2018: Yhdeksän hyvää ja muitakin mainioita kirjoja

Kun kirjavuosi loppuu ja on aika jollain tapaa listata tai summata lukemiaan, on väistämättä ongelman edessä: periaatteessa kaikki blogatut kirjat voisivat saada jonkinlaisen maininnan. Vuoden paras. Huonoin. Yllättävin. Suurin pettymys. Iloisin yllättäjä. Vuoden matkakirja. Vetävin bussikirja. En nyt parempaakaan jaksanut lukea -kirja. No, näitä riittäisi.

Nyt päättyvänä vuonna Lumiomena täytti kymmenen vuotta ja sen kunniaksi perustin blogille julkisen Instagram-tilin (klikatkaa itsenne seuraajaksi!). Reilun kuukauden ikäisellä kuvatilillä ei vielä kovin paljon katsottavaa ole, mutta aiemmin laitoin blogini kirjakuvia yksityiselle Insta-tililleni. Olen poiminut yllä oleva kirjakuvat pääosin sieltä (samat kuvat ovat toki olleet täällä blogissakin – aina blogissa aiemmin kuin muualla sosiaalisessa mediassa, tottahan blogi on minulle edelleen se ykkösmedia tässä). Kun nyt tänä viikonloppuna pohdin vuoden aikana lukemaani, katselin luettua kuvien kautta, kuvien antamien tunnelmien välittämänä.

Siispä, yhdeksän hyvää vuonna 2018 lukemaani:

Molly McCloskey: When Light is Like Water

Tämä kirja palauttaa minut Irlantiin, josta sen kesällä ostin. Joskus lomalta ostettujen kirjojen kohdalle osuu romaani, joka tuntuu kaikin osin hyvältä: matkakohteeseen sopivalta (mikä ei tietenkään ole näiden matkaostosteni lähtökohta), omaan lukumakuun osuvalta – ja ennen kaikkea erinomaiselta kirjallisuudelta. McCloskeyta ei ole suomennettu, mutta voisin kuvitella hänen tuotantonsa vetoavan siihen lukevaan yleisöön, jonka lukumaku asettuu jonnekin Carol Shieldsin, Elizabeth Stroutin tai ehkä Julian Barnesinkin tuotannon väliin: tarkkaa, älykästä ja sopivan piikikästä kerrontaa, ihmismielen sisäisiä liikkeitä, suunnanmuutoksia ihmiselämässä. Ei suurta dramatiikkaa, mutta taidolla kirjoitettua.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, ihanasti (!), kuten aina. Kerronta on älykästä ja hienovaraista. Vieraat on yhdenpäivänromaani, jossa erilaiset tunteet, teot ja näkökulmat muljahtelevat kuin kaleidoskoopissa ikään. Kekkonen ei missään vaiheessa paljasta henkilöistään kaikkea, vaan lukijalla on tilaa tehdä omia päätelmiään. Kokonaisuus väreilee, tarjoaa kurkistuksia monenlaisiin maailmoihin: hetkiin, joista syntyy aikajatkumo – ja hetkiin, jotka pysäyttävät.

Maggie Nelson: Argonautit

Upea kirjoituskokoelma. En halua määritellä näitä esseiksi tai omaelämäkerraksi, vaikka bloggauksessani taisin niin tehdä. Nelsonin älykkään analyyttistä, mutta samalla tunteisiin menevää (mikä riemastuttava ja yhteen sovittuva ristiriita, muuten!) tekstiä on virkistävää lukea. Nelson kritisoi yhtäältä hetero-, toisaalta homonormatiivisuutta, valmiiksi annettuja malleja, vaikka hän sekä elää niiden mukaisesti että rikkoo niitä. Paitsi yhteiskunnallista, älykästä ja henkilökohtaista, on Nelsonin teksti myös hauskaa, vapauttavaa luettavaa. Argonautteja onkin ihana (!) lukea. Se on teos, joka katsoo moneen suuntaan – sisältä päin, rujosti ja kauniisti, varmasti mieleenpainuvasti.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Anderson kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin hyvin, että jos hän alkaisi romaanikirjailijaksi, lukisin takuulla hänen tuotantoaan. Hän voisi kirjoittaa myös kulttuuri- ja sosiaalishistoriallisen populaarin tietokirjan 1980- ja 90-lukujen Britanniasta. Anderson katsoo kaikkea tarkalla silmällä, mutta silti jokseenkin romanttisesti. Nuoren aikuisuuden keskiöön nousee itsensä etsimisen ja bändin muodostamisen ohella Lontoo, jonka paskainen puoli toimi Sueden kappaleiden innoittajana. Pääkaupungin nuhruisilla kulmilla Anderson loi oman fantasiansa, jossa vessakoppien seinäkirjoitukset, rähjäiset kadut ja kebabpaikat toimivat kuin muusat. Kaiken romantiikan keskellä Anderson toki huomaa, miten John Majorin ajan Lontoo oli köyhille kurja (ja eittämättä sellainen Lontoo on nytkin).

