Elokuun luetut & kirjalöytöjä ullakolta sekä kesämatkoilta

Älkää säikähtäkö! Toivottavasti jaksatte ja kestätte lukea listoja. Päästän sisäisen listahirmuni valloilleen esittelemällä ensin elokuussa lukemani kirjat ja sen jälkeen syvennyn kesäni niihin kirjahankintoihin, jotka ovat peräisin muualta kuin kotimaisista (uutuus)kirjakaupoista. Paras paikka löytää kirjoja taitaa olla mummolan, lapsuudenkotini, vintti!

Elokuu oli varsin hyvä lukukuu. Luin kaikkiaan 11 sellaista kirjaa (12. on kesken, mutta ehdin kirjoittaa siitä aikaisintaan torstaina), jotka toin blogiini. Joukkoon mahtuu niin lastenkirjoja, runoja, tyttökirjaklassikko kuin koti- ja ulkomaisia romaaneja. Elokuu oli siitä ihmeellinen lukukuu, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lukemani kirjat yllättivät minut erinomaisuudellaan. Upeita olivat niin William N. päiväkirja, Naurujen maa, Syykesä, Kolmas sisar kuin Katariinakin. Suurimmaksi suosikikseni nousee kuitenkin Helmi Kekkosen Valinta, joka on täysin minun mukavuusalueellani oleva romaani.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja (2011)
Jonathan Carroll: Naurujen maa (2005/1980)
Katja Krekelä: Romisko (2011)
Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (2011)
Helmi Kekkonen: Valinta (2011)
Mary Marck: Toverien kesken (1933)
Johan Bargum: Syyskesä (1993)
Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu (2009)
Camilla Läckberg: Merenneito (2011/2008)
Hannu Hirvonen & Pia Sakki: Rakastunut krokotiili (2011)
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina (2011)

Kesällä ehdin niin lomailla, tehdä töitä, pohtia ja osin tehdä päätöksiäkin uusien urasuunnitelmieni suhteen sekä tietenkin bongailla kirjoja sieltä sun täältä! Heinäkuisilla matkoillamme Tukholmaan, Itä-Suomeen ja Pohjanmaalle pyrin suuntaamaan katseeni aina sinne, missä kirjoja on. Ihanassa Junibackenissakin toki kyynelehdin tälläkin kertaa satujunassa, mutta viime kesältä osasin odottaa kirjakauppaan pääsyä. Ja kyllä se oli sen arvoista. Junibackenin kirjakaupasta mukaani tarttuivat kaksi ylläkuvattua kirjaa sekä epälindgrenmäinen kuorma-autokirja pojalleni ja Pikkuisen Lotan possunallepehmo tyttärelleni. Niin ja tietenkin Junibackenin polkakarkkeja Marikki-kuvallisessa rasiassa ihan vain itselleni. :)

Astrid Lindgrenin ja Bo-Erik Gybergin kirja På Rymmen med Pippi Långstrump (1971) pohjautuu kokopitkään elokuvaan Peppi Pitkätossu karkuteillä. Tarina on varmasti monille tuttu. Siinä Tommi ja Annikka karkaavat kotoa ja saavat seurakseen Pepin. He kulkevat ympäri ihanaa kesäistä Gotlantia, tapaavat niin kulkurin, maatilan eläimiä kuin poliisinkin. Retki on sopivan jännittävä, turvallinen ja ennen kaikkea peppimäinen. Lindgrenin tarina on ihana, mutta elokuvaa tuntemattomille se ei anna samanlaisia elämyksiä kuin Peppi-romaanit. Gybergin valokuvat ovat peräisin elokuvan filmausajalta ja ne ovat kertakaikkisen ihania. Lapsinäyttelijät Inger Nilsson, Maria Persson ja Per Sundberg ovat ainoat oikeat Peppi, Annikka ja Tommi. Minun mielestäni tämä kirja on melkeinpä pakollinen ostos kaikille Junibackenissa tai haaveitteni Visbyssä vieraileville Lindgren-faneille.

Toinen Junibacken-löytöni on Astrid Lindgrenin ja Marita Törnqvistin kuvakirja Sagoresan. Från Junibacken till Nangilima (2006, Lindgrenin teksti ilmeisesti vuodelta 1996). Se vie lukijansa samalle matkalle kuin Junibackenin satujunakin, joten kirja toimii parhaiten matkamuistona. Se toki toimii myös Lindgrenin muutamien keskeishahmojen esittelyteoksena. Kirja alkaa Marikista ja Liisasta kellarin katolla, kulkee Vaahteranmäen Eemelin puu-ukkojen kautta Katto-Kassisen sotkuiseen kotiin, kurkistaa Pekka Peukaloisen miniatyyrimaailmaan, näyttää Ronjan ja Birkin ystävyyden voiman sekä itkettää Veljeni Leijonamielellä. Tämäkin teos on yksinkertaisesti ihana, joskin Ilon Wikland-fanina kaipasin hänen kuvitustaan. Törnqvist on kuitenkin ollut luomassa koko Junibackenin visuaalista ilmettä ja suoriutuu hyvin.

Ja nyt vihdoin sinne mummolan vintille. Kolmas kirjalistaukseni on pitkä, toivottavasti kestätte ja jaksatte lukea. Olen aina rakastanut ullakkojen tunnelmaa. Lapsena kiipesin usein oman mummolani, suuren maalaistalon vintille lukemaan niin vanhoja tyttökirjoja, äitini ja tätini keskikouluajan oppikirjoja, serkkuni 70-luvun Aku Ankkoja ja mitä vain, jopa vanhat Seura-lehdet kelpasivat. Mummolan vintti oli parasta, mitä kesäaikaan tiesin mansikkamaidon ohella. Nyt omassa lapsuudenkodissani, 70-luvun tiilitalossa, on vintti kaikenlaisia aarteita pullollaan. Tein heinäkuussa löytöjä mm. vanhojen Ystäväni-kirjojen sekä lapsuuteni suosikin, Dingo-yhtyeen, fanituotteiden maailmaan, mutta kotiin kannoin vain kaunokirjoja (kiitos, äiti ja isä!). Olen nyt muun muassa näiden kirjojen onnellinen omistaja tai pitkäaikaislainaaja:

P.G. Wodehouse: Ville Valloittaja (en ole lukenut Wodehousea, joka on mieheni suursuosikki)

Annikki Setälä: Karhunkierros (romantiikkaa?)

Kirsti Heporauta: Koulukodin tyttö (muistan tästä vain tunnelman)

Anni Swan: Tottisalmen perillinen (klassikko, olen lukenut, muttei niin rakas kuin Iiris rukka tai Sara ja Sarri)

Rebekka Räsänen: Musta lammas lyö päänsä seinään (olen lukenut, mutten muista kirjasta mitään)

Mary Marck: Toverien kesken (linkki arviooni)

Betsy Byars: Joutsenten kesä (70-lukulainen amerikkalainen  nuortenkirja Sarasta, joka kehitysvammainen pikkuveli katoaa. Luin lapsena, haluan lukea uudestaankin.)

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, punahilkka (nostalgiakirja ja dekkari itäsuomalaisesta koulumaailmasta, tulen lukemaan tämän syyspimeillä)

Gunnar Mattsonin Prinsessa jäi vielä lapsuudenkotiini ja taidan lukea sen siellä syyslomallani.

Kesän kirjalöytöni eivät lopu mummolan vintille, vaan asioin myös esimerkiksi Tyttökirjaklassikot-verkkokaupassa (mm. Virtasen Ruusunen ja Tapaamme Seljalla, Marita Lingvistin Mariella-kirja, joista lisää myöhemmin), ilomantsilaisella maatilalla (Tuletko sisarekseni) sekä tietenkin automatkojen taukopaikoilla (mm. Muumien kielikoulua ja Joel Haahtelaa). Lisäksi kuvassa näkyy vielä ystäväni minulle ostamat Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna sekä useammankin kerran lukemani Otavan Priska. Kiitos, H!

Nyt päätän miltei megalomaanisen listapostaukseni tähän. Onko mikään hankkimistani tai löytämistäni kirjoista sinulle tuttu? Haluaisitko lukea jonkun tai osaatko suositella jotain noista löydöistäni? Ja mitkä ovat sinulle parhaita kirjojen löytöpaikkoja? Ja oletko sinäkin kirjahamsteri?

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän
Kustantaja: Helsinki-kirjat 2011
Kannen kuva: Getty Images
Kotimainen romaani, romanttinen jännityskirja
Sivuja: 221

Metsä oli kaunis syysasussaan, taivas autereinen ja maailma heleä. Keltaiset ja punaiset puiden lehdet kirjoittivat maisemaa. Tien oikealla puolella vilkkui Käärmejärven tummanpuhuva pinta.
Tuntui oudolta ajatella, että näin kauniissa maailmassa tapahtui hirvittäviä rikoksia.

Nelikymppinen leskikaunotar Sari pitää rautakauppaa Kärmeslän pikkukaupungissa, joka on ahneuksissaan hommannut itselleen kaupungin tittelin. Hän on hyvä äiti lapsilleen Millalle ja Mikelle, paras ystävä anoppinsa Marian kanssa, kelpo emäntä Rontti-koiralle sekä satunnainen mökkitalkkari. Kaikki muuttuu, kun Maria löytää ruumiin. Elostelevaa elämää viettänyt kunnallispolitiikko Jukarainen on kohdannut kohtalonsa poreammeessa. Samaan aikaan paikkakunnalle ilmestyvät Janne, salskea nuorimies, jonka salkku pursuaa pornokuvia sekä hyytävyyteen saakka pelottava rokonarpinen Liskomies, joka on ihmeen kiinnostunut Sarista ja tämän kodista.

Anne Leinosen ja Miina Supisen yhdessä kirjoittama Rautasydän (2011) on viihdyttävä romaani pikkukaupungin asukkaista, murhasta ja menneistä rikoksista sekä rakkauden etsinnästä. Se kuvaa kepeällä ja humoristisella otteella niin arkea juurtumista ja lesken monivuotista surua kuin hämärähommia ja hetken huumaa.

Tapahtumat sijoittuvat Sarin kotiin, vanhaan makasiiniin sekä sen takana olevaan viljasiiloon, jotka sijaitsevat Kärmeslän laitamilla. Pikkukaupungin asukkaat tietävät paikkansa maailmassa, välittävät toisistaan ja antavat arkensa soljua itäsuomalaisen lupsakkaalla rytmillä. Sen asukkaat ovat kuin kokoelma karikatyyrejä: on Sarin hiljainen ja luotettava ystävä Koikkis, tehopakkauksen kaltainen anoppi Maria, märkien päiväunien mies Janne sekä tämän sisko, hieman hutsahtava Jasmin. Lisäksi on tietenkin Sari itse, entinen muotisuunnittelija ja nykyinen rautakauppias ja leskiäiti. Jukaraisen murha saa huhut liikkeelle Kärmeslässä. Itse kullakin tuntuu olevan lusikkansa sopassa, jossa kaikki tuntuu tavalla tai toisella kiertyvän Sarin omaan menneisyyteen.

-Saitteko te sen ämmän? joku kysyi.Miehet mutisivat epämääräisesti.
- Kai te vähän pehmititte etukäteen? Ette yhtään piesseet? Kyllä te vähän saisitte. No, jää sitten enemmän hommaa minulle.
Ääni kuulosti epämääräisen tutulta. Siinä oli ilkeä sävy, joka kuulosti... ainakin siltä, ettei hän ollut erityisen pahoillaan siitä että joutui tekemään enemmän hommia.
Ovi aukesi ja edessäni oli tuttu hahmo.

