksi (no, toki tyytymättömäksi silloin kun luen jotain itselleni yhdentekevää kirjaa tai jos en saa lukemastani irti sitä mitä kulloinkin toivon). Se, että on sellaisia romaaneja kuin Elena Ferranten Loistava ystäväni, jonka juuri luin. Olen onnellinen oman lähipiirini kirjallisesta tuotannosta: Siitä, että muutama rakas ystäväni kirjoittaa ja heiltä julkaistaan romaaneja, siitä että olen saanut itse kirjoittaa tietokirjoja ja prosessit ovat sujuneet yllättävän vaivatta. Koen suurta tyytyväisyyttä, kun vain seison kotona kirjahyllyn edessä ja katselen kaikkia niteitä, jotka olen lukenut ja niitä joita en ole vielä lukenut. Että on rakkaita vanhoja kirjoja, joihin palata aina kun tarve on.
Olen niitä ihmisiä, jotka elävät osin tekemisestä ja osin haaveilusta. Vajoan usein haaveisiini, mutta toisaalta olen todella nopea "multitaskaaja" silloin vauhtiin pääsen. Tekeminen näin viikonloppuisin on aika tavallista kotoilua: leipomista, pyykkäämistä, terassin lakaisua, kevätkenkien etsimistä vintiltä (miten ihanaa muuten onkaan käydä "kenkäkaupassa" omalla vintillä ja huomata, ettei tänäkään keväänä tarvitse ostaa uusia kenkiä muille kuin lapsille)... Haaveilu taas: haaveilen jo uusista kirjoitushommista, Irlannista ja hieman muistakin maisemista, kevään ensimmäisestä ulkona grillatusta ruoasta, uudesta objektiivista kameraan, pitkistä yöunista ja uudesta kesämekosta. Ruoan osalta haaveiden pitäisi toteutua jo tänään. Viime yönä nukuin yhdeksän tuntia. Kyllä alkaa hymyilyttää!
Ylipäätään arjen pienet asiat tekevät nekin onnelliseksi: tummapaahtoinen kahvi aamulla (ihan suodatinkahvi kelpaa kaltaiselleni arkiselle naiselle), pakastimessa olevat pullat, eilisillan leffahetki perheen kanssa (miten melankolisella tavalla onnellista oli itkeä yhdessä kymmenvuotiaan kanssa Fenixin killan käänteitä), kiinnostava käsikirjoitus ja tikkarikulho töissä, aamukävelymusiikki (nyt olen kuunnellut paljon Joan Baezia ja Alanis Morrissettea) ja tietenkin valokuvaamiseen tarkoitettu light box, jonka sain ystäviltäni piristyslahjaksi alkuvuonna. Nämä tämän postauksen kuvat on otettu maljakko light boxiin laitettuna, valkoinen, sininen ja musta tausta tekevät melkoisen eron neilikoille:
(Kuviin tuli kohinaa, todellakin haaveilen uudesta objektiivista!)
Juuri nyt sieluni hymyilee kevätkelille, maasta pilkistäville raparpereille, auringolle ja kevätsateelle, eilen ostetuille kesäkukkien ja muutamien hyötykasvien siemenille. Sille, että lenkille pääsee ilman nastalenkkareita ja että perheen yhteisen leffaillan herkuksi oli sipsejä. Ja tietenkin sille, että tänään aiomme meille kaikille uuteen taidemuseoon. Lenkki, taide ja sipsit, tasapainoa viikonloppuun!
Ehkä se vaan on niin, että sielu alkaa hymyillä ison ja pienen yhteensovittamisesta - tasapainosta, joka syntyy jostain kaoottisuuden ja levollisuuden yhdistelmästä?