Hiilenmustat aamut on yksi viime aikojen suurimmista lukurakkauksistani. Se on kuin Sueden musiikki: rosoinen ja romanttinen, yhteiskunnallinen, eksentrinen, kulttuuri- ja luokkatietoinen, ja, ah, niin kaunis.

Katja Kettu: Rose on poissa

Tämän teoksen on kirjoittanut ihminen, jolla on hallussaan sanojen mahti, jonkinlainen taikavoima, jolla pyörittää sekä sanoja ja lauseita että tarinaa. Sellainen taika, joka saa yksityisen, kaikkein yksityisemmän, ja yhteiskunnallisen sovittumaan yhteen, joka saa kaiken tulemaan liki. Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus. Sanoillaan Kettu pyörittää myyttejä ja realismia, herättää Weendigon ja sudet, yhdistää vanhat maailmat uuteen. 

Rose on poissa kulki sieluni sopukoihin, muttei jäänyt sinne – ei, koska se lävisti sydämeni.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Juuri sellaista kirjallisuutta, jota rakastan. Nimeni on Lucy Barton on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen: läsnä ovat jostain menneisyydestä kumisevat lapsen hätä ja köyhyys, silloin ja nyt läsnä olevat avioliitto, tasa-arvo, vanhemmuus, sekä alati äidin ja tyttären suhde – viimeksi mainittu kytkeytyy kaikkeen.

Eikä mitään ole liikaa, ei liian vähääkään.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Ei täysin ristiriidaton, mutta:  Jotkut kirjat liikkuvat kaukana, ihan muissa paikoissa ja aikakausissa, mutta tulevat silti liki. Yksi tällainen jonnekin aivan muualle kuljettava, mutta omiin ajatuksiin jäävä kirja on Naiset joita ajattelen öisin. Tietokirjaksi luokiteltu, paikoin kaunokirjallisia kerroksia saava teos on uusin sydän(siis ♥-)kirjani. Kankimäen kirjasta löytyy, kuten hän itsekin viittaa, naisten Taikavuori. Naiset joita ajattelen öisin on muusien kirja, ihana (!) kirja, lohdullinen kirja:

Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Joskus parhaimmat lukuelämykset syntyvät kirjoista, jotka tarjoavat alkuun haasteita: kielen omalaatuisia rakenteita, painavaa asiaa, tajunnanvirtaa, runsautta tai niukkuutta, joskus yleistä vaikeutta päästä sisälle kirjan maailmaan. Mutta kun luettava alkuvaikeuksien jälkeen vie mukanaan, palkitsee kokonaisuus usein enemmän kuin kirja, jonka maailmaan solahtaa helposti. Taivaanpallo on romaani yksilön kasvamisesta ja toiveista, muiden odotuksista, yhteiskuntaa repivistä ristiriidoista, vanhasta ja uudesta. Se on romaani ihmisistä muutosten keskellä.

Omanlaisellaan, sekä kielen että kertomuksen, rytmillä hengittävä Taivaanpallo on Finlandiansa ansainnut.

Minna Rytisalo: Rouva C 

Tämä romaani on poikkeus tässä listauksessani, koska en kirjoittanut siitä varsinaista bloggausta, vaan sisällytin sen osaksi pieniä juhlia käsittelevää koontia. Syynä on se, että kirjailija on ystäväni ja luin Rouva C:n ensin käsikirjoitusvaiheessa ja myöhemmin tietenkin valmiina kirjana. Mutta vuoden parhaimpien listalleni romaani pääsisi joka tapauksessa: Romaani on rakkaustarina, vahvasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolella oleva romaani ja kirja, joka kertoo miten Minnasta tuli Minna Canth. Lisäksi Rouva C on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä. Tämä omaperäinen romaani jää pitkäksi aikaa mieleen väräjämään.