Rautasydäntä lukiessani en tiennyt, mitä ajatella. Ensimmäisenä mieleeni tulivat television maalaiskomediat aina Aku Ankan Karhukoplalta lainattuja metodeja myöten ja Jannen varsin hyvännäköisen vatsalihaksiston kuvaus toi mieleeni 1980-luvun Kultasarjat tai Reginat (uusista en, tietenkään, tiedä mitään). Mukana on myös ripaus Hilja Valtosen ja edelleen Enni Mustosen reippaasta romanttisuudesta ja edelleen jotain lainattua kotimaisista jännityskirjaklassikoista, esimerkiksi Eeva Tenhusen tyylistä. Toisaalta Leinosen ja Supisen raikas ote, pilke silmäkulmassa ja selkeä tietoisuus siitä, että nyt ei kirjoiteta vakavaa kirjallisuutta, tekivät kirjasta aidosti nautittavan. Rautasydän on hyvin konstailematon kirja. Se ei yritä olla mitään muuta kuin romanttinen jännityskertomus. Romaanin onnistuminen piileekin juuri sen rehellisyydessä. Vaikka Leinonen ja Supinen lainaavat paljon kotimaisen kirjallisuuden kepeintä kuvastoa, on heidän yhteistuotoksensa ihan omanlaisensa.

Rautasydämen tekee erityiseksi ennen kaikkea se, että kyseessä on kahden melko tunnetun ja arvostetun kirjailijan yhteisteos. Olen lukenut Miina Supisen Liha tottelee kuria, jonka absurdiin saakka yltävästä yhteiskuntakritiikistä pidin kovasti. Anne Leinosen muihin teoksiin en ole vielä tutustunut, mutta hän on kokenut yhteistyökirjailija kirjoitettuaan lukuisia (pääosin nuorten)romaaneja yhdessä Eija Lappalaisen kanssa. Supisella ja Leinosella on kummallakin oma kirjailijanäänensä, mutta Rautasydän on niin vahva yhteisteos, ettei kahden kirjoittajan läsnäoloa voi irroittaa toisistaan. Aina voi toki arvailla, että kumpi on keksinyt inhan Liskomiehen tai Kärmeslän maisemakuvauksen. Kirjailijat itse ovat työprosessiaan valottaneetkin, mistä voi lukea lisää Jennin blogista.

Rautasydän ei sisällä hienoa kieltä, se ei tuota voimakkaita elämyksiä eikä anna älyllisiä sykäyksiä. Kirjassa ei ole mitään erikoista. Jos kuitenkin uskaltaa niin kutsutusti laittaa aivonsa narikkaan, saa takuuvarmasti hauskan ja hivenen jännittävänkin lukukokemuksen. Omassa sarjassaan kirja on mainio ja mikä parasta, tämän voisi hyvinkin lukea useammankin kerran siellä kuvitteellisella mummolan vintillä.

***+

Rautasydäntä on luettu blogeissa niin ahkerasti, että olisiko kyseessä peräti vuoden blogatuin uutuus? Kurkatkaapa esimerkiksi Susan, Jennin, Marjiksen, Susa P:n, Anni m:n, Marian ja Sannan mietteet kirjasta. En kai unohtanut ketään?

Astrid Lindgren: Minäkin haluan siskon

Astrid Lindgren: Minäkin haluan siskon
Kustantaja: Wsoy 2011 (5. painos)
Alkuteos: Jag vill också ha ett syskon 1978
Suomennos: Kerttu Piskonen
Kuvitus: Ilon Wikland
Ulkomainen lastenkirja, kuvakirja

"Eikö sinulla ole veljeä tai siskoa" kysyi Janne.
"Ei, mutta minulla on kotona kuorma-auto, johon voi lastata rakennuspalikoita", sanoi Petteri.
"Kyllä veli tai sisko on parempi", sanoi Janne. "Silloin saa työntää lastenvaunuja".
"Älä nyt", sanoo Petteri.
Mutta sitten hän meni kotiin äidin luo ja sanoi: "Minäkin haluan saada siskon tai veljen".

Petterin toive käy toteen, hän saa kuin saakin pikkusiskon, kun eräänä päivänä äiti tulee sairaalasta kotiin kera pienen huutavan rääpäleen. Sisko on aika suloinen pikkuruisine varpaineen ja ö-ö-ö-ööö-äänineen. Leenaksi nimetty vauva kuitenkin itkee paljon ja äiti antaa melkein kaiken huomionsa hänelle. Petteri ei enää pidäkään Leenasta, vaan hän tulee ihan vihaiseksi siskovauvaa kohtaan.

Astrid Lindgrenin hurmaava lastenkirja Minäkin haluan siskon (alk. 1978) käsittelee lempeän tarinansa ja ihastuttavien kuviensa alla vakavaa ja monelle perheelle tuttua teemaa, mustasukkaisuutta. Kirjan ytimessä ovat pikkulapsen ristiriitaiset tunteet silloin, kun perhe kasvaa. Miten reagoida odotetun, mutta syntymänsä jälkeen muukalaiselta tai viholliselta vaikuttavan sisaruksen tuloon? Petteri alkaa jo miettiä siskon vaihtamista kolmipyörään, mutta koska vanhemmat eivät tietenkään halua luopua Leenasta, ottaa Petteri omat keinot käsiinsä vanhempiensa huomion herättämiseksi. Ymmärtävätkö vanhemmat, nimenomaan äiti, Petterin mielipahaa?

Pienen Petterin tarina on tärkeä. Lindgren pääsee tälläkin kertaa sisälle lapsen mieleen ja asettuu kerronnassaan tämän tasolle. Petteri on Lindgrenin hahmoista kenties nuorin, sillä kolmipyörää toivovana hän taitaa olla pikkuista Lottaakin pienempi. Hän saa takuulla lukijoiden sympatiat ja ymmärryksen puolelleen. Nykylukijana ja äitinä huomioni kiinnittyi kuitenkin Petterin perheeseen. Äiti hoitaa lapset, syöttää ja kylvettää vauva. Isä katselee vierestä. Kirja ei olekaan ehkä kaikkein tavallisin 1970-luvun tuote, sillä ainakin minun mielikuvissani naisten emansipoituminen alkoi näkyä juuri tuon ajan lastenkirjoissa. Vai alkoiko? Mitä mieltä muut olette? Onko teillä vahvoja kirjamuistoja perheiden sukupuolirooleista 1970-luvun kirjoissa? Toisaalta Lindgrenin kirja on rehellinen ja realistinen; Ideaalimaailmassa 1970-luvun isä oli nk. pehmoisä, joka osallistui kaikkiin kotitöihin, mutta todellisuudessa perheiden roolijako meni varmasti juuri samalla tavalla kuin Minäkin haluan siskossa.

Minäkin haluan siskon on tavattoman sympaattinen kirja, vaikkei se yllä Lindgrenin muistettavimpien romaanien tai kuvakirjojen rinnalle. Petterin ja Leenan perheen tarina on suloinen, mutta se ei sisällä samaa sadun lumoa kuin monet muut Lindgrenin kirjat. Ei sen toki tarvitsekaan, sillä Lindgren osaa arkikuvauksissaankin asettua lapsen tasolle ja tarkastella saman kolikon eri puolia. Pahoja ja huonosti käyttäytyviä lapsia ei ole olemassakaan, on vain mielipahaa, joka on mahdollista ylittää.

Ilon Wiklandin kuvitus on jälleen kerran niin ihastuttavaa, että kukaan muu ei ainakaan minun mielestäni olisi voinut tätä kuvittaa. Tarina on tärkeä ja suloinen, mutta tällä kertaa vasta Wiklandin kädenjälki tekee tästä(kin) kirjan, joka on pakko omistaa. Hän tekee henkilöhahmoista eläviä ja kuvittaa kodit asutun näköisiksi lattialla lojuvine vaippoineen sekä puolityhjine maitolaseineen. Myös Petterin kotikaupungin puutaloidylli ihastuttaa niin, että ainakin minä haluaisin asua juuri samanlaisissa maisemissa, jos se olisi mahdollista. Minäkin haluan siskon on kuvakirja sanan parhaassa  merkityksessä.

Kun lukee kirjaa, voi melkein kuulla jossain taustalla Lindgrenin oman, rauhoittavan puheäänen kertovan pienen Petterin tarinaa. Tässäkin tarinassa läsnä on juuri sitä lämpöä ja lapsen kunnioitusta, josta Lindgren on tunnettu ja minkä vuoksi hän on niin rakastettu.

Koska luin kirjan ääneen lapsilleni (nyt jo neljättä kertaa!), saavat he kertoa omat mietteensä kirjasta:
5-vuotias eskarityttö: Onko siellä Lotta? Se näyttää ihan Pukarikadulta? Jospa ne on Lotan naapureita. Toi Janne on varmaan Lotan isoveli, Minna ja Janne. Äiti, miks mulla ei oo siskoo? Minäkin haluan siskon!
3 (pian 4-)vuotias poika: Ei saa lyyvä kettään. Hei, siellä on kuorma-auto! Kato ja laivakin!

****

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Kristina Carlson: William N. päiväkirja
Kustantaja: Otava 2011
Kannen maalaus: Georges Pierre Seurat
Kotimainen romaani, päiväkirjaromaani
Sivuja: 158

3.10. 1898 Veljeni Fredrik toisteli aikanaan sanontaa: ei haittaa vaikka olisit väärässä, kunhan pysyt sitkeästi kannassasi, koska silloin saatat tietyllä hetkellä olla oikeassa kuten pysähtynyt kaappikello, joka kaksi kertaa vuorokaudessa näyttää oikean ajan.
--
14.2.1899 Kirjoitan omasta kokemuksestani: Suorapuheisuus on yhtä tuhoisaa kuin nuorallakävelijän köyden poikki iskeminen, ura katkeaa ja putoat päistikkaa!

William N., arvonsa tunteva suomalainen jäkäliin erikoistunut kasvitieteilijä, asuu 1800-luvun lopun Pariisissa, jonne rakennetaan Eiffel-tornia ja jossa jäkälät eivät ilmansaasteiden vuoksi enää kasva kuin harvassa. Hän elää kituuttaa pienellä apurahalla sekä ihmisten laupeuden, lähinnä ruokakorien, turvin. Hän paheksuu maailmanmenoa, lihavia rouvia Luxembourgin puistossa, muusta kuin tieteestä puhuvia kollegoitaan, suomenkielistä koulutusta ja suomalaisuutta ylipäätään: ei kai kukaan voi, hyvänen aika sentään, asua Iisalmessa, kuten hänen Elise-sisarensa. Hän paheksuu myös yksinäistä itseään luonnehtien kehoaan heinäsirkkamaiseksi ja itseään itaraksi ja katkeraksi.

William N. on William Nylander, suomalaisen kasvitieteen uranuurtaja, joka nousee fiktiivisen päiväkirjansa myötä eloon Kristina Carlsonin pariisilaiskuvauksessa William N. päiväkirja (2011). Oikeastikin Pariisissa elänyt jäkälätutkija yrittää kirjoittaa toista suurteostaan ja pitää samalla päiväkirjaa, jonka uskoo päätyvän aineistoksi hänen elämäkertureilleen. William N.:llä on vankka usko itseensä ja hän uskaltaa pitää aikalaistensa Loius Pasteurin ja Charles Darwinin teorioita humpuukina. Musiikki ja kaunokirjallisuuskaan eivät häntä kiinnosta, mutta yllättäen August Strindbergin tekstit osaavat puhutella häntä.

Carlsonin kirja vie lukijansa uuden aikakauden kynnyksellä olevaan Pariisiin, ihmeiden, muodin, vaurauden ja köyhyyden, koreilunhalun ja siivottomuuden kaupunkiin. Yksin asuva William N. havainnoi ympäristöään tarkkanäköisesti ja hauskalla tavalla sarkastisesti. Hän kohtaa niin rakastavaiset Seinen silloilla, toriväen Montmartrella kuin seisovan veden Saint Martinin kanavalla. Vaikka William N. närkästyy, on hänen Pariisinsa kaunis ja tunnelmallinen.

6.11.1989 Olen elpynyt ja kävelen Jardiniin, sillä sää oli marraskuiseksi lämmin ja aurinkoinen, ja koska on sunnuntai, puistossa oli paljon väkeä, jota kasvimaailman ihmeet eivät kiinnosta, vaan perheet tulevat eväskoreineen ja huopineen ja pöytäliinoineen viettämään pyhäpäivää. Eräällä seurueella oli runsaat eväät: kokonainen paistettu kana, savulohi, kovaksi keitettyjä kananmunia, makaronisalaattia, tuoretta leipää, juustoa kolmea laatua, viinipulloja ja limonadipulloja. -- Minä istuin puutarhan penkillä, eikä minulla ollut edes vettä juodakseni.