Kiitos haasteesta kuuluu kaimalleni Kirjojen kamariin. Olen huono haastamaan muita, mutta lähetän haasteen nyt kahdelle sellaiselle bloggaajalle, jotka olen tuntenut ensin muista kuin blogikuvioista: Taikasaappaiden Heli ja Luomulaakson Maria, vastatkaa jos ehditte. Mikä saa teidän sielunne hymyilemään?
Laura Ertimo ja Satu Kontinen: Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista
Myllylahti 2016
122 sivua
Kustantamosta
Kotimainen lasten tietokirja
Mitä yö on? Mitä tapahtuu kun hämärä laskeutuu? Ja miksi ihmeessä sinne nukkumaankin pitäisi mennä, vaikka kaikki hauskat puuhat ovat kesken? Entä jos uni ei tule ja painajaiset pelottavat jo ennakkoon? Voiko niitä torjua? Vastauksia näihin ja moneen muuhun niin aikuisia kuin lapsia pohdituttavaan kysymykseen antaa Laura Ertimon kirjoittama ja Satu Kontisen kuvittama Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista.
Vau! Huudahdukseni kuvastaa täysin mielipidettäni kirjasta, josta en ennakkoon tiennyt juuri mitään. En ole kova huudahtelemaan enkä mielelläni hehkuta mitään ylisanoin, mutta joskus sitäkin voi ja jopa täytyy blogissaan tehdä. Yö on suoraan sanottuna niin kiehtova ja upea kirja, että sitä lukiessa vaipuu miltei liikutuksen tilaan. Että tällaisiakin tehdään: taiteellisesti korkeatasoisia kotimaisia ihan koko perheelle sopivia kirjoja.
Ertimon ja Kontisen kirja tarjoaa laajan tietopaketin yöhön liittyvistä asioista: mukana on yhtä lailla tähtitiedettä ja luonnontietoa, talviunisia eläimiä, silmän toimintaa ja tarinoita eri puolilta maailmaa. Mitä esimerkiksi japanilainen Baku tekee? Entä mitä kummaa on aboriginaalien uniaika? Viimeksi mainittu on kiehtonut minua jo vuosia. Vaikka kokonaisuus on temaattisesti laaja, on se hallittu, selkeä ja perusteltu.
Teksti kulkee sujuvasti, tietoa, tarinoita ja uskomuksia on kaikkea sopivassa suhteessa, viehättävästi kerrottuna. Pientä toisteisuutta tekstissä on kohdissa, joissa korostetaan rauhoittumisen merkitystä. Toisaalta tällaisessa koko perheelle suunnatussa kirjassa sekään ei niin haittaa, koska kaikki vanhemmat tietävät, miten toisto on usein välttämättömyys. Lisäksi Yö on kirja, jonka voi lukea joko alusta loppuun tai kappaleen sieltä ja toisen täältä; Onhan selvää, että toista lukijaa kiinnostaa enemmän silmän fysiologia, toista intiaanien tarinat "Yön Herrasta" ja kolmatta askarruttaa taivaalla mollottava kuu.
Yö-kirjan ulkoasu ansaitsee vielä erityiskehut. Se on kunnianhimoisesti ja tyylikkäästi toteutettu. Taitavan Satu Kontisen piirrokset ja maalaukset kietoutuvat lukijan mieleen. Kankainen selkämys, kansitekstin hopeinen foliointi ja sisäkansien painatus ovat huoliteltuja jopa siinä määrin, että Yön voi siirtää lastenhuoneesta vaikkapa olohuoneeseen niin kutsutuksi kahvipöytäkirjaksi.
Summaten: Yö on kirja, jota en voi kuin suositella. Sen tyylikäs ulkoasu suorastaan kutsuu luokseen, mustavalkoisuus miellyttää esteetikon silmää ja informatiivinen, hyvin kerrottu sisältö kestää monta lukukertaa, monia vuosia.
--
Meillä ei vielä näin kahdeksan maissa mennä nukkumaan, mutta: Unnuaqsatkun! Gute Nacht! Ar labunatki! Hyvää yötä!