♥♥♥

Niin, moni jää listaamatta. Kunniamainintoja annan ainakin seuraaville: Rachel Cuskin Ääriviivat (hieno!), Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme (kiehtova), Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra -kirja (kuin sukellus osin omaankin nuoruuteeni), Pauliina Vanhatalon Toinen elämä (vuoden samastuttavin kirja) ja Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (ihana matkakirja). Nämä kaikki kirjat ovat sellaisia, jotka olisivat voineet olla Best nine -joukossa.

Lisäksi listaamatta jäivät työkirjani. Ensiksikään en juuri tuo työkirjoja blogiini, mutta toki aina satunnaisesti teen poikkeuksen. Ja toiseksi en halua arvottaa työkirjojani siten, että nostaisin jonkun suosikikseni ohi jonkun toisen. Arvostan kaikkia niitä kirjoja, joiden parissa teen töitä.

Mutta mikä sitten olisi vuoden huonoin kirja? Lähtökohtaisesti en lue kirjoja, joiden oletan olevan huonoja (tosin syksyllä 2012 pidin huonon kirjan viikon), mutta joka vuosi löytyy teos, jonka voi nimetä itselleni kehnoimmaksi lukukokemuksesi. Tänä vuonna minulle se oli Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (osa koontipostausta, jossa mukana myös erinomaisia kirjoja), josta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jonka nimikin oli aika höhlä. Anteeksi.

Huonon vastapainoksi voisin nostaa vielä iloisen yllättäjän: Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, joka minut tekemään bloggaukseni pastissina. Niin, ja tänäkin vuonna minua on ilahduttanut Elena Ferranten Napoli-sarja, jonka viimeistä osaa kuitenkin vielä säästelen. Napoli-sarja sai minut tilaamaan HBO:n ainakin kuukaudeksi: My Brilliant Friend -sarjasta olen nautiskellut nyt välipäivien aikaan. Miten pakahduttava, tyylikäs, juuri oikeanlainen se on.

No niin, yhdeksästä kirjasta tuli vähän enemmän. Nyt välipäivinä olen lukenut kolmea eri tavalla hyvää kirjaa, joista lisää ensi vuonna.

Toivotan jokaiselle Lumiomenan seuraajalle onnellista alkavaa vuotta 2019! ♥

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Otava 2018
Kansi Stephen MacKay / Piia Aho
447 sivua
Kotimainen tietokirja

Yönaisten neuvoja:
Jos tiedät mitä haluat tehdä, tee se.
Jos olet kokenut nöyryytyksiä, vääryyttä tai kärsimystä, älä jää niihin jumittamaan. Mene eteenpäin. Lähde Firenzeen. Tai Roomaan. Tai Venetsiaan. Tai Napoliin.
Tee haavoistasi vahvuuksiasi. Maalaa ne helvetin isolle kankaalle kaikkien nähtäväksi.
Jos et osaa jotain, kuten nyt vaikka lukea, opettele.

Karen haluaa elää rakastuneena ja rakastettuna Afrikassa, mutta sairastuu ja masentuukin. Myöhemmin hän kirjoittaa. Mary pitää kiinni viktoriaanisista säännöistä, mutta matkustaa yksin ja on niin kiinnostunut niin kasveista kuin ihmisistä . Lavinia synnyttää 17 vuodessa 11 lasta, mutta maalaa silti. Mia Kankimäki istuu lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle. Hän innostuu vihtiläisellä vintillä tutkimusmatkailijanaisista, kulkee Bolognassa ja Firenzessä taiteen äärellä, vierailee Normandiassa, ja kirjoittaa kirjeitä. Hänen yönaisensa ovat uskaltaneet ja niin on hän itsekin naistensa jalanjäljillä liikkuen.