William N:n päiväkirja on teemaltaan läheinen Carlsonin edellisen romaanin, Herra Darwinin puutarhurin, kanssa. Molemmissa tiedemaailman keskeisteorioita tarkkaillaan ikään kuin sivusta omaperäisten ajattelijoiden, aikansa vastarannankiiskien näkökulmasta. Siinä missä Herra Darwinin puutarhurissa kertojia on useita, keskittyy William N. päiväkirja vain Nylanderin fiktiivisiin ajatuksiin. William N. päiväkirja on myös helppolukuisempi kuin Kentiin sijoittuva tajunnanvirtainen edeltäjänsä, vaikkei se helppo olekaan. Sitä, kumpi kirja on hienompi, en osaa sanoa. Carlson nimittäin kirjoittaa samaan aikaan intelligentisti ja salaviisaasti. Hän on salaviisas sen vuoksi, että William N.:n näennäisen naiiveja huuhdahduksia lukee nopeaan, mutta niihin sisältyy paljon: päähenkilönsä lyhyisiin päiväkirjamerkintöihin Carlson ujuttaa valtavan määrän tietoa, rivien välit täyteen yleisiä ja yksityisiä hienoja vivahteita. Carlsonin älykkyys suorastaan säkenöi, minkä ansiosta lukija sekä sivistyy että nauttii.

William N:n tuhahdukset ja paheksunnanosoitukset, päiväkirjan huudahteleva ja paikoin naiivi tyyli tekevät lukemisesta helppoa, jopa nopeaa. William N.:lle on helppo naureskella, sillä hänen päähänpinttymänsä ovat perin juurin omalaatuisia. Kaiken takana on kuitenkin itseensä uskova mies, ajatuksiltaan (meitä) monia uniikimpi. Romaanin kannessa oleva Georges Pierre Seuratin maalauksella Petit homme au paparet on kirjassa useita merkityksiä. Seuratin maalaukset viehättävät William N:ää suunnattomasti ja lukijalle maalauksessa hahmottuu oikeastaan kaikki, mitä William N itsestään päiväkirjaansa kertoo. Hän on yksinäinen mies eräässä aikansa tieteen ja taiteen keskuksista.

Carlsonin lumoava Pariisi ja William N.:n erakkoimaisuus muodostavat kiehtovan vastaparin. Uskon palaavani tähän kirjaan vielä monta kertaa, koska haluan lukea tätä myös ajatusleikkimäisesti päivän sieltä ja toisen täältä. William N. päiväkirja on kuin sipuli. Se avaa umpimieliset kuorensa vähitellen, paljastuu meheväksi, löyhkääkin hieman, mutta sen aromikkuutta ei voi olla huomaamatta.

**** (vähintään, sulattelen kirjaa vielä tovin)

Myös Ilse täällä näin on lukenut tätä samaa kirjaa ihan juuri näinä hetkinä. :)

"Tässä on valo" (runohaaste)

Miten päästän sen vapaaksi tähän ryteikköön? Miten lasken irti
ja minne sitten näen mennä? Tässä kajossa olen kulkenut kauan,
posket märkinä, seittejä tukassa. Se menee vuorenkilpien alle,
se menee kallion halkeamaan. Se menee kartan reunojen yli sinne missä
maantie alkaa, tuikuttaa kaukana, minulla on kylmät jalat jo.
Tästä pitää nousta ja lähteä. Pitää nousta, ostaa matkaliput, lukea
aikataulut ja reitit ja sinut sieltä kellon alta, odotat ja hohdat: varhaisia
aamuja asemilla, sumun läpi ostamaan kahvia oudoin kirjaimin,
pilvien takaa aamua pisaroi ja kyllä sitäkin voi valoksi sanoa.

(Johanna Venho, kokoelmasta Tässä on valo, Wsoy 2009)

Kotimainen keskiviikkoni on tällä viikolla runokeskiviikko. Olen tänä syksynä löytänyt runot uudelleen ja Kokolailla kirjallisesti-blogin Jenni lanseerasi kuin tilauksesta runohaasteen. Toivottavasti mahdollisimman moni osallistuu tähän haasteeseen joko omassa blogissaan tai sitten ihan yksityisesti silloin, kun aika on otollinen runolle.

Itse olen viime aikoina lukenut (sattumalta!) oman sukupolveni naisia. Johanna Venhon Tässä on valo-kokoelma tuli kohdalleni hiljattain ja koko ajan kasvavien lasten - esikoisenikin aloitti jo eskarin! - vanhempana Venhon runot puhuttelevat minua omista lähtökohdistani käsin. Hyvä runo tekee niin aina, joku toinen lukisi Venhoa toisin. Minä mietin hänen sanojaan aamukävelyilläni tänään ja palasin työpöytäni ääreen jotenkin haikena, mutta onnellisena. Kokoelmassaan Venho käsittelee lapsen ja aikuisen maailmaa, kohtaamisia ja eroja, saamista ja asteittaista luopumista, mennyttä ja tulevaa. Valo on läsnä kaikessa, valo on varjoissakin koko ajan tässä.

P.S. Huomasin juuri, että tämä on 400. blogitekstini täällä. Hauskaa, että lukumäärä tuli vastaan juuri runouden merkeissä.

Jonathan Carroll: Naurujen maa

Jonathan Carrol: Naurujen maa
Kustantaja: Loki-kirjat 2005
Alkuteos: The Land of Laughs 1980
Suomennos: Laura Lahdensuu
Kansi: Jari Paananen
Ulkomainen romaani, reaalifantasia
Sivuja: 279

Toisaalta tiesin myös, että tuo minulle niin täydellisesti sopiva maailma tuhoutuisi hetkenä minä hyvänsä ja joutuisin loikkimaan ympäriinsä kuin lattia olisi tulessa, pelastaaksen sen minkä voin. Mutta jos joku kysyisi minulta, mikä on ollut kaikkein loistavinta aikaa elämässäni, vastaisin ilman epäilyksen häivää, että uskomattomimpia aikoja olivat nuo syksyiset viikot Galenissa, ennen kuin talvi ja kuihtuminen alkoivat.

Edesmenneen filmitähden poika Thomas Abbey ei oikein tiedä, mitä elämältään haluaisi. Työ opettajana ja satunnaiset treffit eivät anna anna hänelle sitä paloa, mitä hän hakee, vaan elämä vain valuu eteenpäin. Hänen elämänsä merkityksellisimmän ja sydämeenkäyvimmän merkityksen on tehnyt ekstrentisen, vain 44-vuotiaana kuolleen, Marshall Francen lastenkirja Naurujen maa. Thomas päättää kirjoittaa elämäkerran kirjan Francesta, mutta tuntuu kohtaavan niin kustanjan epäilyn kuin huhupuheiden mukaan Fracen nuivan tyttären Annan vastustuksen. Thomas ei anna periksi, vaan alkaa tutkia Francen elämää ja joutuu ihmeelliselle matkalle kohdatakseen todellista arkipäivän epätodellisuutta. Seurakseen hän saa kirjailijasta vähintään yhtä kiinnostuneen Saxony Gardnerin.

Jonathan Carrollin romaani Naurujen maa on sukellus pelottaviin, helliin, hurjiin, uskomattomiin ja arkimaagisiin ulottuvuuksiin. Se on kunnianosoitus lastenkirjoille, hieman hukassa oleville ihmisille sekä mielikuvituksen rajattomalle voimalle. Ennen kaikkea se vie lukijansa vinksahtaneeseen maailmaan, jossa mistään ei voi olla täysin varma.

Thomas ja Saxony ajavat Conneticutista saakka Amerikan keskilänteen Missouriin tutkimaan Marshall France elämää. He majoittuvat Galenin kaupunkiin, jonka talot ovat valkoisia keskilännen unelmia pensasaitoineen ja metallikaiteineen, jossa ruohonleikkuri rätisee ja drive-in-hampurilaisbaarit sekä sekatavarakaupat kutsuvat asiakkaita. Kaikki on kuitenkin jotenkin aavemaista. Kirjailijan tytär Anna sekä omalaatuinen leskirouva Fletcher Nuija-koiransa kanssa ottavat heidät lämpimästi vastaan, vaikka Thomasta oli varoitettu, että Anna on erittäin kylmäkiskoinen ja erakoituva nainen, joka elää kissojensa kanssa. Perillä Galenissa Thomas ja Saxony kohtaavat yllättäen Annan, joka tarjoilee heille kananrintaa ja perunamuusia seuranaan Nuppu-niminen bullterrieri. Anna on vieraanvarainen, puheliaskin. Tosin hänen ruokailuvälineissään koreilevat pahaenteisen näköinen klovi sekä luudalla ratsastava noita... Uneliaan ja keskiluokkaisen kuorensa alla Galenissa piilee monenlaista: Marshall Francen henki tuntuu olevan läsnä kaikkialla, kaupungin jokaisessa asukkaassa, eläimessä ja ruohonkorressa.

"Mikä Isän kirjoista oli lempikirjanne?"
"Naurujen maa"
"Miksi?" Hän otti lasisen paperipainon pöydältä ja pyöritteli sitä käsissään.
"Koska kukaan muu ei ole koskaan päässyt niin lähelle minun maailmaani." Suoristin sääreni ja nojauduin eteenpäin, kyynärpäät polvia vasten. "Kirjan lukeminen on ainakin minulle kuin matka jonkun toisen maailmaan. Jos kirja on hyvä, oloni on mukava ja samalla olen innokas näkemään, mitä tapahtuu ja mitä seuraavan kulman takaa paljastuu. Kehnon kirjan lukeminen on kuin ajaisi New Jerseyn Secaucuksen halki. Siellä haisee ja koko ajan toivoisi, että olisi jossain muualla, mutta koska on lähtenyt matkalle, kiertää ikkunat kiinni ja hengittää suun kautta kunnes on päässyt ulos kaupungista.

Vaikkei olisi koskaan käynyt New Jerseyn Secaucksessa, on Thomaksen repliikki Annalle helppo ymmärtää. Naurujen maa onkin kirjojen ystävien kirja, jonka keskeistarinana on kirjailijan jäljillä oleminen sekä tie uskomattomaan. Naurujen maa on juuri sellainen Carrollin itsensä kuvailema kirja, joka tarjoaa matkan johonkin toisenlaiseen maailmaan. Carroll kirjoittaa hellästi ja julmasti. Hänen tekstiään lukee nopeasti ja tarina vetää kuin missä tahansa laadukkaassa lukuromaanissa. Sivuja on pakko kääntää, koska on pakko saada selville, mitä seuraavaksi tapahtuu: mitä hauskaa, surullista, yllättävää tai omituista. Erikoista on muuten sekin, että sinänsä rakastettavassa tarinassa keskeishenkilöt ovat kaikki enemmän tai vähemmän ärsyttäviä, mikä toki tekee heistä inhimillisiä.

Naurujen maa on erikoinen kirja. Alkupuoliskoltaan se on kuin mikä tahansa taiteilijaa jäljittävä realistinen romaani, jonka päähenkilöiden orastava kiinnostus toisiinsa sekä palava mielenkiinto salaperäistä kirjailijaa kohtaa ajaa romaanin sankarit etsintämatkalle. Itselleni tuli ainakin tunnelmansa osalta mieleen muun muassa Paul Austerin hieno Illuusioiden kirja. Pian lukija kuitenkin huomaa olevansa ihmeellisellä kirjamatkalla, jossa olo on kuin Liisa Ihmemaassa kohtaisi Tim Burtonin Big Fish-elokuvan Spectre-pikkukaupungin. Kaikki on kohdallaan, grillijuhlat, koirienulkoiluttajat, talojen valkoiset aidat, mutta samalla mikään ei ole varmaa ja tutussa on koko ajan jotain vierasta. Myös Pasi Ilmari Jääskeläisen reaalifantastia sekä aavistus Neil Gaimanin ja Stephen Kingin maailmoja kuiskivat lukijalle suuntaviittoja. Jonathan Carroll on kertojana kuitenkin aivan oma itsensä. Naurujen maa tarjoaa lukijalleen sellaisen yllätyksen, ettei moista olisi kirjaa aloittaessaan osannut lainkaan odottaa.

