~SARA GRUEN: VETTÄ ELEFANTEILLE~

Sara Gruenin Vettä elefanteille etenee kahdessa ajassa. Kehystarina kertoo 30-luvun lamavuosien Yhdysvalloissa kiertäneen Benzinin veljesten sirkuksen eläinlääkärinä toimineen Jacob Jankowskin elämästä vanhainkodissa. Yhdeksänkymmentävuotias Jacob vihaa kuihtuvaa vartaloaan sekä seniileinä pitämiään asuintovereitaan. Lähistölle saapuva kiertävä sirkus saa Jacobin vuosikymmeniä piilossa pysyneet muistot esiin ja kirjan varsinainen tarina alkaa. Se kertoo junasirkuksen arjesta vyöryttäen esille niin pöyhkeän tirehtöörin, julman eläintenkesyttäjän, lihavan leidin, parrakkaat naiset ja kääpiöt sekä toisaalta eläimet ja hanttihommia tekevät työläiset, prostituoidut tai satunnaiset kulkuritkin. Jacob eläinlääkärinä sijoittuu jonnekin välimaastoon päästen osalliseksi hienoihin juhliin herkkupöytien ääreen, mutta joutuessaan nukkumaan junan perävaunuissa yhdessä kiukkuisen Walter-kääpiön kanssa. Kaikkea leimaa Jacobin rakkaus kauniisen Marlenaan.

Sirkus on kiehtova ja kova paikka. Tarpeettomat ihmiset tai eläimet ”katoavat” junasta yön aikana, tirehtööri ja eläintenkesyttäjä tuntuvat mielivaltaisilta ja paikoin suorastaan sairailta. Hierarkia tunkee läpi kaikessa toiminnassa, mutta toisaalta sirkuslaiset tuntevat keskenään myös solidaarisuutta suojellessaan toisiaan milloin viranomaisilta, milloin sirkusta johtavalta Al-sedältä kätyreineen. Sirkuksen ylemmän kastin, kauniiden ja taitavien esiintyjien, juhlat herkkuruokineen ja iltapukuineen luovat hurjan kontrastin raa’alle arjelle.

Vaikka Gruenin teos on helppolukuinen ja hauska, on se samalla tavattoman surumielinen. Gruen kirjoittaa kepeästi, mutta samalla sirkuslaisia ja heidän elämäntapaansa kunnioittaen. Amerikkaa ravistellut lama näyttäytyy taustalla, ja sen vaikutuksesta sirkuksen toimintaan olisi ollut kiinnostava lukea enemmänkin etenkin, kun se vaikutti muun muassa palkanmaksuun ja siten ihmisten välisiin suhteisiin. Se oli myös yksi syy, miksi Jacob joutui orvoksi jäätyään jättäytymään pois eläinlääketieteellisestä tiedekunnasta.

Vaikka Vettä elefanteille on henkilöhahmoiltaan hivenen ohut ja tapahtumiltaankin melko suoraviivainen, on se mielestäni ihastuttava lukukokemus. Sirkuksen (paikoin kaoottisen) sadunomainen tunnelma pitää ottessaan ja lukuja kuvittavat mustavalkoiset dokumenttivalokuvat ovat viehättäviä.

****-

~SISKO YLIMARTIMO: ANNA JA MUUT YSTÄVÄMME~

Jos Avonlea, Tumma pälyilevä aallokko tai Rakastavaisten polku herättävät kaukokaipuuta Prinssi Edwardin saarelle, on Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme – L. M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret pakko saada käsiinsä. Annan ja Emilian sekä hieman tuntemattomampien Lantern Hillin Janen, Marigoldin tai Sara Stanleyn ystävät saavat kirjasta irti paljon, mutta Montgomeryn elämää ja tuotantoa tuntemattomille Anna ja muut ystävämme on vain yksi, kylläkin onnistunut, teos lukuisten kirjailijaelämäkertojen joukkoon.

Taidehistorian lehtori, dosentti Sisko Ylimartimo tuntee molemmat kohteensa, niin kirjailija L. M. Montgomeryn kuin hänen romaanihenkilönsä erinomaisesti, mikä näkyy paikoin entusiastisessa kirjoitusotteessa. Ylimartimo rinnastaa Montgomeryn oman elämän tapahtumat hänen teostensa päähenkilöiden elämään. Esimerkiksi Annan, Emilian ja muiden täys- tai puoliorpous juontaa Ylimartimon mukaan Maudin omaan lapsuuteen ja vanhempiensa menetykseen pikkulapsi-iässä. Samoin Annan esikoisen vauvakuolema rinnastuu kirjailijan keskimmäisen pojan kuolleena syntymiseen. Myös elämän hyvät puolet ja onnenhetket näkyvät kirjallisessa tuotannossa: Annan ja etenkin Emilian lahjakkuus kirjoittamisen saralla, Annan opettajaksi opiskelu (Montgomery valmistui itsekin nopeasti loistavin arvosanoin) tai rakkaus Prinssi Edwardin saaren luontoa kohtaan saavat keskeispaikkansa myös Montgomeryn omassa elämässä. Tällainen suoraviivainen rinnastaminen voisi tutkimusmielessä olla jopa vaarallista, ellei Ylimartimo lainaisi suoraan idoliaan itseään. Montgomery omin sanoin antoi joillekin henkilöhahmoilleen sekä kirjojensa paikoille selkeät vastineet omista kokemuksistaan. Toisaalta hän myös rikkoi näitä käsityksiä kertoessaan, etteivät asiat olleet niin mustavalkoisia kuin olisi voinut luulla.

Kirjan rakenne etenee kerroksisesti käsiteltävän teeman – rakkaus, Prinssi Edwardin saari, orpous, kirjailijuus, ystävyys, opetustyö, uskonto - mukaan. Ylimartion tarkkuus ja erinomainen Montgomeryn tuotannon tuntemus saavat aikaan ihastuksen tunnetta sukulaissielujen tai niiden, jotka tuntevat Joosefin keskuudessa. Kirjan luettuani ainakin minä aloin potea matkakuumetta Prinssi Edwardin saarelle. Onneksi televisiosta parhaillaan tulevat Anna-sarjan uusinnat lievittävät tuota kaipuutani.