Jotkut kirjat liikkuvat kaukana, ihan muissa paikoissa ja aikakausissa, mutta tulevat silti liki. Yksi tällainen jonnekin aivan muualle kuljettava, mutta omiin ajatuksiin jäävä kirja on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Tietokirjaksi luokiteltu, paikoin kaunokirjallisia kerroksia saava teos on uusin sydän(siis ♥-)kirjani. Kankimäen muutama vuosi sitten ilmestynyt “koirankorvakirjani” Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on saanut arvoisensa, aivan ihastuttavan seuraajan.

Naiset joita ajattelen öisin koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen keskittyy Karen Blixeniin, tanskalaiseen, Keniassa asuneeseen kirjailijaan. Toisessa osassa esille pääsevät tutkimusmatkailijat, brittiläiset Isabella Bird ja Mary Kingsley, itävaltalainen Ida Pfeiffer, amerikkalainen Nellie Bly ja belgialais-ranskalainen Alexandra David-Néel. Kolmas, eniten rakastamani osa, on taiteilijoiden valtakuntaa, kun keskiöön nousevat italialaiset renessanssinaiset Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana (jota odotin ehkä eniten: Bologna) ja Artemisia Gentileschi (josta Susan Vreeland on kirjoittanut kelpo romaanin) sekä (edelleen elossa oleva) japanilainen Yayoi Kusama ja hieman muitakin taiteilijoita (mainintana esimerkiksi Georgia O’Keeffe, yhden suosikkini vuosien takaa). Ah, paljon eikä juuri mitään liikaa!

  

Kankimäen teos on kauttaaltaan ihastuttavaa luettavaa. Naiset joita ajattelen öisin sekä viihdyttää että sivistää, mikä on loistavan kerronnallisen tietokirjan merkki. Ristiriidaton kirja ei kuitenkaan ole, mutta eikö ristiriidaton olekin usein melkein yhtä tylsän kanssa? On vain etu, että jotkut teoksen osiot ovat itselle parempia kuin toiset. Tai kiinnostavat enemmän kuin toiset, mikä on ehkä oikeammin sanottu. Alun Karen Blixen -osuus on näet parhaiten kirjoitettu ja siinä on eniten Kankimäen omia tuntoja, mutta yhteen historian naiseen keskittyvänä se on kovin pitkä. Hetkittäin ainakin tämän lukijan mieli kaipasi jo tulevaan: tutkimusmatkailijoiden ja taiteilijoiden äärille. Hetkittäisyys osoittautui nimensä veroiseksi: ei Karenista voinut hypätä lausettakaan yli. Niin vangitsevaa lukeminen oli.

Ja Karen onkin tärkeä, keskeinen. Kankimäelle hän on mielikuvaa ja totta, kenties se Karen, jota Karen itsekin ajatteli öisin. Hänen esikuvallinen itsensä, se ihanne, johon hän koko elämänsä pyrki, siihen koskaan pääsemättä.

Yönaisten yönainen?

Mitä muihin ristiriitaisuuksiin tulee, niin aina voi tietenkin pohtia matkustamista, ympäristöä, eri kulttuurien keskinäistä asemaa jne. Nyt onkin sanottava, että Kankimäki on hyvin tietoinen asemastaan ja myös esimerkiksi Karenin asemasta, kolonialismin ja urheilumetsästyksen taakasta. Hän reflektoi itseään, pohtii syyllisyyttä, ja saa lukijan pohtimaan omaa asemaansa. Hienoa, tärkeää!

Yönaisten elämästä ja Kankimäen omista ajatuksista syntyy henkilökohtaisen ja historiallisen komea kohtaaminen. Kaiken ytimessä on tietty omapäisyys, omista periaatteista ja toiveista kiinni pitäminen. Tietty esikuvallisuus ja myös tietty herkkyys: kyky ymmärtää, että vahvoillakin on haurautensa. Usein tuo hauraus tekee vahvemmaksi.

Älä välitä muiden mielipiteistä.

Ole aivan saamarin reipas.