Minä yllätyin, viehätyin ja jäin nyt jonnekin Missourin takamaille. Naurujen maa on aistillinen, aavemainen, hauska, pelottavuuteen saakka jännittävä, ihmeellinen ja sydämeenkäyvä. Kirjassa on sellaista taikaa, jota ei voi selittää. Siksi Naurujen maa on pakko lukea.

****½

Tämän kirjan löytymisestä on kiittäminen Kujerruksia-blogin Linneaa. En löytänyt Naurujen maasta kovinkaan monia blogiarvioita, mutta ainakin Satu on kirjoittanut tästä ja Jäljen äänen Penjami on vertaillut Naurujen maata sekä Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikkoa ja yhdeksää muuta.

Turistina Turussa

Eilen heittäydyin perheeni kanssa puolittain turistiksi Turussa. Puolittain siksi, että osa päivästä sujui serkkuni, tämän miehen sekä heidän kymmenkuisen tyttönsä, kummilapseni, luona. Ja turistina sen vuoksi, että Turku on minulle muutamaa työmatkaa ja yhtä 90-luvulla tapahtunutta Ruisrock-reissua lukuunottamatta melko tuntematon kaupunki.

Kaupunkia emme ehtineet tutkia nytkään kovin paljon, koska päivä sujui lasten ehdoilla. Turun linna, Föri-lautta, osa Aurajoen rantareittiä ja pilkahdus kulttuuripääkaupunkia kuitenkin takasivat turistimaisen aurinkoista oloa perheelleni:

Vaikka viihdyimme nähtävyyksien äärellä, oli kaikkein ihaninta viettää aikaa kummilapseni perheen kansssa; Ihailla bretagnelaislähtöisiä kransseja, joita pienen puutalon pihalla kasvoi kaikkialla, kuunnella digeridoon kumeaa ääntä, jutella, muistella mennyttä, pohtia tulevaa sekä kuunnella vauvan kikatusta.

Ja itse Turkukin jäi itäsuomalaiseen mieleeni sen verran kiehtovana kaupunkina, että uusi reissu jossain tulevaisuudessa lie enemmän kuin paikallaan.

Kirjaruotuun palaan taas heti alkuviikosta, ensin kera hurmaavan ja erikoisen käännöskirjan ja sen jälkeen joko kepeän tai hieman vakavamman kotimaisen. En vielä osaa päättää, kumpaan suomalaiseen romaaniin tarttuisin ensin. Sitä miettiessäni toivotan leppoisaa sunnuntaita kaikille ja lähden istuttamaan Endless Summer-hortensiaa pihallemme.

Katja Krekelä: Romisko

Katja Krekelä: Romisko
Kustantaja: Gummerus 2011
Kuvitus: Sanna Sipi
Kotimainen lastenromaani
Sivuja: 127

Orpana löi paputölkin pöytään.
"Tarjoa mitä haluat. Mikään rahamäärä ei saa meitä muuttamaan mieltämme. Romisko ei ole myytävänä."
Pampun hymy hyytyi hitaasti. Hän kohotti kävelykeppiään Orpanan silmien eteen. Riepu kurkisti Orpanan selän takaa ja näki kauhukseen, kuinka messinkisen käärmeen suu avautui. Esiin pisti pitkä, ohut kieli. Käärmeen silmät välähtivät.
"Shh", se sanoi.
"Täällä sinun on turha esitellä näppäriä taikatemppujasi", Orpana sanoi ja tönäisi kepin pois silmiltään. "Meihin ne eivät tehoa".

Vanha ränsistynyt kurpitsankeltainen talo sijaitsee Lehmuskujan päässä. Sen rappusilla kukkivat petuniat ja sen sieltä täältä särkyneitä ikkunoita on paikattu värikkäillä lasinpaloilla. Talo on nimeltään Romisko, joka toimii sekä vanhan tavaran puotina että on ennen kaikkea ystävysten, aran Rievun ja hieman rohkeamman Orpanan koti. Taloon mahtuvat myös kiiluvasilmäinen kummituskissa sekä Mustatakiksi nimetty nokivaris. Eräänä päivänä taloon vyöryy jättimäinen patruuna Polonius Pamppu, joka munkkisokerit suunpielissään ilmoittaa aikovansa jyrätä Romiskon maan tasalle ja rakentavansa talon tilalle munkkipossutehtaan. Ilmoitus on särkeä Rievun ja Orpanan sydämen, sillä eihän omaa kotia rakkaampaa paikkaa voi olla koko maailmassa. Alkaa kamppailu oikeudesta omaan kotiin.

Katja Krekelän saturomaani Romisko (2011) tutustuttaa lukijansa Konikummun pikkukaupungin asukkaisiin aina kaupungin kermasta pienimpiin ja näennäisesti mitättömimpiin, joita Romiskon asukkaat edustavat. Romisko on tarinaltaan klassinen satu oikean ja väärän kamppailusta, pienten oikeudesta omaan kotiinsa. Kun munkkipossu- ja henkselipatruunan puskutraktorit ovat jo Romiskon tontilla, saa pieni Riepu ajatuksen. Mikä se on ja onko Romiskon pelastaminen vielä mahdollista?

Krekelän kirjassa jokaisella hahmolla on perusteltu paikkansa. Tarinan sankarit, Romiskon asukkaat ja kauppiaat, ovat itsestäänselvästi pääroolissa, mutta metkoja ovat myös oikeamielinen Napasika sekä varis Mustatakki. Oma roolinsa on myös esineillä, etenkin Rudolf Rautakoiveksi nimetyllä haarniskalla. Ja vaikka vuoren kokoinen patruuna on parhaiden lastenkirjaklassikoiden veroinen turmelus, on hän samalla kuin suuri surullinen lapsi. Krekelä myös luo hauskoja tunnelmia Polonius Pampun aiheuttaman huolen rinnalle. Kuppi teetä auttaa moneen murheeseen, vanhat hopealusikat kalkattelevat syystuulten ilona ja oikeista sitruunoista tehty kiisseli täyttää maailman parhaimmat sitruunastruudelit. Hullumpaa ei ole jammailu Nokkapokkarokin tahdissakaan, vai mitä:

Mustatakkikin heräsi. Se istahti harmonin kannelle ja alkoi esittää raakkuvalla äänellä lempilauluansa Nokkapokkarokkia. Varisparan sävelkorva ei ollut aivan kohdallaan, mutta siitä ei piitannut kukaan.
Riepu tanssi ja loikki tuolilta toiselle, väliin pöydänkin päällä. He sytyttivät hämärän puodin katonrajaan pieniä, värikkäitä lamppuja ja söivät mansikkahilloa suoraan lasipurkista.

Sanna Sipin mainio mustavalkokuvitus on erottamaton osa Romiskoa. Sipin kuvissa arka Riepu, peloton Orpana, iljettävä Polonius Pamppu sekä tietenkin Rudolf Rautakoipi heräävät eloon ilmeikkäinä ja visuaalisesti ainutlaatuisina. Kuvista löytää paljon pieniä yksityiskohtia, joista voi tehdä riemastuttavia havaintoja. Kuvia olisi saanut olla kirjassa vieläkin enemmän, niin mainioita ne ovat.

Vaikka tarina hyvän ja pahan (tai ainakin keljun) vastakkainasettelusta on tuttu ja ikuinen, on Krekelän esikoiskirja harvinaisen ehjä, viisas ja puhutteleva lastenkirja. Se ei sorru lässytykseen, ei aliarvioi lukioitaan, ei tuo liikaa toimintaa, muttei myöskään pitkästytä missään vaiheessa. Romisko viehättää kaikkien 127 sivunsa ajan. Olisin ehkä kaivannut pientä lisäsyvyyttä Rievun ja Orpanan hahmojen ympärille, mutta näin hyvän kirjan kohdalla uskallan esittää toiveeni siitä, että Krekelä jatkaisi Lehmuskujan väen parissa mahdollisissa tulevissa kirjoissaankin. Silloin Rievun löytynyt rohkeus, Orpanan toimeikkuus, Napasian lojaalisuus ja monet, monet muut luonteenpiirteet pääsisivät vielä paremmin esiin, nythän vasta saimme tutustua heihin kaikkiin. Myös itse taloa voisi hyödyntää enemmän, lempeä kummitustalomaisuus kiehtoo minua kovasti. En ole kirjasarjojen ystävä, mutta lastenkirjojen kohdalla ne toimivat ja Romisko on lastenkirjauutuutena teos parhaasta päästä.

Romiskon otollisinta yleisöä ovat varmasti 6-10-vuotiaat lapset, jotka osaavat lukea itse. Romisko kuitenkin toimii mainiosti myös ääneen luettuna. Se sopii pienillekin kuulijoille, sillä Krekelän kieli on yksinkertaista, muttei tylsää ja itse tarina on jännittävä, muttei aiheuta painajaisia. Luvut ovat lyhyitä, joten esimerkiksi iltasatuna niitä jaksaa lukea pari kolmekin kerrallaan. Oma tyttäreni halusi kuulla Romiskoa sekä ilta- että aamusatuna ja kuunteli Rievun ja Orpanan taistelua kotinsa puolesta täysin hievahtamatta.

Krekelä onnistuu luomaan uniikin satumaailman, jossa on jotain tuttua ja paljon uutta. Kaikki on hieman vinksin vonksin, mutta sydän sykkii lujana paikallaan. Romiskon opetus on löytää ratkaisu pelottaviin asioihin oman itseluottamuksen ja ystävien avun keinoin. Siinä on elämänohjetta meille aikuisillekin.

Esikoulunsa juuri aloittaneen joulutyttöni kommentit Romiskosta: Tää oli hyvä. Ihan paras. Tai ei paras, kun paras kirja on öö-öö, en mä tiedä, mutta oli tääkin. Eikä se kummituskissakaan ollut pelottava, se vaan esitti pelottavaa. Kaikki oli hyviä paitsi Polonius Pamppu. Minä tökkään sitä haarukalla, jos se tulee tänne!

**** (äiti ja tytär samaa mieltä. Tytär vielä vahvisti, että oli se kyllä "tositosi hyvä")

Romiskosta on kirjoittanut myös Kirjamielen Marjis.

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (+Siltalalla)

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Siltala 2011
Kuvitus: Aulikki Oksanen
Kotimainen runous
Sivuja: 93

Villit peurat

Villit peurat eivät viihdy sylissä.
Villit peurat eivät vastaa komentoihin.
Villit peurat vilahtavat puitten välissä.
Villit peurat pakenevat metsän pimentoihin.

Vaan joskus, kun yö on lumottu,
voin löytää ne edestäni.
Ja äkkiä olen siunattu,
ja ne syövät kädestäni.

Ja ne heristävät herkkiä korviaan
sille äänelle, jolla puhun.
Ja ne pudottavat kultaisia sarviaan
sille niitylle, jolla nukun.


Korintin muinaiset kylät, savolaiset mustikkametsät, hullut tytöt ja vilunsiniset vanhukset heräävät eloon Aulikki Oksasen runokokoelmassa Kolmas sisar. Kirja on teoksen esipuheen mukaan sisarteos Oksasen kahdelle aikaisemmalle runokokoelmalle Sinua, sinua rakastan (1998) ja Puskinin hevonen (2007). Se tarjoaa lukijoillensa runoja, laulurunoja sekä jokaisen runon yhteydessä Oksasen omia piirroksia.

Kolmas sisar jakautuu kahdeksaan runosarjaan, osa on kuultu aikaisemmin laulumuodossa. Esimerkiksi Sileäksi vasten sydäntä-osio muodostuu uusista sanoituksista Armas Järnefeltin, Jean Sibeliuksen ja Toivon Kuulan sävelmiin. Lumouduin jo reilu vuosi sitten Vuokko Hovatan esittämästä Liaani-kappaleesta, josta kirjoitin lyhyesti blogiini. Olin silloin sitä mieltä, että Oksasella on taikakynä, ja samaa ajattelen edelleen. Nyt Liaani, samoin kuin monet muut Hovatan esittämät kappaleet aina soljuvasta Virrasta ihanaan Heinäkuuhun ovat päässeet osaksi Kolmatta sisarta. Kuinka erilaisia sävyjä ne saavatkaan itsekseen luettuna ja laulaen esitettyinä.

Jokainen Oksasen runo kertoo ehjän tarinan, mutta Kolmannen sisaren viimeisen sarjan runot, Kolmas sisar 1, 2 ja 3 edustavat eeppistä runoutta. Ne ovat minulle kirjan vaikein osa, mikä ei kuitenkaan vähennä runojen kiehtovuutta. Tiiviiden runojen ystävänä minun oli hankala päästä sisälle laveisiin runoihin, koska ne aukesivat (ainakin minulle) eri tavalla kuin muut. Sillä tämä aika on meille annettu / ja se jää meihin / kuin loukkaamaton aurinko lukee Kolmas sisar 3:n säkeissä; ja toden totta, tälle viimeiselle runosarjalle aion antaa enemmän aikaa. Olen ylipäätään runojen lukijana hidas, koska runoja ei mielestäni voi ahmia. Ne ovat parhaimmillaan pieninä määrinä, rauhassa purtuina. Erilaisista tavoista lukea runoja on hyvää keskustelua Hannan Kirjainten virrassa, jonne suosittelen kurkkaamaan.

Kirjan ulkoasua on vielä kehuttava, sillä se on saumaton osa kokonaisuutta. Oksasen kuvitus on kaiken kaikkiaan ihanaa. Kuvat ja runot keskustelevat keskenään puhuen samaa kieltä. Kuumalla Afrikalla on aurinkosilmät, tunturilla aukeaa lappilainen rummunkalvo ja Aletta, tyttö tunturin, ratsastaa keijuna karhun selässä. Kirjan keltainen kansi ja kreikkalaistyylinen fontti kuljettavat situunantuoksuiselle Peloponnesokselle, jossa Oksanen kirjoitti osan runoistaan. Kovakantinen runokirja on harvinaisuus. Liian usein runot julkaistaan pehmeäkantisina, pieninä ja kainoina, sisäisestä vahvuudestaan huolimatta ulkoasultaan kuin huokauksina. Oksasen kirjan käyttöliittymä onkin erinomainen: Kolmatta sisarta on paitsi ilo lukea, myös ilo pidellä.

Minulla oli ilo päästä tapaamaan Aulikki Oksasta Siltala-kustantamon järjestämässä kirjabloggaajaillassa. Illan aikana Oksanen puhui kirjoittamisen ja kuvallisen ilmaisun, lähinnä piirtämisen, sekä runon ja musiikin suhteesta. Hän kertoi runojensa syntyprosessista; Siitä, kuinka joku runo voi syntyä kuin itsestään ja joku toinen ottaa monta kuukautta. Hän tarinoi lisäksi runouden vastaanotosta sekä arjen käyttörunoudesta. Hän myös kutsui kaikkia kirjabloggaajia aikamme avantgardisteiksi. On sanomattakin selvää, että olin aika lailla myyty illan jälkeen. Olen toki pitänyt Oksasen runoista ja lauluteksteistä aikaisemminkin, minkä vuoksi oli erityisen kiehtovaa päästä kuulemaan runoilijaa itseään.

Kolmas sisar leikittelee, lumoaa, hiljentää ja yllättää. Se iskee tulta, käväisee vain kesän lailla, vie lukijansa hämärään, talven kohtuun, tuskaan ja uudelleen lempeään valoon. Oksanen on samaan aikaan pienten ja suurten tunteiden tulkitsija, runotar vailla vertaa.

****½

Siltalan syksyyn voitte tutustua katalogin muodossa täällä (pdf). Kiitos Siltalalle sekä monille bloggaajille - avantgardistiystäville - mukavasta ja lämminhenkisestä illasta!
Katsokaa myös Marjiksen kirjoitus Aulikki Oksasesta ja Siltalasta.

Helmi Kekkonen: Valinta

Kotimainen keskiviikko
Helmi Kekkonen: Valinta
Kustantaja: Avain 2011
Kansi: Satu Ketola
Kotimainen romaani
Sivuja: 160

On viidestoista huhtikuuta, varhainen iltapäivä, torstain aurinko paistaa viistoa valoa isän kasvoille eikä isä tunne kipua.
Sitten valo on poissa.
Niin minun on ollut se pakko kuvitella.

Lokakuinen sade piiskaa merenrantataloa, jonka sisällä Ruut ja hänen nuorin tyttärensä, aikuistunut Aava käyvät läpi keväällä kuolleen Elias-isän jäämistöä ja koettavat tyhjentää taloa, joka on turhan kaukana kaupungista ja ylipäätään liian suuri Ruutille. Vuodet ovat tuoneet railoja perheen sisäisiin väleihin. Helena-sisko elää yksinhuoltajaäidin elämää, mutta ei kunnolla laske Ruutia lapsenlapsensa Siirin elämään. Kapealanteinen Ilja on ollut poissa niin kauan, että sen kanssa on oppinut elämään. Muutama syksyinen päivä muodostaa rajapyykin kipeän menneisyyden ja avoimen nykyisyyden välille.

Tuttu tarina? Mitä jos muistammekin juuri sen, mitä haluamme unohtaa? kysyy novellikokoelmallaan Kotiin (Avain 2009) monia ihastuttanut Helmi Kekkonen tuoreessa romaanissaan Valinta. Kysymys muodostaa kirjan selkärangan. Aava ja Ruut välttelevät purkamasta muistojaan sanoiksi, vaikka muistavat enemmän kuin haluaisivat. Joskus unohtaminen tuo helpotuksen, mutta voiko muistoja estää tulemasta? Vanhat asiat on puhuttava auki, mutta aina sanoja ei löydy.

Valinnan tarina on tuttu, mutta sen esitystapa on raikas. Kekkosen romaani kantaa osin samoja kaikuja kuin viime vuosien suosikkieni Riikka Pulkkisen ja Essi Tammimaan kirjat, mutta omalla kuulalla tavallaan. Valinta rakentuu ensin Aavan ja Ruutin, myöhemmin myös Helenan minä-kertojaäänille. Nykyhetki ja muistot vuorottelevat muuttuen erottamattomaksi osaksi tarinaa. On kohtaamisia ja eroja, kaipuuta, rankkoja kokemuksia ja ahdistusta; On valoisia hetkiä, tupakansavua, päiväkirjoja sekä säänvaihteluja. Kekkosen romaanihenkilöt eivät usko niinkään sattumaan, kuin ihmisen omiin valintoihin. Aiemmin tehdyt elämän keskeispäätökset vaikuttavat koko perheen elämään.

Pesen huolellisesti lasit ja kupit, viimeisenä sen punaisen, jonka sain Helenalta sinä vuonna kun täytin kymmenen, ja muistan että ensi viikolla on syntymäpäiväni. Lokakuun kahdeskymmeneskuudes. Vuoden pisin kuukausi. Minä synnyin sinä päivänä kun kelloja siirrettiin taaksepäin, varttia vaille neljä aamuyöllä. Pitkän illan ja yön jälkeen hoitaja laski minut äidin rinnalle, ehdin itkeä hetken, hengittää ja opetella elämään tässä maailmassa, ja sitten kello olikin kolme. Kuin olisin ollut olemassa ajassa ennen kuin synnyin.

Helmi Kekkonen kirjoittaa kauniisti. Hän kirjoittaa hiottuja lauseita, luo uskomattomia tunnelmia:  valkoiset lakavat kuivuvat omenapuiden alla juuri silloin, kun tytär tuo poikaystävänsä ensivisiitille; Kylmä valahtaa lävitse ja ajatus voi olla niin raskas, että tuntuu kuin sen alle voisi jäädä. Joku toinen lukija voisi tuskastua kaiken kauneuteen, mutta minä en. Valinta on toki pakahduttavan kaunis, mutta samalla rehellinen ja paljas kirja. Kekkosen teksti soljuu eteenpäin ilman kikkailuakin ja siihen suorastaan sukeltaa.

Kekkonen onnistuu mainiosti ihmiskuvauksessaan. Hänen romaanihenkilönsä ovat elämänmakuisia, joskin ikään kuin ulkoapäin nähtyjä. Aava ja Ruut havainnoivat läheisiään miltei valokuvantarkasti ja muistavat pikkuseikkoja vuosienkin takaa. Koska he itse eivät uskalla kunnolla astua sisään omiinkaan muistoihinsa, on sekä heidän menneisyyttään että heitä itseään suorastaan luontevaa tarkkailla kuin linssin läpi. Myös miljöiden luomisessa Kekkonen näyttää kertojantaitonsa. Vanha valkoinen merenrantatalo on kiehtova, lapsuuden kerrostalokoti Pihlajatiellä tunkkainen tuhkakuppeineen kaikkineen ja sileät kalliot, paljaat hevoskastanjat ja ranskalainen merenrantakaupunki, Aavan pikainen matkakohde, sellaisia, jotka haluaa muistaa ikuisesti.

Toki Valinnassa on omat nakkipaperinsa (viittaan keskusteluun täällä): voiko omenankukista oikeasti tehdä seppeleen? Ihanko todella ihmiset eivät hautajaisissa koske kakkuun? Missä ovat kaikki ne surussaankin punakasvoiset kaukaiset sukulaiset, jotka ottavat osaa, mutta samalla kuitenkin saavat tilaisuuden tavata kaukaisia serkkujaan vainajaa muistellen karjalanpaistin ja täytekakun äärellä? En kuitenkaan halua takertua pikkuseikkoihin, koska niitä löytyy kaikista kirjoista ja onhan esimerkiksi omenankukkaseppele ajatuksen tasolla hurmaava. Sen vuoksi toteankin, että Kekkonen kykenee sovittamaan elämän pienet hetket niihin kaikkein suurimpiin. Hänen tekstinsä kouraisee syvältä vatsanpohjasta. On kuin kaikki Ruutin ja hänen lastensa välillä olevat esteet muuttuisivat osaksi lukijan elämää.

Valinta ei ehkä ole kaikkien kirja. Minut teki minut levolliseksi. Se sai minut kaipaamaan kunnollisia syyssateita ja keltaista sadetakkia, haluamaan lukea kirjeitä, sukeltamaan oman sukuni muistoihin. Melankolisuudessaankin se on toiveikas, harmaassaan valoisa teos. Valinta on eräs parhaista tänä vuonna lukemistani kotimaisista kirjoista, ja tällä lukumäärällä se on paljon sanottu.

****½

Valinnasta on kirjoittanut myös Kokolailla kirjallisesti-blogin Jenni. Arviossaan Jenni peräänkuuluttaa Riikka Pulkkisen Tottaan ihastuneita lukemaan Valinnan. Minä rakastin Tottaa ja olen ihastunut myös Valintaan. Molemmat kirjat ovat kieletään hiottuja ja kauniita, mutta Valinta saavuttaa näennäisessä pienuudessaan lukijansa ehkä vieläkin paremmin. Valinta sopii myös erääksi kirjaksi Suomalaisen keskiluokan arki-haasteeseen.
Myös Susa kirjoitti kirjasta tänään.

Mary Marck: Toverien kesken

Kuukauden tyttökirja
Mary Marck: Toverien kesken
Kustantaja: Otava 1933 (2. painos 1951)
Kansikuvitus: Martta Wendelin
Koululaisromaani, tyttökirja
Sivuja: 166

(Jos joku ihmettelee, miksi tämä teksti katosi välillä, niin korjasin pari virhettä.)

Mutta ihanaa se oli. Ja melkein kuin olisi saanut odottamattoman lahjan. Minna ei ollut arvannut, että se olisi näin ihanaa, muuten hän olisi tullut hulluksi kärsimättömyydestä siellä maalla.
Ilma oli kirkas ja täynnä kaikenlaisia jännittäviä kaupunkiääniä.
Ja siellä täällä näkyi koulupoikia ja koulutyttöjä - oikea, todellinen maailma! Ajatella, miten kummallisessa maailmassa sitä oli elänyt kolmen kuukauden aikana!
Mutta nyt oli ihanaa, hetki hetkeltä ihanampaa.