Minä en aina ole ja usein välitän muiden mielipiteistä, mutta olen onnellinen että on olemassa kirjailija Mia Kankimäki, joka on kirjoittanut tuon kehotuksen. Mikä parasta, Kankimäen voimaannuttava kirja ei ole yltiöpositiivista self help -kirjallisuutta, vaan pikemmin osoitus siitä että naiset (sulkeissa huomautus: tietenkin jossain määrin etuoikeutetut naiset) kautta historian ovat voineet toteuttaa itseään

Naiset joita ajattelen öisin saa lukijansa reflektoimaan itseään: onko minulla sellaisia toiveita tai haaveita, joita yönaiseni inspiroivat? Onko minulla edes yönaisia? Ehkä on, tietenkin on: visuaalisuuden ja sanojen haltijoita jokainen.

Kirjan nimi näkyy läpi koko teoksen. Kankimäki todellakin paitsi matkustelee itse ja tekee, kirjoittaa, itse, myös pohtii yönaisiaan ja tekee sen samalla jotenkin kaukokaipuisesti ja konkreettisesti. Naisten älykkyys ja taidokkuus sekä heidän ristiriitaisuutensa ja vaikeutensa ovat kaikki läsnä. Kirjoittaminen taas auttaa ymmärtämään sekä naisia että heidän asioitaan silloinkin, kun kirjoittaminen on vaikeaa: Silti jotenkin kummallisesti maailma muuttuu ihmeellisemmäksi ja merkityksellisemmäksi, kun siitä kirjoittaa. Lopun valokuvat ja päällyspaperin alta löytyvä tähtikartasto vain lisäävät kirjan viehätystä.

Kankimäen kirjasta löytyy, kuten hän itsekin viittaa, naisten Taikavuori. Naiset joita ajattelen öisin on muusien kirja, ihana (!) kirja, lohdullinen kirja:

Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.

--

Muualla mm. Kirsi, Laura, Tiina ja Tuija. 

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 380
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen, Japaniin sijoittuva tietokirja

Miellyttäviä asioita:
Sateisena lauantaina, kun on ensin siivonnut huoneensa, pessyt pyykit ja suonut itselleen omakätisen minijalkahoidon, ei ole mitään parempaa kuin päättää viettää päivä vuoteella loikoillen, sateen ropinaa, litinää ja lotinaa kuunnellen ja Sei Shonagōnin päiväkirjaa lukien.

Sei Shonagōn, yli tuhat vuotta sitten Japanissa Heian-kaudella elänyt hovinainen kiehtoo Mia Kankimäkeä. Kankimäki lähestyy 40 ikävuottaan, työskentelee kustantamossa mainostoimittajana ja on leipääntynyt elämäänsä, samanlaisina toistuviin päiviin, Otavan Graniittilinnaan ja ehkä sinkkuuteensakin. Sei Shonagōnin teos Tyynynaluskirja pitää Kankimäen otteessaan niin, että hän päättää jäädä vuorotteluvapaalle ja matkustaa Japaniin tutkimaan Sein elämää. Kankimäellä ei ole tietoa rahoituksesta eikä edes siitä, onko Tyynynaluskirjaa ollut oikeasti olemassakaan - tai sitä, kuka Sei todellisuudessa oli.

Minulle kävi kuten ystävälleni Saralle: sain ennakkokappaleen ulkokuoreltaan viehättävästä kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin jo viime kesänä. Ajattelin kyllä lukea kirjan, mutta jotenkin kirja hautautui pinojen alle. Pelkäsin myös, että kirja on hieman hörhö tai pelkäämäni elämäntapaoppaiden kaltainen. Tyynynaluskirjankin tiesin vain Peter Greenawayn elokuvasta Pillow Book. Ehdin jo lainata lukemattoman kirjan työkaverilleni. Sitten alkoi ilmestyä kirjaa käsitteleviä blogitekstejä, osa varovaisen, osa totaalisen innostuneita. Saran ohella kaikkein ihanimmin kirjoittivat Liisa ja Joana. Lopulta sain kirjan takaisin lainasta ja yhden kotibussimatkan aikana miltei lankesin siihen, miten Kankimäki puhuttelee Sei Shonagōnia:

Sinä listaat hurmaavia asioita, masentavia asioita, ärsyttäviä asioita. Elegantteja asioita, julkeita asioita, harvinaisia asioita. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Ja niin listaa Kankimäkikin, mikä ihastuttaa minua, listojen ystävää. Kankimäki listaa yksinkertaisia asioita, kuten pyykkikone. Hän luettelee ostoslistassa oudolta näyttäviä asioita: hiiren patteri. Hän käy läpi asioita Lontoossa, kuten kaupan kassat, jotka sanovat darling. Ja tietenkin mukana on myös asioita, joita ei voi kuin rakastaa: bambumetsät ja jotain vielä enemmän. On taivaallisia asioita, kuten tee. Tässä vaiheessa olin jo pudonnut jonnekin toiseen maailmaan. Sellaiseen maailmaan, jota en itse koeta tai haluakaan saavuttaa, mutta jossa on ihmeellistä ja ihanaa vierailla kirjan sivujen välityksellä.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ei tietenkään ole pelkkää luetteloa, enemmän kaikkea muuta. Se on mielenkiintoisesti rakennettu teos, joka pitää otteessaan. Se on sekoitus omakohtaista päiväkirjaa, tutkimuspäiväkirjaa, matkakirjaa ja jonkinlaista fiksua ja ei-opastavaa elämänmuutoskirjaa. Tästä kaikesta johtuen Asioita on kiehtova, innostava ja paikoin hyvällä tavalla ärsyttäväkin. Nimittäin vaikka Kankimäki kertoo paljon vastoinkäymisistään ja turhautumisestaan Japanin-matkojensa ja kirjansa työstämisen aikana, niin silti moni asia, kuten vieraaseen kulttuurin solahtaminen, tuntuu sittenkin sujuneen miltei kadehtittavan helposti, vaikka totta kai Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden aikana Japanissa ollut Kankimäki kohtasi monenlaista. Lukijalle jää kaikesta aavistuksen romantisoitu olo. Lisäksi en voinut tuntea pientä vierautta silloin, kun Kankimäki kirjoitti Seistä kämppäkaverinaan. Itse en ole edes lapsena saanut tuntea mielikuvitusystäviä. Toisaalta juuri Seille puhuminen ja Sein pitäminen ystävänä tekee Asioista osin niin kiehtovan kuin se on, näin kirja eroaa muista matka- ja elämänmuutoskertomuksista. Kokonaisuudessaan pidinkin kirjasta paljon ja haluan kantaa Asioita omassa sydämessäni.

Kirjaa lukiessani halusin nyökytellä, kommentoida ja ihmetellä kaikkea. Tunsin halua keskustella Kankimäen kanssa, ottaa kantaa ja samalla myös valokuvata kirsikankukkia tai suloisesti humaltua illanvietossa. Välillä hymyilin, melkein nauroinkin: nauroin karjalanpiirakoita kauppaavalle Kiitos-nimiselle kiotolaisleipomolle. Pohdin, millaista olisi pitää pesukarhua lemmikkinään, kuten Kankimäen eksä (jolla on nyksä!) ja nautin siitä, miten hienosti Kankimäki kirjoittaa Virginia Woolfista ja Seistä. Kaiken muun hyvän lisäksi Kankimäki kirjoittaa Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illasta niin osuvasti, että voisin melkein itkeä (Pitkän päivän ilta on yksi koko bloggausaikani suurimmista suosikeistani): hänen mukaansa tarinan yllä leijuu selittämätön melankolia, elämän kauneuden tuottama suru.

Lempeä surumielisyys ja suuri onni leijuvat myös Kankimäen kirjassa, etenkin onni ja sen myötä vapaus. Voi että!


P.S. Miellyttäviä asioita:
Kirja, josta pitää hyvin paljon ja joka on täynnä merkintöjä, huomautuksia ja koirankorvia. Erityisen rakkaan kirjan tulee näyttää siltä että sitä on luettu paljon - ei ole mitään syytä käsitellä sitä hellävaroen ja jälkiä jättämättä, päinvastoin.

Ihastuin Mia Kankimäen kirjaan ja vaikkei se (vielä!!) ole erityisen rakas, siitä tullee kirja, johon palaan vielä joskus uudestaan. Otin alla olevan kuvan silloin, kun olin lukenut kirjasta kaksi kolmasosaa, näyttää lupaavalta. Näyttää kirjalta, josta pitää hyvin paljon. Kirjalta, josta ei välttämättä tule tyynynaluskirjaa, mutta yöpöytäkirja kuitenkin.