Koulut ovat alkaneet viime viikolla tai alkavat viimeistään muutaman päivän sisällä. Syksy on monille uuden alkua, aikuiset ryntäävät kansalaisopistoihin joogaamaan, opiskelemaan italian alkeita tai väsäämään kransseja luonnonmateriaaleista. Minä rakastan tätä vuodenaikaa ja kirjabloggaajalle sopivalla tavalla juhlistan sitä aloittamalla pienen Kuukauden tyttökirjaklassikko-nimisen sarjan täällä blogissani. Kerran kuussa, ilman sen tarkempia aikamääreitä, luen ja kirjoitan jostakin tyttökirjaklassikoksi väljästi luokittelemastani koti- tai ulkomaisesta kirjasta. Koulujen alkamisen kunniaksi pienen sarjan saa kunnian aloittaa koulutoveruuden ylistys, Mary Marckin (oik. Kersti Bergroth) vuonna 1933 kirjoittama Toverien kesken.

Toverien kesken on Mary Marckin seitsemäs koulumaailmaan sijoittuva nuortenromaani. Sen keskeishenkilöitä ovat oppikoululaiset 16-17-vuotiaat siskokset Minna ja Maija Kangasmaa, tuomariperheen tytöt, sekä heidän ystävänsä ja luokkatoverinsa: hauskasti sanailevat Lindström ja Hannes Ahovaara, taiteellinen Anni, suloinen Pella, runoileva Valter sekä ylimielinen Eeli Astola, luokan sfinksi ja vihollinen. Minna on luokan merkkihenkilö. Luokkatoverusten yhteishenki on niin vahvaa, että kouluvuoden alussa Minna ja Maija tuntevat saaneensa miltei ylimääräisen lahjan päästessään takaisin kiinni arkeen.

Marckin romaanin ajallinen kaari ulottuu koulujen alusta lumen tuloon saakka. Toverien kesken kuvaa koulumaailmaa melko ruusunpunaisten lasien läpi katsottuna. Luokkahenki on voimakas, opettajia ihaillaan ja toisten vanhempia kunnioitetaan. Minnan ja Maijan luokkalaisten yhteistoiminta on hyvin viatonta; Illanviettojen huipentumia ovat Dickens-kerhon kokous, jossa Minna pitää esitelmän sekä koululapsikerman oma juhla, jossa tapahtuu kirjan ulkoisesti dramaattisin käänne. Tytöt ja pojat kiusoittelevat toisiaan kutsuen luokkatovereitaan leikkimielisen pikkuvanhasti rakkaiksi lapsiksi tai elämänsä hankaluudeksi ja itseään terveellä itsetunnolla luokan tärkeimmäksi. Huoletonta yhteiseloa sävyttää kuitenkin 1930-luvun lama.

Kuule Maija, sanoi Minna sohvannurkastaan, - Eemi kysyi tänään, onko tosiaankin totta, että Pellan isä on ajuri. Miksei se olisi totta? kysyin minä. Mutta nyt tarvitaan niin vähän hevosia, että hän oli myynyt kaksi ja ostanut autoin, sanoin minä.
- Niin, sanoi Maija ja pani pois kirjansa.
Onko hän itse ajossa, kysyi Eemi. Ei, sanoin minä, hän on jo vanha ja hänellä on reumatismi. Niin että hän on tavallinen ajuri? sanoi Eemi. Mitä sinä tarkoitat tavallisella ajurilla? kysyin minä. Setä Valanen on ihana ihminen. Mutta Eemi oli ilkeän näköinen ja meni tiehensä. Voitko käsittää!

Toverien kesken-kirjan nuorilla on Marckin muidenkin kirjojen tavoin äärettömän oikeudenmukainen arvomaailma. He uskovat ihanteisiinsa, yhtä lailla yhteiskuntaan, upseereihin kuin köyhäinapuun - koskaan ei saa olla halpamainen toisia kohtaan. Lama-aika näkyy kirjan sosiaalisissa jännitteissä; Muutaman luokkatoverin perheen (suhteellisen, sillä lapset kuitenkin käyvät oppikoulua) vähävaraisuuden paljastuminen luokin puitteet koko luokkaa eheyttävälle kasvukertomukselle ja uusien eläköön-huutojen ajalle. Kangasmaan perhettä lama ei suoranaisesti uhkaa, minkä vuoksi lukijalla on koko ajan turvallinen olo.

Mary Marckin romaani huvittaa ja ihastuttaa samalla kertaa. Se on niin  viaton ja ihana, että tekisi melkein siirtyä mielikuvallisella  aikakoneella Minnan luokkaan ja istahtaa heidän Dickens-kerhonsa  kokoukseen nauttimaan pikkuleipiä. Mietin, että miltä Marckin välittämänä 1930-luvun kotimaisen yläluokan koulumaailmasta lukeminen tuntuisi nykyteineistä. Minnan luokkatovererit ovat niin jaloja, kohteliaita ja Eemin aiheuttamista ristiriidoista huolimatta siinä määrin säröttömiä, että aloin kaivata jonkinlaisia kapinnoinnintapoja. Kyllähän myös 1930-luvun nuoret pakostakin uhmasivat jollain tavalla vanhempiaan, mutta eivät Marckin romaanissa. Toisaalta kiinnitin tähän säröjen puutteeseen huomiota ensimmäistä kertaa vasta nyt, pikkuhiljaa keski-ikäistyvänä lukijana. Luin Toverin kesken ja muutkin Marckin koululaisromaanit ensimmäisen kerran varhaisteini-ikäisenä ja uudemman kerran lukiolaisena. Silloin muistan vain ihailleeni ajankuvaa ja eläytyneeni koululaisten idealistiseen maailmaan. Olisin - ihan aidosti - halunnut samanlaista henkeä omaankin luokkaani, mutta 1990-luvun alun lukiolaisen luokkabileiden maailma oli kovin erilainen.

Vaikka maailma Toverien kesken-romaanissa on naiivi ja aavistuksen opettavainen eikä Marckin kerrontakaan sosiaalisesta oikeudenmukaisuudestaan huolimatta yllä juuri koululaisuuden ihanuuden huudahtelua ja arjen kuvausta korkeammalle, on romaanissa jotain ihmeellistä ja ihanaakin. On rentouttavaa lukea hyväntahtoisista kepposista, ristiriidoista, jotka ovat ratkaistavissa, läksyistä, joiden tekeminen antaa ajateltavaa sekä ennen kaikkea koulutovereista, jotka ovat intresantteja.

Marckin kirjat sopivat juuri tähän vuodenaikaan ja etenkin mielikuvallisina nostalgiakirjoina niillä on suurta arvoa, sillä onhan suorastaan suloista kävellä sellaisella koulutiellä, joka johtaa Dickens-iltoihin ja luisteluretkiin, kohti avointa tulevaisuutta.

***½ (nyt luettuna, nostalgiakirjana toki mittaamattoman ihana.)

Lukeaa myös Sallan lukupäiväkirjan mainio teksti, jossa Salla vertailee Marckin romaaneja Toverien kesken ja Luokan merkkihenkilöitä. Amma taas on kirjoittanut kirjasta Hyvästi, Eeva.

Johan Bargum: Syyskesä

Johan Bargum: Syyskesä
Kustantaja: Tammi 1993
Alkuteos: Sensommar 1993
Suomennos: Rauno Ekholm
Kotimainen romaani
Sivuja: 124

Ja suurinta osaahan ei voi tunkea matkalaukkuihin: tuoksuja, suorien männynrunkojen varjoja mustikkavarvikossa, vihertävää salaperäistä vivahdetta vedessä sen loiskuessa hiljaa silta-arkun kivien välissä.
Tätä kaikkea minä luulin kaipaavani; että pakollisesta lähdöstäni tulisi sekä surullinen että tuskallinen. Nyt tunnen lähinnä helpotusta.
Se suututtaa minua. Tuntuu kuin he olisivat tehneet minulle vääryyttä, eivät viemällä vanhan kesäpaikkani, vaan viemällä myös kaipauksen.

Millaista on, kun joku asia jää muistiin, muttei kaipaukseen? Eri teitä kulkeneet veljekset Carl ja Olof palaavat lapsuutensa kesäparatiisiin, Sipoon saaristossa sijaitsevaan Vidarnäsin huvilaan, joka on kuin rappeutunut venäläinen aatelishuvila. Korennot lentelevät, ilma väreilee syyskesän kuumuutta ja talossa heidän sairas äitinsä Gertrud viettää viimeisiä elinpäiviään. Paikalle ovat kokoontuneet myös äidin ystävä Tom-setä sekä Yhdysvaltoihin muuttaneen Carlin perhe, kultatukkainen Klara-vaimo sekä pojat Sebastian ja Sam. On aika muistella menneitä, elää nykyhetkessä ja purkaa vanhojen kaunojen, pettymysten ja piilotetun veljeskateuden jäljet.

Johan Bargumin romaani Syyskesä (Tammi 1993) houkutteli minua jo pelkällä nimellään. Ajatus saaristohuvilasta, vuosikymmeniä piilossa pidetyistä tunteista sekä tarinan sijoittumisesta suosikkivuodenaikaani on sellainen, etten voinut olla varaamatta tätä kirjaa kirjastosta jo heinäkuun helteillä. Luin kirjan jo viikolla, mutta en ennen tätä saanut purettua sitä koskevia ajatuksiani tänne blogiini, sillä Syyskesään mahtuu tunnetasolla paljon.

Syyskesä on tarina nykyisyyden ja menneisyyden kohtaamisesta, luopumisesta ja vieraantumisesta, lapsuudesta ja saaristolaismaisemissa. Se on klassinen veljestarina, eräänlainen Kainin ja Aabelin, Romuluksen ja Remuksen, läsnäolevan ja kauas paenneen veljen kertomus. Se on kertomus äidistä ja pojista, rakkauden ehdollisuudesta sekä kaikista niistä odotuksista, jotka läheisiin kohdistuvat. Tietääkö koskaan, mitä todella tapahtuu? kysyy minä-kertojana toimiva Olof.

Elokuun ilta oli kuuma ja merkillisen tuuleton. Hämärä lankesi nopeasti, odotti väijyksissä, läheni hiipien, oli äkkiä tullut; pitkät valoisat kesäillat, unohda ne.
Nehän olivat aina vain lyhyt poikkeus.
Kuu nousi hitaasti merestä. Lepakot tekivät sokeita kierroksiaan pihan puiden välissä.

Bargum kirjoittaa sekä tunnelmoiden että suoraviivaisesti. Neljään osaan jakautuvassa kirjassaan hän viipyilee intiaanikesän aistillisuudessa, kiiltomatojen ajassa, ilmapuntarin laskussa, mereltä nousevassa usvassa, kellastuvissa koivuissa. Ja toisaalta: koivuja pitäisi harventaa, lentokentän tulohalli on pullollaan punakoita ihmisiä ja vanha talo tuoksuu kuin kuolemaa enteillen äidin sairaudelle ja sairaalalle. Bargumin kieli on samaan aikaan kaunista ja rosoista, mikä kuvastaa mielestäni erinomaisesti kirjan teemaa. On kuin lukisi ajatonta taikakirjaa, jossa siellä täällä vilahtelee 1990-luvun alun arkea sekä voimasanoja. Syyskesä rakentuu vastapareille: äidille ja pojille, Carlille ja Olofille, Klaralle ja kahden eri sukupolven veljeksille, elämälle ja kuolemalle, kesälle ja syksylle.

Kielen ja maiseman kauneus tekee Syyskesästä ihanan - adjektiivin, jota yliviljelen usein, mutta Bargumin pienoisromaaniin se sopii. Pieni rosoisuus tekee siitä rehellisen. Kauneutta ei ole olemassa ilman säröjä, ei valoa ilman pimeää, ei mustasukkaisuuttakaan ilman rakkautta tai sen puutetta. Sysykesä on selvästi sellaisia kirjoja, jotka ovat täysin minun kirjallisella mukavuusalueellani enkä tahdo löytää pienestä kirjasta moitteen sijaa. Toki Carl ja Olof ovat melko raivostuttavia henkilöitä, toinen itsekäs ja piinkovalla tavalla näennäisen määrätietoinen, toinen hieman nössö ja aikaansaamaton. Toki heidän äitinsä oli ilkeäkin ämmä, Klara ihanista ihanin ja puunhakkuut ja viemärinasentamiset ehkä turhankin miehinen tapa kohdata ongelmia. Silti ja siksi Syyskesä toimii, täydellisen ihanat ja säröttömät henkilöt kirjassa olisivat rasittavia.

Syyskesä on kokonsa vuoksi näennäisen pieni kirja, johon mahtuu koko elämä. Se on täynnä valon ja varjon vivahteita sekä merkityksiä, joita ei alleviivata. Siinä mielessä se tuo mieleen tämän vuoden suurimman kirjailijalöytöni Joel Haahtelan teokset. Bargumin kerronta on kuitenkin aavistuksen vähemmän salaperäistä, verevämpääkin. Kummankin kirjoissa leijuu kuitenkin samanlainen melankolia ja hetkien kauneus. Ja kuten Haahtelan teoksiin, myös Bargumin kirjaan voisin palata mielihyvin uudelleenkin.

Jossain soi Sibeliuksen viides, leikkimökkiin on kannettu vanha gramofoni ja Andromedan tähtisumu valaisee Pegasoksen yläpuolella. Puhelin saa soida kerta toisensa jälkeen. Unohduksesta unohdukseen juostessa on mahdollista löytää eheys.

****

Luin syyskesästä ensimmäistä kertaa Marian Sinisen linnan kirjastosta. Kiitos hyvästä kirjavinkistä! Hakiessani tietoa Johan Bargumista, huomasin ilokseni hänen julkaisseen kaunokirjallisuuden ohella lastenkirjoja sekä kirjoittaneen muun muassa näytelmän Onko Kongossa tiikereitä, jonka näin 90-luvun alussa lukiolaisena. Pidin näytelmästä kovasti.

Aleksis Kiven katu ja blogikuulumisia (vielä muffinsikin!)

Miksi ystävättäret ovat ihania

Koska he ovat kuin kaikkein kauneimmat perhoset
koottuna yhteen tämän pöydän ääreen
he nauravat ja räväyttävät silmänsä auki
heidän käsivarsiensa pyöreys kyynärtaipeen ja olkapään
puolivälissä
heidän erottavat luunsa, solisluu ja vähän terävä lantioluu
nauraessaan he puistelevat päätänsä
"ei voi pitää paikkansa" joku sanoo naurin välistä
sillä asia oli kyllin mehukas

Mitä ratkaisuja tekeekin,
ystävättäret löytävät kyllä perustelut

Pohdimme pikkusisarten poikaystäviä
sitä, ymmärtävätkö äidit surujamme
mikä on sopiva asuntolainan korkomarginaali
teilaamme novellikokoelman
kertaamme tiettyjä tärkeitä tapahtumia
olemme kerranneet ne jo useasti aikaisemminkin --

Muutamassa blogissa on ollut puhetta aamunovelleista: bloggaajat lukevat, tai ainakin haaveilevat lukevansa, yhden novellin jokaisena aamuna. Olen aivan ihastunut tuohon ajatukseen, mutta päiväkotiaamujen kiireessä olen onnellinen, jos ehdin häthätää selata Hesarin kotimaan uutiset sekä kulttuurisivut. Viikonloppuaamuina taas tahdon nauttia Hesaristani niin rauhassa kuin suinkin, onneksi Pikku Kakkonen jaksaa viihdyttää lapsia silloinkin.

Sen sijaan olen pitkin päivää (teen töitä kotoa käsin) taukojen aikana paitsi kurkkinut blogeihin, myös huomannut palanneeni runojen ääreen. Luen runoja selailumenetelmällä; Luen jostain kokoelmasta runon sieltä, toisen täältä. Tällä viikolla luen Anni Sinnemäen Aleksis Kiven katua (Otava 2009), jonka runot sopivat mielestäni hyvin loppukesän ja alkusyksyn tunnelmiin; Eivät siksi, että runojen maailma olisi syyskesäinen, Sinnemäen maisemat heijastavat kaikkia vuodenaikoja, vaan sen vuoksi, että liitän Sinnemäen tekstit tähän vuodenaikaan.

Olen Ultra Bra-sukupolvea. Olen samaa ikäluokkaa kuin jo kuopatun yhtyeen jäsenet. Minäkin olen joskus juonut kahvia paksupohjaisista viiden markan (!) kupeista, välttänyt asioimista simpukkahuoltoasemalla ja paiskonut ovia. Kahdeksanvuotiaani pelkäsin oikeasti, että maailma tuhoutuu. Leikimme kaverini kanssa, että Ameriikan ja Neuvostoliiton välille tulee sota ja mietimme, että kumman maan puolella olisimme. Tähän vuodenaikaan haluan kuunnella paljonkin musiikkia ja nostalgisoida myös Ultra Bralla. Kaikkein eniten pidän juuri Anni Sinnemäen sanoittamista kappaleista, etenkin Sokeana hetkenä ihastuttaa.

Aleksis Kiven kadussa on paljon samoja kaikuja kuin Sinnemäen laululyriikassa. Runot kertovat ystävyydestä, arjesta, matkoista, hienoon nuoreen naiseen kohdistuvista odotuksista, taksikameroista, junamatkasta Pietariin ja jopa keravalaisten pariskuntien sihisevistä ulkoiluasuista. Runojen maailma on samaan aikaan ilmava, hieman hapan, melankolinen ja silti lempeä. Sinnemäen maisema on kaupunkilainen, Oi Alppila on kuin pieni oodi kaupunginosalle, jossa turkulaisetkin runoilijat viihtyvät. En lainannut tuonne ylös koko Miksi ystävättäret ovat ihania-runoa, koska se on niin pitkä, mutta runon päätteeksi Sinnemäki tuumaa aikovansa vielä eläkeläisenäkin lähteä risteilylle ystävättäriensä kanssa. Mikä ihana ajatus! Sinnemäki on selvästi eräs oman sukupolveni tulkeista. Hän on jopa tehnyt runon nimeltä 1973.

Sinnemäen ystävistä pääsen blogiystäviin ja toivottavasti takaisin syyskesän ajatuksiin. Sain Leena Lumilta herkullisen tunnustuksen. Kiitos, Leena!

Tunnustusta seuranneen haasteen mukaisesti kerron kolme pikkuseikkaa itsestäni:

1.Värini on vihreä. Metsät, nurmi, mielikuvieni englantilainen maaseutu, pieni määrä vaatteissa, muttei koskaan teessä. Vihreä on myös kesälomalla kotimme uuditukseen käyttämäni maali nimeltä Poukama.
2. Ruokani on joko paistettu halloumijuusto tai sitten kotiseutuni hirvestä valmistettu paisti.
3. Matkustaa haluaisin aina vaan Britanniaan. Olen surullinen lempilomakohteeni Lontoon ja muidenkin Britannian kaupunkien mellakoista. Toisaalta haluaisin matkustaa myös Itä-Suomeen, jonne kuulun.

Lähetän tämän tunnustuksen ja haasteen kaikille niille bloggaajille, joiden mielestä tähän vuodenaikaan kuuluu lukea Mary Marckin romaaneja. Olkaa hyvät!

-----
Loppuun vielä pikaiset blogikuulumiset. Kiitos kaikille, jotka osallistuitte "blogilukujärjestystäni" koskevaan äänestykseen. Teitä äänestäjiä oli kaikkiaan 68. Äänet jakaantuivat siten, että kolmen kärkeen pääsivät kotimainen keskiviikko (19 ääntä/27% äänistä), kuukauden tyttökirjaklassikko (16/23%) sekä lastenkirjalauantai (12/17%). Täten aion ainakin yrittää pyhittää keskiviikot kotimaisuudelle. Pääosin kotimainen keskiviikko tarkoittaa kirjoja, mutta jos en ole saanut luettua hyvää suomalaista kirjaa, niin sitten se voi tarkoittaa vaikka musiikkia, erilaisia ilmiöitä tai maisemia. Ja jos joskus keskiviikkona ei tee mieli kirjoittaa mitään, niin olen sitten blogihiljainen. :) Kuukauden tyttökirjaklassikon suosiosta olen iloinen, koska sellaista olin ajatellut blogiini muutenkin. Nyt alkakoot blogissani pienimuotoinen tyttökirjavuosi!

Camilla Läckberg: Merenneito

Camilla Läckberg: Merenneito
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: Sjöjungfrun 2008
Suomennos: Outi Menna
Ulkoasu: Sanna-Reetta Meilahti
Jännityskirja
Sivuja: 489

Hän ymmärsi, että hänen elämänsä oli ohi. Se päättyisi nyt, täällä, vaikka hänellä olisi ollut vielä niin paljon tehtävää, nähtävää, koettavaa. Toisaalta tämä oli juuri se tapa, jolla oikeanmukaisuus toteutui parhaiten. Hän ei ollut ansainnut hyvää elämäänsä, kaikkea saamaansa rakkautta. Ei sen jälkeen, mitä oli tehnyt.

Hiljattain olen useissa blogeissa törmännyt termiin mukavuusalue. On keskusteltu omasta kirjallisesta mukavuusalueesta sekä suositeltu kirjojen lukemista sen ulkopuolelta. Olen omasta mielestäni laajan repertuaarin omaava lukija, mutta (puhdasta, mitä se sitten onkin) fantasiaa, tosielämän lapsikohtaloihin pohjautuvaa fiktiota ja dekkareita luen aniharvoin. Camilla Läckbergin Merenneito (Gummerus 2011) laajensi nyt minun mukavuusaluettani, sillä voin heti alkuun paljastaa pitäneeni kirjasta, johon tartuin aavistuksen epäilevänä. Arvelin nimittäin ahdistuvani kirjasta, pitäväni sitä raakana ja kylmänä sekä kaipaavani televisiosarja Midsomerin murhia.

Pienessä Fjällbackan kylässä kolme kuukautta aiemmin kadonnut Magnus Kjellner löydetään viilleltynä jään alta. Jo huomattavasti aikaisemmin hänen tuttavansa, Merenneito-romaaninsa ansiosta kuuluisuuden kynnyksellä seisova esikoiskirjailija Christian Thydell on alkanut saada nimettömiä uhkauskirjeitä, jotka ovat vesittää kaikki hänet julkiset esiintymisensä. Hänen ystävänsä Kenneth Bengtson ja Erik Lind ovat samanlaisten kirjeiden uhreja. Alkaa näyttää siltä, että kirjeiden lähettäjä aikoo toteuttaa uhkauksensa ja että uhkaukset liittyvät poliisi Patrik Hedströmin tutkimaan murhaan. Patrikin vaimo, kaksosia odottava kirjailija Erica Falk tuntee Christianin ja alkaa tehdä omaa varjotutkimustaan saadakseen selville, mistä kaikessa on kyse. Kuka tai ketkä ovat kaiken takana? Kenen kursivoituja lapsuusmuistoja Läckberg sirottelee romaaniinsa? Ja miksi Christian vaikenee menneisyydestään niin, ettei hänen Sanna-vaimonsakaan tiedä puolisonsa entisestä elämästä yhtään mitään?

Merenneito etenee kerrontavetoisesti Fjällbackanin eri asukkaiden näkökulmia seuraten. Se vie lukijansa hyytäviin talvitunnelmiin ja ihmismielen synkimpiin tuntoihin, lapsuuden traumoihin sekä kaikkialle leviävään pelkoon. Se näyttää myös sen surun, joka omaisia kuoleman kynnyksellä kohtaa: kaikki ne rakkaalle kuuluneet sukat, solmiot ja nenäliinat, vain puolittain pedatun sängyn. Fjällbackan kylä on ruotsalainen idylli, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja tietävät paikkansa yhteiskunnassa, mutta se on samalla monen tragedian näyttämö. Veriteot eivät ole ainoa järkytys tai menetys, vaan on pettämistä, sairautta, vanhemmuuden pelkoa, rakkautta ja hieman poliisipäällikön väärin teippaamia vaippojakin:

Mellberg otti Leon syliinsä, kantoi tämän keittiöön ja alkoi kaivella alinta keittiönlaatikkoa tasapainoillen vauvaa olkapäällään. Laatikosta hän löysi etsimänsä: teippirullan. Hän meni olohuoneeseen, laski Leon sohvalle, kietoi pari kierrosta teippiä vaipan ympärille ja tarkasteli lopputulosta tyytyväisenä.
"No niin. Ja työt pelkäsivät, etten osaisi hoitaa sinua. Mitä sanot, emmekö olekin nyt ansainneet pienen lepohetken sohvannurkassa?"

Merenneito on ennen kaikkea psykologinen jännityskirja. Se on toki perinteinen dekkari siinä mielessä, että tapahtumien käynnistäjänä toimii murhatun miehen ruumiin löytyminen sekä ystäväjoukon saamat uhkauskirjeet. Murhaa tutkivat poliisit sekä maallikkona poliisin vaimo, Erica. Merenneidossa tarinaan liittyy kuitenkin, kuten tyylipuhtaaseen nykyjännäriin kuuluu, ihmismielen sopukoissa lymyilevä puoli, pimeä puoli. Pimeys on paitsi murhaajassa, myös kaikissa meissä. Kuka pettää, kuka juo, kuka salaa menneisyyttään, kuka ei vain jaksa arkea, kuka on pahuuteen kasvanut. Fjällbackan idyllin takana onkin murheellisten laulujen maa. Pelkkää synkistelyä kirja ei onneksi ole, vaan Läckbergin ihmiset ovat aitoja ja Merenneito tarjoaa väliin lämpimiä ja suorastaan hauskojakin hetkiä. Kaiken Läckberg sovittaa saumattomasti yhteen; Kansiliepeessä luvattu agathachristemäisyys, kunnollisten motiivien kietominen yhteisökuvaukseen, yhdistyy hyvin pohjoismaiseen, raakaankin trilleriin.

Missä Läckberg ei onnistu niin hyvin on hänen kerrontansa. Läckberg kirjoittaa kyllä sujuvasti ja kutoo pelon verkkojaan, eikä hänen kielessäänkään ole mitään varsinaista vikaa, mutta kovin tavanomaista se on. Luulen, että jos hän kirjoittaisi romaanin ruotsalaisen kotiäidin arjesta tai Götaborgin suuralueen alueen siirtolaisista, olisi kieli aivan samanlaista. Se on hieman hajutonta ja mautonta, mahdollisimman monia miellyttävää. Kerronnantavassa on jotain liiankin tuttua. Minun lukukokemustani se ei kuitenkaan häirinnyt kuin hieman, sillä piinaavan tunnelman, lapsiperheen arjen ja uskottavien henkilökuvien luomisen Läckberg selvästi hallitsee vähintään yhtä hyvin kuin Leena Lehtolainen.

Jos Läckbergin kieli on hieman särmätöntä, niin Merenneidon tarina ei sitä ole. Se imaisee mukaansa, kylmää selkäpiitä jännityksellään ja ihastuttaa juonenkäänteillään. Siitä, ihastuttiko kirja minua siksi, että olen viime lukenut vain vähän dekkareita vai siksi, että se on niin vetävä, en osaa sanoa. Sen tiedän, että en olisi malttanut mennä iltaisin nukkumaan tätä pienen tiiliskiven kokoista kirjaa lukiessani, vaan valvoin Merenneidon parissa yli puolen yön.

En voi myöskään sanoa, että Camilla Läckberg tuo raikkaan tuulahduksen pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen, koska en ole vuosiin lukenut juurikaan jännityskirjallisuutta. Minulle Merenneito on raikkaan tuulahduksen kirja: hyytävä ja ahdistava kurkistus ihmismieleen, mutta samalla kuitenkin humaani ja lämmin. Tämänkaltaisia dekkareita voisin muutaman kappaleen vuosiannostuksella lukea jatkossakin.

***½

Merenneidosta on kirjoittanut myös Leena Lumi.

Liikaa blogisavuja ja vääriä arvioita?

Tämän vuoksi kerronnan sävy on aavistuksen laimea. Mitä ihmettä? Kuinka kirja, joka on ollut mielessäni jo monen kuukauden ajan voi olla laimea? Se onnistuu sekä herättämään kysymyksiä että saa kiintymään henkilöhahmoihinsa. Ai, kiinnyinkö minä muka niin itsetietoisen menestystarinan päähenkilöön, jonka nyt tuntuu suorastaan ärsyttävältä kirjan tärkeästä aiheesta huolimatta? Voiko joku kirja olla todella näin hyvä: kuin uni, joka on samaan aikaan etäinen ja vieraannuttava ja silti niin läsnäoleva, kirkas on puhtaan peilin pinta?

Käykö teille muille kirjabloggaajille niin, että olette tuoreeltaan kirjoittaneet mietteitänne kirjasta blogiinne ja sitten ajan - muutaman kuukauden tai kenties vuosien jälkeen - kuluessa huomaatte, että ajattelette kirjasta ainakin osin toisin?

Voiko kirjoja arvioida väärin? Miettikää tekin, onko mielenne muuttunut joidenkin kirjojen suhteen vai ovatko muinaiseen blogitekstiinne kirjoittamanne näkemykset vain vahvistuneet. Ja miltä se tuntuu? Tuleeko teille jonkinlainen ahaa-elämys, harmistus "pieleen" menneestä arviosta vai onko kaikki vain osa tätä paljon lukevan ihmisen elämää? Nyt saa puhallella, jos puhalluttaa, kuten opiskeluaikaisen kesätyöpaikkani ohjaaja, pienen kaupungin kulttuurisihteeri, toisinaan huokasi.

Tietenkään kukaan ei lue tai kirjoita kirjoista väärin, vaikka joskus huomaisikin, ettei pitänyt jostain kirjasta niin paljon kuin tuoreeltaan kuvitteli tai rakastui siihen vasta ajan kanssa. Mutta itse joskus harmittelen omissa blogiteksteissäni sitä, että kirjoitan liiankin helposti kirjan olevan ihana, mieleenpainuva, puhutteleva tai jotain muuta vastaavaa dadaa. Lähtökohta kuitenkin on aina se, että luen lähinnä niitä kirjoja, joista oman ennakko-oletukseni, kustantamon esittelyn tai muiden bloggaajien arvioiden perusteella pidän. Tartun siis ihanaan kirjaan ennen kuin olen lukenut muuta kuin takakansitekstin.

Bloggaamisen matematiikka on muutenkin monimutkaista (ja kaltaiselle humanistille laskenta on sitä ylipäätäänkin). Aloin antaa kirjoille tähtiä keväällä ja viime viikolla lisätessäni tänne erilaisia tunnisteita, kuten kustantajien nimet, luin uudelleen osan kirjoittamistani blogiarvioista. Joitakin kirjoja, kuten monien suosikki-inhokin Paulo Coelhon teoksia, inhosin edelleenkin, mutta toisten kirjojen, kuten ensimmäisenä siteeraamani Hanna Tuurin Orapihlajapiirin, arvo on mielessäni noussut koko ajan. Orapihlajapiiri on itse asiassa niin hyvä ja mieleenpainuva, että huomaan miltei rakastavani kirjaa ja haluan lukea sen uudelleen. Keväällä annoin kirjalle vain kolme tähteä, nyt se ansaitsisi reippaasti enemmän.

Mitä tämä sitten kertoo? Ei varmaan mitään muuta kuin että mitä enemmän aikaa jostain lukukokemuksesta kuluu, sitä enemmän suhtautuminen johonkin kirjaan vahvistuu. Hanna Tuurin kirja on esimerkki siitä, että aika antaa armoa kirjoille ja hyvä romaani kypsyy viinin lailla. Jean Kwokin Käänöksiä taas tuntui niin hyvältä lukukokemukselta lentokoneessa matkalla Pariisiin. Ehkä intensiivinen lukukokemus sai aikaan sen, että heti tuoreeltaan romaani tuntui puhuttelevalta, mutta nyt ajattelen sitä korkeintaan kohtuullisena lukuromaanina. Sen aihepiiri on edelleen tärkeä ja Kwok kirjoittaa hyvin, mutta antaisinko nyt kirjalle neljä tähteä? En.

Siitä olen iloinen, että olen edelleen itseni kanssa samaa mieltä monien kirjojen blogiarvioistani. Esimerkiksi Andrei Makinen Ranskalainen testamentti on juuri niin unenomaisen hieno ja kirkas samaan aikaan, suuresti ihailemani Juha Itkosen Seitsemäntoista ei kantanut minua ihan täysillä ja Italo Calvino nyt vain sattuu olemaan niin suuri kertoja, ettei siihen tarvitse lisätä juuri mitään.

Mikä sitten saa tarttumaan johonkin kirjaan? Minä vaikutun usein muutaman suosikkibloggaajani teksteistä. Luen monia kirjablogeja, joskaan en varmasti kaikkia, koska uusia blogeja tulee jatkuvasti ja se jaksaa toki olla riemastuttavaa. Teen mielelläni kirjalöytöjä blogeista ja nytkin minulla on lainassa muun muassa Johan Bargumin, Jussi Valtosen, Per Pettersonin ja Aleksandra Salmelan kirjat, joista en ilman muutamaa blogia olisi kenties kiinnostunut ihan niin paljon.

Minulla on kuitenkin liiallisten blogisavujen pelko. Jos joku kirja nousee äkkiä esille niin, että sitä koskevista arvioista alkaa olla runsaudenpulaa ja jos nuo arviot ovat pakahduttavan kehuvia, tulee ainakin minulle jonkinlainen pelko kyseistä kirjaa kohtaan. Syyttä suotta, sen tiedän. Eihän ole kirjan vika, jos sitä kehutaan kaikkialla. Silti poden vastareaktiota ja toisinaan joku varmasti hyvä kirja jää ehkä kokonaan lukematta. Tällä hetkellä ainakin Rakkauden aikakirja on sellainen, johon en ole uskaltanut tarttua, muistakin kuin vain blogisavusyistä. Toisaalta taas Susan Fletcherin Meriharakoista tai Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävistä olin lukenut valtavasti ja silti odotin innolla kummankin lukemista. Mikä parasta, en pettynyt, vaan nämä kaksi kirjaa tekivät sopukan sydämeeni. Tästä kiitos muutamalle nimeltä mainitsemattomalle luottobloggaajalle, joiden maun tiedän useimmiten osuvan yksiin omani kanssa.

Sitten on niitä kirjoja, joille toivoisin blogisavuja, mutta joita jostain syystä nousee kovin vähän. Viime aikoina lukemistani toivoisin kaikkien tyttökirjaklassikoiden ystävien lukevan Jacqueline Kellyn Luonnonlapsi Calpurina Taten, jonka olen huomannut omani lisäksi vain yhdessä blogissa (terveisiä Linnealle!). Toinen hieno, hieman enemmän, muttei tarpeeksi blogisuosiota saanut kirja on Paolo Giordanon vähemmän hilpeä Alkulukujen yksinäisyys (heippa kaikki kirjoittajat!).

Miten te muut suhtaudutte kirjoihin, joita kehutaan kaikkialla? Haluatteko heti lukea kirjan? Onhan se pakko olla hyvä, jos joka toinen ylistää. Tai tuntuuko, ettette halua mennä mukaan moiseen joukkojuttuun, että kirja on arvioissa jo loppuunkäsitelty? Vai annatteko vain ajan kulua ja kohdata kirjan sitten, kun blogisavut ovat laskeutuneet ja ilmapiiri kirjalle on jälleen raikas?

Minulle blogisavut ovat monitahoinen juttu. Joku pieni seikka lukuisissa arvioissa, ehkä yhdessä ainoassa blogitekstissä, saattaa saada lukuhaluni syttymään heti tai torjuu kirjan kokonaan pois kuvitteelliselta TBR-listaltani. Tämä kertoo siitä, että jokainen lukemani blogiarvio tekee minuun suuren vaikutuksen. :)

Kiitos vielä kaikille, jotka olette äänestäneet tuossa sivupalkissa näkyvässä pienessä gallupissa. Vielä ehtii noin vuorokauden ajan! Voittaako kotimainen keskiviikko, kuukauden tyttökirjaklassikko vai haluaisitteko kenties jotain muuta säännöllistä tänne blogiini?

Kuvat otin Koiramäen pajutallilta, jossa kävin eilen jo toista kertaa tänä kesänä.